16.4.2017

Ostosmatkalla Emmerdalemaassa.

Niin siinä sitten kävi. Pitkäaikainen, salainen, haaveeni toteutui ennen kuin taas kissaa ehti sanoa. 
Virin äkillinen poismeno laukaisi tapahtumaketjun, josta ei ollut paluuta.
Whippetmakuni on vaihdellut vuosien saatossa ja joskus jopa viikottain. Harrastuksen syvetessä maku muuttuu, avartuu ja laajenee. Aika ajoin uudet tuulet puhaltelevat kehien laidoilla - toki ensisijaisesti kehien sisällä - ja näkemyksiä rotutyyppiin myydään, muutetaan ja hiotaan. Rodun sisäinen tyyppikirjo luo oivan temmellyskentän tuuletella omia ajatuksiaan - ja eräänä päivänä sitä huomaa, että kaikki mitä haluat, tiivistyy kahteen kirjaimeen: UK.


On jossain määrin turvallista ostaa koira tutuista linjoista ja tunnetun tyypin sisältä; sitä pystyy hieman edes aavistelemaan ja ennustamaan mitä saa. Mutta mennäpä kaupoille uppo-outojen linjojen äärelle, siinä sitä on elämän benjihyppyä. Halusin sen kuitenkin tehdä. Oikeaan benjihyppyyn en kuunaan pystyisi, mutta benjihyppy rotuun, tyyppiin ja sukutauluun - nyt on aika!


Britannia ei ostosmaana ole kuitenkaan ihan helpoimmasta päästä. Ensimmäinen löytämäni ja havittelemani pentu myytiin lopulta nenäni edestä, koska kasvattajan henkilökohtaiset asiat veivät terän ja puhdin ulkomaille myynniltä. Olisin toki päässyt jonoon seuraavaan yhdistelmään, mutta se ei puhutellut minua. Sain salaisesta lähteestä vinkkiapua, kiitos Jaana !!! - ja tutustuessani about kuudenteen kasvattajaan HUPS, siellä Se oli. Maui.


Maui oli myyty, mutta kasvattaja kertoi, että oli kuitenkin mahdollista saada ostaja vaihtamaan pentu toiseen. 
Jokin yhteydenotossani puhutteli häntä ja minäkin kuulin kilkatusta. Samalla kun toki jatkoin etsintää ja tunnusteluja ja tutkailin sukutaulun poikineen. Sain pari houkuttelevaa ehdotustakin ja tein pientä painia itseni kanssa, että MIKÄ on Se asia, joka ratkaisee? No eihän sellaista yhtä asiaa tietenkään ole, vaan on seurattava vaistoa ja niitä omia tuntemuksia, joita et lopulta pysty kenellekään "selittämään".


Maui palasi myyntiin ja kävimme Kathryn-kasvattajan kanssa intensiivistä kirjeenvaihtoa. Mutta sitten katosi toinen kives ja olimme jälleen lähtöruudussa. Pysyin rauhallisena ja odottavalla kannalla, että kyllä se raollaan oleva ovi vielä pölähtää auki. Ja parhaimmassa tapauksessa kiveskin paikoilleen.

Mauin äiti, Dainty Dollie at Jothryn.

Eikä mennyt kuin kaksi päivää, niin puhelin soi. Kathryn soitti Englannista, että "kyllä se toinen kives on siellä pussissa niin nätisti kuin olla ja voi."
Taas oli kaikki humpsiskumpsis ja hurlumhei ja eikun soittamaan samantien Finnairille, että "Nyt on kiire noudolle". Englannista tuotavan pennun tulee olla alle 12-viikkoinen; jotta sen voi tuoda ilman Rabies-rokotusta. Jos koira olisi ehtinyt täyttää 12 viikkoa, olisi pitänyt odottaa 21 vuorokauden varoaika ennen tuontia.


Finnairin Mr Myyjä naputteli kaikki ehdolla olleet 8-10 päivää läpi ja menopaluuhinnat huitelivat 500-1000 euron välillä, suurimmalti 900 euron tuntumassa noin karkeasti. Hinnoissahan ei ole mitään logiikkaa, ja ne voivat vaihdella ihan vartin sisälläkin. Puhelimessa halvin nettihinta oli 650 euroa ja vartin päästä netistä klikattuna hinta pompsahtikin alaspäin lukemaan 511 euroa. Painoin buy.


Miten sitten Mauiksi lopulta päätyi juuri Maui Jothryn-kennelistä? 
Kuten edellä kerroin, sain salaisen vinkin (kiitos Jaana !!!) ja tutkailtuani sukutaulua eessuntaas, "pidin näkemästäni". Ja olihan sukutaulussa isoisänä Willingwisp Star Trooper, Virin kaksoisolento! Emän ja isän tyyppi miellyttivät silmää - ja sukutaulusta löytyi useita "kauniita peruskoiria". En hakenut tuttuutta, en hakenut tunnettuja sukulinjoja, hain benjihyppyä.


Maui oli maksettu, lentolippu samoin - vihdoin 15.4., upeana kevätpäivänä matkasin kohti unelmaa, kohti benjihyppyä, kohti Emmerdale-maata - kohti Manchesteria! 
Kone oli täynnä ja viereeni osui lakimies, jonka vaimo ja poika istuivat toisella puolen konetta. Lakimies oli ihanan analyyttinen ja rauhallinen kertoessaan perheen olevan matkalla kohti tämänpäiväistä jalkapallo-ottelua. Koira-asiat kiinnostivat häntä ja vaihdoimme ajatuksia mm. koirien kynsienleikkuuseen liittyen. Heidän oma rotunsa oli havanais. Rouva ei voinut olla piikittelemättä minua seisoessamme käytävällä odottamassa ulospääsyä siitä, että "varaudu sitten siihen, että se huutaa koko lentomatkan. Oltiin just koneessa, missä yksi koira huusi koko lennnon ajan". Mukavaa lomaa myös teille.


Itse Manchesterissa oli Kathryn minua vastassa heti kentällä, kuten olimme sopineet. Pääsin ketterän avoauton (toki koleana kevätpäivänä katto oli kiinni) kyytiin ja Kathrynhän kaasutteli! Siinä jää meidän oma Mantilamme kirkkaasti toiseksi! Kapeita väyliä mentiin siihen malliin, että melkein hirvitti. Hyvä ettei lampaat jääneet alle ja oksat raapineet kattoa kun Saab posotti menemään. En tahdo muutenkaan pysyä fluent englannin kanssa täysin kärryillä ja jouduin nyt pinnistelemään kielen kuuntelun lisäksi myös penkillä pysymisessä.


Pääsimme siis vauhdilla perille - lentokentältä Kathrynin luokse oli noin tunnin ajomatka ja siellä se nyt vihdoin oli minua vastassa, Maui, 26.1. syntynyt Jothryn Alluring Traits ( = houkuttelevia piirteitä). Ihana pieni sinifawn sydäntenmurskaaja.


