21.3.2017

Viriä muistellen, osa 3.

Niin ihania palautteita olen teiltä saanut kirjoituksistani, kiitos. Kun on näin ihana koira ja sielunkumppani, juttua ja kuvia riittää!

Näiden kuvien myötä vuosiin 2012-2014:

Miten ihana onkaan selata Virin kuvia ja laittaa niitä esille. 
Tunnen valtavaa kiitollisuutta ja huokailen; kuinka kaunis se olikaan. Sehän oli ihan henkeäsalpaavan kaunis.
Vaikka Viri saattoi tulla levottomaksi tuulen voimasta tötterölle menevästä verhosta tai läpivedosta johtuvasta oven paukkeesta; osasi se myös rentoutua ja vain nauttia hetkestä.
Muistan nuoren Virin aina hieman hermostuneen vastaantulevista koirista ja se saattoi niitä haukkuakin; mutta kuinka nopeasti se ehdollistuikaan namiin. Se alkoi oikein päätä kääntäen pyytää katseellaan; joko namibaari on auki? Virillä ruoka laski tehokkaasti kierroksia, mutta arki oli sille ihan luksusta. Kun arki rullasi tuttuja latuja - Viri voi hyvin ja rennon raukeasti.

Viri seurasi minua kotona; aina kummassa kerroksessa olinkaan, se tuli perässä. 
Mutta kyllä se teki myös omia ratkaisuja ja valintoja. Eikä välttämättä tullutkaan samaan makuuhuoneeseen minun ja muiden kanssa, vaan meni kämppiksen sänkyyn, pöyhien tyynyt mieleisikseen.
Viri nukkui useita vuosia tiiviisti minun vieressäni, pää viereisellä tyynyllä, untani vahtien. Vuosien saatossa se kuitenkin alkoi viihtyä myös lattiapedeillä - ja kämppiksen sängyllä.
Aamulla se tuli perässäni kylpyhuoneeseen antamaan aamupusun ja korvapesun. Virihän pesi täällä kaikkien korvat. Hulan, Balin, Hupin - ja minun. Se kuului Virin aamurutiineihin. Näin se piti meistä kaikista huolta.

Viri viihtyi ulkona. Sitä ei sateet, pakkaset, viimat haitanneet. 
Ulkona oli Hulan ja Balin pissaa ja ne piti käydä analysoimassa. Heti. En muuten muista, että Viri olisi esim. koskaan (!) tärissyt ulkona. Ehei, tämä poika ei pienistä hätkähtänyt. Ennen nykyistä takkimuotia mentiin ulkona alasti. Ja kun oltiin liikkeessä, ei sitä ehtinyt täristää tai hampaitakaan kalisutella.

 Lenkin jälkeen oli aina siestan aika. Viri löysi mukavimmat pedit ja paikat.

Tässä sitä taas mennään. Kun näin tämän takkikuosin, se oli heti saatava Virille!
Pinkkiä ja lampaita. Helluinen kuosi helluiselle koiralle.
Viri ei muuten koskaan vetänyt lenkillä. Ei ikinä. Sen tapana oli kulkea pohjettani liki, hieman perässä tullen. Verkkaisesti. Mutta kun hihna irroitettiin, niin sittenhän sitä taas mentiin. Vanhemmiten Virille kehittyi vielä voimakkaampana "minä ite" -moodi, eli sen oli aina kiskottava rotvalliin, sinne kolmen metrin päässä olevan koivun juurelle. Ja Virihän sitten kyllä osasi panna nimittäin hanttiin. Se iski liinat kiinni ja ei siinä oikein ollut muuta vaihtoehtoa, kuin pysähtyä ja löysätä ja päästää poika haluamansa koivun juurelle. Virille ei siis kelvannut muiden pissapaikkavalinnat, ne perinteiset, vaan äkkijarrutus, liinat kiinni - ja rotvalliin veto. Ja aina se Anita sen sille soi.

