16.1.2017

Rentouttavaa talvilenkkeilyä.

Miten se pääseekin aina kevään, kesän ja syksyn aikana unohtumaan millaista talvilenkkeily koirien kanssa kaikessa kamaluudessaan on.
Mittari näyttää miinusta, todellisuudessa kävelen sohjossa. Mittari näyttää plussaa, todellisuudessa luistelen väärän kenkävalinnan johdosta mitenkuten. On pimeää, tuulista, viimaisaa, ankeata. Ohittaessaan lumisen pellon sitä miettii, että "tuolla me kesäkuussa kirmasimme timoteiden seassa". Nyt pitäisi olla reiteen asti ulottuvat saappaat, että pellolle edes kannattaisi yrittää. Johtuuko pimeydestä, roskakorien vähyydestä vai pakkasesta - vai kaikkien em. asioiden yhteisvaikutuksesta; tienpientareet ovat vääränään pakastepökäleitä, joita omistani kaksi sankaria narskuttaa.

Ostin valopannat koko katraalle.
Ovat tietokoneesta (esim.) ladattavaa mallia, mutta eihän ne tietenkään ole valmistettu kuin elokuvissa, vaan osa valkoisista pannoista on VALKOISIA, kirkkaan loisteliaita ja osa taas vihertäviä, mattavaloisia. Osaa saa olla kokoajan lataamassa, osassa lataus kestää pidempään. Ja pukea nekin pitää. Klikata päälle ja lassota kuhunkin pantaan oikeat koirat.

Pukeminen on aloitettava puolta tuntia ennen lähtöä.
Tämä minulta unohtuu aina kevään ja kesän aikana. Takamus pystyssä, selkä mutkalla metsästät viittä koiraa ja ähkien ja puhkien puet mutkalle meneviä koiria. Pakkasen oikein purressa puet viisi koiraa KAHDESTI. Teepparit alle ja takkia päälle. Tämä tietenkin kahdesti päivässä. Kummasti kesällä vetristynyt selkä alkaa taas huutaa hoosiannaa ja kerätä jumeja ja juntturoita. Jotka on muuten kipeitä.

Jahka olet onnistunut lassoamaan koirat paikoilleen puettaviksi, tulee vielä valopannat kaulaan. Osalle pannat tulevat ennen varsinaista pantaa, osalle jälkeen. Hyvä jos puoli tuntia riittää tähän rumbaan. Kun olen saanut omat vermeet niskaan olen usein jo aivan hiestä märkä ja vain vaivoin puuskutan michelinukkona michelinkoirieni kanssa ovesta ulos.

Sitten se kaikki hauska alkaa.
Väärät kengät. Mutta enää et jaksa kääntyä takaisin ja vaihtaa toisiinkaan. Olet kävellyt kuusi askelta ja hihnat ovat ensimmäistä kertaa solmussa ja dipanneet myös handsfreen piuhat sekaan. Tähän tilanteeseen orava ja flexissä väykyttävä terrieri ja yksi koirista alkaa kakkia parkkikselle, niin ahh, miten ihanasti lähtee rentouttava lenkkeily liikkeelle.
Huudat terrierin omistajalle, että voitko hetken odottaa, että me päästään väistämään tuonne. "Nää on tuttuja keskenään, tää on ihan mukava koira" ja sitä rataa. Toistat miljoonatta kertaa mantraa siitä, että "Minulla on tässä viisi koiraa, jotka painavat yli 80 kiloa, mulle on helpompi väistää". Terrierin omistaja (joka siis ulkoiluttaa yhtä koiraa) huikkaa iloisesti: "Mulla on yhdeksän koiraa. Mulla on niistä viisi (tai neljä) ja mun (jollain sukulaisella) neljä (tai viisi)". Jepjep.

Keväällä ja kesällä unohtuu sekin, että syksyyn/talveen/vuodenvaihteeseen osuu yleensä kaikkien kulmakunnan narttujen juoksuajat. 
Vuoronperään.
Kyllä sen sitten huomaa, kun kuudellakymmenellä on yhtäaikaa. Että voi viisi koiraa pistää hanttiin. Sitä kun voi löytyä samaan aikaan tien vasemmalta JA oikealta puolelta viesti, joka pitää lipittää läpikotaisin. Yksi koira kakkaa ja kaivat kohmeisin sormin kakkapussia. Yksi koirista käyttää pitstopin oitis hyväksi ja nappaa ranteenpaksuisen kakan parempiin suihin, suupieliä pitkään autuaana lipoen. Mikä kumma siinä on, että kakankeräystilanteessa lähistöllä on aina lihapiirakan puolikas, kakkapökäle ja oksennus? Kaikki imuroidaan. Yksi vetää pähkinöitä pää punaisena. Toinen lutsuttaa lenkkeilijöiden nenäliinoja ja kolmas kyttää oravia. Ja jokapaikkaan pitää vetää. ~ 80 kiloa whippetiä tuntuu about kuudelta rottweilerilta.

