12.5.2018

Kenzolassa on siirrytty värikkäisiin grippeihin - a la Vijue!

Menipä pitkään, ennen kuin kokeilin. 
Ja kun kerran kokeilin, ei taida olla enää paluuta.
Olen käyttänyt erittäin pitkään erittäin kapeita nahkahihnoja laumallani. Niitä teki aikoinaan Roydon - kotimainen valmistaja - ja hihnoja tuli ostettua näyttelyistä pitkin ja poikin. Hihnat olivat erittäin edullisia, mutta niissä oli se huono puoli, että riippuen saadun vuodan koosta - hihnat olivatkin sitten jokainen eri pituisia. Tai no, hihnoja tuli ostettua eri aikoihin vuotta, jolloin kulloinenkin vuota määräsi pituuden. Edullinen hinta, helppo saatavuus ja hihnojen kapeus piti minut vuosikausia nahkahihnojen ystävänä. Huonoja puolia olikin sitten vastapainoksi muutamia. Osa hihnoista viisti maata, osa oli juuri "oikean pituisia". Hihnat menivät erittäin herkästi solmuun ja ne olivat aina joko omassa haarovälissä tai sitten koiran kainalossa.

Sittemmin kiinnitin huomiota harrastajilla nähtyihin grippeihin.
Puristelin hihnoja usein näyttelyissä, mutta en koskaan innostunut ostamaan asti, koska 5 hihnaa kerralla = viisinkertainen hinta.
Mutta jotain oli tehtävä. Nahkahihnat alkoivat tulla tiensä päähän eikä Roydon enää valmistanut niitä. Käsilenksujen sidonnat pettivät, lukkojen samoin. Hihnat venyivät, niiden syyt repeilivät ja menipä melkoinen osa ihan rehellisesti katkikin.


Oli aika astua grippien maailmaan.
Googlettelu tuotti osumia sinne ja tänne ja ahh, heti alkoi se valinnan vaikeus. 15 mm vai 20 mm? Entäpä pituus? Monessa kaupassa oli tarjouksia mutta vain kahta väriä. No eihän siitä mitään tule, en millään voisi ostaa kolme yhtä väriä ja kaksi kahta väriä. Kyllä jokaisella pitää olla omanvärinen hihna. Joku möi sitten vain pätkää, toinen pitkää ja kolmas vain yhtä väriä tai vain yhtä leveyttä. Pitkän pähkinnän jälkeen osuin vihdoin Vijuen sivuille. Nettikauppa, joka valmistaa itse hihnat. Ja sangen edullisesti vieläpä!

Oma hihnavalinta osui 15 mm levyiseen ja 2 metriä pitkään. 
Olipa riemukasta tehdä ensimmäinen lenkki, kun kaikki hihnat ensinnäkin olivat samanmittaisia! Toisekseen hihnat eivät menneet koirilla kainaloihin - ainakaan kovin herkästi - ja 2 metrin mitta piti ne myös omasta haarovälistäni poissa. Ja herkulliset värit kruunasivat kaiken!
Luxin poismenon johdosta meillä on nyt käytössä 4 väriä; Hupi vihreä, Huima sininen, Bali keltainen ja Maui punainen. Hihnoihin saa myös itse valita lukkotyypin sekä joko niitit tai neulonnan.
Vielä löytyy kohtuukuntoista Kana-pantaakin mallaavissa väreissä.


Vijuen nettikauppa on helppo ostospaikka. 
Ison hihnaostoksen voi maksaa erissä ja toimitus on nopea. Kaupasta saa montaa muutakin artikkelia kuin vain hihnaa, mutta vakituinen hihnatoimittaja siitä taisi nyt meille tulla.
Ainoa miinus - minkä äkkiä keksin - on hihnojen värejä osoittava kuva. Se ei taida olla ihan ajantasalla ja värejä on hankala hahmottaa siitä siinä vaiheessa kun menee "valitse hihnan väri" -valikkoon. Ensimmäinen ostamani "sininen" oli hento ja vaalea, toinen sininen oikein tumma ja sähäkkä. Kumpikin käy, ei siinä mitään, mutta hihnojen värit pitäisi lukea aina valokuvatun hihnan vieressä - silloin saa ainakin sen, mitä on halunnut tilatessa eikä postissa odota yllätys.

Grippien miinukset?
No kuluminen, tietysti. Napakka ote hihnoissa kestää viiden koiran käytössä (nykyisin neljän) reilun puoli vuotta, sitten kumiseos on kulunut paikoin kokonaan pois. Kumiseos kuluu nimenomaan hihnan alkupäästä, päästä joka on lähinnä käsiä, koska siellä ne hankautuvat eniten toisiinsa. Hieman yllättävää ehkä, koska puolen vuoden vaihtoväli on minusta aika tiuha? Voisin kuvitella että yhden koiran käytössä grippi kestää huomattavasti pidempään. Minä myös sidon koiria hihnoista + osa koiristani vetää aika-ajoin temmokkaasti.



Vanhoista hihnoista kumiseos on kulunut pois paikoin kokonaan.

Jos siis haluat edullisesti pitoa ja väriä lenkkeilyyn, piipahda Vijuen nettikaupassa! Hihnojen tuoteryhmä: KLIK!

3.5.2018

Mauin double suspension gallop kuvin!

Vielä kuvat perään.
Kyllä näistä tekemisen meininki ja riemu välittyy!

© Harri Nurmela








Silmä lepää.

28.4.2018

Johan heitti jännitysmomentin!

Sillä otimme ja lähdimme Maui Maukkelssonin kanssa Ravijoelle ravei.. eikun maastoihin!

Olipa jännittävää herätä 04.30 ja lähteä suihkun kautta koira kainalossa Pögötillä puksuttamaan. Nimittäin ystävämme TomTom sanoi Ravijoen liittymän kohdalla, että "aja vielä 800 metriä". Oliko joku nyt mennyt siirtämään Ravijoen liittymän kertomatta siitä Tompalle? Nimittäin siinä kun suhailin ylimääräisiä n. 20-30 kilsaa, TomTom sekosi täysin. Käänny vasempaan, oikeaan, vasempaan... valot ja nuolet vaan vilkkuivat. Onneksi soitto paikanpäälle ja rauhallinen toimistoääni neuvoi siirtymään kännykän tarjoamaan navigointijärjestelmään. Googlemaps veikin tuossa tuokiossa perille. Onneksi lähdin ~ 45 minuuttia etuajassa, oli aikaa sekoilla.

Navigaattorit EIVÄT ole satavarmoja, koska uskot sen?
Nohh, jos kisakirjeessä olisi lukenut, että RAVIJOEN liittymästä sinun tulee kääntymän, olisin ohittanut TomTomin haparoivat neuvot. Nyyh.

Olipa mukavatempoinen kisa.
Ja viimeiset kisat Kenzolahan on käynyt 2012, 6 vuotta sitten! Ilmankos ensimmäiset aamun kommentit olivat, että mitä SINÄ täällä teet ja loppupäivästä kun minun piti sanoa "pellon 1 tuomari" sanoin "kehän 1 tuomari".
Kännykän askelmittari kertoo päivän tepastusmatkaksi 20 020 askelta ja 14,29 km. Siinä sitä on lämmittelyä, jäähdyttelyä, peltojen väliä hiihtelyä, autolle, autolta, vessaan, toimistolle, ja sama uudelleen.

Jännitin kovasti sitä, että miten osaan lähettää koiran vallan ilman "kiinnipitovälineitä", mutta hyvinhän tuo sujui. 
Vieläpä kahdesti. Samoin jännitin sitä, että mitä Maukkeli tuumaa kisakaverista, no eipä tuo tuumannut yhtään mitään. Vieläpä olin huolissani miten saan Mauin kiinni, jos minun maalistahaku kestää liian kauan ja kaveri lähtee vaikka mehiläisen perään. No mutta Maui jämähti vieheelle, aivan kuten kuuluu ja tähänkin asti.

Sinänsä mörököllimäistä oli, että useat ihmiset ihmettelivät Mauin alkueräpisteitä.
Tämä on vuosikausien kummallinen totuus, aina sama juttu, vuodesta toiseen. Katsot oman koirasi suoritusta WAU, hitsiko hienosti ja pisteet on 137. Sitten koirasi oikoo, tekee kesken juoksun joogaliikkeitä, haukkuu, syö voikukkia ja nuuhkii peltopyitä ja pisteet on 277.
Tänään sain(mme) ikäväkseni kuulla, että moni whippet "juoksi leveästi", ei ketterästi eikä sähäkästi eikä koirien juoksu edes "näyttänyt whippetiltä". Minulta jäi kysymättä, että miltä eläimeltä sitten, ehkäpä bambeilta hallitsemattomine käännöksineen ja loivine laukkoineen.

Sain kutsun - kuten niin monta kertaa aiemminkin - katsomaan kisasuoritusta paraatipaikalta.
Mutta ei, uskon ehdottomasti, että siellä koirot surffailee, haahuilee, valitsee juoksulinjat typerästi, tekee sekunnin sadasosassa jonkin emätyperän liikkeen ja vedon ja siitä ei hyvä heilu. Omaan silmään Maui oli ihanan vauhdikas, sen juoksu oli lentävää, kevyttä ja hyvin eteenpäinvievää - mutta jotain uusiaperunoita se on jäänyt kaivamaan sillä alueella, mitä me emme lähtöpaikalla nähneet. Maui sai hyvän lähdön peräti kahdesti, juoksukaverit kiittelivät - mutta tuomarit eivät. Näyttävät keulillamenot ja kaulat eivät pistetiliä kartuttaneet.

