2021 taputeltu ja käpytelty.

Kesän korvalla Peijaksen ortopedi pääsi perehtymään pinkeään päkiääni.
Tein vuonna 2020 uuden lenkkiennätyksen, joka oli 2404,2 km. Tänä vuonna lenkkeilimme 1885,9 km, joka on vuotta 2020 518,3 km vähemmän. Oikein sopivasti, kun kerran ortopedikin käski loiventaa lenkkeilyä!
Jo luonnollista lenkkeilyn vähentämistä tuli myös Caprin myötä, jonka noudin Suomeen Englannista elokuun 4. päivä. Itselleni on vakiintunut 6 kuukauden ikäraja; sitä nuoremman pennun kanssa emme tee mitään megalomaanisia remmimarsseja, mutta tuon rajapyykin jälkeen lenkkeilystä tulee yhtä pitkää aikuisten kanssa. 

Olen siitä iloisessa asemassa tätä nykyä, että pääsen koirineni spiidaamaan Samuin pentujen kanssa vehmaisalla vantaalaisella salaisella niityllä sekä yhdessä Tarun poikien kanssa vantaalaisessa salaisessa metsässä.
Ihanan salaista ja sekin (eläin)lääkärin määräämää; taannoin Mauin juoksumattotrialin yhteydessä tuli määräys juoksuttaa poikaa neulaspoluilla sekä niityillä. Tätä ohjetta olemme noudattaneet tänä vuonna hyvin säntillisesti. Huomioineet oman päkiäni sekä Mauin tarpeet - muista pojistani puhumattakaan. 

The more the merrier - vai miten se sanotaan.
Hurjan kivaa on ollut kaikissa yhteiskinkereissä. Tänään viimeksi Tarun Baileyn ja Meemin kanssa puuskutettiin äkkikovalla hangella ja lenkkeiltiin päälle. 

165 kertaa vuoden aikana sain pakotettua itseni uimaan, juoksemaan, kuntopyöräilemään, porrasjumppaan.
Pyöräilyä tuli lenkkeilyn päälle 1148 km. Hei, kaiken rehevyyden ja pyöreyden alla on lihaksia, jotka jaksaa ja venyy - ja paukkuu! Ja tykkää, kun niitä vähän "rääkätään"!

Rakastan sitä, että Maui sai minut innostumaan tähän kaikkeen.
Toki saan syyttää myös erästä Herbalife-rouvaa, joka jokunen vuosi sitten järjesti läheisellä koululla viikoittaisia jumppia. Hämmästyin, että menin ja tein ja jaksoin. Siitä kaikki lähti ja Maui piti huolen lopusta. Asioilla on tapana järjestyä, kuten sanotaan ja kun vain menee ja tekee, niin joku flow ( = virtauskokemus) hoitaa loput. Vaikka suklaata edelleen meneekin ja jäätelö maistuu, niin välillä ainakin joku suklaarivi ja jäätelöpallo sulaa kuntopyörän selkään. 

Rakastan koirissani ylipäätään kaikkea.
Niiden rotua, rodun erilaisia nyansseja kussakin, rotutyypin variaatioita, erilaisia, rikkaita luonteenpiirteitä ja sitä, että ne ovat minun. Että olen löytänyt juuri ne, saanut juuri ne, ja saan viettää niiden kanssa elämääni arjessa ja joskus juhlassakin. Kävisinkö lenkeillä ilman niitä, tuskin. Jollei minun pitäisi puuskuttaa koiriani rata- ja maastokisoissa maalialueelta, kävisinkö pyöräilemässä ja uimasemassa. No tuskin. Nyt ei ainakaan naama enää niin punoita ja puuskutus käy kehän jälkeen kun on hieman arjessa itseään rasittanut yli TV:n edessä makaamisen. 

Koiriani on kiittäminen monesta. 

60-vuotispäivä lähestyy ja sitä vääjäämättä kelaa mennyttä. Kuinka silloin Jakin kanssa sitä, Jukun tätä ja Virin tuota. Facebook muistuttaa menneistä ja alleviivaa ollutta ja mennyttä. Hurjan kiitollisena kelaan menneitä tapahtumia ja katson silmät joskus kyyneltyen menneiden koirieni kuvia. Joskus suru valtaa mielen, kun vaikkapa ajattelen, että en SILLOIN kylliksi arvostanut sitä, mitä minulla oli. Kunpa oppisin näkemään kulloisenkin hyvän kaiken kritiikin alta. Kerran eräs ulkomuototuomari soimasi minua siitä, etten näe omien koirieni virheitä. Voin sanoa, että en tiedä mitään kamalampaa kuin sen, että näkee VAIN ne virheet. Been there, done that. Kun pääsin virheiden näkemisen ikeestä, elo on ollut heti helpompaa. Kuinka paljon hyvää kaikissa koirissamme onkaan. Överikulmausten, liian pitkän lanneosan, pystyyn pyrkivien korvien ja LTV-muutosten saati lonkkamaljojen hienoisten mataluuksien jälkeen on ihanaa todeta, että kokonaisuus on sittenkin tärkein ja joskus koiramme jokin yksittäinen ominaisuus tai luonteenpiirre peittoaa KAIKEN. Ihan kaiken.

Jokainen koirani, jokainen vuosi, kaikki yhdessä koettu ja eletty tuo aina JONKIN oivalluksen. Se on koirien kanssa elämisessä ihan parasta. Olen nöyränä ja kiitollisena ihan jokaisen koirani edessä. 

Tänä vuonna emme saavuttaneet Mauille KV-aikaa emmekä Samuille maastoserttiä.