Yleensä juuri tällaisessa hektisessä tilanteessa meitä lähestyy vääjäämättä musta, iso, sekarotuinen koira flexissään. 
Olen nähnyt kaukaa heidän tulevan, mutta omistaja on keskittynyt rauhallisena näpräämään kännykkää ja koirakin on nuuskutellut lumikasoja intensiivisesti. Mutta NAPS sillä hetkellä, kun alat kaivaa kakkapussia ja metsästää syvälle lumeen plumpsahtanutta kakkaa, alkaa kuin salamaniskusta neito ja musta, iso, sekarotuinen koira JUOSTA kohti. Siinä jää kakat koloon, kun pitää äkkiä tehdä pakosuunnitelma.

Ajattelet juoksuttavasi koiria. 
Kyttäät sopivan metsän/kentän/pellon. Päästät pojat juoksemaan, ja pikaisen pinkaisun jälkeen huomaat toisen pojista alkavan evästää pökäleitä. Kakkaa syömätön koira jää kuin nalli kalliolle, kun yksi HOTKII läjiä kaukana horisontissa. Tarjoat nyt toiselle koiralle mahdollisuuden pinkoa metsässä. Se tekee saman. Etsii lähimmän kakan ja syö sen. Maiskutellen. Manaat kuuluvasti, että "ei tästä tule mitään" ja otat koirat kiinni. Teet sen viimehetkellä, sillä kuin tyhjästä metsän siimeksestä ilmestyy nainen porokoiran kanssa ja he jäävät seisomaan paikalleen teistä kolmen metrin päähän. Käännyt vielä kerran reuhtoessasi poikia metsästä katsomaan, mihin porokoira ja nainen menevät; että tuleeko kuinka kiire. No ei tule. Siellä he seisovat edelleen. Varmaan vieläkin.

Kotona rentouttavan lenkin jälkivaikutukset alkavat näkyä.
Toisten koirien peräpään tuotoksia kilvan nauttineet koirat alkavat tuntea "outoja vaikutuksia" ja ne näkyvät sitten matoilla. Eilen oli juuri tällainen ihana päivä kun isä ja poika yökkäilivät yhdessätuumin. Kuivamuonaoksennus on siitä "kiva" että se ei oikeastaan haise. Tai no, haisee jollekin ehkä ruisleivälle. Ulostetta syöneen koiran oksennus haisee lähinnä jäteaseman lietesammiolle, imelälle, kitkerälle ja luotaantyöntävälle. Se on ERITYISEN ruskeaa ja kokkareista mönjää.

Selkä on juntturassa. Ojentajat ja hauikset kuin punttisalin jäljiltä. Oksennusta on matolla, ripulia takapihalla, väkevä, voimakas ja pyörryttävä tuhnun tuoksu täyttää asunnon. Huomaat odottavasi lämpimämpiä ilmoja pelkästään siksi, että saisit pitää ikkunaa auki ja televisiota ei tarvitsisi katsoa silmät kirvellen, väkevän kakan hajussa.

Haluan kevään tänne heti.
Haluan pian unohtaa talvilenkkeilyn kirot taas hetkeksi.

Ja eikun pukemaan. Viisi koiraa ja yksi emäntä michelinukoiksi. Rotvallit, veto, pakastepökäleet ja flexien pauke kutsuu. 
Eiköhän siellä muutama oravakin jumppaa oksalla ja heitä Luxia pähkinällä päähän.

31.12.2016

Vuosi 2016 on paketissa! Sano se statistiikoin.

Vuoden statistiikoista päällimmäisenä mieleen tulevat näyttelyarvostelujen puhtaaksikirjoitus. Pelkästään joulukuun aikana sormieni läpi kulki 423 arvostelua. Yhteensä olen naputtanut tänä vuonna puhtaaksi 1062 arvostelua. Se on paljon se, kun ajattelee, että arvosteluja on naputtanut aika moni muukin; Koiranetin mukaan 2016 oli 1878 näyttelykäyntiä + siihen päälle vielä tapahtumat ja pentunäyttelyt; luku mennee kokonaisuutena yli 2000:n.

Lenkkinumerot kertovat sensijaan Kenzolan tehneen jälleen uuden lenkkiennätyksen; 
marssimme vuoden aikana remmeillen 2067,9 km (jaettuna 365:llä = 5,66 km/pvä). Vanha ennätys oli vuodelta 2015; 2004 km.
Yli kahdensadan kilometrin pääsimme kolme kertaa; maalis-, elo- ja lokakuussa. (200.4, 208.5, ja 207.6 km) Ihan mahtavaa - kiitos pojat! Ja toki lukuisat lenkkikaverit korvanapeissa. :)

Kivipäiväkirjaakin aloin pitää Balin osalta joskus keväällä. 
Kiviä poistettiin Balilta 30.4., 12.5., 5.6., 7.8. ja 30.12. Pääsemme Balin kanssa nyt Nutrolin-testaukseen. Josko öljyllä sittenkin olisi voimaa estää kivien anturaan sisälle pääseminen.

