12.6.2017

Nyt keulitaan - Balille täyspotti Latviasta!

Huhhahhei. Meinasi mennä matka hitskokiksi, mutta esteet on vain tehty selvitettäviksi. 
Joskus hieman vastustaa, ihan vain siksi, että kun aurinko lopulta osuu, huomaat uivasi sateenkaaren päässä lumpeenkukkaisassa lammessa.

Matkaseura perui viime metreillä ja dogsitteriä ei ollut maailman helpoin löytää. Onneksi Silja ehti ja pääsi apuun - ja saatoin jättää muut poikani hänen hellään huomaansa. Onneksi myös kämppis innostui Baltian matkailusta ja tarjoutui Jamesiksi Pögöttinsä kanssa.

Länsisatamassa oli hauska pyöriä ja kurvailla ja yrittää löytää oikea väylä ja ramppi, oikeaan laivaan. Uskomaton sekasotku-tietyömaa...

Ja millaiseen laivaan. Miinusta sataa mustaan vihkoon Megastarille. Kenelle tuo laiva on oikein luotu ja tehty? Miksi se on TUOLLAINEN? Onko Megastarin kapteeni vain ERITYISEN tarkka ihan kaikessa - ja miksi, sillä sellainen kuva laivalla piirtyy - vähän niin kuin "älä tule tänne, emme oikeastaan halua palvella sinua".
Megastarin neitsytmatkalla osuimme laivaan ensimmäisen kerran. Silloin vasta soitto Ilta-Sanomien toimittajalle avasi syytä, miksi laiva seisoi ja pääsi matkaan n. tunti 30 minuuttia myöhässä. "Ramppiongelmia".


Haaveilin lasillisesta vettä; aamulääkkeet piti saada nielaistua. Hesen myyjä tarjosi 2,50 euroa maksavaa pullovettä ja kun pyysin ihan vain töräyttämään mukiin pienen siivun hanavettä, hän vetosi "hanavedessä oleviin krooliongelmiin".
Asiakaspalvelu - jos sitä nyt siksi voi sanoa - oli lähinnä viroksi tapahtuvaa ja esim. baarissa, jonne osuimme, hintoja ei ollut, eikä niitä tiennyt kukaan henkilökunnasta kysyttäessäkään. "Kassa, kassa" sanoi kiireinen asiakaspalvelija ja käänsi selkänsä.


Erehdyin myös kysymään eräältä henkilökuntaan kuuluvalta, että "missä se autokansi oikein on". Jouduin kolmannen asteen kuulusteluun, että "miksi kysyt sitä. Autokannelle ei saa mennä matkan aikana. Meidän kapteeni on ERITYISEN tarkka näistä asioista. Kuka oikein olet. Miksi kysyt asiaa? Minne menet. Kenen kanssa, oletko bussinkuljettaja?" - ja ko. mies juoksi lähes perässäni kun peräännyin viattoman kysymykseni kanssa.


Eipä tämä toinen kokemus aluksella sujunut juuri kovin paljon paremmin. 
Otin Balin autosta, koska oli sangen kuuma päivä. Yritimme istua aurinkokannella, mutta 850 virolaista veti tiuhaan röökiä edessämme, röökit savusivat koiran kirsun tasolla. Minä sain myös osani, tietenkin. Tuntui ihan samalta, kuin itse olisi polttanut. Nohh, menin sitten laivan kauimmaiseen nurkkaan, epämiellyttävälle metallituolille istumaan ja rapsuttelin siinä hillittyä, kilttiä, hiljaista ja hajutonta Balia. Vaan kappanen. Sieltä se Mika Matruusi taas tulee natsoineen - "Ei saa olla täällä koiran kanssa". Sanailemme hetken. Ei mitään merkitystä, että emme häiritse ketään, eikä kuulema kukaan ole meistä edes valittanut. Mikael Matruusi on tiukkana, sillä "Laivan säännöt" ja se "tarkka kapteeni" - kukapa muu.


Koira on vietävä joko kuumaan autoon, metri kertaa metri häkkialueelle tai röökinsavuun tupaten täynnä olevalle aurinkokannelle. 
Valitsin metri kertaa metri häkkialueen, jossa Balin kanssa häpesimme ja nuokuimme reilun tunnin.
Ai se selitys? Mikko-Matti Matruusi "Minä kerron sinulle syyn. Jollain laivan asiakkaalla voi olla allergia ja me joudumme elvyttämään häntä". Kun kerroin, että minäkin olen allerginen. "Ai koiralle"? - Juu, kyllä. Miihkali Matruusi kääntyi kannoillaan räpläten radiopuhelintaan; "minä olen antanut sinulle vaihtoehdot".


Megastar - allergisen ihmisen asialla? 



Kaiken tämän jälkeen olimme vihdoin Tallinnassa ja matka halki niittyjen, peltojen, bensa-asemien (niitä on muuten Virossa/Latviassa about kahden kilometrin välein!!) ja laiduntavien haikaroiden parissa alkoi. 
Varokaa muuten Statoilin arvokasta, kuvassa mehevän näköistä hampparia. Ou mai gaad, ne oikeasti laittaa paistetun munskun ja pekonin mikroon (!!!) ja siinähän sitten syöt mikromössöhamppia pitkin hampain. Lue = syötät lähes kaiken koiralle.


Ja Balihan syö.
Tämä maanmainio matkakoira syö, nukkuu, pissaa ja kakkaa kuin kotonaan. Ei iske ripulit, ei mene hermo, ei petä pinna. Ei läähätä, ei kuolaa, ei käyttäydy sopimattomasti. Ihan mahtava matkakumppani. Sanoinko jo MAHTAVA.

Mukavan ja rennon matkailun päälle hotelliin, lenkille ja OIKEAN hampparin ostoon. Hotelliamme lähellä oli oikein kunnon hamppikauppa, josta sai ihan oikean paistetun ja maistuvan hampurilaisen tykötarpeineen. Kyytipoikana oli paikallista raparperilimukkaa. Palvelu sujui.


Ai että. Hampurilaistilauksemme numeromölkky. 
Kutonen. Onnennumeroni. No, Cacibia se tiesi. Statementtikin oli kohdallaan. Don't fuck your summer. 

