8.1.2018

Onko tämä se "elämän kevät"?

Nimittäin Annen masinoima whippet-yllätys -tiimi pääsi yllättämään allekirjoittaneen mitä liikuttavimmalla tavalla.
Vuoden alku on ollut meillä hieman haasteellinen, sillä voimavaroja on vienyt muutamakin ikävä sattumus ja nelijalkaisten sairastelut. Oman haasteensa tuo työläähkö äitini tilanne, johon onneksi on luvassa apuja.

Luxin tilanne ei onneksi ollut niin paha kuin mitä se alkuun näytti - ja vatsavaivat on nyt saatu asettumaan Tylosiinilla, Caniuksella ja low fat -ruoalla. Pahin skenaario kun oli se, että Luxi kärsisi samasta vaivasta kuin Viri-isänsä. Onneksi näin ei ollut.

Ei siinä juuri kissaa ehtinyt sanoa kun seuraavaksi Mauin kanssa kiirehdittiin eläinlääkäriin. Mihin lie lapsi tömäyttänyt päänsä/silmäkulmansa/silmänsä - sillä sen silmä oli kuin jostain horrormuuviesta; silmänvalkuaisen ollessa verenpunainen. Onneksi tämäKÄÄN vaiva ei ollut vaaraksi, verisuoni oli "vain" rikkoutunut. Varuiksi saimme kuitenkin silmätipat sillä sidekalvot olivat lievästi tulehtuneet.

Suomen kieli on ihana, rikas kieli ja se antaa välillä pähkinöitä purtavaksi kun jokin sana tai sanonta ei heti - eikä vuosienkaan päästä - välttämättä avaudu.
Elämän kevät -sanonta voi olla tällainen monitarkoituksellinen sanonta?

Joulun ja uudenvuoden väli oli paha. Oliko se se paha kakku? Se tulla tupsahti, vaikka sanonnassa pyydetään hyvää kakkua tulemaan? 
Eilinen kirjepartio - Anne ja Pippe - toi kuitenkin ovelleni kevään tullessaan. Se tulee sittenkin. Elämän kevät.


Kiitos ihanat whippetihmiset.
Kiitos Anne, Arja, Katariina, Kari, Marina, Ulla, Terhi, Mari, Pirkko-Liisa, Jaana, Tuomo, Pippe, Anna, Taru ja Suvi.


Kiitos.

31.12.2017

Vuosi 2017 alkaa olla taputeltu. Kiitos ihanat!

Ja onpas ollutkin vauhdikas vuosi. On ollut nousua ja laskua ja niitä edeltäviä nousu- ja laskukiitoja. 
Muistellaanpa hetki.
Jo heti tammikuussa piipahdimme Balin kanssa Liettuassa. 4 tapahtumarikasta reissupäivää, elämäni ensimmäinen omnibussireissu, jossa tapasin heti loistavan lystikkäät ja lupsakat villakoiraväen edustajat, Virpin & Marikan. Kaksi päivää, kaksi varacacibia, jei.
Virpi ja Marika ynnä muu bussiseurue korvasi ihan kaiken; mahtava reissu huolimatta menestyksestä. Tai menestyksen puutteesta.

Maaliskuussa koimme suuren surun ja menetyksen kun Kenzolan presidentti Viri, 13 vuoden ja 5 kuukauden iässä sai äkillisen haimatulehduksen joka eteni nopeasti kuolioon asti ja Pirreli lähti "saappaat jalassa" taivaan hattaralle missä ei ole kipua eikä stressiä, 14.3.2017.
Olin jollain tasolla "valmistautunut" päästämään Viristä irti jo korkean iänkin vuoksi mutta sen saama äkillinen sairaskohtaus joudutti asiaa ja pakotti nopeisiin päätöksiin.
Kaipaan Viriä joka päivä ja viimeksi eilen juttelin sille ajellessani Tapulikaupungissa. Tutuilla, vanhoilla lenkkipoluilla kerroin Mauille auton takaboksiin, että "täällä on hienonhieno sielunpuolikkaani Pirreli tepastanut monen monta lenkkiä". Äidin Pirreli, toivottavasti sinulla on siellä pilven päällä kaikki hyvin.

Maaliskuussa 2017 pidettiin myös järjestämäni maanmainio Voihan vietti! -tapahtuma 24-25.3.

Huhtikuussa tapahtui kummia. Salainen haaveeni sai siivet kun eräs pentutiedusteluistani otti tulta alleen ja lähti vyörymään lumipallon lailla eteenpäin....
15.4. lensin Manchesteriin hakemaan Mauin laumaani. 
Samana viikonloppuna, jossain välissä, astuteltiin Kakania ja stressikäyrät - ynnä progesteronit - olivat koholla. Matka oli ihan huikea - ja tietysti tuliaiseni, Maui. Myös Kakan alkoi visiittinsä jälkeen "valmistaa pikkukakkusia".

Toukokuussa matkailtiin taas. Balin kanssa surffasimme jälleen Liettuaan, tuonne edullisen Pina coladan luvattuun maahan. Viiden päivän reissulta toimmekin Cacibien sijaan kaksi kassillista Pina coladaa, kissojen kynsisakset ja yhden vinttikoirapatsaan sekä terassimaton. Täydellistä. Ja Virpi, reissuwoman lailla vertaa. Eipä juuri hätkähdellyt, kun bussi jätti ja liftasimme tienposkessa.

Vihdoin saapui kukkea ja kepeä kesäkuu ja reissusuunnitelmien kariuduttua aivan viimemetreillä aiotun matkaseuran kanssa lähtikin kämppis rohkeasti rattiin; elämänsä ensimmäistä kertaa Baltiaan. Kuudes dogsitteri taisi sanoa yes ja matkaan päästiin; tällä kertaa Latviaan. Itse näyttelyssä olisi Tenat olleet tarpeen, niin jännittäväksi kaikki meni. Timpsukka astui apuun ja avitti Balin valioluokan voittajaksi ja meikäläinen hoiti loput; Balin aina ROPiksi asti. Cacib pärähti otsikkoon hienoimmalla mahdollisella tavalla ja lopputulemana oli elämäni ensimmäinen INTti!


