Hurlumheistä helmikuuta!

PIIIIITKÄSTÄ aikaa lähti kamera matkaan lenkille ja vieläpä lumiselle sellaiselle. 
En ole aivan varma, olenko kertonut teille aiemmin, että Canon ei suostu talvisia kuvia enää ottamaan, koska sen näyttöön tulee Häiriö, yritä uudelleen..

Niinpäniin. Panasonic kaulaan ja menoksi.
Täällä Hakunilassa on hauskaa tepastaa taas pitkästä aikaa kun tuttuja tulee lenkillä vastaan jatkuvalla syötöllä. Jumittelen minulle ominaiseen tapaan päivittelemässä milloin lumitöitä milloin päivän pitenemistä ohikulkijoiden kanssa. Eilen minut pistettiin oikein syvällisten kysymysten äärelle kun ohikulkijaa kiinnosti MIKSI olen hankkinut niin monta koiraa. Vaikka kuinka yritin sanailla ja antaa vakiovastauksia, hän EI ymmärtänyt.
Älytöntähän tämä onkin. Kävellä nyt vuodesta toiseen viisipäisen lauman kanssa. Eilen kävin K-marketissa ostamassa Pirkka-pakastepusseja kakan keruuseen. 3 (kolme) pakettia!! Montakohan meillä menee päivässä? Riippuu rotvallista. Ihan jokaista kakkaa en minäkään kerää, pääsääntöisesti kyllä. Tikkurilassa roskakoreja oli hiukan antaumuksellisemmin kuin täällä, toki niitä täälläkin hyvin on.
Vaatekaappi on täynnä koirien ruokasäkkejä, ja taas on tullut hankituksi pojille paitaa, takkia ja öljyjä. Järjetöntä. Mutta ahh, niin ihanaa:

Idyllinen ulkoilutie läheiseen puistoon. Oikealla olevasta kinoksesta löytyi muuten se meidän maustehylly.

Sitten ollaankin päästy itse asiaan. Bali ja Huima laukkaavat meistä noin kahden kilometrin päässä olevalla pellolla. Tuntuu olevan koiranulkoiluttajien suosiossa, sillä pellon ympäri kulkee tampattu tie ja runsaasti kakkakikkareita odottaa noutajaansa. (lue = Hupia ja Huimaa)

Hupi on päässyt mukaan. Yleensä juoksuttelen nykyään poikia pareittain; Huima + Bali ja Bali + Hupi. Viriä enää kovin harvoin sen vuoden takaisen jänisepisodin vuoksi. Luxia ryskääminen kiinnostaa vain sisätiloissa. Hupi pysyy kyllä hyvin nuorisoketjun mukana, tosin tässä kuvassa se yrittää lähinnä maastoutua?

Takkitanssi. Tuo sininen etualalla on Helin käsialaa. Nähtyäni kuvan somessa, oli takki ostettava heti pois kuljeksimasta. Se sopi Balille kuin kirsu päähän.

Siinä sitä on whippettunnelmaa ylimmillään. Huima ja Bali, tuo kauhukaksikko. Painotus sanalla kauhu.

 Välillä syödään lunta ja huiskitaan hännällä kaveria silmiin.

 Ja sitten taas mennään!

Välillä myös kuvasta ulos. Hupi, 11 vee, ei tahdo pysyä ruudussa. Tai ruodussa. Lumi pöllyää ja eittämättä pojat ovat elementissään.

 Miten kiva onkaan ikuistaa vauhtia ja menoa pitkästä aikaa. Oikea tohinatrio!

Lenkki tepastettiin lumisissa maisemissa 22.2. Päivän lenkkisaldo 6,1 km.
22.1. olimme kävelleet säälittävät 77,1 km ja nyt 22.2. 116,1 km, 39 kilometriä enemmän. Ja vielä kun innostun laskemaan lisää dataa, saan tammikuun keskimääräiseksi kävelymääräksi/päivä 4,0 km ja helmikuun 5,4 km.

Lenkkeilemisiin!

kaikki kuvat Panasonic LUMIX FZ200

Uusi kamera. Uusia kuvia.

Minua todella paljon harmittaa, että elämä Canonistina on ohi. 
Minua harmittaa erityisesti siksi, kun tiedättekö TUNSIN, minä vaan tunsin ja tiesin, että kun muutaman kuukauden ikäinen Canon hajoaa, tästä ei hyvää seuraa. Eikä seurannutkaan. Aikaa kului ja osa kerrallaan Canon PowerShot SX20IS hajosi. Kameraa korjattiin kolmeen otteeseen (!) ja tuupattiin minulle aina takaisin.

Kameraa ei ole voinut enää käyttää pienimmässäkään pakkasessa; "Häiriö. Yritä uudelleen", kunnes edestakaisin suriseva objektiivi on jämähtänyt, eikä kamera enää aukea ollenkaan.
Objektiivin ympärillä oleva "rengas" myös vain putosi eräänä päivänä. Toki kamera jälleen "kertoi"; Häiriö, yritä uudelleen. Sain renkaan ujutettua paikoilleen, mutta Häiriö, yritä uudelleen - vei kuvaushalut.

Kamera ja tarjous kerrallaan pähkin, mitä seuraavaksi. 
Jännittävien käänteiden jälkeen Verkkokauppa.com:ista lähti mukaan Panasonic LUMIX FZ200. Canonia en enää edes harkinnut. Meidät erotti 100-200 euron ero Panasoniciin sekä Häiriö, yritä uudelleen. (olenko sanonut tämän nyt riittävän monta kertaa?)

Äitini on sen sijaan saanut pitkän ja uuvuttavan taistelun jälkeen kaupungilta taksiseteleitä. Niinpä hän lähtikin hurjastelemaan niistä kahdella (meno-paluu; toki kumpaankin matkaan kuluu yksi seteli!!) uuteen Kenzolaan, Hakunilaan.