Asunnossamme oli kärpi. Viri on sen paikallistanut ja odottaa kärpin laskeutumista haukkaisuetäisyydelle. 

Sinne Virin mieli tekevi, ruohon sekaan, vehmaisalle niitylle. 
Nyt se juokseekin sellaisella, ilman kipuja, sateenkaaren päässä, taivaan hattaralla. Tällaista kuvaa katsellessa mielen valtaa lämpö; Viri on taas läsnä ja lähellä - mutta samalla tulen surulliseksi, koska haluaisin halia Viriä. Silittää ja suukottaa sitä. Tänä aamuna höpöttelinkin kylpyhuoneessa vanhasta tottumuksesta meidän aamuhöpinöitä; Äidin Pirreliini Niini... mutta tuttua tassutusta ei enää kuulunutkaan ja korvat piti pestä itse.

Viri oli aina ihanakuntoinen. 
Lihaksikas atleetti, joka kantoi itsensä todella ryhdikkäästi ja kauniisti. Viimeisimpinä vuosinaan, n. kahden vuoden ajan se säännösteli hieman syömisiään, mutta minähän ostin Virille aina spesiaalipateet ja mössöt - ja niitähän Viri tervehti ilolla, tyytyväisenä nielaisten. Upeat lihakset, upea turkki ja upea Viri.

Hyvin tyypillinen kuva Viristä. Hän törötti aina kuin tilauksesta ja varsinkin silloin, kun minä kuvasin. Minun ehdottomasti kaunispäisin whippet ikinä. Ja jollen ole tuonut sitä vielä esiin; unelmakoira.

Eihän siinä takkikaan pysy pyllyn päällä, kun Håkansbölen kartanon edustalla taas vähän päästellään. Tämä Hakunila on kyllä ollut asuinpaikkana ylitse muiden - ilmankos Viri kotiutui niin nopeasti muuttaessamme Ala-Tikkurilasta reilun vuoden jälkeen tänne takaisin.

 Ihana Pirreli. Aina pikkuisen huolestuneen näköinen, silmät sielukkaasti selällään, rakastaen.

Äitini oli löytänyt "pienen pinkin possun" kirpputorilta ja sen kanssa Viri vietti useita aamuhetkiä. 
Virillä oli nimittäin tapana riehua juuri aamuisin. Silloin lelut lensivät, luita nakerrettiin ja haukahdeltiinkin. Lähestyvä ulkoilu sai sen innostumaan ja mikäs sen mukavampi painikumppani kuin pehmoinen possu.

Uhhh, mikä ihana hetki. Pirreli, pinkki possu ja auringonkajo. Melkein näen ajatuskuplan; "Ihanaa, kun minun ei tarvitse lepuuttaa jalkojani kylmällä ja kovalla lattialla".

  - Ja voin painaa päänikin possuun, se toimii oivana tyynynä.

 Viri - ja olemisen sietämätön keveys. 

Sitten taas lenkille ja minnekäs muuallekaan kuin kesäiselle niitylle. Siellä tämä pikku mangusti syttyi aina menoon ja riemuiluun.

Huomaan nyt näistä valitsemistani kuvista, että Virillähän oli sangen usein tyynyt ihan parhaimmasta päästä - ja parhaiten järjestettynä.

Ja mitä minä sanoin siitä rentoudesta. Senkin taidon Viri osasi ja oli sisäistänyt. Kun oli aika ottaa rennosti - otettiin rennosti.

Virin katse oli joskus hieman hömelö - mutta tässä kuvassa hömelöydestä ei ole tietoakaan. Päinvastoin, näissä silmissä asuu viisaus.