Hyvin nukutun yön jälkeen aamulenkille ja hotellin aamiaista hotkimaan. Olipa pliisua. Pitääkö ne kurkut ja tomaatit leikata viikkoa ennen? Ehkäpä kuivattavat niitä hotellissa ihan föönillä? Narskuta siinä sitten kurkkua, joka on kuin paperiarkkia söisit. Makkara oli perusbalkania, leipä leikattu valmiiksi pieniksi paloiksi. Kaakao oli sentään kuumaa ja hyvää. Juusto kumia.


Mutta kumijuustosta ja paperikurkuista selvittyämme - minkälainen näyttelypäivä meitä odottikaan.


Timo Aalto treenasi ja tsemppasi Balia aamulla ja lupasi viedä Balin valioluokassa. 
Haaveissa oli valioluokan voitto, josta minun olisi sitten hyvä jatkaa ja ponnistaa eteenpäin kehässä. Hitsinpimpulat, Timpsukka ja Bali liitivät kehässä voittoon ja tuomari jätti kaksi muuta valioluokan urosta ilman SA:ta!! Huimaa. Tästä oli hyvä jatkaa.


Olin tässä vaiheessa jo pissata housuuni - jonka asian myös suureen ääneen julistin. 
Siinä kehänlaita nosteli kulmakarvojaan ja mahtoi epäillä, että olin liikkeellä doupattuna - eikös jokin virkistejuoma lupaa ihan siivetkin? - sillä hyppelin siellä kuin juuri kevätlaitumelle päästetty varsa.

Valioluokan voitto oli hieno välietappi, mutta vielä oli tehtävää. PU-luokassa kilpaili neljä urosta. Junnuluokan voittaja, nuorten- ja avointen luokkien voittajat JA Bali. Voi hitsivitsi sentään, tuomari poimi Balin ykköseksi. Bali voitti urokset, hurjaaaaa!!! Saimme Latvian sertin, Cacibin ja vielä kirsikkana kakussa Latvian voittaja 17-tittelin. Johtuen sekoamisestani jäi ikävä kyllä nartut näkemättä. Niitä oli olevinaan tarkoitus katsoakin...


Bali haluaisi ostaa oman Ghetto Burgerin.

ROP-kehässä saikin sitten juosta. 
On se hyvä, etten polta enää. Taisi mennä semmoiset kuusi kierrosta - tuomarilla oli vielä harjoitusarvostelija siinä - tulipahan nyt sitten ainakin näytettyä ja nähtyä liikkeitä kokorahan edestä.

Jotenkin koko päivä ja reissu oli lopulta vapautunutta. Kun alku vastusti ja yritti sanoa jotain (?), Megastarilla oli tylsää ja kilpakumppanikin ennen kehää luetteli taas kaikki saamansa Cacibit (oliko niitä 11) - nousi siinä sitten Bali siivilleen. Omassa autossa oli mukava matkustaa ja koko reissu tehtiin alusta loppuun Balin ehdoilla. Kun Mikael Matruusi ohjasi meidät metri kertaa metri luukkuun - jossa siis koirille lukolliset häkit - niin kyllä siitä lähdettiin, että Sandqvist istuu siellä sitten Balin kanssa tiiviisti. Vaikka sitten yhdellä - kovalla - jakkaralla nuokkuen, koira sylissä.

Muistan ihan nauraneeni siinä kierroksella 4, että mennään nyt sitten ja liidetään kun kerran liidätyttää. Olin ostanut Riga-rannekkeenkin tuomaan meille onnea ja kun meksikolainen herrasmiestuomari seisahtui valioluokassa heti Balin ääreen - alkoi hyviä fiiliksiä, merkkejä ja tuntemuksia virrata. Ai että.


Herranenaika sentään.
Kaiken kukkuraksi Bali otti vielä ROPinkin ja kyllä siinä ihan suretti, ettei ryhmään ehditä jäämään. Toimistolle kertomaan, että on lähdettävä ja lopulta ihan aikataulussa päästiin ajoon.

© Hannu Kervinen

Vielä ennen kotimatkaa pakolliset pönötyskuvat Timon taitavassa handlauksessa.
Huippupäivä. Mikä onkaan hienompaa kuin tulla intiksi ROP-pallilta. Minun piti elää 52-vuotiaaksi, ennen kuin sain kokea inttiyden euforian. Mahtava tunne.

© Hannu Kervinen

Ei ole ihan helppoa esittää koiraa, jonka viat tunnistat liiankin hyvin ja joka on tuuliviiri kuten emäntänsä.
Päivät ja tunnelmat vaihtelevat sillä ja minulla ja välillä alkoi jopa epätoivo iskeä, kun tuomari sanoo, että "en pitänyt koiraasi yhtä tasokkaana kuin voittajaa, siksi jätin vara-cacibin jakamatta". Ei ole nimittäin helppoa esittää myöskään koiraa, jonka hyvät puolet ja ominaisuudet tunnet yhtä hyvin kuin ne viat - ja joudut ajoittain ihmettelemään, etteikö kukaan muu näe niitä samoja laatuominaisuuksia kanssasi?
Onneksi minulla on ollut tukijoukkoja matkan varrella kun pari kertaa on usko ollut koetuksella. Ei siis itse koiraan, eikä Cacibin metsästykseen - vaan tuomareihin ja heidän painotuksiinsa. Välillä on vain tuntunut, että olemme väärässä paikassa - väärään aikaan.
Koiranäyttelyissä ei aina pelkkä "hyvä koira" riitä. Tarvitaan tuuria, biorytmien ja makujen osumista ja sinfoniaa. Menestys rakentuu palasista. Koira on vain yksi (ihana) osa tätä hurlumheitä.

© Hannu Kervinen

Iloiset handlerit Riikassa.

Ja älkää ymmärtäkö väärin - mauissa pitääkin olla variaatioita ja eri painotuksia. 
Mutta se, että tuomarin makumieltymykset kuvastuvat juuri Sinun koirastasi - se onkin sitten oma lukunsa se. Ikuinen mysteeri ja vaatii joskus aikaa, rahaa ja matkustelua, ennen kuin osuu. Nyt se osui ja hienoimmalla mahdollisella tavalla.


Neljä maata, 6 Cacibia ja pari varasellaista - uskomattoman hieno kokonaisreissu uskomattoman hienon koiran kanssa.

Kiitos kun kuljit vierellämme.


Ja onnea ja kiitos rakas hienomus maksimus koirani Bali, uusi C.I.B (*anottavana*) FI & EE & LV Ch JWW-14, LVW-17 Pendahr Fred Perry. Wau ja vielä kerran wau. Huisia.