Bali se on hauska koira. Kun vieraita tulee, he tulevat tietenkin HÄNTÄ varten. 
Muut koirat tyytyvät pötköttelemään sohvilla, tassut ristissä, tauluja katsellen, Balin tunkiessa päälle, kainaloon ja viekkuun. Sitä pitää tietysti silittää, halia ja rutistaa. Bali on silloin elementissään. Se alkaa aivan loistaa, kun sen turkkia sukii ja sen naama on yhtä hymyä kun se rutistetaan ja likistetään kulloisenkin vierailijan kainaloon.

Siispä LUMIX-kuviin:

 Soulmates.

 Ahh, tätä auvoa, voisin kuvitella Balille ajatuskuplaksi.

 Muut koirat makoilivat sohvilla kun Balia paapottiin. Kuvassa Huima tummine silmineen.

Ja Hupi, jolla eittämättä on tulevan kevään ja kesän muotisilmämeikki; Lumene For Men. Miten tämä koira voikin olla näin eteerinen, ja paranee kuin viini vanhetessaan. En voi a) ensinnäkään käsittää, että se on minun ja b) käsittää sitäkään, että se on jo melkein 11,5 vee.

 Tämähän on aivan kuin koirien Mona Lisa!!??

 Huokaus. Lumene For Men -moistured eyes ja olemisen sietämätön keveys.

 Luxi pohtii, koska on ruoka-aika. Johan siitä on neljä tuntia kun syötiin.

Yksityiskohta Kenzolasta. Tästä esineistöstä, muuten, taitaa vain kolme kappaletta olla itseni hankkimia. Muut ovat äitini kokoelmista. Onneksi nyt hän toi vain kolme taulua. LOL

Se on sitten lumitilanne tässä 21.2. Kuva on otettu yläkerran aulan ikkunasta (ei, kun seinän läpi - sori, oli pakko vitsailla hiukan).
Luntahan on tuprunnut nyt taas siihen malliin, että alkaisi riittää. Ensin tulee KAUHEA läjä, sitten sulaa, sitten jäätyy - ainaista pukemista ja pähkimistä mitkä kengät, mikä takki. Koirista puhumattakaan; laitetaanko fleeceä vai t-paitaa ja paksumpaa takkia? Onneksi kohta on kevät ja kesä ja KAIKKI MUUTTUU VIHREÄKSI. Se on minun lempivärikin.

Pojat viihtyvät takapihallamme aiempaa enemmän. Piha on kieltämättä hyvin suojaisa ja runsaan kasvuston johdosta hyvin mielenkiintoinen tutkittava.

Tässä tosin Bali vielä miettii mennäkö vai ei.

Helmikuisia häppeninkejä.

Onpahan ollut tiivistahtinen pariviikkoinen. Taas.
7.2. Facebook muistutti minun olleen kaksi vuotta polttamatta. Onpahan huikeata, hyvä Anita. En olisi muuten uskonut pystyväni moiseen, mutta niin vaan päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi. Nyt voidaan puhua jo vuosista. Enää ihmettelen, miksi poltin niin kauan? Nohh, vei monta vuotta kypsytellä päätöstä. Suosittelen.

Luxi sai minut kuun alussa aivan sekaisin.
Koska sen maha oli sekaisin. Mikä kumma siinä on, että varsinkin hiukankin iäkkäämmät koirat huolestuttavat oireillaan minua paljon enemmän kuin nuoremmat lajikumppanit? Luxi on vielä luonteeltaan vetäytyvä "seinäkukkanen" ja kun se on pippa, niin se on kaikkea tuplaten ja triplaten. Luxilla on äärimmäisen paha ja pinttynyt tapa nakertaa leluista irti raajoja, silmiä, korvia ja nielaista ne kokonaisina, klumps. Se oksensikin eräänä aamuna - jälleen tuttuun tapaansa - lammikon, jonka keskellä oli nallen korva. Päivän mittaan se sitten nikersi äitini matosta hapsuja (!!) mikä oli kyllä aika omituista ja hulvatontakin. Kotona se taas seuraavana päivänä lenkkeillessäni muun lauman kanssa varasti röyhkeästi tietokonepöytäni laatikosta hedelmäkarkkipussin, jonka se pisti poskeensa muina miehinä.

Oksua tuli kuitenkin nallen korvan jälkeen, ennen karkkipussia ja karkkipussin jälkeen ja laatta lensi lenkilläkin siihen malliin, että huolestuin. 
Ja kun Anita on huolissaan, alkaa toiminta. Pian olimmekin jo eläinlääkärin vastaanotolla tutkimassa mm. syytä siihen, miksi Luxin juominen on viimeaikoina lisääntynyt. ONNEKSI mitään ei löytynyt, ainoastaan lompakostani pohja. Ei sokeritautia, ei maksan, haiman tai muidenkaan sisäelimien "pettämistä". Pissa oli hieman suttuista mutta antibioottikuurilla selvittiin. Ja pienillä söpöillä pillereillä, joilla rauhoitettiin masu.

Pian Luxi söikin entiseen malliin, myös lenkiltä löytämiään paperinenäliinoja. Olipa kiva saada "vanha ja tuttu" Luxi takaisin. Äidin hömelö.

Hands on -tapahtuma on myös nyt tätä kirjoittaessa taputeltu. 
Olipa hieno päivä kerrassaan! Miten hitto soikoon meillä onkaan näin hieno rotu ja sen parissa niin mukavia, fiksuja ihmisiä?! Onko tämä edes mahdollista? No onhan se.