Tämä kuva on Ala-Tikkurilasta, Virillä oli oma pesä kylpyhuoneessa uudenvuoden räiskeen aikaan. Meillähän oli hieman huonoa tuuria asuntojemme lokaatioihin liittyen, nimittäin Hevoshaantiellä raketteja ammuttiin keittiömme ikkunoiden alla ja Ala-Tikkurilassa niitä ammuttiin Heurekan pihalla, johon asunnostamme oli peräti kivenheitto. Molemmissa osoitteissa räiskettä riitti.
Onneksi lääkitys kuitenkin auttoi ja Virin uudetvuodet alkoivat lääkityksen johdosta sujua rennommin n. 6-vuotiaasta alkaen. Virin viimeisin uusivuosi täällä Hakunilassa oli hyvin rauhallinen.

 Taas on Virillä ihan parhaat mestat, tyynyt ja pehmot.

Seesteinen Viri. Tällainen hän oli kotioloissa. Rauhallinen ja tyyni, kun kaikki oli hyvin.
Ala-Tikkurilasta muuten muistuu mieleen yksi vekkuli yksityiskohta. Olimme juuri muuttaneet ja asuneet uudessa asunnossa noin 15 minuuttia. Viri oli tietysti huolissaan ja huomasi oitis pihamaallamme olleen aidanraon, jonka kämppis oli ystävällisesti jättänyt tilkitsemättä. Luikahdus, jota emme huomanneet, ja Viri pääsi nyt juoksemaan uutta rivitaloasuntoa ympäri, itseään rauhoitellen.
Pian ovikello soikin ja naapurit olivat äärimmäisen tuimina ja vihaisina oven takana. Jopa niin tuimina, että minua alkoi naurattaa. Aivankuin pihalle olisi pudonnut meteoriitti tai Viri olisi raadellut kaikki kulmakunnan fasaanit ja oravat kymmeneen minuuttiin. Viriparka juoksi hermojenviilennysympyrän tai kaksi - ja naapurit suuttuivat eivätkä tervehtineet saati puhuneet meille noin kolmeen viikkoon. Eikä oikein senkään jälkeen.
Viri kuiskasikin noin vuoden kuluttua minulle, että mitäpä jos lähtisimme takaisin Hakunilaan, niittyjen ja peltojen ääreen? Onneksi Viri sai vielä kokea Hakunilan vehmaat niityt ja koiraystävällisen ilmapiirin.

 Komea ja eteerinen. Kaikki kehuvat adjektiivit sopivat Viriin.



Ikävä. 
Ja samalla olen niin onnellinen, että olit osa laumaamme, sain tuntea sinut, elää yhdessä kanssasi elämän ylä- ja alamäkiä. Olen Viri sinulle älyttömän kiitollinen. Ihan kaikesta.
 

20.3.2017

Viriä muistellen, osa 2.

Näiden kuvien myötä Virin vuosiin 2009-2011:

Yksi suosikkikoirapuistojamme asuessamme Korson Metsolassa oli läheinen Havukosken puisto. 
Matkaa sinne oli kuutisen kilometriä ja siellä tuli usein piipahdettua viikonloppuisin. Puisto koostui kahdesta erillisestä aitauksesta, jotka olivat molemmat valtavia. "Varsinainen koirapuisto" oli metsäistä, hiekkaista ja kivikkoista aluetta - ja kuinkas ollakaan, Viri hajotti aina jarrunappulansa siellä. Niinpä siirryimme aina suosiolla - ja ihan Virin vuoksi - aidattuun toiseen, viereiseen puistoon, jossa oli sammalenpehmeä alusta, muutamia tokoesteitä ja ei yleensä ketään muita paikalla. Siellä me sitten ryskäsimme menemään, joskus ihan tuntitolkulla.
Muistan oikein ihmetelleeni, että kuinka siellä kasvoi pehmeä sammal ja apila - ja kuinka me saatoimme sinne aina mennä kaikessa rauhassa, ettei Virin tarvitse jarrutella soralla.