Uskon ehdottomasti, että juoksusuorituksia on nähtävä sieltä paraatipaikalta ~ 200 kpl, jotta saa lajiin perspektiiviä. 
Tiedän, että tykit tykittävät äänivallit paukkuen, kääntyvät ilmassa 180 astetta ja ovat väkivahvoja lähdöstä maaliin - mutta kerrankin, kun luulin, että NYT lähtee Kenzolastakin taistelutahtoa, niin ei se näkynytkään? Muille kuin mulle. Hah. Tai sitten se oli jäänyt kotiin.
Ja sitäpaitsi kuten näyttelyissä päivän taso ja kattaus määrittää kaveria, niin onhan se sama maastossakin. Nartut kipittää niin maan perusteellisen kevyesti ja ketterästi, vähän niin kuin vasemmalla tassulla. Sitten tulee yykoot urokset ja juoksevat kuin juoksuhiekassa, tahmaisesti ja vain vaivoin taipuen.

Katsotaanpa vuosien saatossa Kenzolan poikien ensikisapisteet tähän väliin:
Poppanen, Taikatassun Noppa (grey) 0 - juoksi 17.8.1996
Pupu, Misakan Barthez Chris (grey) 432 pistettä - juoksi 2.9.2000 
Lelu, Zootsuits Night Flights 0 - juoksi 8.7.2001 (PB 222 points)
Juku, Strippoker's Forbidden Love 223 pistettä - juoksi 15.5.2007 (PB 474)
Hula, Carry On Ramblin'Man 196 pistettä - juoksi 30.9.2007 (PB 453)
Luxi, Monetblue 489 pistettä - juoksi 31.8.2008 (PB 489)
Hupi, Twyborn Philadelphia 205 pistettä - juoksi 28.2.2010 (PB 451)
Huima, Nerejde Helter Skelter 182 pistettä - juoksi 30.9.2012 (juoksi vain yhden kisan)
Maui, Jothryn Alluring Traits 405 pistettä - juoksi 28.4.2018

Maui sijoittuu siis Kenzolan TOP 7:ssä (jos lasketaan vain whippetit) ensikisassaan sijalle 3. Oikeastaan aika hyvä startti sittenkin, kun katsoo näitä nollia ja "muiden huonoa tuuria" ( = eivät ole päässeet finaaliin).


No mikä sua sitten kaivelee?
Ei oikeastaan mikään. Maukkelilla oli hauskaa, se teki kaksi ehjää juoksua, ei häirinnyt kaveria, ei hölmöillyt (ainakaan isommin, mitä nyt alkuerässä kaiveli niitä uusiaperunoita ja leveili ajolinjoillaan? mutua) ja nautti silminnähden. Eli ei siis mikään.
Päinvastoin porukka otti meidät hyvin vastaan, tsemppejä kuului ja kaikui sieltä ja täältä, otettiin osaa, ymmärrettiin, tuettiin - ja tsempattiin.

Lopulta oli siis ihan älyttömän mukavaa olla pitkästä aikaa mukana.
Whippet on luotu juoksemaan ja vaikka se voikin juosta ihan vaan kotipellolla ja nauttii siitä samalla tavalla täysin siemauksin, on kisapäivässä aina jännitysmomenttia vaikka muille jakaa. Yhdessä pähkitään pisteitä, turistaan mukavia, eletään mukana kisatunnelmassa ja kavereiden suorituksissa. Kävellään tuhoton määrä kilsoja pellolta toiselle, ollaan rodun käyttötarkoituksen keskiössä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan pohtien käännöksiä, lähtöjä, maaliintuloja ja kaiken vaikutusta kaikkeen. Tunnelmahan on kuin formulakisassa konsanaan. Milloin pelto ja radan profiilit sopivat Sauberille milloin käännökset ja biorytmit suosivat Ferraria.

Olen äärettömän iloinen ja kiitollinen Mauista. Miten persoonallinen, monipuolinen, värikäs, hauska ja aina iloinen Maui onkaan. Valmiina kaikkeen - tänäänkin aamulla 04.30: "mihin lähdetään"?!

In English; Kathryn & John Jones; I couldn't be happier and more thankful having this magnificent, versatile, colourful, funny and always happy Jothryn-boy at my pack. You have really fulfilled our lives in Team Kenzongos. Maui is everything I wanted, everything I was looking for. You have no idea how grateful I am. His perfect personality is real icing on the cake!

25.4.2018

Huoltoyhtiön koneet ovat muualla. Odota hetkinen. ( = kuukausi tai pari)

Meillä on ilo asua mukavassa rivariyhtiössä Vantaan Hakunilassa. 
Yhtiö on iso, taloja on peräti 16, joten pihamaatakin on rutkasti.
Meidät otettiin aikoinaan avosylin vastaan, talossa on kivaa yhteisöllisyyttä ja yhteiset tilat, esim. pesutupa ja kerhohuone ovat huomattavan siistit ja kutsuvat. Vuosittain järjestetään erilaisia geimejä matalalla kynnyksellä, joihin on mukava ja helppo mennä mukaan.

Oletteko koskaan tulleet ajatelleeksi, että siisteys ylläpitää siisteyttä? 
Kun tienoot on väärällään tupakka-askeja, röökin tumppeja, koiran kakkaa, erilaisia paperikääreitä ja lintattuja juomatölkkejä; se on kuin viesti ympäristölle, että "täällä ei tarvitse välittää, anna mennä vaan sinäkin, heitä pois ja jätä niille sijoilleen".

Reilun parin vuoden asumisen jälkeen alkoi ihmetyttää, että rapistetaanko ympäristöämme ihan tarkoituksella? 
Onko tarkoitus, että kun huoltoyhtiö piipahtaa, se tosiaankin vain piipahtaa ja ehkä tyhjentää pihan roskikset ja sitten lähtee. Onko tarkoitus, että kun myrsky kaataa puut, ne tullaan pilkkomaan ja paloittelemaan ja sitten ne jää niille sijoilleen. Sisältääkö huoltosopimus vain piipahdukset ja pintapuolisen siistimisen? Parhaimmillaan poimin viimekeväänä reilut 100 tupakantumppia taloyhtiön nurmikolta. Hiekanpoiston aloitin maalis-huhtikuun vaihteessa asuntomme edestä edeten roskiksille ja mäkeä siitä ylös, kohti parkkipaikkaa Hiekkakasoja olen haravoinut pois nurmikoilta ja istutusten alta ja tehnyt niistä kekoja asvaltille reilut 20 kpl.

Ei vaan pysty katselemaan. Ei pysty.
On jotenkin kestämätöntä, että taloyhtiön huolto kilpailutetaan ja annetaan halvimman tarjouksen tehneelle yrittäjälle, jonka sijainti on vielä kaukana, kilometrien päässä. Halvimman tarjouksen tehnyt ei usein pysty millään vastaamaan haasteeseen. On kivaa voittaa tarjouskilpailu, mutta kun pitäisi ryhtyä sanoista tekoihin niin ukkoa ja kalustoa ei riitäkään. Kylläkyllä, joojoo, tulemme pian, mutta todellisuudessa hiekanpoistojonossa on satoja taloja ja satoja pihoja... Meidän metsän siimeksessä sijaitseva taloyhtiömme kuulunee Ö-alueeseen, niin verkkaan tänne huoltomiehiä tulee.

Ja jos tuleekin, he usein häviävät kesken kaiken.
Vihdoin puolitoista viikkoa sitten tänne tuli Reiska hiekanpoistohärvelin kanssa, vesisuihkulla hiekkaa nurmikolta poistaen. Lähdin lenkille ja menin epätoivoissani murehtimaan Reiskalle, että "en ole ehtinyt ottaa kaikkia nurmikoita" (ikäänkuin se kuuluisi minulle...) ja Reiska lohdutti; "ei huolta, minä kyllä otan". Tulin puolentoista tunnin kuluttua koirien kanssa kotiin ja Reiska teki lähtöä, about samasta kohdasta kuin 1,5 tuntia sitten; "minun täytyy nyt lopettaa, lähteä toisaalle".
Sen koommin Reiskaa ei näkynyt.

Lumityöt on ihan legenda.
Isolla vempeleellä käydään aamulla pikaisesti. Humps. Lunta jää kenoihin, kasoihin, koholle, viistoon ja vinoon. Sitten ne kaikki kokkareet jäätyy ja kävely on vaivalloista. Hiekkaa syydetään huonosti tehtyjen lumitöiden takia enemmän kuin laki sallii. Kun kevät koittaa, hiekanpoisto on tehty kaikissa muissa kiinteistöissä, kaikilla muilla kaduilla - paitsi täällä.