Kerhomme puheenjohtaja Anna bongasi Sukokan sivuilta perhosten seminaarimainoksen (se oli Suomen ensimmäinen breedseminaari) ja minä aloin heti kysellä, että "miten tapahtuma onnistuisi meillä"? Hiukan tarvittiin suostutteluja, mutta kun ne oli tehty, niin saimme loistavan jengin kouluttajiksi. Niin Markku, Unto kuin Jarmokin olivat omassa elementissään kouluttaessaan kahtakymmentäyhtä kurssilaista.
Carina Kitti auttoi kokoamaan junnut, jotka olivatkin aivan ihania ja suloisia; kaikesta näki, että he puhuvat, ajattelevat ja ilmentävät koiraharrastusta; esittäminen oli kaunista ja koirat huomioonottavaa.
Kurssilaiset kyselivät, olivat aktiivisia ja koiria oli tuotu paikalle todella ruhtinaallisesti.

Ihan huipputapahtuma. Ja Hands on 2 on jo suunnitteilla.

Helmikuu on puolessavälissä ja ajatukset ovat jo pitkällä syksyssä.
Syystapahtumassa arvostelee 18.9. Pirjo Muhonen ja sinne pitäisi seuraavaksi tilata ruusukkeet. Lisäksi pitää tehdä mainokset niin tapahtumalle kuin Hands on 2:seenkin. Ehkä kuitenkin maltan viettää välissä aurinkoisen ja vehmaan kesän; mielenkiintoista odotella mitä kasveja pihamaalla kevään ja kesän mittaan puhkeaa kasvamaan.

Kasvattajat ja harrastajat ympäri Suomen; olkaa aktiivisia ja luokaa ja tehkää tapahtumia omille kotikonnuille, jos ette pääse pääkaupunkiseudun tapahtumiin.
Whippet-Harrastajat on joustava yhdistys, joka haluaa tukea yksittäisenkin harrastajan aktivismia ja tekemistä. Minulla on vielä pitkä tie oppia budjetointia, mutta onneksi yhdistyksestä saa apua siihenkin.

Lopuksi ei voi muuta kuin todeta, jumankekka ja jukupliuta että whippet on kaunis, monipuolinen, sivistynyt ja sielukas rotu ja tekeminen ja touhuaminen sen kanssa, rodun eteen, on hyvin mielekästä ja palkitsevaa. Ja whippetin kanssa ei pääse muutenkaan "sammaloitumaan", MyLoggerin hajottua olen siirtynyt suosiolla Sportstrackeriin ja se kertoo, että 30 päivän aikana harjoitukset ovat lisääntyneet 13%, kilometrit 29% ja harjoitusten kesto 31%.

kuvituskuvat Canon PowerShot SX20IS

Kenzola on muuttanut.

Niin siinä TAAS kävi, että Kenzola otti ja karisti Tikkurilan pölyt lenkkikengistä ja lähti vielä tämän kerran kämppiksen kaveriksi vuokralle. 
Kämppis halusi asumisoikeuslainasta eroon joten katse kohdistui vuokra-asuntomarkkinoille.
Hassua sinänsä, olimme yhtä mieltä siitä, että haluamme Hakunilaan takaisin. Kämppis otti riskin ja irtisanoi ason ja kuukauden päästä hänelle tarjottiin jo uutta asuntoa, JUURI siitä osoitteesta, minne kumpikin halusi.

Tämän asunnon sijainti on ihanteellinen. 
Taloyhtiö on verrattain iso ja taloja on tontilla sikinsokin, joka suuntaan. Tämä talo on aivan tontin reunalla ja pihan sijainti on juuri oikea; kohti pöpelikköä. Piha oli vieläpä valmiiksi aidattu, joten koirat pääsivät heti tutustumaan kukkeaan pihaan. Piha tuntuukin olevan niiden mielestä kiva, sillä sen verran usein hiihtelevät siellä. Tosin nyt on ollut nämä ratkiriemukkaat pakkasetkin, joten jonoa pihaovelle on muodostunut, kun lenkit ovat olleet minimuotoisia.

Laskin juuri tälle aamua, että olemme 35 kilometriä miinuksella verrattuna 2015 tammikuuhun. 
Laskin vielä lisäksi, että olemme viettäneet tähän mennessä 12 säälilukemaista lenkkipäivää, mikä tarkoittaa sitä, että päivän kokonaislenkkimäärä alkaa kakkosella. Tänään tulikin vedettyä pitkästä aikaa kunnon lenkkilukemat, yhteensä 7 kilometriä. Jo oli aikakin. Huomenna uusiksi.

Erityisen hauskaa tässä talossa ja asunnossa on se, että naapureita on niin paljon. Pihalla tulee vastaan nuorta ja vanhaa, naista ja miestä, lasta ja koiraa. Kaikki tervehtivät, kukaan ei tuijota ja koiriakin kehutaan.
Tämä muutto tulee kuitenkin jäämään muistisopukoihin traumaattisena tapauksena, sillä kämppis alkaa vasta nyt olla kartalla, ajatukset Suomessa. Voisin varmasti perustaa "laatikontyhjennysfirman", sillä semmoista vauhtia purin tavaraa, että ei nykyisen kämpän kalusteet ja puitteet, kämppiksestä puhumattakaan, pysyneet mukana ja vauhdissa. Keittiön pöytä täyttyi lasitavarasta ja pääsi vasta nyt kaappiin, johan siinä kaksi viikkoa hujahti. Vein myös jokaikisen pahvilaatikon roskikseen purettuani ja litistettyäni sen. Alan olla aika haka, vaikka itse sanonkin.

Asunto tuntuu kivalta, tavarat ovat löytäneet paikoilleen ja sopeutuminen kellastuneisiin vaatekaapin oviin, viemärin tuoksuun ja viileyteen voi alkaa. 
Mitä ihmiset tekivät ennen IKEAa, kysyn vain? Tuotteet ovat edullisia, ne ovat hyvin tehtyjä, tasalaatuisia, helpohkoja koota ja tehty ihmisten tarpeisiin; joista ykkösenä tulee tietenkin säilytys. Vaatekaappeja löytyy valtava valikoima, seinäkaappia, tasoa ja lipastoa samoin. On todella helppo valita mieleinen isosta tarjonnasta.

