13.5.2019

Kuinkas sitten kävikään. Maui you rock!

Elämässäni on oikeasti aika, kun koirien menetyksen myötä teki mieli laittaa pillit pussiin. 
Mielessä kävi käydä korkealla kalliolla kukkulalla huutamassa naama kohti taivasta: "Riittää jo!"

Onneksi jaksoin ja jatkoin läpi tuon elämänvaiheen.

Sillä nyt ajattelen menestyksen myötä, että minun on täytynyt tehdä jotain oikein. Sateen jälkeen paistaa aurinko. Synkkyyden jälkeen saapuu sees.

Lähdin reilut kaksi vuotta sitten kohti tuntematonta.
Kaivoin kaivamistani ja löysin Mauin, Jothryn Alluring Traitsin, jonka hain Manchesterista vuonna 2017 tietämättä yhtään, mihin ryhdyin. Kuvailin asiaa aikoinaan täällä blogissani "benji-hyppynä". En ikinä tekisi kyseistä hyppyä oikeasti, mutta kyllä tämä koiranhakureissu oli verrattavissa benjimeininkiin.

Nyt, Mauin ollessa 2 vuotta ja 4 kuukautta päälle - voi tätä meidän yhdessä koettua ja elettyä verrata vallan mainiosti benjihyppyyn, ja ihan niin korkealta kuin mihin Pekka Niska yltää!

Olen aina sanonut, että meille annetaan koiria. 
Jotta me oppisimme jotain ensinnäkin koirista - mutta myös itsestämme. Koskaan ei ole mielestäni "vain koiraa" vaan on aina mielettömän monisyinen ja mielenkiintoinen aihio, johon tutustuminen ja kaikkien luonteenpiirteiden ymmärtäminen on mahtava matka itsessään. Harvalla varmaan nykyään edes on vain koiraa vaan on toinen toistaan persoonallisempia otuksia, joiden luonteenpiirteitä me kilvan selitämme ja vertailemme keskenämme. On aina yhtä hauskaa kertoa kaverille, että "mun Rolle piilottaa luun sohvatyynyjen taakse" ja kuulla, että "ei voi olla totta, mun Rintintin piilottaa aina mun sukan vessan maton alle".

Pentua ostaessasi et myöskään koskaan tiedä varmaksi, mitä saat. 
Voit kyllä kai luulla tai ajatella niin, mutta pennun istuttaminen valmiiseen aihioon ei onnistu. Mielikuvat tulevat menemään uusiksi monta kertaa kasvun ja vuosien myötä!
Ulkomuotoa voi yrittää arvailla, mutta luonnetta ei. Ja pentuiän luonne antaa vain osviittaa tulevaan, koiran luonne kun kehittyy ja jalostuu vuosien myötä.
Sellainenkin koira minulle vanhemmiten tuli. Tähdentämään, että "älä lyö luonneleimoja ennen kuin olen valmis ja kypsä". Luonne muuttuu ja elää!! Koko koiran elämän!

Mutta Maui.
Tämä kaikkien juniorhandlereiden "kauhu" ja samalla ihastus. Treenikoira vailla vertaa. Miten taitavasti se painaa meissä nappeja. Miten se laittaa meidät ihmiset tanssimaan sen valloittavan persoonan ympärillä. Kana, maksa, tonnikala, lammas, sardiini - mikä päivä sinulla on Maui tänään? Handlereiden taistellessa Mauin ihanan mutkikkaan ja hersyvän luonteen kanssa, keksin lähteä piipahtamaan "sosiaalistamassa sitä Tuomarinkartanolla". Samalla voisi kokeilla mitä mieltä se on liikkuvasta rätistä.

Ai että mitä mieltä?
Lapsihan syöksyi suikaleiden perään sellaisella intensiteetillä, että tarvittiin Anitalle whippet numero 11 näyttämään, että härifrån tvättas. Lapsikoira repi vieheen veriseksi, vauvahampaita jätettiin tapahtumapaikalle varmaankin useampi.

No eihän se auttanut muu, kuin palata kuuden vuoden tauon jälkeen juoksukentille.
Matka siihen, missä olemme Mauin kanssa nyt, on ollut huikea. Niin huikea, että kaikki sanat tuntuvat latteilta kuvaamaan sitä. Mikään ei ole tullut helposti, mutta sehän siinä niin huikeata onkin. Koira ei ole luovuttanut ja lannistunut missään vaiheessa senttiäkään, päinvastoin, eikä minun ole tarvinnut muuta kuin kulkea vierellä ja haukkoa henkeäni.

Askel askeleelta - monen teistä auttaessa meitä - olemme treenanneet käsivieheet, moottorit, kopat ja kopit. Ja Maukkeli se on vaan tuuminut brittiläisittäin, että "piece of cake". 

Miten huimaa on nähdä ja kokea koira, jolta kaikki sujuu luonnostaan. 
Kaikki mitä juoksemiseen tulee, tulee Mauilta selkäydinkanavasta ja aivojen syvistä alitajunnan lohkoista.
Kaverihan ei meinaa pysyä juoksupaikoilla housuissaan. On pitänyt ostaa erityisvaljaat tälle erityislapselle ja huomioida sen kuumuminen ja kiekuminen. On pitänyt oivaltaa ja ymmärtää sen erityisominaisuudet - opiskelen niitä vieläkin - kuten nyt vaikka sen nopeus, jollaista en omissa koirissani ole ennen nähnyt.

Mauin ensimmäinen maastokausi oli luonnollisesti täynnä "kaikenlaista", ensimmäisestä kisasta lähtien. Alkuerä 169 pistettä ja finaali 236. Sillälailla.
Toinen kisa meni siististi, 460 pistettä. Kolmas kisa 459. Neljännessä kisassa lähdettiin sijalta neljä finaaliin. Viehehukka, molemmille. Maui turhautui ja kävi sanomassa kaverille, että "hittoako sä mun viehettä piilottelet" - ja diski. Kuriositeettina sanottakoon, että KUN se viehe löytyi, niin loppurata meni huipusti.
Viides kisa 472 pistettä. Kuudennessa kisassa sitten taas vähän hitskokkia. Maui kaatui alkuerässä kosteisiin olkituppoihin ja sai ae:stä vain 195 pistettä. Finaalissa vieherikko ja yhden tuomareista sanat: "lämmitelkää niitä siinä" olivat minusta hauskat, kun Maui kiskoi silmät päästä pullistuen jatkamaan.. Finaalista kuitenkin 233 pistettä, mutta jäimme alle serttirajan; 428.

Vieherikko, viehehukka, kaveri vähän tuuppaili, kaatuminen - kaikkea, koko rahan edestä. Tällaista on elämä Mauin kanssa. Ei koskaan tylsää. 

Kohti uutta kautta. Sertti talvimaastoista, neljäs. Kutsu Suomi Cuppiin, jonne menin jännityskäyrän ollessa punaisella varmaan viikon verran. Ihmettelin itsekin, että miten se nyt noin.

Lähettäjä sanoi alkuerässä kohdallamme; "tähän asti paras pari noissa alun kurveissa". Siksakit meni hienosti. Pientä kompurointia oli kuitenkin jo ae:ssä kolmannessa käännöksessä; Mauillakin kun tuota vauhtia on. Maui muuten juoksi viime vuoden Euroopan Mestarin kanssa. Hieno juoksu olikin, molemmilta. Finaalia kohti neljäntoista koiran joukosta sijalta 4.

Lähettäjä sanoi finaalissa kohdallamme; "nyt menee käännökset hienosti". Mutta sitten mentiinkin mukkelismakkelis, Maui kaatui pahan näköisesti kolmannessa käännöksessä. Paha sanoa, mitä tapahtui tai ei tapahtunut. Videota (kiitos Miska!!!) on katsonut nimittäin jälkeenpäin pari maastokoetuomariakin ja todennut lähinnä, että "paha sanoa mitä tuossa tapahtuu, mutta jatkaapa sun koira hienosti".

Tässä onkin taas oivallinen oivalluskenttä tehdä oivalluksia.
Mitä näet? Miten yli näkemästäsi? Miten suhtaudut? Mitä sitten tapahtuu?

No, kisapaikalla muutama tuumi, että "ketteryyspisteitä lähtee" eläinlääkärin veivatessa Mauin raajoja joka suuntaan ja Maui se vaan nautti. Ahh, ihanaa jälkivenyttelyä, ei tunnu missään. Olinkin kytiksellä "valmiit kirjat" -laatikolla hyvän tovin, sillä ajattelin kaiken menneen penkin alle. Mutta ei sitä kirjaa sinne tullut... !!

