25.2.2020

Karismaattinen diplomaatti saa paikan.

Ensimmäinen whippetini, Jakias Charmiga Filemon, syntyi 23.7.1990. Syksyllä saankin juhlistaa 30-vuotista taivaltani rodussa.
Vuodet ovat vierineet vauhdilla - kuten tietysti vauhdikkaan rodun parissa kuuluukin ja paljon on mahtunut näihin vuosiin.
Miten minulle osuikin heti "sielunpuolikas" rodusta ja paluuta entiseen ei enää ollut - ensimmäinen rotunihan oli basenji -  vaan whippetnälkä kasvoi vuosien saatossa ja laumakokoni oli parhaimmillaan kuusi kaunista ja jaloa sirojalkaa.

30 vuotta whippetmäistä menoa ja vääntöä.
Koko. Se on yksi ehkäpä helpoimmin ulospäin nähtävä piirre rodussamme ja nousee aina säännöllisin väliajoin tapetille. Onneksi olin nuorempi, paljon nuorempi ja vesi hanhen selästä-henkisempi, kun tepastin menemään yleisillä paikoilla 56-senttisen Luxin ja 55,5-senttisen Virin kanssa. Minun ihanat, edesmenneet poniinit. Jestas, että olivatkin hienoja, persoonallisia ja täysillä elämäänsä eläviä vauhtipyllyjä.

Sittemmin moni asia on muuttunut. 
Kuten se, että laumaani osui ensin Huima, 50,9 cm ja sittemmin Bali, 50,9 cm. Ohhoh. Kaverit meni mittoihin että heilahti. Mutta kokokeskustelu nosti aina päätään, ehkä keskimäärin kolmen vuoden välein. Vain suhtautuminen siihen - kokokeskusteluun - muuttui?
Johonkin yhdistelmään osui aina se poniini ja sitähän tuli tietysti katsoa kulmia kurtistellen ja silmät teelautasina. Sanoipa minullekin eräs velikulta juuri ennen kehään menoa Virin kanssa; "Lähdit sitten ponin kanssa kehään".

Vuosiin mahtuu monta muutakin myrskyä vesilasissa. 
Milloin sääret ovat venyneet "huolestuttavan pitkiksi" ja koirat ovat "takaa ylikulmautuneita" tai "niiden askeleet ovat töpöttäviä", "ne ovat liian lihaksikkaita", "lavat ovat too loaded", "ranteet kääntyvät sisäänpäin", "kintereet lyövät kipinää" tai muuta pöyristyttävää ja huolestuttavaa.

Koiramaailma on ylipäätään suurta hämmästelyä ja usein äänekkäin nurina tapahtuu sillä hetkellä, kun "kaverin koira alkaa voittaa".
Miten tuomari VOI laittaa TOMMOSEN? 
Olen itsekin päivitellyt tuhansia pienempiä ja isompia "vikoja" voittajakoirissa ja aina on salama osunut omaan nilkkaan. Jahka olen päässyt haukkumasta lonksuvakintereistä koiraa, saan itse sellaisen. Jahka ylikulmaukset saa silmäni selälleen, seuraava koirani kehittää yhdessä yössä kuusimetrisen säären. Jahka suoraselkäiset koirat pistävät silmään hyvässä ja pahassa, omani kadottaa selän kaarensa irti juostessaan läheiselle pellolle.


Aina jotain.
Muoti-ilmiöt tulevat ja menevät. Ja äänekkäimpien kritisoijien omat koirathan ovat aina täydellisiä.
Ei ole olemassa mitään "stabiilia tilaa rodussa" tai jos kuvittelitkin, että KAIKKI tuomarit soveltavat rotumääritelmää samalla tavalla, niin eihän se niin mene. Muistutan, että whippet on eläin ja tuomarikin vain ihminen. Joskus joku koira, yksilö, lähtee vain lentoon. Sen rakenteessa ei ole mitään suurempaa vikaa ja joskus ei mitään suurempaa glooriaakaan, mutta siinä vain sattuu yhdistymään sopivaan aikaan kaikki.
Jos se nyt onkin vaikka "pitkä", niin kaverinkin pitkä koira voi siinä vähän siivellä ottaa kakkostilaa. Ja soppahan on sitten valmis. "Kuinka tuomarit voivat palkita YLIpitkiä koiria"?

Sitten se ylikulmautunut menee ja alkaa voittaa. Kaverin ylikulmautunut koira ottaa siivellä kakkostilaa. Ja soppa senkun sakenee. "Kuinka tuomarit voivat palkita YLIkulmautuneita koiria"?

Jäin taannoin miettimään erään pitkänlinjan kasvattajan sanoja. "Whippet should be dramatic". 
Korjasin; "Moderately". Sittemmin oivalsin; ei se TAVISkoira yleensä voita. Koirassa on oltava jotain dramaattista, että se erottuu line-upista. Onko se hieno pää ja ilme, pigmentti, pitkä sääri, näyttävä ravi tai puhutteleva tasapaino? Joskus sanon omistani; "ne erottuvat hyvässä ja pahassa". Ja eikö ole parempi erottua, kuin hukkua massaan?

Tuomarin tehtävä ei ole koskaan helppo.
Some laulaa aina välillä huonojen häviäjien laulantaa, kun tuomari on ollut puusilmä, kirjoittanut jotain TODELLA hassua arvosteluun ja laittanut "mun valion viimeiseksi"!
Mielipide-erot ovat joskus juuri niitä parhaita. Mitä järkeä olisi siinä, että yksi ja sama koira voittaisi viikonlopusta toiseen?

Dippasin viime kesänä "tosissani" rataskeneen.
Olen otettu ja kiitollinen koiralleni Mauille (Jothryn Alluring Traits) joka minut sinne kiskaisi. Olipa raikasta ja virkistävää. Ihan jatkuvaa lämmittelyä, jäähdyttelyä, energiajuomaa, sekunnin sadasosien loputonta viilailua, ammattilaisten ahdistelua ja haavi auki kulkemista treeneistä kisoihin. Vaikka joku aiemmista koiristani olikin kipaissut radalla muutamasti, niin tällainen kisasta toiseen keekoilu oli ihan uutta meikäläiselle. Kiitos vaan kaikille kanssakilpailijoille kärsivällisyydestä.

Mutta nyt olisi paikka karismaattiselle diplomaatille auki.
En pysty sanomaan kovin kummoista vallitsevasta tilanteesta, mutta pahalta näyttää. Liian iso kokonaisuus ymmärtää ja hahmottaa. Hernepalkokasveja on otettu nenään kunnolla ja mieliä on pahoitettu kaikkialla ja joka leirissä. En ole aivan varma "siitä kokonaisuudesta" mitä on tapahtunut, mutta myrskysäässä on nyt menty siitä huolimatta, että talvi on ollut todella leppoisa.

Martti Ahtisaarihan toimi presidentin uransa jälkeen rauhanneuvottelijana. 
Jotain tällaista kaipaisi myös myrskyn silmässä oleva whippet. Rauhallista, karismaattista, rotuun perehtynyttä ihmistä, joka sanoisi ehkäpä sen uusimman Coca-Cola -mainoksen tyyliin; "Kaikki haluavat olla oikeassa. Mutta mitäpä jos olisit ehkä sittenkin väärässä"? Rauhoittaisi tilanteen, saisi ihmiset puhaltamaan yhteen hiileen. Näkemään kokonaisuuden.
Kuten äänestämme neljän vuoden välein uuden eduskunnan, ja haukumme sen 8 kk kuluttua valinnasta - emme käsittääkseni ole juuri mihinkään muuhunkaan vallitsevaan tilanteeseen koskaan 100% tyytyväinen? Tekeekö kukaan meistä loppujen lopuksi aina kaiken taiteen sääntöjen mukaan, kaikkien mieltä myöden?

Mitä me kukin loppujen lopuksi rodulta haemme ja haluamme?
Vaikuttua? Voittaa? Olla oikeassa? Parhaita? Päteä koiramme kautta ja avulla? Olla mielipidevaikuttajia? Ohjata jalostusta? Sanoa viimeisen sanan?

Mietin itse ihan hemmetin pitkään jutun klousausta yllä olevien kysymysten jälkeen.
Whippet should be dramatic - ehkä joo, mutta omistajien ei niin tarvitsisi. 

Lenkkeilin viimeviikolla 56,6 km. Tänään rikoin lakia ja kävin juoksuttamassa koiriani IRTI läheisellä jalkapallokentällä. Kävelin keskellä ajotietä (hiekkaa on niin perkeleesti jalkakäytävillä..). Taisin vetää suojatietä punaisiakin päin. Heittelin frisbeetä lähellä skeittipuistoa. Varmaankin liian lähellä. Ja kaikki koirieni takia, vuoksi. Koska whippet.

Olen itsekin joskus joutunut kiskomaan pulleaa jalapenotäytteistä oliivia syvältä poskionteloistani. Kun sen saa sieltä sierainten kautta ulos, on voinut kokea voimaannuttavaa tunnetta siitä, että me olemme lopulta kaikki luusereita. Me kyllä kaikki teemme parhaamme, mutta me kaikki myös mokaamme, sähläämme ja säädämme. Sensijaan, että vaadimme MUILTA täydellisyyttä, voisimme osoittaa sitä itse?

Kadun monia asioita elämässäni. Mutta PARAS päivä on ollut se, kun sain Jakin, kohta 30 vuotta sitten - dissaamatta muita hienoja koiriani. 
Miten minulle annettiinkin niin hieno ja viisas koira whippet-rodusta heti alkuun. Olen saanut paljon rodulta, ollapa pätevä, karismaattinen rauhanneuvottelija ja pystyä antamaan takaisin. Koska whippet. 

Koska whippet. 


8.2.2020

Juttulaina: Käyttäytymistutkija Katriina Tiiran ajankohtainen puheenvuoro.

Koiramme-lehdessä 1-2 2020 oli mielenkiintoinen Birgit Halkion kirjoittama juttu kokeneesta koirien käyttäytymisen tutkijasta Katriina Tiirasta. 
Tässäpä teille tiivistelmää:
Pentuaikaan liittyvissä tutkimuksissa on käynyt ilmi ensimmäisten elinviikkojen suuri merkitys koiran myöhempään käyttäytymiseen. Sosiaalistuminen alkaa paljon aiemmin kuin on ymmärretty. Tämä tieto korostaa entisestään kasvattajien roolia. Hyvää hoivaa tarjoava emo on ensiarvoisen tärkeä pennun hyvälle kehitykselle.

Jutussa Katriina Tiira kehottaa paneutumaan mm. koiran tunnetilaan, miten koira osoittaa mitäkin tunnetilaa ja miksi se on juuri nyt tässä tunnetilassa. - Pitäisi osata löytää syyt, jos koira on jostain syystä vaikka kiihtynyt tai pelokas.

Tiiran mukaan aiempi vietteihin ja vaistoihin keskittyvä koiran käyttäytymisen ymmärtäminen on jäänyt taka-alalle. Koira on muiden eläinten tavoin paljon enemmän.
Koirien väliset erot ovat isot esimerkiksi muistin ja oppimiskyvyn perusteella, mutta Katriina Tiira arvioi, että kotikoirien omistajilla ja monilla ensimmäistä koiraa hankkivilla saattaa olla varsin kevyt asiantuntemus koirien käyttäytymisestä.
- Ehkä tärkeintä on ottaa huomioon, että suuri osa koiran persoonaan liittyvistä asioista on perinnöllisiä.