Tässä muutamia tunnelmakuvia uudesta Kenzolasta, jonka koiratkin ovat ottaneet vastaan hyvin sutjakkaan oloisesti:

Yläkerran aula ja IKEAn lipasto. Siis niin simpsakkaa, miten kirpparilta ostamani paneeliverhot löysivät mummolta saamani pitsiverhon kanssa symbioosin ja paikkansa. Lipaston vieressä on peräti tilaa mopille, pyykkikorille ja porrasjakkaralle. 

Keittiötä. Etualalla Pelastusarmeijan kirppislöytö; pöytä 35 euroa. Kuuleman tuota pitkää tasoa ei kuulunut "alkuperäiseen keittiöön" vaan sen oli edellinen asukas asentanut. Siksi alla oli pelkkää tyhjyyttä. Tosin nyt siellä on koirien peti ja pari kaappia. IKEAsta löytyi apu tyhjälle seinälle; iso valkoinen hylly. Keittiön kaapisto sai jatkoa kulmahyllystä, jonka aikoinaan saimme naapurilta. Siihen se solahti päätyyn kuin olisi aina kuulunut kalusteisiin. Enää puuttuu tuolit - nuo kaksi ruskeaa on jostain vanhasta pöytä+tuolit -combosta. Ei hyvä.

 Maustehylly on vielä IKEAssa. Tässä tällainen viritelmä näytillä.

Näkymä portaikosta olkkariin. Pokaalikaappi, juomahylly + peili. Mahtavuutta; baarikaappi on uudessa kodissa Porissa - ja HYVIN paljon kalusteet alkavat (vihdoin) olla valkoisia.

 Olkkarista tuli tämän näköinen. IKEAsta ostetut linnut liihottavat seinällä.

Olkkarin nurkkaus tuo ainakin minulle mieleen Kreikka-vaikutteita. Sinisiä esineitä oli aina yhden kaapin täytteeksi asti. Pilkullinen sohva sekin kirppislöytö; 30 euroa. Kun pöytä täyttyy, voi aina kasata tavaraa pöydän alle.

Eteinen on nykyään postimerkin kokoinen tuulikaappi. Laitat sinne yhdet lenkkarit ja yhden takin; se on täynnä. IKEAsta löytyi etualan vaatekaappi ja sen takana on pari tasoa + koirien peti portaiden alla. Ihmeen paljon tavaraa sai tungettua tähänkin joutotilaan mihin alunalkaen oli pitänyt tulla wc. Vaan eipä tullut, toiletti löytyy ainoastaan yläkerrasta. 

Nämä esineet löysivät paikkansa liesituulettimen päältä.
Siinä on Kreikasta ostettua patsasta ja nuo minikokoiset talot olen ostanut Ibizalta joskus 30 vuotta sitten.

Mitäpä muuta tämä tammikuu on sisältänyt kuin pakkasta ja hammasten kiristystä?
No eipä juuri muuta. Ensi keskiviikkona olen menossa ENMG-tutkimukseen Peijakseen. Tämä on nyt toinen kerta, kun minulta tutkitaan hermopinteitä. Ajatukset ovat kyllä jo pitkällä keväässä ja kesässäkin, jospa Marina Travels veisi Kenzolaa taas ulkomaan kehiin.
Hands on-tapahtuma häämöttää helmikuulla, siinäpä on ollut taas vääntö jos toinenkin, mutta aina näissä tapahtumissa on kuitenkin mahtava tekemisen meininki ja hyvä fiilis. Oman rodun parissa touhuaminen ja tekeminen on jotenkin aina niin luontaista ja jouhevaa, ettei sitä oikein edes huomaa "tekevänsä" ja laittavansa sitä miljoonatta meiliä.

Lupsakkaa tammikuun loppua ja himskatin kivaa helmikuuta!

Hupsistaheijaa, onko Kenzolassa kiire?

No on. Koittakaapa itse muuttaa, siivota, juosta IKEAssa, purkaa pahvilaatikkoa, sisustaa, laittaa ja

rakentaa ja naputelkaa siihen päälle 420 arvostelua, puhukaa puhelimessa päivät pitkät, lenkkeilkää, ideoikaa ja tehkää tapahtumaa jos toistakin. Tuo lenkkeily varsinkin ja puhelimessa puhuminen, uhh, kuinka uuvuttavaa. 

Ja kun siellä vanhassa kämpässäkin on vielä vaikka mitä. Kuten pakettiautollinen tavaraa (!) ja jonkun siellä pitäisi kai hiukan imuroida ja pestä lattioitakin?

En niin ihmettele, että selkä huutaa hoosiannaa ja sormet puutuvat pienestäkin otteesta. Nukkuminen tapahtuu vartin satseissa, kävellään viisi minuuttia ja sitten taas lepoa vartti. Vihdoin älysin sentään mennä hierojalle.

Uskomatonta mutta totta, olemme asuneet tässä uudessa osoitteessa kaikki kaksi viikkoa ja tuntuu siltä, kuin tässä olisi oltu jo useampi kuukausi? Päivät ovat olleet TODELLA työntäyteisiä; muuttamista osa 37 kello kuudestatoista kahteenkymmeneenyhteen, tänään riehuttiin kahdestatoista iltakahdeksaan; kasattiin tuossa yksi sänky. Vanha sänky ei nimittäin taipunut portaissa; piti ostaa uusi.
Onni onnettomuudessa ihana naapurimme Hevoshaantieltä, Henni, tuli apuun ja istui täällä IKEA-reissun ajan. Kuulimme kotiin tultua, että Viripä se oli nostanut taas kirsun kohti kattoa ja ULVONUT. Kun Henni oli sanonut, että "tuo ei ole oikein soveliasta" oli Viri ollut hetken hiljaa ja kokeillut uudelleen. Nyt oli kuulema Bali juossut liki ja kysynyt Viriltä, että "onko sulla kaikki okei"? Viri oli vastannut, että "tässä on jo 10 minuuttia siitä, kun äiti lähti, että hiukan alkaa olla jo ikävä". Olivat sitten sopineet, että loppupäivä ollaan hiljaa.