 Kathrynillä ja Johnilla oli ihana koti. Hyvin tyypillinen, kaunis brittikoti kauniilla yksityiskohdilla (ihana keittiö!!) ja isolla takapihalla. Koirat olivat kaikki sisällä. He olivat ostaneet juuri uuden kodin, sielläkin kurvailtiin katsomassa. Lisäksi ajoimme noin puolen tunnin päässä olevaan fish & chips -paikkaan. Miten herkullista ja rapsakkaa tämä OIKEA annokseen kuuluva kala olikaan, nam! Päivä sujui vauhdikkaasti ja oli varsin sisältörikas. Keskusteluistamme muistan lähinnä sen, että Kathrynin kysyessä "kuinka pitkä matka teillä on lentokentältä kotiin/kuinka kaukana asut pääkaupungista/missä isäsi ja äitisi asuvat" - huomasin vastaavani kaikkiin kysymyksiin; fifteen kilometers. 


Siinä sitä sitten mentiin ja touhotettiin menemään, seisotettiin Mauita ja ihmeteltiin vanhat ja uudet talot, syötiin kalaa ja ranskalaisia, juustokakkua ja mansikoita, juotiin teetä, käytiin läpi paperit, Mauin ruokapaketit (saimme järjettömän määrän lihaa, säilykkeitä ja kuivamuonaa mukaan!!! En pystynyt edes harkitsemaan Pina coladan ostoa saati Baileystä tai mitään muutakaan raahatessani Mauita, koiranruokaa ja selkäreppua pitkin lentokenttiä) ja kaikki lahjukset. Siitä on aikaa kun olen nähnyt moisia pentupaketteja!!


Kaikki pelottelut osoittautuivat jälleen turhiksi. 
Jennin lainaama lentokassi, jolla haettiin juuri Norjan tuliaisia, oli just passeli ja lentoemot paluulennolla tyytyivät lähinnä sanomaan "tuitui" ja "kuinka ihana pentu". Mitään ongelmia, missään vaiheessa, ei vain yksinkertaisesti ollut (except Novelle!!). Hieman pelkäsin kuinka saan sen valtavan ruokakassin koneeseen, mutta koska kone oli lähestulkoon tyhjä, olisin luultavasti voinut kantaa VIELÄ muutaman kassillisen sisään tavaraa. Istuimme VIP-henkisesti Mauin kanssa kahdestaan koko koneen perällä, kts. kuva alla.
Ainoastaan siis hölmöilin ihan itse Manchesterin kentällä selkäreppuni kanssa, kun sinne oli jäänyt Helsinki-Vantaalta ostamani Novellen joku Magnesiumjuoma. Kysyttäessä, että "do you have liquids" olin vaan että no no. Totuuden nimessä on sanottava, että pysy siinä asiallisena ja MUISTAVAISENA kun kaikki klähmivät koiraasi. Kyllä siinä terävyys herpaantuu, ja muisti tekee stopin, kun tulee lasta, miestä, naista, keltaliiviä oikealta, vasemmalta ja suoraan; "oh my god, I love Whippets, he is so beautiful". Niin onkin. 


Ja seuraavassa hetkessä seison reppuineni tiskillä, jossa kaikki huulikiiltoni (niitä oli monta) minigrip-pussitetaan ja reppuani "haistellaan pitkäkaulaisella kauhalla" joka työnnetään sitten tietokoneen uumeniin, josko tulisi osuma vaikka hashiksesta tai kokaiinista. (lopulta vain koirankarvoista. toim. huom.) JOS vain olisin saanut rauhassa KESKITTYÄ Hartwallin Novelle olisi joko a) juotu tai b) otettu repusta hyvissä ajoin.



Tästäkin selvittiin ja edessä oli oikeastaan enää puhelimen kanssa taiteilu, sekun oli akkuvaraukseltaan punaisella jo Manchesterin kentältä lähtiessä. 
Voitte arvata, että kysyin sieltä ja täältä piuhaa ja virtaa, mutta eipä siinä oikein paljoa pysty tekemään, kun oman johdon päässä on kaksi sojotinta ja kaikki UK:n sojottimen vastaanottimet on kolmereikäisiä.
Selvisin jotenkuten Suomeen asti vaikka tiukille se meni. Helsinki-Vantaan kentällä oli kokonaisia LATAUSrivejä tuoleineen ja seinäkkeineen, jotka olivat Very Occupied ja jouduin sitten parkkaamaan lähinnä siivoukseen tarkoitetun lattiapistokkeen ääreen, jotta sain vastattua kämppiksen "missä sä oot" -kyssäriin. Ihana kyssäri, muuten, kun olet tullut ilman takkia lentokenttäbussissa, miinus 10 asteessa koiran kanssa, joka nyt huutaa kassissa, että "kuka tän laittoi kiinni"? ja tiedät, että pennulla on pissahätä ja joudut kiipeämään "watch out steep stairs" hikisenä raahaten kolmea kassia (joissa ei ole edes pina coladaa) ja törmäät ensimmäisenä passintarkastuspisteeseen, josta et ymmärrä hölkäsen pölähtämää. Tietenkin se toimii eri tavalla kuin mennessä ja missään muualla. Ai että mä rakastan teknologiaa, joka tehdään tarkastuspisteeseen A tietyllä tavalla ja pisteeseen B toisella tavalla. Hiki, hiki ja hiki. Siivouspistokkeesta sain sen verran virtaa, että pystyin sentään soittamaan takaisin.
Turha kai mainitakaan, että Manchesterin kentällä lähtöportti oli about se viimeinen ja sinne MYÖS steep stairs, ja tullessa paluuportti oli MYÖS kentän viimeisimmässä kolkassa, joten jouduin kävelemään kuusi kilometriä löytääkseni ovesta ulos.


Kaikki oli kuitenkin vaivan väärtiä, ehdottomasti. 
Nyt kotona on ihana sinifawn-brittipentu Maui, joka tepastaa täällä menemään hei sullekin -mentaliteetilla. Tämä kirjoitus hikoilutti myös, sillä samalla kuin kirjoitin, kaivoi Maui sänkyni vieressä olevasta korista kynsitrimmerin ja pureskeli sitä, sekä söi sängyllä olevien peittojen reunoja, maton reunaa, löysi pöydältä silmävoidetuubin jota hammasti ja söi crosstrainerin ruuveja. Siinä sitten kesken lauseiden hyppelin kieltelemässä kaveria. Kuinkahan paljon tässäkin kirjoituksessa on taas toistoa?
Hoksaavaisia nuo pennut. Jään odottamaan, onko Mauin spesialiteetti matot, voidetuubit vai pihan oksistot. Kaikkiin tuntuisi löytyvän luontaista innokkuutta.


Toisto ei nyt haittaa, koska Mauita kannattaa toistella. Maui, Maui ja Maui. Mikä ihana aurinkoinen kaveri Manchesterista tänne lensikään. Tervetuloa Kenzongos-perheeseen! 