Maui putosi vain 2 sijaa, kaverille finaalista 230 ja Mauille 229!!!! MUN MAUI!!! HALOO!!! Siis mikä koira toi on? Ei se ole edes koira. Se on joku ambulanssi, joka ajaa vähän pientareelle ja jatkaa tviiiuu tviiuuu kun on kiire. Viehe pitää saada kiinni ja tehtävä hoitaa. 

Ylös pellosta ja HETI kaverin ohi ja kunnon keula. Auts, mun silmiin sattuu. Ei se kaatuminen, vaan se Mauin tahtotila. Sen ketteryys (kyllä, kaatumisesta huolimatta!!), voima, into, periksiantamattomuus, taistelutahto. Kaikki. 



Kahdeksan toinen toistaan jännittävämpää kilpailua.
Olen äimänkäkenä. Kärpäset lentävät suuhuni, sillä en saa hämmästyksestä ammottavaa suutani kiinni. Olen sanaton. Olen polvillani Mauin taitojen ja kykyjen edessä. 
11 whippetiä ja mun ensimmäinen benjihyppy- eiku maastovalio rodussa.

Kaikki pitäisi olla kunnossa
Maui on terveenä
valmennusjohto on terveenä
Ainoa, kenestä on huolta tietysti
Anita, ei aina olla terveenä,
mutta ei sen väliä
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Tämä on ihanaa
Vaikka tekee kipeää niin ei haittaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Tämä on ihanaa
Mutta sitten pitää jo rauhoittua
hellurei hellurei
Vääntö on hurjaa
hellurei hellurei
Ja ei kun lapaa maahan
hellurei hellurei
Mahtava meininki,
siinä on kurvi
Mihin sulla on kiire?!
Hellurei hellurei
Vääntö on hurjaa
hellurei hellurei
Ja nyt lähtee
hellurei hellurei
Kurvit suoraksi
Siinä on Maui ja siellä on viehe
nyt on kiire!
Ihanaa Maui, ihanaa
Ihanaa Maui, ihanaa
Tämä on ihanaa!

Antero Mertarannan sanoja mukaillen


kuvat Anniina Oksanen

Kiitos teille kaikille, jotka olette kulkeneet vierellämme, kannustaneet ja opastaneet. Nyt huudetaan, Ihanaa Maui, ihanaa!


20.4.2019

Hupi on poissa - Ch Twyborn Philadelphia 26.10.2004-11.4.2019.

Niin se päivä sitten tuli - kun piti päästää irti.
Olin ehkä alitajuisesti ja henkisesti valmistautunut Hupin poismenoon jo noin vuoden verran - silti irti päästämisen päivä oli äärimmäisen surullinen ja traaginenkin, koskettava.
Hupillahan oli ollut pitkään näitä ell:n mielestä verenpaineen voimakkaasta noususta johtuvia "pyörtymiskohtauksia" - ne liittyivät aina kiihtymiseen. Irtokoiraan, muiden laumanjäsenten nujuamiseen - ja haluun liittyä mukaan tai siihen, että Hupi nyt vaikka sattui juoksemaan tai pomppimaan hetken irti.
Pyörtymisiä oli lopulta tälle vuotta viisi ja viimeisen tullessa voimakkaana 11.4. oli aika tehdä raskaita päätöksiä.


Hupi oli Ruotsista 4-kuisena tullessaan herkkä ja hieman sisäänpäin kääntynyt nuorimies. Kun Hupi sai itsetunnon kohdilleen ja tuli sinuiksi ympäristön kanssa, se puhkesi sanalla sanoen kukkaan. Sen mahtava luonne näyttäytyi lopulta kaikissa mahdollisissa sateenkaaren ja Tikkurilan värikartan väreissä. 

Vaikka ensimmäinen whippetini Jakke Jäyhä oli kuin ajatus ja ihmisen mieli - oli Hupi vielä hieman enemmän. Äärimmäisen vakaa, rauhallinen, seesteinen, älykäs. Se pyrki kaikessa tekemisessään ja elämisessään rauhaan ja ei oikeastaan koskaan tehnyt mitään turhaa tai tarpeetonta. Se oli tavallaan hyvin vaatimaton ja ei tehnyt itsestään numeroa, ja samalla tööttäsi koko painollaan halausotteeseen, eikä päästänyt irti. Lenkillä määräsi mielellään tahdin ja ehdotti risteyksissä käännössuunnan hyvin määrätietoisesti.


Jaksan muistaa sitä, kuinka Kartanolla "se naurettiin kotiin" viehetreeneistä, katsellessaan lähinnä taivaan lokkeja kun olisi pitänyt jahdata muovipussia. 
Ehei, Hupi kyllä jahtasi lenkillä maassa vieriviä omenoita, oravien perään se yritti kiivetä puuhun, kantoi suussaan lenkeillä milloin rakennusjätettä; styroksia, pahvilaatikoita, muovin paloja - milloin sen suuhun löysi lenkkeilijältä pudonnut hanska, sandaali tai lippalakki. Hupi bongasi kaiken. Ja se viehekin alkoi iän myötä kiinnostaa niin, että Hupi juoksi kaikista whippeteistäni ensimmäisenä maastoSERTin!

Hupilla joskus kesti vähän laittaa asiat päässä järjestykseen. Jos jotain oikein järisyttävää sattui kotona tapahtumaan, kuten nyt vaikka että imuri otettiin esiin - meni Hupi olohuoneen pöydän alle ja järjesti ajatuksensa imuroinnin aikana niin, että se saattoi imuroinnin päättyessä tulla taas huolettomana esiin.
Rakastin Hupin herkkyyttä ja sitä, että kun sen kanssa saavutti yhteyden ja ymmärsi sen upean mutta herkän luonteen päälle - suhteemme rakentui sittemmin täydelliselle luottamukselle ja ymmärrykselle. Symbioosimme oli selkeä ja vaivaton.


Muistan joskus kovin nuorena Korson metsissä koiriani juoksutellessa, että millaista se luottamuksen saavuttaminen - ja tunteminen - on. Istua kannonnokassa ja olla varma, että koirat eivät ota ritoloita ja lähde naapuripitäjään ihan vaan naapuripitäjään menemisen ilosta.

Hupin kanssa koin tällaista käsittämätöntä yhteyttä. 
Kuinka voi joku koira olla niin "auki" ja omistajan luettavissa, että voi maanantaina sanoa, mitä Hupi tekee torstaina klo 19.00. Hupista ei tavallaan tarvinnut myöskään koskaan olla "huolissaan". Vaikka se näyttelyuransa aikoina näyttikin kaikin tavoin, että olisi mieluummin kotona selällään tuhisemassa tai mieluummin piehtaroisi pihanurmella - se kulki silti rinta rottingilla mukana ja antoi useiden eri handlereiden venyttää itseään ja komisteli monet näyttelyt. Vaikka se kuolasi ensimmäisen elinvuotensa autossa - en koskaan ollut huolissani, säälinyt sitä, vaan tuin, olin läsnä, olkapäänä. Ja mielestäni Hupi näytti kaikin tavoin sen, että se arvosti sitä. Olet vain siinä. Olet tärkeä.

Vein sitä kuitenkin moniin seikkailuihin. Naisseikkailut lienivät Hupin arvoasteikon kärkipäässä. Vaikka joskus naiset olivatkin hieman vihaisia ja nokkavia ja heittipä eräs nartuista sen väkivalloin selälleen koppakuoriaiseksi lähimetsään - muistan aina, kun Hupi humpsahti ja hetken järjesteli jalkojaan kuin sittiäinen, nousi ylös, ravisteli hetken ja jatkoi elämäänsä vakaana ja vaatimattomana. Ei sitä pienet humpsaukset juuri hetkauttaneet.

Kävimme Hupin kanssa myös Ruotsissa näyttelemässä. 
Hieman levottoman laivamatkan jälkeen Hupi näytti siellä parastaan, kotimaassaan, kasvattajansa katsellessa. Yllätti minutkin. Tuo vaatimaton velikulta, kasvoi 3 senttiä komeutta kehään ja juoksi barwaxania (= koira juoksee omistajansa edellä "luonnostaan") ja lumosi kaikki. Tuomarinkin.

Hupi ei siis juuri yllättänyt, koska tunsin sen niin hyvin - mutta eräs astutus oli mieliinpainuva. Hupihan luovutti siemeniä itseasiassa neljästi Opvetissä. Eläinlääkärit ihailivat sen libidoa ja intoa - musta labradori sai sen ihan villiksi - joskus tuntui jopa, että se tykkäsi pienestä Lady Domina-tyyppisestä meiningistä - mutta eräs narttu kävi kotona murraamassa Hupille kolme vaiko neljä kertaa. Hupi teki kaikkensa hurmatakseen neidon, mutta päivät eivät olleet oikeat. Ja kun ne vihdoin olisivat olleet, Hupi marssi suoraan eteiseen; "päästäkää minut pois, tuo äreä neito on taas täällä". Tämä oli Hupille outoa käytöstä, mutta kun narttu lopulta "seisoi" Hupille, oli loppu tyypillistä Hupia, eli niksnaks. Hupi avasi ikkunan TÄHÄNKIN maailmaan. Kuinka paljon opinkaan urosten siittiöiden tiheyksistä ja liikkuvuuksista - proksimaalisiittiöistä puhumattakaan - ihan vain Hupin ansiosta.