Tiira on myös usein saanut oikoa käsityksiä, joihin liittyy koirien turha inhimillistäminen. Arkisiin käytösongelmiin voi löytyä syyksi koiran arkuus, mutta aina ei osata tunnistaa, miten koira osoittaa pelkäämisen.
- Joskus omistajat luonnehtivat koiransa olevan niin itsepäinen, ettei sitä voi kouluttaa mutta testeissä sitten selviää, että koira onkin hyvin itsenäinen. Sitä voi siis toki kouluttaa, mutta se tarvitsee omistajan toivomalla tavalla toimimiseen erittäin hyvän syyn.


Tiira tähdentää, että hän haluaisi vanhasta omistajaa syyllistävästä mustavalkoisesta näkemyksestä päästävän jo eroon. 
- Ei koiran huonon käytöksen syy ole aina taluttimen toisessa päässä, kuten edelleen liian paljon väitetään. Valitettavasti on koiria, joiden ongelmat näkyisivät kenellä tahansa. Perimä ja geenit vaikuttavat niin paljon esimerkiksi pelokkuuteen ja impulsiivisuuteen.
Ääniarkuus on yksi vahvasti perinnöllisistä asioista ja erittäin paljon arkea haittaava ominaisuus.

Yhdeksi keskeiseksi syyksi koirien yleiseen arkuuteen Tiira arvioi, että koirajalostus pyörii hieman liikaa ukonäön ympärillä.
Useimmilla koiranostajilla ei välttämättä ole käsitystä siitä, etteivät näyttelytulokset ole tae mistään luonteeseen liittyvästä asiasta.
- Pitäisi rehellisesti kasvattaa koiria, jotka voivat selviytyä muitta mutkitta arjesta, uudesta vuodesta, liukkaista lattioista ja eläinlääkärille menemisestä.
Katriina Tiira haluaakin kysyä Kennelliiton teemavuonna, onko jalostuksessa unohdettu, että koiran tulee selvitä arjesta. Kasvattajia haluan muistuttaa käyttämään riittävän hyvähermoisia, täysipäisiä vanhempia.

-------------------------------------------------

Omat kommentit yllä olevaan:
Joskus tuntuu, että koiran käyttäytyessä "kummallisesti" sen vain todetaan olevan outo, poikkeava, kummallinen. Sivullisen ehdottaessa; "ehkä se reagoi siihen, että..." tai "voisiko sen maailman olla kiepsauttanut ympäri se, että..." saa useimmiten aikaan vastareaktion. "Ei. Se ei ole mahdollista, koska ei se ennenkään tai ei me olla tehty mitään outoa".
Joskus asiat valkenevat vasta ajan kanssa. Sitkeä ei muuttuukin muotoon ehkä ja sitten palaset alkavat loksahdella paikalleen. Käyttäytymisen ymmärtämisen kautta koira saa ikäänkuin synninpäästön. Se ei olekaan outo, vaan persoonallinen!

Syyn löytäminen koiran käytökselle onkin usein avain oivalluksiin, molemminpuolisiin.
Jokin hyvin pieni asia ihmisen näkövinkkelistä voi saada koiran pois tolaltaan ja riippuen koirasta, niillä on hyvin persoonallisia tapoja "järjestellä asiat päässään". Olen omassa laumassani nähnyt koiran, joka stressitilanteessa (imuri) hakeutui pöydän alle, toinen (uusi vuosi) kylpyhuoneeseen ja samainen otti tarvittaessa ritolat (oven paukahdus) ja alkoi juosta taloa ympäri. Jollekin voimakkaat äänet luovat stressiä, jollekin imuri ja kolmannelle sohvanvaihdos aiheuttaa epäilyksiä.

Yhtä asiaa en voisi enempää allekirjoittaa; myös koirat muuttuvat vuosien saatossa. 
Aivan kuin me ihmisetkin. Ei ole mitään pysähtynyttä tilaa ja olomuotoa, että kun Rolle oli pentuna ylettömän hauska ja kujeiluun taipuvainen, että se olisi sitä 15 vuotta putkeen. Koirat imevät ympäristöä, laumaa, perhedynamiikkaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen.


Katriina Tiira toi esiin sen, mitä olen paljon pohtinut itsekseni; ei se mene niin, että AINA se syy on hihnan päässä. 
Tästä on hyvä esimerkki jokavuotinen uudenvuoden somevääntö, sata topikkia ja kuusisataa Yrjö Yksinkertaistajaa; "Mulla on kotona hirvikoira Ripa ja se oikein haluaa katsomaan raketteja, koska mäkin olen rauhallinen. Te teette ne koirat pelkääviksi.".
Rakas Yrjö Yksinkertaistaja. Minulla on ollut 12 whippetiä. Kummasti vain se yksi oli ääniarka? Miten olen voinut kohdella yhtä yksilöä niin eri tavalla, että vain se pelkäsi ja 11 ei?

Hyvä kuitenkin, että paljon puhutaan koirien käyttäytymisestä, aihe kiinnostaa uutta koiraharrastajaa siinä missä vanhaakin. 
Sääli, ettei se vanha harrastaja pääse aina jyvälle, sinne kärpäseksi kattoon ja uuden koiranomistajan ajatusmaailmaan, kun yritetään pohtia syitä koiran käyttäytymiselle ja miettiä "mitä pitäisi tehdä". Koirat ovat yksilöitä siinä missä niiden omistajatkin.
Jollekin koiran persoonaan liittyvä asia on "ongelma", toiselle se on "vain koiran ominaisuus". Jokainen elää näköistään arkea ja yleensä koira muovautuu mukaan siihen ainakin pidemmän päälle erinomaisesti.

Koirat tekevät meistä parempia ihmisiä. Kiitetään siitä ymmärtämällä niitä.
       

4.2.2020

Juttulaina: Salme Mujunen kirjoittaa saalisvietistä.

Saalisviettiluennot ovat nyt tapetilla. Epäilijät kummeksuvat - aivan samoin kuin Juha Korrin kaksipäiväistä saalisviettiluentoa ja -testausta - mihin sitä tarvitsee? Whippeteillä on saalisvietti sisäänrakennettuna ja sillä sipuli.

Melkein voisi ottaa hauskan (?) vertauksen: mihin keskikoulua tai ylioppilastutkintoa tarvitsee, kun on kansakoulu. Ihan hyvin silläkin pärjää. 

Kaiken opiskelun ja oppimisen tarkoitus on syventää jo opittua ja luoda uusia ajatuspolkuja joskus jumittuneiden ajatusten keskelle. Ja luovatpa kurssit ja seminaarit usein aivan uusia oivalluksiakin!

Me vanhat haahkat - puhun nyt itsestäni - olemme usein vanhojen ajatusmallien ja maneerien vankeja. Mikä on hyväksi koettu, siitä on vaikea päästää irti. Mitä vanhemmaksi tulee, tuppaa kyseenalaistaminenkin jäämään pois. Sitä on vaan että Aha. Nykymaailman malli, jossa kaiken voi googlettaa ja Wikipediasta voi omaksua olennaisimman hetkessä - mitä sitä enempää.

Vuosia, vuosia, vuosia sitten kysyin maastokoetuomarilta palautetta koirani suorituksesta.
Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs; "sillä on saalisvietissä puutteita".
Jo edemennyt koirani ajoi OMAAN silmääni viehettä tarkasti ja hienosti mutta jotain puuttui? Meni monta vuotta ymmärtää yksin yön pimeinä tunteina, että se, mikä puuttui, on taistelutahto.

Tästä kursseissa ja seminaareissa onkin kyse.
Saalisvietti on paljon enemmän kuin yksi sana. Se pitää sisällään koko kirjon erilaista saaliskäyttäytymistä, jossa on useita osa-alueita. Ja niissä eri vahvuuksia.
Ylipäätään se, että aikoinaan Juha Korri lähti meille puhumaan aiheesta ja testaamaan koiriamme - PALVELUSKOIRApuolen vinkkelistä, oli jo itsessään mielenkiintoista. Siksi kai me käymme maastoissa ja näyttelyissäkin; miten kulloinenkin tuomari näkee koiramme. Arvioittamassa sitä.


Mutta nyt Salme Mujusen sanoihin. Alla lainaan hänen artikkeliaan hänen luvallaan:

Koiran saalisvietti on perinnöllinen ja synnynnäinen ominaisuus, joka mahdollistaa sille suoritusvoiman, nopeuden ja kestävyyden.

Siinä missä koiran rakenne asettaa raja-arvot koiran suorituskapasiteetille - hyppyjen ponnistusvoimalle, etuosan iskunvaimennukselle ja mahdollistaa urheilukoiralle kovankin treenaamisen (mm. nivelterveys) ja palautumisen - siinä koiran saalisvietti on koiran henkinen moottori, jonka tehot ja vääntö laittavat sitä käyttämään rakenteensa kapasiteettia fyysisiin suorituksiin. Saalisvietti on siis kytkin kehon kapasiteetin käyttämiselle. 
Koiran suoritusvoima on rakenteen ja saalisvietin (ja terveyden) kombinaatio. Jos yksikin näistä pettää tai on vajaa, jää kokonaisuus puutteelliseksi.

Saalisvietti on jalostuksella ylläpidettävä ja vahvistettava käyttäytymisketju, joka tuottaa koiraroduille erilaisia suorituskapasiteetteja. Esimerkiksi jalostuksen keinoin saksanmetsästysterrieri on kehitetty äärimmäisen voimakkaalla moottorilla toimivaksi luolakoirien aateliseksi, bordercollien paimennuskäyttäytyminen on äärimmäisen voimakasta saalisviettisyyttä, jämtlanninpystykorvan saalisvietti (hirvenhaukku syntyy saalisturhaumasta) kykenee tuottamaan 24 h mittaisen erittäin viettikestävän haukun ja käyttömalin saalisvietti mahdollistaa huippuunsa viritetyn työskentelykestävyyden ja vahvan työmoraalin.

Kaikkien näiden eri käyttöön jalostettujen koirarotujen työskentelypotentiaali rakentuu siis saalisviettiKETJUN varaan. Sen saalisvietin, joka saa koiran lähtemään pupun perään ja jonka avulla koira voi tuloksekkaasti saalistaa omat ruokansa.


Saalisleikittäminen imitoi siis koiran luonnossa tapahtuvaa saalistamista mahdollisimman autenttisesti. 
Koiran ohjaaja toimii siinä tavalla, johon koiralla on synnynnäinen valmis malli, halu ja motivaatio. Saalistaessaan koira etenee maksimaalisella suoritusvoimalla ja rakenteensa mahdollistamissa rajoissa. Saalistaminen on koiralle vahvasti palkitsevaa toimintaa.

Koiraharrastuksissa on mahdollista ottaa saalistamisen potentiaali hyödyntämään tekemistä ja oppimista - käyttämällä sitä palkkiona. Palkkiona, joka nostaa koiran virettä, kasvattaa nopeutta, ulosmittaa koirasta suurimman mahdollisen nopeuden ja suoritusvoiman. Jos ohjaaja osaa saalisleikittää koiransa hyödyntäen sen lajityypillistä toimintaa, hän saa KAIKEN mitä koiralla on tarjota.