THANK YOU KATHRYN AND JOHN, I COULD NOT BE MORE HAPPY AND PROUD OF HIM! We try to make you all proud in UK. He is such a joy! 

Kenzola suosittelee kaikille benjihyppyjä. Rotuun, uima-altaaseen tai ihan vaan Finnairin koneeseen kohti Emmerdale-maata!


11.4.2017

Salme Mujusen rakenneluennolla 1.4.2017

Minulla oli ilo päästä kuulemaan mittavan uran mm. koirien tietokirjailijana tehneen Salme Mujusen luentoa koirien rakenteesta Suomen Basenjikerhon jalostuspäivien loppupäivän osioon.

Ihan ensimmäiseksi minun on sanottava ensimmäisen oivallukseni olleen, että kuinka älyttömän hienoa onkaan; meillä on pienessä Suomessa mahdollisuus kuulla useita koirien rakenteeseen perehtyneitä luennoitsijoita. Liekö tämä jo sarjassaan kolmas tai neljäs luennoitsija, jonka luentoa kuuntelen innosta hykerrellen. Olin hankkinut Mujusen Rakennekirjan - valtava opus muuten - ja nyt sain nähdä ja kuulla häntä livenä. Loistava tilaisuus!

Salme Mujunen sanoikin heti luennon alkuun tärkeän pointin; omaan taustaanne pohjaten te "hyväksytte tai hylkäätte opetuksen".
Tähän kristalloituu kaikki. Ja on voitava oivaltaa opiskellessaan koirien rakennetta ylipäätään, että rotujen monimuotoisuus =  rakenteen monimuotoisuus. Mikä toimii ravaajalla ei toimi laukkaajalla. Ja päinvastoin. Ei ole yhtä totuutta. Tai yhtä katsantokantaa ja sabluunaa, jonka läpi katsoa kaikkia rotuja, kaikkia yksilöitä. Juuri tämä tekee kaiken niin ihanan monimutkaiseksi.

Oma henkilökohtainen tausta ja katsantokanta koiraan, rotuun, rakenteeseen, kasvatukseen, koiran pitoon, harrastamiseen - kaikki vaikuttavat siihen, miten katsomme ja arvioimme koiraa. 
Mikä meille on tärkeää koirassa? Etsimmekö yleistä tasapainoa, ja mikä se ylipäätään on? Miten määrittelet tasapainon? Joku joskus sanoi, että "tasapainoisesti rakentuneella tarkoitetaan sitä, että koiran etu- ja takakulmaukset ovat tasapainossa". Vai katsommeko kenties vain kinnertä tai ranteita, vievätkö ne kaiken huomiomme?



Jo vakiintuneen katsantokannan muuttaminen vaatii kriittistä tarkastelua.
Koiran kun voi ja pitääkin nähdä niin monella tapaa. Määrittääkö koko koiraa "sen ruma ilme" tai "pitkä sääri"? Kiinnittyykö oma huomio ensimmäiseksi selkään tai hännänkiinnitykseen? Haasta myös itse itseäsi aika-ajoin. Omia katsantokantojasi ja tapaasi katsoa koiraa.
Ensimmäiseksi on pyrittävä tunnistamaan normaali ja epänormaali rakenne. Ja huomattava, että sekin voi olla veteen piirretty viiva.
Opettele vertaamaan, havainnoimaan muotoja, pituuksia, korkeuksia. Rintakehästäkin voi katsoa montaa asiaa; sen tilavuutta, pituutta, syvyyttä, pyöreyttä.

Opettele riisumaan koira. Väri pois - valkoiset merkit huijaavat, turkki pois - mikä on todellinen silhuetti, rasva pois - poista ravinnosta tullut vaikutus, lihakset pois - poista treenatut ulottuvuudet.

Ihanaa, uutta ja tarkkaa knoppitietoa oli tarjolla tälläkin kertaa.
Ristiluu liittää/kiinnittää lannenikaman lonkkaluuhun. 
"Koiran ristiä" on tullut joskus ihmeteltyä, että mikä se oikein on. Osa varsinkin ruotsalaisista tuomareista sanoo nimittäin arvosteluissaan usein, että "bra kors" ja kun sitä joskus vuosia sitten yritin selvittää, että mikä se kors on, niin sain vastaukseksi, että "lantio. Muuta sinun ei tarvitse tietää". Nyt kun LTV-jupakka käy kuumana omassa rodussamme täytyy "ristin merkitystä" opiskella selvästi vähän lisää.
Tiesitkö, miksi koiran etuosasta puuttuu solisluut? Miksi koiran etuosa on lihaksien varassa oleva "yksikkö"? Näin se joustaa! Siinä voisi solisluut aika äkkiä napsahtaa poikki kun koira hyppäisi keittiön pöydältä alas... Etuosan tulee siis joustaa. Ranteita myöden.



Takakulmauksien tehtävä sitten?
Olla seistessä tukevat, tukipilarina kun koira seisoo paikallaan. Antaa liikkeeseen ulottuvuutta ja työntövoimaa liikkeeseen. Takakulmaus myös määrittää takaraajan askelpituutta. Askelpituus taas määrää takaosan voimantuoton, eli työntövoiman.

Pidempi reisi tuottaa pidemmän askeleen; nopeutta ja kestävyyttä. Lantion asento taas toimii reisiluun "rajoitteena". Tasalantiolla koira potkii ylös ja "tyhjää", jyrkkä lantio taas voi tuoda askelen hyvin eteen muttei taakse, tai taakse heittävä askellus rajoittaakin eteen.

Keskustelimme Mujusen kanssa pitkään erilaisista lantioista. Niitä kun ovat muiden muassa peruslantio, tasalantio (ovat kuuleman yliedustettuina fyssareilla!!) sekä jyrkkä lantio. Kouluttajamme ottaisi mieluiten jyrkän lantion, koska silloin selkäranka on paremmin "turvassa", lihakset eivät myöskään kuormitu samalla tavalla kuin tasalantioisella!
LANTION asento voi siis tuottaa kaiken tämän = kipua, rajoitteita, lihasjumeja!

Koiran selän lihaksisto on valmis vasta noin 3-vuotiaalla koiralla.
Kaikilla roduilla etukulmausten tasapaino on tärkeintä (lapa JA olkavarsi).
Ranteiden tulee joustaa; iskun loppuvoima kohdistuu rintarankaan.
Huonot kyynärät aiheuttavat enemmän ongelmia ja kipuja kuin lonkat.

Koiralla selkä on ensinnäkin tukiranka ja sen lisäksi voimansiirtäjä liikkeessä. LANTIO taas on voimantuoton keskus. 
Selkäydinkanava on kuin tunneli, jossa on kimppu hermoja. Kanavan pitää pysyä avoimena, eli suorana, jotta hermoimpulssit voivat kulkea esteettömästi sitä pitkin. Kaikki mutkat ja kulmat ovat riskialttiita; jousto on siksi tärkeää! Selkä "saa liikkua sivuttain, muttei ylösalas".



