31.1.2017

Kaunaksessa koikkelehtimassa.

Niin siinä sitten kävi, että menin ja varasin matkan Kaunasiin, tammikuun viimeiselle viikonlopulle.
Skannasin wipatinkaverit läpi ja koska kukaan ei leikkinyt meidän kanssa lähdin yksin. Tai siis Balin kanssa kaksin. King Tours valikoitui matkakumppaniksi ja ei ollenkaan hassumpi valinta.


Miliamhan ottaa kyytiin satamasta ja koska kämppis osui samaan viikonloppuun Thaimaaseen ja koin satamaparkkeerauksen hankalaksi ja kalliiksi löysin mukavan parkkikumppanin Martinlaaksosta, King Toursin matkan varrelta. Pögötti seisoi nätisti ruudussa kolme ja puoli päivää ilman parkkisakkoa. Luxusta.

Minulla oli kutina ja kutka, että tämä reissu voisi osua ja upota meille. No, kyllä se osui ja upposikin, mutta tällä kertaa muilta osin, kuin tulosten.

Meikäläinen oli laitettu matkustamaan takapenkille, villakoiraihmisten viekkuun.
Olipa loistava positiooni. Ensin siinä vähän kymppiryhmäläinen ja ysiryhmä teki tunnustelua, että löytyykö taajuutta ja onneksi se (taajuus) löytyi. Matkaseura oli mitä mainiointa. Kokenutta, avarakatseista, lennokasta ja huumorintajuista. Ottivat minut, yksinäisen matkalaisen huomaansa ja hoteisiinsa.


Pienen kommervenkin jälkeen hotellilla (huonekaverin koiro sanoi käytävässä VÄY ja RÄYH ja Bali vastasi samoin sanoin) marssin matkanjärjestäjän pakeille ja onnistuin saamaan oman lukaalin. 
Hotelli oli erittäin tasokas, huone oli todella iso ja ilmeisesti huoneen laajuudesta johtuen onnistuin kadottamaan sinne savonia-sarjan veitsen ja haarukan. Harmitus. Ei nimittäin ihan halpoja aterimia... Lauantain suihkun otin myös keskellä kylpyvettä, sillä ammeen TAPPI olisi pitänyt osata irrottaa ennen suihkua. Se, joka näytti ensikatsomalta sulautuneen ammeeseen. Pienenä vinkkinä sanoisin myös, että kannattaa laittaa se suihkuverho ammeen SISÄLLE eikä roikottaa sitä ulkona, sillä suihkuvesi valuu näinollen verhoa pitkin lattialle. Siinähän föönaat sitten lammikossa.


King Tours oli miellyttävä tuttavuus ja kokemus. 
Bussissa oli valmiit häkit toisella seinustalla ja Bali sai todella tilavan "alapedin"; päällä, omissa häkeissään majaili pari bolognesea ja toisella seinustalla muistaakseni keeshondeja ja toisella kääpiövilliksiä. Kyyti oli tasaista ja varmaa; ainoana miinuksena ehkä se, että pitstopit oli mitoitettu minimiin. Kaikkea ei älynnyt ja ehtinyt. Stopeilla kaikilla oli kiire ulos, käytävä oli tukossa mennessä ja tullessa, vessaan jono ja koirat piti ehtiä ulkoiluttaa. Lisäksi juosta huoltoaseman/kauppakeskuksen kassalta syötävää ja ei siinä oikein tiennyt, että mitä pasteijoiden sisällä on, ovatko keksit suolaisia vai makeita ja kuinka monta limua menee ennen seuraavaa pysähdystä. Bussissa kuitenkin jo jalkoväli oli täynnä kassia ja pussia, vieruspenkki samoin. Vaikka olinkin onnistunut ostamaan ennalta pyörillä vedettävän matkalaukun (oli muuten loisto-ostos!!) niin reppu oli IHMEEN painava ja sinne tavaran tunkeminen työlästä. Näin jälkikäteen ajatellen olisi PITÄNYT ottaa bussiin tyyny (!!) sillä pään pitäminen ikkunaa tai selkänojaa vasten kävi työstä ja oli todella epäergonomista. Reppuun OLISI pitänyt tunkea pitstopeilla myös vesipulloja, sillä hotellin minibaarista ostettuna 2 dl vettä maksoi vaatimattomat 2,90 e. Hotellin respa EI myynyt vettä, limpparia sai ehkä 50 snt halvemmalla mitä sama pullo maksoi minibaarissa. Koska stopeilla ei oikein tiennyt mitä ostaa ja mitä syödä, epävarmuudesta sai sitten maksaa vähän ekstraa; esim. suklaapatukka minibaarissa oli 1,50. Sama patukka olisi ollut huoltiksella varmaan 40 senttiä. Coca Cola Zero maksoi huoltiksella (erittäin syrjäisellä sellaisella) 0,60 snt. Hotellissa pieni cokis 1,50. Näyttelyssä puoli litraa limukkaa 2 euroa.

