30.4.2013

Kohti koirasilmätestiä.

Yritäpä Googlata "koirasilmätesti". Google antaa kaikki 2 (kaksi) osumaa. Itsekin olen antanut 30.3. Lahdessa pidetyn koirasilmätestiin annetun valmentavan koulutuksen "valua" kaikki nämä viikot kunnes nyt avaan itselleni ja lukijoilleni aiheesta alla.



Tähän mennessä on siis pitänyt kurssittautua kasvattajan peruskurssin ja -jatkokurssin verran, käydä kehäsihteerikurssi + harjoitella 7 kertaa + pätevöityä 5 kertaa, lukea anatomian peruskurssi ja läpäistä se + perehtyä anatomian yhteydessä tuomarietiikkaan.

Kennelliitto on järjestänyt nyt parilla viimeisimmällä tuomarikurssilla silmätestiin valmentavan koulutuksen, joka on eittämättä hyvä asia. Sen verran paljon tuolla silmätestillä "pelotellaan".
Juttelin taannoin erään ulkomuototuomarin kanssa, joka totesi erään rodun tiimoilta; "vasta nyt osaan kysyä oikeat kysymykset".
Istuin itse noin vuosi sitten toisen ulkomuototuomarin pakeilla puhumassa koiran anatomiasta. Mahdoin löpistä huolella läpiä päähäni. Vuodessa on ymmärrystä tullut nimittäin kosolti lisää; ehkä minäkin osaisin nyt kysyä jollei oikeita niin ainakin parempia kysymyksiä.

Tätä tämä on. Ihan kokoajan syntyy uusia oivalluksia, uusia kysymyksiä ja taas niihin uusia oivalluksia. 
Koiraharrastus on siitä mielenkiintoinen laji ja harrastusmuoto, ettei siinä koskaan tule valmiiksi. Koirien tiimoilta juuri harrastamisen syvyys - jos sitä haluaa - on todella, todella mielenkiintoista. Ja kerran syvyyksiin sukeltaneena, sieltä ei ole poispääsyä.
Olen ollut kurssilaisten kanssa melko paljon tekemisissä ja hyvä niin, sillä vain ajatuksia jakamalla voi oppia lisää. Osa on äärimmäisen kunnianhimoisia ja minuakin syvemmällä uivia. Miksi koira heittää tassua liikkeessä oikeaan, miksi ylälinja pettää ja miksi lantio ei työnnä riittävästi. Osa on minunlaillani täynnä kysymysmerkkejä ja kokoajan tuntuu vähän ahdistavan; "en tuotakaan tiennyt tai osannut". Ihan joka päivä kuitenkin oppii uutta ja muhimaan jääneet asiat kirkastuvat matkalla. Hyvä niin.

Anatomiakurssi antoi valmiudet ymmärtää koiran luurankoa, luiden mittasuhteita ja vaikkapa liikkeen "tarkoitusta". 
Ja juuri kun olet oivaltavinasi jonkin aiemmin mieltäsi askarruttaneen asian, astuu tilalle uusi, entistä vaikeampi dilemma. Koira voi olla anatomisesti oikein rakentunut seistessä, sillä voi olla juuri oikeanlainen draivi ja maatapeittävyys liikkeessä, mutta voivoi, selässä ilmeneekin voimakas taivutusrasitus. Täydellistä koiraa ei tietenkään ole ja jokainen tietää (?) että kauniisti seisova koira voi olla liikkeessä pettymys ja päinvastoin. Kuitenkin vain anatomiaa tuntemalla ja ymmärtämällä koiran olemuksen - sen sisimmän - ymmärrys syvenee. Koira, sen olemus seistessä ja sen liike "aukenevat".

Koirasilmätestiin valmentavaan koulutukseen oli ilmoittautunut 62 kokelasta. 80 kokelasta laittoi hakemuksen Kennelliittoon. 
Kouluttavia tuomareita oli neljä, ja ns. koekoiria 12 kappaletta. Jossain määrin kurssin alussa aikaa tuhriintui peruskysymyksien äärellä ennen kuin päästiin tositoimiin. Ensimmäisen ns. harjoituskoiran kanssa oli nähtävä mm. sillä esiintynyt perhoskirsu sekä eriväriset silmät. Saimme esimakua siitä, mitä kaikkea koirasta on kyettävä näkemään ja kuvaamaan.
Varsinaiset harjoituskoirat edustivat monia eri rotuja ja koiratyyppejä. Meidät jaettiin neljään eri ryhmään ja saimme tietyn ajan puitteissa kuvata koirat omiin muistiinpanoihimme. Lopuksi ulkomuototuomarit kuvasivat koirat "niin kuin ne kuuluu kuvata".

Otan kuvailuista yhden esimerkin.
Tosin se on varsinaisen kurssin jälkeisestä sähköpostitehtävästä, mutta antaa osviittaa siitä, mitä MINÄ olen nähnyt ja kuvannut ja miten koira OLISI parhaimmillaan tullut kuvata:
oma kuvaus:
Neliömäinen, korkearaajainen, kevyehköluustoinen. Pitkä pää, loivahko otsapenger. Pitkä, ja voimakkaasti kulmautunut lapa, lyhyt ja pysty olkavarsi.
Pitkä kaula, kaareutuva selkälinja. Pitkä lanneosa, putoava lantio. Leveähkö reisi, pitkä sääri. Korkea kinner. Voimakkaasti kuroutuva alalinja. Suorat ranteet. Lyhyt, tiivis karvapeite. Punavalkoinen.


kouluttajan kuvaus:
Solakka, lihaksikas, kaarevalinjainen. Neliömäinen ja raajakas. Keskikokoa pienempi kevytrakenteinen koira, jolla lyhyt, kiiltävä ruskeavalkoinen karva. Kuonoa kohti kapeneva pitkänomainen pää, jossa kalloa lyhyempi kuono-osa. Ruusukorvat, tummat silmät. Pitkä, kaartuva ja kapea kaula. Niukat etukulmaukset, selvästi voimakkaat takakulmaukset. Pyöristyvä ylälinja, kuroutuva alalinja. Kaareva, kintereisiin ulottuva häntä.