Lopuksi Mujunen vielä pohtii agilityrintamalta seuraavaa:
Leikkipalkkaukseksi kutsutaan agilityn viitekehyksessä monenlaisia asioita alkaen siitä, että koiralle tipautetaan pallo harkan jälkeen tai kouluttaja heittää pallon tai kisoissa koiraa odottaa kuollut, liikkumaton lelu maalissa. Ja oletetaan, että nuo palkkiot ovat ihan OK ja riittäviä. Koira hoitelee itse oman palkitsemisensa. Riittää, että se saa lelun. Mutta riittääkö?

* Tässä kohtaa minä, Anita, olen pohtinut monesti sitä, että meillä on kisoissa koppa päässä juoksevat koirat, joiden "palkkio" saalistamisesta on se, että ne viedään kiireesti vieheeltä pois, jotta seuraavat koirat pääsevät starttaamaan. Voiko tämä aiheuttaa koiralle pidemmän päälle turhautumista ja intensiteetin notkahdusta? Pitäisikö koiraa palkita suorituksen jälkeen esim. vetoleikein? *


Ja vielä Mujunen lopuksi:
On ikuisuus, kun olen viimeksi nähnyt kisa- tai harjoitustilanteissa koiran kunnollista palkitsemista - sellaista, joka kolahtaa siihen! Jota se rakastaa! Jonka eteen se on valmis puristamaan kaiken ja vähän yli. Sellaista palkitsemista, jossa koiran silmät säteilevät onnesta.
Niin paljon leikkiä vedetään vain ohjaajan ehdoilla, puolinaisesti, vetelästi vasemmalla kädellä, jotenkin vähän sinnepäin, sekoitetaan mukaan ripauksia oletuksista ja kuvitelmista, eikä hyödynnetä aidosti sitä koiran lajityypillistä, synnynnäistä, valtavaa potentiaalia!

© kuvat: Sindy Rahikainen

22.1.2020

Kenzola goes Dexal!


Niin se vaan on, että lihassyyt vanhenee, ligamentit paukkuu, reittä kiristää ja pohjetta puristaa.
Ja sitä suuremmassa määrin, mitä vanhemmaksi tulee!
Oma sporttitaustani menee kymmeniä vuosia taaksepäin, kirkasotsaiseen nuoruuteen, jolloin tulin tovin ratsastaneeksi, pari talvea meni taitoluistellen, hepan selässä edettiin esteille asti ja punttisalilla tarvottiin säännöllisen epäsäännöllisesti. Ihan pikkuisena tanssin sinnikkäästi balettia, vaikka minusta tuntuu, että lihakseni olivat omimmillaan punttisalin punnerruksissa. Kädenvääntöäkin väänsin jonkun matkaa, mutta minusta ei ollut kikkailijaksi. Se "rannejutska" jäi omaksumatta!

Sittemmin vuosia lähinnä lönköttelin koirieni kanssa lähiöissä remmimarssien ja jossain vaiheessa aloin mitata lenkkejä ensin myLoggerilla - ja nyt jokainen tepastus rekisteröityy Sporstrackerin sovellukseen. 
Olen asettanut itselleni ko. sovelluksella minimiviikkotavoitteen, joka on 30 km. Huippuviikkona saattaa taittua liki 50 km, mutta pyrin pitämään tavoitteet maltillisina. 

Vuosittainen marssilukema on ollut 1800-2000 kilometrin tuntumassa. 
Vuonna 2017 kävelimme 2052 kilometriä, 2018 2039 ja 2019 teimme uuden ennätyksen; 2135 km! Tästä on kiittäminen reipasta nelijalkaisnelikkoani.

En muista ihan tarkkaan, koska löysin itseni hakunilalaisesta Lylleröjumpasta - olisiko noin 3 vuotta sitten, jota veti ensin ikiliikkuja Outi - nyttemmin tuusulalaistunut ja siirtynyt sinne huudeille vetäjäksi. 
Meitä jäi Hakunilaan harvalukuinen, mutta innokas pieni porukka, joka sitkeästi jatkaa "liikkuvuuden ylläpitoa".
Jossain vaiheessa sinänsä hauska Lyllis ei enää "riittänyt" ja aloin haikailla vaihtelua viikottaisiin hauiskääntöihin ja keppijumppaan.

Olin katsellut Hevoshaantien portaita "sillä silmällä" jo pidemmän aikaa ja 2018 heinäkuussa meistä tuli lähes viikottaiset kaverit. 
Pidän nykyisin sitkeästi kiinni maanantaiportaista ja käyn lyllertämässä niitä ylös ja alas keskimäärin 6 kertaa kerrallaan. Portaita on 99 kappaletta. (huom! En juokse, vaan kävelen.)

Elokuussa 2018 Outi sai minut mukaansa uima-altaaseen (vesijuoksu!) ja nyt myös uinnista on tullut viikottaista.

Olen aina pitänyt vaihtelusta, kaksonen kun olen, joten 2019 maaliskuussa mukaan tuli taloyhtiön ihanasti rahiseva juoksumatto.
Parhaimmillaan olen huhkinut matolla kolmekin kertaa viikossa, mutta nykyisin puuskutan kilometrin-puolitoista kerran viikossa. Taukoa on joskus viikkoja, mutta matto kutsuu varsinkin koiranäyttelyn lähestyessä!

Vaikka olen taustaltani "semiurheilullinen ja liikkuvainen" niin välissä on ollut varmaan vuosikymmen tai kaksi, että olemme lähinnä rusettiluistelleet koirien kanssa hissuksiin tepastaen.
Liekö kyseessä viidenkympin kriisi vai televisiosta näkemäni dokumentti, jossa lääkäri painotti lihaskunnon tärkeyttä ihmisen vanhentuessa, vai oman äitini kunnon romahtamisen näkeminen - vai kaikki yhdessä, että oli pakottava tarve vihdoinkin "tehdä jotain enemmän kuin vain löpsötellä koirien kanssa". 


Samaan aikaan minulle osui koira, jolla oli synnynnäiset sporttiominaisuudet ja nopeusgeenit, joten jouduin mukaan siihenkin rumbaan. 
Kilpailuissa koira haetaan maalista, eikä sitä huudella "äitylin luokse". Joskus maastokisan lähtöpaikan ja maalialueen ero on useita satoja metrejä ja siinä ei auta pitkittää kisapäivää hitaasti kuin juoksuhiekassa tarpoen vaan sopii lennokkaasti lönkötellen hakea koiransa, jotta seuraava starttipari saadaan liikkeelle. Radallahan on myös ihan kelpo matka omistajan juosta maaliin, joten juoksumatto on ollut hyvä treenialusta tähänkin yhteyteen.


Syksyllä sitten oikea reisilihas suuttui ja sanoi sopimuksen toistaiseksi irti. 
Juoksunopeutta en pysty kehässä yhtään nostamaan ja Messukeskuksessa huomasin hyvin, että ISON kehän ollessa kyseessä reisi ei vaan yhtään jousta. Se on kireä, kirraa, sattuu ja vihloo. Jonkunlaista koikkelehtimista pystyn suorittamaan, portaat ja uinti sujuu ja juoksumattokin menee keskinopeudella ~ 6,6 km/h, mutta kehäjuoksu - tai ylipäätään juoksu maton ulkopuolella - ei enää olekaan pala kakkua.

Jossain vaiheessa tätä + 50-vee sporttailun aloittamista aloin sitten perehtyä aamiaisproteiineihin; aamiaisen kun yleensä syön vasta iltapäivällä 14-15 aikaan. 
Uusi ennätykseni on aamiainen kello 17.00 (!). Siinä sitä on menty hapoilla jo yleensä useampi tunti, mutta minkäs teet, kun monesti koiralenkin (~ 2 tuntia) jälkeen on yleensä suoraan lähdettävä kohti seuraavaa etappia ja tehtävää potenssiin kolme.
Onneksi masu ja kroppa tykkäävät kahdesta desistä herajuomaa, jota ensin tein Fitnesstukun Star-tuotteista ennen kuin löysin Lidlin edukkaat ja maukkaat heratuotteet. Vanilja on muuten suosikkini ja sitähän voi sotkea ihan mihin vain; veteen, maitoon tai mehuun.

Dexal-tuotteista minulle on ollut entuudestaan tuttu BCAA-poreet, joita juon aina portaissa ja juoksumattoilun jälkeen.
Jostain syystä lihakseni ovat olleet jumiherkät vuosia ja olen kärsinyt myös lähestulkoon kutsun-ambulanssin-henkisistä krampeista - varsinkin öiseen aikaan ja melkeinpä aina koiranäyttelyiden jälkeen!

Itseään saa tietysti syyttää kun en ole osannut kuunnella ja ravita kroppaa oikein, mutta vaikka sporttinutrition-tuotteet ovat loputon, mystinen suo olen nyt selkeästi löytänyt lähteen! Hyvä, että K-supermarket on tarjonnut yhtä lajia, Lidl toista ja netti kolmatta. Oma sekoitukseni onkin ollut Dexal BCAA, Lidlin magnesium-pore ja K-supermarketin C-vitamiini - tämä kombo on ollut paitsi maukas, myös toimiva!

Ilokseni pääsin nyt testaamaan uusia makuja ja tuotteita Oriolalta. 
BCAA-sarjasta löytyy perinteisen lemonlimen lisäksi myös Pear- ja Pineapple grapefruit-poreet. Näistä ainakin minä saan potkua puuskutukseen ja jotkut saattavat olla nähneetkin, että nykyään myös näyttelyissä minulla on ollut mukana sporttijuomapullo! Nämä em. maut odottavat kuitenkin vielä testausta.


Ihan mahtava makuelämys ja aamunavaaja on ollut Dexalin Hera- ja kollageeniproteiinijauhe, joka siis toimii minulla aamiaisen korvaajana.
Heti lähtee naamariin, kun silmät on auki. Peach/Mango-maku maistuu erittäin herkulliselta ja hedelmäiseltä ja olen tehnyt sitä rasvattomaan maitoon. Yksi annos sisältää 3,2 g kollageenihydrolysaattia -> kollageenihan on tärkeä proteiini tukikudoksille ja sen muodostuminen kehossa vähenee iän myötä.
Ja jollet tiennyt:
- proteiini edistää ja ylläpitää lihasmassan kasvua ja säilymistä sekä luuston pysymistä normaalina. (tässä yhteydessä hehkutan sitä, että minulle "pakkotehtiin" kehonkoostumusmittaus syksyllä ja sen mukaan lihasmassaa minulla on lähes 10% enemmän kuin ikäiselläni/painoisellani keskimäärin)
- C-vitamiini edistää immuunijärjestelmän normaalia toimintaa ja edistää normaalia kollageenin muodostumista rustojen ja luiden normaalia toimintaa varten.
Dexalin aamiaisherajuomassa on proteiinia 16 grammaa/annos.


Lisäksi sain testiin Sports Drink + Magnesium lemon-lime urheilujuomajauhetta, joka menee ehdottomasti jatkoon yhdessä herajuoman kanssa. Maku on todella raikas ja pirtsakka ja siinä oikein "maistaa magnesiumin" ja melkeinpä tuntee, kuinka se virtaa lihaksiin! Oli minulla juoksumatolla mukana tiistaina ja ohjeesta poiketen tein sen n. 7 desiin. (ohjeessa 1 pss/2,5 dl). Sokereita yhdessä annoksessa on 5,6 g ja magnesiumia 100 mg. Lisäksi elimistöön menee suolaa, kalsiumia, natriumia, kaliumia ja kloridia.

