9.9.2017

Elämä koiran kanssa muuttuu.

Ikää tulee ja sitä vain huomaa yhtenä päivänä, että jösses, koiraelämää on tullut vietettyä jo 33 vuotta!!! 
Koiria on tullut ja mennyt ja jokainen niistä on ollut perheenjäsen, tärkeä ja jättänyt jäljen. Tuntuu hurjalta sanoa, että tarvitaan useampi koira ennen kuin sitä jalostuu tajuamaan koirista ja koiranpidosta, harrastamisesta puhumattakaan, sen Ytimen.

Mikä se Ydin sitten on?
Sitä voisi melkeinpä perspektiiviksikin kutsua. Kun katsoo koiraelämää taakseen, huomaa, että ensimmäisten koirien kanssa on hölmöillyt urakalla, sitten huomaa, että ensimmäisten rotujen kanssa on hölmöillyt urakalla. Sitten sitä huomaa, että on oikeastaan hölmöillyt kokoajan, nyt 33 vuotta. 
Aina tulee se uusi koira ja vetää höplästä. Aina tulee tarve pyytää anteeksi ei vain omistamiltaan koirilta vaan myös ihmisiltä, joiden kanssa on vuonna 1987 väitellyt höpöjä. Puhumattakaan siitä vuonna 2004 käydystä keskustelusta. Ja niin edelleen.
Näkemystä ei tule näkemättä, kokemusta kokematta. 
Ytimeen pääsee vain elämällä, käymällä läpi, kahlaten milloin sohjossa ja vastatuuleen. Myötäistä on toki aika-ajoin virkisteeksi mutta sitten taas sataa sontaa.

Ja jonain päivänä vain kaikki sujuu.
Kynsienleikkuusta lähtien. Ne vain leikataan. Viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Yksi on sylissä makaronina, puree nenästä, toinen kiljuu ja kolmas juoksee karkuun. Oma silmä on harjaantunut näkemään ne haavat, jotka pitää tikata ja ne, jotka voi itse hoitaa. Revähdykset, venähdykset ja nirhaumat ovat käyneet tutuiksi ja sitä vaan huomaa yht'äkkiä, ettei oikein säikähdä enää mistään.
Vanhan koiran antaa olla vanha ja heiveröinen, eikä sitä yritä keinotekoisesti nuorentaa. Vastaavasti nuoren koiran kanssa se on vain opetettava siihen perusarkeen, sitä on vain elettävä sen kanssa, jotta se jonain päivänä naksahtaisi siellä pääkopassa, että itseasiassa tylsyydestä kiljuminen on aika lapsellista eikä sillä saavuta mitään.
Toisaalta olen tullut vanhemmiten huomanneeksi, että kun pidän nykyisin koiriani irti niin taidan tehdä ristinmerkin ennen hihnan irroitusta.

Näillä kilometreillä sitä alkaa katsoa taakseen, ja jossain määrin soimaa itseään eletystä ja koetusta ja jossain määrin on kiitollinen, että on saanut omistaa niin hienoja koirayksilöitä, jotka ovat jalostaneet elämää ja ajattelua tähän päivään. 
Rodussamme on paljon uusia, nuoria ja innokkaita harrastajia. Sitä näkee itsensä heissä ja jos onkin joskus hieman huvittunut, huomaa vain katsovansa itseään parikymmentä vuotta sitten. Kaikki me vanhat parrat olemme joskus olleet uusia harrastajia - toiset meistä ovat vain unohtaneet nuo innokkaat ummikkoajat kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Nyt kun minulla on radalla innokas nuorukainen, huomaan jopa taantuneeni. Vuosien takaiset rataharkat ovat painuneet unholaan ja uudet säännöt tuntuvat melkeinpä pelottavilta. Missä on se vanha, tuttu ja turvallinen? Miten edetä, miten se meni ja milloin mitäkin?

Elämä koiran kanssa muuttuu. Se syvenee ja se saa lisää värejä.
Alkuun sitä halusi vain whippetin, kun se on niin kaunis rotu ja jossain vaiheessa sitä omaa kaunista whippetiään halusi näyttää tuomareille ja kilpajuoksutuskin tuli mukaan. Tavoitteet elävät kunkin koirayksilön myötä ja vaikuttaapa kulloinen elämäntilannekin ja oma jaksaminen kaikkeen harrastamisessa. Jokatapauksessa jos mieli on avoin ja koira innokas oppimaan uutta yhdessä omistajan kanssa - niin sitähän on niinsanotusti baana auki. Elämä rikastuu ihan hetkessä uuden pennun tullessa taloon ja kunkin yksilön kanssa koetut haasteet haastavat joskus ihan viikottain - "ei se Bella koskaan tällaista". Bella söi kenkiä ja uusi pentu seinää. Kengät sai tuulikaappiin piiloon, mutta miten seinän piilottaa? Kas siinäpä haastetta. Sitä syvyyttä ja värejä.

Tänään Porvoossa taas kerran mietin harrastuksen mielekkyyttä juostessani yhdessä koirani kanssa vesisateessa.
Tosin näyttelytoimikunta oli ystävällisesti pystyttänyt jo ryhmäkilpailuteltat valmiiksi, joten sateessa ei tarvinnut seistä - sateessa piti vain esittää koira. Onko tässäkin se Ydin nähtävissä - mikä sinne kilpailemaan lopulta ajaa? Olenko se minä itse, kilpailunhaluni tai halu näyttää muille, että "mulla on tällainen, mitäs tykkäät"? Vastaus on minun kohdalla yksinkertainen. Jollen olisi koiran kanssa liikenteessä, ihmisten ilmoilla, harrastamassa ja touhuamassa - katsoisin luultavasti vain televisiota tai lukisin lehteä. Minä vien koiraa ulos, mutta myös koira vie minua ulos.

Siitä olen nimenomaan koirilleni kiitollinen, ennen, nyt ja tulevaisuudessa, että ne pitävät minut liikkeessä. 
Taas on kävelty kahdeksan päivää ja vaille 50 kilometriä. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon saan puhua koiraa päivittäin ei vain koirieni kanssa vaan myös lenkkipuheluissa ja vieläpä "elää rotua" erilaisten aktiviteettien kautta, kuten nyt vaikka COS-tapahtuma, joka lähestyy huimaa vauhtia. Kaikki innokkuuteni lähtee rodusta. Rodun eteen on kiva tehdä ja toimia.


Elämä koiran kanssa muuttuu ja elää jokaisen koirayksilön myötä -  ja iän myötä. 
Ikä ei tuo ihanaa perspektiiviä ja luonteen syvyyttä ja pehmeyttä vain omaan koiraan (kts. kuvituskuva, Hupi lähes 13-vuotta) vaan myös perspektiiviä ja pehmeyttä omaan ajatteluun. Parhaimmillaan yksilöajattelusta tulee ME-henkistä.

Ydin ja syvyys ovat ihania asioita koiran kanssa, yhdessä.
Odottakaa niitä, nähkää ne, nauttikaa niistä ja vaalikaa niitä. Mikään ei ole niin mukavaa elämää kuin elämä yhdessä koiran ja/tai koirien kanssa. Varsinkin, jos rotu on whippet.

Viisaus asuu vanhassa koiraystävässä. Ja siinä nuoremmassakin. Se voi vaan hieman kestää, ennen kuin se tulee sieltä esiin.

4.9.2017

Helsinki NAT 3.9.2017 - Bali ROP!

On minulla ihmeellinen pieni koira, Bali nimeltään.
Se on liian lyhyt, sillä on sirppikinner, liian pitkä sääri ja liikaa takakulmauksia.

Ja samalla se on uskomattoman kaunis, virheistään huolimatta tai ehkä juuri siksi. Se on kurvikas, tiivis, kompakti, lihaksikas ja mittasuhteiltaan oikea whippet. Ainakin minun mielestä - monen mielestä ehkä ei. Sillä on leveä, lihaksikas reisi ja se hallitsee kroppansa täydellisesti viilettäessään pelloilla ja niityillä.
Kehässäkin se saattaa yltyä barwaxaniin - ja vaikkei yltyisikään, hallitsee myös kehässä hienosti säärensä ja kintereensä: - eilinen oli Balin uran viides ja komea ROP-sijoitus, huikeaa!!