Se, mitä kuvauksissa ei saa sanoa, on ollut melkoisen yksiselitteistä; ei kaunis sitä ja hieno tätä tai toivoisin paremman sitä tai tätä. 
Muu kaikki kuvailu onkin sitten haasteellista. Liian yksityiskohtainen kuvaus - tai epäolennaisuuksiin menevä - ei sekään ole hyvästä. Vrt. omassa kuvauksessani mm. suorat ranteet tai korkea kinner. Mieluummin "niukat etukulmaukset" kuin "pitkä, voimakkaasti kulmautunut lapa ja lyhyt ja pysty olkavarsi". Tosin oma kuvaukseni ei ehkä ole ihan väärinkään, mutta verrattuna kouluttajan kuvaukseen se ei välttämättä ole "riittävä".

Koulutuspäivän jälkeen kerroin ystävilleni, että minusta tuntui siltä kuin olisin ollut viikon Ibizalla ja sen jälkeen vielä 80 kertaa vuoristoradassa. 
Olo oli kahdentoista (12) koiran jälkeen todella kaikkensa antanut. Mitä se olisi 80:n koiran jälkeen - kuulin itseni mukaan lukien monen pohtivan tupakkapaikalla.
Koirasta voi olla "helppo" nähdä tiettyjä asioita; mittasuhteita ja kokoa (mitä itse en esim. ollut yllä olevasta koirasta älynnyt edes kuvata), mutta koirasilmätestissä tulee olla valmius nähdä ihan kaikki; eriväriset silmät, perhoskirsu, kaksoiskannukset, periksi antava selkä, karvan laatu, tukilinja, säkä, selkä, lanne ja niin edelleen. Kuvata (ja nähdä) kokonaisuus.

Huomasin kurssilla joidenkin koirien olevan selvästi helpompia kuvattavia ja samalla esimerkisi tiibetinterrierin kohdalla, että "siitä on todella haasteellista nähdä yhtään mitään". Toki niin lyhyt- kuin pitkäkarvaisetkin koirat on kopeloitava käsin läpi, mutta toiset koirat olivat kuitenkin helpommin kuvattavia kuin toiset. Joutui oikein pinnistelemään, että kaikista "näki" ja "tunsi" asioita.

Koirasilmätesti on siis yksinkertaisuudessaan näkemänsä kuvaamista.
Mutta aina ei vain kaikki näy ja aukene. Kokelaalle tietenkin pitäisi. Jotta testistä pääsisi läpi. Muistan koulutuksessa eräänkin koiran, josta kuvasin sillä olevan tiiviin selän kuullakseni myöhemmin tuomarin kuvaavan: "selkä on pehmeä ja antaa periksi". Lohdutuksekseni sain kuulla, että selkä antoi nimenomaan liikkeessä periksi, olin kuvannut sen seistessä tiiviiksi ja vahvaksi. No, miksen ollut nähnyt sen liikkeessä pettävän? Hyvä kysymys. Voiko kaikkea ylipäätään nähdä? Puolustuksen vastakysymys.

Istuessani Oslon lentokentällä taannoin liki 10 tuntia ehdin tehdä 12:sta koiran kuvailut omatoimisesti (koirakirjasta). 
Kuvailua on harjoiteltava, harjoiteltava ja harjoiteltava. Ihanteellista olisi, jos se tulisi selkänahasta mutta kyllä siinä joutuu itsensä laittamaan peliin ja makusteltava kuvaa, koiraa ja omia sanavalintojaan. Ennen kuin se kenties jonain päivänä lähtee "kuin itsestään"?

Kuvauksen tulisi olla mahdollisimman monipuolista ja kuvaavaa. 
Omalla kohdallani ongelmakohdat ovat nimenomaan tuossa monipuolisuudessa; tähän asti värit ja karvanlaadut ovat tupanneet unohtumaan ja harjoitustehtävissä Ladaa kuvatessani "kantikas" olisi ollut oikeampi sana kuin "neliömäinen". Porschen kohdalla taas sanaparini muotopuhdas-linjakas kohdalla "kaarevalinjainen" olisi ollut parempi sanavalinta.
Oikea kuvailusanasto on siis vielä hakusessa. Lisäksi olen saanut palautetta siitä, että kuvailen mieluusti koirien reisiä; vahva ja leveä. Oman rotuni vaikutus näkyy selvästi ja ehkä jopa liiaksi kuvailuissani. Tämä on muuten kurssilaistenkin kanssa keskusteluissa esiin noussut seikka; jos omassa rodussa suoraselkäisyys on ilmeistä, esimerkiksi whippetin ylälinja näyttää "jyrkästi putoavalta" vaikka se olisi vain "hieman laskeva". Jos omassa rodussa ryhti on tärkeä rotuun kuuluva seikka, siihen kiinnittää muissakin roduissa huomiota. Lisäksi jos omien koirien kanssa on sanomista alaleuassa, pään muodoissa tai hännän kiinnityksessä, em. asioihin kiinnittää huomiota kaikissa koirissa.