Näyttelyssä ei kannata syödä. Balille lopulta syötetty kanarulla-mikälie maksoi 3,50.
Maku muistutti lähinnä kainalon ja kylpyhuonelaatan yhdistelmää. Lihasipulitäytteinen pasteija maksoi saman, 3,50, ja sen pystyi syödä kevyesti. Kuitenkin veden, limpparin ja pasteijan ostamiseen sai menemään päivän aikana kevyesti parikymmentä euroa. Ja huom. sama pasteija olisi maksanut syrjäisellä huoltamolla ehkä 70 snt.

Muu kauppatavara oli ihan hinnoissaan.
Ostin yhden viiden euron pannan, en siksi, että tarvitsisin sitä, vaan siksi, että se oli niin halpa. Kumipohjainen vesikuppi maksoi 4 euroa. POSH-kuvioitu peti olisi maksanut 20 euroa, ja siinä oli mielestäni n. kymppi liikaa. Pieni pussi kuivamuonaa 4 euroa. Näyttelypaikalla nimittäin huomasin, että Bali oli päässyt jälleen talven aikana "kuivahtamaan". Moni kilpakumppani näytti Balin rinnalla vallan pullavalta ja Bali itse kuivan kesän oravalta. Olin sentään varustanut matkaan nakkia ja la näyttelyssä syötiin puoli pakettia ja su toinen puolikas.

Oli muuten hippasen hauskaa tulla la näyttelypaikalle. 
Olin ensin väärässä hallissa ja nakitin heti ovella nähdyn eläinlääkärimiehen kontrolloimaan Balin Drontalit. Hän ei olisi halunnut ensin tehdä sitä, koska hän sai leimasimen vasta puoliltapäivin? Sain kuitenkin annettua tabletit (vaikka Bali niitä tehokkaasti sylkikin lattialle) ja sain ihan itse täyttää rokotuskirjan. Ell lopulta allekirjoitti kirjan ja ei ottanut mitään rahaakaan. Poislähtiessä sitten pyysin saada leiman passiin ja semmoisen myös sain. Mitä väliä sillä, vaikka allekirjoitus ja leimasin eivät vastanneetkaan?


Sunnuntaina trimmipöytä keikkui kuin viimeistä päivää. 
Milloin tuomari ja milloin kehis pitivät jalkaa siinä, estämässä pöydän "vapinaa". Aikani katsoin ja bongasin kehän, jossa ei ollut pöytärotuja ja trimmipöydän jalat näyttivät vankemmilta. Vaihdoin pöydän lennossa ja näytti siltä, että paikalle toimittamaani pöytää pidettiin ihan asiaankuuluvana toimenpiteenä. No, ei tässä suinkaan kaikki, vaan jossain vaiheessa yksi narttuwhippet pissi ihan kunnon pissan kehän matolle ja kukaan ei tietenkään tehnyt mitään. Hain viereiseltä ständiltä läjän paperia ja kävin imeyttämässä pissan siihen. Kehikset istuivat passiivisina paikoillaan. Vartin kuluttua narttukoiran omistaja kävi englanniksi kiittämässä, se oli ihan kiva huomiointi.

Lauantaina onnistuin juoksemaan myös kehäteippiin.
Lattiamatossa olevaan, ja muistan oikein hyvin, kun aivoni sanoivat paniikinomaisesti "nyt kaadut nenällesi, valmistaudu". Jotenkin ihmeen kaupalla sain pidettyä itseni pystyssä. Tosin juoksin kaatumakenossa päin tuomaripöytää ja vasta siinä vaiheessa sain itseni suoristettua. Bali-parka, mitä se mahtaa ajatellakaan, kun käyn ensin Vaasassa tiputtamassa sen pöydältä, sitten Pärnussa ja vielä Kaunaksessa kompuroin ja kolhin itseäni tuomaripöytiin?


Olen loppujen lopuksi todella iloinen ja otettu, miten sain Balille kehäspiritin päälle ja pojan juoksemaan jopa hetkittäin barwaxania. Nakit ovat sille spesiaalijuttu ja uusi näyttelyhihna tuntuu toimivan. Ei minkäänlaista "äiti en halua liikkua" -tuntumaa, vaan päinvastoin. Vielä kun saisi kehäseisotuksen tikkiin, mutta se on vaan kertakaikkiaan vaikeaa. Parhaani teen ja teemme. Balitsukille aina vaan kymmenen pistettä, olosuhteisiin nähden vetää hienosti. Halli oli pieni ja haukku raikasi. Sunnuntaina jopa onnistuimme parkkaamaan todella hermostuneen labradorin viereen. Ylipäätään siellä "huippuhandlerienkin" koirat olivat ajoittain "all over the place" joten ei meillä Balin kanssa mitään hätää ole. Samalla lailla rapsitaan selkää, sormia napsutellaan ja pepusta tuupitaan. Koirat näyttivät ajoittain melkeinpä "oksentavan" kun kehäkeuhkoaminen oli niin voimallista.