Balin osalta vuosi oli kuitenkin vauhdikas ja hohdokas. 
Saimme ilon tehdä useamman reissun vuoden mittaan, matkat ovatkin mukavalla tavalla sävyttäneet vuottamme. Keväällä autoiltiin ensin Vaasaan; mikä mukava roadtrip Emmin ja Erican kanssa! Sujuva reissu isolla ässällä. Seura oli mitä mukavinta JA VIELÄ kotiintuomisina Cacib ja VSP-resultti.

kuva Marko Pessi

23-28.6. olimme Pirjon & co:n kanssa Ruotsissa, Tångahedissä.
Vaikka teltta asennettiin väärinpäin ja tuulesta ja tuiverruksestakin sateineen saimme osamme, niin reissu oli todella mukava. Sitä tuntee itsensä todella etuoikeutetuksi saadessaan matkustaa kokeneen konkarin kanssa, joka ui Ruotsissa kuin kala vedessä. Mikäs sen mukavampaa kuin purjehtia perässä. Tätä Ruotsin reissua sävyttivät vielä erittäin antoisat kasvattajatapaamiset. Kävimme niin Play A While-, Twyborn- kuin Wolf Tone -kenneleissäkin. Luksusta.



6-10.7. oli vuorossa Viro ja Pärnu INT. 
Waude, waude ja waude. Leppoisaa, lokoisaa, halpaa, ihanaa, aurinkoista. Cacibeja kaksin kappalein ja molempina päivinä ROP. Lauantailta vielä RYP2-tulos, kirsikkana kakussa. Vielä iso kiitos Susannelle, you rock girl!



5-7.8. vaihteeksi kotimaanmatkailua, nyt Kuopiossa. 
Kiersimme kolme päivää samaa raviradan kohtaa, EH/-, ERI/- ja ERI/- tuloksin. Hotellissa huolto pelasi, mm. silloin, kun pojat päättivät karata. Ruoka ja seura oli mitä mainiointa, jälleen kerran. Sitä vaan miettii, että kuinka kummassa meillä on a) whippeteissä näin hyviä TYYPPEJÄ ja sitten vielä näiden b) whippetien omistajissa näin hyviä TYYPPEJÄ? Kiitos Sanna - hauskaa riitti!


Vuosi päättyi Tukholmaan. Vielä ehdimme piipahtaa kummastelemassa ruotsalaisia takseja ja SV-16 kehiä 3-4.12. 
Pirteällä pikamatkalla mukana aina yhtä näpsä ja auttavainen Emmi, kiitos!
IHANA matkavuosi, kertakaikkiaan. Nautimme täysin siemauksin joka reissusta.


Jos tuloksia laittaa pakettiin, niin Bali metsästi vuoden aikana kaksi suomalaista Cacibia, kaksi virolaista Cacibia ja EE Ch-tittelin. Kotimaisissa kehissä olimme 17 kertaa ja PU-sijoituksia tuli 6. Aika hauskaa. Nimittäin myös 2015 Bali sijoittui 6 kertaa. Silloin jäimme nipinnapin ulos listauksista; sijalle 11. Tänä vuonna Bali vihdoin pysyi TOP TEN-listalla kymmenen parhaan joukossa, ollen kahdeksas. Minusta ihan huikea resultti!!

kuva Kirsi Aalto

Vuosi oli siis sangen koiranäyttelypitoinen ja matkat rytmittivät vuotta mukavasti. 
Vuoteen mahtui myös Hands On 2:sen järjestäminen sekä Syystapahtuman läpivieminen. HAKA-päivän vetovastuu oli tänä vuonna hallituksella. Kaksi pentueellista puikkonokkia putkahti Balille ja Hupille yksi AI-pentue Australiaan.

Koiraharrastus pitää siis yhä otteessaan, ja joskus tuntuu että ote vain voimistuu!! Koirien merkityksellisyys kristalloituu vuosi vuodelta lisää eivätkä Suomen rajat oikein enää pitele meitä. Pian pääsemmekin tekemään uuden aluevaltauksen, nimittäin kokeilemaan ryhmämatkailua bussilla. Siitä sitten myöhemmin lisää.

Oikein Hyvää ja Menestyksekästä Uutta Vuotta kaikille blogiani seuraaville - halikaa whippetejänne ja toisianne!

26.12.2016

Askartelemme joulukortteja. Joulu oli ja meni.

Joulukuu vilistää silmissä. Juuri olin Balin ja Emmin kanssa Ruotsissa ja hetikohta viikon päästä Messukeskuksessa. 
Ensin töissä ja sitten Balin kanssa Jussi Liimataisen kehässä. Balin oli tyytyminen ERIin, mutta mukavalla arvostelulla ja parempi aina ERI kuin EH. Kuitenkin. Niitä eehoita kun on myös jonkin matkaa tullut kerättyä.
Eehoossahan ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ERIn saatua sitä kuitenkin aina "pääsee kilpailemaan vielä uusiksi kilpailuluokkaan". EHn kanssa se on vähän niin kuin "Kiva kun kävit. Hyvää kotimatkaa. Aja varovasti".