Lahden KV-näyttelyn ulkoilupaikalla viime sunnuntaina huomasin tutkailevani ympäristön koiria jatkuvasti: "joku terrieri, mikähän se on", "joku vesikoira, voi ei, mikä niistä" (kauhukseni koirasilmätestissä on myös rodut osattava) ja erään kehän laidalla istuessani pohdin kovasti "läpsyttäviä etuliikkeitä" ja "onko nuo nyt sirppikintereet vai ei" sekä huomasin selittäväni vierustoverille  "mistä rintalastan kärjen esiin työntyminen johtuu".
Aiemmin sitä vain katseli koiria. No eipä enää. Aiemmin sitä vain tykkäsi jostain koirasta ja ei pitänyt toisesta, nyt hakee syitä ja selittelyjä MIKSI ja jää näyttelyn jälkeen vielä pitkään pohtimaan kintereitä, alalinjoja ja mittasuhteita.

Kuva Googlen kuvahaku © Steven Robinson

Tietolaari: haavojen hoito ja paraneminen.

Yksi vakiohuolenaiheita keskustelupalstoilla on whippetille sattuvat (-neet) haavahaaverit. 
Koska whippet on hyvin lyhytkarvainen ja sen kehon rasvaprosentti on lähellä nollaa, iho on altis tapaturmille. Eritoten silloin, kun koira juosta viilettää metsässä, koirapuistossa tai muutoin kavereiden kanssa sata lasissa voi oksa tai juoksukaverin hammas osua - ja upota - kylkeen tai muualle koiran ihoon.

Haavat ovat usein sangen ikävän näköisiä ja ensimmäinen omistajan ajatus yleensä on suuri huoli ja hakeutuminen eläinlääkäriin. 
Tikkauksessakin on kuitenkin ongelmansa; whippetillä ei juuri "ylimääräistä" ihoa ole ja jos tikkaukseen päädytään, tikit usein aukeavat, kuten allaolevasta kuvasarjasta voimme nähdä.

Sen verran on oman lauman kanssa haavereita sattunut, että harrastusvuosien alkutaipaleella lähdin niitä herkemmin eläinlääkäriin näyttämään ja sain eri hoitotilanteissa kuulla, että jos haava on erityisen pitkä ja/tai syvä, se on hyvä tikata. Sensijaan jos haava on esim. kulmahampaan aiheuttama "repeämä" tai pinnallinen "pistohaava", se paranee yleensä kotikonstein mainiosti. Toki haavojen kanssa on aina olemassa tulehdusriski, mutta  nopealla ja perusteellisella haavahoidolla pärjää kyllä kotikonsteinkin.

Jos olet yhtään epävarma haavanhoitotaidoistasi, on ilman muuta hyvä näyttää haava aina eläinlääkärissä, mutta allaolevan kuvakollaasin on tarkoitus näyttää ja lohduttaa lukijaa; kotihoidollakin pärjää.

Jos haava kuitenkin hyvästäKIN kotihoidosta huolimatta alkaa erittää tai näyttää tulehtuneelta, on aina hakeuduttava eläinlääkäriin ja haettava tällöin koiralle antibioottikuuri.
Allaolevat kuvat voivat järkyttää herkimpiä lukijoita:

Tässä kaulan seudulle sattuneet puremat kuvattuna. Haavat tikattiin, mutta kaikki tikit aukesivat. Puremasta on kuvaa otettaessa kulunut 10 päivää.
Koira sai antibioottikuurin, koska haaveri sattui maastokisoissa ja tikkauksen yhteydessä haava-aluetta ei kyetty kisaolosuhteissa kylliksi siistimään (karvat tulisi aina ajella), ja haavoja hoidettiin kotikonstein - poistin mm. itse kaikki haavojen toisella reunalla repsottaneet tikit. Runsasta huuhtelua; onkaloita huuhdeltiin mm. miedolla suolaliuoksella ja laimennetulla Betadinella.

Tässä haavat ovat 16 päivää vanhoja.
Toiset vannovat suihkuttelun voimaan, minä kuulun niihin, jotka "kuivattavat" haavaa, eli käytän kaikissa haavojen hoidoissa Bacibact-puuteria. Näissäkin; sen jälkeen kun haavoista oli ensin huuhdeltu tulehduseritteitä aiemman kuvatekstin tavoin.

 24 päivää vanhat haavat.

Tässä whippetille tyypillinen kylkihaava. Kuvassa 7 päivää onnettomuuden jälkeen.

 10 päivää vanha haava.

 12 päivää onnettomuudesta.

 14 päivää.

16 päivää onnettomuuden jälkeen haava näytti tältä. Hyvin parani!

Vannon siis seuraavien tuotteiden - ja toimenpiteiden - nimeen:
heti haaverin jälkeen haava huuhdellaan huolellisesti Septidinillä. Sitä saa apteekista mm. suihkeena. Runsas suihkutus, niin, että haava "ui" Septidinissä. Sitten Bacibact-puuteria ja side vaihdetaan päivittäin: muutaman ensimmäisen päivän käytän Septidiniä, ja kun haava alkaa pikkuhiljaa kuivua, käytän enää vain Bacibactia; aina uusi tuputus haavaan siteen vaihdon yhteydessä. Apteekista saa myös erikokoisia haavatyynyjä; 5 x 5 cm on meillä ollut suosituin koko. Lisäksi käytän Hypafix-kangasteippiä, jolla kiinnitän haavan päälle laittamani haavatyynyn koiran karvaan; se tarttuu todella hyvin.


29.4.2013

Lenkillä 21.4.2013

Pienellä viiveellä tulee nyt blogitarinat. Mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. Rästissä olisi vielä yhtä sun toista tarinoitavaa. Pidemmittä puheitta siis taannoiselle sunnuntailenkille tähän malliin:

 Kevään ensikukkanen. Sieltä ne puskevat!

 Pojat tiirailevat. Isä ja poika.

 Kello on 11.40. Ensimmäiset jonottavat jo sunnuntaikaupoille.

 Fawnit auringossa. Isä ja poika tässäkin kuvassa.

 Opaskyltti ohjaa Ikeaan!

 Highway patrol partioi Hakunilassa.

 Kiire kotiin!

