30.9.2016

Lenkillä 27.9.2016

Vielä pitää flunssa - tai yskä - otteessaan. Röhin yhdettätoista päivää. On ollut pakko ottaa rauhallisesti. Lenkit ovat rauhallisia ja verkkaisia.
Paitsi Kenzolan pojilla.

Pidemmittä puheitta aurinkoisiin lenkkikuviin:

Nämä kaksi ne jaksavat. Niitty kylpee syysauringossa ja pojat päästelevät. Onni ja ilo tulevat pienistä asioista. Kuten tämän kuvan katselusta.

 Vaihteeksi Huima osunut kuvaan!

 Kaislikossa suhisee.

 Ihanat Kenzolan pojat. Bali ja Huima.







Päivän lenkkidata 6.1 km.

Bali on vaan niin Bali. Hakunilan pelloilla 27.9.2016!

Olenko muistanut kertoa kuvin teille pienestä sinibrindlestä Balista, joka on hauska, yllättävä, persoonallinen ja ihana?


Aika-ajoin mietin, että alkutaipaleemme oli hieman hapuileva, kuten se uuden koiran kanssa aina on. Myös Hupiin "tottuminen" vei aikaa ja Virin villeys tuli sekin hieman puun takaa. Ei ole mitään järkeä vertailla koiria toisiinsa tai yrittää luoda "whippet-luonnesabluunaa", koska jokainen koira on oma yksilönsä. Geenit määrittävät luonnetta jonkin verran, emo ja ensimmäiset elinviikot paljon ja loppu on sitten ympäristön ja uusien elinolosuhteiden ja -tapahtumien sinfoniaa. Matkiipa pentu kavereitaankin ja otollisessa tilanteessa voi muodostaa jopa loppuelämän käsityksiä jostain tilanteesta.


Balin ollessa n. 4-5 kuukauden ikäinen silloisessa taloyhtiössämme sattui jännä episodi. 
Lyhyen ajan sisällä avonaisesta asunnon ovesta ja/tai pihaportista kävivät laumamme "päälle" cockerspanieli, briard ja clumberi - joka vieläpä kahteen kertaan. Juoksulaukkaa jalkoihin ja rrrräyhh-wuhhh-rrräyhhh - siihen korvan juureen pomppimaan ja huutamaan. Olen tätä usein miettinyt, että kuinka paljon tällainen joukkohysteria muiden koirien taholta vaikuttaa otollisessa iässä olevaan pieneen koiraan? Tällaisessa tilanteessa mm. Viri kiihtyi tilaan, jossa se puri Hupia kankkuun. Viimeisimmässä clumberiepisodissa Bali pelästyi niin, että se alkoi huutaa suoraa huutoa - ja turha kai mainitakaan, että em. koirien omistajat olisivat esim. kysyneet "sattuiko mitään" tai "oletteko ok"? Koira haettiin vain eleettömästi kaulapannasta raahaten kotiin.


Bali on älyttömän suloinen kainaloinen, jolla riittää kuitenkin itsetuntoakin. Se on nokkela, älykäs, vivahteikas koira. 
Minun pitäisi mennä koirien tavoin eteenpäin ja lakata miettimästä, että "millainen Balista olisi tullut ilman cockerin, briardin ja clumberin hyökkäystä"? Luultavasti yhtä ihana. Se toisaalta menee välillä näyttelyssä ja lenkillä pohkeiden suojiin ja toisaalta se menee baarwaxania eturintamassa, rinta rottingilla. Se laulaa ja tervehtii iloisesti naapurit kuin kesälaitumelle juuri ensimmäistä kertaa päästetty lypsylehmä - aina kuin näkisi heidät ensimmäistä kertaa. Yhtä iloisena. Se viihdyttää itse itseään heittelemällä leluja ja löytää asunnon parhaat kiitoradat. Ylipäätään pidän Balia hyvin hoksaavana, iloisena ja innokkaana koirana.
Jokaisen koirani kanssa olen päässyt tekemään huikean "sipulimatkan". Kerros kerrokselta niistä jokaisesta on löytynyt hieno ja vivahteikas persoona, sieltä monen kuoren alta, pikkuhiljaa. Ensimmäiset 2-3 vuotta on aina "tutustumista" ja luonteen muovautumista. Niin se on. Hiljaa hyvä tulee.


Balin elämän alku laumassamme oli siis draamallisesti rikas. Sen sääret herättivät ihmisissä suurta närkästystä ja kauhua ja mittasuhteiltaan se ei tuntunut vastaavan useimpien harrastajien toiveisiin. Toisaalta ilman tätä kaikkea mittavaa draamaa ja sääripolemiikkia olisin tuskin päässyt koskaan kokemaan niin värikästä whippetintäyteistä elämää kuin Balin kanssa olen kokenut. Ryysyistä rikkauksiin, niinhän se menee. Nimittäin säärikeskustelu sai kyytiä, kun Bali meni junioriluokasta voittamaan vuonna 2014 Maailmanvoittajanäyttelyn ROPin Helsingissä. Tämä se onkin sellainen tapahtuma, että joudun välillä menemään epäuskoisena kertaamaan sitä Youtube-videoiden pariin. ~ 160 koiraa ~14 maasta. Käsittämätöntä mutta niin äärimmäisen hienoa, että henkeä salpaa edelleen. 


Vielä tarvittiin yksi kommentti siivittämään meitä eteenpäin. "Sehän oli vain yksi näyttely". Niin, tosiaan, yksi pikku maailmanvoittaja vain. Sanoisin yksi näyttely, joka oli huikean hieno alku. Hienoja kehähetkiä on sittemmin koettu niin Virossa, Ruotsissa kuin kotimaisissakin kehissä Vaasaa ja Kuopiota myöden. Tämä pieni sinibrindle poika, valloittava veijari, kultainen kainalokoira on napsinut sittemmin 3 kotimaan Cacibia ja 2 Viron Cacibia, ollen nippanappa 2015 ulkona top ten-listalta (sijoitus 11.) ja nyt roikutaan sijassa 7 kiinni, jos oikein muistan.

Is this a whippet? Pieni päätön nelisormimangusti se siinä tepastaa aurinkoisella niityllä. Vai roikkuuko se siinä sijassa 7 kiinni? LOL

Nyt on syksy 2016 ja asumme takaisin ihanien lenkkimaastojen äärellä Vantaan Hakunilassa. Reippaita lenkkejä poikien kanssa, ihania niittyjä ja luontopolkuja. Balille paljon pähkinöitä ja punaisia ruusunmarjoja ja jokaisella lenkillä vähintään yksi oksalla jumppaava orava.