Lauantaina kävin nakertamassa hotellin ravintolassa lammashampurilaisen.

Se oli oikein hyvää, mutta hieman nauratti, kun tuli Gordon Ramsayn huuto-ohjelmat mieleen; pihvi oli selkeä pakaste. Mutta pääasia, että siinä oli makua ja nälkä lähti. Evästyksen jälkeen hain iloa pursuavan Balin mukaan lenkille ja tepastimme Kaunaksen kaduilla kolmen kilometrin verran. Kuinka ollakaan, löysin leipomon ja ostin palan kääretorttua ja 10 macaronia. Hinta oli huimat 2,20.


Kaunas oli selkeästi "vastakohtien maa" sen, mitä siitä näin. Valtavia maksimarketteja ja toisaalta romahtamaisillaan olevia taloja.



Kauniita jouluvaloja ja kirkkoja ja toisaalta hylätyn näköisiä asuinalueita. Paljon ei ehtinyt nähdä, tuon yhden iltalenkin verran ja mitä nyt bussin ikkunasta tuli kuikuiltua. Hintataso vaihteli paljon, kuten edellä kuvasin. Sunnuntai-iltana tuli ostettua kolmen euron hintaista pina coladaa, joka Suomessa maksaa samassa pullokoossa kahdeksisen euroa.

Näyttely oli hyvin järjestetty, mitä nyt lattialla oli pissaa ja kakkaa ja tosiaan kanarulla onnistui maistumaan kainalolta. 
Kehäsihteerit eivät juuri kommunikoineet, mitään arvosanalätkiä ei näytetty ja olipa lauantainen tuomari ihan sanonut jollekin esittäjälle kierroksen päätteeksi, että "ei tarvitse tulla uudelleen", vips vain. Arvostelu meni MV-EuV-tyyliin, luokkavoittajat jatkoivat loppukahinoihin.
Ja mitä tulee niihin loppukahinoihin ja Balin resultteihin, niin melko identtisesti sujui: lauantaina Bali voitti valioluokan ja kilpaili Cacibista nuortenluokan voittajaa vastaan, koska avo-luokan voittaneelle koiralle oli sanottu, ettei tarvitse uudelleen tulla. Bali hävisi nuo-voittajalle ja sai pelkän luokkasertin (niitä pitää ansaita kolme saadakseen LT Ch -tittelin) sekä vara-Cacibin. Samalla linjalla jatkettiin sunnuntaina, hieman haastavammin. Bali tuli valioluokassa toiseksi ja joutui siksi vara-Cacib-kilpailuun, nyt siinä oli nuo- ja avo-luokkien voittajat. Balille jälleen vara-Cacib. Kyllä oli lähellä, etten sanoisi. Harmittavan lähellä.



Matka olisi ollut ankeahko ilman HUIPPUseuraa! 
Iso kiitos Virpi, Dorka, Noro ja Heini - te teitte matkasta todella lupsakan, viihtyisän ja antoisan. Miten luxusta saada matkustaa mukavassa ja lennokkaassa seurassa, huippua! Bussissa juttu lensi ja vitsailimme aiheesta kuin aiheesta. Joka rodussa tuntuu olevan omat äärityyppinsä mitä tulee rodun harrastajiin. Ihanaa, että bussiin oli osunut lupsakimmat harrastajat. Todella antoisaa ja mukavaa tutustua muiden rotujen harrastajiin ja ylipäätään muihin rotuihin.

En olisi lähtiessä uskonut, että bussimatkailu voisi olla niin kertakaikkisen sujuvaa, sillä sitä se nimenomaan oli. 
Olin saanut ennalta kuulla, että "matkanjärjestäjille on tapahtunut varmasti kaikki mahdollinen, ota rennosti, kyllä ne osaa hoitaa". Sitä he osasivat. Alkuperäinen huonesuunnitelma ei ihan osunut, Balin ja toisen rodun kohtaaminen kapeassa hotellikäytävässä osoitti muiden merkkien muassa, että "tämä juttu ei toimi". Ei hätää, King Tours hoiti asiat niin, että pääsimme Balin kanssa omaan huoneeseen.
Pysähdykset oli huolella suunniteltu ja vaikka kiirettä piti koirien ulkoilutuksen ja oman vessakäynnin kanssa, ostosvisiitistä puhumattakaan, sujuivat ne pysähdyksetkin ja niitä oli sopivasti. En kokenut pahana sunnuntaista iltakäkkimistäkään, eli oman kehän jälkeen oli näyttelypaikalla käkkelehtimistä vielä nelisen tuntia, mutta JÄLLEEN mukavassa seurassa tuokaan ei ollut ongelma. Kamera esiin ja kuvaamaan. Mukaan tunnelmaan ja taputtamaan voittajille.
Joitakin ryhmäotoksia täällä: KLIK.