Jään usein miettimään, että millaista olisikaan elää taloyhtiössä, jossa olisi huoltoyhtiönä firma, jolle pihatyöt olisivat kunnia-asia?
Minusta olisi yksinkertaisesti hienoa jo sekin, että kun tehdään lumityöt, ne tehdään kunnolla. Kun taas hiekkaa tullaan poistamaan, se tehtäisi kerralla.
Entäpä nurmikonhoito sitten. Lukiolainen, joka ei tunne istutettua kasvia, laitetaan alihankintana/kesätyönä tänne nyrhimään nurmikolta kaikki istutukset ja jättämään rikkakasvit. Luulisi Nipan ja Jonin tunnistavan edes pujon, mutta ei. Istutus vedetään matalaksi ja pujoesiintymä jätetään. Toisaalta Facebook, Messenger ja Whatsapp piippaavaat niin tiuhaan, että ei siinä ehdi mitään pujoja varmaan analysoidakaan.
Mutta niin se taitaa olla. Kun lunta tulee, kalustoa on 6 kpl ja taloyhtiön pihoja 600. Ja koska me olemme Hakunilan metsäisimmässä kolkassa, lumiaura tulee tänne viimeisenä.
Roskien keruu on ulkoistettu asukkaille - ei ole miehiä, ei ole aikaa, asukaa slummissa.

Liikaa taloyhtiöitä, liian vähän rahaa - voitot halutaan maksimoida ja kaikki muu minimoida. 
Tämän taloyhtiön kirkkain plussa on yhteisöllisyys. Täällä asuu mukavia ja toimeliaita ihmisiä. Mutta kuinka kauan? Sitä äkkiä luulisi, että kun on nimekäs ja kokenut huoltoyhtiö, siellä olisi riittävä määrä kokeneita kiinteistönhoitajia jotka ajavat erilaisia työtä helpottavia vempaimia? Mutta taitavat ajaa jossain ihan muualla, sillä täällä me käsipelillä lakaisemme, haravoimme ja nostelemme perse pystyssä roskia pihamaalta.



kuvituskuva oma arkisto

(Ai missä tuo kuvassa vasemmassa reunassa oleva hiekkaviiva on? Kämppis on ottanut sen lapiolla ylös ja siirtänyt varastomme takana olevaan "tilaan".)


14.4.2018

Toiset päivät ovat jännempiä kuin toiset.

Tälle päivälle oli sovittuna jokaviikonloppuinen käynti äidin luona, sen jälkeen piipahdus Elisan myymälään ja pienimuotoista shoppailua, tankkailua ja autonpesua.

Viikot vilahtavat vauhdilla, kissaa ei ehdi sanoa. Mitään tekemistähän ei ole sillä, että pääsen usein unenpäästä kiinni 1-2 aikaan yöllä ja aamulenkki starttaa Kenzolassa puoliltapäivin. Ei ihme, että lenkin jälkeen on usein vaakalentoa, askareesta ja tapahtumasta toiseen. En valita, sillä vierivä kivihän ei sammaloidu. Mutta välillä kyllä nillitän, kun hetken "puuhaan omiani" niin jo pihamaalla Bali syö Hupin kikkaretta (!!!). Jatkuvasti pitäisi näitä vahtia, alati seurata kintereiden jäljillä, ei siinä saa omiaan tehdä edes sekunnin verran kun näillä on pahat mielessä!
Joskus tuntuu ihan hullulta pikaimuroida alakerrassa ajatuksena, että "hetki vain ja sitten lenkille" ja kun haet kännykät ja vermeet yläkerrasta, edessäsi onkin silputtua vessapaperia, ruukkukasvia ja narskutettu kaapinkulma. Sitten eikun pikaimuri yläkertaan - ja taas siivotaan!

Minulla oli ilo eilen perjantaina arvostella ShowHau Centerin mätsärissä kolmatta perjantaita peräkkäin.
Kuinka ihana pesti tuo putki olikaan! Ihana nähdä, kokea ja olla osana ihmisten koiria, esittämistä ja yhteiselämää.
Loistava aitiopaikka. Miten eri tavalla sen koiran näkeekään, siitä kehän keskeltä. Kauniisti esitettyjä ja kunnostettuja koiria. Koskettavinta oli nähdä monen omistajan ja koiran välinen yhteys, kiitollisuus ja luottamus. Wau. Ehkä vielä kirjoitan tästä lisää. Kunhan ensin nämä tämänpäiväiset käänteet.

Lähdin siis tuttuun tapaan äitini luokse lauantaiaamiaiselle tai -lounaalle. 
Olin pakannut laukkuun limpparia, äidin kala-aterian ja viinerit ja oman ruissämpylän. Perillä rinkutin ovikelloa ja ihmettelin, kun kukaan ei tule avaamaan ovea. Onneksi minulla on avain ja pääsin sisään - huomatakseni, että äitiä ei löydy mistään. Kurkistin vessan, parvekkeen ja JOPA sängyn alle - mutta äiti on tiessään. Soitin äitini puhelimeen, joka soikin keittiön tiskipöydällä. Sitten katsoin, että avaimet, lompakko ja käsilaukku ovat pöydällä. Mitä ihmettä?

Soitto 112 ja sieltä aika nopeasti kerrottiinkin, että äiti on viety Malmin sairaalaan. 
Seuraavaksi selvittämään, että minne sinne. Oliko se nyt: "tulet J-portaasta, ensiavun ovesta sisään, P-kerros, huone 4". Sinne siis. Parkkipaikalla oli avulias pariskunta, joka opasti minut pääovelle. Ei ollut ihan selkeimmästä päästä senkään sijainti, sillä kun tihrustit pääovelle, näkyi vain ikkunoita. Ovi oli jemmattu hyvin.  INFOtiski olikin sitten tyhjä ja kesti tovi jos toinenkin infosedän paikalle tultua selvittää, että KUKA äitini on ja MISSÄ äitini on.

Vihdoin äiti löytyi ja siellä hän iloisena tipassa ihmetteli, että "miten sulla kesti näin kauan tulla"? 
Äiti oli onneksi hyvällä tuulella saatuaan magnesiumia, kaliumia ja muita runsaita suoloja ja vitamiineja elimistöönsä ja hän jopa sanoi olevansa nälkäinen! Toimitin puhelimen, avaimen ja lompakon ja vielä vitsailin ihanan, huumorintajuisen äitini kanssa:
- Olen lähdössä seuraavaksi Jumboon vaihtamaan puhelinta. Tässä nykyisessä kun on se ongelma, ettei muisti riitä. Sama, kuin sinulla.
Ja äitini nauroi iloisesti - huumori pelaa ja leikkaa veitsenterävästi ja hersyvästi! Vietimme lystikkään hetken yhdessä ja keskustelin vielä äitini hoitajan kanssa. Lämminhenkinen keikka.

Jännä, ettei kotihoidolla ja/tai ambulanssihenkilöstöllä ollut aikaa ilmoittaa omaiselle/-ille, että äiti on viety sairaalaan. Ehkä paha päivä tai liikaa tehtäviä. Mene ja tiedä. Onneksi äiti löytyi ja vieläpä hyväntuulisena. Aurinkoinen, nauravainen veri ja geeniperimä  - siitä saan kiittää karjalaiset sukujuuret omaavaa äitiäni!

Minuuttiaikataululla kotiinpäin, kello kävi puoltaneljää. 
Onneksi koirat oli aamulla lenkitetty tunnin verran, sillä tiesin Elisa -käynnin venyvän, enkä halunnut pitää koiria autossa tolkuttomasti joten ne jäivät kotiin. Vielä matkalla kotiin ensin tankille ja sitten pikapesun läpi. Kämppiksen auto oli muuttunut harmaaksi mutapaakuksi ja omalla kotipihalla kämppis katsoikin autoaan epäuskoisena; "oletko sä pesettänyt sen"?


Elisan myymälässä olin äimänkäkenä, sillä jonotusnumeroni oli 112. 
Sama, kuin muutama tunti sitten kännykkään näpyttelemäni. Myymäläpäällikkö oli varustanut minulle Honor 9:n odottamaan, sillä elämä 8 LITEn kanssa oli yhtä tuskaa. Ei jaksa, ei pyöri, ei väännä ei käännä.
Neitoparka, sillä vietimme myymälässä varmaan reilun tunnin, ellei puolitoista. Kaiken kukkuraksi paljastui, että Gmail-tilini oli käytössä missäpä muualla, kuin Thaimaassa! Pienen pojan toimesta, jonka mopokuvat nyt poistettiin Googlen pilvipalvelusta aiheuttamasta minulle syvempiä sydämentykytyksiä. HUOMIOIKAA, että kun annatte/myytte puhelimianne eteenpäin, POISTAKAA kaikki data/ohjelmat ja mielellään palauttakaa tehdasasetukset.

Illan ehtiessä aloin jo hieman sääliä nuorta neitoa. 
Niin kärsivällisesti hän androitti, vaikka oma puhelin oli kuulema iPhone ja Android ihan outo järjestelmä. Niin vaan surffi, näppäili, siirsi ja synkronoi, että melkein pahaa teki kun kämppis säesti vieressä "mitä jos mä nyt tän LITEn kanssa haluan, että"....
Kysyin jo vallan, että "onko teillä tänne myymälään Elisan omat Mensan testit"? On siinä nimittäin vääntämistä ja kääntämistä näpsillä nörteilläkin, kun uunoa ja taunoa tulee toinen toisensa perään pönttöine kysymyksineen ja äimistyksineen.

Google on ihmeellinen paikka. Ja Elisan myymälä samoin. 
Nuorta virtaa ja osaamista, - nimittäin välillä neidon oli konsultoitava naapuriakin thaimaalaisten mopokuvien tiimoilta. Ehkä onneksi se kämppis oli sittenkin mukana, sillä paljastui, että vanha Honor 6:ni asuu nykyään Thaimaassa.

