6.5.2017

Mauipitoinen kolmiviikkoinen.

Kolme viikkoa Mauisaa elämää on hujahtanut hups vain. Kuvia kertyy, treenejä vedetään ja tutustutaan toisiimme. Avataanpa hieman viimeviikkoisia menoja ja meininkejä:


oman pään mukaan tuntuu menevän tämä pieni piipero. Siinä missä edellisiä pupeloita on yöllä maannut pääni päällä ja kaulallani (!) niin Maui kuorsaa jalkopäässä. Jos sitä yrittää "kahmia" Emmerdalen aikaan kainaloon, se kauhistuu oitis ja ottaa etäisyyttä. Menee kauimpaan sängyn nurkkaan ja/tai hyppää alas, lattiapedille. Hyvä näin, tätä toimintoa tuemme!


Eräs whippetharrastaja taasen oli "kauhuissaan" kun kuvissa lattioillamme on yhä matot. Niin. Sinnikkäästi Maui kannetaan heti herättyä ja leikin päätyttyä pihalle, jonne se muitta mutkitta pissii. Tosin nyt kolmeen viikkoon lienee mahtunut 3 tai 4 sisäpissaa, sillä joskus yöllä - huomaamattamme -  lapsen yllättää pissihätä ja silloin hän suunnistaa kämppäkaverin huoneeseen ja lirauttaa lammikon. Hyvä näin, tätä toimintoa tuemme! Heh, no ei ihan sentään, mutta parempi tämä kuin pissa sängyllä tai aulan matolla.
Yötä vasten hän lirauttaa pissat n. 00.00 ja seuraava hätä yllättää n. 05.00 - ja jollei ole heti Pekka Niskan tapaan pentua nostamassa pihalle, pidätys toimii sinne kämppiksen huoneeseen asti... Seuraava varsinainen aamupissa ja -sikari tulee n. kello 09.30. Ihanaa, muuten, (KOP KOP) kun on tiukkaa sikaria tekevä puppana!!


Mattoja voi siis vallan hyvin pitää lattialla.
Tämä kaveri tietää kyllä, että mitä pihalla tehdään. Oksien riipimisen lisäksi. Maui nimittäin vaivihkaa saattaa pissamatkalla ottaa suuhunsa myös kepin, multapaakun tai karikkeen ja näitä sitten salakuljettaa sisään ja natustaa matolla. No, tästä selviää imurilla.





Jos on kaikilla pojillani ollut jokin ominaisTUHOLAISpiirre, niin Mauilla se on selvästi matot ja TOILETTI. 
Kylpyhuoneessa on monta ihmeellistä asiaa ja mieli vetää aina sinne. Nyt kun allaskaappi on kaatopaikalla, wc-paperirullat piilotettu yläilmoihin ja wc-harjakin ulottumattomissa, niin ainahan sitä voi järsiä vaikka viemäritiivisteitä. WC-harjaa voi myös "käskyttää" yön tunteina, kimeällä haukulla. Josko se siitä kiepsahtaisi suuhun, kun oikein komentaa!

Kämppäkaverin huoneessa yksinäinen tuoli toimii myös hammastelun kohteena, samoin kuin oman huoneeni TV-taso. Kylpyhuoneen mattoja raahataan pitkin kämppää ja siinä sivussa nakerretaan muitakin mattoja. Matot ovat selvästi Se Juttu.


Ruokailu sujuu. Tosin alkuun nappulat eivät oikein pudonneet, mureke, patee ja kaikenlaiset vatkulit ja mössöt olivat nam, nappulaa meni pitkin hampain. Harmi vaan, kun nappulat ovat nykyään niin Very Balanced ruokaa kaikkine hivenaineineen ja tarpeellisine vitamiineineen. Nohh. taikamuru oli raejuusto, sitä kun lykkii nappulan sekaan, johan putoaa! Kuitenkin kolmessa viikossa kasvua on ollut peräti 1,7 kiloa, se on pikkukoirassa paljon se! Lähtöviikolla Englannissa, torstaina, poika painoi 6,0 kiloa ja nyt keskiviikkona, 3.5., 7,7 kg. Hyvä Mauiiiiii!!! Jännä nähdä ensi keskiviikkona raejuuston vaikutus painoon.
Saimme Englannista mukaamme 2,5 kiloisen kuivamuonapussin, joka alkaa vedellä viimeisiään. On sitä nappulaa siis mennyt kolmessa viikossa kuitenkin melkein säkillinen. Seuraavaksi siirrymmekin Profinen penturuokaan.


Alkuun muut pojat olivat melkolailla "kauhuissaan" uudesta neulahampaasta laumassa, mutta ovat hiljaa sulaneet. 
Ei voi muuta kuin antaa kymmenen pistettä jokaiselle, niin ymmärtäväisiä ovat vanhemmat pojat olleet. Viilipyttyjä, rauhallisia, sietäneet ja kääntäneet toisen posken. Kukaan ei ole suuttunut eikä pannut poikaa ojennukseen voimakeinoin tai -sanoin, toki ovat hieman pörisseet ja vaihtaneet maisemaa, mutta ei mitään sellaista voimakasta reaktiota mitä olisi voinut olettaa. Bali on ollut ehkä eniten "shokissa", onhan sen "viimeisimpänä laumaan tulleen helluisen kainaloisen asema uhattuna". Olen yrittänyt huomioida erityisesti Balia, ettei "tässä nyt ole mitään hätää. Kaikki etusi säilyvät".

Sensijaan laumani vanhin ja eittämättä viisain, 12,5-vuotias Hupi, on ihmeen sitkeästi jaksanut ja sietänyt. Laittanut pientä ojennukseen, päättäväisesti ja painokkaasti, mutta samalla hyvin rauhallisesti. Hammasmiekkaillut juuri puhdistetuilla hampaillaan - niillä, joissa ei juuri hammaskiveä edes ollut. Toki Hupi ajoittain selvästi pakenee paikalta, mutta ei osoita sellaisia voimakkaita HUSPOIS-efektejä, mitä vanhalta lauman pääministeriltä voisi odottaa ja olettaa.

Huima ja Bali ovat jo ottaneet muutamia aamu-, iltapäivä- ja iltapaineja lapsen kanssa, ja siitäkös tämä termiitti on vain innostunut lisää. Vetoleikkejä ja pompsahtelua, runsain ääniefektein. Parisen viikkoa siinä meni, että alkoi löytyä yhteistä kieltä. Vanhemmat koirani sentään osaavat hieman englantia.

Tätä kirjoittaessa kukaan ei enää vaihda huonetta, ei pakene eikä riiputa päätään; "koska toi lähtee" -ilmeellä. Maui on sulattanut sydämet.


Yöt menee hyvin, aamut ja päivät samoin. 
Kuitenkin jossain vaiheessa päivää on aina riehuttava. Esimerkiksi aamulenkillä on mukava sotkea hihnat ns. metrin välein. Lenkin jälkeen voi ottaa 30 minuutin tirsat, mutta sitten on lähdettävä taas raahaamaan mattoja. Kun mattojen raahaus tympäisee, voi alkaa purra Luxia, Huimaa ja Hupia ja aloittaa äänekkään painin Balin kanssa. Sitten onkin jo nälkä ja vessahätä. Sitten levätään tovi ja taas alkaa kaikki alusta. Mattojen raahaus, paini, nälkä ja vessahätä. Tätä kuudesti päivässä niin johan tietää mitä on pennun omistaminen, taas kerran. 


Yhdessä vaiheessa tuntui, että "mitä minä olen taas mennyt tekemään", mutta sitten tämä pieni neulahammas sulatti jälleen sydämeni jollain luttanalla ilmeellä tai söpöllä eleellä. 
Näillä jaksoi taas pari päivää. Ja nythän meillä on jo kokonainen kolmeviikkoinen takana, huimaa!!! Kolme viikkoa on mennyt kuin vartissa konsanaan.


Tunnen itseni kyllä kovin siunatuksi.
Ihan jo rotuvalinnan takia, ja sitten pojistani, miten minulle onkin siunaantunut niin hienoja yksilöitä. Nyt tämä viides lapsikoira antaa viitteitä itsenäisyydestä ja jonkinasteisesta nokkeluudesta (still under construction; kiitos kärsivällisyydestäsi Emmi!!!) - tänään meillä oli mm. häkkitreenipäivä. Se siitä nokkeluudesta. Kaveri huusi kuin sikaa tapettaisi ja oli löydettävä se AUKKO, KOHTA missä se ei huuda, jotta häkin voi aukaista. Voi elämä.
Yhtenä päivänä jätin jengin ylös portin taakse ja tulin itse alas. Kämppis tuli ovesta; "mulla on kauhea vessahätä" - mutta en voinut päästää kämppistä ylös sillä Ystävämme Kiljukaula huusi portin takana. Taas odotimme AUKKOA kiljunnassa. Onneksi se tuli, ennen kuin kämppis pissi housuun.


Aika kultaa muistot. 
Jokainen koiristani on kaivanut sohvaa, syönyt kenkiä, passeja, pankkikortteja. Katkonut pihan pensaita, kaivanut kuoppia ja ollut muuten vain TYÖLÄS, mutta aina on selvitty. Aina on selvitty voittajina ja saatu aikaan kohtuumallikelpoinen koirakansalainen. Mitään sabluunaahan tähän ei ole, on vain luotettava vaistoihin ja osattava mm. sulkea korvansa pentukiljunnalta. Toki auttaa, jos pentu on lähtökohtaisesti iisibiisi, nohh, tätä Maui ei kyllä ole.
Kun olet saanut matonraahauksen estettyä toistaiseksi - johan kylppäristä lähti molemmat matot, niin jostain kämpän kolkasta alkaa kuulua käsittämätöntä ääntä. Tarkempi kuulostelu ja tarkastelu osoittaa, että Maui makaa olohuoneen pöydän alla ja puree pöytälevyä sen alla maatessaan....

Onneksi olen kuitenkin saanut avukseni ammattivatkaajia, joista on taas erikseen mainittava Emmi, maailman kärsivällisin ja ymmärtäväisin koirakuiskaaja. 
Ensimmäiset Emmi-treenit kestivät n. 1,5 tuntia ja toisia treenejä vedettiin tunti. Onneksi näistäKIN tapaamisista jää pienelle pennulle alitajuntaan ja muistiin varastoon asiaa ja toimintamallia kuin rahaa pankkiin laittaisi - malliin. Tämä pentu ei nimittäin tarjonnutkaan namiseisotusta Balin tapaan, vaan tämä pentu hyppää, keulii, vaahtoaa, intoilee ja heiluu kuin heinämies. Jaa, ehkä aiemmatkin koirani ovat pentuina heiluneet kuin heinämiehet, en vain enää muista sitä.
Kyllä se Mauikin vielä malttaa. Sekunnista kasvaa vaivihkaa kolme ja kolmesta sekunnista tulee vielä minuutti. I believe!!!