Miettiessäni itselleni "ikuista dilemmaa" Mujuselle ääneen; miksi "huonorakenteinen koira liikkuu hyvin tai hyvärakenteinen huonosti" sille löytyi yksinkertainen selitys: lihakset. Koira pystyy tekemään hyvillä lihaksilla, niitä hyväksikäyttäen, lisää ulottuvuutta askeliinsa. Vastaavasti Mujunen totesi, että rakenne ei aina tule näyttelyravissa edes esiin.
Jos koira on liian neliö raajoihinsa nähden; ts. rungon alla on vähän tilaa, koira välttää raajojen kohtaamista peitsaamalla.
Jos taas ravaava koira peitsaa, sillä on jotain lihasjumeja. Jos koira peitsaa ihmisen kanssa, se ei ole ongelma (koska ihminen kävelee hitaasti) mutta jos peitsaa esim. vapaana ravatessaan, silloin on jotain lihasongelmia!

Astmaatikkona tuntui kauhealta kuulla toteamus brakykefaalisista roduista; ne elävät jatkuvassa astmakohtauksessa, niillä on jatkuva ahtauma.

Lopuksi Salme Mujunen vielä totesi koiran lihaksistosta ja mm. kivuista näin; "Kaikki vaikuttavat liikkeeseen. Joko liikettä parantavasti tai huonontavasti".


Jäin lopuksi miettimään sitä, kuinka tärkeätä meidän onkaan nähdä rotumme toisen rodun ihmisen silmin, kulloisestakin näkökulmasta. Ota aina vastaan mitä saat. Vaikka se olisi tympeän tuntuinen kommentti, sinulle merkityksettömästä asiasta, ota koppi. Pieni, merkityksetön asia voi sulattelun jälkeen ollakin mainio uusi näkökulma itsellesi, työkalu jatkoa ajatellen.

Lukiessamme "noutajaihmisen tekemää arvostelua koirastamme" olemme joskus pettyneitä, harmissamme ja emme käsitä, kuinka "joku sanoi mun koirasta ekaa kertaa näin, ikinä ennen ei ole sanottu"
Haasta se oma näkemys omasta koirastasi. Ymmärrä, että toiselle lyhyt on sinulle pitkä ja päinvastoin. Yksi katsoo ja painottaa yhtä asiaa, toinen toista. Sinulle merkityksellinen asia voi olla toiselle vähäpätöinen ja taas päinvastoin.

Kolme tuomaria saattaa sanoa peräkkäisissä näyttelyissä: "toivoisin tummemmat silmät"  ja seuraavissa viidessä näyttelyssä tuomarit hehkuttavat juuri koirasi silmiä.
Yksi tuomari voi nähdä koirasi ikenet liian vaaleina tai kiinnittää huomionsa muuhun uppo-outoon seikkaan. Ihanaa, kun joku katsoo ikeniäkin, voisit ajatella?

Jokaisella tuomarilla on omat painotuksensa. Juuri se tekee mielestäni kehissä käymisen mielekkääksi, "kun ei koskaan tiedä". Sen lisäksi, että oman koiran päivän biorytmit ovat usein myös arvoitus. Niistä ikenistä puhumattakaan.

kuvituskuvat netin kuvavirtaa, oma 1g arkisto

1.4.2017

Ajatuksia jalostuksesta urosihmisen näkökulmasta.

Millainen ihminen on "urosihminen"? Millainen ihminen alkaa kasvattajaksi? Miksi? Puhuvatko kasvattajat "urosihmisen kanssa samaa kieltä" ja päinvastoin? Entäpä riviharrastaja, ymmärtääkö hän "kasvattamisen päälle" ja tuoko teoria sitä samaa kokemuspohjaa, mitä kasvattaja ja urosihminen parhaimmillaan ja pahimmillaan käyvät läpi jalostuksen myötä.

Minulta on pyydetty tätä juttua, kiitos siitä. Hyvä juttuvinkki. 

En ole koskaan haastatellut uroksia omistavaa: "miksi uros, miksei narttu"? Joten voin puhua vain omasta puolestani.

Itse koen urokset paaaaaljon helpompina kuin nartut. Vaikka uroksillakin on jonkinasteinen juoksuaika paristi vuodessa, ne ovat suoraviivaisempia ajatusmaailmaltaan (näin minulle on kuitenkin kerrottu) kuin nartut. Pidän siitä, että sanoessani koiralleni "tuo on kiellettyä" se ikäänkuin vastaa "kyllä äiti" ja siirtyy muihin puuhiin. Nartuista minulle on kerrottu, että neKIN saattavat sanoa "kyllä äiti" mutta menevät sitten selän taakse tihustamaan, nyt keskisormi pystyssä. Urokset ovat simppeleitä ja suoraviivaisia, kilttejä ja isoissakin laumoissa urosten kesken vallitsee yleensä unelias rauha ja seesteisyys . Urokset eivät myöskään tärppipäivinä tyrkytä itseään naapurin sekarotuiselle, niille ei tarvitse pukea juoksuhousuja ja hormonit eivät vie niitä samalla tavalla kuin narttuja.

Nyt tietysti kaikki narttuihmiset sanovat, että "ei pidä paikkaansa" ja heittävät vastavedoksi sen, että urokset machoilevat (no eipä juuri) ja nostavat jalkaa sisätiloissa (aika harvinaista kyllä) ja ne ovat isoja, lihaksikkaita ja vahtivat reviirejään. Juu, isoja ja lihaksikkaita kyllä, mutta vahtimista on esiintynyt omistamissani whippeteissä oikeastaan vain yhdessä ja toisessa sillä tavalla pikkuruisen.

Kasvattajakysymykseen en myöskään oikein osaa vastata. Mutta mitä olen seurannut sivusta ja vierestä, niin kasvattajaksi ryhtyvät ihmiset, jotka ovat valtavan kiinnostuneita rodusta, heillä on usein vuosien kokemus ja näkemys ja heillä on tahtoa ja taitoa tehdä, jalostaa. 
Joillekin kasvattajille kehittyy ajan saatossa oikein "signature"; näkee melkeinpä heti, että tuo koira on kennelistä Aprakadapran ja tuo tuossa taas muistuttaa hyvin paljon ruotsalaista Jätte Kul -linjaa. Kasvattajien kanssa voi olla joskus melko haastavaa keskustella, sillä useimmilla heistä on ilmiömäinen muisti.
Erehdypä kysymään, että "millainen Tanskan reissu teillä oli" ja jo saat kuulla vastauksen, jossa putoat jo alkumetreillä;
"Kävimme Svenin luona ja näimme heillä uuden pentueen, jossa isänä oli se Ruotsin maailmanvoittaja 2011, Finaste Fin Kille ja emänä Jugoslavian voitokkain koira, Yy Kaa Koo Tämä se On. Itse kehässä näimme mm. todella kauniin ja linjakkaan, upeailmeisen ja ryhdikkään Tsingiskaan Beauty, joka taas on tehty Hamletista, ja se on sen Hamletin tokapentueesta olevan Jiihaa Come Onin siskon tytön veljen sisar, samasta pentueesta. Huomioni kiinnittyi myös aivan suoraetuosaiseen Hellaan, se on siitä kennelistä, en nyt muista, mutta siitä samasta, josta on Geimi, Knut ja Wolver ja huomasi kyllä, että niillä on tullut isän puolelta sitä korkeaa hännän kiinnitystä, isähän on se Jukoliste Juu Nääs Päivää". 