Niinpä menin ja tilasin Vistaprintiltä pari Bali-paitaa. Stay tuned. Balijulisteiden lisäksi. Muutossa meni hieno kauniinvihreä Maailmanvoittaja-juliste, jonka sain vasta nyt aikaiseksi tilata uusiksi. Smartphoto muutti tällä kertaa hieman värejä ja uusi sävy on lähinnä keltavihreä, vieläpä hieman samea sellainen. Mutta ei haittaa. Itse malli on niin valokuvauksellinen ja hieno, että väristä viis. Lisäksi printtautin kolme A4-kuvaa Balista seinälle laitettavaksi.
On se sellainen valovoimainen ja valloittava epeli, että tästä kun pääsen niin menen ja haliruttaan. Taas.

Kehukaa koirianne. :)

28.9.2016

Syystapahtuman jälkeen.

Parhaat ideat tulevat lenkillä.
Kuten idea Syystapahtumasta, noin vuosi sitten. "Miksei Pirjo ole arvostellut Suomessa"? No ei kai, kun hän itse vetää näyttelytoimikuntaa ja järjestää Weehoon näyttelyt ja tapahtumat yhdessä toimikunnan kanssa.
Ei siinä sitten muuta kuin kyselemään vaan pikkuhiljaa ihminen kerrallaan, että a) saanko järjestää tällaisen tapahtuman ja b) miten se olisi mahdollista, missä puitteissa.

Ja piti tietysti tuomarikin siinä kaiken pähkäilyn keskellä "puhua ympäri".

Aika-ajoin kuulee kauempaa Suomesta pientä nurinaa siitä, että miksei esim. Inarissa järjestetä Hands on - tapahtumaa tai vaikkapa HAKA-päivää. 
Kaikki on mahdollista. Tarvitaan vain idea ja sitten se idea pitää toteuttaa - ryhdy toimeen!

Whippet-Harrastajat tukevat pääsääntöisesti yhdenkin ihmisen ideaa ja halua toteuttaa tapahtuma.
Yksinkin onnistuu hyvin, yhdessäkin ihmisessä on paljon voimaa - kun vain halua löytyy! Ja kun on tarpeeksi halua ja intoa tehdä, löytyvät ne apulaisetkin; tempautuvat väkisinkin mukaan kun on innokas tekemisen meininki.

Lopulta tarvitsee "vain" löytää ja sopia paikka sekä ajankohta. Syystapahtuman kyseessä ollessa tarvitaan tietysti kehäsihteerit, pokaalit, palkinnot, paljon puheluita ja sopimista, pummaamista ja postissa juoksemista. Paljon sähköpostikirjeenvaihtoa, koirien aakkostamista, numerolappujen tekoa, arvostelukaavakkeiden täyttämistä. Kaikesta selvittiin!
On hyvä olla tilaa, missä palkintoja voi säilyttää. Syystapahtuman tiimoilta tarvittiin kolme säilytyspaikkaa, auto (!), vaatehuone ja ulkovarasto. Koiria ei voinut kuljettaa autossa noin kolmeen viikkoon palkintojen takia.
Syystapahtuman läpiviennissä minua auttoi tehokaksikko Sari ja Anna, ensinmainittu luettelon kanssa ja Anna mm. pokaaleissa, rahaliikenteessä ja lahjakorteissa. Sumplimista riitti. Hyvinkin pienellä porukalla "kaikki on mahdollista". Kuten yllä sanoin, kun vain halua löytyy.

Viime metreillä löytyi myös erittäin runsas (!) ja aikaansaapa halliporukka roudaamaan kahden agilitykentän esteet sivuun, tästä olen edelleen hyvin otettu ja kiitollinen. 
Vaikka itse näyttelyssä sattuikin kaikkea pientä sählinkiä niin kaikesta selvittiin. Kiitos osaavien kehätyöntekijöiden (mm. koiria oli ilmoitettu väärään luokkaan, luettelossa tuplanumerointi, pokaaleja jäi jakamatta...) ja kärsivällisen ja rauhallisen tuomarimme. Päivä soljui intensiivisesti ja rauhallisesti eteenpäin - tunnelma oli mielestäni oikein mukava ja onnistunut. Koiriakin ilmoitettiin lopulta 82 kappaletta, mikä oli huikea määrä!

Saimme myös valtavan määrän sponsoreita mukaan.
Olin niissä hieman yltiöpäinen, sillä halusin kaikkien saavan pienen lahjakassin muistoksi tästä päivästä. Lahjakasseista tuli lopulta melkoinen "hitti", harvoin sijoittumattomat saavat ruokanäytepussia enempää. Iloista mieltä on kiva tuottaa!

Ilmeisesti Syystapahtuma kaikessa mukavuudessaan ja mukaansatempaavuudessaan verotti voimavarojani, sillä sairastuin tapahtuman jälkeisenä tiistaina kovaan flunssaan, joka meni samantien keuhkoihin! Tänään vietän flunssani röhöyskäpäivää numero 9. Kortisonikuuria on vielä 4 päivää jäljellä. Tekeminen ja touhuaminen vievät minut useinkin niin mennessään, että sellaiset yksinkertaiset asiat kuten lepo ja säännöllinen syöminen pääsevät unohtumaan. Nyt on ollut pakko ottaa rauhallisesti.

Ja hyvä onkin, sillä seuraava tapahtuma on jo tekeillä. Hands on 2 - suunnitelmat ovat kuumimmillaan.

Kiitos siis vielä teistä ihan jokaiselle, jotka autoitte monin tavoin tapahtuman läpiviemisessä. 

Mitenkäs se Hupi sitten?
Niin, olihan minulla omakin koira siellä matkassa. Hupi tepasti menemään niin veteraaniluokassa kuin jälkeläisluokassakin.
Veteraaniluokan arvostelu meni näin:
"Aivan erinomaisessa kunnossa oleva lähes 12-vuotias uros erinomaista tyyppiä. Vahva uroksen pää. Vahva kaula. Hyvät mittasuhteet. Ihana, leveä reisi. Hyvät takakulmaukset. Yhdensuuntaiset etu- ja takaliikkeet. Tasapainoiset ja vahvat sivuliikkeet. Esiintyy ja esitetään hyvin. Mukava luonne."
sijoitus 2 ja KP

Upea Hupi ja ihana Emmi, joka sitä taiten esittää!