Fiksu pentu se on.
Juttelin tuossa erään whippetharrastajan kanssa, joka sanoi tutkineensa Mauin sukutaulua ja "En tuntenut sieltä ketään". Mitäpä siihen muuta vastaamaan kuin "En minäkään". Maui se on se benjihyppy, hyppy tuntemattomaan. Hyvin on taival alkanut ja eipä tässä muuta kuin odotellaan hampaiden vaihtumista, kasvupyrähdystä ja junioriluokkia. Koitetaan tutustua toisiimme lisää ja löytää yhteinen taajuus. Ennenpitkää se on aina löytynyt. Balin kanssa taisi mennä vuosi-puolitoista, joten olemme valmiita. Ymmärtämään.


Kiitän muuten tässä yhteydessä - Emmin lisäksi - teitä kaikkia, jotka olette olleet yhteydessä yksityisviestitse ja muita kanavia pitkin; palautteitanne on ollut ihana saada. 
Mm. rohkeudesta rotuun on tullut positiivinen ja kannustava kommentti; "Olisinpa yhtä rohkea kuin sinä".
Tähän voisi tosin todeta, että JOKAINEN pentu on pelkkä KEHYS, jonka kankaan me maalaamme. On tietysti geenit, emän vaikutus, ensimmäiset kahdeksan viikkoa - mutta aikalailla me voimme itse vaikuttaa siihen, mitä saamme. Ihanaa saada pentu, joka haastaa minut uudelleen, itseasiassa kerta toisensa jälkeen; joudun taas kohtaamaan itseni, toiveeni, haaveeni - olemaan aistit avoinna, menemään intuitiolla - opettamaan, tukemaan, vahvistamaan, palkkaamaan - ja hyvältä näyttää.

Hiljaa hyvä tulee. Tämä on hyvä meidän kaikkien muistaa. Anna aikaa pennulle ja suhteenne kehittymiselle. Aistit avoinna, yhdessä kohti tulevaa!


16.4.2017

Ostosmatkalla Emmerdalemaassa.

Niin siinä sitten kävi. Pitkäaikainen, salainen, haaveeni toteutui ennen kuin taas kissaa ehti sanoa. 
Virin äkillinen poismeno laukaisi tapahtumaketjun, josta ei ollut paluuta.
Whippetmakuni on vaihdellut vuosien saatossa ja joskus jopa viikottain. Harrastuksen syvetessä maku muuttuu, avartuu ja laajenee. Aika ajoin uudet tuulet puhaltelevat kehien laidoilla - toki ensisijaisesti kehien sisällä - ja näkemyksiä rotutyyppiin myydään, muutetaan ja hiotaan. Rodun sisäinen tyyppikirjo luo oivan temmellyskentän tuuletella omia ajatuksiaan - ja eräänä päivänä sitä huomaa, että kaikki mitä haluat, tiivistyy kahteen kirjaimeen: UK.


On jossain määrin turvallista ostaa koira tutuista linjoista ja tunnetun tyypin sisältä; sitä pystyy hieman edes aavistelemaan ja ennustamaan mitä saa. Mutta mennäpä kaupoille uppo-outojen linjojen äärelle, siinä sitä on elämän benjihyppyä. Halusin sen kuitenkin tehdä. Oikeaan benjihyppyyn en kuunaan pystyisi, mutta benjihyppy rotuun, tyyppiin ja sukutauluun - nyt on aika!


Britannia ei ostosmaana ole kuitenkaan ihan helpoimmasta päästä. Ensimmäinen löytämäni ja havittelemani pentu myytiin lopulta nenäni edestä, koska kasvattajan henkilökohtaiset asiat veivät terän ja puhdin ulkomaille myynniltä. Olisin toki päässyt jonoon seuraavaan yhdistelmään, mutta se ei puhutellut minua. Sain salaisesta lähteestä vinkkiapua, kiitos Jaana !!! - ja tutustuessani about kuudenteen kasvattajaan HUPS, siellä Se oli. Maui.


Maui oli myyty, mutta kasvattaja kertoi, että oli kuitenkin mahdollista saada ostaja vaihtamaan pentu toiseen. 
Jokin yhteydenotossani puhutteli häntä ja minäkin kuulin kilkatusta. Samalla kun toki jatkoin etsintää ja tunnusteluja ja tutkailin sukutaulun poikineen. Sain pari houkuttelevaa ehdotustakin ja tein pientä painia itseni kanssa, että MIKÄ on Se asia, joka ratkaisee? No eihän sellaista yhtä asiaa tietenkään ole, vaan on seurattava vaistoa ja niitä omia tuntemuksia, joita et lopulta pysty kenellekään "selittämään".


Maui palasi myyntiin ja kävimme Kathryn-kasvattajan kanssa intensiivistä kirjeenvaihtoa. Mutta sitten katosi toinen kives ja olimme jälleen lähtöruudussa. Pysyin rauhallisena ja odottavalla kannalla, että kyllä se raollaan oleva ovi vielä pölähtää auki. Ja parhaimmassa tapauksessa kiveskin paikoilleen.

Mauin äiti, Dainty Dollie at Jothryn.

Eikä mennyt kuin kaksi päivää, niin puhelin soi. Kathryn soitti Englannista, että "kyllä se toinen kives on siellä pussissa niin nätisti kuin olla ja voi."
Taas oli kaikki humpsiskumpsis ja hurlumhei ja eikun soittamaan samantien Finnairille, että "Nyt on kiire noudolle". Englannista tuotavan pennun tulee olla alle 12-viikkoinen; jotta sen voi tuoda ilman Rabies-rokotusta. Jos koira olisi ehtinyt täyttää 12 viikkoa, olisi pitänyt odottaa 21 vuorokauden varoaika ennen tuontia.


Finnairin Mr Myyjä naputteli kaikki ehdolla olleet 8-10 päivää läpi ja menopaluuhinnat huitelivat 500-1000 euron välillä, suurimmalti 900 euron tuntumassa noin karkeasti. Hinnoissahan ei ole mitään logiikkaa, ja ne voivat vaihdella ihan vartin sisälläkin. Puhelimessa halvin nettihinta oli 650 euroa ja vartin päästä netistä klikattuna hinta pompsahtikin alaspäin lukemaan 511 euroa. Painoin buy.


Miten sitten Mauiksi lopulta päätyi juuri Maui Jothryn-kennelistä? 
Kuten edellä kerroin, sain salaisen vinkin (kiitos Jaana !!!) ja tutkailtuani sukutaulua eessuntaas, "pidin näkemästäni". Ja olihan sukutaulussa isoisänä Willingwisp Star Trooper, Virin kaksoisolento! Emän ja isän tyyppi miellyttivät silmää - ja sukutaulusta löytyi useita "kauniita peruskoiria". En hakenut tuttuutta, en hakenut tunnettuja sukulinjoja, hain benjihyppyä.


Maui oli maksettu, lentolippu samoin - vihdoin 15.4., upeana kevätpäivänä matkasin kohti unelmaa, kohti benjihyppyä, kohti Emmerdale-maata - kohti Manchesteria! 
Kone oli täynnä ja viereeni osui lakimies, jonka vaimo ja poika istuivat toisella puolen konetta. Lakimies oli ihanan analyyttinen ja rauhallinen kertoessaan perheen olevan matkalla kohti tämänpäiväistä jalkapallo-ottelua. Koira-asiat kiinnostivat häntä ja vaihdoimme ajatuksia mm. koirien kynsienleikkuuseen liittyen. Heidän oma rotunsa oli havanais. Rouva ei voinut olla piikittelemättä minua seisoessamme käytävällä odottamassa ulospääsyä siitä, että "varaudu sitten siihen, että se huutaa koko lentomatkan. Oltiin just koneessa, missä yksi koira huusi koko lennnon ajan". Mukavaa lomaa myös teille.


Itse Manchesterissa oli Kathryn minua vastassa heti kentällä, kuten olimme sopineet. Pääsin ketterän avoauton (toki koleana kevätpäivänä katto oli kiinni) kyytiin ja Kathrynhän kaasutteli! Siinä jää meidän oma Mantilamme kirkkaasti toiseksi! Kapeita väyliä mentiin siihen malliin, että melkein hirvitti. Hyvä ettei lampaat jääneet alle ja oksat raapineet kattoa kun Saab posotti menemään. En tahdo muutenkaan pysyä fluent englannin kanssa täysin kärryillä ja jouduin nyt pinnistelemään kielen kuuntelun lisäksi myös penkillä pysymisessä.


Pääsimme siis vauhdilla perille - lentokentältä Kathrynin luokse oli noin tunnin ajomatka ja siellä se nyt vihdoin oli minua vastassa, Maui, 26.1. syntynyt Jothryn Alluring Traits ( = houkuttelevia piirteitä). Ihana pieni sinifawn sydäntenmurskaaja.


 Kathrynillä ja Johnilla oli ihana koti. Hyvin tyypillinen, kaunis brittikoti kauniilla yksityiskohdilla (ihana keittiö!!) ja isolla takapihalla. Koirat olivat kaikki sisällä. He olivat ostaneet juuri uuden kodin, sielläkin kurvailtiin katsomassa. Lisäksi ajoimme noin puolen tunnin päässä olevaan fish & chips -paikkaan. Miten herkullista ja rapsakkaa tämä OIKEA annokseen kuuluva kala olikaan, nam! Päivä sujui vauhdikkaasti ja oli varsin sisältörikas. Keskusteluistamme muistan lähinnä sen, että Kathrynin kysyessä "kuinka pitkä matka teillä on lentokentältä kotiin/kuinka kaukana asut pääkaupungista/missä isäsi ja äitisi asuvat" - huomasin vastaavani kaikkiin kysymyksiin; fifteen kilometers. 


Siinä sitä sitten mentiin ja touhotettiin menemään, seisotettiin Mauita ja ihmeteltiin vanhat ja uudet talot, syötiin kalaa ja ranskalaisia, juustokakkua ja mansikoita, juotiin teetä, käytiin läpi paperit, Mauin ruokapaketit (saimme järjettömän määrän lihaa, säilykkeitä ja kuivamuonaa mukaan!!! En pystynyt edes harkitsemaan Pina coladan ostoa saati Baileystä tai mitään muutakaan raahatessani Mauita, koiranruokaa ja selkäreppua pitkin lentokenttiä) ja kaikki lahjukset. Siitä on aikaa kun olen nähnyt moisia pentupaketteja!!