Sen luonne on jalostunut yhdessä sen kropan ja mittasuhteiden kanssa.
Se on lungi ja rauhallinen matkakumppani, se hoksaa ja mieltää asiat rennoin rantein, se on hauska ja kainaloinen yhtäaikaa. Se on melko äänekäs kaveri - tykkää leikeissä vähän päällepäsmäröidä, mutta tekee senkin pehmeästi. Se myös yllättää minut aika-ajoin näyttelyissä totaalisesti. Onhan se lopulta "vain whippet", vain ihana kotikoira, jonka kanssa on mukava lenkkeillä. Misseily on pientä huvitusta, meille molemmille. Enpä olisi arvannut Balia laumaan ostaessani, että siitä tulee minun ensimmäinen C.I.B (kansainvälinen muotovalio). Underdogista menestykseen.


Ja vielä; se ontui sydäntäsärkevästi 30.8. keskiviikkona - kaivoin todella syvältä sen anturasta kiven - ja sunnuntaina se viiletti aina ryhmäkilpailuihin saakka. Uskomaton koira. Ihana sellainen.

Päätän oman koirani ylistämisen tuomarimme Eva Nielsenin arvosteluun:
"Fin helhet. Maskulint huvud. Fint uttryck. Fina detaljer. Bra hals. Fin under - och överlinje. Bra kropp. Lite lång i länden. Bra bredd på korset. Vackra seniga ben. Utm. päls. Täcker mark väl."

Tästä "fina detaljer" en voisi olla enempää samaa mieltä. 

28.8.2017

Maui: 7 kuukautta ja 14 kiloa.

Pentuaika menee hurjaa vauhtia -ohi! 
Maui kolkuttelee jo juniori-ikää. Ja olen saanut taas todistaa huimia kasvukäyriä ja painolukemia; pennuthan kasvavat suurimman kasvunsa kuuteen kuukauteen mennessä.
Tullessaan Englannista 15.4. Maui oli 6-kiloinen. Viikon päästä oli tullut jo 800 grammaa lisää. Keskimäärin viikossa lisäystä tuli sellaiset ~ 500 grammaa ja toukokuussa oli ilmeisen lämmin ja hyvä kasvuviikko sillä 17.5. Maui painoi 8,9 kg ja 24.5. jo 9,8 kg! Viikossa tuli peräti 900 grammaa lisää tavaraa ja kasvua. 10 kiloa meni rikki 1.6., reilut 5-kuisena.
Siirryimme viikkopunnituksista kuukausittaisiin kesäkuusta; 14.6. 10,96 kg, 13.7. 12,68 kg, 25.8. 14,02 kg.

Maui on ollut melko aktiivinen pentu. 
Se tylsistyy verrattain helposti ja ilmaisee asiasta joko haukkumalla kimeästi - samalla tuijottaen esim. nukkuvaa Luxia tai vinkumalla määrätietoisesti.
Ja jo varhain se osoitti kiinnostusta mattoihin - mikä tapa onkin pysynyt sillä aina tähän päivään. Kun olen suihkussa, saatan kuulla kuinka se hiihtää kylppärin mattojen kanssa pitkin yläkertaa. Illalla kun olemme tulleet iltalenkiltä ja vetäydyn katsomaan televisiota Maui aloittaa askartelun. Se järsii seinää - ihanaa kun äiti aktivoituu ja alkaa riehua ja samassa sängystä "tippuu" leikkikavereita! Kun seinän järsintä on saatu loppumaan se alkaa vaivihkaa imeä juuri ostamaani kynnysmattoa!! Onneksi säästin sen vanhan, joka oli jo ihan käppyrässä Mauin vedettyä siitä lankoja ja kuteita kirraan; koko mattohan siitä meni ihan ihmeelliseen muotoon. Se on nyt sen unimattona, omassa lattiapedissä. Kun uusi matto "eksyy" suuhun, hyppään taas Emmerdalen ääreltä ja "työnnän" vanhaa mattoa tilalle; tässä, pure tätä.

Maui ei viihdy lainkaan sylissä.
Sillä on heti kiire pois. Eikä sitä siis saa kainaloonkaan, televisiota katsomaan. Siinä on vähän samaa kuin Luxissa - Mauikaan ei tykkää että sitä "pakottaa" mihinkään.
Saati kynsienleikkuu sitten... Voihan hiki, mitä hommaa hänen kanssaan. Alkuun kynsienleikkuu sujui - kuten on alkuun sujunut mun kaikkien koirien kanssa niiden ollessa pikkuisia pentuja - mutta sitten se oma tahto lisääntyi ja hanttiin piti laittaa niin että jouduin alkaa välinamittaa Mauita. Sehän siis ihan läähättää ja jumppaa jumppaamistaan minun tiukassa otteessa. Välinamitkaan eivät enää edes kelpaa sillä pois on päästävä ja heti. Vaan kun ei pääse. Ehkä se siitä, ajan kanssa.

7-kuisen Mauin paino

Kynsienleikkuusta jokatapauksessa nyt saa meillä erikoisherkkuja, on kuivattua kanaa ja mitälie lihatikkua, ei mennä pelkällä perusfrolicilla tätä hommaa enää läpi.

Maui on siis melko itsenäinen kaveri mutta haluaa olla tilanteiden keskiössä. 
Tässä päivänä eräänä Kenzolaan pelmahti hunk.. eikun putkimies. Kaveri halusi työskennellä mitä ilmeisimmin ilman, että 5 koiraa pomppii ympärillä, joten vetäydyimme yläkertaan koko poppoo. Vaan Maui se meni portin ääreen ja nimensä mukaisesti maukui. Alas oli päästävä, koska siellä TAPAHTUI.
Jossain vaiheessa sitten menimme katsomaan hanan vaihdon edistymistä ja putkimies sinkoili aina välillä autolla hakemassa jotain osaa. Maui käytti heti tilanteet hyödyksi; pian nimittäin kaivoin sen suusta mm. ruuvimeisselin ja hanatiivisteen.

Ylipäätään se tuntuu hoksaavan herkästi yhtä ja toista. 
Jos nyt ajatellaan vaikka meidän muutamia kesäisen keveitä rataharkkoja. Kaverihan on siellä ihan kotonaan. Vähän liiankin. Viime maanantaina en meinannut saada sitä radalta pois - itseasiassa en meinannut saada sitä pois koko Tuomarinkartanosta! Koiraa ei ole leikitetty räsyillä tai millään muullakaan vieheentapaisella, mutta heti hoksasi, että AHAA, perään! Koppiin se ui kuin lehtikala - joksi olen sen nyt nimennytkin. Mauin runkohan on ylhäältä katsottuna samaa, kapeaa kroppaa, lehtikalamallia, siis!


Maui 21.8.2017 - tuijottamassa lenkillä pulua - näppärä vapaapose!

Autoilun se oppi heti, häkkitreenejä on tehty pienessä mittakaavassa - saas nähdä, että miten siellä alkaa sujua pidempi pötköttely. Vähän kauhulla odotan, kun hänellä pitäisi sitä ohjelmaa olla kokoajan. Itseasiassa tässäKIN kohtaa Luximainen. Luxillahan piti myös nuorempana olla aina ohjelmaa ja aktiviteettia tai se alkoi kuopia maata, kaivaa kuoppaa, vinkua ja turhautua.
Nyt pitäisi Mauin kanssa kuitenkin jo tehostaa porttitreenejä - huutamalla ei portti aukea.

Onneksi omasta laumastani Luxi - kuinka ollakaan, juuri Luxi! -  on ottanut tämän pyöriäisen huomaansa ja jaksaa painia sen kanssa aamu- ja iltapainit. Näihin paineihin lähtee myös toinen trooppinen saareni Bali, helposti mukaan. Bali ja Maui taasen ovat usein kilpasilla leluista. Se, mikä on Mauilla, pitää Balin saada ja se mikä on Balilla, pitää Mauin saada.


Odotan mielenkiinnolla mitä Manchesterin Mauista kasvaa ajan kanssa.
Olemme vasta tutustumisen alkutaipaleella mutta olen nauttinut täysin siemauksin tästä reilusta neljästä kuukaudesta mitä Maukka Kenzolassa on viettänyt!

Mauisa matka on alkanut! 

12.8.2017

Heinäkuisella lenkillä - ja hiukan muitakin kuulumisia.

Olen tässä koneella taas säätänyt semmoiset viitisen tuntia saamatta juurikaan mitään kovin kummoista aikaan. 
Pelasin vähän bingoa Veikkauksen sivuilla, voitin 16 euroa ja pelasin ne innoissani, josko suurempi voitto osuisi Kenzolaan. No ei tietenkään osunut.

Samalla tyhjentelen verkkaan Honor 6:sen kuvia; havaitakseni, että suurin osa niistä löytyy jo jostain failista tallennettuina.
No, ovatpahan sitten kuuteen kertaan koneella.