Summa summarum.
Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, ottaa itseään niskasta kiinni ja potkia persuuksiin. En olisi itsestäni ihan äkkiä uskonut, että joka maanantai valun portaisiin, keskiviikkoisin sitkeästi uin, puuskutan silloin tällöin juoksumatolla sykkeen huidellessa 140:ssa ja jumpassakin käyn virkistymässä. Olen kuitenkin 55-vuotias ja reilusti ylipainoinen. Uskon ja toivon, että kroppa kiittää ja lääkäreiltäkin on toistaiseksi tullut myötäkarvaan silitystä.
Pienelläkin aktiivisuudella ne lihakset saa jumiin ja pienelläkin vaivalla elimistö huutaa kaliumia ja suolaa. Onneksi on MAUKKAITA ja HYVIÄ tuotteita, joiden avulla jaksaa paremmin!

Oriolan sporttiperhe löytyy täältä: KLIK.

Jos minä pystyn, pystyt sinäkin.

Aktiivista vuotta 2020 kaikille!

31.12.2019

Vielä kerran - vuoden 2019 summaus!

Jaksoin kun jaksoinkin pitää jonkunlaista sporttispirittiä yllä koko vuoden. 
Parhaimpina kuukausina juoksin taloyhtiön juoksumatolla 8 kertaa kuukaudessa. Huomatakseni, että juoksu "aidoissa olosuhteissa, kitkaisella asvaltilla" oli huomattavan paljon työläämpää (jäähdytellessäni Maukkua Kartanolla...) kuin se, että matto vei. Kyllä matollakin hiki tuli, ja jano. Mutta ei se silti ole sama asia, kuin "luonnonjuoksu". Ja sitäpaitsi hölkkävauhtia menin matollakin. Mahtaisinko päästä cooperin testissä nipinnapin sen 1,5 km.
Mutta silti. 
Sitä tulee äkkiä väheksyneeksi ja toppuutelleeksi, että "en minä ui kuin 40 minuuttia" ja "en minä mene portaitakaan kuin vain kuusi kertaa" - mutta iloinenhan sitä pitäisi olla. Että sitä jaksaa. Ja ennen kaikkea VOI.
Muistelen taas ties monennettako kertaa sitä erinomaista lausetta jostain lehdestä: kroppa tekee mitä pää sanoo.
Kun pitää jämptit porras- ja uintipäivät, niin kummasti sitä tulee mentyä. Välillä toki vähän pakottaen. Ja kovemmin käskien.

Juoksumatto jäi syksyn tullen aika vähäiselle käytölle, kun onnistuin telomaan reiteni Kartanolla 7.9. - reiteni siis revähti kesken kehäjuoksun. 
Olipa ikävä tunne, mutta jotenkin onnistuin suoriutumaan ja saatiin Kartanolta vielä Samuille sertikin! Seuraavan kerran reisi paukkui Ylöjärvellä 21.9. - pystyin juoksemaan maltillisesti, hölkkävauhtia, mutta en yhtään vauhtia lisäten! Vielä Messukeskuksessakin, 7.12., tuli tovi onnuttua, kun tuomari pisti pystyyn juoksukilpailun.


Mutta hei.
Pystyy uimaan, vesijuoksemaan ja taapertamaan portaissa. Onhan sekin. Kehähommat pitää jatkossa - tuomarin mukaan - siirtää nuoremmille ja joustavampireitisille.

Vuonna 2019 portaissa siis 41 kertaa, uimassa 37 kertaa ja juoksumatolla 43.
Vähän epäuskoisena mutta kuitenkin huudahtaen MÄ jaksoin ja pystyin!

Mitä kaikkea muuta vuosi piti sisällään?
Samui, Collooney Poker Player näytteli Suomessa virallisissa luokissa 9 kertaa ja napsaisi Vuoden Nuori VSP-tittelin kovassa sakissa, wau!
Sertejä 2 ja varaserttejä 3 + 1 varaNORD.
Latvian Ogresta LV JCh-titteli ja Viron Rakveresta EE JCh-titteli.

Syksyn tullen halusin Koiranettiin myös "pari nollaa" ja kävimme silmätarkin lomassa otattamassa virallisen sydänkuuntelun ja polvien pyöritykset siihen päälle.
Sämylle myös lokakuulta SOOLOkoe Kartanolta.


Maui, Jothryn Alluring Traits näytteli tänä vuonna ensin Ogressa, Latviassa ja oli siellä erkkarissa hienosti PU5 ja VSP-käyttöluokan koira. Rakveressa Maui sijoittui PU-luokassa hienosti aina kolmanneksi, mutta sertti meni kuonon edestä.

Sensijaan tämä punainen ambulanssi päästeli komiasti niin maastoissa kuin radallakin. Maui valioitui jännittävien kuperkeikkojen jälkeen 11.5. Suomi CUP-kisassaan. Harvoin näkee - tai ainakaan en omissani ole ennen nähnyt - sellaista tahtotilaa mikä Mauilla on juoksemiseen. Ei tule Mauilla juostessaan äitiä ikävä, eikä pienet lipsumiset haittaa tätä kaveria, päinvastoin. Pökköä pesään ja havuja perkele - tuumii Maui ja juoksee aina intensiivisesti. Paitsi Liedossa. Hahaha.

Yritettiin sitkeästi KV-aikaa Maukulle Kartanon nopealta nurmelta.
Kisojen aikakehitys meni Mauilla 280 metrin juoksuissa näin:
5.6.   19,78
17.7. 19,59
21.7. 19,49
14.8. 19,64 ja 19,98
5.10. 20,29

Syystäkin pollea Maukku.

Ja prkl että oli lähellä 21.7. Hyvä, etten pyörtynyt. 
Ratarassit vetävät KV-ajat vaikka takaperin juosten. Mutta näyttelylinjainen lajitoverinsa ei saa sössiä lähtöä, pitää osata ottaa oma juoksulinja taiten, pullikoida joskus ruuhkaisissa lähdöissä mitenkuten, koittaa olla jättäytymättä pussiin, keskittyä 100%:sti ja mielellään yli senkin, ja Mauin tapauksessa koittaa jättää ETUKÄTEISriehunnat minimiin. Mutta se on toiveajattelua. Maukku on Maukku vaikka voissa paistaisi.
Ja YLPEÄ olen ihan jokaisesta Mauin kiitolaukasta, ihan pirun ylpeä. Oli ruuhkaa tai ei, Maui tekee aina parhaansa ja se näkyy!

© Antti Ruotsalo
Tosin tässä kuvassa ei paljoa näy. LOL Siellä se Maukku on, keltaisen vieressä, sinisen takana.

Tänään olin poikia juoksuttamassa läheisellä hiekkakentällä. 
Siellä viilettivät menemään, paitsi Maukku. Kun aloin heittää keppiä, lähti Maui jahtaamaan JEE - jotain jahdattavaa - henkisesti. Mauin kanssa ollaan siis tilanteessa, jossa sillä pitäisi olla mielellään VIEHE tai jokin muu LIIKKUVA ESINE, jonka perässä se juoksisi. Usein tyytyy porukassa vain juoksahtelemaan, satunnaisesti ottaa kunnon spurtteja.


Myös Bali, Pendahr Fred Perry, kävi pyörähtämässä kehässä kerhon omassa Erkkarissa, 8.6. Tsukki nappasi komean PU4-sijoituksen isossa porukassa ja näytti, että vielä lähtee!

Ynnätään vielä lopuksi vuoden kaikki lenkit.
2135,1 km. Se on 95,8 km enemmän kuin vuonna 2018. Kun 2135 kilometriä jakaa vuoden jokaisella päivällä, saadaan keskimääräiseksi päivittäiseksi marssimääräksi 5,84 km/päivä.


Suruakin oli, paljon.
Hupi, Twyborn Philadelphia jätti meidät keväällä, 11.4.
Hupilla oli ikää jo 14 vuotta ja 6 kuukautta. Se oli yhä upeassa kunnossa ulkoisesti ja lähti lenkille innokkaasti. Söi hyvin, oli iloinen, leikki. Toki kaikki lenkit, joilla Hupi oli mukana, tehtiin sen ehdoilla. Mutta valitettavasti kaikki ei ollut muutoin ihan kohdallaan, sillä Hupin pyörtymiskohtaukset lisääntyivät ja voimistuivat oireiltaan.
Hupi lähti taivaan hattaralle, sateenkaaren päälle meidän kaikkien ympäröimänä; Huima, Bali, Maui ja Samui olivat kaikki mukana jättämässä surullisia jäähyväisiä.
Suuret, tyhjät, saappaat jäivät. Niitä tuskin kukaan pystyy koskaan täyttämään.

© Tilda Koskinen

Big heart. Warm soul. My greatest treasure ever.


Kun olet antanut whippetin koskettaa, tulla elämääsi, olla mukanasi arjesta juhlaan, olet elänyt. Elät. Mikään ei voi koskettaa sieluasi ja sisimpääsi niin kuin whippet. 

Ihanaa Uutta Vuotta kaikille whippetisteille - kiitos kuluneesta vuodesta teistä jokaiselle!


24.12.2019

Joulun 2019 tunnelmia.

Koskettava joulu.
Hakunilan alueella eräs ihan tuikitavallinen "Reiska" halusi jakaa joulumieltä. Hän järjesti ruokatarvikekeräyksen, johon lähti mukaan minä mukaanlukien lähemmäs 10 ihmistä. Me lahjoitimme ruokaa ihmisille, koirille, kissoille, lapsille. Leluja, hygieniatarvikkeita ja "sitäsuntätä", joista toivoimme olevan iloa saajilleen.
Lukiessani Facebookista saajien kommentteja kostuivat silmät. Tätä on joulu. Antamista. Miten hyvän mielen siitä saakaan, kun voi auttaa, edes vähän. 

Tänään autoilimme koirien ja kämppiksen kanssa äitini luokse, joka on sairastanut Alzheimeria nyt kolmisen vuotta. 
Jollain tapaa karu, mutta myös armollinen sairaus. Pyyhkii muistot, myös ne ikävät. Elämästä katoaa paljon, mutta tilalle tulee lempeys. On vain tämä hetki, tämän hetken mukana tuoma ilo, jonka tuo ihminen, koira, ruoka.
Mukana kannoimme valtavaa kassia kattiloita, ruokailuvälineitä, kastiketta, hilloa, lohta, kinkkua, perunaa.... Ja miten iloinen voi ihminen olla, kun pelkästään tulimme. Kassin kanssa tai ilman. Miten koirat osasivatkaan ilostuttaa äitiäni ja pitää virkeää mieltä yllä. Kuoriessani perunoita, kämppis imuroi. Maui löysi parvekkeelta porontaljan ja levitti tietenkin tukkoja poronkarvaa ympäriinsä. Samui hamusi vuoroin kinkkua ja vuoroin suklaata ja Huima ja Bali tyytyivät pomppimaan äitini sängyllä. Tunnelma oli vauhdikas, vilskeinen ja ehkä väsyttäväkin mutta samalla täynnä antamista, iloa ja läsnäoloa. Antamisen ilo totisesti kristalloitui tänä jouluna!