Tämä vuosi on kuitenkin historiallinen siinä mielessä, että Team Kenzongos -whippet on huidellut TOP 10:ssä viimeksi joskus 1990-luvulla (Ch Zootsuits Lonely Hearts). Olimme Balin kanssa tänä vuonna pitkään kiinni sijaluvussa seitsemän, mutta loppuvuoden pisteettömät kehät tipauttivat meidät lopulta kahdeksanneksi. Huikea sijoitus, kuitenkin. Suorastaan HIENO!! Semminkin, kun meillä on Suomessa tänäpäivänä oikein kelpo taso niin uroksissa kuin nartuissakin. Hienoja koiria on useita, voitto voi osua kenelle vain. On siis t o d e l l a hienoa lukeutua topkymppiin. Lisäksi Hupi sijoittui hienosti jalostuskoiralistalla kuudenneksi. Komeata.



Messukeskuksen jälkeen iski kuitenkin kennelyskä. Tällä kertaa ei nelijalkaisiin vaan allekirjoittaneeseen. Vietän tänään röhöyskäpäivää numero 12. Melko naurettavaa, koska viimeksi syyskuussa painin röhön kanssa. Silloin paini kesti 11 päivää. Pitääkö tässäkin nyt tehdä uusi ennätys?
Nukkuminen menee puoli-istuvassa asennossa, koska keuhkot ritisevät ja paukkuvat. Missä ovat ne lapsuuden ja nuoruuden parin päivän flunssat? Missä ovat normaalit yskät, jotka kestivät muutaman päivän ja painuivat sitten unholaan? Miksi lunta ja jäätä tursuaa pääkaupunkiseudulle kaksi kuukautta sitten ja sen koommin on menty +5 asteessa, sepelin päällä marssien? Miksei mikään ole enää normaalia?



Jonain aamuna sain sentään askarrelluksi muutaman joulukortin. 
Minähän pidän vaihtelusta. No, itseasiassa tykkään "katsoa muutaman" ja valita niistä sitten parhaan. Loppujen lopuksi en osaa kuitenkaan valita vaan säästän kaikki koneelle "myöhempää tarkastelua varten". Sitten tyydyn kateellisena katselemaan muiden kortteja, että "mistä noinkin hieno on löytynyt" - ja huomaan sen olevan sellaiselta sivustolta, missä en tänä jouluna edes muistanut käydä.
Free christmas frames - sivut kun ovat minulla IE:n suosikeissa ja IE toimii silloin kun lystää. Yleensä ei.



Joulu vietettiin siis röhien ja digiboksin tallenteita katsellen. 
Enää 8 tallennetta jäljellä. Kaikki elokuvia. Lenkit ovat olleet tässä kuussa minimissä, n. 120 kilometrin kohdalla mennään. Sepelillä ei ole kiva hiihtää. Pimeys ahdistaa ja vetinen viima viimeistelee lenkkinautinnon. Muistinko mainita vastatuulen? Pientä potkua tuli sentään alitajuntaan kun laskin kuukauden kuluttua olevan jo n. 1,5 tuntia valoisampi päivä.



Jouluaattona olimme poikain kanssa äitini joulupöydässä. Lohi ja peruna oli suussasulavaa - oli kiva voida kattaa äidilleni pöytä ja nauttia jouluruoasta yhdessä hänen kanssaan.

Minä ja äiti jouluaattona. :)



Tänään sain ilon tepastaa Vuosaaren luonnonkauniissa maisemissa Pippen ja hänen whippetiensä kanssa - sanoinko jo upeissa meri- ja metsänäkymissä! Oli muuten paljon muitakin kinkkua sulattelevia liikkeellä. Bali ja Huima saivat kuitenkin päästellä pitkästä aikaa myös irti, Bertan toimiessa hienosti kirittäjänä.



Nyt kun vain hakunilalaiset ostaisivat pian kaikki -50% suklaat kaupoista pois. Ettei meidän tarvitsisi uhrautua.



Vielä on vajaa viikko kasvattaa lenkkilukemia. Valopannat kaulaan ja menoksi!

Mukavaa vuoden viimeistä viikkoa!

14.12.2016

Rennoin rantein Ruotsissa.

Tiedä sitten siitä rentoudesta, mutta rimmasi kivasti otsikossa.
Taas oli saatu älynväläys ja päätetty yhdessätuumin veneillä Ruotsiin ja takaisin. Tuomari saattaisi tykätä Balista, niin luulin. Luulohan ei ole tiedon väärti, mutta tässä tapauksessa toimi liikkeellepanevana voimana.
Vielä kun ylipuhuin assistentti Emmin matkaan, ja sain kämppiksen lainaamaan autoa ja Pirjon tuomaan ystävällisesti häkin autossaan, niin sehän oli jo "puoli matkaa".

Turun satamassa täpötäyttä putkikassia sai raahata hyvän matkaa ja hikoilla satamahallissa pitkän tovin. 
Bali siinä makoili penkeilläkin ja kun kelta-asuinen Reiska lähestyi meitä, oletin ilmanmuuta, että hän käskyttää koiran lattialle. Vaan mitä vielä, Snickers-asuinen Reiska pyysi meitä seuraamaan häntä. "Koiralliset otetaan ensin laivaan".


