27.10.2016

Rannekanavaleikkauksessa 21.10.

Sormeni ovat puutuilleet arviolta noin 15 vuotta. 
Vaiva on välillä ollut poissa, tullut taas, helpottanut - ja sen kanssa oppi elämäänkin. Pitkään arvelin vaivan johtuvan niskajumeista ja kävinkin vuosien varrella useita kertoja hierojalla. Lääkärin pakeilla kävin myös vuosia sitten ja pääsin ensimmäiseen ENMG-tutkimukseen, missä kuitenkin todettiin, että rannekanavien hermotuksen olivat tuolloin kunnossa.

Mikä ihmeen rannekanavaoireyhtymä?
Olen onnistunut missaamaan kaiken hyödyllisen googletiedon ja televisiossa ja/tai lehdissä nähdyn ja ihmetellyt vuosia ja taas vuosia, että "tällaista tämä on". Lisäksi suurinpiirtein kaikki, joille olen asiasta maininnut, ovat sanoneet joko a) sellaista se on tai b) niin mullakin puutuu. 

Leikkauksen jälkeen saamani toimenpidekertomus näyttää tältä:
Hieman kaareva ihoviilto, edetään hemostaasia tehden palmaariaponeuroosin pintaan, jonka ulnaarireunasta edetään jälleen transversaaliligamentin pintaan, joka halkaistaan veitsellä. Laajennetaan avausta ensin distaalisuuntaan siten, että hermokulku täältä vapautuu ja vastaava toimenpide proksimaalisuuntaan. Hermokulku on nyt hyvin vapaa. Tarkistetaan hermostaasi ja suljetaan haava yksittäisellä knoppiompeleella 4-0 lankaa käyttäen.

Joulukuinen muutto oli kaamea.
Muutoissa harvoin nauru raikaa, mutta viime joulukuussa kämppäkaverini kärsi akuutista shokkitilasta Thaimaasta juuri kotiuduttuaan ja oli aamuäreä, iltapäivävihainen ja ilta-aggressiivinen. Koska en pysty missään tilanteessa, mihinkään vuorokauden aikaan olemaan jouten, kannoin laatikkoa, pakaasia ja vermettä kuin hengen hädässä koska kämppis oli jatkuvassa shokkitilassa ja hoki oikeastaan vain "meillä on aikaaaaaaaa, ei ole mitääääääääääääään kiiiirettä".
Niinpäniin.
Uskoisin kuitenkin hyvin pitkälti, että jos myös minä olisin heittäytynyt shokkitilaan, muuttolaatikoita ja tavaraa olisi YHÄ edellisessä osoitteessa.

Edelläkirjoitetusta johtuen, ranteeni (käteni) olivat poikkeuksellisen kovilla.
Saaviin satoi viimeinen pisara, kamelin selkä katkesi. Nukkuminen oli suoraan sanottuna olematonta. Kuvitelkaapa itse, että joudutte sormien totaalipuutumisen takia hyppimään ylhäällä kävelemässä ja tuijottelemassa ikkunasta n. 10-15 minuutin välein. Silloin, kun rannekanavaoireyhtymä iskee todenteolla se iskee todenteolla.

Hakeuduin ulisemaan lääkärille.
Kerrankin lääkäri teki mukisematta ja heti kuten sanoin ja toivoin ja sain uuden lähetteen uuteen ENMG-kokeeseen. Koska mikään ei kuitenkaan koskaan mene kuin elokuvissa, oireyhtymä kylläkin todettiin, mutta leikkaavaan sairaalaan lähetetty lähete palautettiin terveyskeskukseen toiveena, että potilas käy a) kilpirauhaskokeessa (kuinkahan monta em. koetta minulle onkaan vuosien aikana tehty? Villi veikkaus + 20) ja b) pitää yölastaa. Kyllä nauratti.

Vihdoin keskivaikealla rannekanavaoireyhtymädiagnoosilla sain uuden lähetteen ja vierailin Herttoniemen sairaalassa toukokuussa kuluvaa vuotta.
Lääkäri oli yhdessä hoitajan kanssa hoomoilasina, että KUKA tämän lähetteen oikein pisti takaisin terkkariin?
- Oho, meidän ylilääkäri.