 Vaikka äitiä oli vahdittava minuutin välein. 
Jo pöytään katettu ruoka alkoi maistua äidille, ennen kuin kaikki ruoka oli edes pöydässä. Koirat riehuivat porontaljasta riipimiensä karvatukkojen kanssa, imurin pussi täyttyi, kastike oli palaa pohjaan. Elämää, vilskettä ja kaikki tuttuun tapaan "samaan aikaan ja nyt". Mutta sensijaan, että olisi ahdistanut, mennyt hermo tai KUKAAN meistä olisi hermostunut; kaikkia vaan nauratti.
Kämppis toivoi saavansa "samoja lääkkeitä kuin äitini" - joka siis nauraa ihan kokoajan. Hän nauraa niin paljon, että häntä alkaa yskittää. Hän nauraa, kun koirat vilistää, hän nauraa kämppiksen poropaidalle, hän nauraa kun huomaa syövänsä kahdella haarukalla. Kinkku naurattaa, ja se varsinkin, että kämppis ei syö lohta.


Elämä on kovin kummallinen ajanjakso ihmisellä.
Ottaa ja antaa, täynnä oivalluksia - ja aina tuntuu, että "kaikkeen tulee vain sopeutua". Elämä on tänään ja joskus kovin pienissä hetkissä. Pienissä häissä - laulaa räppäritkin.
Kämppis totesi visiittimme jälkeen, että "nyt hän ymmärtää, kuinka raskaita käynnit äitisi luona ovat".
Vaikka äiti on yhtä hymyä, naurua, iloa ja positiivisuutta - ja hän on "iloinen kaikesta" - niin hän on samalla kuin pieni lapsi, kokoajan "karkaamassa", sanat katoavat, hän lähtee jonnekin tietämättä miksi ja minne, hänellä on jano ja ei ole jano, hän tarjoaa suklaata koirille tai hän seisoo tuolin edessä osaamatta istua.

Elämän näkeminen ja kokeminen oman vanhemman (muisti)sairauden kautta on uuvuttavaa mutta myös palkitsevaa.
Se, että voi auttaa, tehdä toisen iloiseksi, tehdä ruoan, imuroida, siivota - olla läsnä - ja nähdä, kuinka toinen liikuttuu, on kiitollinen. Olen sanaton. Äiti ei pysty kiittämään, muodostamaan ymmärrettäviä lauseita kuin ajoittain, mutta hän on Liikuttavan Iloinen. Vaikka se kastike kiehui siellä liedellä liki pohjaan, niin tärkeintä oli pitää äitiä pystyssä ja ohjata hänet istumaan. Vaikka se veikin vartin. Itse istuminen toki vain hetken, mutta kun piti ensin nauraa 14 minuuttia.

Uskomattoman liikuttava ja lämminhenkinen joulu. Ilon antaminen tulee ihanasti takaisin. Se on kuin bumerangi. "Oikein heitetty tavallinen bumerangi palaa heittäjälleen". Wikipedia

Elämä on tässä ja nyt. Ilon hippusissa. 

14.12.2019

Vuosi alkaa olla pulkassa - ajoittain hapokasta.

Kylläpä on taas vinhaan mennyt tämäkin vuosi. 
Kahden koiran kanssa ajoittainen aktiiviharrastaminen hapottaa! Viime vuosi oli Maukun, nyt Sämykkä keulii mukana. Mauille upea maastovalioituminen heti vuoden alkuun ja pian olikin jo kesä ja heinäkuun lämmössä kellotettiin Mauille upea 280-metrinen, 19,49 vauhdissa. Sitten tulikin kaikenlaista, kuten bulimiaa ja ruuhkaisia lähtöjä, kipakoita koillistuulia ja lähdön sumputtumista. Tässä yhteydessä on tietysti mainittava, että ratalinjainen wipatsimiini suoriutuu näistä kaikista. Ruuhkaisista lähdöistä, bulimiasta, kipakoista koillistuulista ja sumppujuoksuista - KV-ajoin. Sensijaan pullukampi-ish lajitoverinsa, jonka suonissa virtaa vain lapsen annos nopeusgeenejä, joutuu taistelemaan kaiken läpi ja kaikkea vastaan.
No, olen hehkuttanut Maukun MELKEIN KV-ajan jo moneen kertaan - ja voi olla, että hehkutan vastakin.

Myös Samui ehti juoksaista soolokokeen kesän päätteeksi.
Se oli minulle hieman ylläri - ja varmasti Samuillekin - kun koppa pantiin päähän, uikkari päälle ja työnnettiin suljettuun koppiin - suljetusta laatikosta kun ei oltu harjoiteltu kertaakaan. Mutta Samui se juosta jolkotti siistin soolon ja kellotti 20,88. Ei huono startti ja aika rookielle. Kuten kuvasta näkyy, intoa piisaa tälläkin enkkupojalla.

© Sindy Rahikainen

Jossain välissä piipahdimme Latvian Ogressa, ihanan homeisessa hotellissa - iloisessa seurassa ja mehevien marjakaakkujen äärellä.
Sämppä hehkui täällä ja Mauin rooliksi jäi sivustaseuraajan, joskin tärkeä, rooli.

Vielä piti Rakvereen tunkea kaksikon kanssa ja hauska ja intensiivinen reissu tuli tästäkin. 
Lisää titteleitä Sämylle ja Mauille MELKEIN sertti. Mauin osana on ollut jäädä Vuoden tulokaslistalla hopealle, jumittaa mestaruudesta juostessa ruuhkalähdöissä ja jäädä kauaksi parhaista kellotuksistaan, tehdä tärkeissä paikoissa parit kuperkeikat, lumota tuomari näyttelyssä ja kuulla sanat "unfortunately" tjsp ja kiljua vapaa-aikana jänikset suolapatsaiksi. Sellainen se meidän Maukku on. Totaalisen ihana pakkaus.

© Taru Jäppinen

Vuoden mittaan, Samui onnistui nappaisemaan pari serttiä Suomen kehäkahinoissa sekä pokkasi kolmasti varasertin. 
Yritin laskea sen saamia pisteitäkin jossain vaiheessa, mutta putosin kärryiltä 67:n pisteen kohdalla. No mutta mitä ihmettä, Sämppä meni ja otti VSP Vuoden Nuori Koira 2019-tittelin, että paukahti! Kun tihrustin pisteet kännykän ruudulta, olin tipahtaa päiväpeitteineni lattialle. Oli nimittäin YLLÄTYS isolla yyllä, kun kuvittelin, että hyvä jos kolmansia ollaan! Ja ne lopulliset pisteet olivat 78!

© Jaana Jyläntö

Piipahdimme syksyn ja talven pimeydessä myös Jyväskylässä, josta saaliina laihahko ERI/4 ja kameran väläys. 
Näyttäisi siltä, että pääsin pälkähästä ja Avensiksen OMA kamera (joka lukee liikennemerkkejä) oli sittenkin oikeassa. Kiitos tästä, sillä sakkoraha kannetaan ensiviikolla ihan muuhun, paljon tärkeämpään.
Joulukuun Messari päätti perinteisesti harrastusvuoden. Samui edustamassa ja minä ohjaimissa. Niin, se revähtänyt reisi. Tuskin paranee koskaan. Kestää ARKIkäytön ja vesijuoksun, uinnin, portaat - mutta EI äkkinäistä, pitkäkestoista harppomisjuoksua kehässä. Kilpailuluokassa tuomari poimi meidät luokan voittaneen taakse kakkoseksi, mutta jouduimme juoksemaan paikastamme, huonoin tuloksin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen meidät laitettiin kolmansiksi, ja lopulta neljänsiksi. Niin siinä joskus käy. Reisirevähdyksen kanssa tai ilman reisirevähdystä.

Laskeskelin tuossa jonkun yön ratoksi vuoden treenejäkin. Edelleen on portaat ohjelmistossa kerran viikkoon, uinti samoin ja juoksumatolle pyrin pääsemään aina, kun vain ehdin ja on tilaisuus. 43 kertaa olen ehtinyt. Mutta matto ei ole edistänyt sanottavammin kehäjuoksua - matolla juoksu on sittenkin kovin erilaista kuin Oikea Juoksu. Kunto on varmasti noussut jonkin verran, mutta reisi on mitä on. Ei tässä enää nuorruta.

© Kuvauksellista photography

Hapokkuutta on piisannut muuallakin kuin juoksumatolla.
Harrastukseen tosin mielestäni kuuluu tietty hapokkuus. Varsinkin näin vanhemmiten. Magnesiumia kaipaa niin reisi kuin mielikin. Itse teen nykyisin kolmen ainesosan energiajuomaa, jota rinksuttelin viimeksi Messarissa. Siihen kuuluu Dexal-lemonlime, Pirkka C-vitamiinipore ja vielä Lidlin magnesiumpore. Näyttää virtsalta, mutta on hyvä ja raikas kombo!
Muuhun harrastushapokkuuteen on joskus vaikea löytää instant ratkaisua tai oikotietä onneen. On vain luovittava, mentävä läpi piikkipensaiden ja pyörremyrskyjen ja uskottava, että mielenmyllerrykset tasoittuvat. 

Harrastus muuttaa muotoaan, kuten olen niin monenmonta kertaa täällä jauhanut.
Alkuharrastustaipaleen kirkasotsaisuus, ehdottomuus ja mustavalkoisuus muuttuu vuosien saatossa vääjäämättä sarkasmiksi, kyynisyydeksi, realismiksi, toppuutteluksi ja perspektiivihakuisuudeksi. Vuodet jättävät jälkensä. Kaikki koettu, mitä me kannamme mukanamme, omassa harrastusrepussamme, antaa ajoittain vastauksia ja sitä perspektiiviä ja ajoittain painaa selkää ja aiheuttaa kipuilua.
Kun nuoremmat menevät tarkasti vieheurassa, kuten nuori innokas whippetkin, vanhemmat oikovat ja vetävät tiukat kulmat loivemmin. Saattaapa joku juosta suoraan maaliin, kun kokee kurvailun pitkällä radalla vallan tarpeettomaksi.

Älä jätä huumoria kotiin. Pidä pilke silmässä, sananmuunnokset ja hauska irvailu aina mukana harrastaessa.
Ja jaa muillekin. Ihan parasta settiä oli Messarissa kun tuomarimme lausui väliajalla "Samuilla olevan yhä some puppyfat". Kun sitä siinä makustelin ja nieleskelin muutaman huumorintajuisen vääräleuan kanssa ääneen, sain kuulla Vuoden Parhaan takaisintokaisuehdotuksen; "Olisit sanonut sille tuomarille rinta rottingilla ja lantio eteen työntyneenä, että tis is oolsou papifät"!

Olen tehnyt tällä viikolla erään pitkänlinjan harrastajan kanssa sopimuksen, että katsomme KAIKKIA koiria, voittajia ja häviäjiä, ensi vuonna POSITIIVISUUDEN kautta. Sellaisia perusasioiden näkemisiä ja ääneen toistamisia, kuten pitkä sääri, suora selkä, heikko alaleuka - vältämme ja pyrimme katsomaan koiraa hyvien ominaisuuksien kautta.

Tästä haastetta kaikille teille - harjoitelkaapa; on muuten yllättävän vaikeaa, mutta antoisaa ja kyynisyys harrastamiseen saattaa jopa hieman väistyä - tai ainakin pienentyä!

Team Kenzongos - hapokkuutta vastaan, positiivisuuden puolesta! 

23.11.2019

Pitkästä aikaa: Kenzolan lehdistökatsaus.