Mikäs sen mukavampaa.
Hyttiin emme päässeet, sillä koko käytävä oli vielä siivoamatta ennen lähtöä - johon oli enää reilu puolituntinen. SOLlin tiimi pani kuitenkin parastaan ja laivan lähtiessä hytti kiilui ja suklaat pöydällä odottivat imeskelijäänsä.
Joulupukkikin ehdittiin treffata ennen hyttiin pääsyä, jei!


Mutta miten tässä liikkeelle lähdössä nyt näin kävi? 
Hyvä, jos unta tuli kuuppaan parin tunnin verran, yö oli yhtä pyörimistä ja huolissaan oloa siitä, kääntyykö kännykän kello automaattisesti vai ei. Kännykkään oli myös jäänyt ääni, joten Elisa piippaili pitkin yötä, että "Olet nyt Ruotsissa. Haluatko hypätä voltin? Ruåtsalainen voltti 100 kruunua, SuomiRuotsi-yhdistelmävoltti 200 kruunua. Valitse 1, jos hyppäät nyt (älä kuitenkaan laivasta) ja valitse 2, jos haluat että palaamme kohta asiaan?"


Painoin kännykän äänettömälle ja korisin vielä pari tuntia. 
Aamulla painoin sitten 7 ja tulin tilanneeksi ~ 35 euron suuruisen datapaketin. Korjaus ei onnistunut ykköselläkään, mutta Suomessa onneksi Elisa ymmärsi kömmähdykseni ja minulta peritään vain n. 4 euron suuruinen datasiirtomaksu. Tässä huomioitavaa on se, että jollen olisi tuota pakettia ottanut, emme olisi päässeet missään vaiheessa, millään kännykällä nettiin. Nyt kun otin tuon paketin niin kaikki loihe lausuivat iloisesti, että
- Täällä on tosi hyvä verkko. Mä pääsin heti ja kaikki pyörii, kuin vettä vaan. Otit ihan turhaan sen paketin, kun täällä olisi ollut ilmainen wifi.
Taksissa oli ilmainen wifi, vessassa, näyttelyssä - ja joka paikassa. Vaan ei olisi ollut, jos olisin painanut SuomiRuotsi-yhdistelmävoltin.


Miten järjetöntä oli yrittää taksikyytiä satamassa.
8 kymmenestä sanoi NEJ, koska Bali näytti niin kirppuiselta ja siltä, että se juuri oksentaa. Toivon, että kaikki nämä kahdeksan kieltäytynyttä kuskia saivat yöksi ne oikeasti oksentavat ja alleen pissivät känniläiset kyytiinsä.
Ja miten järjetöntä oli kiiruhtaa näyttelypaikalle kello 07 aamulla, kun itse kehä alkoi hyvä jos kello 13. Voivoi, smörsmör.

Heiluimme Emmin kanssa näyttelypaikalla mitenkuten, huomasin kuitenkin jossain vaiheessa aamua, että silmäluomien alta kuului rahinaa. 
Väsymys alkoi painaa ehkä jo kello 10 mutta piti sitkeästi vain jaksaa painaa. Jaksaa, jaksaa!
En ole ihan varma, mitä ajatuksia Balin päässä risteili. Ajoittain se ryskäsi lainaboksissa katto heiluen ja sisään kurkatessa näytti siltä, että se olisi halunnut isomman yksiön.

Ruotsalainen The Kasvattaja oli käynyt ohjeistamassa kehäsihteerit aamulla hyvissä ajoin, siksipä uroskehä seisoi tyhjänä reilun tunnin, ennen kuin pääsimme itse asiaan. The Kasvattajalla nimittäin oli sekä narttuja että uroksia, ja uroskehää ei aloitettu ennen kuin nartut olivat valmiit.


Tiedä sitten kuinka tämä kaikki odottelu ja haahuilu vaikuttivat Rui Valenteen - vai mikä se nimi oli - sillä kehän vihdoin alkaessa tuomari lätkäisi reiluhkosti ylikorkealle junnu-urokselle HYLyn. Nuorten luokan koiran saadessa myös "sakkoa" ylikorkeudesta (EH) oli  show ja soppa valmis. HYLyn saaneen koiran omistaja itki ja kehä oli seis. Näyttelyohjaaja puhui tuomarille pitkän tovin soosoo-henkisesti ja tuomari kaivoi salkustaan paperia paperin perään paremmaksi vakuudeksi. Lopputulema oli se, että HYL muutettiin T:ksi ja tuomari, joka oli rasvannut ja hinkannut mittakeppinsä kiiluvaksi, unohti mittakepin pitkäksi toviksi pöydän kulmalle.
Valioluokassa yksi koira mitattiin ja sille sitten taas T.