Minulle oli tärkeätä saada Virin viimeisimmiksi jääneitä kuvia säilöön kameran kortilta. Ikävä on yhä kova. Piipahdin reilu viikko sitten Tapulikaupungissa treenailemassa Mauin kanssa ja huokailin ajaessani: "voihhh, tuota katua olemme kävelleet Virin kanssa".
Viri on edelleen kovasti läsnä kaikessa ja hänen läsnäolonsa ihan tuntuu - yhtäkkiä joku muisto pompsahtaa voimakkaana ja hänelle tulee yhä juteltuakin.

Löytyi sitten kuvakansioita tutkaillessa yksi heinäkuinen kansio. Olin vaihteeksi ulkoiluttanut koirien lisäksi kameraa 28.7. joten mennäänpä kuviin ensin ja sitten muihin länkytyksiin:



Heinäkuu heilimöi näin Vanhan Lahdentien vieressä.


Ja siitä tutulle pellolle - sitä lähtee juoksuttamaan koiria onnessaan; nyt saatte kaikki mennä ja ryskätä ja sitten pienen hikisen ympyrän jälkeen jokainen niistä sinkoaa kaivamaan mätiä raatoja.
Bali erityisesti otti ilmavainun ja syöksyi kauimmaiseen pellon nurkkaan viipyäkseen siellä hyvän tovin evästysasennossa.
Uskoisin vastaniitetyltä pellolta löytyneen runsaasti hiirien ym. vipeltäjien raatoja, joita lähti siis "parempiin suihin".
Onneksi kotona oli paketillinen Drontalia.


*kaivauskaivaus* Sieltä niitä löytyy. Huimalla on oikein salaatti siinä päästäisen mukana menossa suuhun.


Huima juoksuttaa Mauita.

Nätisti juoksuttaakin. Mitä nyt tuossa viikko takaperin juoksutti ahtaassa paikassa ja Maui kolautti itsensä voimistelutelineeseen. Siitä sitten piipaa Pakkalaan - onneksi selvisimme säikähdyksellä.
Olen havainnut parhaimmaksi juoksuttaa ensin Mauin ja Huiman, sitten Maui kiinni ja Bali sekaan. Jos yrittää kolmikkoa kerralla, niin Bali taatusti hämmentää "Mä Määrään Kuka Juoksee ja Mitä Tahtia" -moodin päälle ja Huima häipyy etsimään kakkakikkareita Balin sanellessa sääntöjä hämmentyneelle Mauille.
Balista ei aina ota ihan selvää haluaako se olla rosvo vai poliisi - mutta jos Maui onnistuu päättelemään asian oikein - niin myös näiden kahden meno sujuu mallikkaasti keskenään.

Hupia olen alkanut pitää jo kiinni vallan - vaikka se aina ulvookin haluavansa päästä mukaan juoksemaan. Hupi on tänä kesänä vanhentunut silminnähden ja jouduin sen tuossa viikko takaperin (olipa taas hitskokkiviikonloppu!!) nostamaan ylös "bambi jäällä" -olotilasta. Jalat olivat liuenneet laminaatilla kauas rungosta, eikä vanhus saanut itse koottua jalkojaan alle. Onneksi olin lähellä ja osasin auttaa.


Maui se on kekseliäs kaveri ja ottaa suuhunsa lenkkeillessään kovasti erilaisia asioita. 

Siinä missä Hupi oli mieltynyt lapsena keppeihin ja pahviin - Mauin repertuaari on huomattavasti runsaampi.
Tarvittaessa se kerää kiviä, sellaisia kauniita ja pieniä - pudottaa ne kyllä käskystä, mutta seuraavassa hetkessä se tepastaakin sulka suussaan. Niitä muuten on pilvin pimein kaduilla. Kun olen kaivanut kivet ja sulat sen suusta - se kantaa pantillisia tölkkejä ja pulloja - liekö olisi kauppaan niitä viemässä. Kaupan edustalta hän pari päivää sitten poimi 5-senttisen suuhunsa. Kotona syö mattoja ja järsii oikein komeasti jo seinääkin. Minulla on portaikon koristeena erilaisia hilavitkuttimia, niin johan se on niitäkin irroitellut nauloistaan. Kaiken se löytää ja keksii - syö ja järsii. Touhukas on tämä Manchesterin Maui.


Tässä posettaa koko lauma - huomatkaa Luxin ja Huiman kiinnostus kuvaamiseen.


Hupi näyttäisi ajattelevan, että "koska tuo lähtee matkoihinsa"? Maui on jo iso poika. Tätä kirjoittaessa 6,5 kk - kuvanottohetkellä 6 kuukautta.


Sattuipa tilannekuva.
Taivaalla oli pitkä lentokoneen jättämä "vana"; minä kameralla tsuumailemaan, että millainen kone siellä oikein menee ja samassa mikä lie kottarainen osuu kameran etsimeen. No ei kun räps.


Minulle tulee aina silloin tällöin mieleen entisen naapurin loihe lausuma; "sä et taida olla kukkaihmisiä"? Juu en.


Balin suloiset pennut Ruotsissa ovat alkaneet muuttaa omiin koteihinsa - samassa kun ihailen ja huokailen Hupi-papparaisen jälkikasvun saavutuksia. Valiolapsia on nyt 21 kappaletta, viimeisimpänä ovat Twyborn New Moon ja Softouch Ebony Eyes saavuttaneet valionarvot, lämpimät onnittelut!!

Viikonloput tuntuvat nyt olevan mörököllisävytteisiä, sillä tänään pihallamme kaatui puu ja sitä sitten kämppis ihmettelemään sillä seurauksella, että Hupi ja Maui livahtivat avonaisesta ulko-ovesta karkuun!!!!!!!
Kyllä taas temperamenttierot näkyivät ja kuuluivat kauas, kun kämppis jäi pyörimään ympyrää meikäläisen syöksyessä synkkään, myrskyiseen ja salamoivaan yöhön. Onni onnettomuudessa Hupi löytyi jätekatoksesta melkein heti - miten osasinkin katsoa sinne - ja miten katos olikaan auki (!?) ja jahka sain Hupin sisälle lähdin halkomaan myrskyä parkkipaikan läpi, pysäyttäen siinä muutaman naapurinkin; "ei havaintoja". 
Onneksi Maui syöksyi piinaavien noin viiden minuutin jälkeen kääntöpaikalta suoraan syliini. Se oli läpimärkä mutta häntä heilui vimmatusti: "kiva kun tulit hakemaan minut, olin jo lähteä tästä ostarille".

Koirista on niin valtavan paljon iloa - mutta ne myös luovat hitskokkimaisia momentteja. Kun ei niitä pulloonkaan voi laittaa.

Lenkkeilyt sujuvat vanhaan malliin, Mauin kanssa olemmekin jo lisäilleet kilometrejä, tosin nyt olemme ottaneet viimeviikonloppuisen onnettomuuden jäljiltä rauhallisesti. Toukokuussa talsimme 172,1 km, kesäkuussa 146,9 ja heinäkuussa 179,5 km. Vuonna 2016 heinäkuun lopussa olimme marssineet 1144,1 km ja nyt 2017 vastaava luku on 1188,3. Hienoista kasvua!

Charity Open Showhun on reilu kuukausi. Syyskuussa on joka viikonlopulle näyttelyitä. Johan tässä on otettukin kesä rennosti - nyt on sähäkkä syksy ovella!

Eloisaa elokuun loppua blogissani piipahteleville ja nähdään syksyn tapahtumissa. Iloa ja valoa kaikille!


4.8.2017

Kesäisen keveät pentutreenit.

Olen joutunut harrastusurallani ensimmäistä kertaa erikoiseen tilanteeseen mitä tulee pennun kanssa radalla treenaamiseen. 
Avataanpa hieman:
harrastusvuosieni aikana olen hankkinut juoksukirjat yhdeksälle omistamistani koirista. Joukossa on yhdet ratakirjat ja yhden whippetini kanssa kävin suorittamassa kaikki koejuoksut mutta en hankkinut lopulta kirjoja sillä koira oli erittäin hidas. Hauskaa samainen koira kyllä piti maastokisoissa neljän kisan verran kunnes kilpaura oli pakko lopettaa epilepsian puhjettua.

Jottei kukaan nyt ymmärrä lukemaansa väärin, niin "kirjan hankkiminenhan" ei vielä ole yhtään mitään eikä tae mistään. Laskiessani kuitenkin poikieni juoksusuoritukset yhteen, saan yhteensä 60 kilpailusuoritusta sekä radalla että maastossa.