Tämä matka ei olisi toteutunut ilman kämppiksen apua, siitä iso kiitos. Samoin kuin Silja, että pystyit tulemaan apuun niin lyhyellä varoitusajalla. Kenzola kiittää ja kuittaa.


Vielä lopuksi. Uskokaa unelmiin. Rakastakaa koirianne.

kuvat: oma matka-albumi ja podium-kuvat Hannu Kervinen

3.6.2017

Molskahdus Moletaihin!

Taas mentiin - suunnistimme toistamiseen Liettuaan, tällä kertaa Moletaihin. 
Moletai on Kaunaksen kanssa melko samalla korkeudella, mutta eri suunnassa, Kaunas lähempänä Puolan rajaa ja Moletai Valko-Venäjän rajaa. Takamukset puuduksissa matkasimme tännekin, sikäli eroavaisuutta ei juuri Kaunaksen kanssa ollut.

Olin tammikuun jäljiltä miettinyt tämän Moletain valmiiksi - ja niin oli näköjään moni muukin, suomalaisia oli paikalla peräti 9. Muiden suomalaisten ei juuri tyhjin käsin tarvinnut kotimatkalle lähteä, ei allekirjoittaneenkaan, mutta omat tuomiseni koostuivat lähinnä Pina coladasta, sen eri muodoissa.
Sen kuuluisan "viimeisen Cacibin" metsästys ei ole osoittautunut kovin helpoksi, minkä tosin ennalta tiesinkin. Nimimerkillä 18 kertaa viimeistä Suomen serttiä koiralleen hakenut, Vantaa.



Hannuhanheilu, tuuri, osuma ja maali osuu milloin kenellekin, tarvitaan vain niitä sopivia tähtien asentoja, biorytmejä, kehäkumppaneita - ja onpa sillä tuomarillakin painava sanansa sanottavana, kuten tekstistä alempaa saamme lukea.

Onneksi metsästystä saa tehdä lystikkäässä ja rennossa seurassa, olin onnekseni saanut tutun matkakumppanin mukaani, Virpin, johon tutustuin Kaunaksen reissulla. Ihana seura ja tuttu ja turvallinen takapenkki ja sama matkayhtiö, King Tours - ihan kuningasreissu taas tehtiinkin!


Olin tehnyt etukäteen tiedusteluja josko Liettuasta liikenisi ennen bussia autokyytiä pois näyttelypaikalta, nimittäin luvassa oli jössesmäinen koettelemus ajallisesti. Minähän kehistelin lähtöpäivän Suomessa  ja päivä venyi pitkälle alkuiltaan. Pieni lepohetki ennen matkaa jäi haaveeksi. Whippetväessä on voimaa maailmanlaajuisesti ja kyyti - alustava sellainen - järjestyi. Yksi whippetkasvattaja asui samassa kylässä kuin hotellimme, Panevezysissä, jonne oli vaatimattomat 100 km näyttelypaikalta.
Haaveilin - siis haaveilin - pääseväni näyttelypaikalta hotellille noin kolme-neljä tuntia ennen bussia. Saahan sitä aina haaveilla. Sovitun kyydin koirat olivat ROP ja ROP-pentu. Myöhään meni hänelläkin.


Torstaina klo 18.15 starttasi vihdoin omnibussi osaltani ja olisimmeko olleet n. aamukahdeksan aikaan hotellilla perjantaina. Kevyet 14 tuntia tien päällä ja ehkä onnistuin horrostamaan bussissa juuri ja juuri kolmisen tuntia...
Kiirehdin toiveikkaana, alati optimistisena matkalaukkuni bussista, koska harhoissani uskoin siihen, että pääsisin näyttelypaikalta pois klo 15 aikaan.


Näyttelypaikalla olimme siis lähempänä aamukymmentä, kehät alkoivat klo 11. Janus Opara piti Balia pitkään valioluokan toisena, mutta happoisin jaloin, unisin silmin, pääsin (pääsimme) hädintuskin kuoppaisessa kehässä eteenpäin ja meidät siirrettiin kolmanneksi. Saavutus sinänsä. Arvostelu oli lyhyehkö:
"Attractive male. Good expression. Shapy body. Quite deep chest. Free movement. Lovely coat.".
EXC/3

Miten ihanaa olikaan löysänä valua telttatuolilla Virpin teltassa. Perjantain keli oli viileähkö ja ajoittain erittäin tummanpuhuvia pilviä kerääntyi taivaalle.


Voi olla, että pari tippaa saatiin, mutta pahimmat kuurot kiersivät entisellä lentokentällä sijainneen näyttelyalueen. Koettelemukset olivat kuitenkin vasta alussa. 
Nimittäin sillä aikaa kun Virpillä pamahti telttatuoli, Sandqvistilla pamahti kevythäkki. Putkien kiinnitysmuovi hajosi ja eikun uutta ostamaan. Kiitos Ulla, ihanaa, että saimme heti uuden!
Sovittu kyytimme ei omien koirien ollessa ROPpeja kyennyt venymään aiempaan lähtemiseen, niinpä aloin soittaa KT:n puhelinnumeroon; olinhan luvannut vahvistaa kyydin bussin tietoon. Tätä tietoa en kuitenkaan koskaan saanut läpi, sillä matkanjärjestäjän puhelin oli sammunut. Olimme varmasti kaikki yyberväsyneitä ja jollei nyt koomassa, niin ainakin lähellä koomaa. Koiranäyttelyreissut hitsinkuuseen ovat äärimmäisen raskaita, jollei joku tiennyt. Reissua on IHANA tehdä mukavassa seurassa, mutta tarvitaan myös koira, joka jollei nyt ihan nauti, niin ainakin reissaa tottuneesti ja rennoin rantein. Bali on juuri tällainen koira. Se syö, jodlaa, urisee, pissii ja kakkii normisti - ja matkustaa kiltisti. Mikä ihana koira koiranen se onkaan. *pakahtuu* Bussireissulla tarvitaan myös taimauksen onnistumista, tiedon perillemenoa ja yhteisymmärrystä. Aina tämä ei toteudu, mikä on tietenkin kovin inhimillistä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.


Nohh, näin jälkeenpäin ajatellen olisin tietysti voinut marssia omnibussin luokse sanomaan, ettei kyyti onnistukaan, mutta onnikka oli "kilometrin päässä". Whippetkehä oli lentokentän toisessa päässä ja villiskehä toisessa. Kehien väli taas kilometri. Hiihtoa tuli päivälle varmasti useampi eessuntaas-veto ja kooma esti kävelemästä bussin luokse. Yritin sinnikkäästi soittaa. Tällä välillä Virpi kävi omnibussissa sanomassa, että jää ryhmiin. Niihin jäi kolme muutakin.