Kaikki pelottelut osoittautuivat jälleen turhiksi. 
Jennin lainaama lentokassi, jolla haettiin juuri Norjan tuliaisia, oli just passeli ja lentoemot paluulennolla tyytyivät lähinnä sanomaan "tuitui" ja "kuinka ihana pentu". Mitään ongelmia, missään vaiheessa, ei vain yksinkertaisesti ollut (except Novelle!!). Hieman pelkäsin kuinka saan sen valtavan ruokakassin koneeseen, mutta koska kone oli lähestulkoon tyhjä, olisin luultavasti voinut kantaa VIELÄ muutaman kassillisen sisään tavaraa. Istuimme VIP-henkisesti Mauin kanssa kahdestaan koko koneen perällä, kts. kuva alla.
Ainoastaan siis hölmöilin ihan itse Manchesterin kentällä selkäreppuni kanssa, kun sinne oli jäänyt Helsinki-Vantaalta ostamani Novellen joku Magnesiumjuoma. Kysyttäessä, että "do you have liquids" olin vaan että no no. Totuuden nimessä on sanottava, että pysy siinä asiallisena ja MUISTAVAISENA kun kaikki klähmivät koiraasi. Kyllä siinä terävyys herpaantuu, ja muisti tekee stopin, kun tulee lasta, miestä, naista, keltaliiviä oikealta, vasemmalta ja suoraan; "oh my god, I love Whippets, he is so beautiful". Niin onkin. 


Ja seuraavassa hetkessä seison reppuineni tiskillä, jossa kaikki huulikiiltoni (niitä oli monta) minigrip-pussitetaan ja reppuani "haistellaan pitkäkaulaisella kauhalla" joka työnnetään sitten tietokoneen uumeniin, josko tulisi osuma vaikka hashiksesta tai kokaiinista. (lopulta vain koirankarvoista. toim. huom.) JOS vain olisin saanut rauhassa KESKITTYÄ Hartwallin Novelle olisi joko a) juotu tai b) otettu repusta hyvissä ajoin.



Tästäkin selvittiin ja edessä oli oikeastaan enää puhelimen kanssa taiteilu, sekun oli akkuvaraukseltaan punaisella jo Manchesterin kentältä lähtiessä. 
Voitte arvata, että kysyin sieltä ja täältä piuhaa ja virtaa, mutta eipä siinä oikein paljoa pysty tekemään, kun oman johdon päässä on kaksi sojotinta ja kaikki UK:n sojottimen vastaanottimet on kolmereikäisiä.
Selvisin jotenkuten Suomeen asti vaikka tiukille se meni. Helsinki-Vantaan kentällä oli kokonaisia LATAUSrivejä tuoleineen ja seinäkkeineen, jotka olivat Very Occupied ja jouduin sitten parkkaamaan lähinnä siivoukseen tarkoitetun lattiapistokkeen ääreen, jotta sain vastattua kämppiksen "missä sä oot" -kyssäriin. Ihana kyssäri, muuten, kun olet tullut ilman takkia lentokenttäbussissa, miinus 10 asteessa koiran kanssa, joka nyt huutaa kassissa, että "kuka tän laittoi kiinni"? ja tiedät, että pennulla on pissahätä ja joudut kiipeämään "watch out steep stairs" hikisenä raahaten kolmea kassia (joissa ei ole edes pina coladaa) ja törmäät ensimmäisenä passintarkastuspisteeseen, josta et ymmärrä hölkäsen pölähtämää. Tietenkin se toimii eri tavalla kuin mennessä ja missään muualla. Ai että mä rakastan teknologiaa, joka tehdään tarkastuspisteeseen A tietyllä tavalla ja pisteeseen B toisella tavalla. Hiki, hiki ja hiki. Siivouspistokkeesta sain sen verran virtaa, että pystyin sentään soittamaan takaisin.
Turha kai mainitakaan, että Manchesterin kentällä lähtöportti oli about se viimeinen ja sinne MYÖS steep stairs, ja tullessa paluuportti oli MYÖS kentän viimeisimmässä kolkassa, joten jouduin kävelemään kuusi kilometriä löytääkseni ovesta ulos.


Kaikki oli kuitenkin vaivan väärtiä, ehdottomasti. 
Nyt kotona on ihana sinifawn-brittipentu Maui, joka tepastaa täällä menemään hei sullekin -mentaliteetilla. Tämä kirjoitus hikoilutti myös, sillä samalla kuin kirjoitin, kaivoi Maui sänkyni vieressä olevasta korista kynsitrimmerin ja pureskeli sitä, sekä söi sängyllä olevien peittojen reunoja, maton reunaa, löysi pöydältä silmävoidetuubin jota hammasti ja söi crosstrainerin ruuveja. Siinä sitten kesken lauseiden hyppelin kieltelemässä kaveria. Kuinkahan paljon tässäkin kirjoituksessa on taas toistoa?
Hoksaavaisia nuo pennut. Jään odottamaan, onko Mauin spesialiteetti matot, voidetuubit vai pihan oksistot. Kaikkiin tuntuisi löytyvän luontaista innokkuutta.


Toisto ei nyt haittaa, koska Mauita kannattaa toistella. Maui, Maui ja Maui. Mikä ihana aurinkoinen kaveri Manchesterista tänne lensikään. Tervetuloa Kenzongos-perheeseen! 

THANK YOU KATHRYN AND JOHN, I COULD NOT BE MORE HAPPY AND PROUD OF HIM! We try to make you all proud in UK. He is such a joy! 

Kenzola suosittelee kaikille benjihyppyjä. Rotuun, uima-altaaseen tai ihan vaan Finnairin koneeseen kohti Emmerdale-maata!


11.4.2017

Salme Mujusen rakenneluennolla 1.4.2017

Minulla oli ilo päästä kuulemaan mittavan uran mm. koirien tietokirjailijana tehneen Salme Mujusen luentoa koirien rakenteesta Suomen Basenjikerhon jalostuspäivien loppupäivän osioon.

Ihan ensimmäiseksi minun on sanottava ensimmäisen oivallukseni olleen, että kuinka älyttömän hienoa onkaan; meillä on pienessä Suomessa mahdollisuus kuulla useita koirien rakenteeseen perehtyneitä luennoitsijoita. Liekö tämä jo sarjassaan kolmas tai neljäs luennoitsija, jonka luentoa kuuntelen innosta hykerrellen. Olin hankkinut Mujusen Rakennekirjan - valtava opus muuten - ja nyt sain nähdä ja kuulla häntä livenä. Loistava tilaisuus!

Salme Mujunen sanoikin heti luennon alkuun tärkeän pointin; omaan taustaanne pohjaten te "hyväksytte tai hylkäätte opetuksen".
Tähän kristalloituu kaikki. Ja on voitava oivaltaa opiskellessaan koirien rakennetta ylipäätään, että rotujen monimuotoisuus =  rakenteen monimuotoisuus. Mikä toimii ravaajalla ei toimi laukkaajalla. Ja päinvastoin. Ei ole yhtä totuutta. Tai yhtä katsantokantaa ja sabluunaa, jonka läpi katsoa kaikkia rotuja, kaikkia yksilöitä. Juuri tämä tekee kaiken niin ihanan monimutkaiseksi.

Oma henkilökohtainen tausta ja katsantokanta koiraan, rotuun, rakenteeseen, kasvatukseen, koiran pitoon, harrastamiseen - kaikki vaikuttavat siihen, miten katsomme ja arvioimme koiraa. 
Mikä meille on tärkeää koirassa? Etsimmekö yleistä tasapainoa, ja mikä se ylipäätään on? Miten määrittelet tasapainon? Joku joskus sanoi, että "tasapainoisesti rakentuneella tarkoitetaan sitä, että koiran etu- ja takakulmaukset ovat tasapainossa". Vai katsommeko kenties vain kinnertä tai ranteita, vievätkö ne kaiken huomiomme?



Jo vakiintuneen katsantokannan muuttaminen vaatii kriittistä tarkastelua.
Koiran kun voi ja pitääkin nähdä niin monella tapaa. Määrittääkö koko koiraa "sen ruma ilme" tai "pitkä sääri"? Kiinnittyykö oma huomio ensimmäiseksi selkään tai hännänkiinnitykseen? Haasta myös itse itseäsi aika-ajoin. Omia katsantokantojasi ja tapaasi katsoa koiraa.
Ensimmäiseksi on pyrittävä tunnistamaan normaali ja epänormaali rakenne. Ja huomattava, että sekin voi olla veteen piirretty viiva.
Opettele vertaamaan, havainnoimaan muotoja, pituuksia, korkeuksia. Rintakehästäkin voi katsoa montaa asiaa; sen tilavuutta, pituutta, syvyyttä, pyöreyttä.

Opettele riisumaan koira. Väri pois - valkoiset merkit huijaavat, turkki pois - mikä on todellinen silhuetti, rasva pois - poista ravinnosta tullut vaikutus, lihakset pois - poista treenatut ulottuvuudet.

Ihanaa, uutta ja tarkkaa knoppitietoa oli tarjolla tälläkin kertaa.
Ristiluu liittää/kiinnittää lannenikaman lonkkaluuhun. 
"Koiran ristiä" on tullut joskus ihmeteltyä, että mikä se oikein on. Osa varsinkin ruotsalaisista tuomareista sanoo nimittäin arvosteluissaan usein, että "bra kors" ja kun sitä joskus vuosia sitten yritin selvittää, että mikä se kors on, niin sain vastaukseksi, että "lantio. Muuta sinun ei tarvitse tietää". Nyt kun LTV-jupakka käy kuumana omassa rodussamme täytyy "ristin merkitystä" opiskella selvästi vähän lisää.
Tiesitkö, miksi koiran etuosasta puuttuu solisluut? Miksi koiran etuosa on lihaksien varassa oleva "yksikkö"? Näin se joustaa! Siinä voisi solisluut aika äkkiä napsahtaa poikki kun koira hyppäisi keittiön pöydältä alas... Etuosan tulee siis joustaa. Ranteita myöden.



Takakulmauksien tehtävä sitten?
Olla seistessä tukevat, tukipilarina kun koira seisoo paikallaan. Antaa liikkeeseen ulottuvuutta ja työntövoimaa liikkeeseen. Takakulmaus myös määrittää takaraajan askelpituutta. Askelpituus taas määrää takaosan voimantuoton, eli työntövoiman.

Pidempi reisi tuottaa pidemmän askeleen; nopeutta ja kestävyyttä. Lantion asento taas toimii reisiluun "rajoitteena". Tasalantiolla koira potkii ylös ja "tyhjää", jyrkkä lantio taas voi tuoda askelen hyvin eteen muttei taakse, tai taakse heittävä askellus rajoittaakin eteen.