Hupi oli kotikoirana suorastaan verraton. 
Se rakasti lenkkeilyä ja rentoilua, ruokaa ja luita - toki juoksi innoissaan peltoralleja, mutta silminnähden nautti kotoilusta. Nuorempana se makoili usein vatsani päällä sängyssä - tapa jäi siltä vanhemmiten pois, mutta päivän ruoka innosti sen aina laulamaan - se lauloi aivan viime päiviin asti! - ja sen lempipaikka yöllä oli tietty lattiapeti. Se "kuopi" yläkerran porttia, kun se halusi alas pihalle pissalle ja yöllä saattoi kömpiä lattiapediltä viereeni - hyvin usein juuri tyynyjeni taakse. Viimeiseen asti Hupi hyppi aivan normaalisti autoon ja alas, sänkyyn ja alas. Se oli voimakas kropaltaan - ja mieleltäänkin - vaikka kohtaukset varmasti verottivat sen kuntoa.
Kotona se oli aina hyvin rauhallinen ja viihtyi hyvin omissa oloissaankin - toki leikkien vielä jopa Samuin kanssa jonkin verran! Hammasmiekkailua, lelujen repimistä ja kuljettelua. Rutiinit saivat sen kuitenkin aina rennoksi ja raukeaksi, tyytyväiseksi. Kotona, oman lauman kesken = aina parasta.

Innostuin aivan viime vuosina näyttelemään sen kanssa uudelleen. 
Mikä ilo olikaan viedä kehiin hyväkuntoista, lihaksensa täydellisesti säilyttänyttä veteraania. Hupille tulikin menestystä vielä veteraanikehistä jonkin verran ja se sai loistaa Emmin taitavissa käsissä - ja namien äärellä. Hupihan teki ruoasta mitä vain. Kenellä oli ruokaa = Hupin ystävä. Kuitenkaan näyttelymenestys ei oikein koskaan ollut se "meidän juttu". Hupin loistokkuus, glooria, legendaarisuus - ilmeni ihan tavallisessa arjessa, ihmisten kesken heidän kyläillessä meillä, maastokisoissa, narttujen kanssa, lenkkeillessä ja kotona.
Hupin jalostusura oli sangen näyttävä ja menestyksekäs. Jos kaikista suunnitelmista olisi tullut jotain, olisimme sanoneet kaikkeen "kyllä" ja kaikki puhelimella Hupille soittaneet nartut olisivat tulleet oven taakse ovikelloa soittamaan, Hupilla olisi varmasti n. 30-40 pentuetta.


Emme Hupin kanssa koskaan ylpeilleet pentueiden määrällä - ylpeilimme ihan muilla asioilla. 
Vaikka nyt sillä, että Hupi oli viimeiseen asti erittäin terve - ja huippuseuralainen arjessa. Se oli luonteeltaan täysi kymppi, elämä sen kanssa oli helppoa ja vaivatonta. Vaikka olenkin surullinen menetettyäni Hupin - olen myös äärettömän iloinen melkein 15-vuotisesta taipaleestamme, joka hitsasi meitä aina vain enemmän ja enemmän yhteen.

Soisin jokaisen voivan viettää "once in a lifetime"-koiransa kanssa näin pitkän taipaleen.
Nähdä, kokea, tuntea ja elää yhdessä millaista on kun vetreä veteraani menee nuorempien kanssa yhä vahvana, järki leikkaa ja kroppa pelittää. Millaista on, kun luonne puhkeaa kukkaan aikuisuuden kynnyksellä, jalostuu yhä jalommaksi vanhemmiten, millaista on, kun sanaton yhteys pelaa, ajatukset on yhtä.

Olen niin kiitollinen Hupista ja yhteisestä elämästämme, että en pysty sitä edes mitenkään täydellisesti kuvaamaan. En pysty koskaan kuvaamaan sanatonta yhteyttämme toisille, en luonteidemme ja ymmärryksemme yhteen kietoutumista. En sitä, kuinka paljon arvostimme, kunnioitimme ja rakastimme toisiamme.


Kiitos, että olit minun. 

kuvista kiitos Tilda Koskinen
kuvat Hupin 14-vuotissyntymäpäivältä  - paitsi Antti Ruotsalon ratakuva, joka on otettu syyskuussa vuonna 2009

30.3.2019

Kuvakimarakertomus.

En voi käsittää, etten juuri kuvaa Lumixilla enää lainkaan ja siitä huolimatta heitin muutama viikko sitten tietokoneelta 350 Lumix-kuvaa mäkeen ja tänään vielä 155 lisäkuvaa ja poistin useita turhakkeita kansioitakin - niin tietokoneelta kuin 1geestä.

Ongelmahan tässä kännykkäkuvauksessa on se, että osaatko ja saatko vietyä kännykuvat koneelle? Kovin helppoa se ei ole. Kuvat on helppo viedä kännykältä Facebookiin mutta niiden imuroiminen koneelle on muutaman mutkan takana. Jo kuvien lähettämisen muistaminen koneelle on myös sinällään ongelma...
1g-kuvakansiota yritän siivota aina kuin muistan ja jaksan. Useita kansioita olen siis sieltäkin poistanut ja tiivistänyt ja siivonnut näkymää. Kuvaaminen on niin älyttömän helppoa, mutta sitten se kaikki MUU kuvaamisen ympärillä ei.

Muutama kuukausi sitten minulla oli täällä vielä PIENI pentu, Samui nimeltään. 
Nyt huidellaan jo 50 cm:n säkäkorkeudessa ja pulleutetaan olemusta syöden yhä kolme kertaa päivässä. Taidanpa alkaa kuivatella poikaa... Ruoka maistuu todella hyvin ja lähes joka lenkillä juostaan myös irti. Samui tykkää samoilla ja juoksee oikein railakkaasti vaikka yksinäänkin. Jos Mauin päästää mukaan, menee painiksi. Kun menee painiksi, Hupi pyörtyy. Huiman kanssa taas juoksevat rosvo ja poliisi -leikkiä nätisti. On tämä sellaista säätämistä viisikon kanssa. Hupia en päästä missään nimessä enää rymyämään, mutta kun hän haluaisi - keulien ja kiljuen, pahimmassa tapauksessa tulee sitten se pökräys.

Siinä sitä on taas ihmetelty, että mitä tulikaan ostettua. 
Mauin klassisten piirteiden jälkeen minulla on täällä ponteva poika, joka riippuen kuvakulmasta seisoo kasassa tai jalat venyen viereiseen kaupunkiin. Välimuotoa ei ole. Hauskaa yrittää kuvitella, että mitä se on aikuisena.

Maui sen sijaan ihastui NEU-sarjan tuotteisiin. Lisäksi on löydetty broilerin sydämet, K-menu rusinaton maksalaatikko, naudan maksa, kananmunat ja sinkkijauhe. Hyvin putoaa. Ja jollei päivän mittaan, niin viimeistään ilta-aikaan alkaa kiljunta - yleensä juuri silloin, kun päivän päätteeksi istahdan alas. Silloin Maui menee keittiöön ja alkaa huutaa. Kirjaimellisesti se katsoo joko tiskipöydälle tai jääkaapin oveen  - ja kiljuu.

Mitäpä sitä ei äityli koiriensa/Mauin eteen tekisi.
Raakaruokaa kannetaan kotiin kädet väärinä. Hupin mukaan räätälöidään lenkit. Jollei Hupi ole matkassa, voidaan olla hieman luovempia ja marssia illalla vaikka 7,5-kilometrinen. Samuin kanssa säädetään nyt ruokaa ja kävelyä; poika on ERITTÄIN kova vetämään ja siinä sitä on meillä veiviä. Onneksi sentään irtipitotilanteissa Samui tottelee todella hienosti. Tulee luokse tuossa tuokiossa kutsuttaessa. Aina kaikessa härdellissä jotain hyvääkin!

Lähdetäänpä kuvakansioiden siivouksen myötä parhaimpien (?) tunnelmakuvien pariin:

Tällaisissa tunnelmissa olimme 17.1. - kylläpä sitä lunta taas tulikin! Sitähän tuli tammi-helmikuussa torta på torta på torta - eli aina 3 metriä edellisen kolmen metrin päälle. Jonon ensimmäisenä Bali, sitten Hupi ja kolmantena Maui.