© Hannu Kervinen

Heinäkuussa heitimme vielä Pippen kanssa Piteån reissun, josta Balille tuliaisina VASERT ja suklaata. Miten mukavaa onkaan reissata mukavasti reissaamiseen suhtautuvan koiran kanssa ja vieläpä mukavassa reissuseurassa.
Vaikka tämäKIN reissu aiheutti hieman sydämentykytyksiä, erään hirven (!!) yrittäessä pelkääjänpuolen ovesta sisään. Onneksi se kuitenkin päätti viimehetkillä vetää uukkarin ja kolarilta ja enemmiltä säikähdyksiltä selvittiin.
Vieraanvaraisuudesta iso kiitos MhaLhi's -kenneliin, allt var jättegott och valparna supersöta!




Elokuussa minulla oli ilo arvostella junnuja ja sennuja sekä mm. parikilpailu Borzoi-erkkarissa. Ei muuten ollut ihan helppo keikka, sillä Maui juoksi aamulenkillä jumppatelineeseen (!) ja sai kunnon kolauksen takajalkaan ja asianmukaiset mustelmat. Aamun ohjelma meni siis uusiksi ja kiidimme tuhatta ja sataa Pakkalan päivystykseen. Meinasin jo hermostua, kun koira ei varannut takajalalleen ja ell laski Mauin hampaita........ Kyllähän se koipi siitä sitten alkoi pelittää ja kiisin lenkkivaatteissa tuomaroimaan Kartanolle viimehetkillä! Ihana keikka, muuten. Kiitos kun kutsuitte.

Syyskuun 23. päivä pidimme järjestämäni COS-tapahtuman ShowHau Centerissä. Jestas, että olikin suksee ja porukkaa lähti todella hienosti tukemaan tapahtumaamme. En ehkä koskaan unohda HobbyHallin lahjoittamaa Oiva Toikan lintua. Enkä niitä miljoonaa sponsoria ja yksityistä lahjoittajaa, upeata!!! BIG thanks goes to whole showteam as well to Kathryn and John Jones, UK!



Lokakuussa Kenzolan vetreät veteraanit täyttivät vuosia. Luxi 11 ja Hupi 13. Respect!


Marraskuussa ~ 40 whippetiä kävi Hakunilassa luovuttamassa verta metabolo..metabomolo..metamolobo.. no enivei, jonkun tärkeän asian hyväksi kuitenkin.

Joulukuussa kävin kokemassa köyhien ja vähäosaisten joulun sekä Messukeskuksen tunnelmat - viimeksimainittuun kova kiire olikin, sillä kaasutteluni liikennevaloihin tuotti 200 euron sakon. 22. päivä lisäksi Luxin veriarvot tsekattiin läpi jatkuvan ripuloinnin vuoksi. Pelkästään verta seulottiin 120 euron edestä. Haiman lipaasiarvot huitelivat hieman korkealla, mutta Tylosiini, Canius ja LOW FAT-dieetti on purrut hyvin. 
Melko kallis joulukuu, etten sanoisi. Onneksi joulupöydässä oli runsaasti graavilohta tuomassa hieman lohtua, siitä kiitos aina iloiselle äidilleni!




Luxin jouluaatto.

Huikea ja tapahtumarikas vuosi vaikka sitä värittikin Virin poismeno, mikä oli laumallemme ja minulle kova kolaus ja menetys. En usko, että koskaan toivun Virin menetyksestä, mutta olen myös todella kiitollinen kuin sain omistaa ja elää Virin kanssa liki 13,5 vuotta. Viri ei koskaan ollut vain koira vaan se oli osa minua, ja sen lukeminen ja ymmärtäminen oli herkkien sielujemme kemiaa. 

Olen saanut tänä vuonna iloita myös huikeasta esittäjätiimistä, joka on auttanut minua monin tavoin ei vain useassa näyttelyssä vaan myös useamman koiran kanssa - ja lukuisissa treeneissä.

pic above: Pia handling Maui

Jenny kävi heinäkuussa juoksuttamassa ja seisottamassa Mauita läheisellä tenniskentällä. Kuinka ihanaa oli seurata näiden kahden yhteyttä ja bondausta. Cool! Jaana heilutteli ja puristeli kärsivällisesti Maukkaa Tapahtumassa kesäkuussa. Miten herttaista, suloista - ja ihanan kärsivällistä.
Entäpä Emmi sitten? Superkärsivällinen, taitava, aina positiivinen ja koiraa hyvin lukeva Emmi. Tehnyt ihan hurjasti pohjatöitä omapäisen Maukkeliinin kanssa.
Karikin on ehtinyt pyöritellä Mauita. Minusta hieman tuntuu, että myös Maui pyöritteli Karia. Suloista.
Lotta esitti Mauia mm. Hyvinkäällä ja sai upeasti Mauista esiin olennaisen. Maui ei päästänyt Lottaa helpolla - mutta ei Lottakaan Mauita. Kun hyppysissä on taitoa, koiran on vain taivuttava. Vaikka namit olisivatkin väärät.
Sandra astui remmiin kesän lopulla ja on ottanut hienosti vastuuta Mauin esittämisessä. Maui pyörittää hieman myös Sandraa, mutta  Sandrapa ei ihan vähästä säikähdä. Välillä varmistelen, että "jaksatko vielä" mutta Sandra vain nauraa, että "hyvä, että se on tollanen eikä mikään perässävedettävä lapanen". Sandrakin on onnistunut hienosti pääsemään Mauin kotkotuksista jyvälle ja heidän työskentelynsä seuraaminen on ajoittain todella koskettavaa. Sandran asenne ja osaaminen ja kanankaulat - näillä tulee myös tulosta! Treenikerta treenikerran jälkeen Sandra alkoi sisäistää whippetin ajatusmaailmaa - ja oivaltaa Mauin temperamentille sopivimmat otteet.

