19.9.2018

Forthglade - englantilaista mureketta koirille!

Sain testaukseen erän Forthglade 100% natural-mureketta. 
En ole ihan varma, onko mureke ruoasta oikea sana, mutta siltä se vaikuttaa. Koirien Shepherd's pie. Googlen kertoman mukaan mehevä paistos, joka on kylmän sään lohturuoka!

Forthglade perustettiin vuonna 1971 Devonissa, Englannissa, muutaman lemmikin omistajan toimesta. 
He päättivät kehittää uuden ravitsevan tuotesarjan, joka sisältää runsaasti lihaa ja vain terveellisiä raaka-aineita. Tiimi tunnetaan nykyisin UK:n luonnollisen lemmikkien märkäruoan tuotannon uranuurtajana.

Forthgladen Grain Free-sarja sai vuonna 2016 ja 2017 arvostetun Dog Product of the year -palkinnon.

Forthglade - jokainen suupala täyttä tavaraa.
Vähintään 75% lihaa - jonka seassa ei ole käytetty rusto- tai luuainesta tai lihaa korvaavia jauhoja. Sarjassa on kahta eri tuotemerkkiä; Complete Meal Grain Free - täydellisiä aterioita käytettäväksi sellaisenaan ja Just90% - tuotteet; lisää esimerkiksi kuivamuonan sekaan, tai anna koirallesi kovan rasituksen jälkeen täydentämään proteiini- ja energiavajetta.


Viisi reseptiä - viisi makua!
Ankka, kalkkuna, kana, lammas ja lohi. Ja mikä parasta; kaikissa herkullinen tuoksu ja rakenne!


Miten upposi Kenzolan pojille? Mitä sanoi koirien Gordon Ramsay, Maui?
Maui on tunnetusti ruoan suhteen erityislapsi. No, ehkä vähän muutenkin, mutta ruoan on oltava sille vaihtelevaa, makuhermoja kutkuttavaa, sopivan muotoista suuhun, irtonaista, ei liian märkää, ei mössöä... jne. loputtomiin.

Ensimmäistä rasiaa avatessa pisti silmään ja nenään muutama erittäinkin positiivinen asia. Ensinnäkin rasia oli HELPPO avata. Ei tarvittu veistä, ei saksia. Kalvo aukesi kerralla, kokonaan ja siististi. Tuoksu oli todella, todella hyvä! Aivan kuin lihamureke, pehmeä, lihaisa, hyvä tuoksu. Rakenne oli Mauin makuun valitettavasti liian tiivis ja ehkä mössähtävä, mutta muu lauma veti ruokaa ns. silmät pullistuen päästä.

Ruokaa on vielä pari rasiaa jäljellä, siitä tuli muulle laumalle vähän sellaista spesiaalisunnuntaisafkaa, että ei nyt ihan joka päivä sentään!

Just90% -sarjasta löytyi sitten se Mauinkin suosikki. 
Nimittäin LAMMAS meni alas hyvällä ruokahalulla.
On se tarkka poika. Mahtoi just lamb-murekkeessa tuoksua Englannin nummet ja aakeat laakeat maisemat. Lampaista puhumattakaan. Ilmankos kelpasi.


Testasimme myös Anipuro-tuotteita!
Pienenpienet sianlihakuutiot saivat lauman sekaisin. Muru on ihanaa, pientä piperrystä - ja ei enempää, eikä vähempää kuin 100% täyttä tavaraa!
Näitä kun antaa, niin pienet ikävät toimenpiteet, kuten kynsienleikkuu ja hännän trimmaus - unohtuvat hetkessä. Kanan rintafileitä olisi tehnyt itse mieli imeskellä. Poikien syöntivauhdista päätellen, oli hyvää!


Kenzolasta vahva suositus. 
Forthglade-tuotesarja vaikuttaa erinomaiselta "matkaruokasarjalta", mieluummin tätä, kuin metallipurkkeja, joista ruokaa ei saa usein edes ulos - jos nyt sattuukin saamaan ensin kannen auki. Kivaa, kun olet siellä hotellissa nälkäisen koiran kanssa, ja metallipurkin rinkula jää sormiin ja kansi kiinni. TV:n kaukosäätimellä sitten hakkaat purkkia aukiko?

Tyylikästä ruokaa, hyvällä rakenteella ja maulla.
Maui vaan on koira, jolla ehkä pitäisi olla se oma Ramsay matkassa mukana tekemässä viivottimella tasamittaisia suupaloja.

25.8.2018

Harrastajamietteitä vol 6.887.

Jorinaa, volinaa, ulinaa, selittelyä. Diipadaapaa, mäkätystä ja nillitystä.
Koiraharrastus on siitä hauska laji, että se elää harrastajiensa kanssa, heidän mukana ja osin harrastajiensa näköisesti. Uusia harrastajia tulee, vanhoja eläköityy.

Aloittelija on tyhmä ja naiivi ja se vanha harrastaja polkee paikallaan ja jankuttaa iänikuisia 60-luvulla hyväksi todettuja asioita ja väittämiä.
Hyvin usein se nuori ja kovin aktiivinen rookie ei lähde kysymäänkään mitään vaan mennä porskuttaa iloisena ja välittömänä hypessään. "Ihana rotu ja mun koira on just sitä mitä mä halusin ja ai että se on kuin ajatus". Vanha nyrpistää nenäänsä ja muistelee menneitä. Jollei ihan äidy sanomaan, että "odotapas, kun linkous on loppu".

Miten muuten olikaan, että MUN Jakke Jäyhä vuonna 1990 oli kuin ajatus? Miten meille annetaankin se Once In A Lifetime koiro heti kärkeen ja kaikki trabolssit tulee sitten hetimiten hyvin pitkälti perään. Jakihan oli juuri tämä Sielunpuolikkaani, ja se teki pelkästä katseesta, kuten toivoin ja halusin. Se kulki elämänsä 99%:sti ilman hihnaa ja oli hyvin sivistynyt, fiksu, kulturelli ja ihana. 

Liekö se ensimmäinen koira aina se koukuttaja, ihan tarkoituksella, ja sitten sitä haluaa toisen joka on ihan toista maata. 
Ottaa vielä kolmannen samaan hengenvetoon ja se vasta hankala onkin. Sitten sitä ollaan ihan äimänkäkenä, kun pakka leviää ja homma ei toimi. Rotu varioi ja alun Sielunpuolikas muuttuu matkan varrella Luotaantyöntäväksi luopioksi. Siinä sitä punnitaan se rotuun koukuttuminen oikein tosissaan...

Uudet rotuun tulijat jollain lailla aina raikastavat ajatusmaailmaa ja vavisuttavat sitä norsunluutornia, johon olet jossain harrastusvuosien 10 viiva 15 välillä muuttanut ja eriyttänyt itsesi. 
Omine mielipiteineen ja pohdintoineen olet sinne itsesi yksisuuntaisella hissillä vienyt ja katsellut alaspäin ajatuksella, että "en jaksa näiden tulokkaiden mellastusta". Hyvä, että hissi oli yksisuuntainen - saatat miettiä. Joskus voit jonkun yhden pähkinän heittää alas tai soittaa puhelun maan tasalle.
Näinhän asian ei tietenkään pidä olla. Mutta pistää miettimään. Eriytämmekö itseämme tarkoituksella vai tahattomasti.

Rotu yhdistää ja jakaa. Näin se menee.
On ne +20 vuotta harrastaneet ja ne +2 vuotta temmeltäneet. Kaikki näyttäytyy meille jokaiselle eri valossa. Yhdessä menemme eteenpäin koirinemme ja jaamme leirimielipiteet tai sitten eriydymme ja menemme oppositioon kuin hallituksessa ikään.

Puhutaan ikäpolvien kuilusta.
Totta, jo pelkästään ikä tekee välillä katsantokantoihin niin suuria särmiä, että voi olla joskus hankalaa keskustella rodun suurista kysymyksistä "samalla viivalla". Olin tarkoituksella hieman teatraalinen, sillä eipä meidän rodussa nyt mitään "suuria kysymyksiä" ole, mutta voisi olla. On selvää, että katsantokanta vaikkapa kokoon on erilainen juuri rotuun tulleella kuin vanhalla mökkihöperöllä, joka on tuijottanut säkäkorkeuksia vuositolkulla tuvan pirtin ikkunasta maisemaa katsoessaan.

Yhtälailla vanhempi rodun harrastaja suhtautuu maltillisemmin vaikkapa ylimääräisiin hampaisiin/vajaaseen hammaskalustoon kuin vuoden rodun parissa puuhastellut. Tämähän on ihan selvä. Joskus harmittaakin, että pitää elää niin hemmetin vanhaksi ja kokea kuolemat, sairaudet, taudit, epäonnet että kaikki perspektöityy. Onko tämä edes suomea?

Jokainen arvottaa omat arvomaailmansa, se on ihan selvä ja sitä tulee tietenkin kunnioittaa. Kummasti vaan vuosien saatossa pienet mörrimöykyt menettävät merkitystään ja suurista suunnista tulee ymmärrettävämpiä ja tavoitellumpia. Kokonaisuus on sittenkin tärkein.

Parasta on se, että koiraharrastus on kuin hamsterin juoksupyörä. 
Se kulkee ja menee ja vauhtia on, vaikka hamsu välillä tippuukin kyydistä. Aina se sinne pyörään menee uudelleen ja sama vauhti on pian taas yllä. Elämähän on nousuja ja laskuja ja parasta elämässä on kun vauhti varioi, tuulee ja sataa, välillä myrskyääkin - mutta rotu pysyy ja rakkaus rotuun. Ja pyörä pyörii.