Degeneraatiota ja alttiutta. Rasitusta. 
Niistä on rannekanavaoireyhtymä tehty. Välissä oli pitkä kuuma kesä, mutta sormet jatkoivat puutumistaan. Joskus ne antoivat nukkua peräti neljä tuntia yhteen menoon. Joskus puutuminen alkoi kello 06.00 ja jatkui niin, että oli vain pakko nousta. Sitä vain enää mietti, että mitä järkeä on nukkua vartti ja seistä ylhäällä vartti katsomassa ikkunasta ulos. Nimittäin rko:n puuduttamat sormet eivät millään "ravistelulla" tokene.

Googletus ei oikein tuonut vastauksia toipumiseenkaan, joten kaikki eteen tullut on ollut uutta ja ihmeellistä.
Ensinnäkin haava on enemmän kämmenen puolella kuin ranteessa. Tikkejä on 6 ja tänään syödään särkylääkettä seitsemättä päivää putkeen. Leikkauksen jälkeen käteen laitettiin paineside ja sitä piti pitää kolmisen päivää, Painesiteen kanssa oleminen, eläminen ja tekeminen on aika heikkoa. Onneksi päivät menivät nopeasti ja digiboksissa oli jonninjoutavia elokuvia.
Nyt kädessä on kevyempi side, koirien haavanhoitolaatikosta löytyivät oikeat tuotteet. Pari haavatyynyä ja Hypafixia. Ai miksi haavatyynyt? No siksi, ettei teippi tartu haavaan kiinni. Haava ei onneksi ole erittänyt ollenkaan ja on muutenkin todella siisti.

Miltä se tuntuu, miten elo tikkien kanssa sujuu?
Voisin yrittää kuvailla olotilaa siten, että "sen kyllä tuntee, että kämmentä on kaiveltu". Kättä särkee ja jomottelee, kutiaa, kiristää. Kädellä ei voi avata limpparipulloja, höylätä juustoa, pursottaa muotovaahtoa, avata pakastinta tai painella vesihanaakaan kiinni. Kaikki semmoinen askare, jossa kämmen kuormittuu, venyy, vanuu, jossa siihen kohdistuu painetta - on nounou. Tai oikeastaan AU - huudan. Koirien ulkoilutus sujuu yhdellä kädellä, hihnat vasemmassa ja oikeata kättä vain roikottelen mukana.

Odotan innolla, että kämmen asettuu ja voin alkaa valmistautua vasemman käden operaatioon. Lupailivat sitä hieman tammikuulle.
Tikkejä pidetään vielä viikko ja käden rasitusta lisäillään hiljaksiin. JA: operoidun käden sormet eivät enää puudu!

Loppujenlopuksi tietokoneen näppäimistön ääreltä piti olla poissa vain nelisen päivää (!), ihan alussa huomasin, että ranne rasittuu naputtelusta ja kämmen alkoi jomotella. Nyt naputtelu jo sujuu kohtuullisen hyvin!

Rennoin rantein - rajansa ranteen kestävyydelläkin!

18.10.2016

Viri, Kenzolan presidentti, teini-ikään!

Kenzolan presidentti, Ch Scheik's Comando, uskomattoman kaunis ja ihana Viri täytti 13 vuotta eilen, 17.10. In English hän tuli siis teini-ikään; thirteen years.


Viri vietti eilisen päivän tarjoten ensin koirankeksit kavereilleen. Aamiaisen jälkeen hän tarjosi puristeluut ja itse söi poikansa kanssa dentiksit, kuinka huomaavaista. Sitten tehtiin syntymäpäiväkävely ja lenkin päätteeksi hän sai lempimurekettaan ja lempimaksalaatikkoaan. K-supermarketista tarttui vielä (ostarilta!!) mukaan kukkapuska merkkipäivän kunniaksi.