Jottei nyt kukaan ymmärrä lukemaansa väärin, niin 60 kilpailusuoritusta ei ole vielä tae mistään. Ihminen ei ole koskaan valmis ja aina oppii uutta ja j o k a i n e n koira on oma yksilönsä ja se treeni tai harjoite, joka sopi yhdelle ei luultavasti sovi toiselle.

Viimeisimmän pentuni kanssa olen kuitenkin joutunut nyt kohtaamaan muutaman ulkomaalaisen toimesta altavastaaja-tuntemuksia mikä alkaa näillä harrastuskilometreillä tuntua kummalliseltakin jopa.

Ja jos olet epävarma ja konekäännös herättää yhtään epäilyksiä - ainahan voi kysyä? Kuinka usein treenaatte? Kuinka monta vetoa kerralla? Oletteko monta kertaa käyneet? Sensijaan että työntää greyhoundit ja ravihevoset heti keskusteluun; ei niitäkään kuin vasta 3-vuotiaana. 

Whippet on luotu juoksemaan. Se on sille äärimmäisen ominaista ja kun whippetin päästää irti se usein melkeinpä heti, myötäsyntyisesti, kirmaa juoksemaan. Whippet harvemmin "juoksahtelee", se pyrkii aina saamaan kaverin (jota se jahtaa) tai perhosen tai pulun nopeasti kiinni. Onhan se sprintteri eikä pitkän matkan löntystelijä.

Vuosien varrella on tullut nähtyä erilaisia pentuja ja erilaisia juoksutyylejä. Joku seisoo paikallaan vieheen lähtiessä liikkeelle ja keskittyy yli liitävään lokkiin. Joku ottaa pari juoksuaskelta ja kääntyy; "äiti, onko ok, että menen" tai "äiti, minusta on hieman outoa juosta muovisuikaleiden perässä". Joku juoksee vieheen perään into piukassa ja maaliin tultua lähteekin viereiselle pellolle ja muiden harrastajien harmiksi seuraava vartti jahdataan tätä ilorinkiä "ota kiinni jos saat" -henkisesti vetävää pentua. Yksi lähtee vieheen perään loikkien, pää pystyssä, toinen heti matalana ja aerodynaamisesti. You name it. Kaikenlaista on tullut nähtyä ja koettua.

Pääasiassa kuitenkin tekemisen riemua vaikka on koirilleni naurettukin. Jakke Jäyhä ei aikoinaan ottanut vieheen perään askeltakaan - kun sen piti basenjitreeneissä näyttää "malliksi miten vinttikoira juoksee". No eipä juossut. Entäpä Hupi sitten, joka ei syttynyt sitten millään. Legopalikat päässä hakivat paikkaa kaikki 5 vuotta kunnes sitten mentiin tanner tömisten. Hupin paras pisteytys maastosta on 451, ei huono, ottaen huomioon, että koira oli kolmansissa kisoissaan tuolloin - 6-vuotiaana. Hupi on muuten ainoa omistamistani whippeteistä, jolla on maastosertti.

Mistä päästäänkin tutkailemaan vielä muiden whippetieni tulokset; kuinka monta 450 pisteen tai yli suoritusta löydän? *laskee* 6 kpl.
Sentään jotain. Ja jakautuu useammalle koiralle. Kovimmat pojot on muuten tykittänyt Luxi, 489!

Koska whippet on luotu juoksemaan koen äärimmäisen erikoisena sen ajatuksen, että "juokseminen olisi sille vahingollista". 
Olen aina ajatellut, että monipuolinen liikunta on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Koira tarvitsee vahvoja lihaksia ja jänteitä, erilaisia maasto-olosuhteita ja suoritteita niitä kehittääkseen. Koira kasvaa suurimman kasvunsa kuuteen kuukauteen mennessä, minusta on ihan kohtuullista alkaa "rasittaa" koiraa 5-6 kuukauden iässä, pikkuhiljaa enemmän. Ja kohtuudella, tietenkin.

Itselläni on 6 kuukauden ikäraja pidemmille lenkeille. Alle 6 kk ikäisellä whippetillä lenkkimaksimi on n. 4 km. Ja meillä ei kävellä 7km/h. Keskituntivauhti on 2,5-3 km/h. (Iltalenkillä Huiman ja Balin kanssa voimme päästä 4,5 km/h)
Päivittäinen lenkkimäärä on 4-6 km. Vaihtelua tässäkin, niin kuin kaikessa meillä. Joskus mennään pidempi aamu- ja iltalenkki, mutta pennun kanssa pituutta alkaa tulla vasta sen täytettyä 6 kk. Ja pidämme myös lepopäiviä, joka päivä ei mennä hiki päässä. Edes sitä 4-6 kilometriä. Välillä ollaan pellolla, välillä hiekkateillä.

Ratatreeneissä käyn yleisesti ottaen kovin vähän. Balin kanssa treenit jäivät kokonaan, koska Bali on minun makuuni - ainakin ollut - yli-innokas metsästäjä. Nyt sekin fiksumpana jättää kouhkaamisen nuoremmilleen ja tyytyy ottamaan ilmavainua eteerisen näköisenä.

Nyt olen käynyt Mauin kanssa 3 tai 4 kertaa.
Olen ollut erittäin iloinen jokaisesta kerrasta. Kylläpä välittyykin iloisuushormonia ja mieli on sydänhymiöitä täynnä kun sekä Kartanolla että Hyvinkäällä sinut ja koirasi otetaan ikäänkuin "syleilyyn". Ikä kysytään heti ja sanotaan, mitä voi ja kannattaa tehdä. Tehdään treeni koiran iän ja kyvykkyyden mukaan. Ei mitään liian vähän eikä mitään liikaa. Siksi ei ole mukavaa alkaa kokea huonoa omaatuntoa, kun tätä iloittelua vastaan osoitetaan kritiikkiä.

Kritiikki on aina hyvästä ja asioilla on tietenkin aina monia puolia ja katsantokantoja niihin moniin puoliin. 
Kuitenkin saamassani englanninkielisessä palautteessa niin privaatisti kuin FB-seinälläni harjoittamiani treenejä on verrattu mm. lapseen, jota pakotetaan ajamaan pyörällä/ravihevosilla tehtävään treeniin/greyhoundin treenaamiseen/lapsen pakottamiseen seisomiseen ja/tai kävelemiseen ja nyt myös juoksuharjoitteiden on todettu estävän luiden ja jänteiden normaalin kasvun.

Vaikka kuinka omasta mielestäni kehun meidän radat ja ratahenkilöstön maasta taivaaseen ja kerron, kuinka kokeneita pentutreenarimme Suomessa ovat sekä selitän, että kyseessä on 20-30 metrin pyrähdykset kerran-kaksi kuukaudessa - saan saman palautteen. Se on liikaa.

Tuntuu kurjalta ylipäätään alkaa selittää tekemisiään. Nyt joku sanoo, ettei selittää edes tarvitsisi. No ei niin.
Sitä haluaisi vain olla iloinen siitä, että koira on iloinen. Samalla kun sitä miettii, että kuinka paljon se vetääkään hihnassa ja pannassa ennen kuin se edes pääsee radalle, kuinka se hyppii, pomppii ja viuhtoo. Ja näin rasittaa itseään. Tuntuu kurjalta kun itse on pelkästään iloinen ja toinen on huolissaan ja heristää sormea soosoo-henkisesti.
Olin ollut Mauin kanssa yhden kerran rataharjoituksissa kun sain jo palautteen, että "henkilökohtaisesti katson että se on noin nuorelle koiralle liikaa".

Ihanaa kun sain avautua vielä omaan blogiini, kiitos Blogger tästä mahdollisuudesta. Kiitos myös ihanalle koiralleni, joka on vailla huolenhäivää, iloinen, reipas ja taitava. Kiitos vielä kerran Kartanon ja Hyvinkään taitava porukka. Joka kerta (ne vissiin 4?) tulen hymyssä suin ja lähden mielihyvähormonien hyrrätessä. En kertakaikkiaan pysty näkemään mitään negatiivista - vaikka kuinka yritän - kesäisen keveissä pentutreeneissä. 

Anna siis ilon viedä ja jätä turha epäily ja kauhistelu. Sinä osaat ja minä osaan. Me kaikki osaamme. Ennen kaikkea koirasi. Kuinka taitava se onkaan!


Pitäkää hauskaa koiranne kanssa. Vaikka sitten ostarilla tai satunnaisissa pentuharkoissa. Kaikki yhdessä tekeminen on hyvästä ja vahvistaa sidettänne. Positiivisella tavalla.