Nuorena oppii - kunhan pitää huolen siitä, että oppii. 
Vanhana voi olla myöhäistä, sanoi eräs vantaalainen, kun toistamiseen tuomarikurssille yritti ja aika oli ajanut jo ohi.
Vanhana kuuluu olla kyyninen, rutinoitunut, väsynyt kaikkeen ja tylsistynyt. Vanhana kuuluu olla perspektiiviä, kulumaa ja mennyttä elämää. Vanhana kuuluu sanoa, että "ei minun nuoruudessani" ja itse käytän myös; "palataan aiheeseen kymmenen vuoden kuluttua". Haha.

Pidetään huoli siitä, että rotu yhdistää, eikä jaa.
Pidetään huoli siitä, että nuoret ymmärtävät rodun. Pidetään huoli siitä, että rakkaus rotuun on yhteinen asia. Jaetaan, otetaan vastaan ja konsultoidaan. Mökötys leiriteltoissa kielletään. Leivotut mustikkapiirakat pitää jakaa kaikkien kesken. Rotua pitää oppia katsomaan yli ja ohi oman koiran. Rotuseminaari pakolliseksi kolmen vuoden välein. Viikonloppuisin pitää soittaa vanhoille harrastajille ja vanhojen harrastajien pitää puhua puhelimessa rotua tunti/viikonloppu.

Älä koskaan epäröi kysyä. Lähesty, luota ja kysy. Odota, että ymmärrys tulee. Minulla rodun jonkunlaiseen ymmärtämiseen on mennyt kulloinkin n. 6 vuotta. Älä siis hätiköi, vaan odota. Kaikki jäsentyy kyllä, ajan kanssa.

Whippetistä on moneen, omistajista on moneen. Taitoa ja osaamista on niin koirissa kuin omistajissakin. Arvosta omaa osaamistasi, jaa sitä. Ime uusien intoa ja näytä heille tienviittoja. Vie mennessäsi, tuo tullessasi.

Ole ylpeä omastasi, näytä se ja kehu kaverinkin whippet. Opitaan toisiltamme. 
Rotuhan meillä on ihan mieletön. 


19.8.2018

Ja juuri kun pääsin kirjoittamasta niistä mörököllimäisistä momenteista.

Niin pahemmaksi meni.
Olen oikeastaan aika järkyttynyt, jos totta puhutaan. Tiedostan hyvin, että Maui ei ole jääkiekkomaila eikä keilapallo - vaan eläin. Sillä on vietit ja vaistot - ja varmaan turhaumatkin, jolla yritän nyt tätä tapahtunutta selitellä.

Olisipa kisapaikalla terapiateltta.
Kun jotain äimistyttävää tapahtuu, ihminenhän ei millään heti (eikä edes jonkun ajan päästä) ymmärrä tapahtunutta. Asioiden täytyy "sink down" -kuten lainaan taas englannin kielestä sanontaa. Näkee jotain sellaista, jolle ei löydä selitystä, ei syytä. Aivo lakkaa toimimasta. Johdot eivät kytke. Vaikka tuomari tilanteessa tuleekin kertomaan, että "mitä tapahtui" - ei sitäkään ymmärrä saati omaksu! On kuulkaa aika pöljä olo.
Terapiateltta olisi tosiaan tarpeen. Pääsisi ammatti-ihmisen kanssa purkamaan pahan olon. Voin nimittäin kertoa, että sitä riittää.

Tunneskaala on käyty erittäin laajalti läpi.
Yön tunteina ohitin itkuisuusvaiheen, pahimman surun ja mustan ja synkän mielipahan, ja olen nyt siinä vaiheessa, että kurkussa ja mielessä on möykky. Silmät seisoo päässä ja sitä uskottelee itselleen - huonosti nukutun yön jälkeen - että olen nähnyt vain pahaa unta.
Itse kisapaikalla muuten naurattikin. Tapahtunut oli niin absurdia, että se oli jo osittain huvittavaa. Tilanteessa ja tapahtuneessa ei todellakaan ollut mitään "naurettavaa" - mutta ihmisen mieli, se on erikoinen.

Koiran mielestä puhumattakaan.
Miten muuten tätä voisi selittää? Ja yrittää ymmärtää.

Maui käy valitettavan kierroksilla kisapaikalla.
Se menee ikäänkuin transsiin, jossa sen hengityksestä tulee lyhyttä ja nopeaa, sen kieli roikkuu maassa ja sen kroppa on ylivirittynyt. Juoksemaan olisi päästävä heti. Ja mielellään pian.

Eilen kisapellot olivat vierekkäin. Ne oli jaettu pressuin kahtia; kisapellolta toiselle ei nähnyt. Valitettavasti kova ja puuskittainen tuuli teki tehtävänsä ja finaalien aikana pressut jouduttiin poistamaan. Tämä johti siihen, että vetoja vedettiin vuorotellen. Järjestelykennelissä oli kutsuttuna jo lähtö 27 paikalle (me) kun 25 odotti melko pitkään vuoroaan lähtöpaikalla (moottori ei lähtenyt käyntiin), sitten se juoksi ja sitten juoksi 26 - ja sitten me. Tein ehkä (?) virheellisen päätöksen jäädä paikalleni yrittämään rauhoittaa koiraa - sensijaan, että olisin lähtenyt sitä "raahaamaan" lähtöpaikalta poispäin. Koin, ettei siitä olisi ollut mitään apua.

Itse tapahtunut on kovin sekavana päässäni. 
Nimittäin kun vihdoin lähtöpaikalle päästiin ja matkaan, kyseessä oli tosi vaativa, ns. siksak-rata. Viehe lähti heti voimakkaasti kaartamaan ja kaverilla meni kurvi pitkäksi. Jostain tuntemattomasta syystä Maui lähti kaverin perään tilanteessa - molemmille siis viehehukka. Luulin tässä vaiheessa, että veto keskeytetään, mutta Maui - jälleen jostain syystä, turhauma/ylikierroksilla olo? - pussasi kaveria; ehkä pienessä päässään ajatellen; "johdit minua harhaan"?
Vieheenvetoa kuitenkin jatkettiin ja pojat pääsivät ehkä sekunnin ihmettelyn (?) jälkeen jyvälle ja kuulema koko loppuveto oli "siistiä ja puhdasta".

edit. Sain tapahtuneesta silminnäkijän havainnon. Kiitos siitä. Selvensi ajatuksia ja näkemääni kummasti. Tässä:
Näin Maukan finaalijuoksun alusta loppuun. Koira hukkasi vieheen. Se pyöri siinä pellolla jonkin aikaa ja etsi pupua. Sitten se näki kaverin ja lähti juoksemaan sitä kohti. Kun kaveri tuli kohdalle/eteen se pukkasi sitä kaveria.

Tämän finaalivedon jälkeen Mauin palautuminen myös kesti tavallista pidempään.

Ehkä kuvaavaa on sekin, että VÄLITTÖMÄSTI juoksun jälkeen, kun meidän tuli odottaa tuomaripalaveria paikoillamme hetki, Maui olisi lähtenyt uudelleen radalle juoksemaan... Sen halu juosta on todella kova. 

Niin surullista.
Vaikka tiedänkin - totisesti omasta kokemuksesta - että kaikki on mahdollista ja kaikkea voi kisapaikalla tapahtua - niin käsissäni on innokas ja osaava kaveri; jota mitä en selvästikään osaa auttaa tai ohjata oikein. Se tekee minut todella surulliseksi.

Toki ymmärrän, että jatkossa lähtöpaikalle menemisen suhteen tulee olla tarkempi. 
Toivottavasti osaan taimauksen paremmin ja pystyn auttamaan koiraani siten. 

Kotiintullessa Maui veti kotiovelle, moikkasi kaverit ja juoksi suoraan keittiöön, Mauimaiseen tapaan vinkumaan ERITTÄIN äänekkäästi; "ruokaa!!".
Mutta mitä oli tehnyt kämppis? Antanut sen jauhelihat muille koirille päivänmittaan. Siinä tuli kiire etsiä muuta muonaa, jota onneksi, pienellä viiveellä, löytyi. Maui hotkaisi suuren iltapalan ja painui muittamutkitta nukkumaan.

Se näyttää niin onnelliselta ja tyytyväiseltä, kisareissu oli sen mielestä ihan paras, eikä se ymmärrä ollenkaan surusilmäistä emäntäänsä, joka purkaa pahaa oloaan terapeuttiseen blogiinsa.

Sillä itse Mauihan on ihan parasta terapiaa!! Häntä heiluen se odottaa uusia seikkailuja. Aurinkoinen, iloisa ja valoisa Maui. Ihan paras. 

Jospa se emäntäkin nyt skarppaisi.

11.8.2018

Maukkelssonin kanssa mörököllimäisiä momentteja.

Kukapa olisi arvannut, Maukkelssonia Englannista valitessa ja löytäessä, että benjihypystäni UK:hon tulisi astetta jännittävämpi.
Melko pian minulla vaisto sanoi - miten senkin selittää, en kyllä edes osaa - että mene Kartanolle, mene suoraan Kartanolle kulkematta lähtöruudun kautta.
Lähdettiin sitten sosiaalistamaan poikaa, kahden kesken, katselemaan isoja vinttareita, venakkoja ja irliksiä, muidenmuassa. Siinä ihmetellessä päätettiin lähteä myös käsivetoviehettä kokeilemaan.
Sitä vempainta, jota on kokeiltu niin monta kertaa aikaisemminkin.
Joku koiristani on lähtenyt moikkaamaan vieheen vierellä seisoksivia, joku taas on katsonut taivaalla lentäviä lokkeja. Joku on vetänyt juuri ennen vieheenvetäjää uukkarin ja juossut kipinkapin takaisin lähtöpaikalle. Kaikenlaisia variaatioita, kaikenlaisia koiria.