Otimme oikeastaan kaikessa muussakin kuin jarrunappuloissa, Viriä huomioon. 
Viriä ei voinut jättää kovin moneksi tunniksi yksin, sillä se saattoi hermostua vartissa - ja alkaa laulaa ja ulvoa; vetäen kaikki muut mukaan kuoroon.
Viri rytmitti monessa suhteessa päiväämme ja elämäämme ja työskennellessäni Vantaan kaupungilla otin sen kerran mukaani töihin. Ihan vain kuullakseni päivän päätteeksi sen, minkä jo arvasinkin, meillä oli nyt ollut elo kuin huopatossutehtaassa, Virin ollessa mukanani.
Tämä eroahdistus laukesi muuttaessamme Korsosta Hakunilaan. Viri asettui kuitenkin ajan oloon, ja ongelma poistui muutamassa kuukaudessa. Toki muistan aina juosseeni kaupassa kiireen vilkkaa - hyvä Viri, rahaa säästyi!! - tyyliin "äkkiä kotiin"!

Viri rakasti arkea ja rutiineja. 
Ne saivat sen selvästi tyytyväiseksi, kukapa nyt tykkäisi elää epävarmuudessa ja epätietoisuudessa! Tässä yritinkin olla sen mieleen, sillä tarjoamalla Virille rakkautta, rauhaa ja substralia, tämä koira puhkesi kukkaan ja tarjosi pyyteetöntä rakkautta ja rauhaa takaisin. Seesteinen arki - seesteinen Viri.

Kukkaispoika Viri. 
Miten hieno koira se olikaan, silloin, kun kaikki oli hyvin. Ja kaikkihan oli Virin kanssa aina hyvin silloin kun sille tarjosi tasaista, hyvää arkea. Juuri sitä, mitä me ihmiset emme kestä, mutta sitä, mitä koiramme haluavat meiltä.

Pirrellä oli fiksaatio lentäviin.
Se itse halusi lentää ja ihan varmasti olisi ollutkin pilottiainesta, mutta kärpäset saivat sen hieman sekaisin. Viri keskeytti ihan ruokailun, jos keittiössä lensi kärpi, kuten me kärpäsiä kutsuimme.
Tässä, hakunilalaisella kukkaisniityllä, Viri on selvästi asemissa paikallistaakseen lentävän.
Viri myös saalisti - menestyksekkäästi - asunnossamme lentäviä öttiäisiä, ja söi elämänsä aikana useita pistäviä hyönteisiä. Jotenkin se onnistui ne aina murskaamaan premolaareissaan siten, ettei se saanut osumia, koska koskaan sillä ei ollut ns. pää turvoksissa ampparin tai pimpparin jäljiltä.

Näitä kuvia on Virin kuvakansiossa siis varmasti sata. 
Kurvailua, liitelyä, juoksemista. Juuri tällaisena muistan Virin ja haluan muistaakin. Eloisana, villinä, vapaana.

Joskus oli kuitenkin aikaa myös pysähtyä. Ja ihmetellä.
Myös siinä Viri oli hyvä. Viri saattoi ihmetellä ja seurata muurahaisen marssia tai analysoida ruusunmarjaa pää kenossa. Se nuuskutti Hulan ja Balin pissoja - en tiedä, miksi juuri näiden - ja oli kovin totisena työssään. Vapaana ollessaan se juoksi ja iloitsi, mutta myös mietti ja puntaroi. Tässä ikäänkuin miettien, että "mitä olinkaan tekemässä"?

Viri kehittyi hitaasti. Sen etuosa tuli ja oli valmis joskus kaksi-kolmevuotiaana. Raamit olivat kuitenkin alunalkaen lupaavat ja selkeät, ja Viristä näki ihan pennusta alkaen, että siitä tulee "hieno". Kokoa olisi voinut olla pari senttiä vähemmän, mutta huihai, iso persoona tarvitsee ison kropan ja raamit. Tällaisia kirjoitellessani nousee "gosh, I loved him" voimakkaana pintaan. Kaunis katsoa, kaunis tuntea ja omistaa.