Muistellaanpa taas hieman menneitä.
Olin ihastellut Virin isää, Leyendas Spongebobsquarepantsia ja kun Scheik's-kenneliin oli tulossa mielenkiintoinen yhdistelmä, jossa Kipinä oli isänä ja emänä kaunis Carmodey Tattoo, niin se oli menoa sitten.
Alkuun olin valinnut ja toivonut toista pentua, mutta kohtalo päätti toisin. Viri oli kuitenkin itse valintatilanteessa sellainen pentu, että päässä syttyi valo, PLIM, kun sen näin. Valinta oli lopulta selvääkin selvempi.


Millaisen pennun ja koiran sainkaan!
Virillä oli aina kova vauhti tekemisissään. Se oli melko äänekäs pentu ja itseasiassa sen ensimmäiset viikot Kenzolassa pidimme sille unikoulua, sillä Viri heräsi aina 2-3 aikaan yöllä leikkimään. Muistan, kuinka painoin sen päätä tyynyyn ja sanoin, "NYT nukutaan, aa-aa".
Kun joku naapuritaloyhtiön asukas kehtasi kävellä piha-aitaamme liki keskellä yötä, kiiti Viri paikalle haukkumaan kunnon talonvahdin tavoin. Kesäaikaan nukuimme nimittäin pihaovi auki ja Viri kyllä kuuli kaikki siilinrapsaukset ja humalaisten älämölöt. Ääntä lähti tästä voimanpesästä.
Sittemmin Viri kehitti puhelinkammon ja alkoi karkailla piha-aidan yli. Muistan, kuinka väänsin kämppiksen kanssa aidankorotuksista ja kämppis lakonisesti: "Aina se jostain yli menee". No, 160 cm korkuinen aita alkoi pitää Virin pihalla.


Tosiaan, Viri ehdollistui puhelimeen.
Omistin aikoinaan HP-tietokoneen, joka osoittautui maanantaikappaleeksi. Ei se auennut eikä se mennyt kiinni. Soitin lukuisia kertoja HP-tukeen ja lopulta aloin hermostua. Puhelut muuttuivat äänekkäiksi ja taisin siinä puheluiden lomassa potkia hieman huonekalujakin.
Virille tämä oli liikaa ja lopulta kun otin puhelimen käteen, se häippäsi sen sileän tien. Liitoloikalla aidan yli ja sitten rivitaloa kiertämään, että sai rauhoitettua itsensä. Poikaparka. Viri ei tosiaan lähtenyt mihinkään Keravalle vaan se tyytyi rauhoittamaan itseään ympärijuoksulla.
Tästä kiinnostui aikanaan Koiramme-lehtikin ja kävi kuvaamassa pihallemme asetettuja barrikadeja, joilla pyrimme estämään Virin karkaamisen. Kuvaaja oli tyytymätön vähäisiin haravanvarsiin ja niinpä hänen toiveestaan lisäsimme tavaraa sen suosikkihyppynurkkaan. Tästähän sitten ihan keskustelupalstoilla oli vääntöä, että "Ai kamala, mä en suostuisi elämään tommosessa epäsiistissä pihassa".
Onneksi vastaehdollistaminen toimi ja HP:n paska päätyi takaisin kauppaan ja vaihtui toimivaan koneeseen. Puheluihini tuli taas kukkaissävyjä ja Viri rauhoittui.


Viri kuitenkin saattoi ottaa stressiä esim. autoilusta. Silloin auttoi, jos ajoimme vaikka 30 kilometriä ja kurvasimme huoltoaseman pihaan, jonka takana aukesi pelto. Viri irti ja se juoksahteli pellolla muutamat ympyrät ja rauhoittui sen jälkeen loppumatkaksi. Se oli sille oiva stressinpurkukeino myöhemminkin, puheluepisodin jälkeen.

Olen sittemmin ihmetellyt, miten kullakin pennulla tuntuu olevan jokin erityiskohde, johon ne erikoistuvat pikkupentuina.
Kuten nyt vaikka Hulan pihankaivuu ja oksien katkominen. Eräänä varhaisena aamuna Hulahan kaivoi pihalta ylös n. 60 tulppaaninsipulia. Viri sensijaan erikoistui asiapapereihin. Se söi kämppiksen ajokortin ja pankkikortin. Lisäksi se rouskaisi isot lovet passiini. Siinä sitä oli tullimiehille ihmettelemistä.