Kasvattajaksi kasvetaan. 
Ihan samalla lailla, kuin "tavis koiraihmiseksi", mutta kuitenkin twistillä. Kasvattajan ensimmäinen pentue on aina ensimmäinen ja odotukset voivat olla korkealla, matalalla, epärealistiset, kokeilevat - mitä vain. Kasvattajan näkemys jalostamisesta jalostuu pentue kerrallaan. Jokainen on ollut joskus jännän äärellä, uuden ja tuntemattoman ääressä, ensimmäistä kertaa. Kahdestoista pentue on aika eri asia kuin ensimmäinen ja kolmas.

Tässä tullaankin sitten siihen kokemaani jonkunlaiseen yhtymäkohtaan.
Urosihminen voi antaa urostaan "kokeilumielessä" kerran-kaksi, nähdäkseen, mitä se periyttää. Nartun omistaja ei pääse koskaan näkemään periyttämiskaavaa samassa mittakaavassa, sillä uroksella voi olla 15 pentuetta siinä missä nartulla maksimissaan yleensä kolme.
Ja urosihmisellä voi olla omasta uroksestaan täysin päinvastainen näkemys kuin nartun omistajalla. Itselle lyhyt on toiselle pitkä ja toiselle pitkä itselle lyhyt. Nartun omistaja voi haluta luustoa ja urosihminen kokee kahden pentueen jälkeen, että oma uros ei sitä anna. Sanoen sen tietenkin ääneen. Nartun omistaja on kuitenkin valmis ottamaan riskin ja kas, nyt kahden linjan ja tyypin yhdistämisestä tuleekin vahvaa ja pötäkkää. Tämäkin vielä.

Mitä tulee yhteiseen kieleen, sekin syntyy yleensä ajan kanssa. On urosihmisiä - ja narttujen omistajia - joiden aura voi olla pelottava, luotaantyöntävä tai vaikeasti lähestyttävä. Pitää vain uskaltaa kysyä ja ainakin minulta muutamat kysyjät ovat saaneet ensimmäiseksi vastaukseksi "ehkä", koska olen halunnut lisätietoa lähinnä siitä, mitä nartun omistaja hakee ja tarkemmin haluaa. Jotkut ovat joutuneet kirjoittamaan pitkästikin, sillä ainakin minä rakastan perusteluja. Uros pitää osata nähdä kokonaisuutena. Uros ei koskaan periytä vain luustoa, pituutta tai kaulaa - se periyttää kaikkea muutakin mahdollista. Ikävä kyllä myös mahdollisia sairauksia - siinä missä narttukin kantaa niitä "ikäviä geenejä" geenistössään. Kysyvä ei kuitenkaan tieltä eksy ja usein kirjeenvaihdon, puheluiden ja kimppalenkkien kautta syntyy hedelmällinen keskusteluyhteys.

Minua ylipäätään arveluttaa NE, jotka yhä luulevat, että urosihmiset antavat uroksiaan VIPS ja HUPS vain, kun joku kysyy: "Saako käyttää"? 
Olen aina mieluusti haastatellut, että mitä haet yhdistelmältä ja miksi juuri Rolle?
Whippetvuosieni aikana on tullut netit, digikamerat, älypuhelimet ja kaikki. Vuodesta 2007 asti olen pitänyt 1g-kuvakansiotani ja voin olla vain kiitollinen kaikille niille uroksieni jälkeläisten omistajille, jotka ovat avanneet ovensa minulle ja pysähtyneet lenkillä/maastossa/näyttelyssä hetkeksi, kun olen tullut kameran kanssa sohimaan.
Mukanani on hiljan kulkenut uusi, innostunut ja jo hurjan valmis assistentti Lotta, jota ei voi kuin hehkuttaa. RÄPS vain ja kuvat kansioon. "Mitä Rekku periyttää, onko sulla kuvia"? Ja voin vastata, että on. Mene 1geehen.

Hyvin pian voi myös kuulla, että "se antaa sitä kaikille".
Rakastan tehdä kaikkia muistiinpanoja ja laittaa ylös yhtä ja toista, mutta tämä minulle ei ole tullut mieleen, ennen kuin nyt. Voisi laittaakin ylös NE kasvattajat/nartut/yhdistelmät, joihin Rollea ei ole annettu ja ehkäpä jopa miksi. Sitten kun seuraavan kerran epäillään, että "kaikille on annettu" niin voisikin varmemmaksi vakuudeksi jakaa numeroidun tiedotteen, jossa pällistelee 30 numeroa ja nimeä, joille Rolle ei nyt lähtenyt antamaan lovea.
Hupin kohdalla olen joskus miettinyt, että jos kaikki, mihin sitä on kysytty, olisi toteutunut ja kaikkiin kyselyihin lähdetty mukaan, Hupin pentuemäärä huitelisi tällä hetkellä n. kolmessakymmenessä.

Urosihmisen vastuutakin välillä kuulutellaan. Se on kieltämättä olemassa ja siihen tulee suhtautua vakavuudella. 
Yksi on tietysti tiedotus. Sitä ei voi oikeastaan olla koskaan "liikaa". Kerro kaikki, heti, kaikille. Vaikka olisit kuinka järkyttynyt ja elintoimintosi kävisivät hitaalla, toimi. Seuraa ensin, hanki diagnoosi. Tiedota. Tai seuraa, keskustele, seuraa, keskustele ja seuraa. Diagnoosin jälkeen tiedota.

 Tässä yhteydessä kiitän Heli Poikosta loistavasta ideasta. KAIKKI tiedossani olevat diagnoosit esimerkiksi Hupin, Hulan ja Balin pentujen osalta on viety 1geehen. Usein vieläpä kaksikielisesti, suomeksi ja englanniksi. Kun kaikki on tiedossa heti, mitään jälkibaliikkia ei tule. Kanavia on vieläpä useita. Sähköposti, Messenger, blogi, yhdistyksen oma terveystietokanta, TWA:n tietokanta, kuvakansioiden "selityspalkki", Koiranet. Ainiin ja ihan puhelu ja tekstiviestikin. Olenpa kuullut kasvattajista, joilla on käytössään "musta vihko". Sellaisesta on ehdottomasti hyötyä pitkään rodussa mukana olleille. Ja jälkipolville!! Kaikille!