Namipussin tuijotus. Poikien edessä muuten kämppiksen ostama digitaalinen vaaka. Siinä sitä seistään joka ikinen aamu ja ihmetellään, että kuinka monta grammaa on menty alas - tai ylös.

Puupikin rauhallinen olemus ja ilme. 
Hupi täyttää huhtikuussa 14 vuotta ja 6 kuukautta jos Luoja suo. Pidän täysin käsittämättömänä sitä, että minulla yhä on kaunis, upea ja ihana Hupi laumassani ilonamme. Hupi on perusolemukseltaan edelleen erittäin reipas ja aikaan ja paikkaan orientoitunut. Toki se haluaisi syödä kokoajan jotain hyvää ja hakeutuu pehmeimmille pedeille ja rauhallisiin olosuhteisiin - mutta lenkkeilee yhä reippaasti! Laulaa ja leikkiikin! En tahdo millään uskoa, että se on jo 14,5-vuotias!!!

 Hupin ihanan pehmeä ilme. 

 Tällainen aamutunnelma. Kaikki pötköttävät sängyssäni. Ei kiire mihinkään.

 Ilmeikäs ja kaunis Maui.





Nämä kaverukset ovat hyvin usein vierekkäin ja limittäin ja lomittain. 
Toistaiseksi irtijuoksutus menee näillä painiksi mutta kumpikaan ei tunnu "kärsivän" tilanteessa. Leikkivät ja painivat myös kotona, syövät luita yhdessä ja syövät toistensa ruokakupeistakin. Ihan mielettömän suloinen parivaljakko!





Ihania Kenzolatunnelmia meiltä. 
Miten iloinen voinkaan olla laumani toimivuudesta ja poikieni ihanista persoonallisuuksista. Enkkukoirat menevät persoonallisuusbarometrien kärkeen tällä hetkellä. Maui on niin oma lukunsa, että siitä - sen luonteesta - täytynee tehdä tulevaisuudessa oma postauksensa. Samui ei tunnu jäävän pekkaa pahemmaksi. Samui on myös erittäin persoonallinen ja vivahteikas.

Muu lauma jää nyt vähän seinäkukkasiksi kun nämä kaksi säätävät ja säheltävät. Bali kiertyy toki edelleen kiepiksi yön pimeydessä peiton alle. Vakiokohtaan, vatsaani vasten, vakiotiukkuudella. Huima löytyy aamulla tyynyni takaa, siellä se maata makaa selällään ja sen kova kallo tuntuu tyynyni läpi - kovalta. Hupi rakastaa rentoutta ja rauhaa - ja sitä sille suodaan.

Joudun välillä nipistämään itseäni poikieni keskellä - miten minulla onkin näin ihanat koirat. En ottaisi niistä mitään pois, en lisäisi mitään. Näin on hyvä.

18.3.2019

Helposti LTVstä - LTV-alkeita kaikelle kansalle.

En ollut ihan valmistautunut - oikeastaan ollenkaan - kun Mauin kanssa kävimme selkäkuvissa 4.2. Jotenkin lapsellisuuksissani oletin, että kaikki sujuu niks ja naks, ymmärrän "kuvista itse hirveästi" ja eläinlääkäri puhuu selkeitä, ymmärrettäviä lauseita ilman latinaa.

No näinhän ei tietenkään ollut.
Odottaessani odotusaulassa reilun 15-20 minuuttia tein siitä jo rankat ja raskaat johtopäätelmät. Ja kuulin sitten vasta myöhemmin, että jollain klinikalla oli ähisty yli tunti whippetiä pöydälle suoraan. Joten älkää tehkö niin kuin minä vaan niin kuin minä sanon; eli ei johtopäätelmiä jostain odotusajoista. 20 minuuttia ei ole vielä mitään!

Mauilta kuvattiin siis lonkat ja selkä. 
Eläinlääkärin valtavan kokoisen tietokoneruudun äärellä Mauin luusto piirtyi mörököllimäisen näköisenä. Kuin kummitusjunassa olisi ollut ja katsellut hohtavaa luurankoa seinällä, mikä tuijotti suoraan sinuun! Luut olivat VALTAVIA ja ne näyttivät KUMMALLISILTA ja PELOTTAVILTA. Asiaa ei auttanut yhtään se, että ell alkoi otsa rypyssä selittää vakavalla naamalla, että "tämä on LTV3". Hoitaja toi hajusuolaa, sillä olin äimistyksestä pyörtyä siihen paikkaan. Olin tulkinnut, että LTV3 = kuolemantuomio. En voinut ymmärtää, että koira pystyy juoksemaan niin kovaa ja niin hyvin, jos sillä on LTV3. Ell oli sitten kuitenkin sitä mieltä samaan hengenvetoon, että "ei tässä mitään hätää ole, kilpailemaan vain"!?!

LTV oli sittenkin, HAKA-päivän alustuksesta huolimatta, edelleen mörkö mielessäni. 
Kaikki sen muodot olivat lopulta jäsentymättöminä päässäni ja vaadittiin seitsemän konsultaatiopuhelua LTV-alan osaajan kanssa - kiitos Essi - sekä itse ell Anu Lappalaisen kärsivällistä selittämistä ennen kuin asiat alkoivat jäsentyä ja mennä jakeluun.

Osittain - puolustuksekseni - kyse oli käsitteiden jatkuvasta sekoittumisesta.
Minulle koirassa on lanne ja lantio, mutta luuosaajille siellä on ristiluu, risti, lanneristinikama, s4 ja sakralisaatio ja lumbalisaatio. 
Tämähän on kuin Hämeenlinnantie. Joka on myös kolmostie ja Tamperetie. Yksi puhuu yhdellä tapaa, toinen toisella. Silloin, kun minä yritän saada aivoon "jotain tiettyä asiaa" sisäistettyä, tunnun putoavan aina kelkasta kun turvallisen lantio-sanan sijaan käyttöön otetaankin ilman varoitusta risti, lanneristinikama ja ristiluu.

Tein itselleni HELPOT muistiinpanot käymistäni seitsemästä konsultaatiosta. Toivon näistä olevan apua myös Sinulle, jolle LTV-asia on kenties yhä = mörökölli.

LTV:llä tarkoitetaan siis (välimuotoista) lanneristinikamaa. Lanneristinikama on taas SE osa koiran selkää LANNEosassa, joka LIITTÄÄ yhteen koiran selkärangan ja lantion. Tärkeä yhdyskappale, siis.
LTV voi olla vallan 0, kun se on oikein nätti ja on sikiönkehityksen aikana muotoutunut kaikinpuolin normaalisti ja normaalilla tavalla. Nollatuloskaan ei sitten ole tae oireettomuudesta - myös nollaselkäinen whippet voi oireilla. Koira on kokonaisuus ja selässä on paljon muutakin kuin LTV.

Mauilta löytyi s4-tulos, jolla tarkoitetaan ensimmäisen häntänikaman kiinni olemista ristiluussa. 
Tämä löydös on varsin monella ja se voi vaikuttaa hännän nousemiseen liikkeessä - tai sitten ei. S4-löydöksestä käytetään usein selitettä "ensimmäinen häntänikama on luutunut ristiin kiinni" mutta silloin se ei enää ole häntänikama - vaan ristiluu muodostuu neljästä nikamasta, jotka kaikki merkitään s-nikamina (ristinikamina).
Ensimmäinen häntänikama voi siis luutua kiinni ristiluuhun - josta puhutaan s1, s2 ja s3 - siihen ne pitäisikin sitten loppua - mutta s4 tarkoittaa, että yksi nikama ei ole osannut päättää haluaako se olla osa ristiä vai häntää - ja on varmuudeksi molempia! Ja tällöin ristissä on 1 nikama "liikaa".

Kun ristiluu ei ole luutunut kunnolla kiinni - ristiluussa on rako - puhutaan silloin LTV2 - löydöksestä koska ristiluun ensimmäinen nikama "miettii haluaisiko se lähteä seikkailemaan omaksi itsenäiseksi nikamakseen". Jos taas ristiluun keskiharjanteessa on PAINAUMA (eri asia kuin rako!!!) niin silloin tulos on LTV1.

Kun puhutaan VÄLIMUOTOISESTA lanneristinikamasta, lausuntoon kirjataan joko LTV2 tai LTV3 - nämä kaksi erottaa toisistaan vain symmetria. LTV2 = symmetrinen välimuotoinen lanneristinikama, LTV3 = epäsymmetrinen välimuotoinen lanneristinikama. Mauin tuloshan ei sitten lopulta ollut tuo pahin kummitusjunan vaunu LTV3 vaan LTV2. Kahden viikon kuluttua diagnoosista pystyin jo hengittämään normaalisti ja puhumaan muustakin kuin LTV:stä. 1,5 kuukautta kummitusjunadiagnoosista Maui kipaisi SERT-tuloksen Kouvolan talvimaastoista. Elämää on sittenkin LTV-diagnoosin jälkeen!!!