Juokseminen (lentäminen) on siivittänyt Virin elämää. 
Se nauttii siitä selvästi, oli stressiä tai ei. Kun muut koirani keskittyivät kastematojen kaivuuseen (Hula) ja toistensa jahtaamiseen (Hupi ja Luxi) niin Viri juoksi yksinään. Se lähti pelloilla ja hiekkakentillä aina yksin pyörimään ympyrää ja kurvaili ja spiidaili selkeästi iloisena saadessaan purkaa ja ladata akkuja.
Erään kerran muistan kun aamuvarhaisella koirani olivat irti läheisellä ulkoilualueella ja kaikki muut tulivat perässäni puusiltaa pitkin - mutta ehei, ei Viri. Viri lähti ojan reunalta uskomattomaan lentoon ja loikkaan ja suoriutui laskeutumisesta melko mallikkaasti. Kävimme myöhemmin mittaamassa ojan leveyden ja hataran muistikuvani mukaan se oli n. 6-metrinen. Pala kakkua Virille. Toiset hankkii whippeteilleen juoksukirjoja, Virille olisi voinut kyllä hankkia lentolupakirjan.


Viri kasvoi melko kookkaaksi ja pontevaksi.
Mutta äärimmäisen komeaksi. Se oli kehässä aina ryhdikäs ja hyvin edustava mutta kärsi joskus kokonsa ja mittasuhteidensa vuoksi, Eeva Reskon sanoin: "Komea koira ja todella minun makuuni, mutta siinä on vain kaikkea liikaa". Se tuli kuitenkin valioksi kymmenennellä yrityksellä ja sijoittuu siten Kenzolan valioitumiskaaviossa Hupin ja Hulan eteen. (Hupi 18, Hula 14)
Virihän jallitti minua melko kauan uskottelemalla, että sen takajalkoihin ei saa koskea ellei sillä ole Frolic suussa. Kerran sitten vain päätin, että nyt loppuu se Frolicin jauhaminen ja näytin sille ennen kehää taskuni: "Tyhjät ovat" ja menin ja esitin sen ilman kuin vettä vain. Koiristani muuten ainoa, joka sisäisti Stilwellin opit ja oppi istumaan "namikäännöllä".


Virin ääniarkuus.
Kehittyi sille hitaasti, vuosien kuluessa. Mukana oli raketista säikähtäminen ja HP-huudot ja varmastikin alttiutta moiseen. Pian uudet vuodet olivat sille yhtä tuskaa (n. 6-7-vuotiaasta aloin lääkitä Viriä vuoden vaihtuessa), ukkoset samoin ja kaikenlainen ovien paukkuminen ja muu metakka epämieluisaa. Muistan kerran, kun luin kirjaa ikkuna auki. Verho meni siinä tötterölle, kun tuuli niin kovasti. Vieressäni ollut Viri alkoi täristä. Tuulesta? Ikävä kyllä kova tuuli enteili ukkosta, ja Viri ennakoi sen verhojen hulmuamisesta.


Joku voisi ajatella, että Virin elämä on ollut sille kovaa stressiä.
Tätä olen itsekin joskus miettinyt mutta tullut sitten kuitenkin siihen lopputulokseen, että vaikka Viri onkin hieman remmiräyhä ja eroahdistukseen taipuvainen eikä tykkää raketeista eikä ukkosista, huutamisesta ja oven paukkeesta puhumattakaan, niin se on ollut aina kuitenkin iloinen ja positiivinen koira. Sen sydän on  puhdasta kultaa ja sykkii lempeyttä, se osaa myös rentoutua ja oppi loistavasti remmiräyhätilanteissa (ennen niitä) ottamaan kontaktia, on hyvin miellyttämishaluinen ja ihanan villin värikäs koira. Kenzolan pojista pinkki. Kaikki sen pannat ja takit ovat hempeää pinkkiä, mikään muu väri ei yksinkertaisesti pue tätä herkkää ja ihanaa koiraa! Viri onkin myös hyvin sympaattinen ja puhutteleva, inside out. Pusii ja hoivaa, pesee muiden poikien korvat ja silmät. Aamuhalaa ja pusii myös minut. Joka aamu.