Jahka pääsimme Elisan myymälästä oli vielä ostettava pehmeät kuoret uuden ysin ympärille. Prismasta löytyi pronssinen kansi ja Pina Colada -ostosten jälkeen vihdoin kotiinpäin. Kauhean yksinkertaiseksi ei ole PC:n ostokaan enää Suomessa tehty, sillä lempeä kookoslikööri kuuluu vain harvojen ja valittujen Alkojen valikoimaan. Älypuhelimella on googletettava oikea suuntima, ennen kuin saadaan ko. tuotetta ostoskoriin.

Vihdoin äidin kotiosoitteen, Malmin Nesteen, Malmin Sairaalan, Elisa Jumbon, Prisman, Tammiston Alkon ja Hakunilan Äsmarketin kautta kotiin ja eikun koirien kanssa lenkille. 
Lapset olivat liikuttavan iloisia kun kotiväki vihdoin kotiutui. Puupikin innostui laulamaan, Bali juoksi lelu suussa ja pian läheisellä lenkillä ihmeteltiin kokorahan edestä lokkien kirkunaa. Kevätpäivän asteet olivat tänään parhaimmillaan jopa +18! Ilmankos lokit ovat löytäneet lokoisille apajille Hakunilaan!

Elämä on sittenkin ihanaa, monisyistä, jännityksellistä, antoisaa ja joskus hieman mörököllimäistäkin. 
Sen minä vain sanon, että Kaikki selviää, ennenpitkää. On vain ehkä osattava kysyä oikeasta paikasta, oikealta henkilöltä. Oltava kysyväinen ja vastaanottavainen. Onneksi on numero 112 - niin Hätäkeskuksella kuin Elisan myymälälläkin. Apua saa, kun sitä pyytää.

Kiitos 112 - ja Elisa. Päivä saatiin kuin saatiinkin pulkkaan. Tukea saa niin äidille kuin puhelimellekin. Pikaista voinnin paranemista äidilleni! Ensiviikolla taas nähdään!

9.4.2018

Jotkut päivät ovat pahempia kuin toiset.

Niinpä jälleen kiitän ihanaa blogiani, jonne voin tulla oksentamaan. 
Olen peruspositiivinen ihminen ja puren hyvin usein hampaita yhteen ja syötän aivokoppaani tauotta mantraa: harmaillakin pilvillä on hopeareunukset. Tai: kaikki kääntyy vielä hyväksi. Myönnän myös, että välillä oikein KIELTÄYDYN ajattelemasta mitään negatiivista, ja esitän reipasta ja iloista, vaikka mieli on musta ja olo on hapokas.

Mielen kuormittaminen - kuormittuminen - ei ole tietenkään hyvästä. Katso, että tulet kuulluksi - vaikka sitten omassa blogissasi.

Listaa ne pienet ja tyhmät asiat, jotka vaivaavat mieltäsi ja saavat mielen maahan. Kun olet kirjoittanut ne auki, mielesi alkaa pikkuhiljaa nähdä taas valoa ja iloa. Ja ainahan tämänkin blogikirjoituksen voi lukea vaikka kuukauden päästä uudelleen ja sitten hieman naureskella ja hymyillä, että olipahan taas kunnon ruuhka ja kasauma, joka lähti onneksi purkautumaan, pala kerrallaan.

Aloitetaanpa.
1. En osaa ostaa puhelinta.
Naiivisti ajattelen, että ne ovat kaikki hyviä, tehokkaita ja toimivia. Luotan älyttömästi myyjiin ja heidän taitoihinsa myydä kulloisellekin asiakkaalle sopivin vempele. Myyjät ilmeisesti ajattelevat, että ostaja osaa kysyä a) oikeat kysymykset ja b) katsoa ihan itse kaiken ja ymmärtää kryptiset puhelimen sisällysluettelot.
Kyllä tuli melkein itku viikonloppuna, kun TAAS piti tehdä järjestelmäpäivitys puhelimeen = joka on suomeksi sanottuna sitä, että siivoan luuria hiki päässä, että saan päivityksen ajettua. Uusi luuri on ollut minulla puolisen vuotta ja järjestelmäpäivityksiä on sinä aikana tullut muistaakseni neljä.
Ensin optimoit, sitten siivoat muistia. Kokeilet. Sitten poistat 48 kuvaa ja yhden videon. Sen, missä Maui juoksee ensimmäistä kertaa vieheen perässä. Kokeilet. Ei mene vieläkään. Sitten optimoit, siivoat muistia. Kokeilet. Ei. Poistat nyt 23 kuvaa ja siivoat muita gallerian kansioita. Kokeilet. Ei. Optimoit, siivoat, kokeilet. Tähän menee yleensä sellaiset puoli päivää. Ihan otat lopulta kynän ja paperia ja lasket, että mistä saan tilaa 58,76 Mt tai gigatavua tai whatevö. Et ymmärrä mistään mitään. Viiltelet vain hiljaa ranteitasi ja soimaat itseäsi, kun et osaa edes puhelinta ostaa. Välissä toki optimoit.

2. En osaa enää varata hotellihuonetta.
Viime syksynä se sujui kuin tanssi. Kysyin COS-tarjoukset kuudesta hotellista ja kaikista tuli n. 80-100 euron ympyröissä olevat tarjoukset. Nyt kysyttäessä hintoja samoista hotelleista, huonehinnat huitelevat 140 euron tuntumassa. Eikä tälle ole - tietenkään - mitään kansantajuista selitystä. Hotellien nimi on myös eilen eri kuin tänään. Eilen se oli Congress Spa Center Pallomeri Puuhamaa, tänään se on Helsinki City Avion Railroad Center Hotel.

3. En ilmeisestikään osaa myöskään enää kirjoittaa sähköposteja.
Koska kerron niissä, että olemme pieni koirayhdistys ja sitä ja tätä, avaan tapahtumaamme, sen merkitystä ja kokonaistilannetta vuolaasti. Ja saan tarjouksen hotellihuoneesta, joka sisältää saunan, eukalyptushöyrystimen, huonepalvelun, jääkaapin ja pakastimen sekä hierovat vuoteet. Eikä vuorokausihintakaan ole kuin 350 euroa. Per huone. 

4. Asiointitaitoni ovat myös koetuksella.
En tunnu löytävän enää yhteystietoja. Mihinkään. Sitten kun löydän ne, joudun jonoon ja minulle luvataan soittaa takaisin. Kukaan ei kuitenkaan koskaan soita. Yritän järjestellä äitini asioita, noin kuudettasataa kertaa, mutta tuntuu, että aina törmään seinään. Aina on uusi SAS-kokous ja aina on toive, että nyt nytkähtää, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Muuta kuin se, että äitini vointi huononee. Haluaisin voida auttaa ja nähdä jotain konkreettista. Mutta ei. Virkamiehet selittävät selittämistään, puhuvat koodein, kertovat toimintatavoistaan ja menetelmistään - ja äitini ja minä selityksineni hautaudumme kaiken alle. Saamme ymmärrystä, mutta emme toimintaa. 

Elämä on. Sitä se totisesti on. Onnistumisia mutta myös pettymyksiä ja valottomuutta. Jotenkin tuntuu, että juuri voimattomuuden tunne kaiken edessä on pahinta. Ei ole voimia, ei avaimia, ei ymmärrystä. Pienistä, mitättömistä asioista kasvaa suuria MÖRÖKÖLLEJÄ ja oikein mikään asia ei vain kertakaikkiaan suju ja solju.

Ajatella, että tällainen tapahtumien ja ajatusten ketju voi alkaa yhdestä puhelimesta.

Sitä ihmettelen totisesti minäkin.


29.3.2018

Hau-Hau Champion superpremium lammas & perunan testaus jatkuu.

Aluksi Super premium-sarjan vehnätöntä lammas&perunaa testasi vain Bali. 
Vanhukset, Luxi ja Hupi söivät vähärasvaista senioriruokaa ja Maui veteli omia juniorinappuloitaan ja Huima söi viimeisiä "minkäliekuiviksen" roippeita.

Nyt Hau-Hau Championin lammasperunaa syö jo kolme; Bali, Huima ja Maui.

MIKÄ koiranruoassa on tärkeintä?
Koiranruokia on olemassa jo valtava määrä ensinnäkin pelkästään valmistajia/merkkejä ja niillä lukuisia eri ruokia erilaisille koirille, erilaisiin tilanteisiin. Miten kukin löytää ruokaviidakosta omansa, siinä sitä on ihmettelemistä.
Yleensä palvelevassa koiranruokaliikkeessä kysytään "mikä koira sinulla on" ja sitten myyjä lähtee suosittelemaan jotain. Asiakas ottaa suositetun säkin tai jatkaa kyselemistä ja hyllyjen välissä seikkailemista.

Itselleni tärkeintä - ja varmasti kaikille muillekin - se, että ruoka "sopii". 
Koiran tulisi syödä sitä hyvällä halulla, ruoan täytyisi olla laadukasta ja tuottaa mahdollisimman vähän jätettä. Saatavuus ja hinta tulevat seuraavina. Ison lauman omistajana 80 euron hintaluokassa olevat säkit eivät ole ihan "meidän juttu".