Aika-ajoin rotuamme ravistelee jokin mörököllimäinen keissi, yleensä terveyteen liittyvä, joka pahimmillaan jakaa rodun ihmiset - joiden pitäisi toimia yhdessä, rodun hyväksi - erilleen, omiin poteroihinsa. 
Usein muuten nämä keissit liittyvät uroksiin, paljon käytettyihin sellaisiin. Paljastuu jokin terveyteen liittyvä data, joka on "unohtunut" viedä eteenpäin tai se on viety eteenpäin huolimattomasti. Tässä yhteydessä yritän kovasti ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia ja kaikki eivät toimi alkuunkaan samalla tavalla. Kuitenkin Koiranetissä oleva kuolinsyy "Muu syy jota ei ole listalla" ei kerro lukijalle yhtään mitään. Jos saisin päättää, em. kuolinsyy poistettaisi kuolinsyistä ja pakotettaisi kuolinsyytä listaava kirjoittamaan lisäselvityslokeroon edes jotain.

Toimi, niin kuin haluaisit, että sinua kohtaan toimitaan. Negatiivinen diagnoosi on yleensä paskaa, traumatisoi, ottaa päähän, masentaa ja sitä voi olla vaikea jäsennellä ja ymmärtää. Jokin sairaudesta tai vammasta kertova diagnoosi on harvoin "mieleinen" mutta sen vieminen terveystietokantoihin mahdollisimman pian katkaisee huhuilta siivet.

Nämä keissit ravistelevat myös kaiken tuottamansa mielipahan lisäksi ihmisiä ja heidän joskus luutuneita periaatteitaan, pinttyneitä ajatusmalleja ja poteroihinkin kaivautuneet tulevat lopulta takaisin ihmisten ilmoille. 
Ei ole olemassa koskaan yksiselitteistä toimintamallia oikein mihinkään, mutta ei se saisi mennä niinkään, että vastapuolella on "järkevät, rauhalliset ja sormella osoittamattomat" ja toisella puolella "hysteeriset, sormella osoittelevat ja kiljukaulat".
Tilanteen ollessa päällä, voi olla vaikea hyväksyä toisen omasta näkövinkkelistä täysin vierasta toimintamallia, mutta tilanteen rauhoituttua pitäisi kyetä menemään itseensä ja ainakin vuolaasti pahoitella. Viimeistään silloin.

Olen jo vuosia noudattanut sitä tapaa, että kun minulta kysyy urosta, vastaukseksi lähtee ensin ranskalaisilla viivoilla koirani ja sen pentujen tiedossa olevat viat. Toisinsanoen vikalista. Jos kasvattaja lähestyy nyt uudelleen, sitten lähdetään syvällisempiin keskusteluihin ja puidaan yhdistelmää yhdessä ja katsotaan, kohtaavatko odotuksemme pentujen suhteen mielellään useammalla kuin "jollain yhdellä tasolla".
Arvostan erittäin paljon kasvattajia, jotka ovat tehneet "läksynsä" ja tutkineet vaikkapa kuvakansioni tarjoamaa tietoa esim. kivesvioista.
Monet kasvattajat haluavat myös tavata uroksen ennalta ja kysymyksiä satelee kuukausia ennen odotettua juoksuaikaa. Parhaillaan odotan erästä narttua kylään, jonka omistajan kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa kaksi vuotta.

Suorapuheisuutta pitää osata arvostaa. 
Kasvattajana ja uroksen omistajana ei oikein muuta hyvää tapaa ole toimia, kuin olla suora, rehellinen ja avoin. Tätä ei kertakaikkiaan voi korostaa liikaa.

Missä kulkee sitten "hysteerisyyden" ja "järkevyyden" rajat?
Tapamme reagoida asioihin poikkeaa yleensä suuresti. Yksi sanoo uroksen suvusta löytyneeseen hännän tippumiseen, että "ei haittaa", toinen soittaa poliisille. Yhdelle 5 jalostuskäyttöä on paljon, toiselle maksimi menee kymmenessä. Onko hysteerinen ihminen sellainen, joka ei osaa sinun mielestäsi puhua järkevästi tai esimerkiksi liioittelee? Onko lupsakasti asioihin suhtautuvan tapa oikeampi toista? Tuoko muassaan hysteerisyyttä se, että toisella on kokemusta rodusta 8 vuotta, toisella 2. Onko 10 vuotta kasvattanut maltillisempi ja kiihkottomampi kuin juuri rodun pariin tullut. Miten kiihkottomuutta voisi jakaa ja kiihkeästi asioihin suhtautuvaa ymmärtää?

Onneksi kuitenkin pääosin rodussamme vallitsee sangen avoin toimintatapa ja kulttuuri ja siitä ei voi muuta kuin olla hyötyä. Kaikille.

Teoriaa on hyvä lukea, kuunnella, oppia ja imeä. Aina ja kaikkialla. Juuri yksi päivä mietin, että yksi rodun suola on sen ihmiset. 
Mitä enemmän rotuun tulee uusia ja noviiseja, sitä enemmän meidän rodun vanhojen harrastajien pitäisi aktivoitua jakamaan sitä pääomaa, mitä meillä on. Ei niin, että "mitä tuokin luulee tietävänsä kasvattamisesta" vaan "miten voisin auttaa häntä eteenpäin"? 
Kokemuspohjaa tulee kuitenkin vain elämällä ja kokemalla. Vaikka tekniikka harppoo nyt suurin askelin, meidän pitäisi malttaa olla inhimillisiä ihmisiä virheinemme ja vikoinemme ja osata myös hidastella ja ymmärtää, että kokemus tulee ajan kanssa. Sitä ei voi kiirehtiä.

Miksi joku antaa urostaan enemmän kuin 5 kertaa. Mikä siitä tekee niin hyvän, että sitä pitää antaa useita kertoja, jopa 10 kertaa tai 15?
Tällainen - hyvä - kysymys osui taannoin silmiini sosiaalisesta mediasta. Ihanan laaja-alainen kysymys. Yksiselitteistä vastausta ei ole ja voin vastata vain omasta puolestani.
Tähän yhteyteen on sanottava, että kotikoirina, sohvilla, makaa varmasti kymmenittäin upeita jalostusuroksia. Mutta miten ne löydetään sieltä käyttöön? Ei oikein mitenkään, jollei uroksen omistaja tuo koiraansa ainakin silloin tällöin kehään, jolloin narttujen omistajat voivat arvioida sitä luonnossa. Toisaalta whippetistit voisivat perustaa iskuryhmän, Elisan tapaan, soittelemaan ihmisten ovikelloja kameroiden ja videolaitteiden kanssa ja tehdä vaikkapa kokonaisen kuvallisen uroskirjaston.
Tätähän olen pienimuotoisesti Lotan kanssa tehnytkin, mutta 7-kuinen pentu on usein aika erinäköinen kuin 2-vuotias aikuinen. Ovikelloa olisi hyvä soittaa siis ainakin 2-3 kertaa vuodessa. Miten siihen sitten suhtautuisivat koirien omistajat, kun pitävät varmasti jo nyt muutamaa (lue = minua) urosihmistä yli-innokkaana hömpöttäjänä.