pic above Sandra handling Maui

Koirat koskettavat ja koirat yhdistävät. 
Parhaimmillaan harrastus on juuri tätä. En voisi olla tällä hetkellä kiitollisempi - jokaiselle koiralleni, ja jokaiselle teistä, jotka olette kulkeneet taas tänä(kin) vuonna vierellämme. Teitä on monta ja te olette kaikki tärkeitä ja ihania. Yhtä ihania kuin ihana rotumme. Mitä tekisinkään ilman teitä ja mitä tekisinkään ilman whippetiä.
Kiitos myös Whippet-Harrastajat ry joka antaa upean viitekehyksen, astinlautaa ja taustatuen rodun hyväksi toimimiselle. Ensivuodelle on suunnitteilla taas vaikka ja mitä - pysykää kuulolla ja matkassa!

Iso kiitos. Ihan kaikesta.

24.12.2017

Joulutunnelmia 2017. Koira on koettava.

Onpahan ollut erikoinen joulukuu.
Tunnelmat ovat viistäneet laidasta laitaan ja satunnaisten syvien vesien kautta on pulpahdettu teräviin tajuamisen hetkiin ja harrastusympyrät ovat  pyörittäneet ajoittain kuin 1200 kierroksen pesukonelinkous konsanaan.

Naapuruston juoksuaikaiset nartut ovat aiheuttaneet hihnojen kiristystä ja jatkuvaa nuohoamista rotvalleissa. 
Kiire on ollut tolpalta tolpalle ja vanhat talvilapaset ovat hiertyneet rikki. Hihnojen - ja pinnan kiristyessä - on ollut välillä pakko pohtia, että kuinka kauan jaksan ison lauman kanssa? Oravat voimistelevat vetreästi puissa, pellolle kiskotaan hullun lailla, hajujen perään vedetään silmät päästä pullistuen ja bonuksena lenkin varrella olevien omakotitalojen pihamailla vetää aitajuoksua eestaas joko topakka terrieri tai lihava labbis äänekkäästi haukkuen ja laumaani haastaen.

Vielä riittää hauiksissa voimaa ja kun siltä tuntuu, kiroilen lenkillä ääneen. Huokailen ja puuskutan. Se on toistaiseksi auttanut. Toisaalta en tiedä mitä ohittajat meistä ajattelevat mutta ehkä se ei ole olennaistakaan vaan se, että etenemme joskus edes 2,2 km/h.

Luxi aiheutti osin vielä selvittämätöntä murhetta jatkuvalla ripuloinnillaan. 
Vaikka rento ell loihe lausui, että "haittaakse" niin päädyimme osittain isärasitteen vuoksi tutkimaan haimaa tarkemmin. Ell:n omassa labrassa lipaasiarvo oli 2300 kun sen ihannemaksimi on 1800. Ulkopuolinen labra analysoi haimaa lisää - josta odotan vielä lisätuloksia. Haimatulehdusta ei ollut, joka toki olisi aiheuttanut muitakin oireita kuin vain ripulia, mutta tylosiinilla nyt mennään viikko kuitenkin. Josko se siitä asettuisi, 11-vuotiaan Luxin olo, kun oikein panostetaan lepoon ja lötköilyyn. Ja vähärasvaiseen ruokavalioon.


Kävin eilen muutaman ystävän kanssa kokemassa vähävaraisten joulujuhlan. 
Joosua Missio, Takaisin elämään ja Vantaan apuraide -yhdistykset järjestivät yhdessä vähävaraisten ja -osaisten juhlan Korson Lumossa. Paikalla oli arvioni mukaan n. 500 avuntarvitsijaa. Ja ei yhtään median edustajaa. Juhlasalin juhlallisuuksissa kuulimme Vantaan kaupunginjohtajan tervehdyksen sekä eri yhdistysten puuhamiesten ja -naisten kiitoksia ja kannanottoja mm. poliitikoiden päätöksiin.
Osin mielenkiintoista oli se, että paikalla ei ollut lainkaan mediaa. Köyhyys ja vähäosaisuus ei ole mediaseksikästä. Muutama hiprakassa ollut pilkki, virtsan ja lian sekä alkoholin ja tupakan haju oli voimakasta. Elämä haisi. Kuitenkin suurin osa oli siisteissä vaatteissa ja ruoanjakoon oli varustauduttu omin kassein ja jopa vetolaukuin. Yleisö oli miesvoittoista. Joukossa oli toki paljon lapsiperheitä, äitejä ja pienokaisia rattaissa, vanhuksia, eläkeläisiä - ja laitapuolen kulkijoita. Heitä kaikkia ajoi yhteen nälkä ja vähävaraisuus.
Ilmaisen lämpimän ruoan jälkeen ulkona jaettiin mm. kanasuikaleita, kokonaisia pakattuja kanoja, pizzaa, viiliä, kermaa, pakastevihanneksia - niin, ja siunausta. Jokainen ruokaa jakanut lausui "siunausta" tai "hyvää joulua" ruokaa jakaessaan.

Saimme kuulla, että valtio oli päättänyt pidättää tulevana vuonna vuonna 2017 olleen 1.000.000 euron  suuruisen tukirahan n. 400:lta ruokaa jakavalta yhdistykseltä. Se teki tänä vuonna n. 2500 euroa/yhdistys. Ehkä vähän - mutta yhdistyksille ihan älyttömän paljon. 2500 eurolla ajaa monta pakastekeikkaa, kylmäkuljetusautot kun eivät kulje pyhällä hengellä kuitenkaan.