Tällä hetkellä Hupi syö Nutron senioriruokaa ja kolme muuta HHC:tä.
Suureksi ihmetykseksi lammas-perunan pariin löysi myös Maui! Tuo englantilainen ronklaaja, jolle kuivamuona on ollut välttämätön "paha". Joskus kipollista on syöty melkein viikko. Lakkasin kostuttamasta Mauin nappuloita aikapäiviä sitten. Mutta NYT - lammas-perunaa meni ensin 2-3 kipollista viikossa (huom. Maui saa toki kaikkea ekstraa kuivamuonan kyytipoikana, ettei nyt joku luule, että se syö 2 kipollista kuivamuonaa viikossa, eikä muuta), nyt olemme päässeet jo 4-5 kipolliseen. Ja Maui on ollut todella huonosyömäinen sen jälkeen kun se humpsautti säkäkorkeutensa valmiiseen pisteeseen.

Hau-Hau Championin Superpremium-sarjan vehnätön lammas&peruna tuntuu sopivan kuin kirsu päähän kolmelle veijarilleni. 
Maistuvuus on hyvä, jätökset tummaa, tiukkaa sikaria ja hajuhaittoja NOLLA! Ruoasta on vaikeata löytää mitään negatiivista sanottavaa. Jos oikein tiristän, niin ehkä säkkikoko saisi olla isompi.

Jotenkin harvinainen ruokakokeilu.
Jo se, että ruoka sopii monelle koiristani, moneen ikäluokkaan - on melkoinen harvinaisuus. Korkeat proteiini- ja rasvapitoisuudet hieman säikäyttivät aluksi, mutta olemme selättäneet ennakkoluulot em. lukuja kohtaan. (30/16)

Olen jo hieman haikein mielin siitä, että testirupeama on päättymässä. Minun pitää alkaa metsästää lammasperunaa lähikaupoista ja Mauin alettua nappulan ystäväksi tehdä laskelmia missä määrin ruokaa jatkossa tarvitaan.
Olen tähän asti ostanut vähän "sitäsuntätä" - ja yleensä aina palannut Hau-Hau Championin Superpremium-sarjan pariin. Kana-peruna ja lohi-peruna ovat laumalleni erittäin tuttuja, hyviksi koettuja ruokia. Nyt näyttäisi siltä, että lammas-perunasta tulee uusi laumani suosikki ja koska tämä täysin viljaton ja erittäin laadukas ruoka on laumani hyväksi haukkuma, sitä pitää saada lisää!

lopuksi vielä Kenzolan pisteytykset:
nappulan ulkonäkö, tuoksu ja koostumus 5/5
maistuvuus 5/5
ulosteen koostumus ja määrä 5/5
hinta 4/5 (n. 4-5 eur/kg)
saatavuus maaliskuu/2018 3/5 
säkkikoko 4/5

15.3.2018

Luxi 5.10.2006-13.3.2018

Miten traagisesti päättyikään Luxin elämä. Vuosi sitten menetin Luxin isän, Virin, ja nyt lähti poika saappaat jalassa.
Luxi sai tiistaina, alkuiltapäivästä, äkillisen, voimakkaan kipukohtauksen ja eläinlääkärissä kipu paikannettiin vatsan alueelle. Röntgenin ja ultran jälkeen ell totesi pernan olevan kovin "kummallisen näköinen" ja Luxi päästettiin kolme tuntia kestäneen kivun - jota se ilmensi huutamalla, läähättämällä ja levottomuudella - taivaan lepoon, isän luokse.
On mahdollista, että myös haima oireili Luxilla - joulukuussahan Luxin veriarvot juuri skannattiin perusteellisesti läpi pitkäkestoisen ripulin vuoksi ja silloin haiman lipaasiarvo oli kovasti koholla. Lopulta pernakasvain-diagnoosi vei tämän 11,5-vuotiaan Kenzolan veijarin paremmille pupustusmaille. Anteeksi Luxi, että sait kärsiä - jouduin odottelemaan autoa jonkun aikaa, eikä koirien kotilääkekaapin rohdotkaan tehonneet.

Päästyäni klinikalta kotiin mietin taas koiraharrastuksen "mielekkyyttä". Ja elämää yleensä. Aamulla kaikki on hyvin ja ilta voi muuttaa dramaattisesti ja lopullisesti kaiken. Menetyksen tuska tulee joka kerran vaikeammaksi, koirat, joiden kanssa alkaa olla reippaasti +10 vuotta elettyä elämää takana, vievät mennessään Sinustakin palasen. Yhteistä, rakasta aikaa, jota lähden tässä muistelemaan:

Luxin oikea nimi oli "Monetblue". Se syntyi lähes naapuriimme Vantaalla, Susanin ja Ollin "kotikenneliin". Ja koska Viri oli isänä, vierailin katsomassa pentuja viikottain. Olin muuten mukana myös synnytyksessä!
Luxi alkoi varsin varhaisessa vaiheessa osoittaa, että "se olisi minun koirani". Mitään pennunottamissuunnitelmia ei oltu tietenkään tehty, mutta Luxi tuli pentuvierailujen aikana aina syliin, jalan päälle, liki.
Kun Luxi oli 7-viikkoinen, kannoin sen kämppäkaverilta salaa kotiin ja laitoin keittiön matolle. Kämppiksen tullessa työmatkaltaan hän taisi ensin huutaa ja sitten meni polvilleen pennun eteen: "tuitui".
Eihän tuollaista naamaa voinut vastustaa?

 Luxi oli touhukas ja itsenäinen pentu. Ensimmäiset 2 viikkoa se itki ikäväänsä ja nirisi ja narisi siihen malliin, että olin jo palauttaa sen takaisin. Luonnollisesti se siitä sitten asettui ja alkoi olla osa Kenzolan laumaa.
Hymyilen, kun löydän näitä talvikuvia Luxista takitta - siitä nimittäin kasvoi sittemmin varsin kylmänarka koira.
Kasvattaja Susan kertoi, että kun he avasivat talvipakkasilla kotinsa oven pihalle oli Luxi ensimmäinen pennuista joka lähti vieläpä itsenäiselle tutkimusmatkalle muiden värjötellessä ovensuussa. Tällainen Luxi juuri olikin; menimmepä vaikka pellolle poikia juoksuttamaan, otti Luxi itsenäiset ritolat ja juoksaisi pellon kaukaisimpaan nurkkaan ottamaan ilmavainua. Jospa pellolta löytyisi kuollut päästäinen tai kyy - ja niitähän löytyi - sillä yksi Luxin intohimo oli piehtaroida kuolleissa eläimissä.
Luxi myös saattoi väijyä verkkaisen kämppiksen takana ovensuussa ja kun kämppis meni tumppaamaan tupakkaansa - lähti Luxi tutkimusmatkalle pihalle.

Persoonallinen oli tämä kaveri. Mahtaako minulla "tavallisia" koiria olla ollutkaan? Luxin mieltymys raatoihin tuli jo tuossa mainittua mutta ehdottomasti eniten häntä viehättivät lenkkipoluilta löytyneet nenäliinat. Niitä se imeskeli ja lutsutti autuaana, ihan viimepäiviin saakka. Tapa siis pysyi koko sen elämän.
Luxi rakasti nirskuttaa ja narskuttaa myös leluja. Usein aamuyöstä se sitten oksensi, lelun silmän, nenän tai korvan.
Löytyipä lenkiltä usein myös puoliksi pureskeltuja salmiakkeja ja purkanpaloja, ne imuroituivat myös Luxin suuhun. Ostarilla kävely oli joskus työlästä Luxin kanssa, koska jostain syystä ostarille aina viljeltyi em. tuotteita.

Luxi oli toisaalta nokkela ja kekseliäs, sillä oli vanha sielu, se oli järkevä ja maltillinen - ja toisaalta kämppis oli nimennyt sen Hömelöksi. Luxi saattoi nimittäin jonottaa oven saranapuolella ulospääsyä. En tiedä hömelöydestä, mutta kiltti ja kultainen se oli. En muista, että olisin koskaan kuullut Luxin murisseen. Ääntä siitä kyllä lähti - ruoka-aikana varsinkin. Odottelu oli sille tuskaa ja silloin se kiekui korkealta ja kovaa, että "vauhtia siihen ruoan esillepanoon"!
Se tuli loistavasti toimeen kaikkien laumanjäsenteni kanssa ja viimeisenä elinvuotenaan se heräsi kuin uuteen eloon Mauin myötä. Ne olivat kuin paita ja peppu ja painivat ja nyhersivät keskenään. Aamuinen vetoleikki oli yksi niiden keskinäinen oma juttu. Maui valitsi lelun ja Luxi tarttui toiseen päähän - ja sitten vedettiin.
Olin oikeastaan aika liikuttunut, että Luxi vielä vanhoilla päivillään aktivoitui ja nuoreni silminnähden.

Luxi oli kaunis ja kompakti pentu. Jotain tapahtui sen ollessa 8-9 kuinen. Nimittäin nukkumaanmennessä se oli 47-senttinen ja aamulla herättyä 56-senttinen. Se todellakin kasvoi kuin yhdessä yössä, useita senttejä! Luxin virallinen mittaustulos oli 55,5 cm - jossain vaiheessa yritin vieläpä uusintamitata sitä, mutta kun mitat alkoivat nyt 56 sentillä, jätettiin siihen.
Iso, kaunis poika se oli.
Olin vuosia sitten S-marketin uumenissa kun kämppis jäi koirien kanssa odottelemaan. Paikalle oli pyyhältänyt venäläisittäin englantia puhuva rouva, joka oli kertonut olevansa venäläinen ulkomuototuomari. No kappanen, oli sitten iskenyt silmänsä Luxiin ja sanonut, että "tuossa on laumasi kaunein ja hienoin koira". Venäjä jäi Luxilta valloittamatta - mutta sydämemme se valloitti!