22.7.2017

Härifrån tvättas! Balin kanssa Piteåssa.

Lainaan otsikkooni Helsingin IFK:n maanmainiota sanailua, joten kiitos HIFKn copywriterille. Itsekin copyn hommia tehneenä tunnistan kyllä hyvän otsikon, leiskan ja läpän. 
Lähdin nimittäin tällä kertaa hieman enemmän svenskspråkig reissulle, sillä tämänkertaista matkanjärjestäjää käy mm. kiittäminen Svenska Whippetklubbenin rotumääritelmätulkinnan käännöksestä. Ihanaa hieman elvyttää ja muistella omia ruotsinkielisiä lapsuudenmuistoja.

Pippe's Volvo Resor till Sverige, eli PVRtS-oppaalla ja kuskilla kyyditys Vaasaan sujui yhden pysähdyksen taktiikalla niks ja naks. 
Saavuimme aikataulussa tuuliseen Vaasaan, jossa erehdyin ostamaan alennuksella mokkaruutuja. Mokkaruudut olivat poikkeuksellisesti erittäin pullavia ja pulleita ja haukatessa niiden suussasulava mokkapäällys irtosi kokonaan alla olevasta pullaruudusta. Veikkaan muidenkin ostaneen kyseisiä ruutuja, sillä mm. valopylvään alta löytyi kimpale pelkkää pullaa, ilman päällistä.


Laivahan oli ihan löytö. 
Yksikään kauluspaita natsoineen ei tullut paheksumaan koirain tepastusta tai oleskelua laivassa saati lukemaan lakia vaan saimme osaksemme pelkkää hymyilyä. Laivan koiralounge oli poikkeuksellisen tilava ja ilmava valmiine häkkeineen ja upottavine istumineen. Vielä on liian tuoreessa muistissa Tallinkin MEGAstarin metri kertaa metri koppi, jossa piti istua kovalla jakkaralla - ehei, Wasalines-loungessa istuit mukavasti pehmeällä tuolilla, samalla ikkunasta verkkaan katsellen kimmeltävää merta ja meressä loikkivia särkiä ja makrilleja. Onnistuin jopa nukkumaan lattialla, yhdessä Balin kanssa, Balille tarkoitetulla alustalla, kokonaisen tunnin!
Valitettavasti - tai mukava kyllä - aivan loppumatkasta loungeen tepasti bullmastiffi, joka röhisi ja ritisi siihen malliin, raskaasti hengittäen, että olimme PVRtS-oppaan kanssa jopa hetkellisesti huolissamme.
Omat puikkonokkamme matkustivat tietenkin sovussa ja sievästi, mitä nyt Bali hieman arkoi ajoittain äänekkäästi massiivista tummaa, röhisevää ja puhisevaa mastiffia.


Ruotsin puolella PVRtS pisti taas kaasulla koreasti ja onnistuimme löytämään jopa pankkiautomaatin paikallisen IKEAn välittömästä läheisyydestä. 
Matkaa Ninan ja Malinin luokse oli vain vaivaiset 45 kilometriä, mutta olimme me kyllä aika puhki saavuttuamme heille. Nina oli kattanut maanmainion iltapalapöydän ja siitä nakersimme herkullisia voileipiä ja muita hiukopaloja huuleen ennen tuutimaanmenoa.


Saimme nukkua juhlallisesti omissa oloissamme, olihan matkanjohtajamme nartulla juoksuaikakin. Tosin se ei meidän kokeneita uroksia haitannut sitten pätkääkään, päinvastoin. Ajatuskuplassa urosten pään päällä olisi voinut lukea "boring" - sen verran vielä väärät päivät olivat kyseessä, että ei sitä nyt viitsinyt vaivautua riehaantumaan yhdestä nartusta.


Nukuin Balin kanssa asuntovaunussa ja Pippe vierasmajassa.
Itse nukuin kuin tukki, jahka ensin tunnin pyörimisen jälkeen löysimme Balin kanssa sopivimmat tuutima-asennot.
Aamulla oli nimittäin hippaisen aikainen nousu; 04.30, ja ajamaan lähdimme 06.00. Aamiaispöytä oli taas vailla vertaa, aivan mahtava B&B-majoitus tämä, jättekanonfin! Miten Ruotsissa talot onkin niin mukavia ja isoja, pihat samoin, grillitkin isompia, leivät maukkaampia, maksapasteija parempaa? En tajua. Ja kaikki hymyilevät. Ungefär kaikki.


Piteåssa näimme heti luettelosta paikalla olevan kohtuullisen kovaa sakkia.
Ei mikään helppo nakki siis saavuttaa yhtään mitään ja saatoimme vain nöyrästi ottaa vastaan sen mitä annettiin. Pippelle pari luokkasijoitusta ja Balille VASERT; harmittavan lähellä tällä kertaa valioituminen Ruotsiin.


Tuomarimme Gunnar Norlin totesi Balista näin:
"Större hane. Mkt tilltalande, bra huvud, utm. hals, mkt bra rygg o bröst, välvinklad. Bra benstomme, i vissa lägen en aning brant bak men rör sig med flytande, bra rörelser. Bra päls, väl uppvisad."


Siellähän sitten sai nimittäin juosta. 
Ei siinä mitään. Tupakoinnin lopettamisen jälkeen keuhkot olisivat kyllä pelittäneet ja happea riitti, mutta reisilihakset menivät hapoille ja ihan lopussa, kun tuomari juoksutti serttijuoksua avo-voittajan ja Balin välillä, en tiedä menikö mahiksemme siinä, mutta reidet eivät enää vetäneet viimeistä kierrosta. Bali kyllä meni parastaan ja ihan barwaxaniakin, mutta minä en päässyt enää eteenpäin. Näinkin voi käydä. PU3 ja vasert. Hyvä Tsukki ja hyvä minä, hyvin me vedettiin, kaikesta huolimatta.


Pippe availi skumppaa - eikun vissyä - ja luukutti menemään varaserttiä näin. Härifrån tvättas - ja ottakaa sateenvarjot esiin!


Takaisin Ninan herkullisen grillin ääressä olimme noin alkuillasta ja saimme syödäksemme suussasulavaa kanaa ja halloumia kera salaatin ja uuniperunoiden. Melkein olisi voinut vetää loput ruoat rasiaan ja natostaa iltaa ja yötä vasten... herkullista! Meistä pidettiin todella hyvää huolta!!


Ehdimme hyvin seisottaa ja kuvata koko 9-päisen pentuköörin, Pippe napsi leikkurilla kynsiä ja minä seisotin sen minkä pennut jaksoivat ja Nina otti ~ 450 kuvaa!!!! UPEAT pennut, ihana tunnelma, ihana paikka!!! Ja niiiin ylpeä Balin ja Kakanin pennuista!


Ruotsi antaa ja Ruotsi ottaa. 
Ihanaa, että meillä on niin kaunis ja eläinrikas (!!! matkalla mm. hirvi oli juosta pelkääjän puolen ovesta sisään, tiellä heilui jänistä ja lenteli lintua ynnä ryömi mitä lie kaikkia pieneläimiä....) maa ihan vieressä ja jos vaan takapuoli ja lompakko kestävät Ruotsiin pääsee verrattain helposti ja kohtuulyhyellä matka-ajalla.

Voin vain suositella PVRtS-matkatoimistoa lämpimästi.
Sujuvaa, helppoa, hauskaa. Nauroimme välillä pissat housussa ja vedet silmissä. Eräs pissapysähdyksemme johti minkälie kaivinkonefirman pihaan, josta itse valitsin näkösuojaksi maassa makaavan kauhan ja Pippe meni rohkeasti rakennuksen seinän viereen. Hän kertoi kuulleensa kokoajan "keskustelua" ja arveli minun puhuvan puhelimessa? Niin siis minäkö kyykin pissalla kauhan takana puhelimen kanssa? Itse kuulin kolinaa ja pauketta ja pelkäsin kyllä kokoajan että joku Snickers-haalarinen mies tulee esiin; "Vad gör ni här" ja minä olisin sanonut jotain että "Härifrån tvättas, vi söker kantareller." Eller hur?
Näimme housut ylös vedettyämme rakennuksen seinässä ison varoituskyltin nauhoittavasta kameravalvonnasta, joten epäilen Gunnarin ja Pärin katselevan parhaillaan takamuksiamme pujojen seassa...