Miten mahtavaa olikaan voida esittää Hupin jälkeläisluokka, kiitos lapset: Leevi, Aapo, Tuikku ja Cilla!!!!
"4 yhdistelmää. Uros on periyttänyt hyvää luustoaan ja kauniita linjojaan. Kaikilla hyvät päät ja liikkeet. Erinomainen jalostustulos".
BIS-jälkeläisluokka

vasemmalta tuomarimme Pirjo Muhonen ja koirat rivissä: Twyborn Philadelphia, Best-Looking Brooklyn, Sopisco Ensihupi, Jagodas Gingembre ja C'mere Malibu. Ihanat.

VIELÄ kerran kiitos.
En voi lakata hykertelemästä sitä tosiasiaa, että olen osunut ja löytänyt näin upean rodun pariin ja kerhoon ja yhdistykseen jossa on tekemisen meininki ja myös yksittäisen ihmisen ideoita ja tekemistä tuetaan!

Tulevissa tapahtumissa nähdään!

21.9.2016

Kertokaa minulle miten ihmismieli toimii?

Oli tultava avautumaan taas ihkaomaan blogiin, josko joku lukija voisi avata minulle ihmismielen mysteerejä.
Nimittäin selvää on, että puolet koiraihmisistä ovat hulluja, puolet muuten vain sekaisin - ja loput ok? Vaiko peräti transsissa?

Olen törmännyt lenkilläni nyt kahdesti n. 60-vuotiaaseen rouvaan, joka ulkoiluttaa erittäin työläästi väkivahvaa uroslabradoria. 
Se iskee maihin samantien meidät nähdessään, eikä rouvalla ole habaa repiä sitä liikenteeseen. Toissapäivänä se jotenkuten saatiin raahattua asvalttia pitkin sivuun mutta eilen, se oli jo aika legendaarista.

Pikaisesti päätin rauhallisella taipaleella mennä ajotien nurkkaan kyyhöttämään, selin rouvaan, joka "kävelee" labbiksen kanssa tieosuuden ainoata jalkakäytävää. 
Ts. jalkakäytävä oli vain yhdellä puolen, toisella puolen oli tarjota ajotie, missä kyyhötin hyvissäajoin. Selin. Naama puskassa, koirien perät osoittivat labbikseen. Jossain vaiheessa vilkaisin taakseni, no, siellä se rouva seisoo jalkakäytävällä, suoraan meidän takana, ja labbis lymyää vaanimisasennossa asvaltilla. Aikani osoitin kaikin mahdollisin tavoin elekielellä, että menkää nyt, mutta rouva seisoo takanani ja alkaa huudella:
- Tämä on täysin harmiton kuusikuinen pentu.
- Miksi ette tule tänne?
- Miksi et kävele tuolta?
- Miksi olet siellä?

Minulta lähtee vakiovastauspatteristo (jolla siis ei ole m i t ä ä n vaikutusta yhteenkään suomalaiseen, ei kehenkään, ei milloinkaan, ei missään. Miksi?)
- Minulla on tässä 82 kiloa hallittavaa.
- Olkaa ystävällisiä ja menkää eteenpäin, että pääsemme pois täältä ajotieltä.
- Voimme toki kokeilla ohitusta myös niin, että minä otan sinun koiran ja sinä nämä viisi.
(rouva seisoo edelleen paikallaan miksi-kysymyksineen)
Hermostumiskynnys on saavutettu.
- Miten tämä on aina tällaista, minä minä minä ja minun koira, miksi et voisi yrittää arvostaa
minua ja minun koiriani? Me väistämme ajotielle ja sinä seisot paikallasi. Miksi sinä et liiku?

Nyt alkoi keittää jo niin kovaa ja yli että en enää muista mitä rouvalle marmatin, joka e d e l l e e n seisoi "harmittoman kuusikuisen koiransa" kanssa paikallaan. Ihmetellen avautumistani. Paikallaan. Olin mielestäni käyttänyt kaikki järkevät argumentit, kertonut ensin rauhallisesti kantani, sitten hieman hermostuen, koska ajotiellä nyt ei ole kovin hauskaa seistä minuuttitolkulla.

Harmittaa, että pitää alkaa huutaa, eikä sekään auta. Pitää ja pitää. Tekisin mitä vain, että saisin ihmiset huomaamaan ja ymmärtämään kaksi asiaa:
- heitä väistetään
- väistäjä toivoo, että jatkaisitte matkaanne. Mahdollisimman pian.

Kuvituskuva Facebookin uutisvirta.

3.9.2016

Syksy saa! Lenkillä 2.9.2016.

Onpahan ollut hapokas vuosi. 
Aivan ihania reissuja, monia kotimaisia kehiä mutta myös useita visiittejä ulkomaisiin kehiin. Paljon lenkkeilyä (touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa yhteensä 695.4 km), Syystapahtuman ja Hands On 2 -tiimoilta paljon tehokasta touhua, näppärää näpertelyä ja sujuvaa suunnittelua. Syystapahtuman osaltahan järjestelyt ovat parhaillaan kuumimmillaan.

Eihän se olisi Anita, jollei pientä sählinkiä aina olisi, kuten nyt vaikka palkintojen kanssa. 
Minusta on kiva leikkiä ainakin silloin tällöin lapsuuden joulupukkia ja jakaa iloa ja hyvää mieltä lahjojen muodossa. Miten minusta kuitenkin ensin tuntui siltä, että "pitää pyytää hiukan lisää" ja nyt palkintolahjoituksia tulee ovista ja ikkunoista. Kehäsihteeriparat, mahtavatko päästä tavarapaljouden läpi edes työpöytänsä ääreen?

Näinollen valokuvaus ja kuvien käsittely on ollut vähäistä. 
Ei vaan ehdi, ei muista - ja otetut kuvat ovat saattaneet jäädä käsittelemättä koneelle viikkokausiksi. Mutta tiedättekö mitä? Olen teettänyt Vistaprintillä kuvallisia vuosikalentereita omista kuvistani ja yhtäkkiä tuli semmoinen ahdistava tunne, että MITÄ kuvia minä laitan ensivuoden kalenteriin, kun en ole kuvannut tänä vuonna juuri lainkaan? STRESSI numero 1 267 alkoi hiipiä sisuskaluihin ja Lumixin akku oli oitis ladattava.

Pidemmittä pulinoitta, poniinien* kanssa lystinpitoon:

Olemme poikien kanssa saapuneet juoksutuskentälle. Ketään ei ole missään, on vain pehmeä, laaja nurmialue ja tummanpuhuva taivas. Näin lenkin alkuun.

 Bali mittailee maisemia ja valmistautuu tuleviin kaarroksiin.

 Ja sitten mentiin, kurvit suoriksi.

 Jiihaa, jippijaijee, jihuu jahuu huhuu, täältä tullaan!