Mikä kumma siinä on, että muutat kohtuutilavaan asuntoon, mutta huomaat hyvin pian joutuvasi ostamaan yhtä ja toista UUTTA, koska vanhat tavarat (joista (taas) 45% heitettiin pois/annettiin ilmaiseksi/vietiin Konttiin/Pelastusarmeijaan jne) eivät kertakaikkiaan mahdu mihinkään. 
Tällä kertaa ostoslistalla on 1-2 (!) vaatekaappia, lipasto tai kaksi, peilikaappi, sänky, mattoja, koukkuja, ruuveja, seinäkiinnikkeitä, CD-torni, keittiön pöytä, sohva ja niin edelleen.

In Finland we have this thing called "perheasunto" johon ei mahdu edes kahden aikuisen tavarat.

Kämppä on kyllä kiva ja kompakti ja tavarat alkavat pikkuhiljaa asettua paikoilleen. Paljon on vielä tehtävää, mutta ehkä helmikuussa (?) ollaan jo voiton puolella. Koirat tuntuvat tykkäävän myös ja sehän on pääasia. Naapurit tervehtivät ja ovat lupsakkaan oloisia. Ihmisiä viuhuu pihalla ja roska-auto käy säännöllisesti; roskiksissa myös on TILAA mikä on aivan uutta ja ihmeellistä edellisen osoitteen jäljiltä.

MUTTA miten ne vuoden 2015 lenkit menivät?

Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Tässä saa rintaa ihan röyhistellä, sillä Tikkurilan maisemissa tuli tepastettua kaikenkaikkiaan 2004,1 km, mikä on Kenzolan uusi ennätys. Itseasiassa tepastimme 187,8 km enemmän kuin vuonna 2014. Huisia.

Menimme muuten yli 150 kilsaa joka kuukausi. Huippukuukaudet olivat maaliskuu (179,1 km), toukokuu (188,6 km) ja huhtikuu (178,1 km). Hyvin meni myös lokakuussa, 174,7 km. Jos 2004,1 jakaa 365:llä saadaan päiväkilometreiksi 5,49 km. Ihan hyvin, Kenzolahan marssii, satoi tai paistoi. 

Kenzola kiittää kaikkia kanssalenkkeilijöitä, erityisesti Viriä, Hupia, Luxia, Huimaa ja Balia, mutta myös kaikkia niitä kymmeniä ihmisiä, jotka ovat lenkkeilleet kanssamme joko ihan liveseuran muodossa tai korvanapeissa. Lenkillä kun kälättää menemään, menevät kilometrit kuin siivellä. 

Oikein Hyvää Uutta Vuotta kaikille blogiani seuraaville ja kaikille whippetisteille kautta maan. Elämä ilman whippetiä on teeskentelyä ja elämä whippetin kanssa rikasta kuin kroisos pennosella konsanaan!

kuvituskuva Huawei Honor6, Tikkurilan maisemia.

Jouluaaton 2015 tunnelmat.

Tämä joulu onkin - tai olikin hieman erityinen sikäli, että olen yleensä laittanut joulupöydän täällä kotona ja äitini on hurauttanut taksilla suoraan syömään. Ruoan päälle on pelattu erä-kaksi Trivial Pursuitia ja nautittu yhdessä ehkä likööristäkin.

Nyt olin antanut kuuden hengen ruokapöytämme pois, sitä tarvitsevalle (uuteen asuntoomme ei mahdu enää NIIN isoa pöytää) niinpä kurvasin viisikon kanssa äitini luokse, missä sentään ruokapöytä on.
Ensin kuitenkin lenkkeilimme + 6 -asteisessa joulusäässä, auringon paisteessa. Aamulenkkimme olikin sangen leppoisa, syötin ensin sorsat ja sitten tepastin puolet lenkistä mukavan vanhemman pariskunnan kanssa erilaisia jouluja muistellen.

10 minuutin seisominen autoletkassa on enää muisto vain - ihmisiä oli ruuhkaksi asti vierailemassa Malmin hautausmaalla. Hyvä niin. Kiire ei ollut minnekään.

Seuraavan kuvakavalkadin myötä kurkistus kuvin Kenzolan jouluun:

 Aurinko osuu puskiin. Ja kuvaajan varjo myös.

 Sorsakaverit. Taas meni pussillinen valmiiksi kuutioitua kauraleipää. Olisi mennyt enemmänkin.

 Jouluaatto 2015 tepastettiin tällaisissa maisemissa. Melko syksyisen - vaiko keväisen - näköistä?

Canon ei taaskaan pysynyt vauhdissa. Tai sitten se on kuvaajassa vika. Yhtäkaikki, Balilla (ja Huimalla ja Hupilla) oli hauskaa. Tuota trioa enää nykyisin vapaana juoksuttelen.

 Siinä se on. Todisteaineistoa joulun säästä.

Rakkaan äitini luona joulua viettämässä. Äiti skoolaa, minä kuvaan. Perunat porisevat, laatikot ovat uunissa. Huomatkaa allekirjoittaneen ainoa oikea ruokajuoma, maito.

 Kaunista keräilijäkotia.

 Luxi yrittää vaania - äitini käsi tässä toppuuttelee ja estelee.

Luxi on hieman ihmeissään? Mitä, minäkö?
Ja kyllä, olimme toisessa huoneessa hetken tietokoneella ja olohuoneessa ryske kävi. Luxi oli tipauttanut LIKÖÖRIKONVEHTIRASIAN lattialle ja yritti saada konvehteja suuhunsa! Ai ai ai.