Vaikka seikkailimme takaisin tullessa hieman - osittain johtuen allekirjoittaneen laivakuvien tulkinnasta (miksi laiva oli ensin tavanomainen purkki liikennemerkissä ja muuttui myöhemmin pulleaksi mastoveneeksi??)  sekä Google mapsin sekoamisesta - se vei molempien luureissa meitä kohti ilmeisesti Wasalinen puhelinkeskusta (?) lähellä lentokenttää - niin PVRtS-toimiston matka ansaitsee kaikkineen 5 tähteä. Aivan kuin Ninan tarjoama majoitus, 5 tähteä. Nautin joka hetkestä. Harmi vain, että meillä oli aikatauluista johtuen hieman kiirus, joten sellaista lomalaisen löysää aikaa ei ollut. Mutta siitä viis, sillä kaikki saatiin hoidettua ja purkkiin, mitä pitikin.


Ehdin olla kotona n. 15 minuuttia, kun aloin katsoa seuraavia näyttelyitä Ruotsissa.
Mutta nyt pitää rauhoittua ja piipahtaa ensin ja tässä välissä taas muutama Suomen kehä, sillä emme ole Suomessa olleet kehässä tälle vuotta vielä kertaakaan. Rahat on kannettu tehokkaasti Liettuaan, Latviaan ja Ruotsiin.


Kiitos Pippe ja kiitos Nina & Malin + Kakan, upeat pennut olit saattanut maailmaan ja upeasti hoitanut lapset! Kiitos myös Carina - oli kiva tutustua sinuun ja hienoa, että pääsit näkemään tulevan pentusi isikoiran. 

Mahtava reissu. Miten reissut ovatkin Balin kanssa niiiiiiin kivoja ja lupsakoita? Jaksan ihmetellä sitä reissusta toiseen.
ISO kiitos Pippe, teit urotyön ajaessasi ~ 1300 kilsaa, joka vieläpä tuntui vaivaiselta parilta sadalta.

Vi tackar i Kenzola jättemycket, kanonfin resa!

kuvat omasta matka-albumista
kaikki matkakuvat täällä: KLIK
kehäkuvat täällä: KLIK
Balin ja Kakanin pentujen 4-viikkoisseisotuskuvat täällä: KLIK

8.7.2017

Maui pitää Kenzolan liikkeessä.

Aika juoksee - ja niin juoksee Mauikin. 
Jollei se revi räsymatosta suikaleita, se kuljettaa vessanmattoa pitkin ja poikin. Siinä sivussa se
syöksyy pihamaalle metsästämään mehiläisiä. Koska mehiläinen meni jo, se nappaa ohikulkeissaan pionin nupun suuhunsa.
Lenkillä on kova tohina aina päällä ja suuhun menee kaikki mahdollinen ja mahdoton. Kävyt, linnunkakka, paperi, oksat, tölkit, kauppakuitit - mitä nyt vaan osuu tielle. Maui kyllä kuljettaa.

Maui tunnistaa jo juoksutuspaikat ja keulii hyvissä ajoin menemään kohti niittyjä määrätietoisesti. 
Juoksutan nykyisin ensin tehokaksikon Huiman ja Balin keskenään, sitten Huiman ja Mauin ja/tai Balin ja Mauin. Huisia nähdä, kuinka tuo pikkumies käyttää kroppaansa jo aerodynaamisesti - ketterästi ja taiten.

Sinänsä mielenkiintoista, että Luxi on aktivoitunut vanhoilla päivillään leikkimään. 
Tuo koira, joka on ollut tähän asti sangen vähäeleinen ja hillitty alkoi hammasmiekkailla ja öristä kuuluvasti välillä Mauin pää kitusissaan - ja ikää on himpun vaille 11. Jännä ilmiö. Joka osoittaa taas sen, että kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja ja LAUMAT ELÄVÄT AINA.
Me emme näe kaikkea sitä hienovaraista viestintää mitä käyvät keskenään ja varsinkin, jos ja kun lauman jättää vanha jäärä presidentti, miten lauma muotoutuukaan uudelleen - muotoutuakseen jälleen uudelleen, kun sinne tulee uusi tulokas.
Mitä lie viestintää Maui on tuonut muassaan Manchesterista, sillä muutamassa viikossa oli selvää, että trooppiset saaret (Bali & Maui) pitävät suurimman örinän ja pörinän ja pistävät matot rullalle ja Luxi tuo tarvittaessa mukaan bonusörinät tehokkaaseen ja yhdessä erittäin äänekkääseen kolmikkoon. Leluja heitellään suusta suuhun, nyitään yhdessä - ja Hupi ja Huima katsovat tapahtumia silmät kauhusta päästä pullistuen. Jälleen jännä, että juuri nuo kaksi ovat sitä mieltä, että moinen touhu on äänekkyydessään pöyristyttävää ja ne vain liukenevat paikalta. Nopeasti löytyivät leikki- ja painiparit, lelujen venyttäjät ja juoksuttajat; siihenkin sopivat parit.
Kotona Hupi siis pakenee keittiön tason alle, lattiapedille tai kipittää yläkertaan, pehmomökkiin möllöttämään. Huima taasen ottaa lelun suuhunsa ja menee "tappamaan" sitä ylhäisessä yksinäisyydessään portaiden alla olevalle pedille sillä aikaa kun kolmikko ruttaa mattoja ja melskaa.


Maui myös kertoo kuuluvasti kun hänellä on tylsää.
Hän haukkuu korkeaa ceetä yksinään esim. kämppiksen huoneessa, ja aina minä menen halpaan: "mikä hätänä"?
Teelautasen kokoiset nappisilmät tuijottavat minua sängyltä, pää on vinossa; "sitä mä vaan kun täällä ei tapahdu mitään". No eipä, vanhemmat koirat lepäävät ja Maui siirtyykin sitten sujuvasti tekemisen puutteessa repimään räsymattoa.

Äkkiä tuo kaveri oppi sisäsiistiksi, ja kasvukäyrät  lähtivät nousuun. 
Paino nousi hurjaa tahtia, parhaimmillaan 900 gr viikossa. Viimeisimmät lukemat on otettu 14.6.; 10,9 kg. Onpas muuten ollut kiirettä, kun en sen koommin ole käynyt punnituttamassa veijaria. Täytyypä käydä taas vaikka ensiviikolla.

Ollaan nimittäin käyty Open showt, parit mätsärit ja viehetreenit ja onpa Maukkaa veivannut Emmin lisäksi myös Jaana ja Jenny - mistä isot kiitokset kaikille. 
Operaatio napanuoran venytys sujuu oikein hyvin ja Mauin itsenäinen luonne on sopinut treeneihin eri treenareiden kanssa oikein hyvin. Pari kertaa on käyty Kartanollakin juoksemassa vauvatreeneissä ja hämmästelty yhdessä treenareiden kanssa, että OHO, kaverihan on nokkela silläKIN saralla ja ampuu vieheeseen jopa verenmaku suussa. Ekalla kerralla nimittäin riepotti viehettä niin, että hammaskin irtosi suusta.

Jalka ei vielä nouse - häntä kylläkin. Toivomme kovasti sen olevan ns. puppytail ja olen ollut havaitsevinani, että ei se enää taivasta kohti sojota - nimittäin kovin oli korkealla alunalkaen, nyt on laskenut sentään puolitankoon. Kaikkea sitä. Taas.


Openissa 18.6. Jaanan kärsivällisessä ja lempeässä käsittelyssä, Maui oli ensimmäistä kertaa virallisen tuomarin, Arnaldo Cotugnon, arvioitavana. Hän tuumi Mauista seuraavaa:
"Classic type whippet with lovely head and expression. Nice relation between eye colour and coat. Bit raw, but everything is at correct place. Playful character. Bit narrow in back move."
Seitsemästä vauvakoirasta Maui oli kolmas.


Ensimmäisessä mätsärissä, joskus kesäkuun alussa, Maui kävi pönöttämässä hienosti. Liikkeet olivat all over the place, mutta sehän on normaalia nelikuiselle. Toinen mätsärireissu tehtiin 4.7. ja siellä taas liikkeet alkoivat olla ookoo, mutta seisominen oli _todella_ tylsää Maukan mielestä. Niin ne moodit vaihtelevat. Kuitenkin pentuja oli osunut tänne mätsäriin karvan yli 40, ja Maui oli todella hienosti Maija Mäkisellä 21:stä pennusta kolmas.

Mitään näyttelyitä ei Kenzolassa ole tällä hetkellä buukattuna kenellekään - toivumme yhä Liettuan ja Latvian "rasituksista" - tai no, yksi Ruotsin reissu on ovella, mutta sitä en melkeinpä edes laske, koska se on vain sellainen pikavisiitti naapurimaahan. Ehkäpä elokuun puolella likviditeettiä riittää myös kotimaan näyttelyihin.