 Huima on ottanut tuttuun tapaan piikkipaikan ja Bali jahtaa sydämensä kyllyydestä juoksupariaan.

 Hyvä pito pojilla. Kurvailu on kovin näppärän näköistä ja hauskaa riittää!

 Ja riittää...

ja riittää!
Vaihteeksi Bali jahdattavana. Kyllä nämä aerodynaamisesti muotoillut whippetit vain viehättävät silmää. Varsinkin juostessa! Joka nivel, rakenne, solu - on tehty tähän. Silmä lepää, aijaijai. En voi lakata huokailemasta näitä kuvia.

 Juoksut on juostu. Nyt on nuuskuttelun aika. Bali näyttää perää. Ja takapotkuaan.

Lähestymme Håkansbölen kartanoa. Liekö tämä alkuperäinen portti? Ainakin portinpielet ovat.

Riviin järjesty! On oltava nopea. Kukkuu, pitruu, jiihaa, iikk - äänet hämäävät hetken ja pojat tapittavat kameraan. Paitsi tietenkin Huima ja Luxi.

Maasta löytyi kivi, jonka nakkasin pöpelikköön, katseen suuntaan. Toimi! Pojat ovat tässä niinsanotusti tikkana. Vasemmalta: Huima, Luxi, Bali, Hupi ja Viri. Wau mikä lauma, vaikka itse sanonkin. Hyvä että se kamera lähti mukaan, sai dokumentoitua taas kerran upeaa whippetmateriaalia kameran kortille.

 Kartanoalueella oli istutustyöt käynnissä.

 Mutteritalo kurkkii puiden takaa.

 Vielä kukkii kedon kukka.

Vantaa säästää opastinkilvissä.

*poniini on omakeksimäni uudissana. Jos kerran isot whippetit (omassa laumassani esim. 55- ja 56-senttiset Viri ja Luxi) ovat poneja, niin silloin mittoihin menevät ja joidenkin mielestä suuret voisivat olla poniineja. Vähän niin kuin pikkuponeja. Poniini on siis hellittelynimi (pienelle) ponille.

Valtavan ihana syyspäivä ja lenkkeilysää, vaikka harmaat pilvet "kummittelivatkin". Päivän kokonaislenkkisaldo 6.0 km.

29.8.2016

Heinolan hitskokeista Tuomarinkartanon tuskaan.

Näitä päiviä tulee.
Niitä vaan tulee ja sille ei voi mitään. Aurinkoiselta Anitalta meinaa valo loppua. Vaikka kuinka puren hampaita yhteen, valonsäteet kilpistyvät ja harmaiden pilvien hopeareunukset haalistuvat.



Olen aina ollut sitä mieltä, että iskut, kritiikit, huomauttelut ja naljailut tulisi ravistella selästään kuin hanhi tekisi. 
Olen myös aina ollut sitä mieltä, että ihmiset sanovat paljon sellaista, mitä ei ole TARKOITETTU ilkeäksi tai "sanoma vain lähtee väärin". Joskus kuulija kuulee kaiken väärin. Joskus sitä odottaa, että toinen sanoo jee, kivaa mutta hihkumisen sijaan tuleekin haukut! Toisaalta ihmisillä on paljon huonoja päiviä, heillä on itsellään paha olla, kiire, stressiä, päänsärkyä. Huono hetki, nälkä, jano, kuuma.

Olen aina "ymmärtänyt tuomareita".
Vaikka välillä on tiukkaa tehnytkin.
Heillä jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa, hekin ovat vain ihmisiä ja tekevät virheitä ja toimivat joskus hassusti. Ajatellut aina heistä yhdessä ja erikseen, että kullakin on oikeus omaan mielipiteeseensä - ja minun on vain sopeuduttava siihen. Makuja on monia ja vaikuttaapa kehässä kaikki muukin. Kilpakumppanit, biorytmit, kuun asento, koiran fiilis.
Lopulta vuosien saatossa, lukuisat kehävisiitit muuttuvat yhdeksi jatkumoksi ja matkan varrella saadut sertit ja maine, kuten myös varasertit ja "epäonnistumiset" unohtuvat ja haalistuvat harmaaksi kokonaisuudeksi. Ihminen muistaa kenties näyttelyn, tunnelman, ilman, sertin, sijoituksen - mutta ei enää itse tuomaria. Aika kultaa muistot.

Tuomarin tehtävä on vaativa. 
Pitäisi jaksaa palvella asiakasta, olla ehkä ystävällinenkin, antaa aikaa ja "koiran näköinen kritiikki" vaikka päivä on ollut pitkä, koiria paljon ja koira ei nyt just satu sytyttämään. Tuomari voi ajatella, tutun kasvon nähdessään, että "kuinka toi on tommosen mulle tuonut" tai "mitähän tästäkin nyt sanoisi". Tuomaria voi suututtaa, ahdistaa ja hän voi kokea paineistusta. Koira ei kertakaikkiaan vastaa yhteenkään hänen rodulle luomaansa kriteeriin. Virheiden päälle se on vielä ylikorkeakin. Esittäjäkin on sähläävä pälli ja soppa on valmis. Sen kyllä näkee sitten kritiikistä.

Eilinen tunne oli kuin ekaluokkalaisella, joka on unohtanut vihkon kotiin. Juuri sen, missä ne kotitehtävät oli. 
Täältä pesee, nyt lähtee.
En ihan odottanut sitä, mitä niskaan lopulta satoi. Eilinen päivä oli monessa mielessä katkeransuloinen, niinhän ne päivät tuppaavat monesti olemaan.
Tuomarin mukaan olen sanonut, että whippetiä ei tarvitse mitata. En kyllä muista sanoneeni moista, mutta puhun niin paljon ja hetkittäin mitä sylki suuhun tuo, että onhan se tietysti mahdollista. Mutta tästä lauseesta alkoi kaikki mennä vinoon. Koirakin. Nyt kun Bali nojasi minuun kehässä ja yritin plaseerata sitä pöydälle ikäänkuin paremmin (ettei se taas putoaisi pöydältä) sain osakseni vähän lisää ryöppyä. Ja vielä vähän lisää.

Äidin hieno Bali. Sinä teit kaiken hyvin ja oikein. Äiti ei vaan nyt osannut.