Usein ne urokset, joita käytetään paljon, ovat tuontiuroksia. 
Ne siis monesti lähtökohtaisesti tuovat kantaamme jotain "uutta". Nartun omistaja saattaa jopa ihan hihkaista: HAA, tuolta saan nyt kaipaamaani luustoa linjoihini tai tuo tuo yhdistelmääni kaivattua eleganssia. Mitä milloinkin. Usein tarvitaan kuitenkin 2-3 pentuetta, jotta nähdään, mitä kyseinen uros sitten tuo. Urosta on voitu antaa alkuun kahdelle kepeälle nartulle ja kolmas onkin muheva. Muheva antaa nyt paremman tuloksen kuin kaksi kepeää, joten jonoon asettuu vielä neljäs, sekin muheva. Nyt neljäs, viides ja kuudes (muheva, lyhyt ja pitkä) kysyvät urosta kaikki samaan aikaan. Yksi 2 vuoden päässä häämöttävään yhdistelmään, kaksi muuta "seuraavaan juoksuun". Uroksen omistaja on nyt hövelillä päällä, koska narttujen omistajat perustelevat käytön erinomaisesti. He ovat seuranneet linjoja, tuntevat uroksen koko suvun, ovat nähneet uroksen takana olevia koiria matkoillaan Tanskassa, USAssa ja Liettuassa, ovat jo hieman nähneet mitä se periyttää ja kertovat tarkkaan, mitä hakevat ja haluavat ja miten uros kompensoi heidän narttunsa vikoja. Uroksen omistaja usein myös miettii - varsinkin nykyään - että vasta ovikelloa soittava narttu on "varma narttu". 

Jostain syystä, mitä en tunne, narttujen omistajat myös liikkuvat ryppäissä. Kolme vuotta hiljaiseloa, ja sitten uroksesi sähköpostiin tulee samanaikaisesti viisi kyselyä.

Viimevuosina urosta on myös vaihdettu lennossa ihan parissa päivässä; vaikka hotelli, laiva ja tapaaminen oli sovittuna vartilleen. Syyt ja selitykset ovat joskus erikoisia. Harva nimittäin sanoo suoraan, että "vaihdoin urosta lennossa, koska minulle tuli sellainen intuitio, että Bobby on parempi" tai "ei nyt tullakaan, koska juttelin juuri kaverini kanssa, ja sen mielestä Rollo on parempi". Ehei. "Something has happened" tai sitten pelkkää hiljaisuutta. Juoksuaika tuli ja meni ja kysyttäessä "ettekö tulleetkaan" saan vastaukseksi, että "ostinkin koiran" tai "too much stress".

Joskus sitten ovikello soi turhan tiuhaan jopa omaan makuuni, mutta minkäs teet, kun nartut juoksevat kaikki samaan syssyyn. 
Joskus perustelut vain ovat sellaisia, että kieltäytyä ei voi, ei osaa. Joskus omaankin silmään jalostusjälki on ollut niin hyvää ja outcrossit tuottaneet haluttua tulosta, että nartun ja kasvattajan tarpeesta tulee hyvinkin järkeenkäypä. Varsinkin jos ne perustelut ovat taas vuolaat ja omaa käsitystäsi tukevat.

Joistakin uroksista tulee "muotiuroksia" ilman, että omistaja on edes millään tavalla pyrkinyt siihen. Joillakin tittelirivi kasvaa kilpaa ovikelloa soittavien narttujen kanssa. Toisilla tittelirivi pysyy maltillisena, mutta jalostusnäyttö kasvaa. Onpa niitäkin tuontiuroksia, joista ei koskaan tule mitään. Ainostaan rekisteröintimerkintä Koiranettiin. Ei se ulkomaisen uroksen ostaminen auvoa tee, kun ei se ole edes helppoa.

Mikä on sitten se uroksen omistajan vastuu? 
Onko se sitä, että sanotaan "rumalle" nartulle ei ja ensikertalaiselle kasvattajalle, että "palataan viiden vuoden päästä, kun olet saanut vähän nimeä"? Mitä se vastuu on? Onko se sitä, että antaa urostaan vain sovinnollisen neljä kertaa tai antaa enemmän, mutta seuraa jälkeläisiä ja kirjaa mahdolliset diagnoosit? Antaa vain "tutuille"? Antaa vain nartuille, joilla on hieno suku ja jotka ovat kolmen maan valioita? Tutkituille?
Niinpä. Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kaikki riippuu kaikesta. Tilanteesta, uroksesta, silloisesta asioiden ymmärtämisestä ja analysoinnista.
Älkää nyt ainakaan luulko, että uroksen antaminen jalostuskäyttöön on tienaamista -  korvaus pennuista kun menee yleensä jalostusuroksen erilaisten tutkimuksien päivittämiseen ja palautuu yleensä suoraan siten koiraharrastukseen.
Vastuuseen kuuluu myös se, että "kaverille sanotaan ei" ja jalostuskäytössä pidetään tuumaustaukoja.

Muuten katson, että vastuu on tapauskohtaista. 
Sitä ei voi yleistää, eikä vastuulle ole olemassa sabluunoja. Yksi uros voi jättää sutta ja sekundaa, mutta vasta sen viidennessä ja kuudennessa yhdistelmässä. Toinen uros voi sairastua seitsemänvuotiaana. Kolmannen libido ja siittiöt kokevat nuukahduksen.
Enemmän näkisin ongelmallisena "lemmikkitasoisen ja tutkimattoman" uroksen käytön kotioloissa yhdeksän kertaa. Kaikille perheen nartuille ja kaikille vieläpä kolmasti.
Paljon käytetty tuontiuros yleensä tulee hyvin esiin, pitkälläkin aikavälillä. Ainakin kuviin ja satunnaisesti Koiranettiin päivittyvien uusien terveystutkimusten myötä.

En kuitenkaan pysty yksiselitteisesti vastaamaan MIKSI tai perustelemaan yleispätevästi, että miksei uroksen omistajan raja tule viidessä yhdistelmässä vastaan? 
Kuitenkin vastuu on myös nartun omistajalla ja kasvattajalla, joka tietää runsaasta jalostuskäytöstä ja on lukenut ne uroksen omistajan kertomat "ranskalaiset viivat" moneen kertaan sekä selannut Koiranetit, 1geet ja TWA:t. Joskus myös varovainen ehkä lähtee lentoon ja paluuta ei ole.

Kaikkea ei voi koskaan tietää, ennustaa eikä valjastaa, koska geenit tekevät mitä ne tahtovat. Kuitenkin joidenkin uroksien geenit "vain" ovat halutumpia kuin toisen. Se ei ole mikään ylpeyden tai kehumisen aihe vaan se vaan on niin. Mahtavuutta tähän tuo se, että jos sen paljon käytetyn uroksen omistaa harrastaja, joka päivittää myös terveysdataa kaikkien nähtäville uroksesta ja kaikista sen jälkeläisistä ympäri maapallon. Suolaa hehkutussirottimeen tuo myös se, että uros on terve ja voi hyvin vielä 12-vuotiaanakin. Mikä ihana bonus käytölle. Mutta tällaista ei voi tietää, ei ennustaa. Eikä suorasukaisen suomalaisen tavoin muunmaalainen ehkä iloitsekaan "uteluistasi" terveysasioiden suhteen vaan vaikenee kuin simpukka.