Kuitenkin mennessämme päivän päätteeksi bussiparkkiin, onnikka oli kateissa. Se oli kuulema lähtenyt juuri, n. 5 minuuttia sitten. 
Epätoivo alkoi nopeasti vallata alaa, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuimme pääsemään erään autollaan yksin liikkeellä olevan naisen - kiitos Toma!!!!! - kyytiin, jolla oli vain yksi koira mukanaan kyydissä. Tosin ihan kuin elokuvissa ei mennyt tämäkään kyyti maaliin, vaan bensa loppui kesken ajon, eikä varakaasu pelittänyt. Niinpä odottelimme rotvallissa reilun puolituntisen taksia, joka toi Toman autoon bensaa.

Mitähän se kello oli, kun olimme hotellissa? Varmaan yhdeksän kieppeissä? Ei siinä juuri kissaa ehtinyt sanoa, kun uni tuli meidän molempien silmiin.


Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena. Suunnistimme Balin kanssa hotellimme edustalla olevaan upeaan puistoon, joka oli sisustettu kauniiksi patsain. Varhaisen reissuaamun kunniaksi Bali päästeli vapaana, riemua täynnä, vihdoinkin irti ja omimmillaan, siinä puuhassa, mihin whippet on tehty!


Hieno hotellimme yllä.

Ja sitten mentiin:





Tällä kertaa kaikki kuvat ovat näemmä vasemmalta kyljeltä. Balilla on kuitenkin myös oikea kylki, jota en nyt onnistunut kuvaamaan.

Lauantain vietimme siis huomattavasti perjantaita helteisemmissä tunnelmissa ja siitä johtuen niskastani roikkuu tällä hetkellä ihonriekaleita. 
Birgitta Svarstad osoitti meidät valioluokan neljänsiksi seuraavalla arvostelulla (huomioikaa lanne-kohta):
"Nice breedtype, very masculine with typical head. Enough underjaw. Good ears. Typical outline. Good fore chest. Good body. A bit long in loin. Very good behind. Short hock. Very good feet. A little weak in pass move. Easy mover."
EXC/4

Näpsiä arvosteluja, nämä. Mutta lauantain tärkeintä antia oli lähinnä kylmä mustikkasiideri, sekä siiderinlipityksen jälkeiset ostokset.


Ostin mm. kissankynsien leikkuuseen tarkoitetut sakset. Hyvin muuten mallaa mm. Balin kynsille. Joten Bali lienee laumani pitkälanteinen kissa. Miau.
Likaa, moskaa ja hiekkaa imevä terassimatto oli 5 euroa kappaleelta, mutta kolme mattoa sai kympillä. Eikun kaupoille. Kaksi lähti Virpin matkaan ja yksi Kenzolan terassille. Kenzolaan muutti myös vartalon ympärille tehty ns. namivyö. Pysyy ainakin paikallaan ja ei heilu hentoisessakaan liivissä sinne sun tänne holtittomasti, kuten entinen kiiluva namipussukkani. Vyötärönympärys namipussissa riitti juuri ja juuri, vaikka tympeä myyjä ensin totesikin NO kysymykseeni "do you have these for fat people"? Suosittelen paria siideriä kaikille ennen shoppailua. Ostosten teko sujuu rennoin rantein ja leppoisasti tinkien.


Jahka pääsimme hotellille joskus mitälie yhdeksän aikaan, niin suunnistimme oitis porukassa hotellin hienoon ravintolaan. 
Odotimme ruokaa tunnin verran ja siinä kävi tarjoilijaa kommentoimassa, että meteliä kuuluu sieltä ja sieltä huoneesta. Tuskanhikisenä odotin, että Balin ja minun huoneen numero mainitaan, mutta onneksi ei. Bali ei tosin hauku... MUTTA 1,5 tunnin ateriointiin käytetyn ajan jälkeen, suunnistaessani huoneeseemme, kuuluihan sieltä. Nimittäin AUUUUUUU. Bali päätti ulvomalla pyytää, josko kiirehtisin. No kiirehdinhän minä ja nakkelin sille vielä vinkua hotellihuoneessa siihen malliin, että lyhyeksi leikattu kynsikin alkoi vuotaa.

Jotenkin onnistuttiin heräämään 05.00 vielä sunnuntaiaamuunkin, ja toiveikkaana suunnistimme lentokentälle, josko tänään.
Yksi asia mikä koiranäyttelyharrastuksessa on varma, on nimittäin se, että et koskaan tiedä, mitä tänään kehässä tapahtuu. 

Tänään mittakeppi heilui ja vinossa varpistaneet ~ 51-senttiset whippetimme saivat tuomarin toimesta 54-55 -sentin mittoja. Latvialainen tuomari jopa kysyi 55-senttiseksi mitatun (mittoihin menevän) koiran handlerilta, että "otatko hylätyn vai poissa-merkinnän". Tuomarin mielestä koko on "erittäin suuri ongelma rodussamme".
Olisin mielelläni esitellyt hänelle kotonani olevaa 10,5-vuotiasta 56-senttistä whippetiä ja näyttänyt kuvia edesmenneestä 55-senttisestäni. Olisimme yhdessä voineet pohtia, että onko koko tänä päivänä enää niin suuri ongelma kuin se oli esimerkiksi noin 10 vuotta sitten. 

Valioluokan kakkossijalta pääsimme sunnuntaina kuitenkin kärkkymään vacaa, sillä valioluokan voitti Mio, joka on jo INT. Tuomari oikein huusi meidät kehään, tyyliin welcome, ja ohjasi avo-luokan voittajan eteen. Sitten tuomari pisti kädet puuskaan ja rypisti otsaansa ja kylmänviileä lause kajahti, se lause, jota et KOSKAAN haluaisi kuulla kärkkyessäsi vara-cacibia; "Sorry ladies, no reserve today". 