Keskustelimme Mujusen kanssa pitkään erilaisista lantioista. Niitä kun ovat muiden muassa peruslantio, tasalantio (ovat kuuleman yliedustettuina fyssareilla!!) sekä jyrkkä lantio. Kouluttajamme ottaisi mieluiten jyrkän lantion, koska silloin selkäranka on paremmin "turvassa", lihakset eivät myöskään kuormitu samalla tavalla kuin tasalantioisella!
LANTION asento voi siis tuottaa kaiken tämän = kipua, rajoitteita, lihasjumeja!

Koiran selän lihaksisto on valmis vasta noin 3-vuotiaalla koiralla.
Kaikilla roduilla etukulmausten tasapaino on tärkeintä (lapa JA olkavarsi).
Ranteiden tulee joustaa; iskun loppuvoima kohdistuu rintarankaan.
Huonot kyynärät aiheuttavat enemmän ongelmia ja kipuja kuin lonkat.

Koiralla selkä on ensinnäkin tukiranka ja sen lisäksi voimansiirtäjä liikkeessä. LANTIO taas on voimantuoton keskus. 
Selkäydinkanava on kuin tunneli, jossa on kimppu hermoja. Kanavan pitää pysyä avoimena, eli suorana, jotta hermoimpulssit voivat kulkea esteettömästi sitä pitkin. Kaikki mutkat ja kulmat ovat riskialttiita; jousto on siksi tärkeää! Selkä "saa liikkua sivuttain, muttei ylösalas".



Miettiessäni itselleni "ikuista dilemmaa" Mujuselle ääneen; miksi "huonorakenteinen koira liikkuu hyvin tai hyvärakenteinen huonosti" sille löytyi yksinkertainen selitys: lihakset. Koira pystyy tekemään hyvillä lihaksilla, niitä hyväksikäyttäen, lisää ulottuvuutta askeliinsa. Vastaavasti Mujunen totesi, että rakenne ei aina tule näyttelyravissa edes esiin.
Jos koira on liian neliö raajoihinsa nähden; ts. rungon alla on vähän tilaa, koira välttää raajojen kohtaamista peitsaamalla.
Jos taas ravaava koira peitsaa, sillä on jotain lihasjumeja. Jos koira peitsaa ihmisen kanssa, se ei ole ongelma (koska ihminen kävelee hitaasti) mutta jos peitsaa esim. vapaana ravatessaan, silloin on jotain lihasongelmia!

Astmaatikkona tuntui kauhealta kuulla toteamus brakykefaalisista roduista; ne elävät jatkuvassa astmakohtauksessa, niillä on jatkuva ahtauma.

Lopuksi Salme Mujunen vielä totesi koiran lihaksistosta ja mm. kivuista näin; "Kaikki vaikuttavat liikkeeseen. Joko liikettä parantavasti tai huonontavasti".


Jäin lopuksi miettimään sitä, kuinka tärkeätä meidän onkaan nähdä rotumme toisen rodun ihmisen silmin, kulloisestakin näkökulmasta. Ota aina vastaan mitä saat. Vaikka se olisi tympeän tuntuinen kommentti, sinulle merkityksettömästä asiasta, ota koppi. Pieni, merkityksetön asia voi sulattelun jälkeen ollakin mainio uusi näkökulma itsellesi, työkalu jatkoa ajatellen.

Lukiessamme "noutajaihmisen tekemää arvostelua koirastamme" olemme joskus pettyneitä, harmissamme ja emme käsitä, kuinka "joku sanoi mun koirasta ekaa kertaa näin, ikinä ennen ei ole sanottu"
Haasta se oma näkemys omasta koirastasi. Ymmärrä, että toiselle lyhyt on sinulle pitkä ja päinvastoin. Yksi katsoo ja painottaa yhtä asiaa, toinen toista. Sinulle merkityksellinen asia voi olla toiselle vähäpätöinen ja taas päinvastoin.

Kolme tuomaria saattaa sanoa peräkkäisissä näyttelyissä: "toivoisin tummemmat silmät"  ja seuraavissa viidessä näyttelyssä tuomarit hehkuttavat juuri koirasi silmiä.
Yksi tuomari voi nähdä koirasi ikenet liian vaaleina tai kiinnittää huomionsa muuhun uppo-outoon seikkaan. Ihanaa, kun joku katsoo ikeniäkin, voisit ajatella?

Jokaisella tuomarilla on omat painotuksensa. Juuri se tekee mielestäni kehissä käymisen mielekkääksi, "kun ei koskaan tiedä". Sen lisäksi, että oman koiran päivän biorytmit ovat usein myös arvoitus. Niistä ikenistä puhumattakaan.

kuvituskuvat netin kuvavirtaa, oma 1g arkisto

1.4.2017

Ajatuksia jalostuksesta urosihmisen näkökulmasta.

Millainen ihminen on "urosihminen"? Millainen ihminen alkaa kasvattajaksi? Miksi? Puhuvatko kasvattajat "urosihmisen kanssa samaa kieltä" ja päinvastoin? Entäpä riviharrastaja, ymmärtääkö hän "kasvattamisen päälle" ja tuoko teoria sitä samaa kokemuspohjaa, mitä kasvattaja ja urosihminen parhaimmillaan ja pahimmillaan käyvät läpi jalostuksen myötä.

Minulta on pyydetty tätä juttua, kiitos siitä. Hyvä juttuvinkki. 

En ole koskaan haastatellut uroksia omistavaa: "miksi uros, miksei narttu"? Joten voin puhua vain omasta puolestani.

Itse koen urokset paaaaaljon helpompina kuin nartut. Vaikka uroksillakin on jonkinasteinen juoksuaika paristi vuodessa, ne ovat suoraviivaisempia ajatusmaailmaltaan (näin minulle on kuitenkin kerrottu) kuin nartut. Pidän siitä, että sanoessani koiralleni "tuo on kiellettyä" se ikäänkuin vastaa "kyllä äiti" ja siirtyy muihin puuhiin. Nartuista minulle on kerrottu, että neKIN saattavat sanoa "kyllä äiti" mutta menevät sitten selän taakse tihustamaan, nyt keskisormi pystyssä. Urokset ovat simppeleitä ja suoraviivaisia, kilttejä ja isoissakin laumoissa urosten kesken vallitsee yleensä unelias rauha ja seesteisyys . Urokset eivät myöskään tärppipäivinä tyrkytä itseään naapurin sekarotuiselle, niille ei tarvitse pukea juoksuhousuja ja hormonit eivät vie niitä samalla tavalla kuin narttuja.

Nyt tietysti kaikki narttuihmiset sanovat, että "ei pidä paikkaansa" ja heittävät vastavedoksi sen, että urokset machoilevat (no eipä juuri) ja nostavat jalkaa sisätiloissa (aika harvinaista kyllä) ja ne ovat isoja, lihaksikkaita ja vahtivat reviirejään. Juu, isoja ja lihaksikkaita kyllä, mutta vahtimista on esiintynyt omistamissani whippeteissä oikeastaan vain yhdessä ja toisessa sillä tavalla pikkuruisen.

Kasvattajakysymykseen en myöskään oikein osaa vastata. Mutta mitä olen seurannut sivusta ja vierestä, niin kasvattajaksi ryhtyvät ihmiset, jotka ovat valtavan kiinnostuneita rodusta, heillä on usein vuosien kokemus ja näkemys ja heillä on tahtoa ja taitoa tehdä, jalostaa. 
Joillekin kasvattajille kehittyy ajan saatossa oikein "signature"; näkee melkeinpä heti, että tuo koira on kennelistä Aprakadapran ja tuo tuossa taas muistuttaa hyvin paljon ruotsalaista Jätte Kul -linjaa. Kasvattajien kanssa voi olla joskus melko haastavaa keskustella, sillä useimmilla heistä on ilmiömäinen muisti.
Erehdypä kysymään, että "millainen Tanskan reissu teillä oli" ja jo saat kuulla vastauksen, jossa putoat jo alkumetreillä;
"Kävimme Svenin luona ja näimme heillä uuden pentueen, jossa isänä oli se Ruotsin maailmanvoittaja 2011, Finaste Fin Kille ja emänä Jugoslavian voitokkain koira, Yy Kaa Koo Tämä se On. Itse kehässä näimme mm. todella kauniin ja linjakkaan, upeailmeisen ja ryhdikkään Tsingiskaan Beauty, joka taas on tehty Hamletista, ja se on sen Hamletin tokapentueesta olevan Jiihaa Come Onin siskon tytön veljen sisar, samasta pentueesta. Huomioni kiinnittyi myös aivan suoraetuosaiseen Hellaan, se on siitä kennelistä, en nyt muista, mutta siitä samasta, josta on Geimi, Knut ja Wolver ja huomasi kyllä, että niillä on tullut isän puolelta sitä korkeaa hännän kiinnitystä, isähän on se Jukoliste Juu Nääs Päivää". 

Kasvattajaksi kasvetaan. 
Ihan samalla lailla, kuin "tavis koiraihmiseksi", mutta kuitenkin twistillä. Kasvattajan ensimmäinen pentue on aina ensimmäinen ja odotukset voivat olla korkealla, matalalla, epärealistiset, kokeilevat - mitä vain. Kasvattajan näkemys jalostamisesta jalostuu pentue kerrallaan. Jokainen on ollut joskus jännän äärellä, uuden ja tuntemattoman ääressä, ensimmäistä kertaa. Kahdestoista pentue on aika eri asia kuin ensimmäinen ja kolmas.

Tässä tullaankin sitten siihen kokemaani jonkunlaiseen yhtymäkohtaan.
Urosihminen voi antaa urostaan "kokeilumielessä" kerran-kaksi, nähdäkseen, mitä se periyttää. Nartun omistaja ei pääse koskaan näkemään periyttämiskaavaa samassa mittakaavassa, sillä uroksella voi olla 15 pentuetta siinä missä nartulla maksimissaan yleensä kolme.
Ja urosihmisellä voi olla omasta uroksestaan täysin päinvastainen näkemys kuin nartun omistajalla. Itselle lyhyt on toiselle pitkä ja toiselle pitkä itselle lyhyt. Nartun omistaja voi haluta luustoa ja urosihminen kokee kahden pentueen jälkeen, että oma uros ei sitä anna. Sanoen sen tietenkin ääneen. Nartun omistaja on kuitenkin valmis ottamaan riskin ja kas, nyt kahden linjan ja tyypin yhdistämisestä tuleekin vahvaa ja pötäkkää. Tämäkin vielä.