Vinolantioisuuden voidaan usein katsoa liittyvän epäsymmetriseen lanneristinikamatulokseen, tosin jotta se voidaan aukottomasti diagnosoida, koira tulisi magneettikuvata. Älkää tehkö kuten minä tein, vaan kuten minä sanon; älkää diagnosoiko koirallanne vinolantiota yhdessä eläinlääkärin kanssa tai erikseen vaan tehkää se (diagnoosi) yhdessä magneettikuvauksen kanssa, tosin diagnoosin hinta saattaa yllättää! (varautukaa n. 1000 euron lisäkustannuksiin)
LTV-luokittelu koskee vain RANKAA - vinolantioisuus on "sivulöydös". 

Usein LTV-muutoksen (2-4) voi ennustaa jo sivukuvasta lyhyestä ja takana sijaitsevasta viimeisestä lannenikamasta. Aina näin ei kuitenkaan ole.
Jos koiralla on 8 lannenikamaa -> LTV2:ssa viimeinen = välimuotoinen. Jos viimeinen (8:s) lanneristinikama on epäsymmetrinen, niin tulos ei voi olla LTV4 vaan LTV3.
KAIKKI välimuotoiset ( = eivät siis normaalisti kehittyneet) nikamat ovat aina joko 2 tai 3, riippuen siitä, ovatko symmetrisiä.
Ja huom! Kyseessä on synnynnäinen muutos. Koira ei kehitä LTV-muutosta esim. kaatuessaan tai hypätessään piha-aitojen yli.

Kertaus on opintojen äiti =
VÄLImuotoisella nikamalla tarkoitetaan nikamaa, joka ei oikein tiedä haluaako se olla LANNE- vai RISTInikama - siinä on MOLEMPIA piirteitä!

RISTI = RISTILUU muodostuu yhteenluutuneista ristinikamista (s-nikamat, 1, 2, 3) ja RISTILUU on kiinni lantiossa.

Ja muistinvirkistykseksi - VIIMEINEN lannenikama on juuri ennen RISTIluuta.

LANTIO koostuu useista luista, mutta itse selkärankaan se liittyy ristiluun avulla.

Hupista 2017 otettu röntgenkuva

Olisimme lausuneet epävirallisesti Hupin vuonna 2007 kuvatuista lonkkakuvista Hupin LTV:n asiaan perehtyneen raatimme avustuksella - SKL ystävällisesti toimitti kuvat minulle - mutta valitettavasti lonkkakuvissa ei näy riittävästi Hupin LTV-aluetta - kuvalaadun ollessa myös surkea...
Olemmekin siis  voineet vain epävirallisesti tulkita sen YHTÄ sivukuvaa (yllä) lanne-/lantioalueelta - yritin kovasti ko. ell-käynnillä selittää LTV-asiaa ja tarvetta (selkä)kuville, kun Hupi tuolloin oli rauhoitettuna hammasoperaation ajan, mutta ell otti vain tämän yhden kuvan ja senkin ilman tunnisteita! Tämän kuvan perusteella lanne-/lantioalue on siisti(n näköinen) mutta oikein muuta siitä ei sitten voikaan lausua.

LTV-asia voi siis olla MYÖS eläinlääkäreille kummitusjunamysteeri, joten sinä, joka et ymmärtänyt tästä postauksestani hölkäsen pölähtämää - et ole yksin.

Kun nyt kaikesta huolimatta uskaltaudut kuviin koirasi kanssa ÄLÄ anna kuvanneen eläinlääkärin vaikuttaa sinuun (liiaksi) - varustaudu musiikkikuulokkeilla tai esitä puhuvasi puhelimeen, kun ell pyytää sinua noutamaan koirasi takahuoneesta. 
Varustaudu muutenkin iloisella mielellä ja hurtilla huumorilla - ÄLÄ vedä mitään johtopäätöksiä mistään, ennen kuin SKL on lausunut kuvat. Vasta sitten voit alkaa sisäistää LTV-asiaa ja ylipäätään perehtyä juuri OMAN koirasi diagnoosin.

Ja muista, oli diagnoosi lopulta mikä numero vain; kahta samanlaista rankaa ei ole! Sinulla ja kaverin koiralla voi molemmilla olla esim. LTV2-tulos, mutta mitään muuta samaa koirienne rangoissa ei sitten olekaan.

LTV = luulo ei ole tiedon väärti.
Iloisiin ja rentoihin kuvaamisiin!

kuvituskuvassa hevonen säkki päässä - Googlen kuvahaku - rohkeasti vain säkki silmiltä!

9.3.2019

Helppo ja rento harrastus?

Vinttikoirathan ovat luotuja juoksemaan. Whippetit - kuten muutkin vintit - kipittävät vieheen ja/tai jäniksen perässä ihan jo vietin vieminä, ilman sen kummempia kommervenkkejä. 
Luonnostaan.

Meillä ihmisilläkin on jonkunlaiset vietit, jotka meitä sinne kisapaikoille vievät. 
Onko se sertinmetsästys, tekemisen puute, jännitys, aktiviteetin suominen koiralle - ja siitä ilon saaminen itselle - mikä milloinkin.

Englantilainen Maui, Jothryn Alluring Traits, on suonut minulle tuhannen tunnetta ja euforiaa nyt seitsemän maasto- ja kahden ratakilpailun verran. 
On kaaduttu, oltu selällään, mahallaan, liu'uttu, oltu lapa maassa, jätetty pentuaikana pari hammasta vieheeseen, mietitty lähtökopissa puoli sekuntia; annettu 7 metriä etumatkaa kavereille, hukattu viehe, tokkaistu turhautuneena kaveria, kun ei se viehe ollut silläkään hukan sattuessa ja keulittu kisapaikalla kieli maassa ja itseään kaulapantaan hirttäen.

Siinä sitä on kisameininkiä tiivistettynä. 

Yhdeksän vuotta sitten olen viimeksi ollut talvimaastoissa, kera Hupin. Siinäkin oli jo hitskokkia, mutta tänään haettiin vähän talvimaastomuistoja ja -hitskokkia lisää!

Aamulla ajettiin läpi tuulen ja tuiskun, rattia rystyset valkosina puristaen. 
Tuuli ja tuiskusi, ajoittain tietä ei nähnyt. Puikkomalliset kameratolpat saivat kohdallamme olla toimettomina, sen verran varovaisesti kaasuttelin. Tomppa sanoi alunalkaen saapumisajaksi 08.25 mutta lopulta aika muuttui muotoon 08.50.

Ja oikeastaan suurin syy, miksi aloin kirjoittaa tätä kisapurkua, oli radio Energyllä kerrottu "vastoinkäymiset kuuluvat elämään ja ovat tarpeen kasvussamme paremmiksi ihmisiksi".
Miten onnellinen oikeastaan olen, että mikään ei koirien kanssa useinkaan mene kuin elokuvissa. Niks ja naks. Tyyliin piece of kakkuviipale.

Saavuimme kisapaikalle ysiksi. 
Kymmeneltä oli tiedotustilaisuus, jossa kerrottiin, että tarvitaan t-rex tyyppistä traktoria puskemaan väylää ja rouhimaan sateen panemaa lunta. Tähän menee kaksi tuntia. Monta autokuntaa lähti nyt 21 km:n päässä olevalle ABC-asemalle, minä mukaanlukien.

Jo tässä vaiheessa 10 pistettä hopeahileisine kiiltokuvineen Mauille, kuinka upeasti se matkusti, jaksoi ja tsemppasi. 
Inaustakaan ei takapaksista kuulunut. Päinvastoin, kurkkasi ikkunasta, että jaahas, aabeeceelle, meinaatko ottaa pizzan vai kanaa?

ABC:n jono oli 35 minuuttia, joten Maukan kanssa huoltamolenkille. Sitten pizza naamariin ja reunat dogibägiin. Itse huoltoasemalle oli puolen tunnin ajo, joten keikka vei sellaiset 2 tuntia. Takaisin kisapaikalle kahdeksitoista.

Traktori puski, möyhi ja karhensi. 
Keltatakkista ukkoa viuhui ees ja taas ja pitkällisen möyhinnän ja karhennuksen ja viuhumisen ja touhuamisen jälkeen koejuoksukoira taisi startata joskus yhden-puoli kahden aikoihin? Sormien ja jalkojen kylmettymisen johdosta aikataulu ei tallentunut aivoihin asti complete.

Tässä vaiheessa jo tähdennettiin toimiston puolesta, että juostaan vain alkuerät.
Koejuoksukoiran suoritettua radan alkoi oman vuoron, lähtö 21, odottelu.