Näitä kuvia katsellessa ja Luxia muistellessa nousee pala kurkkuun - kauniit muistot säilyvät kuvissa ja mielissä ikuisesti - mutta jotenkin sitä katsoo näitä kuvia myös epäuskoisena. Niin kaunis, niin sielukas ja niin upea koira Luxi oli ja sen kaunis elämä loppui nopeasti, äkkiä ja valmistelematta.

Kuolemaan tuskin pystyy koskaan "valmistautumaan" ja nopeiden päätösten tekeminen silloin, kun koira on äärimmäisissä tuskissa, on hyvin traumatisoivaa.
Nyt kyynelehtiessä Luxin kuvien äärellä näen koko sen elämän kauneuden, vauhdin ja rikkauden - ja kuinka kauniisti Luxi elikään! Vaikka se piehtaroi mädissä raadoissa, imi purkkaa, salmiakkia ja räkärättejä - se eli Luxin näköistä elämää ja sen - elämä, sielu, luonne - välittyy hyvin näissä kuvissa.

Tuska riipii, entä jos-kysymykset vainoavat, mutta ihminen ei voi itselleen mitään.
Tiedän, että Luxi ei haluaisi minun surevan. Luxikaan ei koskaan surrut, ei jumittanut menneeseen, se toimi hienosti ja itseohjautuvasti viettien ja vaistojen ohjaamana - enkä usko, että se teki koskaan väärin.

Luxin mielipuuhaa oli lelujen suolistus. Tosin se keskittyi enemmän leluissa oleviin ulokkeisiin; silmät, korvat, nenät - saivat kyytiä.
Kuvaa katsoessa tulee mieleeni siitä sellainen erikoisuus, että sitä ei saanut "pakottaa" mihinkään. Kynsienleikkuu oli alusta asti sille hyvin voimakas kokemus ja pian aloinkin leikata sen kynnet pöydällä. Pöytäleikkuu kuitenkin jäi ja vanhemmiten se asettui nätisti syliin kynsienleikkuun ajaksi. Aivan kuin Luxi olisi ollut aina ensialkuun hyvin epäluuloinen ja siltä vei aikaa rakentaa luottamusta. Eräskin hieroja antoi sille 3-4 käyntiä aikaa tottua siihen ja antoi sen seistä, kunnes se sitten viidennen käynnin aikana "antoi periksi" ja kävi maate.

Juuri tällainen oli Luxi. Eli rehellistä koiranelämää ja nautti siitä!
Mitä sitten, jos rapa vähän roiskui! Niin sen kuuluukin roiskua!

 Kaunis ja virtaviivainen, Luxi.
Se oli nuorena hyvin riehakas ja isänsä tavoin eläväinen.

 Pysäyttävän kaunis. Upea.


Luxin kanssa vedettiin läpi myös varsin maastorikas nuoruus. Luxi juoksi urallaan 13 maastokisaa ja vetäisi ensimmäisessä kisassaan 489 yhteispistettä! Nykyisen laskutavan mukaan se olisi saanut 2 maastoserttiä ja läheltä piti-pisteitäkin oli kahdesti.
Usein koirat saavat finaalista paremmat pisteet kuin alkuerästä. Luxi sensijaan himmaili aina finaalin. Siitä melkeinpä näki kuinka se maalialueella alkoi vihellellä; "kohta se pysähtyy, mitäpä tässä enää kiirehtimään". Juuri sellainen oli Luxi. "Minusta on hauskaa juosta, mutta antaa tuon kaverin kiirehtiä".

 Luxilla oli myös tyynyfiksaatio. Miten se osasikaan asetella tyynyt pehmeimpään ja kutsuvimpaan mahdolliseen muodostelmaan. Makuutilan pehmeys oli sille kaikki kaikessa. Se nukkui aivan pääni vieressä, viereisellä tyynyllä. Joskus se potki ja työnsi päänsä pääni päälle ja vähän kolisutteli luillaan - välillä moiset manööverit ahdistivat minua ja tuli kuumakin, mutta kaksi yötä ilman Luxia ovat olleet kyllä kaipausta täynnä. Rakas kolisuttelija ja pään päällä nukkuja puuttuu...

 Luxi nautti auringosta. Auringon säteiden vihdoin alkaessa lämmittää se hakeutui ensimmäisten joukossa pihalle nauttimaan niistä. Muiden läähätellessä ja hakeutuessa varjoon, Luxi nautti. Saihan se aina lisää tilaakin. Luxi rakasti lämpöä.

Vuosien saatossa aloin hieman toppuutella sen peltokirmailuja. Tuloksena kun oli aina raadonhaju ja päästäisen kappaleita kaulan alueella. Vaikka ei siinä toppuuttelut aina auttaneet. Kyytitiellä taannoin kävellessä Luxi bongasi sekunnin sadasosassa rotanraadon rotvallista. Ei siinä kissaa ehtinyt sanoa - huusin kyllä ääneni käheäksi ja jäin varmasti koirineni osaksi Hakunilan historiaa, sillä tämä makaaberi näytelmä haki vertaistaan.

Luxi sananmukaisesti imee (!!) rottaa, sen suusta roikkui vain rotan pitkä siimahäntä ja kaverit repivät rottaa suupielestä. Se katkesikin (!!) iloisesti ja kaikenlaisia suolen- ja madonkappaleita lensi ilmassa. Minä rääyn naama punaisena ja ohikulkijat katsovat säälivästi ja kiirehtivät askeleitaan. Lopulta rotan katketessa ja imeskelyosuuden päättyessä sain kuin sainkin rotan puolikkaat pussitettua ja heitettyä nykyisen Kaskelan asuntoalueen perustuksiin.

Kotimatkalla poikkesimme Karvakamujen kautta ja ostin koko porukalle Drontalit. Muutaman päivän pidin poikaan "hajurakoa".. Tämä suuri metsästäjä taas oli silminnähden otettu löytämästään raadosta, jonka hän onnistui näin hienosti saalistamaan. Seuraavana päivänä - tai jonain niistä - Luxi kakisti suolinkaisen pätkää, enkä ihmettele.
Salamannopeasti juuri Luxi löysi raadot pelloilta ja poluilta. Onpa se poiminut kuolleita ja jäykkiä oraviakin suuhunsa - katki nekin ovat menneet. Kovalla maanittelulla ja tuoreella Frolicilla olen joskus onnistunut tekemään sen kanssa vaihtokauppoja. Onko se ollut sitä oravannahkakauppaa? Mulle häntä sulle Frolic?

VIHDOIN Kenzola sai kaipaamaansa väriä vinttikoirapukeutumiseen!!! - Kiitos Annan! Luxi sai alussa "yksinkertaisen" takin, ohuehkolla vuorella, mutta pian osoittautui että se tarvitsee pulleammat vermeet. Alla onkin kuva tästä tuhdimmasta takista, jossa oli muhevampi vuori.
Kuten kerroin, Luxista tuli sittemmin varsin kylmänarka. Tänä talvena se ulkoili usein tuplavaatetuksessa; fleecen alla oli vielä lämpöpaita.

 Tämä rotta- ja oravabongari oli myös taitava marjastaja! Ruusunmarjat olivat sen suurta herkkua..

 aina oli aikaa nikertää ja poimia ja makustella.

Lisäksi nämä pähkinäpuun (?) lehdet olivat sen suuuuurta herkkua!! Nuoret lehdet erityisesti. Hevoshaan- ja Hakunilantiellä oli näitä aarteita Luxille aina keväisin ja kesäisin. Voi rakas, miten olitkin taitava bongaamaan kaikki syöntipaikat. Ja aina pysähdyimme - ja taisit opettaa Mauillekin marjastuksen? Niin hanakasti sekin ruusunmarjoja syö.

Luxi ja äitienpäivän tienoon valkovuokkojen nuuhku. Kaunista.

 Maui ja Luxi ja syksyisten aronioiden marjastus menossa.

 Kaunis, ihana, eteerinen. Luxi.

2015 toukokuussa Luxilta leikattiin kiveskasvain. Ja tältä Luxi näytti heti kotiintultua. Voiko sieltä kulmien alta enää syyttävämmin katsoa?
Leikkuun jälkeen en huomannut Luxin luonteessa mitään muutosta, mutta astumaan rupesivat Bali - ja sittemmin myös Maui (!) - sitä kun oli jokin kiihtymistilanne päällä.
No, Luxi ei siitä juuri häiriintynyt ja se jatkoi hillittyä, kaunista elämäänsä trooppisia saaria selästään ravistellen.

 Näin Luxi nautti tyynyistään ja lepuutuksesta. Näin se myös nukkui vieressäni.

 Upeat maastokuvat Luxista - pari niistä - Antti Ruotsalon kamerasta.


Jää hyvästi rakas Luxi. Kiitos ihan jokaisesta päivästä kanssasi.




Aamuruskosta iltaruskoon kulkija elämän taivaltaa.
Askel hiljenee, seisahtuu.
Liekki hiipuu, sammuu.

Ei kipua, ei vaivaa enää.
Olet saapunut rannalle rauhan maan.

Muistot ja rakkaus lohduttaa,
kuvasi kultaisen suljen kätköihin sydämen.