Tätä kirjoitusta ei ole kohdistettu kehenkään eikä mihinkään, se on omaa ajatuksenvirtaani tästä valtavan monisyisestä aiheesta, jota useinkaan moni ei näe uroksen omistajan tavoin, juuri sillä hetkellä, siitä näkökulmasta.

Joskus asiat vain tapahtuvat ja me selittelemme niitä sitten parhaamme mukaan jälkeenpäin. Viisastuneina.

Miten onnekkaita olemmekaan. Upea rotu ja upeat ihmiset. Vaalikaa hedelmällistä, avointa ja suoraa yhteistyötä. Olkaa osa sitä.

kuvituskuvat oma arkisto ja Facebook


Pihkassa Pihqaan!

Alkuvuonna, tarkemmin 7.2., leikattiin myös vasemmasta kädestäni hermopinne. Aiemmin syksyllä oli leikattu jo oikea käsi.
Omalta osaltani siis jo reilun vuoden takainen muutto katkaisi kamelin selän ja mitkään hieronnat, linimentit eivätkä yölastat poistaneet - ainakaan kokonaan - juntturaan menneitä hermoja. Toki sormien puutuminen loiveni, hyvä niin, sillä pahimmillaan pystyin nukkumaan n. 10-15 minuutin pätkissä ja puutuminen oli niin kivuliasta ja pitkäkestoista, että puutuvien sormien kanssa oli noustava keskellä yötä kävelemään ja haahuilemaan pitkin kämppää. Pahimmillaan siis viisikin kertaa tunnissa! Lopulta heräsin öisin enää vain kolme tai neljä kertaa puutumisen takia.

Leikkaukseen ei niin vain mennäkään eikä päästä, vaan piti ottaa kilpirauhaskokeita (se leikkauksesta päättävä lääkäri olisi voinut vaikka konsultoida lähettävää ja saada kuulla, että kilpparit ovat seurannassa) lisäksi päättävä päätti yölastakokeilusta; jälleen tietämättä, että minulla on ollut vuosia sitten ostettuna, kokeiltuna ja testattuna rannelasta. Leikittiin sitten vähän ja mentiin uusiksi lekurilta lekurille ja vihdoin siis sinne leikkausputkeen.

Kokemus oli tällä kertaa myönteisempi siltä osin, että oli jo tiedossa koko proseduuri, mitä tapahtuu, missä ja miten - ja missä järjestyksessä. 
Leikkaava tulee ensin varmistamaan, että sormet varmasti puutuvat ja että ne ovat "oikeat sormet". (rannekanavaoireyhtymässä siis peukalo, etusormi ja keskisormi - joskus mukana puutuvat myös nimetön ja pikkurilli, mutta nämä kolme ensinmainittua pääasiassa) Sitten tulee esilääkitystä, josta eivät koskaan muuten kerro, mitä se on, sehän voi olla vaikka kalkkitabletti. Sitten istutaan odottamassa koko aamun potilasjono samassa huoneessa ja pähkäillään, että kenellä on "hurjin leikkausta vaativa vamma". Kummasti muuten, kummallakin kerralla, huoneessa on ollut Reteä Reiska, joka on kaatunut joko "työpaikan Tallinnan reissussa yhtäkkiä suorilta lakerikenkineen" tai sitten "ajanut prätkällä puuta päin" tai muuta yhtä hulvatonta ja hiuksia nostattavaa. Sitten me rouvat siinä ympärillä päivitellään, voivotellaan ja huokaillaan. Pienine vaivoinemme.

Itse leikkaus sujui tällä kertaa niks ja naks. 
Monitori, jossa olin kiinni, näytti oikein kivoja lukemia ja leikkaava lääkäri oli tällä kertaa hyvin niukkasanainen. Hoitaja piti keskustelua yllä todeten mm. "ethän sä hätkähtänyt tuota puudutuspiikkiä lainkaan, hienoa! Ihanan rennosti otat." (mitäpä sitä hätkähtämään, kun ei se auta yhtään asiaa?) Jossain vaiheessa meinasin sitten jo nukahtaa ja hoitaja päättikin sitten töniä kevyesti, että "onko tuntemuksia"? Vastasin, että ei, lähinnä mietin illan kauppalistaa.


Kuva: siteen poiston jälkeen

Vasemman käden operointi on oikeakätiselle piis of keikki, ainoastaan muutama päivä oli avutonta ison siteen kanssa, mutta Annepa otti ja lähti lenkittämään poikia, joten saimme yhtenä iltana siteinemme tehtyä oikein mukavan iltalenkin!

Kivut olivat tällä kertaa loivemmat ja vaikka lääkäri totesikin ommellessa haavan tihkuttavan, oikein siisti haava löytyi kolmen päivän päästä siteiden alta. Tottuneena hoitamaan mm. koirien haavoja, poistin itse itseltäni tikit. Hups vain! Haavan loppuhoito sujuikin sitten tällä kertaa kuin tanssi; se parani TODELLA nopeasti PIHQA-voiteen avulla!

Kuva: tikkien poiston jälkeen. Leikkauksesta 13 päivää.

Miten voikin olla taas vanhassa vara parempi ja muinaisten neandertali-ihmisten luonnosta löytämä PIHKA sopia haavaan kuin haavaan ja hoitovaste on melkeinpä silmin nähtävissä. 

Suosittelen siis lämpimästi PIHQA-voidetta haavoihin; riippumatta siitä, onko haava tuore vai "vanha". Koirille vastaava tuote, PIHQA PET sopii myös kaikkiin mahdollisiin haavallisiin äksidentteihin; melkeinpä ainoastaan hammastahnaksi sitä ei voi suositella eikä laitettavaksi esim. silmän limakalvoille tai suuhun. Pihka hoitaa haavaa "luonnollisesti", edesauttaen haavan omaa paranemisprosessia ja voisinpa melkein sanoa, että se kipu, mitä leikkaushaavassa tikkien poiston jälkeen vielä tuntui, lähti sekin PIHQA-voiteella. Myös ympäröivä, kuiva iho kuntoutui nopeasti.


Kuva: leikkaushaava 1,5 viikon satunnais(!)käytön jälkeen.

Kaikkea ihanaa se luonto meille antaakin. Pitää vaan osata ottaa se vastaan ja hyödyntää, kuten PIHQA-tuotteessa on tehty. Hyödynnetty luonnosta saatavaa omaa ainesosaa, voimaannuttavaksi ja parantavaksi linimentiksi.

Kenzolassa ollaan Pihkassa Pihqaan!