En ole ihan varma miksi ja miten alunalkaen Virin väriksi valikoitui pinkki. 
Kaikki Virin vermeet kuitenkin ovat ja olivat pinkkejä. Ehkä siinä oli jokin statement tyyliin; "Voimakas, vahva, näyttävä ja persoonallinen uros, jolla on "varaa" pukeutua pinkkiin"". Viri oli niin uros mutta samalla lutuinen symppis, ja sen väriksi kertakaikkiaan tuli ja jäi pinkki. Ja pinkki puki Pirreliä. 
 
Tässä on Stilwellin kädenheilautukset olleet ja menneet ja Pirre istuu. 
Nokkela, suloinen ja kuvassa 12.3. 2010 kuvattu Pirtsis. Kuvassa siis lähes 7-vuotias.

 Niityllä kerran. Hajujen perässä, kauniina, kuulaana kesäpäivänä.

Sitten taas mentiin.
Virissä oli voimaa niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka Viri oli kova, se oli pehmeä ja vaikka se oli pehmeä, se oli kova. Viri oli ääripäiden koira. Se saattoi olla hyvinkin "huumorintajuton" ja yksiviivainen ja seuraavassa hetkessä se otti siipiensä suojaan Hulan - ja myöhemmin Balin - ja antoi näille pentuna suojaa ja rakkautta ja tukea. Sitten se jo vitsailikin ja leikki lempeästi molempien kanssa. Urisi, nakkeli leluja ja intoutui leikkiin.
Virissä oli monta taajuutta, monta ulottuvuutta. Se oli joskus hieman rasittava, mutta rasittavuudessaankin äärimmäisen rakastettava.

 Näitä kuvia on paljon. Tällaisena muistan Virin ja haluan muistaakin.

Viri sai nuoruudessaan nopeasti useampia jalostuskyselyitä ja Virillä onkin kolme pentuetta vuodelta 2006.
Ikäväkseni Viri periytti suurta kokoaan ja sen ääniarkuuden tultua ilmi kaikessa laajuudessaan, en enää antanut Viriä jalostukseen. Tiedossani on kuitenkin vain yksi ääniarkuudesta kärsivä pentu ja omassa laumassani oleva Virin jälkeläinen Luxi, Monetblue, on itse herttaisuus ja leppoisuus. Sitä ei häiritse ryske saati melske.
Päinvastoin Virin pennuissa on monta upeaa ja upeasti liikkuvaa jälkeläistä. Virin kaunis ulkomuoto ja kauniit liikkeet jatkavat kulkuaan ja elämäänsä esimerkiksi Kaliningradissa, Venäjällä. Siellä Virillä on jo lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia.

Viri oli ajoittain hieman yksiviivainen ja mustavalkoinen, mutta se oli myös hauska, huumorintajuinen ja leikkisä. 
Vaikka Viri saattoi toisinaan suutahtaa uusille laumatulokkaille; puriko se esim. Huimaa peräti 5 kertaa (!!), kun itse söi luuta ja Huima tsippadippaduidaili siinä sentin päässä. ÄRR ja PURR tuli Viriltä nopeasti, olihan se Presidentti. Ja Huima ehkä hieman tyhmä, koska työnsi sen kirsunsa liki peräti viidesti.
Kuitenkin Virin tehtävä "lauman tapojen opetuksessa" oli kiistaton ja kunnioitettava. Se opetti tavoille niin Luxin, Huiman kuin Balinkin.
Kun arki rullasi, lauma oli hanskassa, tavat opetettuina, Viri saattoi ryskätä menemään lelujen kanssa ja painia mieluusti.
Hulahan oli Virin all-time-favourite kumppani ja soulmate, mutta Hulan kuoltua Balista tuli nopeasti sen mielitietty. Miten olikaan, että Virin lempparit olivat molemmat sinibrindlejä?
Virillä oli joskus kova kuri ja töpäkkyys tulokkaita kohtaan, mutta se myös järkähtämättä puolusti heikompaa ja presidentillisesti hoiti tehtäväänsä; sallien muiden mellastaa rivikansanedustajina. Olihan sillä päävastuu. Anitan jälkeen. 