Kiitos Karvakamut ja ell T. Tuomi

9.3.2018

Juttulaina: Koiramme 3/2018 "Pelko pois!"

Maria-Melina Väyrysen kirjoittama Pelko pois! -juttu uusimmassa Koiramme-lehdessä oli varsin mielenkiintoinen. Ja osin ajankohtainenkin, siinä oli (hyviä) liittymäkohtia alla olevaan somejuttuun.

Tässäpä hieman tiivistelmää:
Jokainen pelkää jotain. 
Oli kyseessä ihminen tai koira. Pelot voivat olla rationaalisia ja perusteltuja tai sellaisia, joissa ei tunnu olevan mitään järkeä.
Usein pelko on huonon kokemuksen aiheuttamaa. Pahimmillaan pelot vaikuttavat tavalliseen arkielämään.
Koira ei osaa sanoin kertoa, mikä sitä pelottaa ja miksi. Huonot kokemukset eivät selitä kaikkia pelkoja. "Moppe hei, se on vain muovipussi" - tuttu lause epäilevän koiran(pennun) kanssa?

Rovaniemeläinen koirankouluttaja ja luonnetestituomari Jari Keinänen kertoo:
- Jos lähtökohdat ovat hyvät ja kasvattaja on tarjonnut pennuille kokemuksia ja virikkeitä, on uuden omistajan vuoro jatkaa kasvattajan tekemää työtä. Kaksi ensimmäistä vuotta ovat tärkeimpiä. Silloin itävät ne taimet, joita myöhemmin niitetään, niin hyvässä kuin pahassa.
Omistajan tehtävä on osata lukea koiransa ilmeitä ja eleitä. Kun uhka on koiralle liikaa, se joko pakenee, hyökkää, jäätyy tai on yliaktiivinen. Aggressiiviselta vaikuttava koira ei siis välttämättä ole vihainen vaan peloissaan.
- Agilityn jatkuvasti kasvava suosio on tehnyt sen, että nyt lähes kaikissa roduissa tavoitellaan agilityyn sopivaa temperamenttista ja kiihkeää luonnetta. Valitettavasti tämä on tehty hermorakenteen kustannuksella. Erään bordercollien omistaja listasi koiransa pelkoja esitietoina ennen koulutukseen osallistumista. Papereita oli 4 ja ne oli kirjoitettu täyteen kummaltakin puolelta.

Kun emää hoidetaan hyvin, pentuja sosiaalistetaan ja koira saa riittävästi liikuntaa - pelkoja esiintyy vähemmän. 
Ääniarat ja eroahdistuneet koirat liikkuvat tutkimusten mukaan merkittävästi vähemmän kuin rohkeammat lajitoverinsa. Myös liikunnan laadulla on merkitystä. Esimerkiksi vapaana ulkoileville koirille ääniarkuus kehittyy myöhemmällä iällä kuin narussa kulkeville.

Jari Keinänen toteaa pelkojen lisääntyneen vuosien saatossa, vaikka koira lajina on pysynyt samana. Nykyään on olemassa jo pennuille ongelmakoirakursseja. Pentu on ongelma jo tullessaan perheeseen. 

Eläintenkouluttaja Miira Hellsten ei pidä ongelmakoiranimityksestä, eikä mitään koiraa pitäisi sellaiseksi kutsua. Jokaisella, niin koiralla kuin ihmisellä, on omat heikot kohtansa. Ei ketään silti nimitetä ongelmaihmiseksi niiden takia.

Tutkimustulokset eivät tuo helpotusta rakettipelkoiselle koiralle. Vaikka arkuus usein vähenee iän myötä, ääniarkuus sen sijaan lisääntyy.

Jos omistaja pelkää - koirakin pelkää.
Pelokas ihminen haisee koiran nenään erilaiselta. Tunnetilaa ei voi valehdella, ei voi esittää rohkeaa. Koira näkee esityksen läpi eikä voi rentoutua ellei ihminen rentoudu.
Koira lukee omistajaansa paremmin kuin omistaja koiraansa. Jari Keinäsen mielestä koirat tarvitsevat tietynlaista diktatuuria. Toinen yksilö tarvitsee enemmän hallintaa kuin toinen. Ihmisen tehtävä on kuitenkin opettaa koiralle mikä on oikein ja mikä on väärin. Ja kuinka tilanteisiin tulee suhtautua. Se kuuluu koiran tapakasvattamiseen.
- Kaikki kohtaavat elämässä stressiä ja paras tapa oppia sietämään sitä on kohdata se. Autoilua pelkäävä koira oppii kulkemaan autossa kun se viedään rauhallisesti sinne ja tilanne myös pidetään rauhallisena. Ongelmien ylianalysointi vain vaikeuttaa asioita.

Jari Keinäsen mukaan kouluttajan yksi tärkeimpiä taitoja on ymmärtää koiran väistämiskäyttäytyminen. Koira haluaa aina päästä paineelta rauhaan joko aktiivisesti tai passiivisesti, pakenemalla tai lamautumalla. Monissa ongelmatilanteissa koiran kanssa ihmisen tehtävä on opettaa koira pääsemään rauhaan aktiivisesti - esimerkiksi porraspelkoisen koiran kanssa kulkemalla portaat, ihmisen tukemana.

On aina tärkeää, että omistaja osaa lukea ja tulkita koiransa tunnetiloja. Koira tarvitsee onnistumisia. Tehdään niitä yhdessä - koiran kanssa!

Boldaukset ja kursivoinnit allekirjoittaneen.
kuvituskuva O. Hostikka


27.2.2018

Some sekoittaa pään.

Joskus on hauskaa seurata jotain somekeskustelua, joka alkaa vaikka kysymyksellä, että "minkä värisiä herneet ovat". 
Kun keskustelu on vellonut muutaman päivän tavisten haparoivien vastaamis- ja veikkaamisyritysten parissa, pääsevät yleensä  asiantuntijat valloilleen. Niitä tulee ovista ja ikkunoista ja herneiden värillä ei ole enää mitään väliä, kun asiantuntijat alkavatkin kiistellä keskenään.
Lopulta herneet ovat olleet jo 80 vastausta sitten sivussa, ja väittelyä käydäänkin siitä, että pyöriikö maapallo myötä- vai vastapäivään.

En ole aivan varma, että suosittaisinko enää kenellekään "kysy keskustelupalstalta", pelkkää googletusta ehkä? 
Tosin hakusanojen kanssa on silloinkin oltava tarkkana.

Muutama päivä sitten somessa käytiin kiivastakin keskustelua siitä, onko ok ja/tai normaalia, että 6-kuinen koiranpentu murisee ja näykkäisee.
Aloittaja taisi hakea konkreettisia vinkkejä asiaan tarttumiseen, mutta sotahan siitä syttyi. Sapelit kalisivat, linkkejä erilaisiin koulutusmetodeihin/kirjoihin kaivettiin ja 6-kuisen koiran käytös nähtiin rodulle ja ikään sopimattomana ja syvän tuomittavana. Kehotettiin mm. ottamaan yhteyttä kasvattajaan, tutkimaan sukutauluja, käymään osteopaatilla ja eläinlääkärissä.

On totta, että monet pitkänlinjan koiraihmisistä edustavat jotain "suuntausta" koiranpidossa. 
Sitä sitten toitotetaan megafonein ja alleviivattuna mihin ollaan kallellaan. Tyypillistä on, että jos edustaa "namisuuntausta" on kaikenlainen komentaminen, käskyttäminen ja kaulanahasta pöllyytys pahasta. Jos taas edustaa kenties toista ääripäätä, eli käskyttämista/komentamista on namitus silloin kukkahattutätien räpellystä. On kolinapurkkijengiä, on jääkausifriikkiä, yksi lukee päivät pääksytysten koiran rauhoittavia eleitä, yksi etsii vieteistä ja vaistoista selitystä kaikkeen.
Kuitenkaan mustavalkoinen, ehdoton ajattelu ja vain yhden koulutussuuntauksen tai -tavan hehkuttaminen ei sovi tähän päivään.

Jaksan muistella Tommy Wirenin luentoa, jossa hän kertoi, että "voi olla 100 koiraa, joilla on kaikilla sama ongelma". Se voi olla esimerkiksi vetäminen lenkillä. Hän kertoi, että "näihin kaikkiin sataan voidaan yrittää soveltaa yhtä koulutusmetodia. Tulos; se toimii kahdella".

Koirat ovat yksilöitä. Ne ovat geeniensä, ympäristönsä ja kokemustensa summa. 
Ne eivät ole koskaan mustavalkoisia, eikä niiden käytöstä voi koskaan yksinkertaistaa.
On totta, että ne toimivat paljolti viettien ja vaistojen ohjaamina, mutta osa myös "hoksaa" nopeasti, että ketä perheenjäsentä voi ehkä hieman pyöritellä pikkurillin ympärille ja "kuka huutaa pihaovella huvikseen".

Aina myös kuulee näitä, että "kun se ei koskaan ennen" tai "mistä se tuon keksi".
Omissa koirissani on ollut pentuaikana kenkiin erikoistuneita yksilöitä, tulppaanin sipuleihin ja pensaan harvennukseen perehtyneitä, asiakirjoja silpunneita (passi, ajokortti, laskut...) ja nyt laumassani asuu mattojen raahaukseen ja natustamiseen erikoistunut pentu. Jo tämä kertoo kuinka persoonallisia ja erilaisia kaikki saman rodun sisällä olevat yksilöt ovat. Kaikki pennut eivät yllättäen syökään sohvia ja patjoja, niillä kaikilla voi olla jokin paljon persoonallisempi mieltymys tai tapa.