No mutta Maukkel. 
Sepä sitten meni ja ampaisi vieheen perään niin, että olisi sitä aina tehnyt. Vieheenkin tappoi sellaisella intensiteetillä, että pieni pentuhammaskin suusta lähti ja viehe vereentyi. Siinä tuli heti Täti Lähettäjä kysyneeksi, että "mistäs se tämä on? Suoraan moottorille vain".

Mepä sinne.
Maukkel tuumasi moottorista, että ei jännitä yhtään. Saisinko pidemmän vedon - tai ainakin useamman. Mutta varoen tietysti edettiin, kaveri taisi tässä vaiheessa olla viiden kuukauden.

Kesä 2017 ei ollut yhtään kuuma eikä helteinen kuten nyt kuluva. 
Aina jossain välissä suhattiin kuitenkin muutamasti Kartanolle ja Hyvinkäällekin. Maui se pisteli menemään kuin vanha tekijä. Tämä tässä onkin ollut hieman oudohkoa ja peräti hauskaa, kun näytät, että "tässä on koppi, tästä mennään läpi näin ja sitten seistään paikallaan kun on veräjä ja takaovi kiinni" niin Maui tuumii; "no eihän tässä mitään epäselvää ole. Saisinko vieheen VEDON, kiitos".

Jotenkin se treenaaminen oli sellaista itsestäänselvyyksien osoittamista ja tekemistä. 
Joka kerran olin kuitenkin vähän puulla päähän lyöty ja pökkelöitynyt, että "tässä me nyt vaan ollaan ja mennään". Maui ehdollistui alta aikayksikön lähtökoppeihinkin niin, että seistiin Hyvinkäällä kuuntelemassa treeniohjeita ja Maukkel veti sitkeästi ja päämäärätietoisesti heti parkkipaikalta tullessa kohti koppeja. Seisoi siinä, vaikkei viehettäkään ollut ei kuulunut, että "tästä mentiin viimeksi, siis nytkin ja voisinko saada vieheen, kiitos".

Kartanolla treenatessa kävi niin kerran jos toisenkin, että en meinannut saada Mauia rata-alueelta pois, ja kun sain, niin en meinannut saada sitä parkkipaikalla autoon. Kotiintullessa oli sisustanut takapaksin peitteet uusiksi harmistuksesta, kun sai juosta vain suoran tai kaarteen. Saattoi ihan huutaakin siellä takapaksissa ja minä menin halpaankin, että "nyt sattuu" ja on "lihas kireänä". Vielä mitä. Halusi vain uudelleen ajaa.

Sitten tuli sitä älämölöä. 
Missäs muualla, kuin Facebookissa. Mm. aina Amerikasta asti tuumattiin, että "ravihevosia aletaan treenata vasta 2-vuotiaina" - seuraavaksi oli pelkona, että "lapsikoiran luusto lakkaa kasvamasta oikein ja sen jänteet ja nivelet kasvaa vonksin". Voin kertoa, että olin hetkellisesti shokkitilassa ja minun piti muutamasti mennä peilin eteen keskustelemaan itseni kanssa, että "kuinka monta whippetiä sinulla on ollut" ja "kuinka montaa olet pentutreenannut Kartanolla pilke silmäkulmassa, lapsikoiran ehdoilla" - koska yhtäkkiä minusta tuntui, että kidutan koiraani. Oikein äimistyin ja sydämistyin, kun "koin tekeväni ihan pienesti vain" ja sitten suuri yleisö oli sitä mieltä, että "kamalasti, kovaa ja liikaa". Piti katsoa kalenterista välillä, että tälle kuuta mennään nyt suoranpätkää ottamaan toista kertaa. Ensi kuussa on sovittuna ja katsottuna yksi treenisessio.

On se. 
Tämä juoksuharrastuskin semmoista, että teet niin tai näin, niin aina on joku sitä mieltä, että teet väärinpäin.
Siinä pitää vaan sitä omaa vaistoa kuunnella ja uskoa omaan tekemiseen ja näkemiseen. Helpommin sanottu, kuin tehty, kyllä. Ja pelottavaa ajatella Teitä Uusia Harrastajia - millaiseen mielipiteiden viidakkoon joudutte ja perustelemaan ja tekemään treenianomuksia kolmin kappalein Suurelle Harrastusneuvostolle.

Oma koira on nähtävä, sitä on pystyttävä kuulostelemaan ja näkemään arjessa, treenissä, kisapaikalla.
Miltä se näyttää, miten se vetää, jaksaa ja hengittää. Kaikki tulee aikanaan. Kokemus, näkemys ja menestys.

Tänään juuri juttelin rataharrastuksen parissa huippu-uraa tehneen ihmisen kanssa. 
Oli mahtavaa voida nyökytellä ja läpsytellä ylävitosia puhelimitse siinä mielessä, että KAIKKI ON GEENEISSÄ. Minulle on kuittailtu - positiivisessa mielessä, tosin, (tai niin olen sen ottanut, LOL) siitä, että marssin laumani kanssa niin paljon asvaltilla ja olen jossain määrin profiloitunut jopa "ostarilenkkeilijäksi". Tämä on minusta yksinomaan hauskaa - joten älkää käsittäkö sitä väärin. Sportsträkkeri nakuttaa ja viimevuosien lenkkilukemat menevät meillä (alkaen vuodesta 2011) 1908,5, 1917,3, 1803,0, 1816,3, 2004,1, 2067,9, 2052,8. Mittaan siis ihan jokaikisen lenkin. Ai miksi? No, siitä on vaan tullut tapa.

Samainen ihminen totesi - siihen ei edes kasvattajakurssia tarvita kertomaan - 
että yhdistäessä huippunopeita geenejä keskenään voi saada pentueen, jossa on yhteensä 8 pentua. Niistä 4 on tykkejä, 3 keskinkertaista ja yksi hidas kuin faan. Miten se geenilotto on niitä nopeusgeenejä sitten arponut - ettei vaan kukaan luule, että "geenit menevät tasan kaikille, samassa suhteessa"?!

Minulta on muutama ihminen kysynyt Maukkelin taustoista, että onko siellä tykkejä takana - ja minkä verran. Sehän tässä lystikästä onkin, että en yhtään tiedä. Englannissa jalostus perustuu jokotai, on juoksijoita kasvattavia ja on näyttelylinjaisia kasvattavia. Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, ei Englannissa oikein keskitytä kumpaankin. Mauin emä on "kuulema nopea" mutta siitä ei löydy mitään faktafaktaa esim. ratakellotuksen muodossa.

Nohh. Jossain vaiheessa kävimme kokeilemassa sen yhden maastostartinkin, Mauin ollessa n. 9 kk ikäinen. Voi veikkonen, kun sinne pisteli, tikkasi ja törähti hän. Lapa maassa meni ajoittain, kääntyili ja kiihdytteli. Eihän siinä sitten oikein voinut muuta kuin heti 2018 alussa pistää maastoon menemään. 405 pistettä oli ensisaldo ja viitteet tulevaan olemassa. Kaksi seuraavaa kisaa toi kaksi sertiä. Tätä kirjoittaessa on vielä 3 kisaa edessä tälle vuotta.

Kun ratasuoritteet saatiin koejuoksujen muodossa plakkariin - kiitos muuten tuhannesti Fredi, Koko, Kimi ja Ronja treenijeesistä!!! - olikin heti tarjolla ratakisa, jonka siis Maui tänään pisteli menemään. Voi hyväntähden sentään. Kaveri kellotti 280 m treenissä 27.6. 19,86 s ja tänään lähti mukavasti muutamat sadasosat ja uusi PB on 19,59 s.


Että semmoinen näyttelykoira.

Johan on ihan legendaa sekin, että Maui lähti kesän alussa "kokeilemaan matkailua Balin siivellä ja ohjauksessa" Liettuaan ja nappasi erkkarista junnusertin ja INT-kehistä 2 NUO-luokkaserttiä lisää. Semmoinen treenireissu.
Jouduttiin sitten varaamaan uusi matka ja pyytämään tuomaria antamaan ystävällisesti yhden junnusertin lisää - niin poika pääsi clousaamaan kolme LT-titteliä kerralla.

Nyt ollaan suu soukalla, mennään kisa ja event kerrallaan ja juostaan kauden loput maastot joko "omalla tasolla" tai pannaan paremmaksi. 
Radalle ehdimme tälle kautta ehkä kertaalleen vielä ja juoksemme joko omalla tasolla tai pistämme paremmaksi. Näytelmät ovat pikkaisen taka-alalla tällä hetkellä, kun kaikkialle ei ehdi eikä ehkä resurssitkaan riitä. Niissäkin liikumme omalla tasolla tai pistämme paremmaksi.