Kun lähdimme vihdoin n. 18.30 kotimatkalle, olimme lopen uupuneita mutta onnellisia. 
Bussi körötti omaan rauhalliseen tahtiinsa kohti ensimmäistä pysähdystä, joka oli hampurilaispitoinen huoltoasema. Sen jälkeen pystyin horrostamaan kolmisen tuntia ja ennen kuin siinä kissaa melkeinpä ehti sanoa, olimme Tallinnassa. Kuinka kamalaa tuo kaikki odottelu olisi ollut ilman Sitä Huippuseuraa. Meillä tarinoita riitti.


Kummalliseksi lopuksi päädyimme Tallink MegaStarille, joka ei ollut ihan valmis matkustajaliikenteeseen. Laiva oli tullut edellisenä päivänä vesille ja sen kyllä huomasi. Pyysin laivalla Hesen tiskiltä vettä voidakseni nappaista aamulääkkeet; mutta työntekijä mutisi jotain siitä, että "en voi antaa hanasta vettä sillä meillä on hieman klooriongelmia hanavedessä". Huhhuh. Sitten alkoivat kuulutukset viiden minuutin välein "Meillä on teknisiä ongelmia, kuulutamme lisää viiden minuutin kuluttua". Läheisen aamiaisravintolan henkilökunta oli totaalisen pihalla. Suomeksi esitettyyn kysymykseen vastattiin viroksi ja samalla käveltiin pois. Pieni pala juustokakkua ja vesi; mitään hintoja ei ollut esillä, kassakuitista näit, että vesilasi maksoi 2,40 e. Pyytäessäni viivästyksestä johtuen ilmaista "santsivesilasia" sain vastaukseksi "Kokku kiikk käk muk vät nää", eli jotain viroksi. Samaista tarjoilijaa en enää nähnyt, vaikka yritin ehdottaa hänelle, että kävisi kysymässä esimieheltä luvan, että saako hän laskea asiakkaalle vesihanasta ilmaiseksi vettä.

Lopulta laiva lähti tunnin ja kymmenen minuuttia myöhässä, syystä, jota meille ei koskaan kerrottu. Ilta-Sanomien toimittaja viivästyksen syyn lopulta avasi; "ramppiongelmia".

Se, mikä tässä jälkitunnelmissa on nyt traagisinta on, että silmät ovat rutikuivat, nenä kutisee, rahat on loppu, peräpukamat ovat kovilla, selän jännitystilat samoin, pyykättävää riittää, laskuja samoin mutta huomaan miettiväni SAMANTEIN uutta reissua! 
Miten tässä nyt näin kävi, vara-Cacib -masennus onkin muuttunut vuorokaudessa teemaksi "Vara-Cacib Cacibiksi ja äkkiä, minne seuraavaksi"?


Kiitos King Tours ja matkaseura vielä kertaalleen! Vaikka tulokset eivät olleet mieltä myöden, matkaseura pyyhki alakulon mennessä. Ja tullessa.

21.1.2017

Missä menet näyttelymaailma?

Kaikenlaista sitä taas some puskee ja kännykkä soi. 
Kieltämättä olen vanhankansan ihmisenä ollut matkan varrella muutamaan otteeseen hämilläni. Hämillään olo on tuottanut koko joukon voimakkaita tuntemuksia ja äimistyksiä, mitä voikin tässä omassa blogissa lähteä puimaan estoitta.