Mitä tulee yhteiseen kieleen, sekin syntyy yleensä ajan kanssa. On urosihmisiä - ja narttujen omistajia - joiden aura voi olla pelottava, luotaantyöntävä tai vaikeasti lähestyttävä. Pitää vain uskaltaa kysyä ja ainakin minulta muutamat kysyjät ovat saaneet ensimmäiseksi vastaukseksi "ehkä", koska olen halunnut lisätietoa lähinnä siitä, mitä nartun omistaja hakee ja tarkemmin haluaa. Jotkut ovat joutuneet kirjoittamaan pitkästikin, sillä ainakin minä rakastan perusteluja. Uros pitää osata nähdä kokonaisuutena. Uros ei koskaan periytä vain luustoa, pituutta tai kaulaa - se periyttää kaikkea muutakin mahdollista. Ikävä kyllä myös mahdollisia sairauksia - siinä missä narttukin kantaa niitä "ikäviä geenejä" geenistössään. Kysyvä ei kuitenkaan tieltä eksy ja usein kirjeenvaihdon, puheluiden ja kimppalenkkien kautta syntyy hedelmällinen keskusteluyhteys.

Minua ylipäätään arveluttaa NE, jotka yhä luulevat, että urosihmiset antavat uroksiaan VIPS ja HUPS vain, kun joku kysyy: "Saako käyttää"? 
Olen aina mieluusti haastatellut, että mitä haet yhdistelmältä ja miksi juuri Rolle?
Whippetvuosieni aikana on tullut netit, digikamerat, älypuhelimet ja kaikki. Vuodesta 2007 asti olen pitänyt 1g-kuvakansiotani ja voin olla vain kiitollinen kaikille niille uroksieni jälkeläisten omistajille, jotka ovat avanneet ovensa minulle ja pysähtyneet lenkillä/maastossa/näyttelyssä hetkeksi, kun olen tullut kameran kanssa sohimaan.
Mukanani on hiljan kulkenut uusi, innostunut ja jo hurjan valmis assistentti Lotta, jota ei voi kuin hehkuttaa. RÄPS vain ja kuvat kansioon. "Mitä Rekku periyttää, onko sulla kuvia"? Ja voin vastata, että on. Mene 1geehen.

Hyvin pian voi myös kuulla, että "se antaa sitä kaikille".
Rakastan tehdä kaikkia muistiinpanoja ja laittaa ylös yhtä ja toista, mutta tämä minulle ei ole tullut mieleen, ennen kuin nyt. Voisi laittaakin ylös NE kasvattajat/nartut/yhdistelmät, joihin Rollea ei ole annettu ja ehkäpä jopa miksi. Sitten kun seuraavan kerran epäillään, että "kaikille on annettu" niin voisikin varmemmaksi vakuudeksi jakaa numeroidun tiedotteen, jossa pällistelee 30 numeroa ja nimeä, joille Rolle ei nyt lähtenyt antamaan lovea.
Hupin kohdalla olen joskus miettinyt, että jos kaikki, mihin sitä on kysytty, olisi toteutunut ja kaikkiin kyselyihin lähdetty mukaan, Hupin pentuemäärä huitelisi tällä hetkellä n. kolmessakymmenessä.

Urosihmisen vastuutakin välillä kuulutellaan. Se on kieltämättä olemassa ja siihen tulee suhtautua vakavuudella. 
Yksi on tietysti tiedotus. Sitä ei voi oikeastaan olla koskaan "liikaa". Kerro kaikki, heti, kaikille. Vaikka olisit kuinka järkyttynyt ja elintoimintosi kävisivät hitaalla, toimi. Seuraa ensin, hanki diagnoosi. Tiedota. Tai seuraa, keskustele, seuraa, keskustele ja seuraa. Diagnoosin jälkeen tiedota.

 Tässä yhteydessä kiitän Heli Poikosta loistavasta ideasta. KAIKKI tiedossani olevat diagnoosit esimerkiksi Hupin, Hulan ja Balin pentujen osalta on viety 1geehen. Usein vieläpä kaksikielisesti, suomeksi ja englanniksi. Kun kaikki on tiedossa heti, mitään jälkibaliikkia ei tule. Kanavia on vieläpä useita. Sähköposti, Messenger, blogi, yhdistyksen oma terveystietokanta, TWA:n tietokanta, kuvakansioiden "selityspalkki", Koiranet. Ainiin ja ihan puhelu ja tekstiviestikin. Olenpa kuullut kasvattajista, joilla on käytössään "musta vihko". Sellaisesta on ehdottomasti hyötyä pitkään rodussa mukana olleille. Ja jälkipolville!! Kaikille!

Aika-ajoin rotuamme ravistelee jokin mörököllimäinen keissi, yleensä terveyteen liittyvä, joka pahimmillaan jakaa rodun ihmiset - joiden pitäisi toimia yhdessä, rodun hyväksi - erilleen, omiin poteroihinsa. 
Usein muuten nämä keissit liittyvät uroksiin, paljon käytettyihin sellaisiin. Paljastuu jokin terveyteen liittyvä data, joka on "unohtunut" viedä eteenpäin tai se on viety eteenpäin huolimattomasti. Tässä yhteydessä yritän kovasti ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia ja kaikki eivät toimi alkuunkaan samalla tavalla. Kuitenkin Koiranetissä oleva kuolinsyy "Muu syy jota ei ole listalla" ei kerro lukijalle yhtään mitään. Jos saisin päättää, em. kuolinsyy poistettaisi kuolinsyistä ja pakotettaisi kuolinsyytä listaava kirjoittamaan lisäselvityslokeroon edes jotain.

Toimi, niin kuin haluaisit, että sinua kohtaan toimitaan. Negatiivinen diagnoosi on yleensä paskaa, traumatisoi, ottaa päähän, masentaa ja sitä voi olla vaikea jäsennellä ja ymmärtää. Jokin sairaudesta tai vammasta kertova diagnoosi on harvoin "mieleinen" mutta sen vieminen terveystietokantoihin mahdollisimman pian katkaisee huhuilta siivet.

Nämä keissit ravistelevat myös kaiken tuottamansa mielipahan lisäksi ihmisiä ja heidän joskus luutuneita periaatteitaan, pinttyneitä ajatusmalleja ja poteroihinkin kaivautuneet tulevat lopulta takaisin ihmisten ilmoille. 
Ei ole olemassa koskaan yksiselitteistä toimintamallia oikein mihinkään, mutta ei se saisi mennä niinkään, että vastapuolella on "järkevät, rauhalliset ja sormella osoittamattomat" ja toisella puolella "hysteeriset, sormella osoittelevat ja kiljukaulat".
Tilanteen ollessa päällä, voi olla vaikea hyväksyä toisen omasta näkövinkkelistä täysin vierasta toimintamallia, mutta tilanteen rauhoituttua pitäisi kyetä menemään itseensä ja ainakin vuolaasti pahoitella. Viimeistään silloin.

Olen jo vuosia noudattanut sitä tapaa, että kun minulta kysyy urosta, vastaukseksi lähtee ensin ranskalaisilla viivoilla koirani ja sen pentujen tiedossa olevat viat. Toisinsanoen vikalista. Jos kasvattaja lähestyy nyt uudelleen, sitten lähdetään syvällisempiin keskusteluihin ja puidaan yhdistelmää yhdessä ja katsotaan, kohtaavatko odotuksemme pentujen suhteen mielellään useammalla kuin "jollain yhdellä tasolla".
Arvostan erittäin paljon kasvattajia, jotka ovat tehneet "läksynsä" ja tutkineet vaikkapa kuvakansioni tarjoamaa tietoa esim. kivesvioista.
Monet kasvattajat haluavat myös tavata uroksen ennalta ja kysymyksiä satelee kuukausia ennen odotettua juoksuaikaa. Parhaillaan odotan erästä narttua kylään, jonka omistajan kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa kaksi vuotta.

Suorapuheisuutta pitää osata arvostaa. 
Kasvattajana ja uroksen omistajana ei oikein muuta hyvää tapaa ole toimia, kuin olla suora, rehellinen ja avoin. Tätä ei kertakaikkiaan voi korostaa liikaa.

Missä kulkee sitten "hysteerisyyden" ja "järkevyyden" rajat?
Tapamme reagoida asioihin poikkeaa yleensä suuresti. Yksi sanoo uroksen suvusta löytyneeseen hännän tippumiseen, että "ei haittaa", toinen soittaa poliisille. Yhdelle 5 jalostuskäyttöä on paljon, toiselle maksimi menee kymmenessä. Onko hysteerinen ihminen sellainen, joka ei osaa sinun mielestäsi puhua järkevästi tai esimerkiksi liioittelee? Onko lupsakasti asioihin suhtautuvan tapa oikeampi toista? Tuoko muassaan hysteerisyyttä se, että toisella on kokemusta rodusta 8 vuotta, toisella 2. Onko 10 vuotta kasvattanut maltillisempi ja kiihkottomampi kuin juuri rodun pariin tullut. Miten kiihkottomuutta voisi jakaa ja kiihkeästi asioihin suhtautuvaa ymmärtää?

Onneksi kuitenkin pääosin rodussamme vallitsee sangen avoin toimintatapa ja kulttuuri ja siitä ei voi muuta kuin olla hyötyä. Kaikille.

Teoriaa on hyvä lukea, kuunnella, oppia ja imeä. Aina ja kaikkialla. Juuri yksi päivä mietin, että yksi rodun suola on sen ihmiset. 
Mitä enemmän rotuun tulee uusia ja noviiseja, sitä enemmän meidän rodun vanhojen harrastajien pitäisi aktivoitua jakamaan sitä pääomaa, mitä meillä on. Ei niin, että "mitä tuokin luulee tietävänsä kasvattamisesta" vaan "miten voisin auttaa häntä eteenpäin"? 
Kokemuspohjaa tulee kuitenkin vain elämällä ja kokemalla. Vaikka tekniikka harppoo nyt suurin askelin, meidän pitäisi malttaa olla inhimillisiä ihmisiä virheinemme ja vikoinemme ja osata myös hidastella ja ymmärtää, että kokemus tulee ajan kanssa. Sitä ei voi kiirehtiä.

Miksi joku antaa urostaan enemmän kuin 5 kertaa. Mikä siitä tekee niin hyvän, että sitä pitää antaa useita kertoja, jopa 10 kertaa tai 15?
Tällainen - hyvä - kysymys osui taannoin silmiini sosiaalisesta mediasta. Ihanan laaja-alainen kysymys. Yksiselitteistä vastausta ei ole ja voin vastata vain omasta puolestani.
Tähän yhteyteen on sanottava, että kotikoirina, sohvilla, makaa varmasti kymmenittäin upeita jalostusuroksia. Mutta miten ne löydetään sieltä käyttöön? Ei oikein mitenkään, jollei uroksen omistaja tuo koiraansa ainakin silloin tällöin kehään, jolloin narttujen omistajat voivat arvioida sitä luonnossa. Toisaalta whippetistit voisivat perustaa iskuryhmän, Elisan tapaan, soittelemaan ihmisten ovikelloja kameroiden ja videolaitteiden kanssa ja tehdä vaikkapa kokonaisen kuvallisen uroskirjaston.
Tätähän olen pienimuotoisesti Lotan kanssa tehnytkin, mutta 7-kuinen pentu on usein aika erinäköinen kuin 2-vuotias aikuinen. Ovikelloa olisi hyvä soittaa siis ainakin 2-3 kertaa vuodessa. Miten siihen sitten suhtautuisivat koirien omistajat, kun pitävät varmasti jo nyt muutamaa (lue = minua) urosihmistä yli-innokkaana hömpöttäjänä.