On ollut hauskaa seurata pitkästä aikaa pennun edesottamuksia ja sen kehittymistä pikkuhiljaa järkeväksi (?) junioriksi.


Ihana hiljaisuus vallitsee tällä hetkellä asunnossa - yleensä Maui simahtaa iltayhdeksältä, tänään tosin vasta lähemmäs kello kymmenen. Lauantailenkkeily on ollut minimissä muiden velvoitteiden vuoksi, joten riehunta- ja matonlaahausääniä on kuulunut pitkälle iltaan. Iltalenkki sentään hieman väsytti pientä poikaa ja iltapalan jälkeen se vetäytyi Hupin lattiapetiin kiepille ja unten maille.
Huomenna riehutaan sitten taas, kuten lapsen kuuluukin!

kuvat Mauin treenialbumi

Virin avaustulos.

Kesä on jo pitkällä ja ihan tässä pari päivää sitten tunsin taas voimakkaasti, kuinka Viri oli mukanamme lenkillä. Puhun Virille yhä, toistelen sen Pirreliini Niini -hellittelynimeä, siinä missä juttelen välillä Hyttipytillekin. Uskomatonta, kuinka voimakkaasti rakkaat lemmikkimme vaikuttavat meihin ja jättävät jälkeensä "lämpövanan", jonka vielä tuntee ja aistii.

Viri avattiin 15.3., heti eutanasian jälkeisenä päivänä ja obduktiolausunto tuli Yliopistollisesta eläinsairaalasta noin viikko sitten.

Löydökset olivat pitkälti "vanhan koiran tyypillisiä löydöksiä", mutta voimakkaan kipukohtauksen aiheutti haiman kuolioituminen. Kysyessäni eläinlääkäriltä, että "kuinka nopeasti haima kuolioituu" sain vastaukseksi; - muutamissa minuuteissa.

Virin siis vei haimanekroosi ja muita löydöksiä olivat hyvänlaatuinen kilpirauhaskasvain sekä wallerianin rappeuma (nähtävissä multifokaalisesti selkäytimen alueella), joka aiheuttaa mm. takaraajojen laahaamista.

Patologin loppuarvio: 
Ruumiinavauksen päälöydöksenä ja lopetukseen johtaneen oireilun syynä todettiin voimakas akuutti haimakuolio (haimanekroosi). Päälöydökseen liittyvänä muutoksena todettiin voimakas rasvakudoskuolio haimaa ympäröivässä rasvakudoksessa.

Nekroosin eteneminen haimarauhaslobulusten reunoilta kohti keskustaa viittaa nimenomaan haimanekroosiin, erotuksena nekrotisoivasta pankreatiitista. Haimanekroosin syy on usein epäselvä, mutta se voi liittyä hypoperfyysioon ( = tavallista vähäisempi, mahdollisesti riittämätön verenvirtaus elimen läpi, Google) (ja mahdollisesti reperfuusioon = läpivirtauksen palautuminen, Google).
Altistavina tekijöinä voivat olla myös ravinto (korkea rasvapitoisuus), ikä (keski-ikäiset ja vanhat), paino (ylipaino, lihavuus), rotu (kääpiösnautseri, yorkshiren- ja silkkiterrieri) ja lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta sekä kilpirauhasen vajaatoiminta.

Sivulöydäksenä koiralla todettiin toisessa kilpirauhasessa hyvänlaatuinen kasvain, kilpirauhasadenooma, selkäytimessä kaularangan alueella lieviä, mahdollisesti ikään liittyviä rappeumamuutoksia sekä munuaisissa lieviä, pitkäaikaisia tulehdusmuutoksia.


Viri on poissa. Jäi vain kaipaus ja ikävä ja Suurenmoisen koiran jättämät Suurenmoiset muistot. Kiitos, että olit minun.
Kiitos Jarmo ihanasta koirasta.

Kursivoidut tekstit Virin ruumiinavauslausunto, ELT Ilona Kareinen



12.6.2017

Nyt keulitaan - Balille täyspotti Latviasta!

Huhhahhei. Meinasi mennä matka hitskokiksi, mutta esteet on vain tehty selvitettäviksi. 
Joskus hieman vastustaa, ihan vain siksi, että kun aurinko lopulta osuu, huomaat uivasi sateenkaaren päässä lumpeenkukkaisassa lammessa.

Matkaseura perui viime metreillä ja dogsitteriä ei ollut maailman helpoin löytää. Onneksi Silja ehti ja pääsi apuun - ja saatoin jättää muut poikani hänen hellään huomaansa. Onneksi myös kämppis innostui Baltian matkailusta ja tarjoutui Jamesiksi Pögöttinsä kanssa.

Länsisatamassa oli hauska pyöriä ja kurvailla ja yrittää löytää oikea väylä ja ramppi, oikeaan laivaan. Uskomaton sekasotku-tietyömaa...

Ja millaiseen laivaan. Miinusta sataa mustaan vihkoon Megastarille. Kenelle tuo laiva on oikein luotu ja tehty? Miksi se on TUOLLAINEN? Onko Megastarin kapteeni vain ERITYISEN tarkka ihan kaikessa - ja miksi, sillä sellainen kuva laivalla piirtyy - vähän niin kuin "älä tule tänne, emme oikeastaan halua palvella sinua".
Megastarin neitsytmatkalla osuimme laivaan ensimmäisen kerran. Silloin vasta soitto Ilta-Sanomien toimittajalle avasi syytä, miksi laiva seisoi ja pääsi matkaan n. tunti 30 minuuttia myöhässä. "Ramppiongelmia".


Haaveilin lasillisesta vettä; aamulääkkeet piti saada nielaistua. Hesen myyjä tarjosi 2,50 euroa maksavaa pullovettä ja kun pyysin ihan vain töräyttämään mukiin pienen siivun hanavettä, hän vetosi "hanavedessä oleviin krooliongelmiin".
Asiakaspalvelu - jos sitä nyt siksi voi sanoa - oli lähinnä viroksi tapahtuvaa ja esim. baarissa, jonne osuimme, hintoja ei ollut, eikä niitä tiennyt kukaan henkilökunnasta kysyttäessäkään. "Kassa, kassa" sanoi kiireinen asiakaspalvelija ja käänsi selkänsä.


Erehdyin myös kysymään eräältä henkilökuntaan kuuluvalta, että "missä se autokansi oikein on". Jouduin kolmannen asteen kuulusteluun, että "miksi kysyt sitä. Autokannelle ei saa mennä matkan aikana. Meidän kapteeni on ERITYISEN tarkka näistä asioista. Kuka oikein olet. Miksi kysyt asiaa? Minne menet. Kenen kanssa, oletko bussinkuljettaja?" - ja ko. mies juoksi lähes perässäni kun peräännyin viattoman kysymykseni kanssa.


Eipä tämä toinen kokemus aluksella sujunut juuri kovin paljon paremmin. 
Otin Balin autosta, koska oli sangen kuuma päivä. Yritimme istua aurinkokannella, mutta 850 virolaista veti tiuhaan röökiä edessämme, röökit savusivat koiran kirsun tasolla. Minä sain myös osani, tietenkin. Tuntui ihan samalta, kuin itse olisi polttanut. Nohh, menin sitten laivan kauimmaiseen nurkkaan, epämiellyttävälle metallituolille istumaan ja rapsuttelin siinä hillittyä, kilttiä, hiljaista ja hajutonta Balia. Vaan kappanen. Sieltä se Mika Matruusi taas tulee natsoineen - "Ei saa olla täällä koiran kanssa". Sanailemme hetken. Ei mitään merkitystä, että emme häiritse ketään, eikä kuulema kukaan ole meistä edes valittanut. Mikael Matruusi on tiukkana, sillä "Laivan säännöt" ja se "tarkka kapteeni" - kukapa muu.


Koira on vietävä joko kuumaan autoon, metri kertaa metri häkkialueelle tai röökinsavuun tupaten täynnä olevalle aurinkokannelle. 
Valitsin metri kertaa metri häkkialueen, jossa Balin kanssa häpesimme ja nuokuimme reilun tunnin.
Ai se selitys? Mikko-Matti Matruusi "Minä kerron sinulle syyn. Jollain laivan asiakkaalla voi olla allergia ja me joudumme elvyttämään häntä". Kun kerroin, että minäkin olen allerginen. "Ai koiralle"? - Juu, kyllä. Miihkali Matruusi kääntyi kannoillaan räpläten radiopuhelintaan; "minä olen antanut sinulle vaihtoehdot".