Kokemus oli voimakas ja veti hiljaiseksi. Köyhyys oli ikäänkuin käsin kosketeltavissa ja päihteiden panemat miehet ja naiset nöyriä, hiljaisia ja kiitollisia. Puheita piti entiset metsien miehet ja roska-astioissa nukkuneet. Puhuivat kosketuksesta ja siitä, kuinka rukous auttoi. The lowest point -hetkellä oli joku tullut, puhunut ja koskettanut. Nyt nuo miehet kantoivat ristiä kaulassaan - ja touhusivat tehokkaina edustamiensa yhdistysten hyväksi. Ihmiset taputtivat ja lauluesitykset tempasivat mukaan laulamaan.


Kun 27,5 vuotta sitten hankin ensimmäisen whippetini en voinut aavistaakaan, kuinka voimakkaasti rotu tulisi viemään mennessään. 
Ylipäätään en noin 5 vuotta sitten olisi uskonut sitäkään, että minusta tulisi yhdistyksessä sivussa touhuava tehotoope. Yleensähän kuuluu kuulua toimikuntiin ja erilaisiin päteviin elimiin, että pääsee touhuamaan ja toteuttamaan - mutta ei, minä haluan mennä soolona. Tai sitten Mäkisen Annen kanssa. 
Olen kiitollinen, äärimmäisen kiitollinen, että toimintatapani on saanut vihreätä valoa. Ja olen saanut ja saan vastakin mennä soolona.

Tein pienen harrastusmutkan tuossa viitisen vuotta sitten yrittäessäni tuomarikurssille. 
Aiemmin koirien käyttäytyminen oli kiinnostanut tappiin asti ja ulkomuoto oli vähän niin kuin sivuseikka. Sanomattakin on selvää, että ulkomuodon alkaessa kiinnostaa, harrastuksessa aukesi taas aivan uusi ulottuvuus ja koiran eri mysteerimuodot alkoivat saada nimittäjiä. Koiraa saattoi alkaa kuvata luuston ja liikkeiden kautta tavalla, jota ei yksinkertaisesti ollut ymmärtänyt harrastuksen alkutaipaleella. Mutta ei koiraa voi eikä pysty ymmärtämäänkään kirjojen tai luetun perusteella. Koira on koettava. Sen kanssa on elettävä nousut ja laskut ja yksilöitä tulee ikävä kyllä usein olla useampi, ennen kuin koirien käyttäytymistä voi ymmärtää - tai edes yrittää ymmärtää. Koira pitää kuulla, nähdä ja kokea. Sen kanssa tulee elää.

Jos jotain kadun viimeisiltä harrastusvuosiltani, niin sitä, että olen lyönyt leimoja omistamieni koirien otsiin niiden ollessa 1-3 -vuotiaita. 
Olen omistanut viileitä koiria, joista tulee herkkiä. Olen omistanut herkkiä koiria, joista tulee viileitä. On ollut autistista - nykyisin vakaista vakaaluonteisin - ja tättähäärää, joka on kääntynyt päinvastaiseksi. Ja kaikkea siltä väliltä. Valtavasti ihania, persoonallisia koiria.
Meillä vallitsee PIKAkulttuuri, ja junnun tulee olla jo 9-kuisena uroksista puhuttaessa Miesten Mies, joka pönöttää pontevana PU-riveissä napsien serttejä. Ilmava, jalkava, kuikelo, kesken kehityksen oleva koikkelehtiva bambi on nounou ja sitä tulee vähintään sääliä. Tai sitten kehottaa palaamaan kehiin vuoden päästä - jos silloinkaan. Ajan antaminen on joskus työlästä - mutta aiettä se palkitsee. Pönöpäästä on tullut Ihana Kainalokoira ja Bambi Jäällä -koirasta kehittyi sittenkin varteenotettava rodun yksilö.

Voisi tehdä tässä vielä vaikka lapaesimerkinkin. 
Tuomarikurssinpätkän innoittamana. Olen avoimesti kertonut omassa rotulehdessämme, että minulla teetti vaikeuksia hahmottaa ja muistaa lavan ja olkavarren paikat. Toki ymmärsin, että miten ne siellä koiran etusessa menevät, mutta vähän sama kuin mietin joka kerta, että "käännynkö Kehä III:lle itään vai länteen" jankkasin lavan ja olkavarren sijaintia joskus vuosia sitten... Vihdoin älysin tehdä muistisäännön for dummies ja sisäistin sen sittemmin; ensin on SÄKÄ joka on LYHYT sana ja siitä lähtee LAPA joka on myös lyhyt sana. Sitten vasta se olkavarsi.
Lapa on mielenkiintoinen luu. Ei riitä, että tiedät sen olevan sään jälkeen, vaan lisäoppina saat kuulla sen olevan joko pysty tai kauniisti taakse asettunut. "Well laid back shoulder" sanovat enkkutuomarit ja se on kauniisti sanottu se. Kauniisti taakse asettunut lapa sijoittaa myös koiran kaulan kauniisti ylälinjaan. Jos lapa on pysty - on myös kaulankiinnitys töks. Jyrkkä.


Tuomarikurssin pätkän jälkeen - sen minun vuosikurssini, jossa jäin 5 pistettä läpäisyrajasta - olen vasta alkanut edes hieman ymmärtää rotua ja halunnut JAKAA sitä vähää, mitä osaan. 
Ollapa kuitenkin kärpäsenä katossa 30-40 vuotta rotua kasvattaneen ihmisen keittiön pöydän päällä, siinä, missä se läppäri on. Tutkimassa yhdessä TWA:ta ja analysoimassa lanteen pituuksia ja kulmauksien ulottuvuuksia.
Rotu näyttäytyy meille jokaiselle hieman eri tavoin. Onkin ollut valtavan mielenkiintoista puhua eri rodun ihmisten kanssa edes hieman heidän oman rotunsa ongelmakohdista. Siinä missä jitterbergin ajokoiralla (keksitty rotu) on jokaisella ravin kanssa tekemistä ja rapukäynti enemmän sääntö kuin poikkeus ja lumumbalaakson pystykorvalla (keksitty rotu) lonkat luokkaa Ö - alkaa se oma rotu mennä perspektiiviin.