 Taas se mun äiti huiskii käsillään.

Puupi makoilee kiltisti äitini antiikkisohvalla.

Tämän joulukortin myötä vielä kerran kaikille blogiani seuraaville oikein hyvää joulunaikaa:

Vuosi alkaa olla taputeltuna.

Whippet-Harrastajien vuoden sitä ja vuoden tätä - listat on julkaistu. 
Emme Balin ja Hupin osalta ihan päässeet kärkikahinoihin, mutta melkein. Osimoilleen ja jotenkuten. Likipitäen.

Bali, FI Ch & JWW-14 Pendahr Fred Perryn kanssa juostiin kesällä ja syksyllä kinkereissä minkä ehdittiin ja haalittiin muutamia oikein mukavia PU-sijoituksia. Pistetili karttui aina 99 pisteeseen asti ja kuinkas kävikään; 100 pisteellä olisi päässyt kymmenenneksi, 99 pisteellä jäätiin yhdenneksitoista. Hassuhkoa.

Vuoden nuori -listalla Bali sijoittui kymmenenneksi. Vuoden jalostuskoira -listalla Hupi, Fi Ch JW-05 Twyborn Philadelphia komeilee kahdeksantena.

Muita Kenzolan poikia koskevia resultteja oli Roseen, FI & SE & EE Ch & HeW-14 C'mere Milwaukeen (Ch Twyborn Philadelphia x Ch C'mere Icy Crystal) muikea kolmossija narttulistalla, pisteitä 219.
Vuoden veteraani -listalla FI & EE Ch Jagodas Gingembre (Ch Twyborn Philadelphia x Ch Aaniston An Outstanding Filly) oli kymmenes pistein 11.
Muikeahkoa.

Päätän pisteraporttini tähän ja siirryn muihin aiheisiin.

Kaikille tasapuolisesti Isot Onskatukset & Keep up the good work -kehoitteet!

Tahtoisin taantua.

Välillä kuulee iloisia kommentteja rotua vaihtaneilta, kuinka uuden rodun parissa on niin "raikasta" ja

ihmiset mukavia ja kaikkeen suhtaudutaan niin kivasti. Autetaan, neuvotaan, opastetaan. Positiivisesti.
Mutta mitä kauemmin olet oman rotusi parissa, sitä enemmän alat kuulla ja nähdä negatiivisia asioita, kommentteja, lohkaisuja. Niin se menee.
Olen silloin tällöin vaivannut päätäni tälläKIN asialla, että mitä tämä kertoo meistä? Mitkä tunteet saavat meissä aikaan sen, että tartumme puhelimeen, kirjoitamme viestin - vain kertoaksemme, että "inhoamme jotain koiraa" tai "koko pentue on hirveä"?
Haluammeko vain jakaa oman näkemyksemme? Tehdä tiettäväksi, että minä kyllä tiedän ja osaan sanoa ja kertoa, että YÖKK. Olemmeko kateellisia? Turhautuneita? Tekikö joku väärin? Joku meni ja osti koiran siitä YÖKK yhdistelmästä? Vai haluammeko jotenkin kyseenalaistaa ostoksen, jotta meistä itsestä tuntuisi paremmalta? Koemmeko YÖKK ostoksen uhaksi? Emmekö tykkää ylipäätään, että joku ostaa YÖKK yhdistelmästä YÖKK koiran? Haluammeko vain tuottaa pahaa mieltä? Löytää liittolaisen?

Tahtoisin taantua.
Takaisin sinne ensimmäisiin päiviin, viikkoihin ja vuosiin kun kaikki oli vielä uutta ja raikasta. Kun ihmiset olivat kiinnostuneita koirastasi, kyselivät leppoisia ja vaikuttivat avuliailta ja mukavilta. Kun koirat söivät Luppaa, niillä ei ollut eroahdistusta eikä lubotinus grafelecis -lihaksen kireyttä joka vaatisi järeitä hoitotoimenpiteitä kalevalaisesta jäsenkorjaajasta sähköimpulsseihin.

Koirat olivat kauniita. Ja ihmiset myös.
Kehissä ja muissa harrasteissa oli leppoisaa, kireys oli tiessään. Ihmiset eivät olleet leiriytyneitä, tietoa jaettiin ja yhdessä tehtiin. Tunnelma oli tuttavallinen ja kaikkia tervehtivä.

Nyt kun joku saa, se on itseltä pois. Kun kaveri voittaa, se on itseltä pois.
Kun joku vaihtaa koiranruokamerkkiä, se johon vaihdetaan, on huonoa. Tosin se, jota alunalkaen syötit, on sekin huonoa. Käyttämäsi eläinlääkäri on huono. Paras takinvalmistaja ei ole enää se, jota käytät. Toinen on parempi. On vain yksi oikea sydänultraaja. Muut ovat huonoja. Tai ei ne huonoja ole, ne eivät vain tunne rotua.

Tahtoisin taantua. 
Olla lapsellinen ja naiivi. Sinisilmäinen kukkahattu.

Ai, mutta minähän olen sellainen. Ähäkutti.

Jospa taas ryhdistäytyisin ja ryhdistäytyisimme kaikki: whippet-rotu on ÄLYTTÖMÄN hieno rotu. Eikä se ole keneltäkään pois. Tai no, jos joku ostaa kirgisian ajokoiran niin onhan se sitten meidän rodulta pois. Ryhdistäytykää oman rotunne kaltaiseksi, olkaa yhtä mukavia kuin koiranne. Omassa laumassani yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen loistaa ja paistaa, ottaa esimerkkiä siitä, hyvä ihminen! Koirat ovat vähään tyytyväisiä, pienet asiat tekevät ne iloisiksi. Taantukaa, olkaa lapsellisia ja lapsenmielisiä. Ja ennen kaikkea armollisia itsellenne ja toisillenne.

kuvituskuvassa 12-vuotias, lapsenmielinen Viri piilottelee lakanan alla 
kamera Huawei Honor6

Kiven poiston jälkeen. Fixomull stretch-teippaus.