Usein ne urokset, joita käytetään paljon, ovat tuontiuroksia. 
Ne siis monesti lähtökohtaisesti tuovat kantaamme jotain "uutta". Nartun omistaja saattaa jopa ihan hihkaista: HAA, tuolta saan nyt kaipaamaani luustoa linjoihini tai tuo tuo yhdistelmääni kaivattua eleganssia. Mitä milloinkin. Usein tarvitaan kuitenkin 2-3 pentuetta, jotta nähdään, mitä kyseinen uros sitten tuo. Urosta on voitu antaa alkuun kahdelle kepeälle nartulle ja kolmas onkin muheva. Muheva antaa nyt paremman tuloksen kuin kaksi kepeää, joten jonoon asettuu vielä neljäs, sekin muheva. Nyt neljäs, viides ja kuudes (muheva, lyhyt ja pitkä) kysyvät urosta kaikki samaan aikaan. Yksi 2 vuoden päässä häämöttävään yhdistelmään, kaksi muuta "seuraavaan juoksuun". Uroksen omistaja on nyt hövelillä päällä, koska narttujen omistajat perustelevat käytön erinomaisesti. He ovat seuranneet linjoja, tuntevat uroksen koko suvun, ovat nähneet uroksen takana olevia koiria matkoillaan Tanskassa, USAssa ja Liettuassa, ovat jo hieman nähneet mitä se periyttää ja kertovat tarkkaan, mitä hakevat ja haluavat ja miten uros kompensoi heidän narttunsa vikoja. Uroksen omistaja usein myös miettii - varsinkin nykyään - että vasta ovikelloa soittava narttu on "varma narttu". 

Jostain syystä, mitä en tunne, narttujen omistajat myös liikkuvat ryppäissä. Kolme vuotta hiljaiseloa, ja sitten uroksesi sähköpostiin tulee samanaikaisesti viisi kyselyä.

Viimevuosina urosta on myös vaihdettu lennossa ihan parissa päivässä; vaikka hotelli, laiva ja tapaaminen oli sovittuna vartilleen. Syyt ja selitykset ovat joskus erikoisia. Harva nimittäin sanoo suoraan, että "vaihdoin urosta lennossa, koska minulle tuli sellainen intuitio, että Bobby on parempi" tai "ei nyt tullakaan, koska juttelin juuri kaverini kanssa, ja sen mielestä Rollo on parempi". Ehei. "Something has happened" tai sitten pelkkää hiljaisuutta. Juoksuaika tuli ja meni ja kysyttäessä "ettekö tulleetkaan" saan vastaukseksi, että "ostinkin koiran" tai "too much stress".

Joskus sitten ovikello soi turhan tiuhaan jopa omaan makuuni, mutta minkäs teet, kun nartut juoksevat kaikki samaan syssyyn. 
Joskus perustelut vain ovat sellaisia, että kieltäytyä ei voi, ei osaa. Joskus omaankin silmään jalostusjälki on ollut niin hyvää ja outcrossit tuottaneet haluttua tulosta, että nartun ja kasvattajan tarpeesta tulee hyvinkin järkeenkäypä. Varsinkin jos ne perustelut ovat taas vuolaat ja omaa käsitystäsi tukevat.

Joistakin uroksista tulee "muotiuroksia" ilman, että omistaja on edes millään tavalla pyrkinyt siihen. Joillakin tittelirivi kasvaa kilpaa ovikelloa soittavien narttujen kanssa. Toisilla tittelirivi pysyy maltillisena, mutta jalostusnäyttö kasvaa. Onpa niitäkin tuontiuroksia, joista ei koskaan tule mitään. Ainostaan rekisteröintimerkintä Koiranettiin. Ei se ulkomaisen uroksen ostaminen auvoa tee, kun ei se ole edes helppoa.

Mikä on sitten se uroksen omistajan vastuu? 
Onko se sitä, että sanotaan "rumalle" nartulle ei ja ensikertalaiselle kasvattajalle, että "palataan viiden vuoden päästä, kun olet saanut vähän nimeä"? Mitä se vastuu on? Onko se sitä, että antaa urostaan vain sovinnollisen neljä kertaa tai antaa enemmän, mutta seuraa jälkeläisiä ja kirjaa mahdolliset diagnoosit? Antaa vain "tutuille"? Antaa vain nartuille, joilla on hieno suku ja jotka ovat kolmen maan valioita? Tutkituille?
Niinpä. Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kaikki riippuu kaikesta. Tilanteesta, uroksesta, silloisesta asioiden ymmärtämisestä ja analysoinnista.
Älkää nyt ainakaan luulko, että uroksen antaminen jalostuskäyttöön on tienaamista -  korvaus pennuista kun menee yleensä jalostusuroksen erilaisten tutkimuksien päivittämiseen ja palautuu yleensä suoraan siten koiraharrastukseen.
Vastuuseen kuuluu myös se, että "kaverille sanotaan ei" ja jalostuskäytössä pidetään tuumaustaukoja.

Muuten katson, että vastuu on tapauskohtaista. 
Sitä ei voi yleistää, eikä vastuulle ole olemassa sabluunoja. Yksi uros voi jättää sutta ja sekundaa, mutta vasta sen viidennessä ja kuudennessa yhdistelmässä. Toinen uros voi sairastua seitsemänvuotiaana. Kolmannen libido ja siittiöt kokevat nuukahduksen.
Enemmän näkisin ongelmallisena "lemmikkitasoisen ja tutkimattoman" uroksen käytön kotioloissa yhdeksän kertaa. Kaikille perheen nartuille ja kaikille vieläpä kolmasti.
Paljon käytetty tuontiuros yleensä tulee hyvin esiin, pitkälläkin aikavälillä. Ainakin kuviin ja satunnaisesti Koiranettiin päivittyvien uusien terveystutkimusten myötä.

En kuitenkaan pysty yksiselitteisesti vastaamaan MIKSI tai perustelemaan yleispätevästi, että miksei uroksen omistajan raja tule viidessä yhdistelmässä vastaan? 
Kuitenkin vastuu on myös nartun omistajalla ja kasvattajalla, joka tietää runsaasta jalostuskäytöstä ja on lukenut ne uroksen omistajan kertomat "ranskalaiset viivat" moneen kertaan sekä selannut Koiranetit, 1geet ja TWA:t. Joskus myös varovainen ehkä lähtee lentoon ja paluuta ei ole.

Kaikkea ei voi koskaan tietää, ennustaa eikä valjastaa, koska geenit tekevät mitä ne tahtovat. Kuitenkin joidenkin uroksien geenit "vain" ovat halutumpia kuin toisen. Se ei ole mikään ylpeyden tai kehumisen aihe vaan se vaan on niin. Mahtavuutta tähän tuo se, että jos sen paljon käytetyn uroksen omistaa harrastaja, joka päivittää myös terveysdataa kaikkien nähtäville uroksesta ja kaikista sen jälkeläisistä ympäri maapallon. Suolaa hehkutussirottimeen tuo myös se, että uros on terve ja voi hyvin vielä 12-vuotiaanakin. Mikä ihana bonus käytölle. Mutta tällaista ei voi tietää, ei ennustaa. Eikä suorasukaisen suomalaisen tavoin muunmaalainen ehkä iloitsekaan "uteluistasi" terveysasioiden suhteen vaan vaikenee kuin simpukka.

Tätä kirjoitusta ei ole kohdistettu kehenkään eikä mihinkään, se on omaa ajatuksenvirtaani tästä valtavan monisyisestä aiheesta, jota useinkaan moni ei näe uroksen omistajan tavoin, juuri sillä hetkellä, siitä näkökulmasta.

Joskus asiat vain tapahtuvat ja me selittelemme niitä sitten parhaamme mukaan jälkeenpäin. Viisastuneina.

Miten onnekkaita olemmekaan. Upea rotu ja upeat ihmiset. Vaalikaa hedelmällistä, avointa ja suoraa yhteistyötä. Olkaa osa sitä.

kuvituskuvat oma arkisto ja Facebook


Pihkassa Pihqaan!

Alkuvuonna, tarkemmin 7.2., leikattiin myös vasemmasta kädestäni hermopinne. Aiemmin syksyllä oli leikattu jo oikea käsi.
Omalta osaltani siis jo reilun vuoden takainen muutto katkaisi kamelin selän ja mitkään hieronnat, linimentit eivätkä yölastat poistaneet - ainakaan kokonaan - juntturaan menneitä hermoja. Toki sormien puutuminen loiveni, hyvä niin, sillä pahimmillaan pystyin nukkumaan n. 10-15 minuutin pätkissä ja puutuminen oli niin kivuliasta ja pitkäkestoista, että puutuvien sormien kanssa oli noustava keskellä yötä kävelemään ja haahuilemaan pitkin kämppää. Pahimmillaan siis viisikin kertaa tunnissa! Lopulta heräsin öisin enää vain kolme tai neljä kertaa puutumisen takia.

Leikkaukseen ei niin vain mennäkään eikä päästä, vaan piti ottaa kilpirauhaskokeita (se leikkauksesta päättävä lääkäri olisi voinut vaikka konsultoida lähettävää ja saada kuulla, että kilpparit ovat seurannassa) lisäksi päättävä päätti yölastakokeilusta; jälleen tietämättä, että minulla on ollut vuosia sitten ostettuna, kokeiltuna ja testattuna rannelasta. Leikittiin sitten vähän ja mentiin uusiksi lekurilta lekurille ja vihdoin siis sinne leikkausputkeen.

Kokemus oli tällä kertaa myönteisempi siltä osin, että oli jo tiedossa koko proseduuri, mitä tapahtuu, missä ja miten - ja missä järjestyksessä. 
Leikkaava tulee ensin varmistamaan, että sormet varmasti puutuvat ja että ne ovat "oikeat sormet". (rannekanavaoireyhtymässä siis peukalo, etusormi ja keskisormi - joskus mukana puutuvat myös nimetön ja pikkurilli, mutta nämä kolme ensinmainittua pääasiassa) Sitten tulee esilääkitystä, josta eivät koskaan muuten kerro, mitä se on, sehän voi olla vaikka kalkkitabletti. Sitten istutaan odottamassa koko aamun potilasjono samassa huoneessa ja pähkäillään, että kenellä on "hurjin leikkausta vaativa vamma". Kummasti muuten, kummallakin kerralla, huoneessa on ollut Reteä Reiska, joka on kaatunut joko "työpaikan Tallinnan reissussa yhtäkkiä suorilta lakerikenkineen" tai sitten "ajanut prätkällä puuta päin" tai muuta yhtä hulvatonta ja hiuksia nostattavaa. Sitten me rouvat siinä ympärillä päivitellään, voivotellaan ja huokaillaan. Pienine vaivoinemme.

