Allekirjoittanut puuskuttaa portaissa, ähkii taloyhtiön juoksumatolla, käy uimassa - silloin kun Hakunilan uimahalli EI ole remontissa - lenkkeilee ja jumppailee. Ja ihan koirien takia.
Ikä naksuu jo nivelissä mukavasti, kolottaa, jumittaa, kramppaa ja vihloo, mutta täytyy yrittää, että pysyy koiriensa perässä. Saa haettua ne kohtuullisessa ajassa vieheeltä ja jaksaa lämppää, jäähdyttää, lämppää ja jäähdyttää. Kehäjuoksemisesta puhumattakaan.
Pärnussa oli hieman outoakin, kun ei puuskututtanut kehässä.
Happi kulki ja kehän kiertäminen sujui siitä huolimatta, että takana tuli handleri, jonka ääniefektit olivat kuin beatboxaajan rappibatlessa konsanaan!
Kun Maukun jälkeen ostin toisen enkun, Samuin, en ihan äkkiä arvannut, että olen kahden koiran loukussa.
Viime keskiviikkona tarvittiin kahden ihmisen apua, että saatiin molemmat juoksutettua. Raila piteli haukkuvaa ja keuhkoavaa Samuita sen aikaa kun Maui juoksi ja Maria haukkumatonta joskin keuhkoavaa Mauia sen aikaa kun Samui juoksi.
Yöpöydälläni on näyttelylinjaisten koirien sekunnit vihkossa, jota täyttelen aina keskiviikkotreenien jälkeen. Ihan helppoa ei ole sekään, sillä treenilistassa voi lukea "Pepi ja joukkue" ja sitten on 19,97, 19,99, 20,06 ja 21,16 perässä. Vaikka tietäisit kuka on Pepi, niin et tiedä keitä ne kolme muuta on, saati mikä oli maaliintulojärjestys.
Joitain aikoja olen kuitenkin saanut vihkoon ja olen päässyt siitä hahmottelemaan oikeaa koejuoksucomboa mm. niin Bertalle, Samuille kuin Hopullekin.
Ratakirjojen juoksutus vaatii hieman viitseliäisyyttä ja suunnitelmallisuutta. Apuakin tarvitaan. Soolojuoksu on usein se helpoin osuus mutta sitten kahden eri ryhmäkoejuoksun vetäminen suunnittelua ja muiden koirakoiden apua. Tuomarit haluavat nähdä mielellään ohituksia ja/tai sitkeää parijuoksua ja sumpusta selviytymistä, pinnistelyä, ponnistusta ja hyvää, suoraviivaista suorittamista.
Näyttelyihmisen suuntautuminen radalle ei siksi olekaan ihan helppo rasti ja yksikkö.
Tänä kesänä on mm. hylätty koejuoksu, jossa koejuoksija tuli 3 sekuntia ensimmäistä koiraa jäljessä maaliin. Mitäpä tuollaisesta juoksusta näkee muuta kuin sen, että maaliin viimeisenä tuleva on sinnikäs ja tykkää juosta. Viehettä se ei ole nähnyt sitten etusuoran.
Siinä missä näyttelytuomarin palkitsemista ohjaa oma maku, mieltymys ja henkilökohtainen kokemusreppu - merkitsee radalla vain sekunnit. Ja niiden sadasosat. Maalikamera on armoton. Näyttelyihmisenä olen ollut jo pitkään ihmeissäni. Ensin Mauin kanssa ja nyt Mauin JA Samuin kanssa. Sekunnit ovat vieneet mennessään!
© KVPHOTO.FI
Miten tässä nyt näin kävi?
Anitamaiseen tapaan ei ole yhtä vastausta. Onhan kaksi koiraakin, heh-heh. Mauin kanssa kaikki vain tapahtui niin luonnostaan. Samuin kanssa ei mennyt ihan niin suoraviivaisesti, mutta kohtuuhelposti runsain neuvoin ja tukipaketein maaliin asti kuitenkin.
Kuinka yleistä on ylipäätään pään lyönti etuveräjään?