Kehän jälkeen tuli lisämoitetta.
On surullista, kuinka sitä kuvittelee auttavansa ja auttaminen tulkitaan sinua vastaan. Oletko kokenut moista? Voin sanoa, ettei kivalta tunnu. Onneksi on edes tämä blogi, jossa voi käydä vähän purkamassa surullista mieltään.
On tosiaan jännää, että auttamiseen puututaan. Tulee mieleen kierteinen esimerkki; Ynjövi laittaa Kalevin autoon Kehä III:lla uuden renkaan. Kalevi ei osaa. Ynjövi auttaa. Kalevi antaa Ynjöville kiitokseksi kahvi- ja pullarahan Ynjövin uurastuksesta. Jälkeenpäin Kalevi kiittää Facebookissa Ynjöviä nimeltä mainiten.
Mitä tapahtuu?

Niinpä. Sitä minäkin tässä ihmettelen.


Näillä mennään. Repikää siitä.

Kuva Googlen kuvahaku, toinen kuva vasemmalta ylhäältä. Ei  kysytty lupaa kuvan lainaamiseen.

22.8.2016

Kevyttä hitskokkia Heinolassa.

Minähän olen tunnettu siitä, että ilmoitan koirani sen mukaan näytelmiin mikä on a) kulloinenkin
pankkitilin saldo ja b) ajomatka kehään.
Toki poikkeuksia vaihtoehto b:n kohdalla on, kuten nyt vaikka keväinen keikka Vaasaan ja kesäinen kiepsahdus Kuopioon. Mutta näillä pidemmillä reissuilla on sitten yöpyilyäkin mukana, matkaseurasta puhumattakaan.
Lähtökohtaisesti kuitenkin katson kilometrejä sillä silmällä, että minkä verran jaksan yksinäni ajella.

Minua hieman kritisoidaankin näytelmävalinnoista.
Milloin valitsemani näyttelyn tuomari on tampioainesta milloin muuten vain puusilmä. Tympeä. Tylsä. Ennalta-arvattava. Hätäinen. Ei juoksuta tarpeeksi. Juoksuttaa liikaa.

Ja niin edelleen.

Ymmärrän täydellisesti sen, että voitto, menestys, pisteet - halutaan maksimoida. 
Rahalle halutaan hyötyä, vastinetta. Minusta on kuitenkin usein vain hauskaa lähteä tien päälle, höpöttämään samanmielisten kanssa.
Sanovat, että "on mielekkäämpää ilmoittaa vinttikoirista yleisesti jotain tajuavalle kuin sellaiselle, jonka nettisivuilla näkyy olevan enemmän oikeuksia roduille, joiden nimeä ei pysty edes lausumaan". Sitten kun kehät on käytynä ollaan taas hiukan näreissään, koska sille uppo-oudolle tuomarille oli ilmoitettu 80 koiraa, kun vinttispesialistille vain 12. Vallalla on vallan ajatus siitä, että on "Hienompaa pärjätä vinttikoiria etäisesti tuntevalla kuin jollain timbuktulaisella allrounderilla".

Hienompaa ja hienompaa.
Onko mitään hienompaa kuin nurmikenttä, aurinkoa ja ratkeamaisillaan oleva retkituoli? Tai raikas kesäsade ja EI-turkkirotu?
"Onko teillä tänään täällä joku spesialistituomari, kun whippetejä on kuin meren mutaa"? Kysyi eilen eräs kotimainen tuomari kävellessään ohi kehämme. Ehkä joku vastasi, että - Tätä tuomaria ei kukaan tunne.
Myönnän itse arponeeni Kouvolan ja Heinolan välillä, lottopallokoneella. Kuten yleensäkin arvon tuomarit, joille ilmoitan. Uskokoon ken tahtoo.
Outous viehättää. Kohta alan ilmoittaa koiriani kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, ihan vain sen perusteella, ketä tuomaria haukutaan eniten. Johan Viri aikoinaan sai varasertin sellaiselta tuomarilta, josta piti olla "varma tieto", että H tulee niin että heilahtaa.

Lopulta lienee ihan sama (?) keneltä se sertti tulee.
Rotuspesialisteja on hyvin vähän ja heidän, jos keiden, maku on olevinaan yleisesti tiedossa. Lopulta spesialistienkin painotukset vaihtelevat kehän tarjonnan mukaan ja - En tänään ymmärtänyt yhtään, mitä Pelle-Pär Hermansson teki. Se teki ihan oudosti -kommentit ovat arkipäivää.
Sitten taas joku tuomari, jonka nimeä ei kukaan kykene edes sanomaan; Hernendoswanqa Lillypop Scorchio-Hereidos tekee kuudenkymmenen whippetin kehän "järkevästi" ja saa osakseen kriittisten whippetistien hehkutusta, koska "antoi vaan 6 SA:ta". Toki hehkutus riippuu sitten siitä, oliko sanojan oma koira noiden kuuden joukossa.



Takaisin Heinolaan. 
Koiria kieltämättä oli paljon. Muistaakseni 66 ilmoitettu, joista 3 poissa. Laszlo Erdös Unkarista oli kovan, mutta selvästi mieluisan tehtävän edessä. Hän teetätti jokaisella samat kehäkuviot ja jaksoi huonolla englannillaan selittää usealle koirasta tekemiään erityisiä huomioita, jotka joko pudottivat koiran jatkosta tai pitivät niukinnaukin jatkossa.

Tuntui kuin olisin ollut ensimmäistä päivää kansakoulussa. Tuomari antoi erittäin paljon ERIä ja SA:takin oli tarjolla monelle. Niinpä PU- ja PN-luokat pullistelivat koiria. Tällainen hidas koira koiralta - pudottaminen oli jännää. Tuomari miettii, juoksuttaa ja kättelee summittaisesti sieltä ja täältä koiria pois. Selittäen.
Yhdessä vaiheessa hän käveli kohti meitä kolmea urosvaliota (kaikki saimme SA:n) ja olin lirauttaa jo tässä vaiheessa housuuni. Hän kätteli meidän takana olleen, kolmanneksi tulleen urosvalion. Saatoin huokaista, mutta vain hetkeksi. Avoimen luokan kakkonen (muistaakseni) ja Bali vastakkain - juoksimme kierroksen. Tuomari tulee selittämään meille. - Nice male, but he just needs better head. (muistan ajatelleeni, että mistä tähän hätään saan Balille vaihtopään?!) Olin varma, että me putosimme jatkosta. Nyt tuomari menikin AVO-luokan uroksen luokse, en kuule, mitä hän selittää. Hän kiittää esittäjää ja he poistuvat. EI OLE TODELLISTA, hihkun hiljaa mielessäni ja mietin jatkotilanteita ajatellen erilaisia Tenoja.