Itse leikkaus sujui tällä kertaa niks ja naks. 
Monitori, jossa olin kiinni, näytti oikein kivoja lukemia ja leikkaava lääkäri oli tällä kertaa hyvin niukkasanainen. Hoitaja piti keskustelua yllä todeten mm. "ethän sä hätkähtänyt tuota puudutuspiikkiä lainkaan, hienoa! Ihanan rennosti otat." (mitäpä sitä hätkähtämään, kun ei se auta yhtään asiaa?) Jossain vaiheessa meinasin sitten jo nukahtaa ja hoitaja päättikin sitten töniä kevyesti, että "onko tuntemuksia"? Vastasin, että ei, lähinnä mietin illan kauppalistaa.


Kuva: siteen poiston jälkeen

Vasemman käden operointi on oikeakätiselle piis of keikki, ainoastaan muutama päivä oli avutonta ison siteen kanssa, mutta Annepa otti ja lähti lenkittämään poikia, joten saimme yhtenä iltana siteinemme tehtyä oikein mukavan iltalenkin!

Kivut olivat tällä kertaa loivemmat ja vaikka lääkäri totesikin ommellessa haavan tihkuttavan, oikein siisti haava löytyi kolmen päivän päästä siteiden alta. Tottuneena hoitamaan mm. koirien haavoja, poistin itse itseltäni tikit. Hups vain! Haavan loppuhoito sujuikin sitten tällä kertaa kuin tanssi; se parani TODELLA nopeasti PIHQA-voiteen avulla!

Kuva: tikkien poiston jälkeen. Leikkauksesta 13 päivää.

Miten voikin olla taas vanhassa vara parempi ja muinaisten neandertali-ihmisten luonnosta löytämä PIHKA sopia haavaan kuin haavaan ja hoitovaste on melkeinpä silmin nähtävissä. 

Suosittelen siis lämpimästi PIHQA-voidetta haavoihin; riippumatta siitä, onko haava tuore vai "vanha". Koirille vastaava tuote, PIHQA PET sopii myös kaikkiin mahdollisiin haavallisiin äksidentteihin; melkeinpä ainoastaan hammastahnaksi sitä ei voi suositella eikä laitettavaksi esim. silmän limakalvoille tai suuhun. Pihka hoitaa haavaa "luonnollisesti", edesauttaen haavan omaa paranemisprosessia ja voisinpa melkein sanoa, että se kipu, mitä leikkaushaavassa tikkien poiston jälkeen vielä tuntui, lähti sekin PIHQA-voiteella. Myös ympäröivä, kuiva iho kuntoutui nopeasti.


Kuva: leikkaushaava 1,5 viikon satunnais(!)käytön jälkeen.

Kaikkea ihanaa se luonto meille antaakin. Pitää vaan osata ottaa se vastaan ja hyödyntää, kuten PIHQA-tuotteessa on tehty. Hyödynnetty luonnosta saatavaa omaa ainesosaa, voimaannuttavaksi ja parantavaksi linimentiksi.

Kenzolassa ollaan Pihkassa Pihqaan!

28.3.2017

Viriä muistellen, osa 4.

Vielä on ihania Virintäyteisiä vuosia muistojen valokuvakansioissa. Näiden kuvien myötä vuosiin 2015-2017.

Se, mikä Virissä niin kosketti ja kouraisi syvälle sielua, oli Virin ainutlaatuinen persoona. 
Miten voikin olla kauniissa symbioosissa ongelmia ja onnellisuutta? Herkkyyttä ja itsetietoisuutta? Rutiinia rakastavaa ja yllätyksellisyyteen taipuvaista?

Viristä ei aina tiennyt miten se reagoisi laumani uusiin tulokkaisiin tai kadulla vastaan käveleviin koiriin. Välillä se oli itse passiivisuus ja sitten se taas keksi komentaa ja pöljäillä.
Yksi mieleenpainuvimpia Virin tempauksia oli se, kun aamulla varhain olin koiria ulkoiluttamassa Hakunilan urheilupuiston liepeillä, liki hevoshakoja. Kuten miljoona aamua aiemminkin. Minulla oli koirat irti, koska 05.30 siellä ei tepastanut muuta kuin nuo hevoset aitauksissaan, verkkaisesti voikukkia napostellen. Koirani eivät olleet osoittaneet hevosia kohtaan AIEMMIN mitään mielenkiintoa.

Nohh, ystävämme musta tallikissa kirmasi nyt yhtäkkiä koirieni editse vinhaa vauhtia, kohti tallia. Koirani säntäsivät perään hiekka pöllyten. Sain karjaistua ne yksitellen takaisin, mutta nyt ilmeisesti johtuen tästä yhtäkkisestä koirieni pyrähdyksestä kahden hevoshaan välistä, yksi hevosista hermostui ja siinä hieman pompsahteli. Tulkintani mukaan Viri reagoi nyt tähän hevosen liikkeeseen ja juoksi muittamutkitta haan sisälle, hevosen eteen. Hevonen hyppeli takajaloillaan ja Viri edessä takamus pystyssä; "Hei äiti, täällä koirapuistossa on nyt aika iso tanskandoggi. Miten sen kanssa leikitään?" Sivusilmällä näin kun tallin eteen oli tullut kolme henkilöä kädet puuskassa, minä karjun Viriä haasta pois ja Viri se vaan takamus pystyssä yrittää saada hevosta "leikkimään"? Hevosen huumori ei riittänyt tähän sekoiluun alkuunkaan - kuten ei minunkaan.
Pelkäsin kokoajan, että Viri menee hevosen taakse ja hevonen sinkoaa Virin Keravalle. Onneksi piinaavien sekuntien jälkeen Viri ymmärsi, että näillä kahdella eläimellä ei ole yhteistä kieltä.
Sain Virin kiinni ja marssimme tallia kohti pyytämään vuolaasti anteeksi. Onneksi saimme. Jatkossa hevosten läheisyydessä minulla oli koirat visusti kiinni.

Jossain vaiheessa kuvaaminen alkoi hiipua; ison kameran kanssa oli kuin olikin usein haastavaa liikkua. Tämä kuva on otettu Huawein - kännykän - kameralla, ja en voi kuin huokaista. Kaunis, upea, ilmeikäs Viri.

Ja pääpotrettia taas parhaimmillaan. 
Tuohon katseeseen olisi voinut välillä upota, humpsista.

Viristä kirjoitettaessa haluan sitäkin tuoda esiin, että Viri ei juuri sairastellut. Muistini mukaan Viri ei syönyt elämässään yhtäkään antibioottikuuria tai Tylosiinia - tai mitään. Paitsi uudetvuodet ja pahimmat ukkoset mentiin rauhoittavilla.
NYT muuten muistan; oikolukiessani tekstiä, että työnsihän se eräänä jouluaamuna päänsä ruusupensaaseen sillä seurauksella, että silmään tuli pipi. Muu jouluväki otti viiniä ja glögiä ja minä paukkasin autolla päivystykseen. Jotain silmätippoja saimme avuksi, Virin kiinni muurautuneeseen silmään.
Hammaspaisettakin ell 1 Virillä epäili. Pientä turvotusta oli kuonossa ja menimme sitten hammasta operoimaan ell 2:lle. Hah, mitä vielä. Ell sanoi, että ei tässä P4:ssä ole mitään vikaa ja sitäpaitsi ei tällä koiralla ole edes hammaskiveä.
Tällaisia pieniä juttuja.

Ja se oli siitäKIN fiksu, että ei syönyt _koskaan_ mitään maasta. Ei kakkaa, ei keppejä, ei mitään. Sen vatsa oli koko sen elämän - paitsi muutaman viimeisen kuukauden aikana - aina kunnossa.
Viri juoksi aina sata lasissa - ollessaan vapaana, ja se saattoi kyllä mennä mukkelismakkelis; yhden tällaisen niittymukkeloinnin jälkeen yksi sen varpaista oli melkoisen turpea ja kävin sen ell:llä tutkimassa. Ei siellä mitään ollut, vain turvotusta. Kuten yllä totesin. tällaisia pieniä juttuja.

Ala-Tikkurilassa asuessame, vanhoilla päivillään, se vielä lähti jänisjahtiin. Voi hyvänenaika sentään, Viri!!! Siellä se poukkoili autojen seassa, asvaltilla ja älysi sentään juosta suojatietä pitkin takaisin luokseni. Tämän reissun jälkeen, vuonna 2015, Virissä näkyi kaikkensa antanut "vanha koira". Sen jarrunappulat olivat aivan auki, se ontui jollen väärin muista niin monta kuukautta. Ostin sille BOT-rannetuen (itseasiassa kaksi) ja lenkitykset sujuivat pitkään hissunkissun, ranne tuettuna. Aloimme ottaa hyvin iisisti Virin kanssa ja irtijuoksutusta minimoitiin lähelle nollaa.

Ala-Tikkurilassa asuessamme oli se etu, että monet kävelylenkit tehtiin hiekkapohjalla. Varmasti vanhenevalle Virille mukavampi tepastuspohja.

Hassutteleva, omintakeinen Viri.
Se tosiaan osasi ottaa rennosti - kaiken sen spiidailun ja kiireen vastapainoksi. Viri siis rakasti rauhaa ja rutiineja, mutta kyllä se piti itsensä myös kiireisenä. Vielä vanhoilla päivilläänkin se vahti ja antoi hälytyksiä kuullessaan koiran haukkuvan ikkunan alla, liian liki. Ovikellon ääni aiheutti jo lähes suurhälytyksen ja ehdollistuipa se vanhoilla päivillä jälleen puhelimeenkin. Saatoin nimittäin reissuilta soittaa puoli tuntia ennen kämppikselle; tarvitsen kantoapua parkkipaikalle tai tuonko pizzaa sullekin tjsp. Kun kämppis vastasi, kuulin taustalta kun Viri kiljui ja huusi; äitiäiti, äkkiä kotiin! Mistä se tiesikin, että se olen minä?