Miten tällaiseen tilaan pääsee?
Ettei aina hae voittoa, odota enemmän kuin realiteetit lupaavat?
Tiedostaminen on kova juttu ja se iskee joskus kuin kova läiskäys yläselkään tai kuin kylmä vesisuihku keskelle otsaa. Ihan parasta on, kun mitään ei odota. Ei lähde siitä, että käsissä on World Winner, Vuoden maastojuoksija tai Ratatykki. Ottaa vastaan vain kaiken sen, mitä tarjotaan ja mitä on saatavilla. Makustelee sitä ja/tai niitä tuloksia ja ihmettelee. Menee koira edellä, eläimen ehdoilla, toivoo parasta, hymyilee ja on iloinen yhdessä koiran kanssa.


Positiivisuus on perseestä.
Eikä ole.
Positiivisuus on just hyvästä. Hymyilee ikävät sattumukset ja koettelemukset pois, keskittyy hyvään ja iloon harrastamisessa. On rohkea, luottavainen, antaa koiran olla ja elää juuri sellaisena, kuin se on. Ilman ennakkoasetelmia ja odotuksia. Seuraa just sitä omaa vaistoa, vie koiran vaiston varassa sinne, minne kuuluu ja vaisto vihjaa. Sanoinko jo; koiran ehdoilla.

Pitäkää lystiä. Yhdessä koiran kanssa se on kaksinverroin mukavampaa.

kuvat: © Kaija Montonen ja Antti Ruotsalo



28.7.2018

Vielä kerran kivistä - Zinc Balansista apua!

Saan yhä erittäin paljon kivipostia - kiitos myös näin blogini kautta jokaisesta yhteydenotosta, anturakertomuksesta ja kivien pyörittelystä kanssani. 

Jostain syystä kesäkuun alussa oli melkoinen kivikaruselli. 
Mahdotonta sanoa, miksi juuri silloin sain ihan kymmenkunta (!) yhteydenottoa! Yhteydenotoissa yhteistä oli se, että niin monella koiralla oli samaan aikaan kiviongelmia. Kasvoiko silloin lenkkeilymäärät, oliko asvaltin lämpötila optimaalinen, oliko anturan kunto kesän alussa kivien imuroimiseen sopivasti kehittynyt ja kaikki "kuun ja biorytmien yhteisvaikutukset" vain kiviin kallellaan? Mahdoton sanoa yhtä vastausta - vaikka tätä asiaa moni minulta kysyikin.

Kuvassa yllä tyypillinen anturasta kaivettu väritön kvartsikivi.

Kivet eivät siis imuroidu anturaan vain talvella, hiekoitushiekan kulta-aikaan.
Ehei, kiviä jää asvaltille pyörimään keväisen hiekanpoisto-operaation jäljiltä ja ylipäätään kiviä on asvaltilla aina. Tammikuusta joulukuuhun.
Muistattehan, kun vein Heurekaan tutkittavaksi anturasta kaivettuja kiviä? Kivet tunnistettiin kvartsiksi ja Heurekan kiviasiantuntija tiesi kertoa, että kvartsi jauhautuu erittäin teräväksi sitä kalliosta louhittaessa. Suomen maaperässä voi kuulema olla jopa n. 30% kvartsia - parhaimmillaan siis asvaltilla on hiekoitushiekan joukossa kvartsikiteitä tuo 30%. Se on paljon se. Kvartsi on kovaa, väritöntä, teräväreunaista. Mitä olen kiviä poikieni anturoista kaivellut (suuntaa-antava kaivelumääräarvio/koira; Jaki 0, Jamo 1, Lelu 0, Hula 20-25, Viri 3, Hupi 3, Juku 0, Luxi 4, Huima 6, Bali 10, Maui 0) - määrä on melkoinen - kivet ovat pääsääntöisesti, 95%:sti olleet värittömiä; kvartsikiviä.

kuvassa yhdentyyppinen, repaleinen kiven anturaan tekemä reikä

Kivet on kohtuullisen helppo itse operoida.
Tarvitaan vain erinomainen lähinäkö (kivet voivat olla t o d e l l a pieniä), hyvä valaistus, terävä neula ja - tietysti toimenpiteeseen rauhallisesti suhtautuva koira. 

Kiviontuma on aina on-off. 
Koira voi lenkille lähtiessä ontua muutamaan kertaan, kävellä seuraavat 2 km "normaalisti" ja sitten alkaa taas ontua. Hyvin tyypillistä kiville. "Ensin tuntuu, sitten tottuu ja sitten taas loppumatkasta sattuu". Koira voi myös kävellä lenkin alussa asvaltilla onnahdellen, sitten nurmikolla ja hiekalla "ilman mitään" ja taas kotiin tullessa asvaltilla ontua kerran-pari.

Lisäksi koirien kipukynnykset ovat kovin varioivia. 
Yksi ontuu sydäntäsärkevästi päivästä toiseen on-off, toinen onnahtaa kerran pari. Ota siitä sitten selvää. Voin kertoa, että itselleni on kehittynyt äärimmäisen tarkka kiviontuman tunnistava näkö ja vaisto. Jonka sitten rikkoo joku koiristani - ja huomaan ehkä kynsiä leikatessa, että "mikäs viilto se täällä on"? Ja kas, kiviä tursuaa, vaikka koira ei ole ontunut yhtään kertaa. Niin, että minä olisin nähnyt sen... joten. Vaikeasta asiasta voi olla joskus kyse mitä ontuman tunnistamisen ja näkemisen huomaamiseen tulee.

kuvassa minimaalinen kiven anturaan jättämä "piste" - hädintuskin havaittavissa, mutta kuitenkin selkeä kivijälki

Kiviontuma jättää yleensä selkeän (tai minimaalisen ja vaikeasti havaittavan...) sisäänmenoreikä -jäljen anturan pintaan. 
Se voi olla pieni viilto tai minimaalisen pieni reikä. Jos sisäänmeno on tapahtunut juuri hiljan, anturan pinnassa voi olla ikäänkuin "tumma pisara tai piste", joka on joko verta tai anturanestettä, joka on kuivunut tummaksi pisteeksi anturan pintaan. Näitä pisteitä on joku luullut mm. kuivuneeksi pihkaksi tai "ihan vaan joksikin likatahraksi" - mutta tahran ja pisteen alla onkin kivi/kiviä.

erittäin tyypillinen kiven jättämä jälki anturan pinnassa; kuin pieni kuivahtanut nestetippa, jonka keskellä pienenpieni reikä

Pistettä/viiltoa neulalla "rapsutellessa" yleensä ihan pinnasta singahtaa kivi-pari-kolme ns. perässämenokiviä, ovat erittäin usein HYVIN pientä, minimaalista pikkukiveä. Niitä voi sieltä singota ihan otsaan NAKKS tai pudota reiästä niin, ettei niitä suurinpiirtein edes havaitse. Joskus olen yrittänyt niitä ottaa kiinni ja näyttää, että "katso, tällainen" ja koiranomistaja "ei edes näe mitään". Ovat siis todella pientä sirua.

Nyt on oltava tarkkana.
Pienen murskan alla, sisäänmenoaukkoa varovasti levittäessä, näkyy yleensä kuin "suonsilmäke" ja neulalla varovasti töpöttäessä neulan kärkeen tuntuu KOVA kivi/tai "silmäkkeessä" kiiluu usein anturan värinen (kvartsi)kivi.
Jos anturassa siis on lisää tavaraa, kuten usein on, niin tämä suonsilmäke tarkoittaa sitä "emokiveä", joka anturaan on ensimmäisenä tehnyt viillon ja työntynyt sisään. Kun anturaa varovasti levittää, kivi voi alkaa työntyä itsekseen ulos. Usein näin käykin, kivi nousee sieltä syvältä itsekseen ja työntyy ylös. Se on siitä helppo kaivaa pois - joskus kivi tarvitsee vain neulalla hieman apua; sitä kaivetaan hiljaksiin ylöspäin.

antura voi näyttää kiven kaivamisen jälkeen tältä. Kuvassa selkeä poistoreikä
© Erica Ryysy

Kivien kaivelu on parhaimmillaan helppoa. 
Siihen menee minulla keskimäärin ihan muutama minuutti tai maksimissaan kymmenen minuuttia. Homma tehdään koiran ehdoilla - tietenkin - ja hiljaksiin ja varoen. Kovin syvältä en edes kaiva.

Kvartsissa on se ikävä puoli, että se on väritöntä, lasimaista.
Usein kuulee, että sitä luullaankin lasiksi sen värittömyyden ja teräväreunaisuuden takia. Kyseessä on kuitenkin KIVI.

Minuun vuosien varrella yhteyttä ottaneet ihmiset kertovat usein (liian usein) eläinlääkäreistä, jotka väittävät, että "kivi tulee itsekseen ulos".
No, voin kertoa, että EI muuten tule. Jokainen meistä voi itse alkaa kävellä kivi jalkapohjassa ja kuvitella, että kun öiseen aikaan ulvoo, jalkaa liottaa Fairy-vedessä ja tekee kuusi kierrosta vastapäivään, kivi sieltä jalasta tipahtaa NAPPS lattialle itsekseen. Ei tipahda.

Hulalla oli aikoinaan useamman viikon ontuma, olisiko ollut 2 viikkoa.
Jo niin, että siitä sivullinen huomautti. Minä olin varmasti ajatellut siihen maailman aikaan, että "itsekseen juu menee ohi". Otin sitten tassun tarkempaan tarkasteluun ja anturasta löytyi vielä (onneksi) selkeä sisäänmenoaukko ja kivet oli helppo paikallistaa ja kaivaa ulos.