Toki takaisinkinpäin kiiruhdetaan suu messingillä!

21.4.2013

Bali tutustuu pihapiiriin kera kevään ensimmäisten auringonsäteiden.

Pienenpieni Bali on ilahduttanut laumaamme jo kokonaisen viikon. 
En muistanutkaan, kuinka usein pennulta tulee pissa ja kuinka terävät pennun hampaat ovat! Usein - ja ovat TODELLA terävät.

Balille ihan kaikki on uutta ja viikon aikana olemmekin ehtineet tutustua niin (sadekeli)lenkkeilyyn, ostariin, eläinlääkärin vaakaan, lokkeihin, ohikulkijoihin, vesilätäköihin - ja ihan kaikkeen, mitä eteen sattuu. Kaikki on uutta!
Lauma - vanhimmat - mörreilevät vielä ja katsovat tulokasta pitkin nenänvartta, kuten kuuluukin. Kun Bali tepastaa tonteille, muut häipyvät vähin äänin. "Herramunjee, en saata olla samassa huoneessa TUON olion kanssa".
Bali sanoo huihai, puree sähköjohtoja, mattoa, viherkasveja, pissii lattialle, matolle ja satunnaisesti pihalle ja nakertaa luita, sähköjohtoja, leluja, mattoa ja viherkasveja. Se on pennun tehtävä.
Naskalihampaat pureutuvat myös mieluusti meidän ihmisten nenään, käsiin ja lenkkareihin. Ihan mihin vain. Onpa jännää lähteä pitkästä aikaa tutustumaan pentuun - ihan näin pieni vaava minulla on ollut viimeksi reilu 6 vuotta sitten, kun Luxi tuli kotiin. Huima - lauman nuorin- oli tullessaan 4,5-kuinen, joten se oli jo verrattain "pikkuvanha" liittyessään laumaamme. Sisäsiisti, siivo ja sieväkäytöksinen.

Bali tuntuu inhoavan sadetta, lätäköitä ja epämääräisiä lumimössöjä tiellä, joten tänään auringon paistaessa ja asvaltin ollessa kuivaa, hän ilakoi olan takaa pihallamme. 
Tulimme "lenkiltä" (juu, lenkit on olleet Balin mukaisia, n. 1-1,5 km) kotiin ja lapsi sinkoili kotimme edustalla sinne ja tänne kera auringonsäteiden, joten äkkiä nappaamaan kamera matkaan ja ikuistamaan Balin pihapiirin tutkimusta tähän tapaan:

Balilla on ihan omat pihatalkoot. Riips ja raaps, hän harventaa.

Ja sitten keulitaan! Olikos täällä missä muualla jotain syötävää?!

Juhuu! Naapurin pihalta löytyy tulppaanin taimia. Nam.

Jiihaa, ihan mieletöntä, kun on kuivaa ja aurinkoista! Kamera ei pysy Balin vauhdissa.

Välillä otettiin positionia tähän malliin.

Ja sitten taas nikerrettiin. Että täällä on näitä rikkakasveja.

Naapurin tyttö tuli pihalle moikkaamaan. Ja Bali pussaa.

Tämä vetäisi paremmin, jos syön tuon mähmän putken suulta. Nam ja maiskis.

Nyt on kiire.

Pihamuuri on tutkittava tarkkaan. Onko muurari kohdistanut kivet oikein?

Facebookissa sanoivat jäätävän hienoksi katseeksi. Sanoisin jäätävän styleksi puppikseksi. Ihan mä tässä tikkana törötän, kunnes puren taas ja kovaa. Pissat lirautan mennessäni ja tullessani ja sitten kiusaan vähän vanhempia koiria siinä sivussa. Puppisilmeellä saan (ihan) kaiken (taas) kuitenkin anteeksi.


20.4.2013

Kenzolassa pohditaan.


Lenkeillämme on taas tupsahdellut mieleen yhtä ja toista.
Ajatuksentynkää, piukkaa pohdintaa ja virkkeiden vatkausta.

Luin Ilta-Sanomista 17.4. seuraavaa:
(case Alppila)
"Tapauksen jälkeenkään opettaja ei nähnyt toiminnassaan mitään moitittavaa. Tämä oli selkeä riski, koska hän työskenteli erityisluokassa, missä erityisesti täytyy tuntea voimankäytön rajat".
Helsingin perusopetuslinjan johtaja Outi Salo

Aloin leikitellä lauseella. Mitä jos opettaja-sanan korvaisi ministerillä? Laittaisi siihen tilalle korruptoituneen johtajan, optioilla vehkeilijän tai omaa etuaan tavoittelevan grynderin?
Kuinka monta kertaa olemme saaneet lukea esimerkiksi juuri ministerien toilailuista, on menty yli sieltä missä aita on matalin, hankkeiden kilpailutukset on menneet sinne päin ja verorahoilla pröystäilty enemmän kuin laki sallii? Uutisissa puoluetoverit läiskivät tovereitaan selkään ja ymmärtävät. Jos taksiseteleitä on mennyt liikaa, hallitus myöntää niitä pika-asetuksella lisää. Ministerit pahoittelevat - ehkä - ja sanovat "en tarkoittanut". Ja saavat lapsellisten tekstiviestikohujen jälkeen yhä sympatiaa.

Jos media haluaa, että mietitään sitä mitä opettaja - joka ehkä ensimmäistä kertaa puuttuu räävittömän teletapin käytökseen - viestittää käytöksellään yhteiskunnalle, lapsille ja vanhemmille, niin mitä nämä keplottelevat ministerit ja öykkäröivät johtajat sitten viestittävät? Miksi lapsen käyttäytymiseen puuttumisesta on tullut yht'äkkiä "punainen vaate"? Miksi tuntuu siltä, että silmäätekevät saavat tehdä mitä vain; eikä media tällöin marssita johtajia vastuuseen ja pidä heitä otsikoissa? Miksi tuntuu siltä, että liian moni yhteiskunnallisesti merkittävä asia painetaan villaisella ja media keskittyy toisarvoisiin asioihin? Missä on syvällinen keskustelu? Miksi hurskastelusta ja lain kirjaimen viilauksesta on tullut tärkeämpää kuin asioiden syvällisemmästä pohdiskelusta? Miksi media nostaa lillukanvarret tärkeämpään osaan kuin itse ASIAN?