Minuakin piti varmasti hieman vahtia. Jos vaihdoin asunnossamme kerrosta, kyllä vaihtoi Virikin. Oli ehdottomasti lähdettävä seuraamaan, että "mitä se nyt tekee"? "Tarvitsetko apua lakanan vaihtamiseen"?
Ala-Tikkurilassa asuessamme Viri alkoi ronklata ruoan kanssa. Tästä eläinlääkärin kanssa juttelinkin, mutta sitä ei pidetty mitenkään outona, vaan "se ei vaan jaksa kaikkea kerralla". Se siis saattoi jättää pääruoastaan puolet, jotka se sitten popsi illalla hyvällä ruokahalulla.
Aloin ostaa Virille kaikenlaisia pateita ja pasteijoita lisäkkeeksi kuivamuonan sekaan. Cesar-senioripatee oli sen suosikki. Meni siinä kaikenlaista muutakin kyytipoikana, pääasia, että Viri söi. Kyllä se aina sillä silmällä tulikin taas kiireisenä katsomaan, että mikä täällä keittiössä rapisee ja nosti päänsä nappuloiden seasta, että "mä söin jo lihapalat, onko saatavilla lisää"?

Eipä sillä kyllä petaamisen yhteydessä ollut kiire. 
Silläaikaa kun vein käytetyt lakanat pyykkiin, oli Viri jo asettunut tyhjälle patjalle. Siinä se pötkötti kylmänviileästi pedatessani uuden lakanan paikoilleen. Kas näin, tähän tapaan. Vähän sellaisella ilmeellä kuin; "missä vaiheessa saan ne tyynyt"?

Ala-Tikkurila jäi taakse ja pääsimme takaisin nauttimaan Hakunilan maisemista. 
Kerrankin meillä kävi pihan kanssa tuuri; piha oli jo valmiiksi aidattu!
Suoraan pihaovea vastapäätä oli kuitenkin ulko-ovi ja vaikka minä yritin olla tarkkana tällaistenkin asioiden kanssa, niin kämppis ei aina ollut ihan kartalla. Kantoipa ensimmäisenä keväänä tavaraa varastosta niin, että ovet olivat sepposen selällään. No läpivetohan siitä tulee ja kaamea pauke. Minä taisin olla yläkerrassa ja havahduin vasta paukkeen aikaan alas; siellä se Viriparka oli pihalla kaivamassa itselleen reikää aitaan; taas olisi pitänyt päästä vähän juoksemaan rivitaloa ympäri. Tämän asunnon aita kuitenkin piti Virin kotona, eikä se päässyt karkailemaan. Mitä nyt joskus avonaisesta ulko-ovesta, kämppis kun tykkää siellä tupakoida ja välillä Viri "vain" pujahti jalkojen välistä mennäkseen etupihalle pissalle ja sitten onneksi heti takaisin.

Onneksi näitä paukkeita ei sattunut kuin paristi, mutta alkoi olla traumaattista nähdä Viri siinä tilassa, ikäänkuin syvästi kauhuissaan. Onni onnettomuudessa se kuitenkin nopeasti palautui. Viriin sai aina pahimman pelon ollessa päällä silti hyvin kontaktin, ja sen sai ikäänkuin "pois" sieltä pelon kuplasta.

Virin viimeinen kesä, 2016. 
Vanhan Lahdentien varressa on iso, ympärysmitaltaan liki kilometrin oleva pelto, jossa pidin Viriä vielä "varoen" irti. Juoksutin kahjokaksikon; Huiman ja Balin ensin ja sitten päästin näitä vanhuksia irti ja muiden pariin.
Ihanaa, että Viri sai nauttia vielä vehmaasta ja vihreästä kesästä niittyineen ja vapauksineen.

Kuitenkin viime kesänä Viri sai pari hieman outoa kohtausta, jonka aikana se kotona ollessaan sätki takajalkojaan. Yksi, viimeisin, kohtaus oli kesän lopulla, muistaakseni heinä-elokuussa ja se kesti yli puoli tuntia. (olin kovaa vauhtia matkalla eläinlääkäriin, kun kohtaus loppui) Tämän kipukohtauksen aikana päätin, että ei koskaan enää. Viri on aivan liian hieno koira kärsimään yhtään enempää.

Viri toipui ennalleen ja se oli täysin oma itsensä kunnes 14.3. oli aika päästää irti.
Tällaiset kuvat, kuten yllä, saavat minulla kuitenkin hymyn huulille. Viri eli täyttä elämää, se oli jumalaisen kaunis koira kuorrutettuna persoonallisella ja puhuttelevalla luonteella!

 Kaunis.

Ja hassu. 
Ihana Viri kesäisellä niityllä, kärpästen ja ampiaisten seassa, joita se niin tykkäsi jahdata ja napsia. Ruohon narskuttaminen kuului toki myös kesäisiin askareisiin ja sitä hakunilalaisilla pelloilla riitti!

Vielä sitä hillittyä irti päästämistä... 
Lähestymme pellon "päättymistä"; ihan lopussa oli pieni niitetty ja hoidettu lasten leikkialue keinuineen, hiekkalaatikoineen ja jalkapallomaaleineen. Yleensä tässä ollaan juotu vettä ja olen ottanut koirat jo kiinni, mutta Viri päätti haastaa Balin kanssaan kirmasille!

Kaivoin sitten vain kameran esiin ja sain ikuistettua tämän upean kuvan tästä kaksikosta!!! Viri on kuvassa liki 13-vuotias!

Viri oli Balin idoli. 
Ja Bali oli Virin uusi sydänystävä, sen edellisen rakkaan sydänystävän, Hulan,  kuoltua. Viri laittoi yleensä laumaan tulleet uudet pennut pian ruotuun ja saattoi ihan nappaistakin, kun pentu tuli esimerkiksi liian lähelle Virin syödessä luuta.
Viri myös selvästi masentui Hulan kuoltua.
Kuitenkin Balin tepastaessa laumaani Viri otti sen välittömästi siipiensä suojaan ja opetti sille sydämensä pohjasta viisautta ja villejä manooverejä.

Kaverukset. Bali ja Viri. Kesäisellä pellolla kesäkuussa 2016.

Tämä kuva on heinäkuulta 2016. Pirre oli urheilukentällä pienen pätkän irti. Viri nimittäin alkoi viimeisinä aikoinaan laittaa aika paljon hanttiin; se veti omia menojaan, yleensä sivuun. Pakki päälle ja veto rotvalliin, tuoksujen ääreen. Saatoin siksi pitää sitä hetken irti, jotta se sai kokea vielä itsenäisyyttä ja mennä ja tehdä kuten Se Halusi. Oman pään mukaan.
Ja kuinka kaunis ravi sillä YHÄ oli. Tämä koira ei - oli päässä sitten vaaleanpunaiset lasit tai ei - ilmennä minulle kyllä yhtään liki 13-vuotiasta!

Kesäisin terassilla on koirille petejä ja terassin ovi auki, joten saavat tulla ja mennä. Viri usein menikin ja pötkötteli reporankana, auringosta ja lämmöstä nauttien. Napsien välillä ampiaisia.

Moikka, kamu.

Nyt muistankin, kun tätä kuvaa tuijotan; tuossa silmän vieressä on rouhaisujälki. Kävi nimittäin kerran niin, että kämppäkaveri taas, se meistä vähemmän koirakuiskaaja, söi pöydän ääressä lampaan sisäfilettä. Lauman pääministeri, Hupi, oli asemissa pöydän vieressä, josko sieltä tippuisi jotain ja ehkä jopa suoraan suuhun. Törötti siinä silmät päästä pullistuen, alati ahneena. Nyt lauman presidentti, Viri lähti myös asemiin. Kuitenkin Hupi oli sen verran kiihtyneessä tilassa kilpailijan tullessa paikalle, että siitä seurasi kyyläys ja voimien mittelö. Ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, Viri ja Hupi ottivat yhteen. Tästä on useampi vuosi aikaa, ehkä 2-3 vuotta ainakin ja tällaisia ruokareviiririitoja oli harvoin. Mahtuisiko niitä 2 tai 3 kymmeneen vuoteen?

Minä olin taas toisaalla, mutta kiirehdittyäni paikalle huutamaan, pojat lopettivat kiltisti tällaisen Älyttömän Ruoan Hajuun perustuvan taistelun. Mitään pöydältä ei tippunut ennen episodia, episodin aikana eikä sen jälkeenkään. 

 Saimme näin hurjan lumipeitteen marraskuun alussa 2016. Siellä se Viri TAAS päästelee!

 Tyypillinen Virikuva tämäkin. Viimeiset kuvat löytyivät Huawein kortilta.

Viri viihtyi nuorempana kainalossa, yleensä puolisen tuntia oli tämä halailun maksimiaika. Vanhemmiten se ei enää tykännyt kun sitä otin "väkisin" viereen. Nuorempana se nimittäin saattoi pötköttää paikallani, kun olin jossain poissa ja tullessani takaisin teeveen ääreen, sain sitä siirtää ja "muokata" mielin määrin. Siirtää joko sivuun tai kaapata kainaloon.

Tässä kuitenkin Viri on suonut minulle viimeisen kainalovierailun. Ja ikuistaahan se piti. Se varmasti jättää tässä jo jäähyväisiä minulle ja varmistaa ikuisen jäljen jättämisen sydämeeni. Suupielien pyrkiessä hymyyn.

Viri myös halusi kuvan tapaan varmistaa, että se muistetaan ottaa mukaan ulos. Hassu koira.
Jos lähdin illalla kämppiksen kotiuduttua vielä pitkälle iltalenkille, Viri ja Luxi jäivät kotiin. Olikin oltava tarkkana lähdön aikaan, Viri nimittäin yritti aina ihan väkisin mukaan. Se saattoi oikein haukkua ja "huutaa", että MINÄ myös!
Se kuitenkin ehdollistui, namipalkalla tietenkin, myös siihen, että aina ei päässyt mukaan. Kämppis annosteli keittiössä lihapullia tai muuta erityisen maukasta Virille ja Luxille sillä aikaa kun minä, Huima, Bali ja Hupi häivyimme.
Viri oli viisas koira. Siinä oli valtavasti syvyyttä ja luonteen hienouksia. Vaikka se heikkeni ja vanheni, sen luonteenpiirteet ja henkinen olemus olivat yhä veitsenteräviä.  

Yhteys.
Jos johonkin koiraan voi olla täydellinen yhteys niin minulla se oli Viriin. Täydellinen.

Tiesin heti, että nyt on tosi kyseessä. Tullessamme kotiin 14.3. iltalenkiltä Viri vinkaisi sydäntäsärkevästi ja puri vieressä olevaa Luxia. Yritin auttaa Viriä sen minkä voin, eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan, mutta Virin oli annettava mennä. Virin upea, rikas elämä päättyi 14.3. kello 23.00. Ruumiinavaus kertoi Virillä olleen akuutti haimatulehdus.

Koirien Koira, laumani presidentti oli poissa. 
Jäi vain muistot ja kaipuu.

Kerran vielä Viri; kiitos, että tulit elämääni ja olit minun.
Kiitos, Jarmo upeimmasta mahdollisesta koirasta.