Jälleen kredittiä koiralle. 
Marssittiin kisapaikalla vaatimattomat 12,75 km, Maui malttoi, oli kiltti, säyseä, ihana punainen pikku ambulanssi ja Jannekin lämppäsi Maukkaa omien lenkkiemme lomassa! (kiitos!!!) Välillä lämmittelimme autossa ja Maui pötkötti, ehkä hieman kuopi peittoja, mutta kiltisti odotti vuoroaan, joka lopulta oli joskus kolmen-puoli neljän aikaan? Nythän olimmekin kisapaikalle olleet vasta kuutisen tuntia... Jaksaa jaksaa - pumppii pumppii - hoimme marssiessamme ja juostessamme!

Kisapariksi osui Mei Dan-kaveri ja Maukkeli vetäisi heti ykköskaarteessa hieman ulos, kun kaveri piti hienosti ja tiukasti linjansa. Muutoin tultiin melkein tasaparia, ja Maui otti vieheestä vielä vähän suikaletta suuhun, kuin hampaitaan hieman langaten. Lopulta kaveri veti pisimmän korren ja otti 9 pistettä - ja itseasiassa yykoiden voiton - enemmän kuin Maukkelsson.

Kylmä pisti pissattamaan, kävin toiletissa varmaan kuudesti, juoksutin ja talutin Mauia tuon 12 kilsaa ja länkätin menemään tuttujen ja tuntemattomien kanssa, jäädytin varpaani, ajoin arvaten tien reunat ja keskikatkoviivat, koin välillä lumisokeusefektejä, puristin rattia mennen tullen - ja jännitin Maukan pisteitä. Miten niin rentouttava ja huippufiiliksiä tuottava harrastus?

Sormet ja varpaat jäässä pummaat kaverilta kuuman kaakaon, käyt vähän väliä sulattamassa sormia kuuman veden alla, pohdit ja kummastelet keliolosuhteita aamusta iltaan ( = 13 tuntia...), koitat nauttia happirikkaasta päivästä samalla miettien, että onko tässä mitään järkeä?

Päivän päätteeksi pokattu sertti lämmittää nopeasti mielen ja kotimatkalla ratin puristaminen rystyset valkoisina ei tunnu enää ollenkaan niin pahalta kuin mennessä. 
Loppujen lopuksi voit vain olla onnellinen koirasi SINULLE luomasta elämysmatkasta ja siitä, että tänään tuotitte 12 kisakävelykilometrin ja 700 metrin kilparadan verran ILOA toisillenne.

Tässä yhteydessä 10+ kisatoimistoon ja ratahenkilöstölle! Upeasti vedetty kisa haastavista olosuhteista huolimatta.

Mutta minkään asian ei KUULUKAAN tulla helpolla.
Tällainen kisatarina tällä kertaa. Kiitos Maukkeli, IHANA kisapäivä - kuin myös kaikki länkätyskaverit päivän aikana - keep up the good spirit!

Jollen ole sitä vielä riittävästi läyhännyt, niin nyt läyhään;
miten ihanaa on omistaa Mauin kaltainen koira. Sen klassinen ulkomuoto, juoksuominaisuudet ja luonne on kyllä mahtava combo! In English: classic UK-whippet with Finnish SISU and fantastic personality!



2.2.2019

Helmikuu haastaa mielen.

Kevättä kohti mennään ja touhua riittää.
Hyvä niin, sillä vierivä kivi ei sammaloidu. Mieli sensijaan mutkailee ja tekee ajatuskulmia.

Jotenkin lähti ahdistamaan heti alkukuusta kun pääsin toimittajahenkisenä osalliseksi somedebattiin. 
Koirat nostattavat meissä voimakkaita tunteita esiin ja niiden käsittelyssä on itsekullakin työtä. Joku on parempi (käsittelijä), toinen vetää mutkat suoriksi ja kulmat pyöreiksi.

Hämmästelen kovasti sitä, että kun MÖRÖKÖLLIASIA kohtaa mielen, niin sitä mennään puimaan asiantuntijana omalle FB-seinälle voimakkain sanakääntein, vastapuoli tuomiten. 
Ymmärretään ja glorifioidaan vain toinen ja tuomitaan toinen, koska "oma ajatusmalli on oikea, toisen väärä tai vieras".
Missä on faktantarkistus, kyseenalaistaminen ja oma, sisäinen pohdinta ja peilaus "mitä itse tekisin vastaavassa tilanteessa"?

Ymmärrän jossain määrin kulttuurieroja ja erilaisia ajatusmaailmoja, mutta kun jokin "keskustelu" menee yksinomaan toisen syyttelyyn ja "miksei hän tehnyt niin kuin minä tekisin" - niin alkaa ahdistaa oikein tosissaan.

Tepastin myös kiihkeän lenkin aamusella erään pitkänlinjan kasvattajan kanssa. Siinä sai yhdistys ja sen vähäiset aktiivit läimintää.
Jäin sitten miettimään sitäkin, että MILLAINEN kuva suurimmalla osalla yhdistystoiminnasta oikein on? Miksi yhdistys ja sinne äänestetyt ihmiset aiheuttavat niin suurta vastarintaa? Aivan kuin kyseessä olisi Eduskunta ja sen monia poliittisia suuntia edustavat jäsenet, jotka tekevät "vain vääriä päätöksiä" ja "kumileimaavat niitä meidän kansalaisten kiusaksi". Konsensuksesta ei ole tietoakaan.

On vain kiusantekoa, älyttömiä päätöksiä, vääriä ihmisiä väärillä palleilla ja väärissä toimikunnissa.

Aikoinaan, vuosia sitten, eräs harrastaja oli sitä mieltä, että "yhdistyksen kokouksissa vain samanmieliset syövät pullaa ja läiskivät toisiaan selkään lupsakasti läpsytellen". Vuosien saatossa on haukuttu niin hallitus, jalostustoimikunta kuin pentupalstan vaatimuksetkin. Lehtikin on perseestä.
Näyttäytyykö jäsenistön itsensä valitsema hallitus ja sen elimet noin vastenmielisinä ja tehottomina, taidottomina?

Ei haukku haavaa tee - mutta kyllä sitä ihmettelee, että eikö haukun sijaan voisi ojentaa vaikka auttavan käden?
Tai antaa korjausehdotuksen.
Sellainen muuten oli aikoinaan epävirallisiin tapahtumiin haluttu luokka, joka sitten ehdotuksesta äänestettiin uudeksi kilpailuluokaksi. Muistan kun sitä sittemmin tulkittiin kissojen ja koirien kanssa - selvät säännöt luokkaan osallistumiseksi eivät olleetkaan niin selvät.
Kaikessa uudessa on käynnistysvaikeutensa, mutta vaikka itsekin viljelen sanontaa "ennen kaikki oli paremmin" - on silti moni asia paremmin tänäpäivänä.

Entisenä lehdentekijänä ahdistun kyllä hieman siitäkin, että moni marmattaa lehden pienuudesta. Esimerkiksi maailma on täynnä mielenkiintoisia, kääntämättömiä artikkeleita - joukolla niitä kääntämään ja lähettämään lehteen. Ei se sen vaikeampaa ole. Netti on täynnä mielenkiintoisia ihmisiä ja ilmiöitä - tarjonta on loputon. Jos jokainen valittaja laittaisi vartin elämästään jutun metsästämiseen/kääntämiseen/pyytämiseen, olisi seuraava lehti 100-sivuinen.
Mutta kun on helpompi valittaa.


Ajan melkoisen vähän.
Miten osuukin taakse ja tielle kuski, joka tööttää ja vilkuttaa valoja. Miten ihmeessä meikäläisellä on turvaväli ja jatkuva viereisen kaistan huomiointi ja oman nopeuden hölläys, jos tarvetta ilmenee. Miksi minä en tööttää ja vilkuta valoja?
Ainiin, mutta se tämänpäiväinen vilkuttelija oli BMV - sen piti varmaan korostaa, että "mulla on bemmissä uudet gummit" tai jotain.
No, enivei ne ampuu sieltä takaa vierelle ja heti eteen ja roiskauttavat ravat - ja sitten sadan metrin päästä menevät vilkulla seuraavasta liittymästä ylös.

Miksi rinnastan nämä - ja mitä en nyt ymmärrä?
Sen sijaan että kritisoit ja tööttäät - lähde mukaan. Jonain päivänä olet itse siellä kiihdytyskaistalla, eikä kukaan päästä sinua jonoon. Olet liian hidas tai ajat liian vanhaa, rumaa autoa.

Yhdistys hakee tällä hetkellä mm. lehden päätoimittajaa ja sihteeriä - tarjoa rohkeasti panostasi. Pienelläkin panoksella on suuri merkitys. Ole esimerkkinä siitä, että osallistumalla ja mukaantulolla on suuri, suurempi merkitys, meille kaikille, myös itsellesi. Jätä mieluummin positiivinen kuin negatiivinen jälki itsestäsi. Tule mukaan luomaan ja tekemään rodun historiaa.