En vain osaa nähdä Alppilan opettajan käyttäytymisessä irtisanomisperusteita, vaikken toki tunnekaan tapausta läpikotaisin. Haluaisin, että jos tilanne menee "sellaiseksi", että siihen pitää puuttua, siihen saa ja pitääkin puuttua. Minusta lapset tarvitsevat rajoja ja puuttumista. Se jos mikä on välittämistä.

Katsoin TV2:n Silminnäkijä-ohjelman muutama ilta sitten. 
Siinä TV2 oli maksanut kahdelle koirakolle koulutuksen kahdella eri koirankouluttajalla. Toinen oli ns. namikouluttaja ja toinen johtajuuteen nojaava. En mainitse tässä nimiä, koska muistan vain toisen kouluttajan nimen.
Kaikilla koirilla oli samankaltaisia ongelmia. Toisella omistajista oli 1 koira, toisella 2. Ne vetivät hihnassa, keulivat ja rähjäsivät muita koiria kohdatessaan.

Korvaani pisti erityisesti namikouluttajan sanoma, missä hän kyseenalaisti johtajuuteen perustuvaa koulutusta sanomalla "Koiraa ei pitäisi kouluttaa pelolla". Allekirjoitan väitteen yksinkertaistettuna. Mutta samalla ihmettelen sitä, että JOHTAJA olisi automaattisesti pelottava? Minusta hyvä johtaja on järkevä, fiksu, oikealla tapaa toimintatarmoinen, ohjaava, vierellä kulkeva ja ylipäätään henkilö, joka omalla auktoriteetillaan ja järkevyydellään OHJAA oikein ja niin, että koiralla on miellyttävää olla ja elää -> stressi väistyy. Koiran ei silloin ITSE tarvitse enää ottaa ohjia ja päättää; sen on helpompi olla ja elää, kun toinen, omistaja, ottaa vastuun. Tällöin koira myös voi elää stressittä. Asia, mihin koira kaikessa pyrkii -> rauhaan.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut täällä blogissani siitä, että me ihmiset voisimme leikkiä ajatusleikkiä koskien omia työpaikkojamme. Johtaja, joka suuttuu, räyhää, tulee humalassa työpaikalle ja pitää alaisiaan varpaillaan "huvin vuoksi" tai on muutoin epäpätevä tehtäväänsä -> sellaisessa työpaikassa tai sellaisen pomon alaisuudessa ei ole hyvä olla. Alaiset eivät parhaassa tapauksessa tiedä toimenkuvaansa, yrittävät miellyttää tuuliviiri-pomoaan kuka mitenkin ja hermoilevat hermoilevan johtajansa otteessa usein sairaslomalle asti.

Eihän se oikea johtajuus näin mene. 
Sellainen työpaikka, jossa kaikilla on selkeät toimenkuvat ja liikkumavarat, ja missä johtaja on tasapainoinen ja tasapuolinen - hommat sujuvat ja kaikki voivat hyvin. Niin alaiset kuin johtajakin.
Mitä tulee koirankoulutukseen, niin ilmanmuuta ei-toivotun käytöksen huomiotta jättäminen ja oikean käytöksen palkkaus = monasti toimiva ja oikea avain auvoiseen yhteiselämään.
Ohjelmassa ollut "tiukemman linjan" kouluttaja oli kuitenkin erittäin osaava ja sai minut mietteliääksi. Varsinkin, kun koulutussession päätteeksi se koirakko, jota koulutti johtajuusteoriaan pohjaava kouluttaja, toimi lopulta paremmin. Häiriökäyttäytyminen tuntui kitkeytyneen kokonaan neljän koulutuskerran jälkeen kun namikoulutuskoirakko hapuili vielä.

Johtajuus ei siis mielestäni tarkoita sitä, että koiralta viedään luonne, se alistetaan ja koira muuttuisi pälyileväksi ja/tai olemukseltaan maataviistäväksi.
En ylipäätään liputa minkään koulutussuunnan puolesta mustavalkoisesti. Yhdellä koiralla toimii yksi tapa, toisella toinen. Haluan omalta osaltani tuoda esiin sen, että hyvä johtaja = hyvä johtaja. Koira ja ihminen voivat silloin kumpikin hyvin.

Minulla kasvaa kotona nyt pieni pentu. 
Tätä kirjoittaessa 9-viikkoinen. Annan sen olla ja elää, olla pentu. En lällyttele ja sylittele sitä, koska mielestäni se olisi karhunpalvelus. Vaikka se on pieni, on se pian suuri. Sen on opittava mahdollisimman pian ja nopeasti, että sateellakin lenkkeillään, jalat on tehty kävelemistä varten (SKL:n johtaja sen sanoi; jos Jumala olisi tarkoittanut koirat kannettaviksi sylissä, niin niillä ei olisi jalkoja), niillä voi juosta ja kurvailla. Jo pikkuisena kurvaileminen sen minkä jaksaa kehittää ei vain lihaksia, niveliä ja jänteitä vaan myös avartaa pennun maailmaa; joka sen on jokatapauksessa joskus kohdattava. En myöskään siirrä menneitä, ikäviä kokemuksia koskaan uuteen pentuun. "Kun X:n kanssa kävi näin, varon nyt sitä tämän pennun kanssa".
Ehei. Jokainen taulu ja kehys on uusi ja pentu tuo siihen omat värinsä ja sävynsä, minun avullani toki. Minä vien heti lenkille, sen minkä pentu jaksaa kävellä, piipahdan ostarilla, näytän maailmaa. Elän ja kuljen rinnalla ja näytän omalla esimerkilläni, että maailma on iso, mielenkiintoinen ja "siellä pärjää omillaan".