Heinäkuinen (!) Koiramme-lehti tarjosi taas pientä ajatuspähkinää otsikolla Onko koiralla mielenterveysongelmia?
Anne Myllerin kirjoittamassa jutussa on haastateltu koirien käytösongelmiin perehtynyttä eläinlääkäri Kristiina Torpia.
- Monet käytöspotilaideni omistajista ovat panostaneet valtavasti koiransa koulutukseen ja yrittäneet ratkoa ongelmia jo monin tavoin ennen eläinlääkäriin tuloa. Koko perheen jaksaminen voi joutua todella koetukselle haastavan koiran kanssa, joten toivoisin omistajien uskaltavan hakeutua luokseni herkemmin, Kristiina Torp toteaa.
Edelleen uskotaan laajasti, että koiran epätoivottu käytös johtuu aina tavalla tai toisella omistajasta. Milloin syytetään huonoa koulutusta, milloin liian vähäistä liikuntaa tai puuttuvaa johtajuutta. On muistettava, että koiran luonteella ja perimällä on valtava vaikutus kokonaisuuteen.

Eläimillä ei toistaiseksi puhuta mielenterveysongelmista, vaikka monien käytöshäiriöiden on osoitettu vertautuvan ihmisten psyykkisiin häiriöihin. 
Ongelmilla on samanlainen geneettinen tausta, osin yhtenevät oireet ja ne vastaavat samoihin lääkehoitoihin kuin ihmisten mielenterveysongelmat. Torp kuitenkin muistuttaa, etteivät kaikki koiran ongelmalliset käytökset kumpua pahasta olosta.
- Omistajan mielestä pupun perään karkaaminen voi olla hyvinkin ikävää käytöstä, vaikkei koira kärsi siitä lainkaan. Päinvastoin se nauttii päästessään toteuttamaan lajityypillistä saalistustarvettaan.
Joskus kuitenkin koiran pahoinvointi johtuu ympäristöstä. Esimerkiksi liikunnan ja virikkeiden puute saavat monet koirat ryhtymään tihutöihin tai huomionhakuiseen riehumiseen. Vastaavasti liiallinen viriketulva voi sekin johtaa yliaktiiviseen käytökseen ja rauhoittumisvaikeuksiin.
- On tärkeä erottaa, missä mielentilassa koira on tuhoja tehdessään. Jos lemmikki joutuu paniikkiin aina jäädessään yksin, on kyseessä vakava hyvinvointiongelma, jota kutsutaan eroahdistukseksi. Sen sijaan vain tylsistyneenä huonekaluja nakertava koira ratkoo jo ongelmaansa keksimällä tekemistä.

Käytöshäiriöiden yleisyys vaihtelee roduittain, joten alttiuden häiriön kehittymiseen uskotaan periytyvän. 
Ympäristötekijöillä on kuitenkin suuri merkitys käytöksen puhkeamisessa, eli altiskin yksilö voi suotuisissa olosuhteissa kehittyä tasapainoiseksi koiraksi. (!) Vastaavasti huonommissa olosuhteissa isompi osa koirista oireilee käytöksellään.

Torp uskoo, ettei yhtäkään rotua ole tarkoituksella jalostettu araksi tai käytökseltään ongelmalliseksi. Usein rodussa yleistyneet ongelmat ovat ilmaantuneet halutun ominaisuuden kylkiäisenä.
- Alun perin kukaan ei ehkä ole edes huomannut eroahdistusta, kun työkoirat ovat kulkeneet koko päivän paimenen mukana. Niiden ei ole tarvinnut odottaa yksin kotona pitkiä aikoja kuten nykyään.

- Hevosten parissa on tehty tutkimusta kilpailumenestyksen ja käyttäytymisen yhteydestä. Tutkijat ovat todenneet, että nopeita suorituksia vaativissa lajeissa menestyvillä kilpahevosilla on muita suurempi alttius stereotyyppiselle käytökselle. Syyksi on arveltu, että näissä lajeissa tavoiteltu reaktiivisuus altistaa liioitelluille reaktioille myös arjessa. Koirilla vastaavaa ei ole tutkittu, mutta tulokset voisivat hyvinkin olla samansuuntaisia.

Usein omistajat häpeilevät tunnustaa koiransa käytöshäiriöitä, koska pelkäävät sen leimaavan lemmikin ongelmakoiraksi.
- Käytöshäiriöistä huolimatta koira on varmasti rakas lemmikki ja sillä voi olla muilta osin oikein kiva luonne. Ei äänipelko tai hännänjahtaus määrittele koiraa sen enempää kuin nivelrikko tai muu fyysinen vaivakaan. Se on vain yksi ominaisuus koirassa.
---------------------------------------------------------------------------------

Muutama oma kommentti yllä olevaan tekemääni tiivistykseen.

On hyvä, että jutussa tuodaan esiin perimän ja alttiuden vaikutukset. Mikään ei - taaskaan - ole mustavalkoista ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niin kuin aina koirien ollessa kyseessä.
Itselleni oli valtava MÖRKÖ ihan vuosikausia harrastusurani alussa sana; hermorakenne. En oikein edes tiedä tai muista miksi se sana oli minulle niin vastenmielinen. Sittemmin olen kuitenkin joutunut joustamaan ahdasmielisyydessäni ja toteamaan, että koirilla on hyvinkin erilaisiA hermorakenteitA ja aihioitA, joihin me sitten omistajina törmäämme ja teemme parhaamme.
Whippet on siitä "hauska" rotu, että siinä esiintyy ns. luonteen lapasmallia ja sitten taas toisaalta terävämpää ja syttyvämpää sytytyslankamallia - ja näiden ääripäiden ristiaallokossa me omistajat sitten seilaamme ja koitamme luovia. Luonnollisesti kaikki välimuodot ovat myös olemassa, ettei nyt kukaan luule, että rotumme rakentuu vain näistä luonteiden ääripäistä.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut omistaa jo 12 whippetrodun yksilöä. Kuinka ollakaan, ensimmäiseksi whippetikseni osui ns. Ihmisen Mieli -tyyppinen koira ja sittemmin on ollutkin lapasta, terävämpää, hermostuneempaa, ääniherkkää, "tavallista herkkää", innostuvaa, stabiilimpaa, peruskoiramaisempaa, monisyisempää - ja ihan kaikkea siltä väliltä. On ollut valtava rikkaus omistaa ja tutustua niistä jokaiseen ja oivaltaa niiden moninaiset luonteiden nyanssit.

Kun Torp mainitsee jutussa yllä "huomionhakuisen riehumisen" minulle tulee mieleen omasta laumastani myös ihmisten erilaisuus ja erilainen katsantokanta asioihin. Kun Maui raapii lenkin jälkeen sohvaa ja hinkkaa siinä itseään (takin riisumisen jälkeen) on se kämppäkaverini mielestä ei-toivottavaa ja estettävää käytöstä kun taas minun mielestäni käytös on "normaalia ja ymmärrettävää". Sittemmin kun kämppis osti uuden sohvan hän "estää" käytöksen istumalla itse sohvalla lenkin jälkeen. Nyt koira hakeutuu portaiden alla olevalle pedille ja "petaa" sitä etutassuilla voimakkaasti sekä pyrkii piehtaroimaan siellä. Käytös on jälleen kämppiksen mielestä ei-toivottavaa, kun taas minä näen siinä koiran nokkeluuden; se hakeutui nyt sohvalta (estetty) sinne, missä se voi ilman puuttumista "karkoittaa kutkuttavan tunteen ihollaan".

Kyse on siis monesti myös näkemyseroista. Kun minä ymmärrän vaikkapa taas omassa laumassani Balin pelkoaggressiivisen käytöksen tietyntyyppisiä koiria (mustat, pystykorvaiset, tuijottavat; haastavat) kohtaan ja sympatiseeraan sitä sen taustasta johtuen (useita päällekarkaamisia koiran ollessa 5-6 -kuinen) saattaisi moni "vaatia" koiraa olemaan reagoimatta kokonaan. Omassa toiminnassani vältän saattamasta koiraa alttiiksi tuijotustilanteille ja avaan namibaarin, kun 17 rottweileria kävelee ohitse; ei mitään ongelmaa.  Uskon, että moni olisi vastaavassa tilanteessa "vihainen" koiralleen; "miksi käyttäydyt näin, etkä pysty kohtaamaan mustaa, pystykorvaista koiraa rinta rottingilla". Minä en pysty tätä vaatimaan, koska koen, että koiran "normikäytösmalli" on rikottu useiden päällekäyneiden koirien toimesta. Herkkänä koirana Bali ei pysty vastaamaan tuijotuksiin esim. vältellen tai väistellen, vaan se reagoi. Ja huom. Pienen nuuskuttelun jälkeen se on; Aijaa, sä olitkin harmiton.

Onkin pystyttävä erottamaan se käytös, joka JUONTAA (usein) jostain ja pohdittava sen (käytöksen) syitä, ennen kuin "tuomitsee koko koiran". Tottakai me selittelemme omaa koiraamme, joka on tietysti ymmärrettävää, mutta aina selitykset eivät ole loogisia tai "sovi omaan käsityskykyymme", mutta se selittäjälle suotakoon! Kuka sen koiran tuntee lopulta parhaiten ellei oma omistaja?

Joskus taas näemme sosiaalisessa mediassa hassunhauskoja tuhovideoita tai -kuvia. Eipä näistä oikein voi syyttää muuta kuin omistajaa. Jos toistuvasti roskikset on levitelty, vauvan vaipat imeskelty ja silputtu ja kaukosäätimet syöty - niin "mitäs läksit" - eli jätit em. tuotteet saataville. Mieleeni tulee traaginen vuosi 1990, jolloin menetin 2 basenjiani penikkataudille. Olin ilman koiria muutaman kuukauden siinä hötäkässä, mutta silti, AINA kun lähdin töihin, laitoin kaukosäätimet ja puhelinvastaajat sun muut silloiset härpäkkeet kirjahyllyyn ja ovien taakse. Pois-siivoamistoiminto oli minussa niin syvällä selkäytimessä, että vaikka koiria ei ollut, tein sen silti.

Mielenkiintoinen asiantuntijakommentti tuo "altiskin yksilö voi suotuisissa olosuhteissa kehittyä tasapainoiseksi koiraksi". Minulla on kokemus myös tästä. Hupi oli herkkä koira, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa vähän "omassa kuplassaan" ja vuodet totisesti osoittivat tästä koirasta aina ja vain uusia, upeita, varmoja piirteitä - jotka piti vain kaivaa esiin. Sellainen sipuli se oli. Kuorimalla kärsivällisesti, tukemalla, kannustamalla ja kehumalla siitä tuli yksi upeimpia - ellei upein - koira luonteensa puolesta, jonka olen koskaan omistanut. Äärimmäisen varma, itsetietoinen ja rehti, ryhdikäsluonteinen ja vakaa.

Mielenkiintoinen artikkeli, joka herätti paljon ajatuksia. Loppujen lopuksi kyse on "vain" siitä (?) miten me reagoimme koiran ei-toivottuun käytökseen ja miten me pystymme ohjaamaan sitä "oikein", kohti sitä käytöstä, jota me siltä toivomme. Jos koira ei heti vastaa korjauspyyntöömme, eikö se ole meidän tehtävä muuttaa kurssia ja hakea uusi innovaatio suhteessa koiraamme, eikä päinvastoin?