Tuomarimme, rva Because I Can, oli tehnyt päätöksensä ja siihen oli tyytyminen. 
Neljäskään yritys ei tuottanut toivottua tulosta. Jospa se jostain, jonain päivänä. Timbuktusta, Senegalista tai Nauru-saarilta?
Vija Klucniece epäsi vaca:n tällä arvostelulla:
"Big boy. Excellent head. Good eyes. Small, flexible ears. Excellent neck. Excellent topline. Deep chest. Well angulated behind. Moves well. Nice representative."
EXC/2

Sitten ei muuta kuin ajamaan aikaa vastaan kotiinpäin. Sunnuntai-iltana ei kovin moni Pina colada-kauppa ole nimittäin auki. Ei se Alko 1000:kaan -vai mikä lie, Liettuan ja Latvian rajalla. Sinänsä mielenkiintoista, että kun vihdoin pääsimme latvialaiseen Rimiin, niin näimme hintojen pompsahtavan silmissä verrattuna Liettuaan. Tyyliin 0,35 cl PC:tä Liettuassa 3,50 ja Latviassa 5,80. Rimissä olisi ollut vaikka mitä katseltavaa ja puristeltavaa, mutta eikun PC-hyllylle, jossa oli 8 pulloa, helppo päätös, otin ne kaikki. Pölyä keräämästä.

Bussissa muuten matkasi aimohauskaa porukkaa, etunenässä Minna - jolla muuten oli Kenzo-niminen kishu - sekä Heli, jolla oli silkkejä ja apinoita. 
Näiden kahden neidon kanssa sai lirautella naurupissoja housuun - en tiedä heistä, mutta oma pidätyskykyni oli kovilla. Sanailu oli viiden tähden luokkaa, voittaen neljän tähden hotellimmekin. Sen, jossa hampurilaista sai odottaa tunnin.
Bussin takaosaan oli selvästi istutettu hulluimmat ja hulvattomimmat ja uskon, että muillakin oli kustannuksellamme hauskaa.

Näissä kahdessa omnibussimatkassa, jotka nyt olen tehnyt, on nimenomaan ollut loistavaa se, että vaikka resultit ei ihan mieltä myöden ole olleetkaan, saa bussiläppä väkisinkin hymyn huulille ja naurun voimalla epämieluisat kokemukset unohtuvat alta aikayksikön. 



Takaisin tullessa väsymys oli jo sitä luokkaa, että horrostaminen onnistui melko vaivatta välin 23.30-06.00. Elefanttijaloin temmelsimme bussista Tallinnan satamassa ja väänsimme vielä rattoisan ryhmäposenkin. Kuvassa näkyvällä voimisteluliikkeellä, jolla painuneiden selkänikamien väliin saadaan taas hieman väljyyttä. Ostoslistalle muuten menee nyt LENTOSUKAT. Elefanttijaloin EI ole mukava kävellä. Mielestäni Tallinnan satama voisi tarjota esim. lymfahierontapalveluja, menestys olisi taattu.

Tuomareita ei nyt käy kiittäminen, menestyksellä ei voi leijua eikä leveillä, mutta keulinpa sillä, että King tours se osaa koostaa porukan bussiin.

Kohti seuraavia seikkailuja sitten vain. Jännä nähdä, mistä me Balin kanssa itsemme seuraavaksi löydämme? Siitä sitten lisää, kun aika on. Villi veikkaus, että kaukaa. Hornankuusesta ja sieltä, missä vain pippuri kasvaa. Aurinko ei paista, tuuli ja viima käy eikä whippetiä ole ko. maassa ikinä edes nähty.

Kiitos vielä kaikille. etunenässä tietenkin King tours ja HUIPPU matkaseura Virpi, Minna, Heli, Ulla - keitä kaikkia teitä ihania matkakumppaneita olikaan, lähdetäänkö taas pian? Tekeekö King tours reissuja Nitraan? Semmoinen nimi löytyi pikaisella Googlemapsetuksella jostain, niin mistä?

Ja KIITOS Bali, reissukoira vailla vertaa! Tsukin kanssa matkustaminen on kyllä loivan lystikästä ja leppoisan lunkia!

Lämmin kiitos myös dogsitterit; Emmi, Henni ja kämppis. Ilman teitä ei reissuilu onnistuisi.
Kaikki kuvat: Panasonic LUMIX - reissukamerani. 


1.6.2017

Kenzola testaa Platinum -koiranruokaa.

Laumalleni tarjoutui huisi mahdollisuus testata uutta ja erittäin korkealaatuista Platinum-kuivamuonaa. Tosin ruoka on aika kaukana "perinteisestä" kuivamuonasta. 

Eläinruokateollisuus on siitä hauska teollisuudenala, että trendit seuraavat siinäkin toisiaan, nopeassa tahdissa. Kuluttajat ovat valveutuneita ja vaativia ja koiranruokateollisuus yrittää miellyttää kaikkia, yhdessä ja erikseen. Innovaatioita pukkaa ja jokaiseen hintaluokkaan pyritään luomaan ruoka, "joka sopii kaikille". Tai sitten ei sovi, mutta samaan sarjaan luodaan sitten omat sensitive- ja veteran- ja castrated - alalabelit, niin johan sopii.

Useat merkit ovatkin luoneet "täsmäruokia"; jokainen meistä on nähnyt boxeri-, mäyräkoira- ja dobermann-ruoat, muutamia mainitakseni, sekä premium- ja superpremium-käsitteet. Joskin on helppo uskoa, että mäyräkoira syö ihan samaa ruokaa kuin saman sarjan BASIC Adult-ruokaa ostava, mutta mäyräkoiraruoassa saattaa olla yksi ainesosa hieman eri vahvuudella tai sitten mäyräkoiraruokaan on lisätty hippunen jauhettua puolukkaa. 

Vuosikausia on koiranruokasäkin kuin säkin kylkeen läntätty puhtoisen kultaisennoutajan kuva ja sitten, kun ihmiset oppivat lukemaan sisällysluetteloita; ennen: kauraa, maissia, lihajauhoa, nyt: lihaa ja eläinperäisiä tuotteita, maissia, kauraa - alettiin hyödyntää premium- ja superpremium -käsitteitä. Jotka tosin ovat hämärtyneet. Premiumruoka kun voi olla laadukkaampaa kuin superpremium. Jokatapauksessa säkkien ainesosaluettelot ovat niin vaikeaselkoisia ja pienellä präntillä olevia, että kuluttaja valitsee kaupassa joko sen ruoan, jota myyjä suosittelee, tai sitten sen ruoan, jonka logo ja ulkoasu miellyttävät. Hinnan osuessa haarukkaan.