Kuitenkin jos kiviontuma kestää liian kauan - kivet voivat painua vain syvemmälle anturaan.
Silloin antura joudutaan avaamaan kirurgisesti anestesiassa ja operaatio on huomattavasti työläämpi ja anturan paraneminen kestää useamman viikon.

tässä Facebookin "corn"-ryhmästä löytynyt kuva - minun silmään selkeä kiven aiheuttama, pitkäaikainen vaiva

Kivi siis voi aiheuttaa pitkään anturassa ollessaan syvemmälle työntymisen - ja käsittääkseni myös corn-tyyppisen vaivan - jossa se muodostaa anturaan arpikudosta, kuin syylän tai känsän - joka sekin joudutaan kirurgisesti poistamaan.
On huomioitavaa, että pitkäkestoinen on-off ontuma luetaan hyvin usein väärin. Lihasperäiseksi revähtymäksi tai venähdykseksi, törmäyksen aiheuttamaksi kipuiluksi jnejne - ja sitä hoidetaan esim. pelkin särkylääkkein tai hieronnalla. HYVÄ NÄKÖ ON TARPEEN KIVEN AIHEUTTAMAA ONTUMAA ANTURASTA ETSIESSÄ!!!!

Kotikonstein kaivettu kivi, joka havaitaan heti, aiheuttaa vain pienen reiän anturaan, joka paranee muutamassa päivässä.

Pahimmillaan olen kuitenkin kuullut eläinlääkäristä, joka on antanut on-off ontumaan "vain" särkylääkekuurin. Seuraava eläinlääkäri on ehkä "suostunut" kuvaamaan anturan ja kivet/vierasesineet havaittuaan todennut, että "kyllä se siitä" ja "minä en suostu anturaa avaamaan". Kolmas eläinlääkäri on sitten antanut lisää särkylääkettä ja vihdoin minun kautta koira on löytänyt täällä pääkaupunkiseudulla kiviin erikoistuneet klinikat, joita löytyy ainakin Espoosta ja Vantaalta. Kyseessä on klinikat, joissa kiviä aletaan aktiivisesti poistaa, eikä neuvota esim. "uittamaan koiraa" kuten nyt viimeisessä yhteydenotossa mikkeliläisellä klinikalla tehtiin.

Vahva suositus täältä siis esim. Evidensia Tammistolle, jossa whippetien kivivaivojen kanssa on oltu paljon tekemisissä. 

En ole aivan varma, miksi eläinlääkärit kivien poistoa pelkäävät tai eivät sitä halua tehdä, sillä "mitä aikaisemmin kivet anturasta kaivaa, sen parempi". 
Toki, jos kivet ovat päässeet kaivautumaan anturaan kovin syvälle, ihan helposta toimenpiteestä ei ole kyse. Viimeisimpänä innovaationa olen kuullut leikkauksen aikaisesta rtg-kuvantamisesta, mikä onkin ihan huippua. Leikkauksessa voidaan hyödyntää jonkintyyppistä "kannettavaa rtg-laitetta", jolloin mitään turhaa ei tarvitse avata ja kaivaa, vaan kivien etsintä tehdään kohdennetusti.

Kauniiksi lopuksi.
Balin kohdalla aloin kirjata kiviontumia kalenteriin vuonna 2016. Tuolloin kiviä kaivettiin anturasta huhti-, touko-, kesä, elo- ja marraskuussa. Yhteensä 5 kertaa. 2017 testasimme vuoden verran Nutrolin-öljyä ja kiviä kaivettiin nyt maaliskuussa kahdesti, elo- ja marraskuussa kertaalleen, yhteensä 4 kertaa,
Tammikuussa 2018 aloimme testata PRO Balans ZINC Balans -tuotetta. Ja vuoden 2018 tilasto näyttää toistaiseksi hyvältä; kiviä on kaivettu 24.1. kerran (testaus oli vasta alkanut) ja kesäkuun alussa paristi; anturasta tuli ensimmäisellä kerralla TODELLA pientä kiviaineista ja erehdyin kaivamaan anturaa muutamaan otteeseen - mutta kiviä ei ollut, ei löytynyt.
Huimalla sensijaan oli kiviä myös kesäkuussa; ensin 14.6. ja heti perään 27.6. Balin osalta näyttää kuitenkin hyvältä. Sinkkijauhekokeilun aloituksen jälkeen vain YKSI kiviontuma kesäkuussa. Lupaavaa. Tuote on tulossa meillä jatkuvaan käyttöön.

Olisiko siis sinkissä pelastus ja apua ongelmaan?
Testausta tarvitaan lisää ja pidemmältä ajalta - vaikka alku onkin lupaavaa. Aiomme kuitenkin jatkaa - niin remmilenkkeilyä asvaltilla, kuin sinkkijauhekokeilua Balin osalta.
Löydät lisätietoa tuotteesta täältä: KLIK ja tuotetta edullisesti mm. täältä: KLIK (Verkkokauppa.com).

Vielä:
sinkkijauhe tuli Balille testaukseen tammikuun alussa. Bali on 16,5-kiloinen ja jauhetta menee sille 3 mittalusikallista päivässä. Purkissa on vielä n. 1/6 jäljellä, joten arvioisin sen kokonaisriittävyydeksi yhdellä koiralla n. ~ 9 kk.

 

26.7.2018

Lenkillä 24.7.2018 - ja muita hellehorinoita.

Suomen päällä on nyt muuttumaton, kuuma ja kärvistävä hellerintama.
Onko hellepäiviä ollut tänä kesänä jo 37 vai 40 - en tiedä enkä muista - mutta paljon! Lenkkeilysysteemiä on ollut pakko muuttaa. Hupin takia, tietenkin, mutta jos totta puhutaan niin ei tuolla helteessä nyt kyllä lenkkeile erkkikään. Anitasta puhumattakaan.

Juoksuharrastus on vaihtunut portailla puurtamiseen - kuntoa on nostettava, vaikka väkisin. Eilen tehtiin uusi ennätys, 500 porrasta. Koitetaan tuplata mahdollisimman pian. Onneksi on keksitty piristävät ja virkistävät magnesium- ja kaliumlisät, joita ryystää aina sadan portaan välein.

Nuorisoketjunkin juoksuttaminen on nyt vähäistä.
Kartanolla emme ole käyneet viikkokausiin. Osin Liettuan reissun, osin maastokilpailemisen ja osin helteen takia. Kuitenkin whippetin rinnassa sykkii aina valmis juoksijansydän ja vapaana spiidailua on täytynyt sallia pojille sopivassa määrin, sopivaan aikaan.

Olemme pian kaksi viikkoa heränneet 07 ja lähteneet varjoisille metsäteille tepastamaan.
Mukava lenkki onkin tuossa liki kulman takana. Viidessäkymmenessä minuutissa pääsee kolme kilometriä, joista varmaan 2,5 km kulkee metsän siimeksessä, viileässä varjossa. Matkalle osuu vieläpä peltoaukea, jossa kolme koiristani saa juosta "löysät pois" ja Hupi-herran kanssa kierrämme samalla pikkupellon ympäri ja natustamme ruohoa ja juomme vettä.

Lähdetäänpä kuvien kera kesäiseen Hakunilaan:

 Aamulenkki kutsuu!

 Ihanaa varjoa ja viileyttä.

Nuorisoketjustani Bali on se, joka heti irtipäästyään lähtee pomppimaan, keulimaan ja laukalle. Tämä poika osaa pitää hauskaa ja kamera ei sen vauhdissa juuri pysy...

 kuten kuvasta näkyy.

Huima sensijaan yleensä ottaa ensin ilmavainua, josko pellolla olisi lupaavia mustuneita kikkareita, jollei, niin sitten hierotaan ruohon tuoksua itseensä. Saattaapa siellä kuollut kastematokin olla antamassa oman vivahteensa vihreän kesäiseen piehtarointihetkeen.

 Sitten mennään. Ensin juoksevat nämä kaksi tanner tömisten ja silminnähtävää intoa puhkuen.

Vasta kun Huima ja Bali ovat juosseet terävimmän laukkansa loivemmaksi, innostuu Maui mukaan. Huima on meillä jahtaaja - ja kirittää tässä Mauia kurvailuun. Tänään - kun minulla ei ollut kamera mukana ja saatoin keskittyä tuijottamiseen, oli huimaa katsottavaa, kuinka Maui "jallitti" Huimaa ja teki mahtavia, teräviä käännöksiä. Se todella teki hurjaa siksakkia, ja terävästi.

 Tämän verran pojilla on suurinpiirtein nopeuseroa.

 Vaan on se Huimakin hyvä kirimies. Muutamaan otteeseen pääsi jo reidenrouhausetäisyydelle.

 Mihin lie kamera tarkentanut - mutta kaunis kuva, kauniista pojista.

Hupi - joka tänään täyttää 13 vuotta ja 9 kk. Ihan(an) hurjaa. 
Ja kuinka reippaasti se vielä kiskoo rotvalliin tuoksujen perään, pakittaa ja jumittaa, oikein jääräpäisesti kuten pappakoiran kuuluu!
Rauhallisesti mennään lenkeillä, joskin Hupi yhä jaksaa ravatakin. Hupilla on oma, aivan erityinen, lenkkisäästöravi, jolla se jolkottaa menemään päämäärätietoisesti.
Ihana Hupi - kuvassa pitämässä vesitaukoa.

Lenkin jälkeen maataankin sitten reporankoina, yleensä lattiatasossa.

Kuvassa pötköttelee Maukkelsson - joka pari viikkoa sitten juoksi Tampereella toisen maastoserttinsä. Kävi vielä niinkin, että poika voitti oman sarjansa, ollen 20:n ylikorkean joukosta paras. Tää jäbä on ihan huikea. 