Virin ollessa erityisen tyytyväinen ja iloinen, rapsutellessani sitä niskasta, haliessani ja pusutellessani, sen suupielet venyivät hymyyn. 
Viri näytti tunteensa, hyvässä ja pahassa. Siksi sitä varmasti niin paljon fanitinkin ja puolustin. Viri ei "puhunut vain selän takana", se oli oma itsensä hyvinä ja huonoina päivinä, tässä ja nyt. Hyvässä ja pahassa. Viri eli täyttä elämää ja minä tuin sitä siinä. Varmaan siksi välimme olivatkin niin ymmärtäväiset. Puoleen ja toiseen. Minä rakastin Viriä ja Viri rakasti minua. Ehkä jopa liikaa.

Olen ikuisesti kiitollinen laumaamme hoitaneille dogsittereille, jotka ovat olleet täällä meillä ihan Virin takia - toki muidenkin, mutta Viriä ei voinut jättää huolestumaan juuri paria tuntia kauemmaksi ajaksi. Niinpä Henni ja Emmi olette olleet kullan arvoisia. Samoin Riitta ja Niina - ilman teitä reissut ja menot olisivat olleet hankalia toteuttaa.
Kerran ollessani reissussa oli Viri alkanut noin 10 minuuttia lähdöstäni ulvoa. Henni oli sanonut, että "nyt shyss" ja Viri oli tepastanut yläkertaan. Muutaman minuutin kuluttua se oli "kokeillut onneaan" yläkerrassa ja alkoi ulvoa nyt siellä. Henni taas huutamaan, että "shyss sielläkin". Sitten Viri oli tuuminut, että no okei, ehkei sitten kannata.

Kaikessa haastavuudessaan Viri oli niin kaunis. Ihana, mukava, kainaloinen. 
Oma-aloitteinen, itsenäinen, suloinen, sopuisa. Sen luonne oli "tutustumisen ja ymmärtämisen" jälkeen kuin sinä ja minä. Kuten aiemmin kirjoitin, kuin peiliin katsoisi. Siinä missä me peittelemme ja arkailemme, salaamme ja pistämme defenssit peliin - Viri oli oma itsensä. Aina. Hyvässä ja pahassa. Virin ei koskaan tarvinnut hävetä tai peitellä - se oli vain oma itsensä. Niin yksinkertaista se on.

Jos hieman stressiä pääsikin tulemaan, niin aina oli niitty, pelto ja kenttä missä juosta ja purkaa stressi. 
Näistä hetkistä ei nauttinut vain Viri vaan myös minä - ikuistaessani niitä. Rakastin suoda Virille iloa ja valoa, sitä, mihin whippet on alunperin luotu. Juoksemaan.

Vaikka Viri tykkäsikin juosta yksin ja itsenäisesti, saattoi se satunnaisesti jahdata kaveria. Tässä näköjään on Hupin peppu, jota Viri hetkellisesti jahtaa.

Syksyisellä pellolla tepastaa kaunis ja eteerinen Viri. Yksin ja päämäärätietoisesti.
Tässä kohtaa tulee muuten mieleen; Virin kuoltua patologi kysyi, että "oliko koira mahdollisesti syönyt juuri talipallon"? Apua. Viri ei syönyt KOSKAAN mitään maasta. Ei poikansa tavoin purkkaa, nenäliinoja ja kuolleita rottia tai kuten Hupi ja poikansa Huima KAKKAA. Viri ei todistettavasti syönyt KOSKAAN mitään maasta, roskiksesta, pöydältä, lumihangesta, pellolta. Sellainen ei kertakaikkiaan sopinut Virin pirtaan ja mentaliteettiin.

Viri pinkeissään. Made by Kana ja Anna Mikkonen.
En tiedä pystynkö enää koskaan pukemaan yhtäkään koiraani pinkkin, sillä niin voimakkaasti väri profiloitui Viriin.