Olen etuoikeutettu, että olen saanut viettää jo 13 vuotta tämän persoonallisen ja sympaattisen koiran kanssa.
Viri on opettanut minulle paljon peloista, avannut minulle vuosien varrella herkkää sisintään ja näyttänyt mitä luottamus on. Se on vienyt minut joskus mukanaan mustiin ja synkkiin hetkiin, mutta myös kohti valoa ja iloa. Pelottavat asiat on kohtalaisesti selätetty ja positiiviset asiat ovat aina vieneet voiton. Se on olemuksellaan näyttänyt, että myös harmaa arki, perusrutiinit, voivat olla mieltä rauhoittavia ja lämmittäviä asioita. Aina ei tarvitse olla sata lasissa, menossa ja melskeessä.


Olen loputtoman kiitollinen Jarmolle ja ehkäpä myös kohtalolle, että juuri Viri tassutti elämääni.
Viri on tällä hetkellä vanhin whippet, jonka olen koskaan omistanut. Lelu eli kuukautta vaille 13-vuotiaaksi ja Jaki 4 kuukautta vaille 13-vuotiaaksi. Kunpa meillä olisi edessä vielä paljon aikaa yhdessä. Tiedän, että olet vanha ja kärsinyt jo hieman terveyden pettämisestäkin. Kerrothan minulle sitten, kun et enää jaksa. Voit kuiskata sen niin, etteivät muut kuule.



Rakastan sinua, Viri. Olet tärkeä, uskomaton, kaunis. Laitetaanko taas aamiaiseksi lammaspateeta? Luulen, että voisimme tästä eteenpäin juhlia syntymäpäivääsi joka päivä? Ei kerrota siitäkään muille. Etteivät tule kateellisiksi. 

kuvituskuvat Kenzolan arkisto paitsi Virin seisotuskuva: © Antti Ruotsalo

12.10.2016

Luxille täysi kymppi!

Niin on vinhaa Kenzolassa meno, että Luxin synttäripäivitys tulee vasta tässä; Luxi täytti pyöreät kymmenen vuotta 5.10. 
- ISOT ONNITTELUT!



On aika hieman muistella menneitä.
Aikoinaan kun Luxi meille tuli, sen ei pitänyt tehdä sitä ensinkään. Luxi on koirahankinnoistani sellainen, että sitä ei jotenkin voinut, ei pystynyt, olla ottamatta. Kun kävin Susanilla kuvaamassa pentuja, tuli Luxi aina viereen, syliin, jalkojen päälle, liki. Ihan kuin se olisi halunnut sanoa painokkaasti jalkaani vasten likistyessään, että "vie minut kotiin, valitsin sinut".



Niin se Luxi sitten matkasi Kenzolaan. Melkoinen persoona olikin heti alkuun. Vikisi ja vinkui tauotta 2-3 viikkoa, meinasin jo Susanille palauttaa. Aina kun oli tylsää, nälkä, halusi ulos, sisään, lenkille, ennen nukkumista, herättyä... kviik kviik, ving ving. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, kuitenkin toimi ja Luxi hiljeni n. kolmessa viikossa huomattuaan, että vinkumisella ei meno parane.



Luxilla ei ollut oikein mahdollisuuksia näyttelykehiin, vaikka se komea ja kaunis koira onkin.
Luxi kasvoi yhdessä yössä - kyllä, illalla nukkumaan mennessä se oli vielä 48 senttinen, mutta aamulla säkä oli 56 cm - valtaisiin mittoihin. Suunnittelin jo satulan hankkimista. Luxi jäi myös hieman kapeaksi, mutta samaa ei voi sanoa sen ajatusmaailmasta. Päästäpä pojat irti, ja kun muu lauma jää pyörimään jalkoihin, sanoo Luxi heipat ja kipittää muihin maisemiin. Se voi seistä pitkän aikaa ISON nurmikentän vieressä olevalla ISOLLA pellolla, aivan pellon ja metsän reunassa ja katsella. Siellä se katselee, kuulostelee ja nuuhkuttelee. Kyllä jostain aina osuu hiihtäjän kakka, kuollut rotta tai lenkkeilijän oksu nenään. Sitä kohti sitten. Piehtarointia ja ehkä myös herkuttelua ja kun vihdoin suostuu takaisin jolkottelemaan, on ilme mitä Luximaisin; "Mitä, minäkö? Mitään en ole tehnyt". 