Jossain vaiheessa tuntui, että Suomi oli täynnä Roger Hewittejä ja Kiefer Heatherlandeja, joita puski Englannista, Skotlannista ja Färsaarilta opettamaan piskuiseen Suomeen "dog handlingia".
Minulla oli jopa ilo kuulla erään ystävän kyseiseen handlauskoulutukseen menevän ja pääsin haastattelemaan häntä hetimiten koulutuksen jälkeen:
Minä: Mistä siellä oli oikein kysymys?
Nti Koira Hanskaan: No se on vaikea selittää.
Minä: Siis mitä siellä tehtiin?
Nti Koira Sojottamaan super positiooniin: No siellä juostiin ja juostiin, mä olin ihan poikki.
Minä: Siis mitä, te vaan juoksitte?
Nti Koirani tuijottaa namiin vaivatta: Se oli älyttömän iso halli. Se opettaja oli tosi flirtti, aivan ihana tyyppi. Me mentiin ja mentiin. Koiran pitää mennä meidän kanssa. Meidän pitää näyttää koiralle, että me mennään.
Minä: Siis oliko siinä mitä muuta kun tota juoksua?
Nti Koiran kanssa mentiin eikä meinattu: No oli siinä, mutta me juostiin niin valtavasti. En mä osaa selittää.


Jos jotain, niin handlausta ja kontaktia saattanee olla ehkä vaikeinta "opettaa".
Olin hiljattain erään menestyksekkään handlerin kurssilla, tosin itse istuen sivussa, kun taitava juniori vei koiraani. Opettajan oppia oli vaikea ainakin siellä sivussa kuulla, koska paikalla olevat koirat haukkuivat melkoisesti. Opettajan main goal oli ilmentää kurssilaisille, että "koira on parhaimmillaan tuijottaessaan namia, vapaasti seisottaen". Kuitenkin paikalla oli siis oma koirani, joka ei ole suinkaan sataprosenttisen namiorientoitunut. Silloin, kun oma koirani tuijottaa namiin ns. free stacking, sen takajalat saattavat olla täysin rungon alla ja perä samoin. Kouluttaja otti muutamia koiria privaattioppiin ja en ihmettele yhtään, ettei oma koirani osunut tähän arvontaan.

Miten lähdet tosiaankin opettamaan namikontaktia koiralle ja koirakolle, joka ei ole tottunut sitä käyttämään ja koira ei reagoi namiin?
Siinäpä kysymys. Lisäksi tulemme lempiaiheeseeni, eli oikea-aikaiseen palkkaukseen. Istuin aikoinaan Tommy Wirenin kurssilla kuulemassa, että "Ota omistajan koira mukaan oikea-aikaisen palkkauksen kurssille, ja kurssi kestää kuusi viikonloppua. Sitten kun opettelemme sitä (oikea-aikaista palkkausta) kanojen kanssa, selviämme yhdessä viikonlopussa".
Istuin kyseisellä kurssilla ehkä n. 10 vuotta sitten, ja minulle on edelleen mysteeri (sitä ei selitetty millään tavoin) miksi ja miten juuri kanat opettavat OIKEA-AIKAISEN palkkauksen kuusi kertaa nopeammin?
Kuitenkin hyvin selvää oli se, että "jos sata koiraa tarvitsee oppia jossain tietyssä ongelmassa, ja niille pyritään sitä antamaan tavalla x; kahdelle oppi menee perille kuin humps vain ja 98 tarvitsee räätälöidympää oppia".

No, tämä lienee yksi kompastuskivistä useammallakin koiranomistajalla, sillä hiljan saimme lukea erään ulkomuototuomarin, joka on myös ansioitunut valokuvaaja, harmittelevan "jatkuvaa naminsyöttämistä" koirille näyttelyissä.
Sepä. Namia nakataan olan takaa, vauhdissa, pöydällä, lattialla ja kuvaustilanteessa. Eittämättä sitä annetaan "varmuudeksi", törötyksen parannukseen, kontaktin luomiseen/ylläpitämiseen, vahingossa, ilman ajatusta, vakuudeksi, varmennukseksi, kun ei ole muutakaan tekemistä, luullaan, että NYT on oikea hetki ja sitä PITÄÄ antaa, kun koira haluaa, ja koska halutaan vahvistaa omaa/koiran käytöstä.


Todellisuudessa ongelmat ovat paljon syvemmällä.
Niin kuin aina. Veli pärjää paljon paremmin ja sisko esiintyy hienommin. Siskon hihna on hienompi ja veljen esittäjällä on puku. Siskon handlerilla on hihoista joustava jakku ja veljen koiralla on timanttipanta.
Taustalla on kuin onkin jakkupukuja ja silkkisolmioita ja todellisuudesssa voiton tavoittelusta tulee niin suuri issue, että "Rontin" kanssa on käyty skotlantilaisen Hewitt Hemingwayn esittämiskurssilla juoksemassa maneesia ympäri ja Wirenin luona on käyty syöttämässä kanoja viikonlopun verran, jotta oikea-aikaisuudesta saadaan kiinni. Resco on erittäin last season, ja nyt mennään punotulla hihnalla, jossa on koiran karvojen väriin sointuvia dimangeja.
Harvoin kuitenkaan esittäjä/omistaja osaa kuvailla koiransa esittämiseen liittyviä "ongelmia" kovin syvälleluotaavasti. Enemmän tuntuu, että "tuomari on sokea" ja "takanatuleva juoksi meidän päälle" ja Rontti oli "pahalla tuulella, koska jouduimme heräämään niin aikaisin". Joskus jopa "pöytä oli liian pieni" ja "Rontin kynsi oli kipeä".
Hermostuminen, jännitys, pärjäämisen ja näyttämisen halu näyttäytyvät koiranäyttelyn kehässä parhaimmillaan ja pahimmillaan.