Ja sitten taas kesällä kerran, jiihaa-henkisesti.
Näettekö jo, millainen tämä koira oli? Täynnä tarmoa, iloa ja persoonallisuutta - vaikka muille jakaa. Viri oli kai 1/4 jenkki ja minulle on kerrottu, että "jenkit ovat vallattomia" - ja kyllä, tällaisena Virin muistan. Se oli aina menossa tai tulossa, ja sata lasissa. Se haukkui naapureita, siiliä ja puri uuden Kenzolan tulokkaan - ja seuraavassa hetkessä se halasi, pussasi ja rakasti.
En voi lakata hämmästelemästä tätä Koirien Koiraa, joka olisi vienyt eittämättä Stilwelliltä ja Millanilta jalat alta - ja olisivat oitis kidnapanneet Virin laumaansa. Uskomaton rakkauspakkaus.

Niityllä yhdessä Hulan kanssa. 
Ei pelkkä daisy cutting action - vaan daisy living action. Nämä kaksi olivat kuin paita ja peppu, koko Hulan elämän ajan. Elivät yhdessä ja symbioosissa 10 vuotta.

Pirreliini Hakunilassa, Hevoshaantien asunnon terassilla. 
Siellä oli hyvä paistatella auringossa ja patsastella. Huomatkaa lungisti ja levollisesti ottava Hula lattiapedissä - Virin valvoessa.

 Kulkusethan tässä kilvan helkkäilee.

 Niityllä. Taas kerran.

Ja huiiii, tätä tätä ja tätä. 
Kymmenillä Hakunilan pelloilla ja niityillä. Täällä Viri oli niin iloinen. Ja minä, koska Viri oli iloinen.

Tämä kuva kai valikoitui tähän postaukseen ihan siksi, että kuvassa on paitsi Virin takamus, myös se portti, jonka Viri nakersi ollessani Ruotsissa heinäkuussa 2011.
Joskus ovat jotkut koiranomistajat miettineet, miksi 3 vuotta rauhallisesti ollut ja elänyt koira alkaa elämöidä muuttaessa. No, joillekin koirille muutto ei olekaan pala kakkua. Virille muutto - JA erossaolo minusta ensimmäistä kertaa REISSUN merkeissä oli hieman liikaa. Niinpä se pureskeli portaita ja porttia. Jatkossa jos olin vähänkin kauemmin poissa, meillä istui dogsitteri. Ihan superia, että sellainen löytyi (silloin) naapurista, ja Hennin apu onkin ollut suunnattoman tärkeää ja onneksi olemme saaneet pitää hänet "osana laumaamme" edelleen, muutettuamme uuteen osoitteeseen. My boys love you!

Ryhdikäs Viri upeassa tähtitakissaan. Made by Mimi Chill's. 
Tämä takki on muuten myynnissä. En usko, että pystyn pukemaan sitä kenenkään päälle enää koskaan. Ilmoita, jos olet kiinnostunut. Takki on SUPERkuntoinen ja SUPERhieno.

Kaksi muistelupostausta on nyt tehty ja kaksi on jäljellä. On hiki ja silmät valuvat, olen surullinen mutta myös otettu yhteisestä matkastamme. Rakastan jokaista kuvaa Sinusta ja jokaista yhteistä muistoa.
Koen olevani ja olleeni etuoikeutettu kun sain elää kanssasi, Viri. Opetit minulle paljon rakkaudesta ja pyyteettömyydestä ja siitä, että hedelmällinen, rakastava suhde voi olla joskus mutkikas. Kiitollisuudella ja rakkaudella muistan jokaista hetkeämme, seikkailuamme ja koettelemustakin. Meillä ei ollut mitään, mistä emme olisi yhdessä selvinneet. Meillä oli rakkaus ja sielujen sympatia. Meillä oli yhteys ja kumppanuus.