Koiranomistaja siis ostaa usein  joko suositeltua merkkiä tai sitten tarjouksesta ensimmäistä kertaa merkkiä, joka sopii kuin taikaiskusta koko laumalle. 
Uskollisimmat pysyvät tässä yhdessä ja samassa merkissä, kunnes sitten a) tehdas vaihtuu ja ruoka huononee mystisesti ja/tai b) valmistaja ei enää maksakaan Mustin ja Mirrin hyllymetreistä tai valmistus vain vähin äänin lopetetaan. Ja sitten sama ruoka tulee uuteen säkkiin, uudella logolla ja uusin markkinointiväittein ja näin säkin vanha hinta 40 eur/sk saadaan "oreganon ja vuorenjuurimikstuuran lisäyksen" ansiosta nostettua 55 euroon/sk.

Sitten on meikäläisiä, joka haarukoi ja ostaa kohtuuhyvinä pidettyjä merkkejä, hyvillä proteiini- ja rasvapitoisuuksilla, hyvällä maistuvuudella - ja useista eri vaihtoehdoista sitä, mikä on milloinkin tarjouksessa.
Ostin ennen koiranruoan orjallisesti säkki kerrallaan kaupasta, nykyisin ostan netistä 3-4 säkkiä kerralla, yleensä kaikki eri merkkiä. Voin toki ostaa peräkkäinkin vaikka kaksi satsia samaa, jos sattuvat olemaan edelliset hyviksi koetut merkit jälleen tarjouksessa.

Aika-ajoin lanseerataan näyttävästi suomalaisille markkinoille uutuuksia. Nyt oli Platinumin
vuoro.
Koska pääsimme testaamaan ruokaa, päätin suhtautua tällaiseen De luxe -ruokaan avoimin mielin. Takaraivossani tosin kummitteli alusta alkaen se tosiasia, että ruoka on ison lauman omistajalle erittäin kallista. Jäinkin testin jossain vaiheessa miettimään, että mille rodulle ja millaiselle koiranomistajalle ruoka on oikein tehty ja lanseerattu?
5 kilon säkin hinta huitelee 35 eurossa, näinollen 15 kiloa koiranruokaa - josta nyt maksan n. 40 euroa - maksaisi Platinum-muodossa 105 euroa. Kaikenkaikkiaan 5 whippetiä syö n. 30-40 kiloa ruokaa kuukaudessa. Nykyinen koiranruokakustannus kuukausitasolla (90-100 euroa) nousisi Platinumilla liki kolminkertaiseksi.

Mainonta ja markkinointi luo mielikuvia ja tässä tapauksessa Platinum kosiskelee voimakkaasti koiranomistajaa, joka haluaa syöttää koiraansa selkeästi paremmalla kuivamuonalla, joka pitää sen minkä lupaa. Ja antaa vielä vähän enemmänkin.

Platinum nimittäin on täyttä tavaraa.
Nappula on puolikosteata, vähän kuin pieniä lihaliemikuutioita käsittelisi ja nuuhkuttelisi ja testin alussa koirani vetivät sitä semmoisella intensiteetillä, että kaikki ryystivät, yskivät ja köhivät. Maistuvuus on siis huippuluokkaa. Sittemmin into laantui ja mm. Maui nuuhkaisi jonain aamuna kuppiin siihen malliin, että "en jaksa enää tätä tiukkaa tavaraa". Tästä päästiin nopeasti takaisin normaaliin evästysmoodiin ja Maui ja Huima ovatkin omasta laumastani vetäneet testiä hienosti maaliin.
Sensijaan Luxille eväs aiheutti useamman päivän vesiripulin, joka asettui, kun sille annosteltiin HauHau Championin kanaperunaa kuppiin. Samoin hieman herkkämahaisemmat koirani muutenkin, eli Hupi ja Bali reagoivat löysällä vatsalla, ei sentään vesiripulilla, kuten Luxi.
Aivan testin alussa vatsoilla oli myös kova työ kohdata näin jytyä kuivamuonaa, sillä hajuhaitat omassa huoneessani olivat sitä luokkaa, että jouduin illan mittaan suihkuttamaan 4-5 kertaa huoneeseeni ilmanraikastinta!!! Tästä onneksi päästiin eroon muutamassa päivässä. Onneksi minulla oli omasta takaa silmätippoja, sillä silmiäkin oikein kirvelsi tuo lihaliemikuutioiden "sulaminen" ja koirieni suolistokaasut.

Platinumissa TOSIAAN on vähintään 70% tuoretta lihaa, joka on sisällytetty nappuloihin hellävaraisella keittomenetelmällä. 
Platinum EI sisällä mitään houkutus- tai makuaineita. Niitäkin nimittäin koiranruokateollisuus saattaa nappulaan lisätä. Sain taas uuden, hyvän selityksen siihen, että miksi kakkaa imuroiva koirani voi ohittaa 50 sontakasaa, mutta syöksyy syömään pökälettä numero 51. Koirallahan on tunnetusti hyvä hajuaisti, ja kyllä sen kirsu haistaa pökäleen, joka on marinoitu houkutus- ja makuainein!
Platinumissa ei ole myöskään väriaineita (kakka on ruskeaa, eikä esim. punaista kuten joskus näkee), ei aromivahventeita eikä säilöntäaineita.
Ulosteet ovat olleet testiryhmässäni Huimalla ja Mauilla turbokiinteää ja oikeastaan hajutontakin! Ulosteen määrä on vastannut aika normia.

Voin lämpimästi suositella kuivamuonaa käytettäväksi isoissa laumoissa esim. makupaloina, maistuvuus on varmasti taattu! 
Katselin muuten Moletaissa Liettuassa, että Platinumia myytiin siellä hintaan 11 euroa 1,5 kiloa. Isompia säkkejä ei edes ollut myynnissä. Ja toki sellainen ihminen, jolla on ehkä yksi koira tai kaksi, voisi löytää tästä kuivamuonasta itselleen ja laumalleen osuman ja maalin. Ruokaa ei tietenkään tarvitse antaa niin paljon kuin normaalikuivista, koska Platinum on täyttä tavaraa, eikä sen joukkoon sen puoleen tarvitse sotkea lihojakaan, koska ruoka on - niin, täyttä tavaraa.

Jos kiinnostuit lisää tästä Super Super Premium ruoasta, piipahda Platinumin sivuilta lukemassa lisää: KLIK (Platinumin ja tavallisen kuivaruoan ero) ja KLIK (Platinumin hyödyt).


6.5.2017

Mauipitoinen kolmiviikkoinen.