Koiran erilaisten vammojen teippauksessa ei ole Hypafixin ja Fixomullin voittanutta. 
Apteekeista löytyy kilpailijoiden tuotteita, mutta Hypafixissa ja Fixomullissa on ehdottomasti paras hinta-laatusuhde. Liiman ja laadun lisäksi, siis.
Kilpailevien teippien liimat ovat olleet olemattomia eivätkä siksi sovellu koiran vammojen teippaamiseen. Ne eivät yksinkertaisesti ota kiinni, eivätkä pysy. Kylkivammateippaukseen soveltuvin teippi on Hypafix; se on joustamaton, hyväliimainen ja hengittävä kangasteippi. Tassuteippaukseen taas paras teippi on Fixomull stretch. Nimensä mukaisesti se joustaa ja on siksi äärimmäisen helppo laittaa tassun ympäri. Se muotoutuu, suojaa, pitää ja on siisti. Koira ottaa heti teipatun jalan alleen - niin sanoakseni. Eikä roikota jotain "tuppotassua" ilmassa tyyliin "tämä ei ole minun jalkani".

Olemme nyt Kenzolassa ottaneet omegapitoiset öljyt ohjelmistoomme, kesän tauon jälkeen. Ehdimme asua Tikkurilassa, hiekkapitoisten kävelyteiden kupeessa, 16 kuukautta ja tänä aikana kiviepisodeja käytiin läpi kaksi kappaletta. Aika pian muuton jälkeen syksyllä 2014 Huima alkoi pomputtaa toista takajalkaa. Kiviäpä siellä. Sitten syötiin Nutrolinia ja löydettiin K-supermarketista kokonainen hyllyllinen erilaisia kylmäpuristettuja, omegapitoisia öljyjä. Talvi, kevät ja kesä oli kivivapaata aikaa. Ja öljyn syöttäminenkin jäi. Kesän lopulla kuitenkin Bali alkoi ontua toista etujalkaansa. Ja kiviäpä jälleen.
Balin kanssa kivien poistoa tehtiin nyt toistamiseen, silloin aivan junnuna kiviä oli sillä ensimmäisen kerran. Kivien poisto sujui hyvässä yhteishengessä, en voi kyllin kiittää ja lakata kehumasta poikiani, jotka antavat toimenpiteen tehdä kotona, ilman rauhoituksia ja molemminpuolisen luottamuksen vallitessa. Kivien kaivaminen anturasta on varmasti epämiellyttävää - joskin se on pakko tehdä.
Tällä kertaa kiviepisodi Balin kohdalla myös valitettavasti venyi. Reikään meni varotoimenpiteistä huolimatta lisää tavaraa ja ontuminen oli erittäin pitkäkestoista. Uskoisin operoineeni tassua ainakin 4-5 kertaa. Onneksi lopussa kiitos seisoi ja kaikki neljä tassua olivat maassa ja liike puhdasta.

Mennäänpä vielä kerran tassuteippauksen pariin kuvin. Fixomull stretch-teipin ominaisuudet ovat tassuteippaukseen niin erinomaiset, että päätin tehdä Fixomull-teippauksesta oman kuvatarinan. Mallina kuvissa Bali:

 Fixomull stretch-teipissä on sen leikkaamista helpottava ruudukko takana.

Ennen teippaamista leikkaan läjän teippejä valmiiksi. Mieluummin liikaa, kuin liian vähän. Tassu on teipattava alhaalta ylös asti, ylimmät teipit ovat vitoskynnen luona. Teippaus löystyy kävellessä varsinkin sen yläosasta ja jollei teippaus ole tiiviisti ylhäällä asti, löystynyt teippi "hörppää" kiviä ja roskaa sisäänsä.

Anturaa on jo aiemmin operoitu; kivien sisäänmenoaukko näyttää siksi melko isolta. Normaalisti se on minimaalisen pieni. Anturassa voi olla pieni musta piste, pieni viilto tai vain hieman rikkonaisen näköinen reikä. Kymmenesosa kuvassa olevasta reiästä.

Teippaus alkaa. Olen käyttänyt haavataitosta (5x5 cm) polkuanturoiden alla, välttääkseni liiman tarttumisen ja jäämisen itse anturoihin. Ensimmäiset kolme teippiä kiinnittävätkin lähinnä haavataitoksen jalkaan. Lopuilla teipeillä tassuteipistä tehdään tiivis, pitävä ja suojaava.

On tärkeää teipata aivan kynsiin kiinni ettei kiviä mene teipin etuosastakaan sisään. Usein vielä painan kynnellä teipin tiiviiksi koiran kynsien ympärille.

 Lopullinen teippaus näyttää tältä.

 Tiivis paketti. Luonnollisesti teippi otetaan heti ulkoa tullessa pois. Pienillä saksilla leikkaan tuppoa auki takaa pienen pätkän ja sidos aukeaa sen verran, että se on helppo vetää pois.

Pieni potilas toimenpiteen jälkeen. Namia suuhun!

Fixomull stretch -paketti/teippi näyttää tältä. LOISTAVA tuote!

Teippailemisiin!

Häiriö, yritä uudelleen.

Tiedättehän maanantaikappaleet? Ja nyt en tarkoita mitään musiikkikappaletta vaan tavaraa, tuotetta,

josta HETI tiedät, että nyt on sellainen käsissä.
Minulle on tekniikan kanssa käynyt niin kahdesti, että on tullut ostettua ja saatua maanantaikappale. Toivon, että asia ei saa jatkumoa, sillä sellainen sanontahan on, että ei kahta ilman kolmatta.