Pennun maailmaan kuuluu meillä myös aikuiset koirat. 
Ihmiset kyselevät kovin - mikä on toki normaalia - että "Ovatko ne jo sopeutuneet toisiinsa" - ja pentuhan oli ollut meillä vasta 4 päivää.
Ilmeisesti kansakoululaisen pitäisi osata jo derivoida ja läpäistä Mensan testit. Ja kun uusi oppilas tulee luokkaan, niin hetihän uusi koululainen bondaa muiden kanssa ja päinvastoin.
Siinä missä namikouluttaja vannoi namien voimaan pitkällä tähtäyksellä - ja mikä ettei - niin täytyy myös ymmärtää, ettei koirien välinen ystävyyskään syty heti.   Koira voi toki ehdollistua maukkaaseen kukkaruukkumultaan kertasyömisellä ja tyhjentää yhden päivän aikana kodin kaikki kukkaruukut, mutta yleensä asiat keksitään hiljaksiin, niitä makustellaan ja lukuisten toistojen jälkeen syntyy vasta se AHAA-elämys. 

Jos olemassa oleva lauma on hioutunut esimerkiksi kaksi vuotta yhteen, niin uusi tulokas tuo eittämättä uuden pohdinnan paikan, niin vanhimmalle kuin nuorimmallekin jo olemassa olevalle lauman jäsenelle. Olisin melkeinpä "huolissani", jos koirien kanssa asiat menisivät kuin elokuvissa, kun eivät ne mene niin oikeassa elämässä meillä kaksijalkaisillakaan.

On siis normaalia vieroksua, oudoksua, tutkia ja ihmetellä. 
Makustella ja pohtia, tutkia ja tiirailla tulokasta. Ja tulokkaan aikuisia. Johtajuuskouluttaja sanoi juurikin hyvin sanoessaan, että jos pentu vaikka nukkuu, sitä ei mennä siihen nukkumapaikalle lällyttelemään; äkkiäkös pieni pentu ajattelee, että "Onpas kuningasfiilis, tässä vain maata möllötän ja ihmiset tulevat kontallaan minua kohti samalla lässyttäen".
Näen nyt omin silmin, kuinka pentu lähestyy omia vanhempia koiriani pienenä ja niitä kunnioittaen (miksi siis minä lähestyisin pentua maataviistäen??). Kuinka ihailtava sisäänrakennettu ominaisuus kuitenkin pienellä pennulla!
Ja hyvin fiksusti, mielestäni, vanhemmat ovat ottaneet pennun. Sietävät, vaihtavat huonetta, ignooraavat ja hiippailevat hillitysti. Niillä on kaikilla hoksottimet paikallaan ja ne ovat olleet hyvin fiksuja JOHTAJIA pennulle. Osoittaen hiljaisella hyväksynnällä ja ohjauksella sen paikan; alimpana laumassa. Pitäisikö minun antaa nyt pennulle nameja? Vai aikuisille? Syöttäisivätkö ne ja namittaisivat toisiaan? Tämä se on koirienvälistä, normaalia johtajuutta. 
Pentu on siis ollut hyvin fiksu, se osaa sisäsyntyisesti käyttäytyä isompien kanssa, ilman niiden haastamista tai kiusaamista. Fiksu pentu osaa olla - kuten me aikuiset sen kanssa. Ilman kommervenkkejä. Vain ollen.

Oslon lentokentällä ehti muutama ihminen ihmetellä, että "Eikö Suomessa ole pentuja" tai "Miksi tulit tänne asti"? 
Onpa hankalaa alkaa selittää ihan ventovieraalle saati tutummalle, että MIKSI? Olen joskus sanonut, että pennun ottaminen on järjen ja tunteen yhteiskeitos, jossa yleensä tunne näyttelee suurinta osaa? Joku pentu, kuva, sukutaulu "vain" iskee ja siihen on sitten yleensä kenenkään muun turha sanoa mitään. Onko se sitten niin, että kun harrastusvuosia kertyy, kotimaan kuviot jäävät/tulevat pieniksi (?) ja jos vain suinkin on mahdollisuus niin katse etsiytyy ulkomaille? Norjahan ei nyt kauhean kaukana ole, ja Bali-pennunkin suku on osittain "tuttua ja turvallista", mutta jotain uutta on aina hurjan kiva ja mielenkiintoista saada.
Ja mikäs on jotain uutta saadessa, kun joutuu pohtimaan taas vaikuttimiaan, motiivejaan ja pääsee näkemään uuden elämän kasvun. Se, jos mikä on antoisaa ja pitää tässä niin ihanassa koiraharrastuksessa kiinni - uusi pentu on lupaus tulevasta, ja vie kohti uusia, mielenkiintoisia seikkailuja. Ihan koko lauman!

kuvituskuva Acer-kuvanäytteet

15.4.2013

Matka Osloon - ja uusi perheenjäsen!

Kuten tunnettua, "oikeassa elämässä" harvoin mikään menee kuten elokuvissa. Hulan jättämän suuren aukon jälkeen oli tarkoitus carry on, ja ottaa samoista suvuista poika Kenzolaan; Carry On -kennelistä, mistä Hulakin oli. Yhdistelmä oli mieluisa mutta luonto saneli toisin. Valitettavasti nartun kohtu repesi ja se synnytti luonnollista tietä yhden kuolleen nartun ja keisarissa kaksi kuollutta narttua lisää. Onneksi narttu itse kuitenkin selvisi ja voi tätä kirjoittaessa hyvin.