Jos koira lähtee kokeilemaan rajojaan perheessä (mikä ei ole tavatonta) - voi mm. seurata miten muu koiralauma siihen silloin reagoi ja mikä "oppisuuntaus" siihen voisi toimia. Onko se namitus, komentaminen, "uhkailu" (et saa vinkulelua, jos riehut), ei-toivotun käytöksen reagoimatta jättäminen, toivotun käytöksen vahvistaminen - vai mikä. Vai nämä kaikki yhdessä.

En soisi, että asioita suurenneltaisi - eikä toki pienennettäisikään - vaan koira pyrittäisi aina näkemään kokonaisuutena. Sen käytös juontaa aina jostain ja pennut kokeilevat AINA rajojaan. Kuka maltillisemmin ja hillitymmin, kuka riehakkaammin.

Hyvänä esimerkkinä voisi toimia vaikka kynsienleikkuu. 
Muistattehan, millaista se alkuun, pennun kanssa oli? En oikeastaan tänä päivänä enää yhtään ihmettele, että pieni osa koiranomistajista ei sitä halua tehdä. Minusta tuntuu, että olen 11:ssa whippetyksilössäni "nähnyt ja kokenut kaiken"; osa vain kiemurtelee. Viri oli muuten siinä erittäin taitava. Se pystyi kiemurtelemaan hyvin vaivihkaa alaruumistaan siten, että minulla oli enää sen tassu kädessä kun "muu koira" oli kiemurrellut sylistä lattialle. Balilla oli kaikki keinot käytössä. Se huusi, kiemurteli, melkeinpä sähisi kuin kissa, yritti raapia ja taisi ottaa rannetta vähän suuhunkin. "Rangaistukseksi" aloin leikata pentuna sen kynsiä kolmen päivän välein. Ja KAS, ei se toimenpiteestä tykkää edelleenkään, mutta asettuu kiltisti syliin ja vain vasemman etujalan kyseessä ollen vienosti kiljaisee toimenpiteen aikana.
Mutta Maui. Mitä tekee meidän Matto-Maui? Se se vasta pistääkin hanttiin. Siinä saa ihan tällainen roteva rouva pidellä tosissaan, kun Maui yrittää päästä toimenpiteestä kuin talonmies katolta ilman turvavaljaita. Se potkii, mönkii, jännittää koko vartalonsa valmiina hyppäämään - mutta ei, en anna periksi. Toimenpide sujuu muuten jo kohtalaisen helposti verrattuna alkutilanteeseen. Vaikka hiki vielä hieman tuleekin.

Olisin varovainen diagnoosien suhteen.
Olen jopa miettinyt erillistä blogikirjoitusta aiheesta: Pitää olla priimaa. Pitää olla diagnoosi.
Ei saa hullaantua erilaisiin määreisiin ja diagnooseihin ihan siitä ilosta, että joku jossain on keksinyt sellaisen. Juuri luin jostain lehtiartikkelista siitä, että "ennen lapset olivat vain villejä, nyt ne ovat ADHD-lapsia".
Ennen osa koirista oli rajumpia leikeissään, topakampia, tomerampia, määrätietoisempia, pehmeitä, arkoja, epävarmoja. Nyt ne ovat EA-koiria, resurssiaggressiivisia ja kohta varmasti bipolaarisiakin. Varoisin lyömästä leimoja koirien otsaan, määrittämästä niitä 6-kuisena. Laittamasta niitä lokeroihin ja vetämästä turhan syvällisiä johtopäätöksiä.

Sillä mikä lopulta on normaalia? Kuka sen määrää ja sanoo? Kuka pystyy yhdestä käytöstiplusta määrittämään koko koiran luonteen, sen aikomukset ja tarkoitusperät?

Aion jatkossakin suositella pysymään pois somepalstoilta.
Olen nimittäin jo pitkään ollut sitä mieltä, että jos erehtyy laittamaan vaikka Facebookiin kuvan koiran vatsan alueella olevasta finnistä - on se ensimmäisissä kommenteissa harmiton näppylä, mutta muuttuu keskustelun edetessä keuhkoödeemaksi ja vaatii välitöntä lääkärikäyntiä. Jonkun mielestä koiran vatsafinni voi olla myös oire stressistä ja stressi taas aiheutuu kireistä lihaksista. Lopulta kiistelläänkin siitä kuka on Suomen paras osteopaatti.

Tämän viimeisimmän someriehunnan keskiössä ollut ihminen sanoi minulle osuvasti:
"Helpompaa olisi olla keskiajalla roviolla kuin hallita somea. Vain eutanasian ehdotus jäi puuttumaan".

Muistakaa - koiranpentu on kehys, taulun maalaatte te. Koiran luonne kehittyy KOKO sen elämän ajan. Pentukäytös voi olla täysin päinvastaista aikuisuuteen verrattuna; niinkin yksinkertainen esimerkki kuin villi pentu -> veltto aikuinen. Rajoja kokeileva juniori -> seestynyt aikuinen.

Siispä leimasimet piiloon, malttia diagnooseihin ja määrityksiin. Iloitkaamme rotumme monipuolisuudesta ja sen sisällä olevista persoonallisuuksista. Whippetistä on moneksi!


Lopuksi. Jos kuitenkin koet jonkin tilanteen tai koiran käytöksen sellaiseksi, että haluat siihen avaavaa selitystä, kehotan kääntymään rotua pitkään harrastaneiden pariin. Puhelimella tai vaikka sähköpostilla. Facebookin erilaiset palstat kiertäisin kaukaa.


19.2.2018

Odotettu uutuus Hau-Hau Championilta!


Hau-Hau Champion Super Premium -ruokasarja on saanut uuden lisän, nimittäin Viljaton Lammas & Perunan!
Me Kenzolassa pääsimme testiryhmään ja olenkin jo aloittanut ruoan antamisen "suorilta" Balille ja Mauille, Huiman syödessä vielä omaa kanisteriaan tyhjäksi. Hupi ja Luxi ovat vähärasvaisella kuiviksella, joten heille tämä uutuustuote ei sovi.


Maui on erittäin nirso kuivamuonan suhteen ja omistajahan "tekee kaikkensa", että vielä kasvava pentu/juniori ei näyttäisi nälkiintyneeltä. 
Mauilla on ollut ruoka-astiassaan sen seitsemää sorttia kuivamuonaa ja tällä hetkellä koluan kaupan alelaareja sille säännöllisesti; rusinaton maksalaatikko, jauheliha ja porsaansuikaleet menevät kuin kuumille kiville. Hau-Hau Champion Super Premium Lammas & Peruna viljaton -kuivaruoka näyttäisi nyt kuitenkin tekevän kauppansa, nappula kerrallaan.
Bali on popsinut ruokaa jo parisen viikkoa ja hyvällä ruokahalulla. Maha on pysynyt kunnossa, ulosteet on tiukkaa, tummaa sikaria. Masu ei kupli, hajuhaittoja ei ole. Tämähän on ihan luksusta.


Tuote ei sisällä viljoja tai gluteenia. Reseptin ensisijainen proteiininlähde on hyvin sulava, maukas lampaanliha. Hiilihydraattien ja kuitujen lähteenä on viljojen sijasta käytetty perunaa ja hernettä. Luonnollisia vitamiinien, hivenaineiden ja antioksidanttien lähteitä ovat taasen pinaatti, tyrnimarja ja omena. 
Resepti on kehitetty uusimpien koiran ruokintaa ja ravitsemusta koskevien tieteellisten tutkimusten mukaisesti.
Hau-Hau Champion Super Premium Lammas & Peruna -täysravinto ei sisällä väriaineita, keinotekoisia makuaineita (plussaa!!) eikä muuntogeenisiä ainesosia. Tuotteen laadun takaavat ISO 9001- ja HACCP-laadunvalvontastandardit.

Pakkauskoot 1,5 kg ja 10 kg. OVH n. 40 e/12 kg.

Proteiinipitoisuus on melko korkea; 30% ja rasvapitoisuus 16%. Arvot ovat mielestäni sopivat aktiivihkolle whippetille. Kovin kummoisia frisbeen metsästäjiä emme ole, emmekä harrasta valjakkohiihtoakaan mutta lenkkeilemme päivittäin n. 6 kilometriä ja nuorisoketju juoksee viikottain pellolla ja/tai metsässä jokusen kiekan.


Jostain syystä perunapohjaiset ruoat minua ja poikiani kiehtovat. 
Olen jo aiemmin ollut mm. Profine-sarjan ystävä ja koirani ovat säännöllisen epäsäännöllisesti syöneet muita Hau-Hau Champion Super Premium-sarjan tuotteita; kanaperunaa ja lohiperunaa. HHC sarjan Super Premium-tuotteet ovat olleet sellaisia, "joihin olen aina palannut".

Tervehdin siis ilolla tätä tuoteuutuutta ja Hau-Hau Championia siitä, että he tarjoavat "kunnon koiranruokaa" markettien hyllystä. Ehdottomasti jatkoon.

Jatkan tuotetestausta ja raportoin kevään kuluessa lisää - kun ruoan syöjiin liittyy enemmän puikkonokkiani.

Tutustu tuotteeseen Hau-Hau Championin omilla sivuilla: KLIK.