Luxia ei voi myöskään pakottaa yhtään mihinkään. Sille kynsien leikkuu oli ~ 5 vuotta hyvin traumaattista, kunnes keksin alkaa leikata sen kynnet pöydällä. Siellä se rauhoittui seisomaan ja kynsienleikkuu oli sittemmin pala kakkua. Tosin nyt vanhemmiten vanha herra on suostunut myös sylileikkuuseen. Mutta esim. ensimmäistä kertaa Luxilta kiveä anturasta kaivellessa se täräytti anaalirauhaset sananmukaisesti "tiskiin", eli pöydälle, jossa sitä operoitiin. Haiseva vastalause, siis. Luxin kanssa on edettävä asioissa rauhallisesti, selittäen, mutta myös itsevarmasti. Ja kun se seuraavan kerran karkaa sinne pellon reunaan ja löytää kahden hehtaarin alueelta sinne kesän alussa kuukahtaneen käärmeen, pitää jaksaa huutaa sitä kilometrin päähän, kyllä se "yhteys" syntyy kun aikansa huutelee. Kyykärme saa jäädä, kun Luxilla syttyy lamppu päässä; "Hei, äiti on tuolla jo vartin kiljunut ja muu laumakin näyttäisi meikäläistä odottavan". Sitten se vain ravistaa kyykäärmeen jäänteet kaulaltaan ja jolkottelee paikalle muina miehinä.



Luxi on aina rauhallinen, ei hötkyile eikä höntyile, mutta kylmänarka se on.
Vuosia sitten en tiennyt, mitä on whippetin kylmänarkuus, mutta Luxin myötä olen oppinut huomaamaan, että kun hampaat kalisee, turkki on pörhöllä ja koko koira värisee kauttaaltaan - niin kylmähän sillä on. Koiristani se on ainoa, joka ehkä (?) liioittelee tässäkin asiassa.



Kun on ruoka-aika, Hupi laulaa, Bali heittelee leluja, Viri puree niitä (leluja), Huima järsii luuta - ja Luxi vinkuu, korkealta, kovaa ja säälivästi. Sen ruskeat lehmänsilmät saavat pinnalleen erikoiskosteuden kun se katsoo minua pää kallellaan; "Saisinko tänään ruokani ekstratwistillä, voin hakea pellolta sen rotan"?


Oman tien kulkija. Sitä olen Luxista aina sanonut. Koirien Camel-bootsit kuuluisivat tälle veijarille. Ihanaa, että olet olemassa. Ihanaa, että olet minun. 



10.10.2016

Juttulaina: Asiat eivät ole mustavalkoisia.

Vantaan Sanomat julkaisi viikonvaihteen numerossaan toimittaja Mia Lindströmin kirjoittaman jutun Puheenaihe-palstalla.
Toimittaja Johanna Korhonen on kirjoittanut kirjan, jossa hän pohtii mm. seuraavia asioita; Miksi julkiset keskustelut kärjistyvät? Miksi tunteet nousevat faktojen ohi ja raivo pyyhkii tiedon? 
Teos on syntynyt omakohtaisesta kokemuksesta, sillä Korhonen on jo vuosia saanut vihapostia. Ehkäpä juuri siksi Korhonen halusi ymmärtää, miksi tunteita herättävistä asioista ei voida keskustella asiallisesti.
Innoittajana aiheeseen toimi yhdysvaltalainen kognitiotieteen ja lingvistiikan professori George Lakoff, jonka teokset tekivät Korhoseen vaikutuksen.
Mikä niitä riivaa? Suomalaisen julkisen keskustelun tuska ja eräitä etenemismahdollisuuksia -kirjassaan Korhonen tuo esiin Lakoffin teorian erilaisesta, osin tiedostamattomasta maailmankuvasta.