Minulle itselleni riittää lenkillä esim. väistäminen, varsinkin kun siihen on mahdollisuus. Jos mahdollisuutta ei ole, huomaan turhautuvani ja alkavani huudella koirakolle, joka jää seisomaan paikalleen ja estää nyt MEIDÄN liikkumisen eteenpäin. Jotenkin näistäKIN tilanteista on aina selvitty, enkä koskaan pelkää niissä pistää itseäni alttiiksi; "oletko menossa suoraan, oikealle vai vasemmalle"? Ja kun vastaus on: "tulkaa vaan, tää ei liiku" niin minähän kerron aina, että "tuijottava ja paikallaan seisova koira on UHKA".

Ymmärrä koiraasi. Ja jos et ihan heti ymmärrä, niin muista aina se, että sipulissakin on monta kuorta, ennen kuin se sisin sieltä löytyy ja paljastuu! Mikään koiran kanssa ei - yleensä - ole yksinkertaista. Kokeilemalla ja oivaltamalla tie seesteiseen ja molemminpuoleiseen ymmärrykseen ja yhteiseloon löytyy. 

kuva: © Juulia Pitkänen

2.11.2019

Kumman pitää muuttua - sinun vai koiran?

Aika-ajoin koiralliset ystävämme tarvitsevat apua ja neuvoja. 
Heidän eteen voi tulla yht'äkkiä tilanne, jota "ei ole tapahtunut koskaan aiemmin".
Onpa sama käynyt itsellenikin. Ei ole mikään salaisuus, että olen omistanut useamman erityisherkän, sensitiivisen, pehmeän ja reaktioherkän koiran.

Jostain syystä olen jokaisen heistä kanssa lähtenyt "tutkimusmatkalle", sinne neuvon teitäkin! Haasta koirasi, haasta itsesi! Ymmärryksen ja oivalluksen kautta löytyy yhteiset askelmerkit ja synergia -syyttelyn ja epätoivon sijaan!

Usein koiraa aletaan määritellä, lokeroida ja ylianalysoida.
Se tekee niin, koska se kostaa. Se on pettynyt ja reagoi siksi näin. En ymmärrä, kun kaikki on hyvin ja arki rullaa, miksi se menee shokkiin. Koira pelkää sadetta ja tärisee, kun läheisellä tietyömaalla räjäytellään.

Aikoinaan oma äitini - kuten hänen uusi aviomiehensä - "pettyivät kun molemmat muuttuivat".
Ikäänkuin uuden avion olisi pitänyt olla stabiili tila. Jos edellisissä liitoissa oli ollut pettymyksiä, uuden liiton olisi tullut muokata "kaikki uusiksi" ja uuden, eheän rakkauden olla eheää alusta loppuun, muuttumatonta, pysyvää tilaa?

Ja koiran tulisi olla ikävuosilla 1-15 presiis samanlainen aasta ööhön? Pennusta aikuisuuteen?

Olen kuitenkin näin 55-vuotiaana iloinen, onnellinen ja otettu siitä, että KOIRANI OVAT HAASTANEET MINUA
Eihän elämäkään ole kokoajan tasapaksua, rusinapullaa, auvoa ja auringonpaistetta? Koirat nyt ovat erilaisia, vaikka ne olisivatkin samaa rotua. Yksi on vahva ja hötkyilemätön, toinen empii, miettii ja arkoo, kolmas on tasapaksu maanantaipainos. Kaikki yhtä ihania - ja samaa rotua.

Koira on siitä ihana ja vallaton kumppani, että se on eläin. Ja eläimet ovat joskus arvaamattomia ja yllätyksellisiä. Katso vaikka luontodokkari!
Koira a) on käyttäytynyt 18 kk tietyllä tavalla. Sitten se alkaa jahdata kärpäsiä ja pelätä kattilan kansien pauketta.
Koira b) alkaa kuusivuotiaana pelätä ääniä ja virtsata sisään.
Nämä ovat vain karkeita esimerkkejä. Todellisuudessa jokaista käytösmallia edeltää aina JOKIN. Ainakin kasvu- ja käytösaihiot. Ja voin sanoa omasta puolestani, että Tuo Jokin jää meiltä usein havaitsematta.
Olen nähnyt ja kuullut liian monta esimerkkiä - vaikkapa läheinen naapurini; valtava piha, jota pariskunnan labradori pitää omanaan. Menepä siitä whippetien kanssa ohi. Ohitus kestää helposti 5-10 minuuttia, koska koko sen ajan, kun yritän päästä ohi, labradori keuhkoaa ja keulii pihan aitaa edestakaisin.
Sen on annettu tehdä sitä koko elämänsä. Luultavasti kyseisen labbiksen koko elämän kohokohta on vetää aitaa eessuntaas.
Usein "hassunhauska" - voi kun se on ihana, kun se suojelee meidän pihaa - ajatusmalli alkaa ruokkia itse itseään. Alun pari haukkua ja vahtimistörö muuttuu pian muotoon - A. Sunkvist laumoineen ei tahdo päästä pihan ohi.  

Kumpi on "väärässä"?
Ei tietysti kumpikaan. Näöllä metsästävä whippet keulii keulimasta päästyä, kun taas "saalis" keuhkoaa aitaa ees ja taas. Itseänikin ärsyttää. Omistajia ei tietenkään näy missään. Jos joskus on näkynytkin, niin heidän mielestään "tämä on meidän tontti ja koira vahtii sitä".

Siinä missä koira on yksinkertainen eläin ja sen maailma on simppeli vietteineen, vaistoineen, hajuineen ja aistimisineen - me ihmiset olemme complicated.
Meillä on kiire, me menemme, väännämme, tulemme, chattaamme, mesetämme, soitamme, puhumme, hiihdämme, juoksemme, harrastamme, on töitä, lapsia, kotityöt, aktiviteetit, touhut ja äksönit.
Koira taas on eläin, joka pyrkii kaikessa tekemisessään rentouteen ja rauhaan. Koira EI halua höseltää stressissä vaan se haluaa, että asiat ovat selkeitä, arki on tikissä ja meno on beisikkiä. 

Olen tähän ikään kuullut lukuisia esimerkkejä siitä "kun se ei koskaan ennen". 
Ja lisäksi siitä, kuinka me ihmiset - minä mukaanlukien -selitämme meidän eläimiä. Se tekee niin koska - ja se käyttäytyy siksi tuolla tavalla, koska me/ympäristö/tavat/mallit jne yms.

Pahimmassa tapauksessa meidän koirat "kostavat", ne "tekevät tarkoituksella tuhojaan" ja "ne toimivat niin, koska kissa/naapuri/tietyömaa/asvalttifirma/putkimiehet/auringonpaiste/paha mieli/naapurit ikkunan takana" jne loputtomiin.

Selittelyjen sijaan  - toki niille on aina sijansa - voisimme miettiä, mitä ME voisimme tehdä suhteessa koiraamme. Kumman tulisi muuttua? Voisimmeko me muuttaa ajattelumalliamme ja suhtautumistamme koiraamme? Miksi vaadimme aina koiralta?

Joskus muutos voi olla hyvin pienen asian takana. Mutta Sinun tulee olla aina osa muutosta. Niin se menee. Tee jotain toisin. Haasta itsesi suhteessa koiraasi ja koirasi suhteessa itseesi. Muuta tapoja ja rutiineja!

Omien erityisherkkien koirieni kohdalla - ja erityisesti Virin kanssa - aloin vasta jossain ikävuosien 6-7 kohdalla nuotittaa sen erikoista tapaa juosta rivitaloamme ympäri. 
Vaistosin syyn ja jopa selitin sen "parhain päin" (koira pakeni piha-aidan yli meteliä, josta se stressaantui) tajuamatta ensin, että "rivitalomme ympärijuoksu rauhoitti sitä". Ymmärsin sen jollain tapaa kyllä, mutta meni useampi vuosi, ennen kuin Koiramme-lehdessä koirien stressiin erikoistunutta henkilöä haastateltiin ja hän kertoi "juoksemisen olevan oiva tapa koiralle purkaa stressiä".
Sittemmin all made sense. 
Viri saattoi läähättää auton takapaksissa ensimmäiset 30-40 kilometriä kalteria purren ja kun tajusin päästää sen n. 40 km:n kohdalla huoltoaseman pellolle juoksemaan, saatoimme ajaa seuraavat 100 km ilman mitään ongelmia.
Hupi hakeutui nuorempana imuroinnin aikana olohuoneen pöydän alle. Kun imuri suljettiin, se viipyi vielä viitisen minuuttia pöydän alla "ajatuksiaan järjestellen" ja tuli sitten pöydän alta pois "dippadappaduidaa"-henkisesti.
Miksi emme soisi koirillemme näitä "ajatusten järjestelyjä" ja "stressin purkuja"? Ja jos meillä on lauma, pitäisikö kaikkien koirien käyttäytyä samalla tavalla. Arki voi toki olla kaikille sama ja perheen tarjoamat aktiviteetit ja "stressitasot" samoin, mutta koiramme kokevat sittenkin kaiken eri tavalla!

Tämä on ollut itselleni suurin oivallus kaikkien koirieni kesken.
Niitä tulee väkisinkin verranneeksi ja ajatelleeksi äkkiä, että basenji on basenji, dalmis dalmis ja whippet on aina whippet. No ei ole. Vaan koira on aina koira, oma persoonallinen itsensä.

Herkkä koira reagoi eri tavalla kuin kovahko lajitoverinsa. On koiria, joita ei hätkäytä mikään. Muistan aina, kun kiikutin Pupu-greyn huoltoaseman parkkipaikalta kohti kotiani. Hyvä, kun koira hengitti matkan aikana. Se oli niin tyyni ja rauhallinen.  Olin ihan että jee, kuinka hötkyilemätön, lungi koira. Todellisuudessa koira oli varmastikin aivan paniikissa. Koska kotonani se ei uskaltanut tulla olohuoneeseen, jos TV oli päällä eikä se suostunut mm. kävelemään parkkipaikalla autojen välistä.

Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Kaikkien koiravuosieni jälkeen - ensimmäisen koirani sain 1984, voin vain todeta, että älkää yksinkertaistako koirianne. Koirat ovat joskus viettiensä ja vaistojenkin varassa toimiessaan hieman eksyksissä ja hakevat the best they can be. 

Lopunkaikkea paras tapa muutokseen koiran kanssa on muuttaa omaa käyttäytymistäsi suhteessa koiraasi sen sijaan, että odotat sen viiden ikävuoden jälkeen, että koirasi muuttaa käyttäytymistään suhteessa uusioperheeseesi, uuteen aviomieheesi, uuteen asuntoosi, uuteen asuinalueeseesi, uusiin työaikoihisi, uuteen autoosi, uusiin huonekauluihisi, uusiin lajikumppaneihin, joita olet tässä kaikessa muutoshässäkässä myös lisännyt.

Koira on eläin. Ei enempää eikä vähempää.


kuva © Juulia Pitkänen

24.10.2019

Rakveressä ryskäten!

Niin sitä sitten taas pantiin pennit pinoon ja kehäsihteerikeikat kenoon, jotta päästiin reissun päälle, tällä kertaa Rakvereen, Viroon!

Olen mennyt loihe lausumaan oikein painokkaasti King Toursin bussissa - ja vissiin muutenkin yleisesti, että "minua ei juniorisertit kiinnosta". Vielä mitä, jäin rysän päältä kiinni jo heinäkuussa Ogressa, Latviassa, jossa kahmimme kolmet Latvian junnusertit kahdessa päivässä, yhdessä Samuin kanssa.
Viroon sitten seuraavaksi sanoja syömään nyt lokakuussa ja saimmekin lauantaina 19.10.  pokata Rakveressä Viron junnusertin ja näin ollen yhden junnutittelin lisää.