Tästä tapahtuneesta käytiin useammalla FB-seinällä kiivastakin keskustelua. 
Olen tyytyväinen omalla seinälläni käytyyn keskusteluun. Minä kuulun niihin, jotka haluavat herättää keskustelua, ei vain puolesta ja vastaan, vaan myös "siltä väliltä". Peilaamme aina tapahtunutta itseemme, käymme sisäistä keskustelua ja arvotamme omia näkökulmiamme suhteessa muiden näkökulmiin.
Omasta mielestäni keskustelu meni ehkä liiaksi siihen suuntaan, että onko "oikein" antaa HYL vai ei. Olisin kaivannut enemmän ajatusten ristitulta ja tuulettelua; mitäpä jos sattuisi omalle kohdalle? MIKSI tuomari toimi näin? Mitkä hänen vaikuttimensa olivat?

Aika pian keskustelu saavutti myös tietyn säkäkorkeuspisteen; ja olimme jälleen lähtöruudussa, kuinka monta senttiä yli rodun ihanteen on ok, kuinka monta senttiä ei. Sentit nähtiin jälleen vain "yhtenä virheenä muiden joukossa" (kuten ne toki ovatkin) mutta eräs toisen rodun ihminen yritti tulla etsimään rajoja. Hänen kysymyksensä otettiin ehkä turhan sana- ja kirjaintarkasti, kun tarkoituksena oli ehkä vain enemmänkin "ravistella ja tuuletella", aika ajoin mieliimme kun tuppaa tulemaan vähän pölyä ja stereotypioita; niitä voi hieman ravistellakin, eikö?

Jäin sitten vain miettimään, että kuinka saada roti tuomareille ympäri maapallon? 
Se lienee mahdottomuus. Yksi näyttelyiden suola onkin se, että kerran kymmeneen vuoteen tulee joku, joka asettaa tiukat/ehdottomat (valitse sopivin) rajat jollekin. Hampaille, silmille, koolle. Näin se on mielestäni aina ollut ja näin se tulee aina olemaan. Mielenkiintoista on aina se, mitä ajatuksia mikäkin tapahtunut kulloinkin kussakin herättää. Ei oikeastaan se, onko jokin "oikein" vai "väärin".
Ihminen pyrkii aina pitämään oman mielensä "järjestyksessä", mutta kuten yllä kirjoitin, omaa mieltäänhän voi välillä tuuletella?


Bali sensijaan töpötti menemään kehässä kuin matkalla teurasautoon, hyvä ettei haukotellut ääneen, verkkaisesti tepastaessaan, pää riipuksissa. 
Pidän melkoisena saavutuksena, että sillä esiintymisellä se kuitenkin jätti NELJÄ sangen voittoisaa urosta taakseen. Balin sijoitus siis kahdeksan valion joukosta neljäs (ERI/4). Koska kukaan muu ei koskaan nosta kissan häntää kuin kissa itse, niin Bali mm. voitti eräänkin kansainvälisen valion, jota on kehuttu kautta vuosien sen hyvästä liikunnasta. Lisäksi taakse jäi Italiasta lennätetty huippu-uros, että ei me ihan huonoja oltu.
Leikimme Balin kanssa kehän jälkeen hippaa, mikä saikin Balin taas iloiseksi omaksi itsekseen.


Kotimatka odotti vääjäämättä, mutta ennen sitä oli aika nakertaa hampurilainen naamaan (kiitos, Pirjo) ja jälkkäriksi imuroida puolikas suklaarasia. Hallin siivoojat saivat mielikseen loput! Jouduimme käkkimään näyttelyalueella melko pitkään, ennen kuin oli aika autoilla takaisin satamaan. Tällä kertaa pääsimme peräti farkun kyytiin, jonka takapaksiin Bali tietenkin hyppäsi tottuneesti.

Vaikka matkaa hieman "varjostikin" jonkunlainen moite ja paine siitä, että "paremminkin olisi voinut mennä" ja "kaikki on koulutettavissa" niin hittovie, annan Balille 10 pistettä ja Whippet-hihamerkin siitä, kuinka vaivaton matkakumppani hän JÄLLEEN oli.
Pissat tehtiin "kaukaloon", maha ei mennyt sekaisin, ruotsalaisiin takseihin ei oksennettu, ruoka maistui, hytissä oltiin siivosti (myös taxfreeostosten ja ruokailun ajan). Kertakaikkiaan oiva matkakumppani, en voisi olla enempää onnellinen - Balin kaikkien muiden ihanien ominaisuuksien lisäksi - tästä sinibrindlestä komistuksesta!!


Vaikka Bali onkin hieman tuuliviiri niin kuin emäntänsä, niin se tekee Balista juuri Balin. Kyseessä on eläin, koira, eikä mikään robotti, jolle opetetaan jokin sataprosenttinen attituudi, jonka en edes usko olevan mahdollista. Ilman lobotomiaa. Jos jotain haluan taas sanoa teille kaikille rakkaille lukijoilleni, niin sen, että ota koira koirana. Tämä nykyinen ei ole se sama, kuin minkä omistit 16-vuotiaana ja tälle nykyiselle ei mene samat opit kuin sille, jonka parissa vietit ikävuodet 20-30. Monet harrastusvuodet jos mitkä ovat opettaneet sen, että jokainen koira tulisi hyväksyä omana itsenään, eikä yrittää survoa ainakaan johonkin "sivullisen tarjoamaan muottiin". Vähän kuin yrittäisit sadalle koiralle sanoa, että "nakilla ne on iloisia, kaikki". Voi olla ettei 70 koiraa edes näe kädessäsi olevaa nakkia. Tuumivat vain, että "kas, kuusi sormea". LOL

Jokatapauksessa antoisa reissu, jälleen kerran. 
Emmi on assistenttina paikkansa ansainnut ja vaikka välillä väsymys allekirjoittanutta mörököllistikin, niin Emmi jaksoi hymyillä ja hiihtää ostoskäytävät näyttelyalueella moneen kertaan. Meikäläisen imiessä Marabou-suklaita.