Ankara isä on konservatiivinen, sääntöjä noudattava ihminen, jonka mielestä jokainen on vastuussa itsestään. Kaikenlainen hyysääminen on syntiä.
Hoivaava vanhempi puolestaan liputtaa empatian, yhteisvastuun ja yhteisöllisyyden puolesta. Hän ei kuvia kumarra.
Ajatukset ja periaatteet muovautuvat tarvittaessa kuin muovailuvaha.
Jokaisesta meistä löytyy molempia puolia, mutta eri pitoisuuksina. Kuitenkin silloin, kun ääripäiden ajatusmallit törmäävät, luvassa on värikästä keskustelua, jossa jokainen toitottaa omia näkemyksiään toista ymmärtämättä.

Keskustelukulttuurin kapeus ei ole vain äänekkäiden änkyröiden syytä.
- Itselleni suurin ihmetyksen aihe on ollut se, miten fiksutkaan ihmiset eivät osaa keskustella. Kun kaksi taloustieteilijää keskustelee siitä, miten Suomi saadaan nousuun, voi keskustelu olla yhtä mustavalkoista ja omasta navasta kumpuavaa kuin netin palstoilla, vaikka osaamista ja tietoa riittäisi parempaankin.
- Olemme tottuneet julkisessa keskustelussa siihen, että on olemassa yksi tai maksimissaan kaksi totuutta. Monet asiat ovat kuitenkin "pirullisia ongelmia", joihin ei voi vastata kyllä tai ei, sillä asiat ovat monimuotoisempia.

Ratkaisuksi keskustelukulttuurin parantamiseen Korhonen tarjoaa muun muassa omien ajatusmalliensa tunnistamista. 
Missä tilanteessa auktoriteetteja kunnioittava ankara isä saa vallan? Missä asioissa katsot maailmaa lempeämmin?
Omaa maailmankuvaansa voi laajentaa ja yrittää eläytyä vastapuolen ajatuksiin. Etenkin tiukasti omaan totuuteensa viehättyneen kannattaa joskus yrittää kuunnella muita.

Verkkokeskustelujen paikoin luokattomaan lynkkaamiseen voisi auttaa myös auktoriteetin voima.
- Sosiaaliset hierarkiat ovat tyystin hävinneet, jos vertaa tilannetta vaikka 1960-lukuun. Ihmiset eivät tiedä enää paikkaansa tässä maailmassa. Osalla on suuri auktoriteetin kaipuu.

1.10.2016

Lenkillä 5.7.2016

Onko otsikossa virhe? No ei ole. Siivoilen tässä tietokonetta ja mikäs se sieltä löytyi? Hautautunut valokuvakansio heinäkuulta. 
Heinäkuu oli sen verran hektinen, että näin pääsi käymään. Siispä lokakuun kunniaksi mars heinäkuiselle, tomeralle lenkille:



 Bali se jaksaa olla kuvauksellisena ja mennä viuhtoa. Iloinen ikiliikkuja.

 Ojasta kuuluu kummia. Bali kuulostelee.

 Siinä sitä on taas itseään. Vinttikoiramenoa.


 Myös Puupi pompsahti joukkoon. Tällaisella ryydloikalla.

 Siitäkös Bali innostui ja lähti papparaista jahtaamaan.

 Tovin kuluttua otettiin tuumaustauko.

 Ja Hupi juoksemisen jälkeisessä mielipuuhassaan.

 Näin hienosti ravaa liki 13-vuotias Viri.

 Polulla on pulu.

Ja lampussa lokki.

Heinäkuinen lenkkisaldo oli muuten 160,9 km. Tutkaillessani tämänhetkistä kokonaiskilometrimäärää - 1539,4 km -  huomaan ilokseni Kenzolan olevan kiinni uudessa ennätyksessä. Viime vuonna samaan aikaan saldo oli 1507,3.

Lenkkeilemisiin!
ps. Hupin syntymäpäiväkävely - Hupiwalk - 23.10. Hakunilassa. Tervetuloa!