Koiran oma mieli ja luonne tuntuu olevan monelle mysteeri ja satunnaista "hyppelehtimistä" lähdetään herkästi korjaamaan vesiterapialla ja sähköimpulsseilla. 
Kehän reunalla saattaa olla juoksuaikainen narttu, tärppipäivillä, mutta ensisijaisesti apua koiran "pompsahteluun" haetaan aina fysioterapiasta ja asentokorjaukseen perehtyneeltä nivelkorjaajalta.

Koira opetetaan barwaxanille (juoksemaan näyttävästi esittäjän edellä) ja esittäjä pukeutuu sen mukaan, että koiran siluetti on edukseen esittäjän jalkojen edessä. Kilpailijoista otetaan ennakkoon selvää ja "leppoisasta näyttelypäivästä samanmielisten kanssa" on nyt tullut VOITONtavoittelua; tiimivärien ja -vaatteiden kakofoniaa, tiimiteltassa, tiimimustikkapiirakan äärellä.

Lopulta viemme kehään ELÄIMEN, jolla on erilaisia päiviä, ihan kuten meillä itsellämmekin. Eläin, koira, voi olla vain väsynyt ja tympääntynyt. Biorytmit, hormonit, vietit ja vaistot rytmittävät myös koirien elämää.
Jollei voittoa tai edes hopeasijaa heru, alkaa somessa vuolas selittely "Bella ei suostunut liikkumaan", "se on isänsä poika/tytär ja/tai äitinsä poika/tytär siinä suhteessa". Aivankuin veltto tapa liikkua olisi selitys kaikkeen ja ainakin geeneissä. Eikö voitaisi olla vain iloisia siitä, että koiramme on "eläin" ja sillä on oma tahto? Missä menet näyttelymaailma, kun kaiken pitäisi aina olla priimaa? Jollei priimaa heru, on aina vika jossain. Selittelyt viedään kehän jälkeen someen.


Joseph Joyriderin handlauskurssin käymisestä on tullut elinehto.
Kehään ei voi mennä enää taviksena, on täytynyt ponnistaa joko rotuhistorialla (mielellään +20 vuoden tausta, em. kilometreillä saa olla suht rauhassa, viedä myös Rescolla!), tai omata turkinväriin sopiva timanttihihna, kontakti koiraan pitäisi olla kunnossa, varo tekemästä itseäsi säälittäväksi kertomalla, että "kyllä se kotona", koska koiraa on pitänyt treenata myös maneesissa/agilityhallissa/peiliseinällä/kimppatreeneissä. 

Juniorhandlereitakin pörrää ympärillä. 
Tiedän monia todella taitavia handlereita, joilla on eittämättä huipputulevaisuus edessään koiranäyttelyiden ja koirien esittämisen  parissa. Kuitenkin tiedän myös handlereita, jotka hakevat "valmista" koiraa. Kun kerrot heille, että "tämän kanssa pitää tehdä töitä" alun innostus laantuu ja et saa pitkään vastausviestiisi, johon otat omaa aikaa + 20 minuuttia, enää mitään vastausta.

Yritän pistää vastaan kaikin tavoin. 
En mene maneesiin, en halua irlantilaisen Tim Spencer Smithin handlauskursseille, kanat minua kyllä hieman kiinnostavat, mutta timanttipanta ei. Haluaisin huolettomuuden takaisin ja keveyden astua kehään. Se, että olen alkanut itse laskea pisteitä ja metsästää puuttuvia serttejä, saa minut huolestuneeksi. Tuntuu, että kotioloissa lässytän koirilleni yhä enenevässä määrin, lorottelen öljyjä kuivamuonaan ja muhennan lihaa höysteeksi, lenkitän ja juoksutan, haen sitä MINÄ ja KOIRANI- bondausta, jota koen, etten enää kehästä ja näyttelyistä saa. Tapaan kuitenkin yhä näyttelyissä HYVIÄ tyyppejä koirineen, mutta huomaan heidän puvuista, pannoista, hihnoista ja asenteesta, että "jaaha, sitä on oltu Mark Spencerin kehäkursseilla ja luettu Whippetlehdestä Pär Smithin haastattelu, jossa kyseinen kesäinen tuomari vinkkasi ottamaan oppia kilpakumppaneista, tekemään paremmin ja enemmän ja loppuviimeksi pukeutumaan parhaimpiinsa".