Mielestäni rotu = sinä. Yhdistys = sinä.

Whippet = me kaikki.

29.1.2019

Tammikuu alkaa olla taputeltu!

Vuosi 2019 on lähtenyt vauhdikkaasti käyntiin. 
Lunta tulvii ovista ja ikkunoista, pakkanen paukkuu ja wipattimia saa tuplavaatettaa kahdesti päivässä. Portaita tarpoa läpi tuulen ja tuiskun, uimahallilla väistellä muita polskivia ja pikkuhiljaa iloita valoisammista päivistä yhdessä Kenzolan poikien kanssa!

Kameran kaivaminen esiin, sen käyttäminen, muistikortin tyhjentäminen, kuvien käsitteleminen (kuvakoon muokkaus ja horisonttien suoristus..), niiden nimeäminen ja tallentaminen koneelle - on ollut viimeaikoina tahmaisaa. Ollapa nuori, nokkela ja taitava hiirenkäsittelijä - kuvat imuroituisi ja muokkaantuisi kuin itsestään. Nyt voitelen kämppiksen Thaimaasta ostamaa hyttysmyrkyn tuoksuista lihaskreemiä hiirikäteen ja kääntyilen ja vääntyilen halpistoimistotuolissani.

Naputtelu sentään vielä sujuu entiseen malliin, joten mennäänpä tammikuussa äheltämiini kuviin:

Ihana Hupi. 14 vuotta ja 3 kuukautta nyt tammikuussa 2019. Kaunis, suloinen, ihana. Teräsvaari. 
Intoutunut leikkimäänkin vanhoilla päivillään Samuin kanssa, ottavat oikein hammasmiekkailuottelua. Välillä pitää mennä hiukan väliin, kun Samui innostuu liikaa.
Hupi ulkoilee edelleen 4-5 km päivässä, syö ja juo, natustaa leluja.

Lunta on tullut tammikuussa tasaiseen tahtiin ja pihalla sitä on "vähiten" tuijien alla. Siellä on hyvä könystää.

Jiihaa, uutta lunta! Tämä kuva on otettu 17.1. - nythän lunta on tullut taas varmaan 20-30 senttiä lisää. Vielä muutama sentti, niin Samuita ei näy lumesta enää. Haha.

 Mutta kun mä tykkään olla pieni ja ponteva. Ja suloinen.

Kenzolan engelsmannit. Mr Manchester ja Mr Edinburgh. Maui ja Samui. 
Mitälie poikien geeniperimässä kun Manchesterin poika raahasi, natusti, riipi ja repi mattoja lapsuutensa ajan ja Edinburghin tättähäärä raahaa, natustaa, riipii ja repii laukkuja. Olen kaivanut jo kaksi kämppiksen reissulaukkua Samuin "mökistä", jonne hän niitä vie. Syönyt myös minun meikkilaukusta vetoketjun ja mökki on romahtamaisillaan, sillä Samui on uudistanut sen seinää. Ilmeisesti ajatuksena tehdä "ikkuna".

ShowHau Centerille oli päästävä 18.1. ihanan emeritustuomari Rainer Vuorisen kehään.
Tämä charmantti ja karismaattinen herra antoi ihanaa palautetta englantilaisistani ja oli ilo katsella hänen työskentelyään mätsärissä. Koiria oli runsaasti ja tunnelma oikein mukava ja leppoisa. Kuvassa Samui ja Emmi.

Maukkelsson malttoi näin seesteisenä tuijottaa kanankaulaa. Sandra vei Mauin vaikka oli tarkoitus, että minä olisin harjoitellut sen kanssa.
5.1. muuten olimme kahdestaan treenaamassa. Pikkuhiljaa hyvä tulee.

Sandra hyödyntää peiliä Mauin kanssa. Ihana Maukkel. Mutta kuka on käynyt kuolaamassa peiliin juuri Mauin lanneosan kohdalle?!?

Emmi "vääntää" Samuin kanssa. Samui se töröttää vaikka maailman tappiin kun edessä on joku huutelemassa ja heilumassa. Asettuu helposti, liikkeet ovat vielä all over the place - mutta uskoisin, että tämänikäisellä vielä kuuluukin pään viuhua ja tassujen heilua pysty- ja sivusuunnassa. Ja sitten vähän keulitaan!



Samui ja Maui. Painipari, hammasmiekkailun suomenmestarit, lumessajuoksun kauhukaksikko. 
Lumijuoksusta puheenollen.
Tammikuiset pakkaset ovat pahimmillaan minimoineet lenkkimäärän onnettomaan kolmen kilometrin päiväsaldoon, mutta sitten kun on päästy päästelemään on päästelty riehakkaina. Eilen annoin Samuin juosta metsätiellä yksin - ja hops, Mauin hihna putosi kädestäni. Ja sinne läksi. No, nämä kaksi kruisaili metsätienpätkää ees ja taas semmoiset 7 kertaa. Sain Samuin kiinni, mutta Maui jatkoi spiidailua yksikseen bonuskierrokset - ennen kuin sain sen vihdoin kiinni. Mauihan ei anna kiinni kun moottoritie on kuuma - tai siis tässä tapauksessa virta ei ollut vielä ehtynyt, sitä olikin taas selvästi päässyt kertymään!

No, minä sitten toisella metsäpätkällä sain älynväläyksen päästää pojat vielä kertaalleen irti, kun "niin kauniisti juoksivat keskenään". Vielä mitä. Maui aloitti välittömän pikkuveljen nujuutuksen ja Samui makasi lumen keskellä selällään koppakuoriaisena, jalkojaan ilmaan sätkien, kun Maui imi sille fritsua kaulaan.
Siinä sitä sitten hetki ihmeteltiin, että miten matka jatkuu tämän kauhukaksikon kanssa, joka alkoi villitä jo hihnoissa olevaa muuta laumaa.

Ja sitten vielä.
Kaikki muuthan lenkkeilevät Tampereella, Hyvinkäällä ja Espoossa rauhassa ja seesteisesti ja ohitukset sujuvat kaikilla kuin vettä vain. Ei ole hiihtäjiä, ei huutelijoita, ei tuijottajia.

Havaitsin eilen lenkillä horisontissa lähestyvän rouvan kahden fleksin ja ilmaan pomppivan, ns. räkyttävän pienen koiran kanssa. Nainen seisahtui paikalleen. Fleksit naksuivat.
Lähdin läheisen rivitalon pihaan johtavalle polulle väistämään rouvaa ja fleksejä. Olin nyt ollut polulla arvioni mukaan kaksi minuuttia. Rouva seisoo edelleen paikallaan. Fleksit naksuvat, koirat pomppivat. Kun kolmas minuutti lähtee käyntiin, huudan rouvalle: "oletteko te tulossa tänne"? Rouva vastaa: "Kyllä". No pitipä sattua. Ohjaan laumani takaisin päätielle, sille jolla rouva edelleen seisoo paikallaan ja odotan, että rouva lähtee rivitaloon johtavalle polulle. Sensijaan rouva alkaakin tulla fleksit naksuen suoraan nyt meitä kohti? Huudan taas rouvalle: "Siis oletteko te tulossa tänne"? Rouva vastaa: "Kyllä". No voi hyväntähden sentään. Vielä joudun huutamaan fleksin naksuttelijalle, että odottakaa hetki, palaan tuonne polulle teitä väistämään. Rouva pääsee vihdoin meistä ohi, fleksit naksuen, ja me pääsemme jatkamaan lenkkiä.

Nakkkksumisiin!



19.1.2019

Samukkasiinin seurantaa.

Välillä kaikessa härdellissä unohdan (!) että minulla on täällä pentu.
Tuore Englannin tuliainen. Juurihan Maukkelssonin metsästin ja hain Manchesterista ja pian olin taas Edinburghissa noutamassa Samuita.

Joskus mietin, että miten minulla meni näin kauan orientoitua oikein ja ottaa pankkilainaa kohdennetusti Englannin koiraostosmatkailuun?
No, nyt lainat onkin tapissa ja saatoin taas vain haaveilla Cruftsin reissusta. Cruftsiin olen halunnut vain ehkä sellaiset 5-6 vuotta. Aina menee jotain edelle. Muu matka, terveystarkki, koiran ostaminen.

En valita.
Aina mieluummin sitä ottaa lainaa koiran ostamiseen kuin vaikka nettipelaamiseen. lol
Vaikka koirat ottavat, vievät varallisuutesi ja voimasi, ne antavat ihan tajuttoman paljon. Nykyisin mietin yhä enemmän näitä plussia, positiivisia näkökulmia koiranpitoon, yhteistä, rikasta, elettyä elämää ja tulevaa, tuhansien tapahtumien tulevaisuutta.