Kolme viikkoa Mauisaa elämää on hujahtanut hups vain. Kuvia kertyy, treenejä vedetään ja tutustutaan toisiimme. Avataanpa hieman viimeviikkoisia menoja ja meininkejä:


oman pään mukaan tuntuu menevän tämä pieni piipero. Siinä missä edellisiä pupeloita on yöllä maannut pääni päällä ja kaulallani (!) niin Maui kuorsaa jalkopäässä. Jos sitä yrittää "kahmia" Emmerdalen aikaan kainaloon, se kauhistuu oitis ja ottaa etäisyyttä. Menee kauimpaan sängyn nurkkaan ja/tai hyppää alas, lattiapedille. Hyvä näin, tätä toimintoa tuemme!


Eräs whippetharrastaja taasen oli "kauhuissaan" kun kuvissa lattioillamme on yhä matot. Niin. Sinnikkäästi Maui kannetaan heti herättyä ja leikin päätyttyä pihalle, jonne se muitta mutkitta pissii. Tosin nyt kolmeen viikkoon lienee mahtunut 3 tai 4 sisäpissaa, sillä joskus yöllä - huomaamattamme -  lapsen yllättää pissihätä ja silloin hän suunnistaa kämppäkaverin huoneeseen ja lirauttaa lammikon. Hyvä näin, tätä toimintoa tuemme! Heh, no ei ihan sentään, mutta parempi tämä kuin pissa sängyllä tai aulan matolla.
Yötä vasten hän lirauttaa pissat n. 00.00 ja seuraava hätä yllättää n. 05.00 - ja jollei ole heti Pekka Niskan tapaan pentua nostamassa pihalle, pidätys toimii sinne kämppiksen huoneeseen asti... Seuraava varsinainen aamupissa ja -sikari tulee n. kello 09.30. Ihanaa, muuten, (KOP KOP) kun on tiukkaa sikaria tekevä puppana!!


Mattoja voi siis vallan hyvin pitää lattialla.
Tämä kaveri tietää kyllä, että mitä pihalla tehdään. Oksien riipimisen lisäksi. Maui nimittäin vaivihkaa saattaa pissamatkalla ottaa suuhunsa myös kepin, multapaakun tai karikkeen ja näitä sitten salakuljettaa sisään ja natustaa matolla. No, tästä selviää imurilla.





Jos on kaikilla pojillani ollut jokin ominaisTUHOLAISpiirre, niin Mauilla se on selvästi matot ja TOILETTI. 
Kylpyhuoneessa on monta ihmeellistä asiaa ja mieli vetää aina sinne. Nyt kun allaskaappi on kaatopaikalla, wc-paperirullat piilotettu yläilmoihin ja wc-harjakin ulottumattomissa, niin ainahan sitä voi järsiä vaikka viemäritiivisteitä. WC-harjaa voi myös "käskyttää" yön tunteina, kimeällä haukulla. Josko se siitä kiepsahtaisi suuhun, kun oikein komentaa!

Kämppäkaverin huoneessa yksinäinen tuoli toimii myös hammastelun kohteena, samoin kuin oman huoneeni TV-taso. Kylpyhuoneen mattoja raahataan pitkin kämppää ja siinä sivussa nakerretaan muitakin mattoja. Matot ovat selvästi Se Juttu.


Ruokailu sujuu. Tosin alkuun nappulat eivät oikein pudonneet, mureke, patee ja kaikenlaiset vatkulit ja mössöt olivat nam, nappulaa meni pitkin hampain. Harmi vaan, kun nappulat ovat nykyään niin Very Balanced ruokaa kaikkine hivenaineineen ja tarpeellisine vitamiineineen. Nohh. taikamuru oli raejuusto, sitä kun lykkii nappulan sekaan, johan putoaa! Kuitenkin kolmessa viikossa kasvua on ollut peräti 1,7 kiloa, se on pikkukoirassa paljon se! Lähtöviikolla Englannissa, torstaina, poika painoi 6,0 kiloa ja nyt keskiviikkona, 3.5., 7,7 kg. Hyvä Mauiiiiii!!! Jännä nähdä ensi keskiviikkona raejuuston vaikutus painoon.
Saimme Englannista mukaamme 2,5 kiloisen kuivamuonapussin, joka alkaa vedellä viimeisiään. On sitä nappulaa siis mennyt kolmessa viikossa kuitenkin melkein säkillinen. Seuraavaksi siirrymmekin Profinen penturuokaan.


Alkuun muut pojat olivat melkolailla "kauhuissaan" uudesta neulahampaasta laumassa, mutta ovat hiljaa sulaneet. 
Ei voi muuta kuin antaa kymmenen pistettä jokaiselle, niin ymmärtäväisiä ovat vanhemmat pojat olleet. Viilipyttyjä, rauhallisia, sietäneet ja kääntäneet toisen posken. Kukaan ei ole suuttunut eikä pannut poikaa ojennukseen voimakeinoin tai -sanoin, toki ovat hieman pörisseet ja vaihtaneet maisemaa, mutta ei mitään sellaista voimakasta reaktiota mitä olisi voinut olettaa. Bali on ollut ehkä eniten "shokissa", onhan sen "viimeisimpänä laumaan tulleen helluisen kainaloisen asema uhattuna". Olen yrittänyt huomioida erityisesti Balia, ettei "tässä nyt ole mitään hätää. Kaikki etusi säilyvät".

Sensijaan laumani vanhin ja eittämättä viisain, 12,5-vuotias Hupi, on ihmeen sitkeästi jaksanut ja sietänyt. Laittanut pientä ojennukseen, päättäväisesti ja painokkaasti, mutta samalla hyvin rauhallisesti. Hammasmiekkaillut juuri puhdistetuilla hampaillaan - niillä, joissa ei juuri hammaskiveä edes ollut. Toki Hupi ajoittain selvästi pakenee paikalta, mutta ei osoita sellaisia voimakkaita HUSPOIS-efektejä, mitä vanhalta lauman pääministeriltä voisi odottaa ja olettaa.

Huima ja Bali ovat jo ottaneet muutamia aamu-, iltapäivä- ja iltapaineja lapsen kanssa, ja siitäkös tämä termiitti on vain innostunut lisää. Vetoleikkejä ja pompsahtelua, runsain ääniefektein. Parisen viikkoa siinä meni, että alkoi löytyä yhteistä kieltä. Vanhemmat koirani sentään osaavat hieman englantia.