Muistetaan kaikki juoda ja ottaa rennosti näin helteillä. Tästä kesästä riittää upeita, helteisiä muistoja vielä pitkään! Nautitaan ja mennään koirien ehdoilla!

21.7.2018

Pitäisikö pitkästä aikaa klousata vähän statementtia.

Jostain syystä hermo on ollut viimeaikoina vähän kireänä. Tuntuu kuin joku kiristäisi ruuvia, narskuttaisi hampaita ja pelkäisi pahinta ihan vieressä. Iholla. Harrastusinto on melkeinpä tapissa mutta sosiaalinen media vetää alas.


Koiramaailmassa, oman rodun keskiössä,  on aina sen seitsemänsataa koiraa ja luonnollisesti sen seitsemänsataa mielipidettä - ja "ongelmaa".

Lähdetäänpä liikkeelle ahdistus ahdistukselta. En ole ihan varma, jaksanko kirjata kaikkea seitsemääsataa, mutta jokusen.

Pentu ei saa olla pentu.
Joskus kuulee ja näkee erilaisilla pätevillä keskustelupalstoilla näitä väittelyitä, joissa 8-viikkoinen pentu leimataan luonteeltaan villiksi, kuuroksi ja ehkä jopa ilkikuriseksi. Pentuun voidaan projisoida sen ensimmäisistä päivistä lähtien omat ja naapurin turhaumat ja pelot ja pian pentu nähdään kaiken pahan alkuna ja juurena.
Minusta oli vallan mainiota, kun whippetguru Bo Bengtson tokaisi kameralle, että "teidän tarvitsee vain selvitä ensimmäisestä vuodesta. - Sitten helpottaa".

Pentuaika on ajoittain äärimmäisen raskasta. Odotat seesteistä pupsia, saat hirviön. Valmistaudut aktiiviseen ja heiluvaiseen pentuun, saat uneliaan ja vetäytyvän. Olet olevinasi "valmis kaikkeen" ja kuukauden jälkeen huomaat, että olet ihan käsi kaikessa. Et jaksa etkä pysty.
Pentu todella haastaa meitä. Se siinä onkin juuri niin parasta. Onhan ihanaa tulla purruksi, siivota pissaa ja kakkaa päivät pääksytysten ja hakea pennun suusta milloin silmälaseja milloin kaukosäätimiä. Parasta on kuitenkin oppia sen luonteesta joka päivä lisää ja saada ahaa-elämyksiä. Kasvaa yhdessä pennun kanssa.

Voi luoja, mitä virheitä, mokia ja päättömyyksiä mahtuu minun ja ensimmäisten koirieni menneisyyteen. Tekisi mieli pyytää jokaiselta anteeksi yhdessä ja erikseen, haluta jokainen koira uudelleen elämääni, niin, että olisin viisaampi jokaisen kanssa.

Minulla on nyt hyvin tuoreessa muistissa oma Maui Maukkelsson. 
Villi vilpertti, joka on osannut olla oikeastaan kaikessa rasittava. Syömisessä (syömättömyydessä), mattojen silppuamisessa, kuuroudessa, haastavuudessa. Juuri nämä - ja monet muut piirteet - ovat tehneet siitä myös äärimmäisen rakastettavan. Kunpa ihmiset antaisivat aikaa koirilleen. Loisivat niille lämpimän, tukevan ja ymmärtävän kasvualustan. Näkisivät kun ne puhkeavat kukkaan ja täyttävät pikkuhiljaa kaikki toiveesi, joskus pienellä viiveellä.

 © Jari Hänninen

Aina pitää ajatella pahinta.
Joku kumma on siinäkin, että aina pitää ajatella pahinta. Koiran yskäistessä kerran, sillä on keuhkoödeema. Pakko olla. Koira vaeltelee helteessä yöllä. Pakko olla sydänperäistä. Koiralla on pari päivää ripuli. Syöpä. Vatsakatarri. Vatsahaava.
Nyt on uutuutena vielä pahinta pelkäävät eläinlääkärit. Kun viet koiran vastaanotolle saadaksesi pari tikkiä, koiralla havaitaankin suurentuneet imusolmukkeet, vasemmassa reidessä kapeampi lihas kuin oikeassa, vetäytynyt ien ja korostuneet kulmakarvat.

Jatkuva tyyppisota.
Kahteenkymmeneenkahdeksaan harrastusvuoteen on mahtunut paljon. Paljon sellaistakin, joka on avautunut vasta vuosien saatossa. Mutkia suoriksi vedellen whippetit olivat ennenmuinoin kykkänöitä, sitten niihin tuli substanssia ja ulottuvuutta ja kokoa - ja ajoittain on menty vähän ylikin. Koossa, ulottuvuudessa ja substanssissa.
Itse lähdin joitakin vuosia sitten uudistamaan ajatteluani tyypin suhteen ja tänä päivänä huomaan ajattelevani aika paljon toisin kuin esim. 10 vuotta sitten. Ehkä sittenkin back to the basics on parempi kuin mennä kaikessa yli?

Olen myös miettinyt, että liittyykö tämä - ja kuinka paljon - ikään. Alanko olla vääjäämättä siinä iässä, jossa aletaan ajatella, että "ennen kaikki oli paremmin"?

Pahimmillaanhan kuulee nyt selistä, joiden päällä voi silittää tai joiden päälle voi kattaa kuuden hengen kahvipöydän. Pahimmillaan lanneosista on kahdeksi ja kulmauksia ja sääriosia voisi pilkkoa kahteen koiraan.
Kun kannatan pitkää, en voi pitää lyhyistä. Jos olen lyhyempiin päin, pitää pyörtymän pitkistä. Toiselle suora selkä on toiselle; "on siinä kaarta". Toiselle kauniin kaareva ylälinja on toiselle katkarapu.


© ad by Susanne Siponmaa

Tästä sujuvasti nykyajassa nähtyyn ja kuultuun tuomarien parjaukseen. 
Oma tuomariksi pyrkiminen on vielä tuoreessa muistissa. Porras portaalta kivuttiin eteenpäin ja silmätestiin jämähdettiin. Viisi pistettä jäi vajaaksi - mutta toisaalta olen joka päivä ylpeä siitä, että sitä silmää kuitenkin oli niinkin lähelle läpäisyrajaa. Kunpa vaan olisi ymmärtänyt VIELÄ hieman enemmän.
Tuomarit ovat ihmisiä, eivät puolijumalia. He tekevät virheitä ja lopulta koirien paremmuusjärjestykseen laittaminen on HYVIN pienestä kiinni. Joku loistaa rivistä, jossain koirassa on sitä jotain, onko se sitten ekstraa, tyyppiä tai liikettä. Siihen ei aina ole edes vastausta.

Kehtaan kertoa omakohtaisen esimerkin.
Mätsärissä arvostellessa saatan jonkun koiran nähdessäni miettiä "tämä se on. Tämä tulee mulla voittamaan, tai olemaan ainakin kolmen parhaan joukossa. Selvä tähti.". Mutta sitten perään tulee seitsemän muuta hienoa koiraa. Niissä kaikissa on jotain ihanaa. Mieli menee sekaisin. Askelmerkit, jotka asetin ennen kehää, menevät uusiksi. "Selvä voittaja" onkin luokassaan neljäs. Se koira, joka ei heti huutanut laatua, voittaakin, koska se petrasi, esiintyi, esitti.

Tuomarin tehtävä ei ole (koskaan) helppo.
Joskus tuntuu, että kehässäolijat olettavat niin. Olettavat, että tuomari on viimeksi tunti-pari sitten lukenut rotumääritelmän ja sisäistänyt sen kaikki nyanssit. Nähnyt päässään rodun ihanteen ja pystyvän nyt 70 koiran kattauksesta näkemään tuossatuokiossa kuka on paras.
Näinhän se ei ole. Koska tuomarit yllättäen ovat vain ihmisiä, he empivät. Funtsivat ja puntaroivat. Tiirailevat sivuliikkeitä silmä kovana (eivätkä aina näe esim. ontumista..), juoksuttavat kahta koiraa yhdessä, yhtä erikseen ja kolmea kerrallaan. Katsovat päitä ja ilmeitä, taputtelevat selkää, painavat lantiota. Piipittävät lelua. Pähkäilevät.

Siksi tuntuu joskus hassulta kun yhtä tuomaria haukutaan milloin hitaaksi milloin nopeaksi ja toinen nostetaan jalustalle, kun "punainen lanka löytyi" kehän reunan arvosteluraadille.


Minulla on kotona neljä hyvin erityyppistä koiraa.
Ja ihan tarkoituksella.
Aikoinaan rotua hankkiessani en ehkä ajatellut sen menevän näin, mutta vuosien saatossa erilaiset tyypit ovat aina kiehtoneet minua. Juuri erilaisuuden vuoksi, siksi kun ne eivät ole massaa, vallalla olevaa tyyppiä, ja kaikki orjallisesti samasta paikasta. En osaa olla merkkiuskollinen.