Niin miksi? Voittaakseen vai nauttiakseen?

Halikaa koirianne. Ne ovat valtavan ihania ja vilpittömiä ja niiden fiilikset heijastuvat teistä itsestänne. Olkaa vähemmän kireitä niin koirannekin löysää. Kohdalle sattuu kuitenkin pari kertaa kesässä se lupsakka tuomarikin, jolle koiran ja esittäjän rentous on silmiinpistävän ihanaa.

Rennoin rantein, nauttien, fiilistellen ja ihastellen. Me olemme lopulta "vain ihanan rodun parissa" ja meidän tulisi tottavie nauttia rotuvalinnastamme kärvistelyn ja irvistelyn sijaan.

Jutun kuvat oma kuva-arkisto ja ne ovat kuvituskuvia eivätkä liity varsinaisesti juttuun.

16.1.2017

Rentouttavaa talvilenkkeilyä.

Miten se pääseekin aina kevään, kesän ja syksyn aikana unohtumaan millaista talvilenkkeily koirien kanssa kaikessa kamaluudessaan on.
Mittari näyttää miinusta, todellisuudessa kävelen sohjossa. Mittari näyttää plussaa, todellisuudessa luistelen väärän kenkävalinnan johdosta mitenkuten. On pimeää, tuulista, viimaisaa, ankeata. Ohittaessaan lumisen pellon sitä miettii, että "tuolla me kesäkuussa kirmasimme timoteiden seassa". Nyt pitäisi olla reiteen asti ulottuvat saappaat, että pellolle edes kannattaisi yrittää. Johtuuko pimeydestä, roskakorien vähyydestä vai pakkasesta - vai kaikkien em. asioiden yhteisvaikutuksesta; tienpientareet ovat vääränään pakastepökäleitä, joita omistani kaksi sankaria narskuttaa.

Ostin valopannat koko katraalle.
Ovat tietokoneesta (esim.) ladattavaa mallia, mutta eihän ne tietenkään ole valmistettu kuin elokuvissa, vaan osa valkoisista pannoista on VALKOISIA, kirkkaan loisteliaita ja osa taas vihertäviä, mattavaloisia. Osaa saa olla kokoajan lataamassa, osassa lataus kestää pidempään. Ja pukea nekin pitää. Klikata päälle ja lassota kuhunkin pantaan oikeat koirat.

Pukeminen on aloitettava puolta tuntia ennen lähtöä.
Tämä minulta unohtuu aina kevään ja kesän aikana. Takamus pystyssä, selkä mutkalla metsästät viittä koiraa ja ähkien ja puhkien puet mutkalle meneviä koiria. Pakkasen oikein purressa puet viisi koiraa KAHDESTI. Teepparit alle ja takkia päälle. Tämä tietenkin kahdesti päivässä. Kummasti kesällä vetristynyt selkä alkaa taas huutaa hoosiannaa ja kerätä jumeja ja juntturoita. Jotka on muuten kipeitä.

Jahka olet onnistunut lassoamaan koirat paikoilleen puettaviksi, tulee vielä valopannat kaulaan. Osalle pannat tulevat ennen varsinaista pantaa, osalle jälkeen. Hyvä jos puoli tuntia riittää tähän rumbaan. Kun olen saanut omat vermeet niskaan olen usein jo aivan hiestä märkä ja vain vaivoin puuskutan michelinukkona michelinkoirieni kanssa ovesta ulos.

Sitten se kaikki hauska alkaa.
Väärät kengät. Mutta enää et jaksa kääntyä takaisin ja vaihtaa toisiinkaan. Olet kävellyt kuusi askelta ja hihnat ovat ensimmäistä kertaa solmussa ja dipanneet myös handsfreen piuhat sekaan. Tähän tilanteeseen orava ja flexissä väykyttävä terrieri ja yksi koirista alkaa kakkia parkkikselle, niin ahh, miten ihanasti lähtee rentouttava lenkkeily liikkeelle.
Huudat terrierin omistajalle, että voitko hetken odottaa, että me päästään väistämään tuonne. "Nää on tuttuja keskenään, tää on ihan mukava koira" ja sitä rataa. Toistat miljoonatta kertaa mantraa siitä, että "Minulla on tässä viisi koiraa, jotka painavat yli 80 kiloa, mulle on helpompi väistää". Terrierin omistaja (joka siis ulkoiluttaa yhtä koiraa) huikkaa iloisesti: "Mulla on yhdeksän koiraa. Mulla on niistä viisi (tai neljä) ja mun (jollain sukulaisella) neljä (tai viisi)". Jepjep.