Facebookin valtavassa kuvavirrassa olin kuitenkin törmännyt "plan b:hen", näpsäkkään sinibrindleen urokseen Pendahr-kennelissä, Norjassa.


Poika jäi vahvasti mieleeni. Kuvassa Bali 4,5 viikkoa. Sulin.

Aikani puppista tuijoteltuani lähdin kasvattajalta kyselemään, onko pentu mahdollisesti vapaa. Oletuksena, että se olisi myyty. Näin ei ollut ja selitin tilanteeni ja asia jäi hautumaan. Joskus asiat sitten rullaavat; tiedättehän jos jonkin asian on tarkoitus tapahtua se tapahtuu.

Monien käänteiden jälkeen ja onnellisten sattumusten osuessa kohdalle tuli mahdolliseksi lähteä 14.4. Finnairin sinivalkoisin siivin kohti Norjaa. Pienenpieni sinibrindle "Bali", Pendahr Fred Perry [Google] (Khalibadh Vintermåne x Ch Pendahr P.O.S.H.) matkusti Kenzolaan tämänpäiväisen vaiherikkaan reissun jälkeen.

Nyt siirrymme Matkailua Maailmalla -osioon. 
Usein kuulee, että ihmiset vain menevät kuka Haniaan ja kuka Rhodokselle, mutta harva tietää (?) kuinka vaivalloista matkailu on.

Ensinnäkin.
Soitat kuudesti matkatoimistoon, eri agenteille ja Finnairille ja säädät ja sävellät että kaikki ainakin paperilla olisi mallikkaasti. Kun matkapäivä koittaa, saat Finnairilta tekstiviestin, josta ei ainakaan ihan tavallinen rypäleenmurskaaja (ent.taatelintallaaja) ymmärrä. Kännykässä on linkki ja kun sen klikkaa auki, kännykän näytölle tulee ns. "häkkyrä". Mikä tuo häkkyrä on tai oli, ei ole minulle selvinnyt vieläkään.
Nohh, jo Helsinki-Vantaalla Finnairin edustaja nauroi hersyvästi minun pyytäessä apua ylipäätään etenemiseen kentällä. Tohdin ehdottaa harvoin matkustaville opaskoiraa kaveriksi edustajan viittoillessa hämärästi jonnekin kaukaisuuteen; "tuonnepäin". Kaikenmaailman kaukaloihin piti nakata liki kaikki päällä oleva ja TIESIN kyllä nesteiden kuljetuksen olevan tänä päivänä kyseenalaista, mutta en sitten saanut edes kahta pillimehua kuljettaa kansainväliselle alueelle vaikka kuinka lupasin imaista ne ennen konetta. Sinne jäi Rainbowit tiskille.


Ja toisekseen.
On aika rankkaa viihdyttää itseään kuusi tuntia lentokentällä.  Tein pari ristikkoa, pläräsin koirakirjaa ja anatomiapapereita, tein 12 koirakuvailua, otin oikein aikaa, saanko viiteen minuuttiin kuvattua koiran. No sain. Palelin ulkoilmassa ja juttelin rekkakuskien kanssa. Kävin vessassa useasti, sinne kun oli melkoisesti matkaa niin sain aikaa tapettua tepastellessani edestakaisin ja pestessäni käsiä huolella. Kävin tiskillä jos toisella ihmettelemässä asioita. Kuten kuinka paljon on NOKki suhteessa EURoon ja söin yhden tonnikalaleivän, imaisin 4 pillimehua ja ei mennyt kuin 25 euroa.


Ja sitten vielä.
Jos olisin ollut fiksu - tai vaihtoehtoisesti jos joku olisi kertonut minulle - olisin tehnyt ennakkotilauksen koneeseen ja saanut ostaa tuotteen jos toisenkin edullisesti, mutta nyt lentoemäntä kyllä toi minulle tilauskaavakkeen ripeästi jonka täytin turhaan; ei mitään ennakkotilauksia saa saman päivän lennolle. Pitikö siinä nyt olla 2 tai 3 päivää aikaa "pakata niitä". Calvin Kleinin One maksoi Helsinki-Vantaalla 36 euroa ja Oslossa 44 euroa. TätäKÄÄN ei kukaan kertonut minulle. Eikä sitäKÄÄN, että olisin voinut shoppailla kaikessa rauhassa tullessa Osloon; olin niin häkeltynyt Norjan hinnoista ja hinnoittelusta, että ajattelin YHÄ pohtivani ostoksia ja "ostan sitten mennessä".


Eikä tässä vielä kaikki.
Lentokentäthän ovat usein sangen isoja. Kuten edellä kuvasin, jo vessaan oli puoli kilometriä matkaa. Tiettyyn pisteeseen asti - ja kun aikaa on - niin mikäs siinä on tepastaessa, mutta kun tulee kiire, hiihtely "It's over there, you just walk about 300 metres" ei ole enää hauskaa, kun hiki virtaa, kassit painavat ja virkailija loihe lausuu: "No. You can not pay with euros here, you must go downstairs to change money and then come back". 



Ei todellakaan läheskään kaikki.
Menet puppiksen kanssa toiveikkaasti Finnairin tiskille ostaaksesi lapselle lentolipun. "No, you must go to there" ja virkailija viittoo KENTÄN PERIMMÄISEEN NURKKAAN jonne hiihdät liki viimeisillä voimilla. "No, you can not pay with euros here" (eurot käyneet tähän mennessä KAIKKIALLA muualla) ja sitten hiihdät kuusisataa metriä lisää SINNE mistä juuri TULIT ja saat kuulla Risto Rahanvaihtajalta: "Kurssi on much huonompi at taxfree, you should vaihtaa rahasi mun tiskillä". Kaivat kassiasi sen kuuteen kertaan ja vastaanotat epämääräisen näköisiä seteleitä ja kolikoita joissa lukee "5" mutta ne ovatkin vain YKSI NOKki. Kun vihdoin raahaudut NOKkien kanssa takaisin Finnairin tiskille, saat tepastaa TAAS kuusisataa metriä check-iniin huomataksesi, että lentosi lähtee kolmen vartin päästä. No, ei tässä vielä mitään.