En ole koskaan (aiemmin) laskenut pisteitä, mutta nyt niitä on tullut laskettua.
Maailman Voittaja-näyttelystä alkaen olen ollut pistelaskusta kiinnostunut. MV-kehästähän ei pisteitä herunut, koska hallitus oli pähkinyt asian liian vaikeaksi. Toki minä olisin keksinyt siihen oivan sabluunan. Jos suomalainen koira on ROP, siitä sitten surutta 1000 pistettä ja Vuoden Whippet-titteli kera kukkakimpun ja diplomin. Laulun säestyksellä. 
Ulos jäätiin pistelaskuista. Yritin käydä tarkistamassa vuoden 2014 tuloksia, mutta en löytänyt. Olimme varmasti jossain sijalla 26, veikkaisin.
Nohh, koska kyseessä oli "vain yksi näyttely, vain yksi satunnainen menestys" jäi meille näyttämisen halu. Mutta kuinkas kävikään. Vuonna 2015 Bali oli sijalla 11, jääden yhdellä pisteellä ulos Top kympistä. Hilarious.

Niinpä jännitys oli kyllä Heinolassa huipussaan kun Sandqvist hikeä otsaltaan pyyhki kykkiessään neljän uroksen joukossa PU-kehässä.
Hyvä etten kärrynpyörää heittänyt kun neljänneksi lopulta pääsimme! Pisteet vain vilisivät silmissäni ja äkkiäkös Emmiltä luetteloa lainasin ja laskin pistetilin kasvaneen 28:lla pisteellä.



Tällaiseksi tämä on nyt sitten mennyt.
Muistaakseni joskus Jamon aikoina piipahdimme TOP 10-listoilla, aika kärkituntumassakin. Sen koommin ei meillä ole listoille asiaa ollut. Jamohan kilpaili aktiivisesti 90-luvun lopussa. Those were the days.

Tänä päivänä kilpailu on whippeteissä erityisen kovaa.
Hienoja uroksia - ja narttuja - on pilvinpimein. Koirat ovat kunnossa, esittäjät samoin (!) ja tuomareilla on varmasti vaikeuksia valita kulloinkin "parasta", parhaiden joukosta. Hyvänä päivänä paikalla on toinen toistaan hienompia koiria, jotka kaikki haluavat muutaman lisäpisteen. Luokkavoiton, sertin, Cacibin, tittelin.

Kotiinhan matkaa ihan se sama koira, kuin aamulla kotoa lähtiessä. Mutta onhan se hienoa, kun 77 pistettä kasvaa hitskokkimaisen jännitysnäytelmän jälkeen 96:een pisteeseen!!

Kotiin tullessa juhlakalu söi sörsselssönit ja kävi kiepille. Syvään huokaisten. Äidin hihkuessa taskulaskin kädessä.

15.8.2016

Haluaisin joskus olla osa elokuvakäsikirjoitusta.

Nimittäin Hollywood-elokuvissa kaikki tapahtuu aina kädenkäänteessä, omalla painollaan. Sutjakkaasti, rivakasti ja huolettomasti. Ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita ja sydämellisiä.

Piipahdin lauantaina Peijaksessa. 
Selkääni oli ilmestynyt viheliäinen patti, sitä särki (!) ja se oli erittäin kosketusarka. Päätin kurvailla aamutuimaan Peijakseen, koska ajattelin salaa mielessäni, että patti jää parhaassa tapauksessa sairaalaan. Ainakin kuvittelin kipujen jäävän sinne.
Odotushuoneessa oli täyttä. Itseasiassa jo pelkän sisäänkirjautumisen tukki herra kaikkine mahdollisine särkyineen ja vaivoineen. Häntä haastateltiin - ja hän antoi haastattelua - ilmoittautumistiskillä noin puoli tuntia. "Kyllä kävin lääkärillä maanantaina. Mutta ei se mitään tehnyt. Mulla on uusi aika 26. päivä. Kyllä henkeä ahdistaa. Pakottaa. Huimaa. Voin huonosti. Ahdistaa. Kävin terveysasemalla, kun kylki on kipeänä, mutta sitä vain hieman paineltiin. Ei muuta. Minä jään nyt tänne. Minä tarvitsen lääkäriä." Mies haki odotushuoneessa kontaktikaveria ja löysikin sellaisen punakasvoisesta miehestä, joka oli istunut odottamassa lääkärille pääsyä kertomansa mukaan 5,5 tuntia. Yhdessä he päivittelivät "systeemiä" ja punakasvoinen mies parahteli suureen ääneen muiden pääsevän kokoajan lääkärille ennen häntä. Herrat kävivät vuorotellen tupakalla. Vertailivat vaivojaan, voivottelivat ja vääntelehtivät.

Takaisin pattiin.
Iloinen, kiharatukkainen, lennokas lääkäri tutki patin ja totesi sen olevan tulehtunut lipooma (rasvapatti). Hain apteekista antibioottisalvaa, jonka piti tehdä taikoja ja rauhoittaa patti. "Soitat vain omalle terveysasemalle maanantaina toimenpideajan ja patti poistetaan".

Patti selässä - ja otsassa melkein myös - lähdin aamulla koirien kanssa lenkille, kohti terveysasemaa. 
Nimittäin "Ei me täällä kenenkään Peijaksen lääkärin mukaan vaan toimita, sun pitää tulla näyttämään se meidän lääkärille"!
Hermostuin tietenkin alta nanosekunnin, nimittäin koittakaapa tehdä perässä, eli nukkua, kun molempien käsien sormet puutuvat ja PATTI särkee selässä. Siinä sitä on hyvät nukkuma-asennot kortilla ja sellaisen jos löytääkin hetkeksi niin tuotapikaa pattisärky + puutumiscombo tulee hapokkaasti läpi rem-unen.
- Kuuntele! parahti hoitaja ja lohdutti: Otat vain tiimitoimisto-lipukkeen aulasta ja pääset nopeasti sisään (todellisuudessa odotusaika oli noin puoli tuntia) ja hoitaja pyytää lääkärin katsomaan pattia (todellisuudessa lääkäriä sai odottaa vielä noin seitsemän bonusminuuttia).

Mutta mitä tapahtui matkalla?
Päätin hyödyntää kännykät kädessä vastaan purjehtineen nuorisojoukon:
- Hei anteeksi, onko kenellekään teistä Huawei-puhelin tuttu?
Yhdelle oli.
- Olisitko voinut sanoa, miten tekstiviestit saa poistettua, nimittäin uusi ohjelmistopäivitys poisti roskiskuvakkeen?
Pieni poika tuhahti: - En mä niistä tiedä, mulla on ollut Huawei vasta viikon. Ja purjehti kavereineen jo pitkälle ohi. (olisi pitänyt tajuta, tekstiviestit on niiiin last season)
Jäin siihen sitten anelemaan: Anyone? Ja onneksi yksi pieni ruskeatukkainen poika auttoi minua; tekstiviestiotsikkoa piti vain osata painaa voimakkaasti; silloin viestin viereen tuli sininen pieni pyörylä ja alas roska-astian kuva!!
Kiitos sinulle hyväkäytöksinen ja avulias pieni poika!