Olen siitäkin iloisessa asemassa, että minua opasti rotuun konkari.
Kennel Zootsuits ja Ari Auvinen oli railakas, päämäärätietoinen, suorapuheinen ja avoin. Siivestin hänen siivellään useamman vuoden, kunnes riuhtaisin itseni irti ja aloin säännöllisesti haahuilla kehänarujen ulkopuolella ympäri näyttelykehää. En ole sittemmin halunnut kuulua yhteenkään "leiriin" enkä tulla leimatuksi mihinkään kenneliin "kannattajajäseneksi". Oman tien kulkeminen sopii minulle ja olen iloinen, että itsenäisyydestäni huolimatta useat ihmiset ovat avanneet minulle ovensa ja sydämensä ja valottaneet rotunyanssejaan ja arvotuksiaan.

Vain olemalla auki, saat.
Jyrkät mielipiteet, leiriytyminen ja "yhden tyyppisuunnan edustaminen" rodussa voi sulkea sinut ulos laajemmalta rodun ymmärtämiseltä ja hämärtää rodun kokonaiskuvaa. Kun tulet rotuun, älä toimi kuten minä ja eriydy kuudeksi vuodeksi. Ole heti antennit ojossa ja sulata kaikki näkemäsi ja kuulemasi yhdessä muiden kanssa. Yleensä oivallukset seuraavat toisiaan.


Koirien kanssa touhuamisesta on moneksi. 
Olen varmasti tehnyt noin miljoona virhettä ja toiminut hullusti, väärin ja epäjohdonmukaisesti 600.000 kertaa, että oikein ahdistaa. Sitten taas muistan olla armollinen itselleni ja hoen hokemasta päästyä, että koirat elävät hetkessä. Katson nykyistä laumaani ja vaikka kökön määrä elämässä on vakio - eli aina on joku ripulissa, vinkuu, astuu, riehuu, syö seinää, ei anna leikata kynsiä, ei syö, syö liikaa, ripuloi, riehuu, varastaa muiden luut, ei usko, ei kuule, ei tule luokse, ripuloi, vinkuu, ei kuuntele........ niin kuinka paljon koirat ovatkaan minulle antaneet. Ja SE on se liikkeelle paneva voima. Ei tuomariksi tuleminen - joka on siis osaltani jo haaveilua vain - ei näyttelymeriitit, ei tittelit - vaan se, että olen saanut - ja annan takaisin.
Pidä huoli, että sinustakin tulee antaja. Rodut tarvitsevat antajia, puolestapuhujia, selittäjiä. 


Siitä pääsemme takaisin tämän joulutarinan ytimeen. 
Vähävaraisten joulujuhlassa puhuivat ja ammensivat entiset roska-astioissa nukkuneet alkoholistit, jotka ovat saaneet apua ja nousseet ahdingostaan. Koirien kanssa on älyttömän helppo tehdä virheitä. Niitä on helppo lukea väärin, treenata väärin, kävelyttää väärin, syöttää väärin, kasvattaa väärin, komentaa väärin. Ja silti ne antavat. Valtavasti. Tuntuvat ammentavan pohjattomasta laaristaan rakkautta, ymmärrystä, myötätuntoa, läsnäoloa ja lempeyttä.

Korvat ja silmät auki. Koiramme puhuvat meille, ne ammentavat. Meidän tarvitsee vain oppia ymmärtämään niitä ja kuulla mitä ne sanovat. Meille aukeaa ihan uusi maailma - kerta toisensa jälkeen. Kun me vain olemme kuulolla.





Oikein Hyvää Joulunaikaa kaikille blogiani seuraaville.
Kuvituskuvat Panasonic DMC-FZ200/Huawei 8 Lite 24.12.2017
Joulukorttikuva Imikimi.com ja mallina Maui


16.12.2017

Pitää olla priimaa.

Elämme koirarintamalla mielenkiintoisia aikoja. 
Näin Messukeskuksen kolmepäiväisen puristuksen jäljiltä on mielenkiintoista - ja osin musertavaakin - seurata somekeskustelua. Osansa saavat kanssakilpailijat, järjestyksenvalvojat, kehäsihteerit. Milloin kehäsihteerin ääni on ollut liian hento, milloin ei ole näytetty läpysköjä. Tai jos onkin näytetty, niin liian nopeasti. Sovelias arvosanan ylhäällä pitämisen aika on n. 4-5 sekuntia. Kaksi sekuntia on liian vähän.
Järjestyksenvalvojat eivät ole joustaneet ja siivouspartiot ovat lusmuilleet.

Uusin Koiramme-lehti tarjosi jutulleni oivaa alustusta. 
Tapio Eerola oli kirjoittanut laajan artikkelin maailmannäyttelystä Leipzigistä. Voittaneesta tanskandogista oli somessa kirjoitettu suorasukaisesti ettei voittaja ollut tarpeeksi hohdokas. 
Hän kirjoittaa koiranäyttelyiden maailman kulkevan vääjäämättömästi tietä, jonka ovat viitoittaneet suosituimmat urheilulajit. Globaalin viihteen moottoritie, jossa koirien jalostusarvon mittaa julkisuus ja raha.
Eerola jopa kirjoittaa suoraan, että vastakkain ovat Pohjoismainen koirien hyvinvointiyhteiskunta ja amerikkalaistyylinen bisnes- ja showmeininki.