Tätä kirjoittaessa kukaan ei enää vaihda huonetta, ei pakene eikä riiputa päätään; "koska toi lähtee" -ilmeellä. Maui on sulattanut sydämet.


Yöt menee hyvin, aamut ja päivät samoin. 
Kuitenkin jossain vaiheessa päivää on aina riehuttava. Esimerkiksi aamulenkillä on mukava sotkea hihnat ns. metrin välein. Lenkin jälkeen voi ottaa 30 minuutin tirsat, mutta sitten on lähdettävä taas raahaamaan mattoja. Kun mattojen raahaus tympäisee, voi alkaa purra Luxia, Huimaa ja Hupia ja aloittaa äänekkään painin Balin kanssa. Sitten onkin jo nälkä ja vessahätä. Sitten levätään tovi ja taas alkaa kaikki alusta. Mattojen raahaus, paini, nälkä ja vessahätä. Tätä kuudesti päivässä niin johan tietää mitä on pennun omistaminen, taas kerran. 


Yhdessä vaiheessa tuntui, että "mitä minä olen taas mennyt tekemään", mutta sitten tämä pieni neulahammas sulatti jälleen sydämeni jollain luttanalla ilmeellä tai söpöllä eleellä. 
Näillä jaksoi taas pari päivää. Ja nythän meillä on jo kokonainen kolmeviikkoinen takana, huimaa!!! Kolme viikkoa on mennyt kuin vartissa konsanaan.


Tunnen itseni kyllä kovin siunatuksi.
Ihan jo rotuvalinnan takia, ja sitten pojistani, miten minulle onkin siunaantunut niin hienoja yksilöitä. Nyt tämä viides lapsikoira antaa viitteitä itsenäisyydestä ja jonkinasteisesta nokkeluudesta (still under construction; kiitos kärsivällisyydestäsi Emmi!!!) - tänään meillä oli mm. häkkitreenipäivä. Se siitä nokkeluudesta. Kaveri huusi kuin sikaa tapettaisi ja oli löydettävä se AUKKO, KOHTA missä se ei huuda, jotta häkin voi aukaista. Voi elämä.
Yhtenä päivänä jätin jengin ylös portin taakse ja tulin itse alas. Kämppis tuli ovesta; "mulla on kauhea vessahätä" - mutta en voinut päästää kämppistä ylös sillä Ystävämme Kiljukaula huusi portin takana. Taas odotimme AUKKOA kiljunnassa. Onneksi se tuli, ennen kuin kämppis pissi housuun.


Aika kultaa muistot. 
Jokainen koiristani on kaivanut sohvaa, syönyt kenkiä, passeja, pankkikortteja. Katkonut pihan pensaita, kaivanut kuoppia ja ollut muuten vain TYÖLÄS, mutta aina on selvitty. Aina on selvitty voittajina ja saatu aikaan kohtuumallikelpoinen koirakansalainen. Mitään sabluunaahan tähän ei ole, on vain luotettava vaistoihin ja osattava mm. sulkea korvansa pentukiljunnalta. Toki auttaa, jos pentu on lähtökohtaisesti iisibiisi, nohh, tätä Maui ei kyllä ole.
Kun olet saanut matonraahauksen estettyä toistaiseksi - johan kylppäristä lähti molemmat matot, niin jostain kämpän kolkasta alkaa kuulua käsittämätöntä ääntä. Tarkempi kuulostelu ja tarkastelu osoittaa, että Maui makaa olohuoneen pöydän alla ja puree pöytälevyä sen alla maatessaan....

Onneksi olen kuitenkin saanut avukseni ammattivatkaajia, joista on taas erikseen mainittava Emmi, maailman kärsivällisin ja ymmärtäväisin koirakuiskaaja. 
Ensimmäiset Emmi-treenit kestivät n. 1,5 tuntia ja toisia treenejä vedettiin tunti. Onneksi näistäKIN tapaamisista jää pienelle pennulle alitajuntaan ja muistiin varastoon asiaa ja toimintamallia kuin rahaa pankkiin laittaisi - malliin. Tämä pentu ei nimittäin tarjonnutkaan namiseisotusta Balin tapaan, vaan tämä pentu hyppää, keulii, vaahtoaa, intoilee ja heiluu kuin heinämies. Jaa, ehkä aiemmatkin koirani ovat pentuina heiluneet kuin heinämiehet, en vain enää muista sitä.
Kyllä se Mauikin vielä malttaa. Sekunnista kasvaa vaivihkaa kolme ja kolmesta sekunnista tulee vielä minuutti. I believe!!!


Fiksu pentu se on.
Juttelin tuossa erään whippetharrastajan kanssa, joka sanoi tutkineensa Mauin sukutaulua ja "En tuntenut sieltä ketään". Mitäpä siihen muuta vastaamaan kuin "En minäkään". Maui se on se benjihyppy, hyppy tuntemattomaan. Hyvin on taival alkanut ja eipä tässä muuta kuin odotellaan hampaiden vaihtumista, kasvupyrähdystä ja junioriluokkia. Koitetaan tutustua toisiimme lisää ja löytää yhteinen taajuus. Ennenpitkää se on aina löytynyt. Balin kanssa taisi mennä vuosi-puolitoista, joten olemme valmiita. Ymmärtämään.


Kiitän muuten tässä yhteydessä - Emmin lisäksi - teitä kaikkia, jotka olette olleet yhteydessä yksityisviestitse ja muita kanavia pitkin; palautteitanne on ollut ihana saada. 
Mm. rohkeudesta rotuun on tullut positiivinen ja kannustava kommentti; "Olisinpa yhtä rohkea kuin sinä".
Tähän voisi tosin todeta, että JOKAINEN pentu on pelkkä KEHYS, jonka kankaan me maalaamme. On tietysti geenit, emän vaikutus, ensimmäiset kahdeksan viikkoa - mutta aikalailla me voimme itse vaikuttaa siihen, mitä saamme. Ihanaa saada pentu, joka haastaa minut uudelleen, itseasiassa kerta toisensa jälkeen; joudun taas kohtaamaan itseni, toiveeni, haaveeni - olemaan aistit avoinna, menemään intuitiolla - opettamaan, tukemaan, vahvistamaan, palkkaamaan - ja hyvältä näyttää.

Hiljaa hyvä tulee. Tämä on hyvä meidän kaikkien muistaa. Anna aikaa pennulle ja suhteenne kehittymiselle. Aistit avoinna, yhdessä kohti tulevaa!