Takaisin tullessa ostoskoriin löytyi vihdoin (edullista) Pina coladaa ja kysyttäessä PC:tä Amorellan kolmesta eri baarista, neljännestä sitä vihdoin sai myös mukillisen yömyssyksi:


Reissusta alkaa olla parisen viikkoa, ja kaiken väsymyksen, raahaamisen, kantamisen, hikoilemisen ja odottamisen jälkeen huomaa miettivänsä taas seuraavaa reissua. 

KIITOS matkaseuralle Emmille, sekä muulle Suomi-porukalle, kuten Pia, Kipa, Jyyni, Pirjo & co, seura oli mitä mainiointa!

28.11.2016

Hupiwalk 20.11.2016

Johtuen käsileikkauksestani Hupiwalkia siirrettiin reilusti yli Hupin syntymäpäivän, eli se marssittiin marraskuisissa maisemissa 20.11. pienessä porukassa.
Iso kiitos, että lähditte mukaan; Kenzolan lenkeillä ei vauhdilla pröystäillä ja kun pojilla kakka yllättää, kaivat pussin, avaat sen, kurotat kakan, metsästät roskista, kärkiporukka on pahimmillaan useiden satojen metrien päässä. Puuskuttaessasi kärjen kiinni, on seuraava kakkayllätys valmis.

8,5 kilometriä kuitenkin käveltiin, aamulla yritti vähän ripsiä vettä ja viimaisaltakin vaikutti, mutta kuumahan siellä tuli. Ja kuivin varustein selvittiin!

Harri oli varustautunut matkaan filmikameralla ja sain muistoksi näin ihanan yhteispotretin Håkansbölen kartanon edustalta:

© Harri

Kiitos Pippe & crew, Heli & pack ja Terhi, Harri ja lauma!


7.11.2016

Hupi-tribuutti - päätösosaT - 10 ja 11.

Näin olemme pian kahlanneet yhteensä yhdentoista osan verran, vuosien 2006-2016 välisen ajanjakson Hupikuvia, tunnelmia ja muisteloita.
Kahlatessa kuvia läpi, oli ilmeistä että Hupin lempikuvauspaikat ovat a) sohva, b) niitty tai pelto ja c) mikä vaan, kunhan on lelu suussa tai vieressä.

Mikä Hupista tekee Hupin? Miksi tribuuttia ei saanut yhteen osaan, tiivistettyä?
Hupista tekee Hupin ennenkaikkea sen välitön, vakaa luonne. Sillä on tiettyjä nounou-juttuja, mitkä ovat sille vastenmielisiä; kuten nyt vaikka kynsienleikkaus ja imurointi. Kun kynsisakset otetaan esiin, pakenee Hupi asunnon toiseen kerrokseen, viimeisimpään nurkkaan. Asettuu lattiapedille tassut ristissä, ikäänkuin levollisena, "minuako etsit"? Kynnet se antaa leikata hyvin nätisti, siitä ei ole kyse, mutta kaikkensa se yrittää, ettei häntä "löydettäisi tällä kertaa".

Imurointia taasen se seuraa ensin hyvin huolestuneen näköisenä, ja kun imurin kanssa lähestyy, ottaa se jalat alleen ja vaihtaa jälleen kerrosta. Ukkosesta on tullut sille uusi mörkö. Ukkosen ollessa päällä se hakeutuu makaamaan esim. tietokonepöytäni alle, ja käy sinne maate. Tämä käytös on tullut uutuutena noin kahden viimeisimmän vuoden aikana.

En ihan äkkiä muista Hupin haukkuääntä. Kun ei se hauku. Se kylläkin laulelee ollessaan erityisen innostunut ja/tai iloinen. Kuten ruoka-ajan lähestyessä. Murinakin on sille harvinaista. Jos se nyt kuitenkin on suuren aarteen äärellä (esim. herkkuluu) saattaa se murahtaa, jos siitä joku muu laumanjäsen kekkaloi liian liki.
Minkäänlaista aggressiivisuutta en ole koskaan Hupissa havainnut. Päinvastoin, leppoisuusmittarilla mitattuna, asteikolla yhdestä kymppiin, Hupi saa lukeman 11. 

Mutta ei sitä saa tiivistettyä, mitenkään.
Eikä mikään tribuutti tee sille oikeutta edes. Hupi elää edelleen vahvaa ja hyvää elämää ja sen kultainen sydän ja luonne sykkii sen lukuisissa lapsissa ja lapsenlapsissa. Joista monen olen kuullut laulelevan myös. Ja olevan paitsi kauniita myös ihanaluonteisia.