Show must go on. 
Meitä on muutamia vanhoja piimäpartoja, jotka muistelemme haikeudella menneiden näyttelyiden rentoutta ja huolettomuutta. Kehään lähdettiin pitkälti tapaamaan rodun muita harrastajia ja näkemään kenties uusia tuontikoiria. Siinä "sivussa" esitettiin oma koira, syötiin piirakkaa ja juotiin mehumaijan tiristämää mehua. Rupattelua kehän laidalla riitti ja koiriin suhtauduttiin rennosti - myös kehän jälkeen. Kilpailua - loivemmin ja tömäkämmin - on esiintynyt toki aina mutta sellainen "tosissaan olo" tuntuu nyt luissa ja ytimissä.

Olen jo aiemmin ilmaissut olevani huolissani uusista ajan ilmiöistä. 
Timanttihihnoista, peilisaleista, esittämisen jatkuvasta hiomisesta. Jakkupuvuista, uudesta handlerisukupolvesta ja voitontavoittelun maksimoinnista. Ai enkö minä sitten? Juu kyllä, olen käynyt peilisaleissa ja alkanut jopa namittaa koiriani. Handlereitakin olen käyttänyt hyväkseni ja saanut heihin tutustumisen kautta taas uutta perspektiiviä.
Nämä nuoret neidot ovat muuten äärimmäisen tietoisia ihan kaikesta ja tuntevat pahimman kilpakumppaninsa maneerit läpikotaisin. Ihan mitä tahansa koiraa ei edes esitetä ja jos esitetäänkin, esittämiseen panostetaan ja kehän jälkeen harmitellaan kun vasen takajalka oli tuomaripöydän edessä kolme millimetriä liian edessä.
Omaa itseä ruoskitaan ja koiraan projisoidaan omaa, osin epärealistista pärjäämisenhalua.

Aika tietysti kultaa muistot, mutta oliko ennen kuumempien kesien lisäksi myös koiraharrastus rennompaa? Uuden rodun myötä rentous tuli joskus takaisin.
Käsityshän voi juontaa ihan siitä omasta suhtautumisesta kaikkeen. Tunnettuahan on, että kun vaihtaa rotua, kaikki uuden rodun parissa on yhtäkkiä hirveän raikasta ja ihanan freshiä. Kaikki ihmiset vaikuttavat normaaleilta ja koiratkin ovat kaikki hurjan kivoja ja liioittelemattomia. Itse on avoin vaikutteille, "ihanille rodun ihmisille", jotka ottavat niin mukavasti vastaan. Mutta mitä sitten tapahtuu? Vuosien saatossa kun rotutietämys lisääntyy ja kymmenien eri kasvattajien "metkut" tulevat tutuiksi, raikkaus on tipotiessään.



Timanttihihna on tietysti vain koko kupletin sivujuonne mutta siihen ja hohtavaan jakkupukuun kulminoituu paljon tässä ajassa. 
Koira ei ikäänkuin "pärjää" enää itse. Sen esittäminen on hiottava tappiin ja virheet peitettävä mahdollisimman hyvin ja tuotava edut esille joskus jopa näyttävin, yli menevin maneerein. Nauran yhä omaa kommenttiani MV-näyttelyssä koirani kasvattajalle, joka kehotti lämmittämään koiraa, retkottaessani kehäpenkillä. Kuinka julkesin vulgaaristi sanoa koirani kasvattajalle sen, mitä todella sillä hetkellä ajattelin? "If he wins, he wins".
Enemmän. Kokoajan enemmän. Kehään ei todellakaan enää vain lompsita kahvittelun lomassa, vaan sinne mennään rinta, timanttihihna ja jakkupuku rottingilla.

Rentoutta ranteisiin. Mutta miten?
Uskon, että kun minä olen rento, koirakin on rento. Aion siis jatkaa valitsemallani tiellä ja miettiä kauppalistoja jatkossakin.
Joku on nimittäin joskus kysynyt minulta, että "koska lakkasit jännittämästä" - saatan tosiaan kehässä ajatella ihan vaikka kaupassakäyntiä. Vastasin, että "noin 300 näyttelykäynnin jälkeen". Okei, myönnettäköön, että jos koirani sattuu voittamaan luokkansa, jännitysmomentti hieman nousee, mutta ei enää sellaisiin sfääreihin kuin nuorempana, kun verikin virtasi nopeammin, selkä taipui ja kyykystä pääsi ylös. Nyt sitä pohtii, että "otinko aamulla tarpeeksi magnesiumia" ja "meneekö reidet maitohapoille"? 
Minä harjoittaisin ja haluaisin rentoutta, relaksaatiota, joogaa, mielijumppaa. Yhdessä koiran kanssa. Tähän olen nyt selvästi orientoitunut ja luvassa on asiain tiimoilta ensivuodelle toivottavasti mieluisaa momenttia meille kaikille. Tiedotan asiasta lähemmin, kun kaikki varmistuu.

Uskon, että koiran ominaisuudet - sen hyvät ja huonot puolet näkyvät aina ja kaikille.
Uskon naiivisti myös siihen, että jos tuomari pitää koirastani, sen tyypistä, hän katsoo koirani negatiivisia ominaisuuksia "läpi sormien". Jos taas koirani tyyppi ei miellytä, negatiiviset puolet pomppaavat alleviivatusti esiin - ja joskus tuntuu, että niitä keksitään lisää tai korostetaan kritiikissä.
Onko apua hihnasta, esittämisestä, nameista? Varmasti. Ne tuovat koiran parhaalla mahdollisella tavalla esiin, ja voivat jopa hämätä epävarmaa tuomaria. Sanoinko juuri noin, hämätä? Ihan varmasti tuomareilla on erilaisia päiviä ja painotuksia, ja ihan varmasti jonain päivänä se jokin "ekstra" sieltä näyttäytyy ja nousee, oli se sitten hihna tai maneeri. Kulmaus, pituus tai sääri. Hyvässä tai pahassa.