En lakkaa hämmästelemästä sitä, että ensin roskiskuvake - looginen sellainen - annetaan asiakkaalle ja sitten tehdään ohjelmistopäivitys, joka vie roska-astian?? Em. ohjelmistopäivityshän vei jo puhelinnumerot, nyt lisäksi tuikitärkeän, loogisen ja olennaisen kuvakkeenkin.

Takaisin terveyskeskukseen.
Lipooma-diagnoosi muuttui - hmm. jotain latinaa se oli, sanotaan nyt vaikka muotoon: zinginis vikoxidis ja huoneessa piipahtanut lääkäri lupasi soittaa antibioottikuurin apteekkiin. Piipahdin ensin K-kaupassa ja turisin pitkät pätkät nuorten kanssa, jotka arvuuttelivat koirieni juoksunopeutta - uskoin nyt reseptin ehtineen hienosti sähköisessä muodossa apteekkiin, mutta eihän nyt tietenkään. Sehän olisi ollut jo liioittelua, että se vartissa olisi ollut asiakkaan käytettävissä. Sen lisäksi että ikävöin Huawein roskiskuvaketta (+ niitä puhelinnumeroita, jotka se söi), ikävöin myös perinteisiä ja selkeitä paperireseptejä.

Vielä pieni sivujuonne.
Nuori nainen tulee lastenvaunujen kanssa apteekkiin. Olin tuolloin vielä jonossa. Nainen julistaa eteisessä suureen ääneen, että "Eikö noille koirille ole mitään muuta paikkaa, en pääse kulkemaan vaunujen kanssa". 
Kiiruhdan ulos. Olin nimenomaisesti arponut apteekin edessä olevien pylväiden kanssa, pylväästä numero 1 oli tullut joskus aiemmin 1 valitus (siinä oli apteekin oven avauspainike) ja nyt koirat olivat pylväässä numero 2, pankkiautomaatin vieressä. Mutta ne olivatkin keksineet ryhmittyä neuvolaoven lähelle, kävin siinä sitten koostamassa koirat uudelleen, kytkin ne pylvääseen 1 ja ihmettelin, että "Mihin se rouva hävisi, jonka piti päästä neuvolaan", mutta hänpä olikin TULOSSA neuvolasta, ja oli vallan hienosti päässyt ovesta vaunujen kanssa. Ilmeisesti vain hänellä oli tarve avautua, että "Onko niitä koiria pakko"... ja sitä rataa.
Siellä hän tepasti jo pitkällä vaunujensa kanssa tyytyväisenä - mikähän se ongelma oikeasti oli?
Samassa paikalle purjehtii kaksi vanhempaa rouvaa; - Nämä ovat aina niin rauhallisia. Pelkäsiköhän se nuori koiria? Niin rauhallisesti aina odottavat, niiiiiin kilttejä ovat ja hyvin hoidettuja. Aijai sentään ja voi kuinka ihanaa.

Vielä yksi runoilijarouva juoksi peräämme ja toinen mätkähti selälleen asvalttiin, kun Huima ja Bali hieman halasivat.
Mitäpä minä sitten enää muuta kuin hiihdin kiireesti kotiin, patti edelleen selässä särkien.


Kuvituskuvassa kaksi lokkia odottavat, että pääsevät kakkimaan päähäni. Tai sitten siihen pattiin.

13.8.2016

Kolme kertaa Kuopio.

Ensin se beisikki valitus alkuun - jestassentään kun on päivityksissä viivettä. 
Minkäs teet. Äsken käsittelin kuvarupeamaa; siirsin tavaraa koneelta 1geehen. Jaksoin 2,5 tuntia. Sitten vastaan tuli kuvakansio, joka oli kuvattu 5.7. - eikä kuvia oltu muokattu. Tai no, osa oli, mutta suurin osa möllötti nelimegaisina odottaen pienentämistä ja nimeämistä. Suljin kansion ja tulin tänne.


Tulihan piipahdettua Kuopiossa. Kuvassa kukkaloistoa paikallisesta puistosta.
Balin ja allekirjoittaneen osalta reissu oli palkintoköyhähkö, mutta tapahtumia oli senkin edestä. Olin talven pimeinä tunteina saanut päähäni lähteä Kuopioon Cacib-jahtiin, mahdollisuuksia kun oli tarjolla kolme. Tosin kevään aikana Cacibeja tuli juuri, kun niitä vähiten odotti. Sikäli onni onnettomuudessa, koska Kuopiossa Cacibit eivät olleet lähelläkään!

Hello Kuopio. I have landed.

Kuopio on kaunis kaupunki ja siellä tulikin tepastettua mojovat iltalenkit Mian ja Timon sekä koiralauman kera. Perjantaina 4,8 km ja la 5,3 km. Tähän sitten päälle hiihtäminen parkkipaikalta itse kehään, sanoisin puoli kilometriä suuntaansa. Ravirata oli ihanasti kallellaan ja sitähän riitti, kehämme oli sopivasti radan puolivälissä. Hyvä että hiihtämistä riitti, sillä possumunkit olivat pulleita ja ravintola-annokset isoja.

Rantalenkkimaisemia.

Sanna oli lystikäs ja rento matkakumppani.
Eipä paljon haitannut, että häkkipedit jäivät päiväksi auton katolle ja kastuivat läpimäriksi. Mitä nyt auto haisi hiukan vanhalle ja mädäntyneelle saappaalle, mutta mitäs pienistä. Hotellihuoneessamme haisi sensijaan tuttu ja turvallinen whippetin suolistoaromi, mitä varmasti koko iloinen poikatrio päästeli; Bali, Pluto ja Vito.


Meikäläinen tuuletteli hysteerisesti tunkien tyynyjä ikkunan väliin ja pojat haukkuivat. Ikkunan takana oli niille ohjelmaa kerrakseen ja pihalla olevissa autoissa meteliä piisasi. Kylläpä olikin äänekästä koiraporukkaa. Siinä allekirjoittaneelta pääsi erittäin äänekäs säikähdys kun läpeensä kyllästyneen näköinen rouva työnsi noin neljä kerrosta bokseja hissin ovea kohti ja noin 16 pommia rätkähti räkyttämään. Että olikin kimeät äänet. Samaiset pommit muuten pommittivat hotellikäytäväämme. Eräänä aamuna käytävältä nimittäin löytyi pommin kokoinen sikari, jonka entisenä hotellisiivoojana muitta mutkitta pussitin.