Se on hauska ja kiltti koira ja on todellakin kiittäminen kohtaloa, että se minulle suotiin. Kaikkien käänteiden jälkeen.
Tacksam till Michael att han fick bli min - ja kiitollinen koko Plathanin perheelle haaveeni toteuttamisesta, vierellä kulkemisesta, tukemisesta ja myötäelämisestä kaikessa.

Tällaisia kuvia on osunut Canonin ja Panasonicin linsseihin vuosina 2015-2016. Vielä kerran, ihanaa 12-vuotissyntymäpäivää Hupi!!

Hupin lempipaikkoja. Kun asetun katsomaan televisiota, se käy vatsani päälle makoilemaan. Katso siinä sitten televisiota.

En se minä ollut. Joskus leluille käy näin.
Nikerrys jostain kulmasta ei riitä, vaan lelu on avattava tarkempaa sisällön tutkimista varten. Tässä syy, miksi on mielestäni älytöntä maksaa lelusta esim. 10 euroa enempää. Tosin olen ollut havaitsevinani Pelastusarmeijassa huolestuttavan suuntauksen hinnoittelussa. Ennen kympillä saattoi saada kymmenenkin lelua - nyt ehkä 2 tai 3!

 Kesällä sentään saa nikertää nurminataa ja voikukkaa sydämensä kyllyydestä.

Jahka voikukka-aika on ohi ja nurmi leikattu tasaiseksi, sopii heittäytyä pötkölleen ja hieroa hipiään kesän voimaannuttavaa vihreää.

Kävimme kesäisillä luonnonvesillä porukassa uittamassa koiria. Tai muut uittivat ja Hupi otti roolin uimavalvojana.

Tässä se tarkistaa veden lämpötilaa ja onko olemassa esim. haivaara.

Jos Hupi joutuu ääritilanteessa piilottamaan luun muilta lauman jäseniltä tai siltä tulee puklaus matolle, se alkaa huolestuneena peittää luuta/oksua kirsullaan "maata" aarteen päälle työntäen ja riipien. Näinhän siinä sitten käy. Kirsu on ihan vereslihalla ja pitkään pinkin värin somistama.

Tässä ollaan ukkosta paossa. Lupsakasti tietokonepöydän alla maaten, koska siellä on suojaisaa.

 Panasonicilla otettu herkkä Hupikuva.

 Lisää kauniita Hupi-ilmeitä.

 Kevättä 2016 nuuskutellessa.

 Pehmeiden tyynyjen ja peittojen keskellä. Pehmeä Hupi.

 Lenkin jälkeistä rentoutumista.

Tässä tuorein, 2.11. otettu kuva Hupista. 12-vuotias Hupi ja nykyinen lempilelu; pehmoelefantti.

Kiitos että olet olemassa ja ihanaa, että olet minun.

Syntymäpäivätribuuttiisi yhtyvät ja sitä suunnittelivat:
Anita, Viri, Luxi, Huima ja Bali. Onnea, onnea, onnea - ja pitkää ikää, Hupi!

Hupi-tribuutti - osa 9.

Joko alkaa olla Hupiähky? 
Vielä pitäisi jaksaa tributoida tämä ja kaksi lisävuotta. Toivottavasti Hupi osaa arvostaa osakseen tullutta ylenpalttista blogipostauselettä. Yritin kyllä saada sille kutsun myös presidentin linnaan, mutta sanoivat, että koiria ei kutsuta.

Vuoden 2014 kuviin - Hupi, Hupimpi, (H)upein:

 Hupi ja korvat. Vai pitäisikö sanoa korvat ja Hupi.

Hupi konduktöörina. Aamun leikkihetki menossa. Takki päällä, lenkki kutsuu, mutta aina on aikaa hieman nikertää leluja.

 Sulavasti kiitää hän. Hupin virtaviivaista menoa.

Pia Mannila tässä seisottaa sangen salskeakuntoista veteraania. Kuvassa ikää 10 vuotta. Jisses, kuten ruotsalaiset sanoisivat. On niin komiaa, että silmiin sattuu!

 Ja suloista. Hupi on aina osannut olla suloinen, paljonpuhuvine silmineen.

Vuonna 2014 pyörähdimme asumassa Tikkurilassa. Asunto ja ympäristö olivat kivoja, mutta kohtalo ohjasi meidät takaisin Hakunilaan. Hyvä niin. Hupi ottaa tosin lungisti missä vain.


 Aamuinen kuvaustuokio. Hupi vaihteeksi turbaanin päällä.

 Sitten taas vingutellaan leluja.

On joulukuu 2014. Otamme eteerisen positioonin ja katsomme kameraan. Sehän meiltä sujuu!

Vuodet 2015 ja 2016 jäljellä Hupitribuuttia. Hui sentään, miten hieno koira minulla on! Ihan tässä hengitys alkaa kiihtyä ja salpautua. Vuoronperään.