Jos olisin näille neljälle (puolueeton?) tuomari, mitä tekisin? Hauska ajatusleikki. 
Huimalla on hienot sivuliikkeet. Se menee vaivattomasti ja työntää hyvin lantiosta. Tyypiltään se ei ole ihan mun feivöritsi, koska vaikka en ole pääihminen, minua häiritsee sen suippo pää ja "huonot korvat".
Hupi on tyypillinen Twyborn. Antelias ja messevä, hurjan pitkä ja hurjan muheva. Sillä on liikaa luustoa ja substanssia ja se on kaikessa sujuvuudessaan ja sulavissa ääriviivoissaan vain liikaa whippetiksi. Toki HYVIN kaunis. Kävin kostoksi laskemassa sen kaikki EH:t. 12 kpl. Ja ihan syystä. H:takin oli annettu 2 kertaa. Hupin ura on ehdottomasti sen jalostuskoirastatuksessa. Siinä se on lyömätön. Ajatella, että Hupia kysyttiin vielä vuosi sitten, kolmeen eri yhdistelmään. Asia, joka tekee minut hieman sanattomaksi. Ja äärimmäisen ylpeäksi.
Bali on jännä koira. Tiivis, kompakti, hyvänkokoinen, mutta sillä on pitkät sääret ja paljon takakulmia. Silti se on minun menestynein whippet näyttelyllisesti. Joka joskus hämmentää itseänikin. Mutta onhan se komea. Se on tosin laiska liikkuja ja töpöttää usein kehässä kuin menisi teurastamolle. Hyvänä päivänä se töröttää ja esiintyy kehässä hienosti.
Maui on osin kirjoittamaton lehti. Se on omaan silmääni tyypikäs ja hyvin klassinen, ylikorkea whippet. Neliömäinen ja häntäänsä korkealla liikkeessä leyhyttelevä. Mikä siinä on ihan parasta, on se klassisuus. Vaikka se on iso, se ei ole yhtään liioiteltu. Vaikka siinä on sitä ja tätä virhettä, niin tasapainossa se voittaa muut.
Siksi oma nykyisten koirieni järjestys näyttelykehässä olisi siis seuraava:
1. Maui
2. Bali
3. Huima
4. Hupi


Tästä onkin useaa katsantokantaa.
Onko liikkeet tärkeämmät kuin tyyppi. Ja jos, niin miksi? Jos taas tyyppi on kuin onkin tärkeämpi niin miksi?
Jos koiralle jalostaisi vain liikkeitä, olisiko niin, että tyyppi menetettäisiin? Jos taas koiralle jalostaa vain tyyppiä, menetetäänkö liikkeet. Tämä nyt näin oikaisten. Ajatusleikki on aina yhtä mielenkiintoinen. Onko em. piirteet toisensa poissulkevia? Koska lopultahan on niin, että ss% 0 - antaa sillisalaattia. Geenit tekevät mitä lystäävät. Ne tekevät sitä tyyppijalostuksessakin, mutta siinä on kuitenkin suurempi onnistumisprosentti saada yhteneväistä whippettyyppiä, kuin nollalla. Miten jalostaa liikkeitä? Entä tyyppiä niin, että se on yhteneväinen? Onko se edes mahdollista?

Siksipä kysynkin että siinä missä tuomari tekee (inhimillisiä) virheitä, arpoo, miettii ja puntaroi - tämä lienee arkipäivää myös jalostuksessa?
Hurjasti suunniteltu, laskelmoitu ja kalkuloitu pentue tuottaa sutta ja sekundaa kun taas yön silmässä tarhassa toisensa vahingossa astuneet takkuturkkinen isä ja ontuva emä tuottavat kennelin parhaan pentueen ikinä.

Juttelin kerran erään ulkomuototuomarin kanssa siitä, että hänen kyläillessä tulevan kollegiorodun kasvattajan luona häntä jäi itseasiassa harmittamaan tämä usean vuoden takainen visiitti. 
Sillä "vasta nyt osaisin kysyä oikeat kysymykset".
Voimme tutustua omaan rotuun ja muihin rotuihin usein pintapuolisesti nopeasti. Jonkun ajan kuluttua opimme näkemään eroja tyypeissä, koossa, liikkeissä. Vasta vuosien kuluttua aukeavat nyanssit ja yksityiskohdat niiden kaikissa muodoissa ja väreissä. Painotukset myös vaihtelevat. Alussa voi olla koko ja kokonaisuus, muutaman vuoden kuluttua painotus siirtyy pään ilmeeseen. Heti ei voi odottaa valmista. Ei omassa kasvatustyössä, ei tuomarilta, ei urosvalinnoilta, ei omalta silmältä oikein minkään suhteen. Vaistolla monet meistä menevät, ihan rehellisesti. Omat trooppiset saaret on ostettu "sen kummemmin miettimättä"; yhden kuvan perusteella.
Ollessasi itsellesi armollinen ja rehellinen - ole sitä myös muille. On ihan liian helppo tuomita toinen, mutta taidan olla sanonut tämän aiemminkin; osoittaessasi toista sormella kolme sormea osoittaa sinua itseäsi.

Miksi liikkeet muuttuvat?
Hyvin usein pennulla on tietyssä iässä (3-5 kk) hyvin anteliaat ja erittäin näyttävät liikkeet. Astutaan ihan jopa rungon alla ristiin ja heitetään eturaaja pitkälle eteen ja takaraaja näyttävällä viiveellä pitkälle taakse ja ylös. Minulta on kysyttykin tästä. Miksi aikuisen liike on kovasti maltillisempi pentuajan liikkeistä, mitä tapahtuu?
No, yksinkertaisesti rungon mittasuhteet muuttuvat. Koira kasvaa korkeutta, sen runko pitenee. Aikuisen liikkeet harvoin ovat samat kuin pennun.


Taas on aika kiittää omaa blogipohjaa. 
Täällä saa käydä melskaamassa mielinmäärin ja huomata, että alun kiihtymys vaihtuu rauhoittumiseksi. Kiivaus on poissa ja asiat saavat maltillisemmat mittasuhteet. Minulla on paha tapa liioitella kaikkea ja jäädä joskus mylvimään omien malttamattomien ja jäsentymättömien ajatusten äärelle. Täällä ne jäsentyvät. Kirjoittaessa ulos ja "paperille" murheet ja mustuneet ajatukset, huomaa, ettei mitään niin kamalaa ollutkaan missään. On vain oma kiihkeä mieli ja sinne joskus liikaa syöttyvät ajatukset ja tilanteet, joita ei pieni mieli hallitse.

Haluan tässä yhteydessä kiittää kaikkia ihania kanssani lenkkeileviä ihmisiä. Teitä on paljon.
Jokainen keskustelu itää jotain, tuo uutta perspektiiviä, laajentaa rotukuvaa ja käsitystä milloin mistäkin. Puiminen oman rodun parissa, oman rodun ihmisten kanssa on ihan parasta. Voi puhua vihreiden ja rookieiden kanssa ja raikastaa heidän kauttaan ajatusmaailmaansa, voi puhua rodun konkarien kanssa ja saada uutta potkua joskus kadoksissa olevaan tulevaisuudennäkymään. Pelkästään se, että saa puhua whippetiä whippetihmisen kanssa avaa mieltä ja sydäntä rodulle ja jokainen keskustelu syventää rotutuntemusta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta - tärkeitä asioita meille kaikille!


Lopulta en ollutkaan niin pahalla päällä.
Ehkä kaikkea vaan taas osui samaan rytäkkään. COS-tuomarit eivät vastaa viesteihin niin hyvin, kuin haluaisin. Joku vetää sponssin pois. HAKA-päivästä puuttuu vahtimestari. Ylipäätään palkintopummaukseni eivät etene, moni asia jää roikkumaan. Se on minulle ihan pahinta myrkkyä. Tahtoisi laittaa rasteja asioiden päälle: "hoidettu".

Onneksi oma rotu kantaa. Meillä on mahtavia koiria, mahtavia kasvattajia, mahtavia koiranomistajia, mahtavia tuloksia. Mahtavuutta! Jos on joskus mieli vähän maassa tai sekaisin, niin johan blogi ja rodun ihmiset ohjaavat ajatukset oikeille raiteille.

Loppuun vielä statement. Oli koirasi pitkä tai pätkä, iso tai pieni, kykkänä tai vähemmän kykkänä - niin se on luultavasti jokatapauksessa hieno whippet kaikkine virheineen ja hyvine ominaisuuksineen. Rintaa rottingille vain!


kuvituskuvat oma kuva-arkisto. Paitsi Mauin maastokisakuva, jossa © alla.

10.7.2018

Jatkuvasti Liettuassa.

Johan nyt on kumma kun ei kotimaan karkelot kiinnosta.
Pitääkö sitä jatkuvasti rampata Liettuassa.

Puilla reunustettuja liettualaisia teitä

En ole pitänyt itseäni kovin kummoisena tittelinmetsästäjänä, mutta nyt minusta tuli sellainen. Moletaissahan olimme toukokuussa sangen löysin rantein lähinnä opastamassa Bali-maailmanmatkaajan kanssa Mauille matkustusmentaliteettia.

Silloinen perjantainen junnuluokan voitto sai kuitenkin pään hieman sekaisin ja suun kuivaksi.
Omaa koiraa kun tarpeeksi dissaa, sitä yllättyy kaksinverroin kun tuomarismies laittaa koirasi voittamaan. Moletaissa minulle naurettiin, että kuinka nyt tolleen menit ilmoittamaan koirasi sinksinsonksin eri luokkiin.
Naureskelu muuttui juuri viimeviikonloppuna sanoihin; "actually you were very clever". Vaikka ihan vaistolla vaan laitoin niitä ilmoittautumisrukseja. Yksiristikaksi-henkisesti. Eihän niillä oikeastaan ollut edes mitään väliä, kun mitään ei oltu hakemassa.