Varmasti on yleistä. Osa lyö lujemmin, osa vähän kopistelee. Samuin kohdalla mentiin jo titityy-osastolla. Kolme treeniä käytiin kauhistelemassa koppia, josta tulee pää kipeäksi. Hyvä kun kaverin sinne enää sai. Mutta sitten se vietti sieltä kuitenkin otti vallan ja löi lujemmin, kuin veräjä koskaan, ja Samui lähti. Niin se vietti vie.
Samui on kuitenkin n. sekunnin hitaampi Mauia. Matkassa se tekee 15 metriä. Yhtään kertaa en ole kavereita vielä keskenään radalla juoksutellut, mahtaako sellaista päivää tullakaan. Kuitenkin ne kirjat piti Samuillekin SAADA ja onhan tulos aina tulos, vaikka onkin 20 sekunnin paremmalla puolen.
Nyt onkin vain enää jännittävää se, että Mauin lähdöt kopista on sitäsuntätä, välillä lähtee sirpakammin, välillä jätättää. Samui taas ajautuu neloskaarteessa liki aidan yli VIUHH kun keskipakoisvoima ottaa kropasta vallan.
Maui keuhkoaa, sylki lentää, silmät pullistuu päästä. Ihan sitä samaa vanhaa. Ystävälliset ihmiset neuvovat ystävällisesti: "mene ihan viimetingassa kopeille". Juu, kyllä. Ja kun mennään siinä kuuluisassa viimetingassa niin loppuu bensa. Italiaano ei juokse maaliin asti ja borzoita ei saada kiinni. (anteeksi yleistys) Etuveräjä ei aukea/mene kiinni. Kopin takaoven salpa irtoaa. Lälläri ei toimi. Tuomari on kateissa. Jänis juoksee radalla. Hanhiparvi ja drone laskeutuvat nurmialueelle.
Ja kun tänäpäivänä tupataan puhkianalysoimaan kaikki ja löytämään solutionsit ihan kaikkeen, niin jospa lainaan saamaani kaiken kattavaa ajatelmaa tämän kaiken sekuntisekoilun, kopista lähtemisen ja ulos ajautumisen keskelle: "joskus helpointa olisi vaan kun ei ylianalysoisi, vaan antaisi koiran vaan nauttia ja tekisi itse saman" .
Koira on eläin. Se ei ole jääkiekkomaila eikä varsinkaan robotti.
Sillä on erilaisia päiviä, se ohjelmoituu eri tavoin eri tilanteiden ja kavereiden, biorytmien ja hormonien mukaan. Ei ole olemassa sellaista koiraa, jonka sekunnit paranisivat joka treeniin ja/tai kisaan. Sekunnit elävät, koira elää. Kaiken kukkuraksi löysin googletellessa Samuli Samuelssonin (!) netistä, joka on Suomen nopein pikajuoksija tällä hetkellä! 200 m taittuu ajassa 20,73. About samassa ajassa mun Samuli Sämppänen vetää 280 metriä.
Kuitenkin Samuli Samuelssonilla voi kenkä takertua lähtötelineisiin ihan siinä missä Maukkuli jumittaa kopin karmeissa. Eikös Jani Sieviselläkin tullut uimalasit nenälle ja mitä kaikkea tuolla Olympiaestradeilla on tapahtunutkaan. Havuja perkele - huusi Matikainenkin kun suksenpohjat olivat paakuilla!
Minusta on lopunkaikkea ihanaa, kun Maui keuhkoaa ja Sämy haukkuu ja kopit paukkuu ja lähdöissä suditaan, apilankukat lentelevät, sataa, paistaa - mitä milloinkin. Mikään ei ole koskaan kuten silloin viimeksi, vaan nyt on nyt.
Sekunneista sekaisin? Kyllä. Haavi auki ja sormi suussa - sitäkin. Mutta koirat tekevät AINA parhaansa.
Kiitos postauksessa avustanut taustatiimi - muutamat sanat olivat hieman hakusessa.