Priima-ajattelu tuntuu lisääntyvän?
Ikäänkuin koira ei enää olisi vain "koira" vaan se on väline, jonka avulla pääsemme esittämään itseämme, osaamistamme ja sitä "tyyppiä, johon uskomme". Koen, että pinkeä priima lisääntyy - koiran täytyy olla shöy, tikissä ja esittämisen tapissa. Beisikki, hyvä rodun edustaja ei oikein ole enää mitään, tai ainakin hajuton ja mauton ja hajuttomuutensa vuoksi pistetään eehoolla takaisin boksiin.
Onko kilpailu kovenemassa? Miksi? Johtaako nousevat näyttelymaksut, virkaintoiset järjestysmiehet ja liian hiljaiset ja ujot kehäsihteerit  epäselvine käsialoineen jatkuvaan ja voimistuvaan mielipahaan, kun oma koira ei pärjääkään toivotulla tavalla? Puhumattakaan puusilmätuomareista. Some laulaa ja kanssasi pitkän päivän viettänyt koira istuu lattialla vieressäsi lelu suussa kun purat mielipahaa nettiin?

Kaikki tunteet ovat inhimillisiä.
Ja ilo on kyllä nyt kateissa. Naamat on peruslukemilla. Missä on ilo siitä, että kotonasi on loistava lemmikki. Aina iloinen hännänheiluttaja joka haluaa vain olla kanssasi ja miellyttää. Olisiko meidän aika alkaa miellyttää lemmikkiämme? Tarjota sille kivaa yhdessäoloa, joka tuottaa meille molemmille mielihyvää. 
Priimantavoittelu pahimmillaan pistää pinkeäksi. Rentous vapauttaa. 
Anna rentouden tulla ja ole kiitollinen kotonasi asuvasta koirasta. Tai koirista. Luotto, rakkaus ja usko tulee näiltä niin hienosti takaisin. Ne ovat iloisia lumesta, sateesta, hajuista. Lenkistä, ruoasta ja levosta. Sinusta.

kuvituskuvat oma arkisto ja Googlen kuvahaku

Balin Nutrolin-testaus on päättynyt.

Oikeastaan se päättyi jo kaksi 275 ml pulloa sitten, mutta olemme sitkeästi jatkaneet vuoden loppua kohden ostaen pari pulloa lisää Nutrolin Iho & Turkki -öljyä.

Pääsimme testiryhmään vuoden alusta ja Bali valikoitui koekaniiniksi jatkuvien tassuongelmiensa (kivi anturassa) vuoksi.

Valotetaanpa hieman taustaa.

Kenzolassahan lasketaan melkein kaikkea. Sportsträkkeri nakuttaa jokaisella lenkillä ja kivien kaivuut tassuista kirjataan kalenteriin. Huiman kortisoniannostukset merkitään nekin tarkasti ylös ja niistä pidetään erillistä annostuskirjaa tietokoneella mahdollisine selityksineen ja huomioineen.

Aloin kirjata Balin kiviongelmia vuonna 2016 ja saldo näyttää tältä:

30.4. kivi
12.5. kivi
5.6. kivi
7.8. kivi
30.11. kivi

Viisi kertaa ontumista - lähinnä kvartsin vuoksi. Osa vieläpä pitkittyneitä ontumia, sillä Bali saattaa ontua viikon-kaksikin kivien poistamisen jälkeen.

Suurin toivein lähdimme sitoutumaan Nutroliniin täksi vuodeksi ja vuoden 2017 kivikalenteri näyttää Balin osalta tältä:

22.3. kivi
26.3. kivi
30.8. kivi
14.11. kivi

ikäväkseni joudun toteamaan, että vain 1 kiviongelma vähemmän kuin vuonna 2016. Toisaalta tänä vuonna ontumat painottuivat maaliskuuhun (2 x ) ja touko- ja kesäkuu mentiin "puhtain tassuin", jos vertaa edellisvuoteen.

Tulen jatkamaan kiviongelmien kirjaamista ja näillä näkymin jatkan Nutrolinin testaamista edelleen. 

Kirjaan loppuun pienen tiivistelmän Nutrolin IHO & TURKKI -tuotteesta kiinnostuneille:
Ihon läpäisyesteen heikentyminen ja ihon kuivuminen altistavat atooppiselle ihottumalle ja monille muille iho-ongelmille. (esite ei selitä, mitä tarkoitetaan "läpäisyesteellä") Näitä ovat toistuvat bakteeri- ja hiivatulehdukset, hilseilevä iho ja kiilloton turkki, polkuantura- sekä kynsiongelmat. (esite ei selitä, mitä "polkuantura- sekä kynsiongelmilla" tarkoitetaan)

Runsaasti välttämättömiä rasvahappoja, erityisesti linolihappoa, sisältävä öljyseos vahvistaa ihon läpäisyestettä ja vähentää kuivumista. GLA ja omega-3 -rasvahapot, alfa-linoleenihappo ja stearidonihappo tukevat linolihapon vaikutusta. Läpäisyesteen vahvistaminen edistää ihon normaalia toimintaa.
Nutrolin IHO & TURKKI sisältää 480 mg/ml välttämättömiä rasvahappoja ja 2,5 mg/ml luonnollista E-vitamiinia. Nutrolin IHO & TURKKI ei sisällä lainkaan kalaöljyä.


Tänä talvena Kenzolaan ostettiin paketti PAWZ-kumitossuja, joista on ollut jo runsaasti hyötyä lenkkeilyssä kivienpoiston jälkeen. Suosittelen lämpimästi. Punainen väri oli kooltaan sopiva sekä Balille että Huimalle. (linkki johtaa Peten koiratarvikkeen sivulle)

Huom. Jos whippetisi kärsii kiviongelmista ja olet saanut avun jostain tuotteesta - kerro se minulle. Otan mielelläni vastaan vinkkejä asiaan liittyen ja tutkin niitä lisää. 

kuvituskuva Nutrolin-sivusto.