Niin sitä sitten taas mentiin. 
Pakattiin autoon Mauin lisäksi Bali reissukaveriksi. Vakiodogsitteri - eikä se 2nd choicekaan päässyt, joten pieni paniikki valtasi jälleen mielen. Onneksi whippetiä sujuvasti puhuva Silja pääsi apuun. Hupi ja Huima jäivät hyviin käsiin. Nämä matkat eivät ikinä onnistuisi, ellei joku Ihana Ihminen suostuisi dogsittaamaan kotiinjääviä. Ihanaa, että juuri Silja suostui ja vieläpä kertoi nauttineensa viikonloppuvisiitistä Kenzolassa. Hupi ja Huima osaavat pikkusormen ympärille kiertämisen taidokkaasti!

Balin laivatunnelmia

Jollain tapaa se Moletain jälkimaininki jäi siis kaivertamaan.
Jos en ole pitänyt itseäni tittelinmetsästäjänä niin en junnuvalio-ihmisenäkään, enkä olisi arvannut olevani kuunaan menossa kansalliseen näyttelyyn Liettuan perimmäiseen kolkkaankaan. Aikani kun kotona kärvistelin Moletain jättämissä tunnelmissa, niin siitä se sitten lähti.
Jospa sittenkin? Lähtisi kokeilemaan? Kerrankos sitä kansallisessa piipahtaa? Lienee kuuluisia "viimeisiä lauseita".
Muistan ajatelleeni, ettei siellä ole lisäkseni ainakaan ketään muita suomalaisia. Ei kukaan lähde kauas Kaliningradin rajan tuntumaan, kansalliseen näyttelyyn. Kuinka väärässä olinkaan. Suomalaisia oli paikalla liki 30.

Ja kun se valioituminen Liettuaan nyt sattui olemaan niin lähellä. 
Tarjolla ei ollut vain junnuvaliotitteli, vaan myös valioituminen ko. maahan sekä Club-valiotitteli, josta en kyllä tähänkään päivään mennessä ymmärrä että "mikä se on"? Mutta ei haittaa. Tuulta päin, yrittänyttä ei laiteta.

Mauin laivatunnelmia

Ajoa Jurbarkasiin riitti, riitti ja riitti. 
Tapasimme matkalla mm. "tappajarekan". Kokopunainen rekka taisi jahdata meitä aina noin sadan kilometrin verran. Puskurissa kiinni ja jossain risteysalueella keuli viereen ja rusautteli vaihteita.
Viimeiset 250 kilometriä tuntuivat etteivät lopu koskaan. Keskellä Liettuan peltomaisemaa oli nimittäin töyssyjä, suojateitä, 70 km:n nopeusrajoituksia ja kuoppaisia, tilkkutäkkimäisiä teitä. Kuoppa, paikka, kuoppa, paikka. Ruuhkiakin riitti, arvioisin äkkiseltään että pelkät ruuhkat lisäsivät matka-aikaamme tunnilla. Tallinnassa seistiin jokaisissa valoissa ja Riikassa samoin. Tappajarekkojen ikeestä puhumattakaan.

B&B Jurbarkas

Vihdoin hotellissa

Kun aamulla 11.15 Tallinnasta startattiin, olimme Liettuan Jurbarkasissa illalla n. 21.15.  
Kämppis keuli lonkeroidensa kanssa, muut asukkaat ryskäsivät koirineen edestakaisin ja kulmilla juhlittiinkin. Pauketta, haukuntaa, ovien mäiskettä, länkätystä... Ehkä se uni siinä puoliltaöin vihdoin tuli.

Itse näyttelypaikka oli todella kaunis puisto, ja peräti 1,5 km hotellilta.



Kokonaista 4 kehää, tiivistä tunnelmaa, paljon suomalaista puheensorinaa. 
Diskopoppi pauhasi ja ihana liettualainen apukäsi, Skaisté, tuli hienosti Mauin kanssa juttuun!
Mikä siinä on, että en itse vie? Jaapajaa. Jotenkin tuo ulkoistus toimii niin loistavasti. Mauin voi antaa kenelle vaan. Siellä se mennä tepsuttaa ja odottaa, että aina vaan parempaa namia tulee suuhun. Skaisté olikin paistanut maksaa uunissa. Siinä lähti Mauilla vähän mopo keulimaan ja häntä liehumaan, kun oli maukasta maksaa tiedossa. Ennen kehää handlerin oma koira teki Mauille kielilävistyksenkin, puraisemalla Maukan maksaa lipovaan kieleen pienen tölväisyn. Aika hauskaa, juuri 37 sekuntia ennnen kehää!! Hienosti kuitenkin niin Skaisté kuin Mauikin homman hoitivat!!




Nimittäin Maukkeli otti kolmoistittelit haltuun heti lauantaina. 
Titteleiden esiinpanossa on vielä hieman opettelemista ja kyllä niitä serttejä vielä tukun tarvitsee varmemmaksi vakuudeksi, maasta jos toisestakin. Liettuan valioitumissäännöt ovat ihan omanlaisensa ja alle 2-vuotiaana valioituminen on melko hämäävää etten sanoisi. Mutta jälleen kerran; kaikki otetaan vastaan, mitä saadaan! Tulevat kinkerit sitten sopeutetaan menneisiin kinkereihin ja voittoihin! Näinhän se menee!

Pientä jännitysmomenttia saatiin kun tuomari puntaroi ROPpia:

kuvassa vasemmalta Maui, junnuluokan narttu Tea In Song Dominija (VSP), avoimen luokan uros Valyrian Steel At Stabmeldys (ROP) ja avoimen luokan narttu Bono Mens Golden Banni.

Illalla päätimme lähteä oikein lenkille ja Sportsräkkeri nakutti kelvon viisikilometrisen paikallista menoa.




Pysyi päälläkin, kun sitä kokoajan kollasi. Lähdimme metsästämään paikallista ravintolaa ja kävelimme kaikessa rauhassa mainstreettiä.... kunnes vasemmalla räyhäsi sakemanni aitaa vasten (ja tietysti koko tontin pituudelta) ja vaihtaessamme kadun puolta, oli siellä terrieri räyhäämässä. Kun menimme keskelle ajotietä, rauhoittaaksemme kaikkien koirien riehaantumista, lähti nyt tien reunasta kulkukoira peräämme... Tilanne oli todella kaoottinen ja jopa surkuhupaisa, kun trooppiset saaret saivat ikäänkuin mätiä tomaatteja niskaan joka ilmansuunnasta!!

Saimme pian huomata, että lähes jokaisen talon pihamaalla räyhäsi, haukkui ja riehui jonkinsortin koira.
Kun vihdoin pääsimme ravintolaan, sieltä ilmoitettiin, että jono on 2 tuntia. Takaisin hotellille, siis. Valitsimme nyt kiertotien, välttääksemme yliaktiiviset tontinvahtijat. Siinä sitten Bali nuuskutteli tsippadippaduidaa-henkisesti kadunvarren puskaa. Hirveä sähähdys ja rähähdys ja Balilla kirsu auki ja kiivaileva kissa kroppa kaarella tulossa uudelleen päälle. Melkein jo nauratti kun vedin poikiani autojen välistä, huusin kaikkia mahdollisia kirosanoja ja paikalliset eivät korviaan lotkauttaneet. Normimenoa siellä. Pyyhimme haavat ja jatkoimme matkaa kohti paikallista grillikioskia.


Kaikki oli lopulta hurjan mukavaa ja kun Maxima-marketkin oli hotellia vastapäätä, ei voi valittaa. Marjaleivos 80 senttiä, mustikkapiirakkapala, puoli kiloa, 3 euroa, mandariinikakku 3 euroa. Kebabain lihalastumikäliekukkaro 2,50 euroa

Kuvatunnelmia vielä hotellistamme:


Hotellin aamiaishuone

Huvittavaa sinänsä, että parhaat eväät sai huoltoasemalta.
Niiden palveluja tulikin hyödynnettyä paljon. Mm.

valokuvaamiseen:

ruokailuun:

piestyt whippetit Peugeotin ajovaloissa. Todellisuudessa koirat odottivat aamiaista. Tarjolla oli pullovettä ja purkkiruokaa. Kyllä maistui.

... ja ulkoiluun. Kämppiksen tyylinäyte.

Aamu sarastaa. Matkaa on vielä n. 60 km tässä vaiheessa.

Circle-ketju, joka on levittäytynyt laajalle, möi ihan uskomattoman hyvää pitaleipälättyä 4,50 eurolla. Ison pitaleivän sisään iskettiin salaattia, tomaattia, punasipulia, kurkkua - oikein reilulla kädellä - ja salaattipedille napakka bratwursti. Ruokaisaa, jopa raikasta, ja äärimmäisen täyttävää.

Vihdoin viimein, kaikkien titteleiden, pysähdysten, bratwurstien, kuvaus- ja pissataukojen jälkeen saavuimme Tallinnaan maanantaiaamuna kello 04.15. Pian sai pään painaa tyynyyn ja ruodon suoraksi. Valokuvaukselle oli kuitenkin vielä satamassakin hyvin aikaa:





Mahtava Maukkel. Ihana reissukoira, jo kahdesti Liettuassa piipahtanut. Narsk sanoi Maui, kun aamulla 05.30 hyttiin pääsi ja hyttiemäntä Anita tarjosi vastapedatulle sängylle dentastiksin. 

Jospa loppuvuosi pysytellään Suomessa ja ihmetellään sitten taas lisää kuvioita kun siltä tuntuu ja niikseen tulee.