Keväällä ja kesällä unohtuu sekin, että syksyyn/talveen/vuodenvaihteeseen osuu yleensä kaikkien kulmakunnan narttujen juoksuajat. 
Vuoronperään.
Kyllä sen sitten huomaa, kun kuudellakymmenellä on yhtäaikaa. Että voi viisi koiraa pistää hanttiin. Sitä kun voi löytyä samaan aikaan tien vasemmalta JA oikealta puolelta viesti, joka pitää lipittää läpikotaisin. Yksi koira kakkaa ja kaivat kohmeisin sormin kakkapussia. Yksi koirista käyttää pitstopin oitis hyväksi ja nappaa ranteenpaksuisen kakan parempiin suihin, suupieliä pitkään autuaana lipoen. Mikä kumma siinä on, että kakankeräystilanteessa lähistöllä on aina lihapiirakan puolikas, kakkapökäle ja oksennus? Kaikki imuroidaan. Yksi vetää pähkinöitä pää punaisena. Toinen lutsuttaa lenkkeilijöiden nenäliinoja ja kolmas kyttää oravia. Ja jokapaikkaan pitää vetää. ~ 80 kiloa whippetiä tuntuu about kuudelta rottweilerilta.

Yleensä juuri tällaisessa hektisessä tilanteessa meitä lähestyy vääjäämättä musta, iso, sekarotuinen koira flexissään. 
Olen nähnyt kaukaa heidän tulevan, mutta omistaja on keskittynyt rauhallisena näpräämään kännykkää ja koirakin on nuuskutellut lumikasoja intensiivisesti. Mutta NAPS sillä hetkellä, kun alat kaivaa kakkapussia ja metsästää syvälle lumeen plumpsahtanutta kakkaa, alkaa kuin salamaniskusta neito ja musta, iso, sekarotuinen koira JUOSTA kohti. Siinä jää kakat koloon, kun pitää äkkiä tehdä pakosuunnitelma.

Ajattelet juoksuttavasi koiria. 
Kyttäät sopivan metsän/kentän/pellon. Päästät pojat juoksemaan, ja pikaisen pinkaisun jälkeen huomaat toisen pojista alkavan evästää pökäleitä. Kakkaa syömätön koira jää kuin nalli kalliolle, kun yksi HOTKII läjiä kaukana horisontissa. Tarjoat nyt toiselle koiralle mahdollisuuden pinkoa metsässä. Se tekee saman. Etsii lähimmän kakan ja syö sen. Maiskutellen. Manaat kuuluvasti, että "ei tästä tule mitään" ja otat koirat kiinni. Teet sen viimehetkellä, sillä kuin tyhjästä metsän siimeksestä ilmestyy nainen porokoiran kanssa ja he jäävät seisomaan paikalleen teistä kolmen metrin päähän. Käännyt vielä kerran reuhtoessasi poikia metsästä katsomaan, mihin porokoira ja nainen menevät; että tuleeko kuinka kiire. No ei tule. Siellä he seisovat edelleen. Varmaan vieläkin.

Kotona rentouttavan lenkin jälkivaikutukset alkavat näkyä.
Toisten koirien peräpään tuotoksia kilvan nauttineet koirat alkavat tuntea "outoja vaikutuksia" ja ne näkyvät sitten matoilla. Eilen oli juuri tällainen ihana päivä kun isä ja poika yökkäilivät yhdessätuumin. Kuivamuonaoksennus on siitä "kiva" että se ei oikeastaan haise. Tai no, haisee jollekin ehkä ruisleivälle. Ulostetta syöneen koiran oksennus haisee lähinnä jäteaseman lietesammiolle, imelälle, kitkerälle ja luotaantyöntävälle. Se on ERITYISEN ruskeaa ja kokkareista mönjää.

Selkä on juntturassa. Ojentajat ja hauikset kuin punttisalin jäljiltä. Oksennusta on matolla, ripulia takapihalla, väkevä, voimakas ja pyörryttävä tuhnun tuoksu täyttää asunnon. Huomaat odottavasi lämpimämpiä ilmoja pelkästään siksi, että saisit pitää ikkunaa auki ja televisiota ei tarvitsisi katsoa silmät kirvellen, väkevän kakan hajussa.

Haluan kevään tänne heti.
Haluan pian unohtaa talvilenkkeilyn kirot taas hetkeksi.

Ja eikun pukemaan. Viisi koiraa ja yksi emäntä michelinukoiksi. Rotvallit, veto, pakastepökäleet ja flexien pauke kutsuu. 
Eiköhän siellä muutama oravakin jumppaa oksalla ja heitä Luxia pähkinällä päähän.