19.10. Samui VSP-juniori, JUN CC ja VSP

Niin sitä taas joutuu nöyrtymään sanonnan "ei koskaan" edessä ja toteamaan, että näin se mieli muuttuu. 
Olin aivan myyty Ogren  jälkeen, kun Pippe mainosti, että kuinka kiva paikka Rakvere on ja siellä kaikki sujuu. Ja olihan Viro juuri laskenut alkoholiveroakin, joten Viron Pina Colada-tarjonta alkoi yhtäkkiä kiinnostaa. Tutkailin menneitä Rakveren kehiä ja havaitsin, että lokakuussa paikalla on ollut keskimäärin 5 whippetiä. Luonnollisesti nyt, kun me lähdimme, määrä kaksinkertaistui, ja paikalla oli la 9 koiraa ja su 10 koiraa. 


Höpönlöpön - mieli nyt vaan teki taas tien päälle ja kun kämppis suostui (jälleen) kuskiksi, niin ei kun matkaa varaamaan. 
Ensin olimme lähdössä kaksin, mutta loppumetreillä myös Pippe huusi hep ja pääsi tavarapaljouden keskelle takapenkille.


Näissä reissuissa on se hassu juttu, että aina hermo menee, on kinaa, ahdasta, hiki, ei saa nukuttua, nartut juoksee, omat pojat keulii, vetää ja nyt viimeksi Rakveressä tuntui, että pitbulleja ja staffeja (Mauin inhokit) on joka kulmalla. Haha. Silti sitä on heti kotiintultua katsomassa, että "minne seuraavaksi". Kai sitä on jotenkin a) tittelinkipeä ja b) masokisti. Ja puurohan on todella hyvää!


Jotain jännää näissä matkustuskuvioissa on.
Koskaan ei ole ylimääräistä rahaa, mutta jostain aina kaivaa sen reissurahan, sillä: irti arjesta, pienempiä kehiä, parempi voitonmahdollisuus (!!), pääsy ryhmiin, uudet naamat/koirat, uudet jutut kehien laidalla, perspektiiviä, outoutta ja ihmettelyä ja päälle päätteeksi idän ihmeitä, kuten nyt vaikka Rakvere-leibelillä olevaa mahtavan makuista maksapasteijaa! Sääli, että älysin ostaa vain 2 rasiaa...
Pina colada on n. puolet Suomen hinnoista - jos sitä hyllystä sattuu löytymään - ja reissutunnelma ja reissumeno on aina reissutunnelmaa ja reissumenoa. Joku ajaminen Tuusulanväylää Messariin ei ole yhtään sama kuin ajaa Viron/Latvian/Liettuan motaria jonnekin sikäläiseen palloiluhalliin tai lentokentälle!


Reissu on aina reissu.
Ja tuliaiset on aina kivoja. Oli ne sitten junnuserttejä, pina coladaa, maksapasteijaa tai hikeä, hermostumista tai ylipakattu takapenkki, jossa ihminen, koira, lonkeroa ja rivi reppuja.


Minä innostun aina.
Kun vain joku mainitsee Rakveren, Tarton, Pärnun, Latvian tai Liettuan - niin innostus lähtee välittömästi. Kehiskeikkaa buukataan, lautasella on puuroa viikkotolkulla ja Suomen kehät minimoidaan, kun liikekannalla olo on jo itsessään niin kivaa. Ihan sama, kuka tuomaroi, kunhan ollaan tien päällä ja tavoitellaan paikallisia kokardeja.


Rakvere oli ihana pieni kaupunki.
Hotelliin ei ollut kovin helppo löytää, sillä Toyota Avensiksen esiasennettu navigaattori eli jotain vuotta 2010... Kielletty ajosuunta, moottoriajoneuvolla ajo kielletty ja tie päättyy. En itseasiassa tänäkään päivänä ymmärrä, miten kämppis lopulta hotelliin onnistui ajamaan. Saati hotellista ulos.


Hotelli itsessään oli siisti ja palvelua sai myös suomeksi. 
Onneksi vedin kahden tunnin päikkärit perjantaina, sillä perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi oikein kunnon ryske ja rytinä. Uusia (suomalaisia) asukkaita tuli välillä 21.00-01.00 ja sen kuuli. Käytävällä raahattiin tavaraa, häkkejä paukuteltiin kuten myös ovia, koirat elämöi ja tätä kaikkea muutaman minuutin välein. Ihmeellistä kyllä, sekä Samui että Maui otti tilanteen rennosti ja haukahtivat vain jos AIVAN oman huoneen kohdalla tuli raahausta JA haukkua samaan aikaan.


Lauantain tuloskimara oli meidän joukkueen osalta mairea.
Samuille VSP ja junnusertti sekä junnuvalioituminen Viroon. Pippen Nipsu ROP-veteraani ja hienosti myös kymmenien ja kymmenien vetskujen joukosta RYP4. Luonnollisesti veteraanitittelin kera.


Ahtaus ahdisti.
Huonosti nukuttu yö ja HURJA koiramäärä ahtaahkossa hallissa pääsi ehkä hieman yllättämään. Maui ei innostu tuijottavista koirista varsinkaan, jos ne ovat pitbulleja tai staffeja. Em. rotujen kohdalla ei ole "mitään sattunut" mutta ne ovat ykkösinhokkeja Maukun mielestä. Enemmänkin Hakunilassa on tullut päälle valkoista moppia ja isoa pystykorvaa, korkealla hännällä. No, otapa selvää koiriesi ajatusmaailmasta ja näkemyksistä eri rotujen suhteen.... Eikös näitä whippetejä kutsuta välillä roturasisteiksikin. Maui moikkaili toisaalta välillä ulkona ihan iloisesti isoa, pitkää, pätkää ja karvallista.


Viro on rahkamaa.
Kaupoista löytyy sellaiset kuusi metriä erilaisia rahkapatukoita kylmäkaapeista. Voi olla, että kuusi metriä ei edes riitä. Kun pääset vaivoin "eroon rahkapatukkakaapista" edessä on kaakkuständi. Voi hyväntähden sentään. Toinen toistaan kiiluvampia ja mehevämpiä kaakkuja. On meikäläisen herkkua vadelmaa ja erittäin mehevää mansikkaa heti siinä vieressä. Sellainen 20 senttiä pitkä kakkupala, jossa on kosolti marjaa ja mehevyyttä maksaa kokonaiset 2,90. Ostapa vastaava Ässästä, niin hinta on kympin. En kestä. Onneksi olimme Virossa vain 2 päivää. Perjantaina söin vadelmakaakkua ja lauantaina mansikkaa. Lauantaina annoin sentään kämppikselle puolet.


Miten olen voinut olla kaikki nämä vuodet ilman Onega-hihnoja?
Olen ostanut jo varmaan kolmet tai neljät gripit pariin vuoteen. Onegat olivat Rakveressä lähtöhinnaltaan 7 eur/kpl, mutta ei se ole Anita, ellei tingi, ja sain 4 hihnaa 22 eurolla!! Pakko siis jo TÄMÄN asian takia lähteä uudelleen, että saa VARAhihnat. Onegat on ihan mielettömän ihanat käteen ja kämppiskin on haltioissaan!


Täytyy tässä vaivihkaa todeta, että lauantai pääsi tulosten osalta hieman yllättämään. 
Oli erikoista, että tuomari lähetti onnahtelevan koiran ryhmiin ja vielä sijoitti sen siellä. En ole mikään ÄLYTTÖMÄN kilpailuhenkinen, mutta tässä kohtaa hieman närästi. Tuloksiin silti todella tyytyväinen ja oli hauska törmätä niin moneen suomalaiseen ei vaan rotukehässä vaan vähän "siellä ja täällä". Suomalaisia oli todella paljon liikkeellä!


Väsyneenä ja onnellisena hotelliin päivän päätteeksi ja nyt alkoikin sitten oikein kunnon toisinto perjantaista. 
Hotellimme sijaitsi tarkemmin sanoen talossa, jossa oli ennen muinoin ollut postitoimisto. Äänieristys oli siis mallia "kirjekuoren rapistus". Hotellin alakerrassa oli tanssiravintola ja nyt väli 21.00-01.00 vedettiin laulua, humppaa, biisiä, jytää ja dancea. Voihan elämä. Tämän kun olisi taas tiennyt. Sitten kun bändi piti tauon, tippui Maui sängystä! Maui nukkui huoneen toisella puolen, sänky ei ollut kiinni seinässä vaan seinän vieressä oli jonkunlainen putkikotelo, jonka päälle Maui rämähti luut kolisten pari kertaa! Nuku siinä sitten, kun bändi raikaa, Maui putoilee sängystä, minä yritän mahtua leveänukkuisen Samuin kanssa samaan sänkyyn ja Maui punkee mukaan...


Sunnuntain kehät menivät onneksi sutjakkaan ja Samui otti tällä kertaa ROP-junnuvoiton ja pääsi edustamaan 30:n junnun joukkoon loppukahinoihin.
Ryhmät alkoivat jetsulleen merkityn aikataulun mukaan ja tunnissa oli kahlattu ryhmiä jo n 12! Tosin sunnuntaina näyttelyssä oli jo paljon, paljon vähemmän porukkaa.
Mauille SA ja hienosti PU3-sijoitus. Samui PU2.
Samui pääsi BIS-junnukehässä 8:n parhaan joukkoon mutta ei enää sijoittunut neljän parhaan joukossa. Hieno edustus silti meiltä, ihan super proud pojista!!
Pippe ja Nipsu jälleen BIS-vetskukehään, mutta ei sunnuntaina enää sijoitusta heillekään.


ROP-juniori LV & EE JCh Collooney Poker Player & VSP-juniori EE JCh Gaselle's California
tuomari Goran Gladic, FI


Pääsimme starttaamaan kohti Tallinnaa n. klo 17.30 ympyröissä ja kaasutimme kohti edullisia kauppoja. Johtuen sunnuntaista suurin osa sataman kaupoista sulkeutui klo 19. Satama on kuin suuri rakennustyömaa ja pimeys, sade ja Toyotan 10 vuotta vanha navigointi asettivat haasteita. Onneksi löytyi joku ostoskeskus joka oli auki, sieltä purtavaa ja sateensuojaa, nimittäin nyt vettä tuli jo suoraan ja vaakaan.



Pippeä ei paljon paluumatkalla enää takapenkillä näkynyt, sen verran paljon tavaraa alkoi kertyä - onneksi Nipsu on kokenut matkaaja eikä se juuri ripsiään räpäyttänyt auton ovia avatessa ja sulkiessa ja tavaraa penkille sulloessa. Pippestä puhumattakaan. Lungi emäntä, lungi koira.

Ihana reissu kaikesta väännöstä huolimatta ja huonosti nukutut yöt ovat enää hailakka muisto vain. Taas ollaan reissukalenterien ääressä ja tutkaillaan mahdollisuuksia lähteä jälleen tien päälle!

Kiitos Pippe reissusta ja ennen kaikkea ISO kiitos mun reissupojille Mauille ja Samuille - unohtamatta kotiin jääneitä Huimaa ja Balia, joista Heidi piti hyvää huolta! Kiitos!