Sannan juhliessa serttejä, valioitumista, sijoituksia ja Mustin ja Mirrin lahjaseteleitä TOISEN Sannan kanssa, joka juhli serttejä, valioitumista ja sijoituksia ja Mustin ja Mirrin lahjaseteleitä meikäläinen marssi Kuopion kaunista rantaviivaa.
Hain mm. perjantaina läheisestä Kreeta-ravintolasta lohiannoksen hotellihuoneeseen. Annos oli niin mehevän maukas, että seuraavana päivänä sovin tehokaksikko Karin ja Katariinan kanssa treffit Kreetalle. Eikun ravintola Kreetaan. Annu tuli tietenkin mukana, joten nelistimme ihanat annokset yhdessä ja nauroimme whippetmaailman ilmiöille ja ehkä jopa paransimme sitä hiukan - nyökytellen toinen toistemme oivalluksille.

Katariinan lautasella on pala Kreetaa.

Ja sen kerran kun minä istun matkalla tovin ravintolassa.... puolitoista tuntia taisimme ehtiä olla, kun hotellin respasta soitetaan; koiranne ovat karanneet!
Siinä lohiannos ja bananasplit sulivat kun kiidin juoksujalkaa hotellille. Niin se sitten oli ja kävi, että Vitoa oli alkanut tylsistyttää ja se oli pyytänyt Balin messiin ja yhteistuumin nämä kaksi olivat lähteneet hotellihuoneesta livohkaan. Sanna oli autuaan tietämättömänä raviradalla pyörähtelemässä Pluton kanssa ravirataa ehkäpä nyt toiseen suuntaan ja meikäläinen lähti rangaistuksena lenkittämään poikakaksikkoa jälleen väsyksiin.


Sunnuntaina ehdimme vielä ruokailla rantaravintolassa ennen kuin lähdimme viemään nyt hieman kasvanutta koiraporukkaa takaisin kotikonnuille, nimittäin Aida oli liittynyt juoksutuoksuineen laumaan. Tuoksut sekoittivat yhden pojan pään siihen malliin, että Aida matkusti sylissäni kotimatkan. Suloinen nappisilmä Aida.



Ai miten ne kehät menivät Balin osalta? Eikös siellä pärjännyt moni tuttu hienosti?
Justiinsa. Herra Mannucci oli päättänyt jakaa TRIANGLE-ilosanomaa vähän jokaiselle ja opasti kernaasti, kuuluvasti ja näyttävästi miten kolmio tehdään. Arvostelut olivat kolme lausetta koiran virheitä ja yrittipä hän soveltaa ihan omia koiranäyttelysääntöjäkin. Balille perjantailta EH, koska koirassa ei about ollut mitään hyvää.
Sannalle pätkähti koko potti, Vito valioitui komeasti PU1-pallilta ja nappasi Cacibin.

Lauantaina virolaisella Ingatädilla arvostelut olivat pitkiä ja Balistakin alkoi löytyä positiivista sanottavaa, kuten Pleasing male. Excellent type and proportions. Perjantain "Sufficient neck" oli yön aikana muotoutunut ja Ingatädin mielestä se oli nyt "Excellent neck". Body condition oli myös excellent, kyllä se näillä lenkkeilyillä kuuluukin olla. Balille tältä päivältä tuloksena ERI/-
Sannan Pluto pamautti lauantailta sertin ja saman meni ja teki toisen Sannan koira, Arla.

Sunnuntaina alkoi olla jo melko hapokasta. Puuroaamiaisen jälkeen olisi tarvittu pakastinkylmät teepussit silmien alle - silmien alla alkoi nimittäin univelka näkyä - tai sanoisinko roikkua. Yritin siinä aamulla ottaa pienet hapetukset ja kymmenen minuutin joogan kehän laidalla - mutta koska otsassani lukee; "Haluatko avautua minulle" - tuli nuori neito talouspaperikärryjen kanssa luokseni ja eteeni, aamuvirkeällä äänellä kysyen missä on "sen ja sen rodun kehä". Ennen kuin siinä ehti kissaa sanoa, oli neito istunut viereeni ja alkoi kertoa valtavista kävelymääristä, mitä raviradalla on tullut päivittäin marssittua. Taisi tyttö puhua ihan 30 kilometristä/päivä! Siinä tuli lisäksi kuultua muutama wc-paperitarina, kuinka "ihmiset valittavat jatkuvasti kun ei ole paperia" - meitä on liian vähän, tyttö parahti ja pian olikin jo kenkä ja sukka pois jalasta ja rakot olivat rivissä; "katso, tässä on kolme".
Peer Gynt viljeli onneksi hänkin excellent -sanaa mukavasti, nimittäin paljasjalkainen Massimiliano aiheutti minussa elinikäiset traumat. Balilta löytyi Peer-sedän toimesta excellent chest ja fore chest ja sound mover-kommentinkin sai - vaikka olin aamutuimaan poistanut Balin tassusta kivenkin. On se machine. Mun matkakoira Bali. Sitä ei pikkuasiat hätkäytä. Kunhan ei nyt vain olisi ovea oppinut avaamaan. LOL
Balille sunnuntailtakin ERI/-.
Sanna & Sanna patsasteli jälleen PU- ja PN -kehissä ja serttiä tuli ovista ja ikkunoista. Arlasta leivottiin sunnuntaina Hupipupsivalio numero 18.
Ihan huikeeta.
Kamalinta tässä reissaamisessa on se, että parin lepopäivän jälkeen voisi välittömästi, kulkematta lähtöruudun kautta, lähteä uudelleen.



Kiitos ja kulaus. Tämän blogipostauksen aikana on juotu lähes litra ananasmehua. 
Kuopiossa poksuivat kuoharit - ehkä tässä pitää alkaa ostella poksuvia matkaan. Poksautella kun voi aina yhdessä tai erikseen, iloon ja eehoohon. Poksuva piristää aina!


Iso kiitos matkan kapteenille Sannalle ja kaikille jotka piristivät päivää, iltaa, lenkkiä, kehänlaitaa. Mahtavan rodun parissa on mahtavia tyyppejä. Poksauttelemisiin!
Isoista isoin kiitos ihana ja kaunis Bali, mun maanmainio matkakoira!

Minne seuraavaksi? :)