Lentokenttäily ei todellakaan ole helppoa.
Olet menossa turvatarkastukseen ja näet miljoonan ihmisen olevan jonossa ennen sinua. Miljoonan. Taulu sanoo: "Estimated waiting time 10 minutes" ja lento olisi lähdössä tässä vaiheessa noin puolen tunnin kuluttua. Entäs se Calvin Klein? Vessakäynti? Hetken istahdus? Ehei. Jonotat kuin Tuurissa ikään, lappaat tavaraa kaukaloihin ja kannat pentua, kassia, nyssäkkää. Ota panta pois. Ota takki pois. Lappaa kaikki kaukaloihin. Onko vyötä? Myös pennunkuljetuskassi hihnalle ja kaukalot vain kolisevat, kun uutta tuppaa hihnalle yrittäessäsi laittaa pantaa ja hihnaa takaisin...


Eikä tässä TODELLAKAAN likipitäenkään vielä kaikki.
Kiiruhdat taxfreehen havaiten samalla lentosi "olevan punaisella"; Gate is closing. Se siitä shoppailusta. Mojova kiitos Mari Kääriäiselle, että ylipäätään SAAN sen CK Onen! Sheridans jäi haaveeksi muusta mahdollisesta tavaran puristelusta puhumattakaan.

SE HETKI.
Kun olet viettänyt lentoasemalla kymmenen tuntia hiihdellen eessuntaas ja kipität nyt kieli vyön alla kohti porttia. Mutta missä se on? Huutelet epätoivoissasi siivoojille ja kaikille mahdollisille ohikulkijoille. Ja tiedättehän; PORTTI ON PIILOTETTU. Se oli kentän perimmäisessä nurkassa, kuuden mutkan takana. Jemmassa. Se hetki kun tajuat tämän; on kiire ja porttia ei löydy, ei näy. Kukaan ei tunnu tietävän, missä se on. Epämääräistä viittilöintiä ja Juuri Se Portti mikä sinun tulee löytää on piilotettu kaikkien näkyvien porttien taakse, hämärään ja peittoon. Tunnet voimiesi uupuvan ja selkäsi katkeavan justiinsa. Pentuparka yrittää pysyä kassissaan sinun viilettäessä kilometrisiä, loputtomia käytäviä.

No kuinkas sitten kävikään.
Piilotetun portin takana oli putken pätkä, joka johti lentokenttäbussiin. Siihen, mihin juoksin kieli vyön alla. Mutta en ollutkaan viimeinen. Taisin olla neljänneksi viimeinen, ja niitä kolmea muuta odotettiinkin sitten huolella. Juoksin Gate is closing -portille seisoakseni nyt bussissa reilun kymmenen minuuttia.

Ja VIELÄ.
Bali matkusti uskomattoman hienosti ja pötkötti kassissaan lungisti ja nätisti. Jopa se lentoemäntä, joka ensin vaati "verkkokassia" tai "jollei sellaista ole, niin kiinnittämään vetoketjun, jotta pentu on pää alhaalla kassissa koko matkan" (!) hämmästeli Balin rauhallisuutta ja lungia matkustustapaa. Vain lähtökiihdytyksessä ja loppujarrutuksessa Bali yritti hieman pyrkiä kassista pois, mutta muutoin se krohasi koko lentopätkän, tunti ja 20 minuuttia vaakatasossa silmiään lupsotellen. Lentoemännän tuli kuitenkin virkansa puolesta pelotella, että "kaikki eivät välttämättä ota koiraa koneeseen, jos se on avonaisessa kassissa. Riippuu lentohenkilökunnasta".

Loppujen lopuksi.
Kännykkä soi, mutta en löytänyt sitä. Kone oli jo tyhjä, kun yhdessä lentoemännän kanssa yritimme etsiä kadonnutta kapulaani. Ystävällinen herrasmies viereiseltä penkkiriviltä kertoi nähneensä, että otin kännykän takin taskusta pois. Se soi laukussani, mutta en löytänyt sitä. Lentoemolla tuli jo huoli häätää minut pois, koska olin viimeinen koneessa. Temmokkaan etsimisen jälkeen puhelin löytyi taskusta, mistä en ollut sitä vielä osannut etsiä. Ja kun VIHDOIN ulostauduin koneesta, oli ulostuloportti kiinni. Kuinka ollakaan. Takaisin koneeseen (taas satoja metrejä!) ja avuksi pyytämäni lentoemäntä tuli avaamaan ovet omalla avaimellaan.

Pisteenä iin päälle: kun Balin kanssa marssimme Tullin punaiselle linjalle, siellä ei ollut ristinsielua. Oikein huhuilin kuuluvasti, kopistelin ja ryin, mutta kukaan ei tullut katsomaan Balin hienoa norjalaista passia tai sen saamia rokotusmerkintöjä mikrosirun lukemisesta puhumattakaan.

Bali ihmettelee moista vääntöä. Päästyään Kenzolan vihreälle Ikea-tatamille.



Näihin - sangen väsyneisiin - tunnelmiin päätän lentomatkailuraporttini tähän.

Ai mitä Kenzolan pojat tuumivat tulokkaasta? Viri haastoi tuijotushaastekilpailuun, johon Bali vastasi haukkumalla norjaksi. Luxi yritti hieman astua, Huima samoin ja Hupi nuuhki tulokkaan oitis vaarattomaksi.