Samui oli ja on koiristani (taas) ehkä sellainen, jonka "ei nyt pitänyt tulla" ja "ei ollut kiire" ja "ei tässä nyt tarvitse hötkyillä" ja "ehkä sitten joskus".
Sitten vain askelmerkit menevät kuin itsestään kohdilleen ja rattaat pyörivät vääjäämättä kohti ostotapahtumaa. Huomaatkin, että "se aika oli nyt", vaikka ei ollut kiire, niin "osui ja upposi".

Samui solahti laumaan todella helposti.
Normisettiä Balilta, Huimalta ja Hupilta. Kaikki kolme vaihtoivat huonetta, kun Samui steppasi sisään. Hupi ehkä jopa "juoksi karkuun" (kuten Mauin suhteen) mutta sittemmin suli leikkiin asti. Bali nyrpisti kirsuaan ja vaihtoi huonetta ja ylenkatsoi, hyvä ettei oksentanut. Kuukauden kuluttua Bali veti aamupainit Koh Samui-henkisesti Samuin kanssa, joogasivat ja väänsivät tandemina ääniefektien kera. Paini on nyt päivittäistä. Huima ei oikein lämpene. No, Huimaa nyt kiinnostaakin lähinnä ruoka, ruoka-ajat, annoskoko ja kulloinenkin nappulamerkki. Kyllä Huimakin sympatiaa suo, mutta vaimeammin.

Maui toki vääntää lapsen kanssa aamuin, päivin ja illoin.
Yhteinen sävel löytyi heti.
Samukkasiini on melko touhukas ja vauhdikas - tosin punnertaa itsensä yhä liki 13-kiloisena niskatyynyjeni päälle ja retkottaa siellä onnessaan kun yritän katsoa televisiota. Ajoittain Samuin pää lotkahtaa näkökenttääni, välillä poika innostuu puremaan korviani ja nenääni, mutta muuten onnistuu olemaan ihanasti retkottaen liki.
Rento kaveri.

Emmi - joka on koirieni treenaaja vailla vertaa, on pyöritellyt Samuita ihan pikkaisesta asti ja tähän loppuun laitankin hassunhauskan kuvakavalkadin; katso itse mistä ja kuinka paljon on kasvanut ja muuttunut. 
Nyt kun itse vertailin kolmen viikon takaista kuvaa eilen otettuun olin huomaavinani, että Samuin pistooli oli kasvanut. Juuri muuta en sitten huomannutkaan kasvaneen. LOL
Otimme eilen myös epävirallisen mitan (itseasiassa kolme) ja saimme Samukan säkäkorkeudeksi 46 cm. Aika kiva tulos 6-kuiselle. Kovin isoa karbaasia ei liene odotettavissa? Otan vastaan veikkauksia. Nyt ne ovat menneet välillä 48,5-50,5 cm.

20.10.2018
© Sanna Norhio-Hanski

24.11.2018

8.12.2018

28.12.2018

18.1.2019

Kiitos myös assisteerauksesta. Ylläolevissa neljässä kuvassa ovat Lotta, Tilda ja Sandra auttaneet mainioin ääniefektein!

Kevät kiirii - ole mukana kevätlintu- ja Samuin säkäkorkeusseurannassa! 


Aika juoksee - minä en.

Nimittäin oma juoksuharrastus jäi viimekevääseen/kesään - en taida olla edes kehässä juossut koirani kanssa sitten viimekesän?!? Pohje paukkui sittenkin liikaa ja mikäpä siinä kun thank God we have talented and eager juniorhandlers!!

Muuten olen kiirehtinyt, hätäillyt ja hoppuillut kyllä.
Rakkaan äitini tilanne on ajoittain erittäin aikaavievä, ajeluita, lippusien ja lappusien ynnä muiden hänen asioidensa toimittamista ja puhelimessa pulputtamista riittää. Viimeaikoina olen onnistunut monissa asioissa menemään sekaisinkin, sillä Töölön-, Laakson- ja Kustaankartanon sairaaloilla ja osastoilla on kullakin omat sosiaalityöntekijät. Viikin kotihoidon sosiaalityöntekijöiden lisäksi. Jestax, että selittämistä ja säätämistä riittää.

Asioita on nyt niin paljon limittäin ja lomittain, päällekkäin ja allekkain, että stressikäyrää pukkaa. 
Onneksi minulla on viisi raikkaaseen ulkoilmaan pakottavaa koiraa, jotka lenkillä IHANASTI venyttävät käsiäni ja solmivat hihnojaan kuin itsestään. Alueelle on muuttanut ehkä noin 87 kpl juoksuaikaisia narttuja ja sen kyllä huomaa.


Vuosi vaihtui kuin huomaamatta
- vaihteeksi on jotenkin ihanaa kun kukaan koiristani ei pelkää. 14-vuotias Hupikin, joka tuossa pari-kolme uuttavuotta hieman jänskäsi (pahimman paukkeen aikana hakeutui mm. tietokonepöytäni alle pötköttämään), on ilmeisesti menettänyt kuuloaan sen verran tai muutoin rentoutunut, sillä se vaihtoi vuodenvaihteessa vain kylkeä.
Nyt kovimman älämölön aikana - minun oli kuumuuden takia pakko pitää ikkunaa auki (!) eli varmaan juuri 00.00 ikkunan alta kuului PAM PAM PAM PAM PAM PAM - mikälie kahdeksantoistakertainen pommin pamahtalu - ja tuolloin Maui nosti päätään ja juoksaisi kylpyhuoneeseen. Minä perässä havainnoimaan, mitä se tekee. No, seisoi kylppärin lattialla viiksikarvat värähdellen ja korvat tötteröllä. Menin sulkemaan ikkunan ja palasin kylpyhuoneeseen. Maui oli jo vaihtanut paikkaa ja mennyt kämppiksen sängylle joogaamaan.


Harvinaisen huoleton vuodenvaihtuminen, siis.
Muuta huoletonta tässä meikäläisen säätämisessä ei sitten olekaan.
Showhau centerin mattoja on tullut kulutettua - Mauin vapaaseisotusharjoitukset ovat päässeet vauhtiin - tämä omapäinen sankari kun haluaa "seistä itse". Samuin treenit jatkuvat nekin. Hän on varsinainen loikkakoipi, vaikka 46 sentin säkäkorkeus ei nyt ihan loikkakoipisuuteen viittaakaan. Mutta liikkeet ovat vähän olleet all over the place ja kärsivällinen Emmi on ohjastanut kerta toisensa jälkeen Samukkaa kohti serenityä. Eilen pääsivät jo lähelle maalia ja ihana emeritustuomari Rainer Vuorinen äityi sanomaan Samukkasiinin heilumista "hienoiksi liikkeiksi". Ajoittain puppana menikin daisy cutting -meiningillä!

Kärsivällisyys on koirien kanssa avain onneen.
Minulle ei ole luotu sitä kovin paljoa mutta koirien kanssa olen kärsivällisimmilläni.
Kun katson juniorhandlereiden tekemistä ja menemistä koirien kanssa, voin vain huokailla ihastuksesta. Lapset ovat hekin all over the place ja tuijottavat älypuhelimiaan mennen tullen. 16 rautaa on tulessa, esitettäviä paljon. Koulu, iltatyö ja kokeet. Omat koirat ja "ärsyttävät vanhemmat". Nälkä, kiire ja hiki.
Silti he jaksavat ja ottaessaan vieraan koiran hihnan käteensä he ikäänkuin umpioituvat hetkeen. Sitä on ihana katsella. Stressin ja ahdistuksen näkee ja aistii, epävarmuudenkin, mutta sitten he ovatkin yhtäkkiä yhtä koiran kanssa. Ja tekevät aina parhaansa, koiran ehdoilla.


Tässä Jessikan tyylinnäyte. Esittää muuten whippetiä ensimmäistä kertaa!

En taida paljoa enää jaksaa kautta viitsiä juosta.
Nuoret jaksavat ja venyvät, ovat innokkaita. Me vanhat kyynistymme ja väsymme. Vääjäämättä. Miksi huohottaa koiransa kanssa menemään kun nuori ja taipuisa junnu menee koirasi kanssa synkroniassa daisy cutting actionia? 

Porrastreenit, uinti ja jumppa jatkuvat.
Liikuntapäiviä tulee parhaimmillaan neljä viikossa. Tätä kirjoittaessa on liki 7,5 kiloa tippunut syksystä. Syytä onkin, sillä ihan jo näitä katsoessa tulee hiki:



Ihanaa uutta vuotta kaikille blogini lukijoille, pitäkää huolta omasta kunnostanne jotta jaksatte ihailla väsymättä omia koirianne!
Pitäkää myös junnuhandlerit aktiivisina!