Ensimmäinen oikein garmiva maanantaikappalekokemus oli Hewlett-Packardin tietokone vuosia sitten. Sehän oli solmussa alta aikayksikön. Kuvakkeita ei tullut pöydälle tai se ei auennut ollenkaan ja sillä ei ylipäätään voinut tehdä mitään.
HP:llä oli sitten tarjota "ilmainen puhelintuki" jota tuli käytettyä ahkerasti. Vaikka tiesin, että tässä ei hyvä heilu, yritin sitkeästi saada kompuutteria kuntoon.
Elisan puhelinlaskun tullessa totuus iski voimalla päin näköä. Olin soittanut ilmaiseen puhelintukeen yli sadalla eurolla!!! Vaikka tuki olikin, heh, ilmainen, operaattorilla minuutit raksutti, tietenkin. Olin lukuisia kertoja yhteydessä maahantuojaan ja puhuin eri osastojen eri ihmisten kanssa; "voi voi, sellaista se joskus on, koittakaa nyt tuen kanssa kerran vielä palauttaa ne tehdasasetukset, jospa se siitä".
Tämän episodin aikana Viri alkoi karata kotoa. Eikä ihme. Puhelut HP:lle alkoivat jossain vaiheessa olla melko aggressiivisia ja taisin siinä murtaa varpaanikin potkiessani turhautuneena eteen osunutta tuolia.
(toim. huom. Viri ehdollistui onneksi vastaehdollistumisen avulla puhelimeen tarttumisesta pois, eli se ei enää karannut, kun otin puhelun)

Vihdoin tajusin soittaa Mustaan Pörssiin, kun HP ei tullut senttiäkään vastaan.
MP vaihtoi HP:n maanantaikappaleen pois Aceriksi ja lopputulema tällä vuosien takaisella episodilla on se, että en tule koskaan ostamaan enää yhtään HP:n laitetta. Ähäkutti.
Tarvittiin vielä Helsingin Sanomien puuttumista asiaan, että saatiin HP vihdoin maksamaan reilun sadan euron palautus - joka siis kertyi tuosta puhelintuesta.
Tässä HP:n tarina lyhyesti.

Toinen maanantaikappale osui ostoskoriini vuonna 2011. Sen nimi on Canon PowerShot SX20IS.
Kun sen objektiivi sahasi edestakaisin, kamera surisi ja sirisi sen ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen, tiesin, TADAA, maanantaikappale!
Mielestäni minkään tavaran ei pidä mennä solmuun tai rikkoutua muutaman viikon-kuukauden normaalikäytön jälkeen. Jos näin käy, kyseessä ei voi olla priimatuote? Vaikka HP tai Canon kuinka niin väittäisikin tai haluaisi minun uskovan? Että "kyllä se siitä, korjataan vika, niin on taas soiva peli"?
Sen vain tietää. 
Canoniin vaihdettiin koko optiikka (!!) käyttöiän ollessa n. 5 kuukautta. Siitä neljän kuukauden päästä vaihdettiin piirikortin sulake. Tässä välissä on suristeltu milloin mistäkin syystä, yleensä kai siitä, että on ollut kylmä. Talvikuvauksen on voinut unohtaa, koska kamera ei aukea enää miinus yhdessä asteessa.
Mentiin me sentään kolme vuotta eteenpäin, ennen kuin tuli se kolmas vika. Häiriö, yritä uudelleen. Yritin. Objektiivin "suojareunus" oli irti. Irroitin roikkuvan suojuksen kokonaan, näin runsaat liimapisteet lokosissa reunuksessa ja itse objektiivissa. Pienen taiteilun jälkeen sain renkaan kiinni kameraan. Ihan kiva.

Tämä on sikälikin "hauskaa" että kamera on ollut minulla verrattain vähällä käytöllä. 
Sen kanssa on alusta asti ollut TUNNE, että maanantaikappaleen kanssa töitä yritetään tehdä; ja johtuen linssisuojuksen puutteesta (kameran ominaisuus), kameran ongelmista, hitaudesta ja siitä, että se vaatii optimaaliset kuvausolosuhteet (ei pakkasta!!) - on se siksi monesti jätetty kotiin. Joitakin isompia kuvaussettejä on tullut tehdyksi mutta sanotaanko vuoden-kahden ajan ollaan kuvattu aika minimaalisesti.

Canon on tullut korjauksissa hyvin vastaan, kiitos siitä. 
Mutta niin sen kuuluukin tulla.
Olisin kuitenkin tämän viimeisen vian kohdalla toivonut, että tuotevastuu kannetaan loppuun asti ja jollei kameraa saada enää takuun piiriin "millään ilveellä" olisi Canon ottanut vaikka toimiston lasivitriinistä ehjän, joskin pölyttyneen pokkarin ja myynyt sen minulle reilusti alle ovh:n. Olisin pysynyt Canonistina.
Sillä tämä sekoilu maanantaikappaleen kanssa on nimittäin yllätysyllätys - viemässä minua toisen kameramerkin pariin. 
Canon PowerShot SX60 maksaa 500 euroa (SX20 4 vuotta sitten n. 400) - kun ostan 400-500 euron hintaisen kameran, minun pitäisi voida uskoa (?) että kuvaan sillä USEITA vuosia, en vain rajoitetun ajan? Kuvaamisen pitäisi myös olla helppoa - eikä sellaista, että sitä kuvatessa miettii kokoajan "mikähän osa tästä seuraavaksi paukkuu tai irtoaa"?

Valmistajat. Poistakaa maanantaikappaleet liukuhihnoilta. Jos niitä pääsee kuluttajille asti, ottakaa ne pois. Ihmisten ei kuuluisi olla tekemisissä maanantaikappaleiden kanssa. Maanantaikappaleiden kanssa eläminen on tuskaisaa, ei vain ihmisille vaan myös lemmikkieläimille.