Megastar - allergisen ihmisen asialla? 



Kaiken tämän jälkeen olimme vihdoin Tallinnassa ja matka halki niittyjen, peltojen, bensa-asemien (niitä on muuten Virossa/Latviassa about kahden kilometrin välein!!) ja laiduntavien haikaroiden parissa alkoi. 
Varokaa muuten Statoilin arvokasta, kuvassa mehevän näköistä hampparia. Ou mai gaad, ne oikeasti laittaa paistetun munskun ja pekonin mikroon (!!!) ja siinähän sitten syöt mikromössöhamppia pitkin hampain. Lue = syötät lähes kaiken koiralle.


Ja Balihan syö.
Tämä maanmainio matkakoira syö, nukkuu, pissaa ja kakkaa kuin kotonaan. Ei iske ripulit, ei mene hermo, ei petä pinna. Ei läähätä, ei kuolaa, ei käyttäydy sopimattomasti. Ihan mahtava matkakumppani. Sanoinko jo MAHTAVA.

Mukavan ja rennon matkailun päälle hotelliin, lenkille ja OIKEAN hampparin ostoon. Hotelliamme lähellä oli oikein kunnon hamppikauppa, josta sai ihan oikean paistetun ja maistuvan hampurilaisen tykötarpeineen. Kyytipoikana oli paikallista raparperilimukkaa. Palvelu sujui.


Ai että. Hampurilaistilauksemme numeromölkky. 
Kutonen. Onnennumeroni. No, Cacibia se tiesi. Statementtikin oli kohdallaan. Don't fuck your summer. 

Hyvin nukutun yön jälkeen aamulenkille ja hotellin aamiaista hotkimaan. Olipa pliisua. Pitääkö ne kurkut ja tomaatit leikata viikkoa ennen? Ehkäpä kuivattavat niitä hotellissa ihan föönillä? Narskuta siinä sitten kurkkua, joka on kuin paperiarkkia söisit. Makkara oli perusbalkania, leipä leikattu valmiiksi pieniksi paloiksi. Kaakao oli sentään kuumaa ja hyvää. Juusto kumia.


Mutta kumijuustosta ja paperikurkuista selvittyämme - minkälainen näyttelypäivä meitä odottikaan.


Timo Aalto treenasi ja tsemppasi Balia aamulla ja lupasi viedä Balin valioluokassa. 
Haaveissa oli valioluokan voitto, josta minun olisi sitten hyvä jatkaa ja ponnistaa eteenpäin kehässä. Hitsinpimpulat, Timpsukka ja Bali liitivät kehässä voittoon ja tuomari jätti kaksi muuta valioluokan urosta ilman SA:ta!! Huimaa. Tästä oli hyvä jatkaa.


Olin tässä vaiheessa jo pissata housuuni - jonka asian myös suureen ääneen julistin. 
Siinä kehänlaita nosteli kulmakarvojaan ja mahtoi epäillä, että olin liikkeellä doupattuna - eikös jokin virkistejuoma lupaa ihan siivetkin? - sillä hyppelin siellä kuin juuri kevätlaitumelle päästetty varsa.

Valioluokan voitto oli hieno välietappi, mutta vielä oli tehtävää. PU-luokassa kilpaili neljä urosta. Junnuluokan voittaja, nuorten- ja avointen luokkien voittajat JA Bali. Voi hitsivitsi sentään, tuomari poimi Balin ykköseksi. Bali voitti urokset, hurjaaaaa!!! Saimme Latvian sertin, Cacibin ja vielä kirsikkana kakussa Latvian voittaja 17-tittelin. Johtuen sekoamisestani jäi ikävä kyllä nartut näkemättä. Niitä oli olevinaan tarkoitus katsoakin...


Bali haluaisi ostaa oman Ghetto Burgerin.

ROP-kehässä saikin sitten juosta. 
On se hyvä, etten polta enää. Taisi mennä semmoiset kuusi kierrosta - tuomarilla oli vielä harjoitusarvostelija siinä - tulipahan nyt sitten ainakin näytettyä ja nähtyä liikkeitä kokorahan edestä.

Jotenkin koko päivä ja reissu oli lopulta vapautunutta. Kun alku vastusti ja yritti sanoa jotain (?), Megastarilla oli tylsää ja kilpakumppanikin ennen kehää luetteli taas kaikki saamansa Cacibit (oliko niitä 11) - nousi siinä sitten Bali siivilleen. Omassa autossa oli mukava matkustaa ja koko reissu tehtiin alusta loppuun Balin ehdoilla. Kun Mikael Matruusi ohjasi meidät metri kertaa metri luukkuun - jossa siis koirille lukolliset häkit - niin kyllä siitä lähdettiin, että Sandqvist istuu siellä sitten Balin kanssa tiiviisti. Vaikka sitten yhdellä - kovalla - jakkaralla nuokkuen, koira sylissä.

Muistan ihan nauraneeni siinä kierroksella 4, että mennään nyt sitten ja liidetään kun kerran liidätyttää. Olin ostanut Riga-rannekkeenkin tuomaan meille onnea ja kun meksikolainen herrasmiestuomari seisahtui valioluokassa heti Balin ääreen - alkoi hyviä fiiliksiä, merkkejä ja tuntemuksia virrata. Ai että.


Herranenaika sentään.
Kaiken kukkuraksi Bali otti vielä ROPinkin ja kyllä siinä ihan suretti, ettei ryhmään ehditä jäämään. Toimistolle kertomaan, että on lähdettävä ja lopulta ihan aikataulussa päästiin ajoon.

© Hannu Kervinen

Vielä ennen kotimatkaa pakolliset pönötyskuvat Timon taitavassa handlauksessa.
Huippupäivä. Mikä onkaan hienompaa kuin tulla intiksi ROP-pallilta. Minun piti elää 52-vuotiaaksi, ennen kuin sain kokea inttiyden euforian. Mahtava tunne.

© Hannu Kervinen

Ei ole ihan helppoa esittää koiraa, jonka viat tunnistat liiankin hyvin ja joka on tuuliviiri kuten emäntänsä.
Päivät ja tunnelmat vaihtelevat sillä ja minulla ja välillä alkoi jopa epätoivo iskeä, kun tuomari sanoo, että "en pitänyt koiraasi yhtä tasokkaana kuin voittajaa, siksi jätin vara-cacibin jakamatta". Ei ole nimittäin helppoa esittää myöskään koiraa, jonka hyvät puolet ja ominaisuudet tunnet yhtä hyvin kuin ne viat - ja joudut ajoittain ihmettelemään, etteikö kukaan muu näe niitä samoja laatuominaisuuksia kanssasi?
Onneksi minulla on ollut tukijoukkoja matkan varrella kun pari kertaa on usko ollut koetuksella. Ei siis itse koiraan, eikä Cacibin metsästykseen - vaan tuomareihin ja heidän painotuksiinsa. Välillä on vain tuntunut, että olemme väärässä paikassa - väärään aikaan.
Koiranäyttelyissä ei aina pelkkä "hyvä koira" riitä. Tarvitaan tuuria, biorytmien ja makujen osumista ja sinfoniaa. Menestys rakentuu palasista. Koira on vain yksi (ihana) osa tätä hurlumheitä.

© Hannu Kervinen

Iloiset handlerit Riikassa.

Ja älkää ymmärtäkö väärin - mauissa pitääkin olla variaatioita ja eri painotuksia. 
Mutta se, että tuomarin makumieltymykset kuvastuvat juuri Sinun koirastasi - se onkin sitten oma lukunsa se. Ikuinen mysteeri ja vaatii joskus aikaa, rahaa ja matkustelua, ennen kuin osuu. Nyt se osui ja hienoimmalla mahdollisella tavalla.


Neljä maata, 6 Cacibia ja pari varasellaista - uskomattoman hieno kokonaisreissu uskomattoman hienon koiran kanssa.

Kiitos kun kuljit vierellämme.


Ja onnea ja kiitos rakas hienomus maksimus koirani Bali, uusi C.I.B (*anottavana*) FI & EE & LV Ch JWW-14, LVW-17 Pendahr Fred Perry. Wau ja vielä kerran wau. Huisia.

Tämä matka ei olisi toteutunut ilman kämppiksen apua, siitä iso kiitos. Samoin kuin Silja, että pystyit tulemaan apuun niin lyhyellä varoitusajalla. Kenzola kiittää ja kuittaa.


Vielä lopuksi. Uskokaa unelmiin. Rakastakaa koirianne.

kuvat: oma matka-albumi ja podium-kuvat Hannu Kervinen