2.12.2017

Puupikki kolmetoista. Lunta lokakuussa!

Kuvakansioiden läpikäyminen jatkuu. Olen sentään jo lokakuussa näin joulukuussa. 
Hupi täytti 13 vuotta lokakuun 26. päivä - ihan huippista! Niin hyvässä kunnossa painaa menemään ja touhuaa lauman pääministerinä hän, wau!
Jonkunnäköistä lumisohjoakin saatiin siinä lokakuun lopun huitteissa, ja oli muuten ensisohjot Mauin elämässä. Pitihän sitä sitten kamera kantaa mukaan räntäsateeseen ikuistamaan momentti jos toinenkin.

Lokakuun lopun tunnelmia tässä:
Hakunila tarjoaa huimat puitteet lenkkeilyyn. Metsää ja metsätietä on liki ja valikoimaa ja variaatiota on matkalla pelloille ja turuille.

 Maui vetää kiksit ensilumesta. Tai ensisohjosta. TÄMÄ narskuu kivasti hampaissa - mii laik.

Syntymäpäivän kunniaksi myös Hupi pääsi päästelemään. Kieltämättä hirvittää päästää 13-vuotias keulimaan, mutta kyllä vanhuksenkin tulee antaa aika-ajoin keulia. Hupi vetää tässä varmoin ottein.

 Ja aina on aikaa analysoida.

 Analysoinnin jälkeen voi vetää ryysiksen. Tähän tapaan.

 Ja sitten voi aina jahdata. Se on whippetin luonto.

 Maukkelsson ja Balitsukki keulivat kimpassa.

Keulimiskaveriksi on vaihtunut Huima.

 Anteeksi mutta kirsussani on räntää.

 Rennosti räntäsateessa.

 Jarrutus lumeen on huomattavasti lupsakampaa kuin betoniin. Uskoisin.

 Hakunila = peltoja ja niittyjä. Jokaisen lenkin varrella. 

 Pellot ja niityt on tarkoitettu winttikoiraurheiluun. 

 Päästely on kivaa.

Lenkin jälkeen olemme söpösti näin. 13-vuotias Hupi ja kuvaushetkellä 9-kuinen Maui.

IHANAA SYNDELSSONIA HUPI! Rakas laumani pääministeri. 13 vuotta nuori. 

Miten siunattu olenkaan laumani kanssa. Uskomattoman hieno kombo, vanhimman jäsenen ollessa 13 ja nuorimman tätä kirjoittaessa 10 kuukautta. Viisautta, lupsakkuutta ja lennokkuutta ja loistava laumahenki.

Kiitos Kenzolan poikaviisikko! Lokakuussa päästelimme 194,9 km. 

Minkä taakseen jättää.

Sen edestään löytää.
Siivoan tietokonetta. Siivous pitäisi tehdä selvästikin useammin, sillä olen jo kolmatta tuntia tuupannut kesäisiä kuvia 1geehen. Hurjan monia kansioita jää nyt levälleen ja ne vähäisetkin kuvat, joita viitsin ottaa ja käsitellä - jää niille sijoilleen. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Pääsenpä näiden syyskuisten lenkkikuvien tiimoilta palaamaan auringonsäteisiin, letsgo:

Maukkelsson keikistelee syksyisen sielukkaasti.

Nämä kuvat on otettu 29.9. ja ilmojen puolesta voitaisi olla heinä- tai elokuussa? Ei se ole niin kuukauden päälle. Mutta jos nyt katsoo auringonlaskulukemia; tänään 15.19 (!!!) ja vertaa syyskuun lopun lukemiin; 18.59 - niin pelkästään illassa on ollut enemmän valoa liki 4 tuntia!! Aamusta puhumattakaan. Aurinko nousi 29.9. 07.22 kun se tänään nousi 09.00.
Valosta tykkää kaikki. Ihmiset, koirat ja kamerat.

 Maukkelsson töröttää.

Matkalla nissaslaisessa pöheikössä törmäsimme muinaisjäänteeseen. Eikös näissä säilytetty simaa, perunoita ja pikkelssiä?

Laila Pullisen ateljee. Kovasti autoliikennettä oli sinne ja pois - paikalla järjestettäneen opastettuja kierroksia?

 Ateljeen ympärillä olevia taideteoksia.

 Polun pää.

 Ja Mauin takalisto.

 Maui pisti juoksuksi.

 Ja sai Huiman mukaan innostumaan!

 Synkroniassa.

 Edestakaisin hippastelua.

Maui. Kenzolan valokuvamalli.

29.9. lenkkeilimme 6,7 km. Koko syyskuussa 158,1 km. Tätä kirjoittaessa olemme remmimarssineet 1888,0 km, ja olemme nyt vuoden 2016 lenkeistä jäljessä 179,9 km. Tiukkaa tekee, että pääsemme samaan, edes lähelle saatika yli.

Lenkkeily wippastimien kanssa pitää aistit avoinna ja reaktioajat tapissa. Juuri päivä-pari sitten orava oikaisi suoraan editsemme ja tunsin hienoista ylpeyttä pystyessäni hallitsemaan viisi innokasta metsästäjää grippien kera HETI. Eipä silti. Tässä on menty useampi lenkki jonka aikana olen huomannut, että "yksi koira on irti". Siellä se tulee kiltisti vanavedessä. Tuskin edes tajuaa olevansa irti.

Ostin Pelastusarmeijan kirpparilta asennerannekkeet lenkkeilyyn. Niissä lukee ASENNE RATKAISEE. AINA. 


Wilkkaita whippetlenkkejä kaikille!