Lähellä se oli. Maukun SB oli 19,57 ja Samuin 422 pistettä.

Pääsisinkö ilman koiriani jännittämään ikinä näin paljon? Ajamaan kisapaikoille, länkyttämään tuttujen ja tuntemattomien kanssa kisan tiimellyksessä, kokemaan ja aistimaan tunnelmaa, virittäytymään siihen, käymään ylipäätään läpi kaikkea sitä hienoa, mitä koiran kanssa voi? No en. 
Kisavuodet, näyttelyt ja kinkerit seuraavat toisiaan. Kukin vuosi on yhtä hieno, jokainen kokemus yhtä huikea.  

Itselleni YKSI merkityksellisimmistä koiristani on Maui.
Siksi tämän postauksen kaikki kuvat ovat Mauista. Maui VEI MINUT MENNESSÄÄN. Minulle ei jäänyt vaihtoehtoja. Se oli vietävä maastokisoihin, radalle ja näyttelyihinkin. Maun kanssa on treenannut Suomen huippujunnuhandlereita ja no, ovat todenneet, että "hauska koira". Maui on hyvin omintakeinen makeinen ja sen luonne, tapa toimia ja elää on hyvin persoonallinen. Muutamat ovat sanoneet koiraa työlääksi. Sitä se varmasti onkin. Kolme tai neljä vuotta sitä yritettiin asetella kehään - kunnes tajuttiin (tajusin), että se haluaa asetella itse itsensä. Ja sillä on omat, hyvin vaativat, kehänamit. Mauilla on oltava pala paistettua kanankaulaa.
Ja ihan ilman mitään sen kummempia yrittämisiä ja manööverejä tämä persoonallinen Maukkuli on napsinut itselleen niin Liettuan kuin Vironkin valioarvot. Maui ei jätä ketään kylmäksi. Päinvastoin. Kisapaikalla sen kanssa hiki virtaa. 

Koirissa parasta on se, että kun antaa, saa.

Tämä toteutuu täydellisesti Mauin kanssa. Ja Huiman, Balin, Samuin ja Caprin. Olen sijoittanut koiriini paljon rahaa, panostusta, aikaa ja treeniä. Mutta kaikki se, mitä olen saanut takaisin, on ollut mittaamattoman arvokasta. Olen ensinnäkin saanut tutustua monen ihanan yksilön kautta rotuun, elää niiden kanssa arkea ja juhlaa - ja kokea yhteenkuuluvuutta, iloa, rakkautta ja joskus tuskaakin. Kaikki on ollut sen arvoista!

Puhumattakaan siitä, että kuinka paljon olen saanut tutustua rodun parissa oleviin ihaniin ihmisiin, omien koirieni jälkeläisiin ja olla whippetyhteistyössä aina Englantia ja Australiaa myöten.

Älkää siis ihmetelkö, kuinka jankkaan kiitollisuuttani. Rodulle, sen ihmisille ja kaikelle missä on whippet-leima!

Tässä nyt kuitenkin pari (Samui)bonuskuvaa. 
Jouluaaton tunnelmia, ja vain Samui paikalla. Rentona TV:n ääressä.

Ja tässä Samui viettää Uutta Vuotta rakettien räiskeessä.

Mauin kuvat yllä:
Antti Ruotsalo, Tuula Heino-Kyllönen ja Anssi Ketomäki

Oikein Hyvää ja Antoisaa Uutta Vuotta 2022! Ja älyttömän paljon kiitoksia kaikille KANSSAHARRASTAJILLE!

Elämästä tulee vääjäämättä kaihoisaa.

Facebookin "mitä teit 12 vuotta sitten" - palauttaa mieliin kahdentoista vuoden (!) takaisia muistoja. Niitä, joista tuntuu, että "on pari vuotta". 

Yht'äkkiä huomaa, että parista vuodesta on tullut viisi, viidestä kymmenen. Ihan hurjaa. Elämäni on hyvin pitkälti rakentunut ja perustunut koirasymbioottiseksi. En ole ihan varma, onko se edes suomea tai mikään sana, mutta hyvin varhain (n. 19-vuotiaana) minulle vain alkoi tulla koiria, laumaksi asti. Normaali (?) tai tavallinen (?) ihminen ottaa yleensä yhden koiran ja ehkä harrastaa kerran-pari ja koira vain kulkee vierellä elämänvaiheesta toiseen, uskollisena ja pyyteettä.

Muistan tehneeni Yhtyneiden kuvalehtien Lemmikki-lehden testin, jossa kysyttiin, että "sovitko useamman koiran omistajaksi" tjsp - ja kauhukseni testitulos oli, että "tulet vallan hyvin toimeen isonkin lauman kanssa" tjsp ja tämä testitulos alkoi sittemmin määrittää elämääni!

Hyvin pian huomasin, kuinka mielenkiintoista ison lauman kanssa eläminen olikaan.
Kuinka koirat olivat kaikki hyvin persoonallisia, erilaisia, mutta samalla äärimmäisen sopeutuvaisia ja laumautuminen sujui useimmiten kuin itsestään. Vähän oli Jacques Cousteau - fiilis, olo oli kuin tutkimusmatkailijalla. Aina sai olla ihmettelemässä ja oivaltamassa. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä armollisempi alan olla itseäni - ja toivottavasti myös muita kohtaan.
Tunnen myös itseni siunatuksi. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tai juuri siksi koen olevani siunattu. Toinen toistaan ihanimmilla koirilla. Myös sanonta mustan ja valkoisen välissä olevista miljoonista harmaan sävyistä alkaa todenteolla hahmottua. Vaikka ihmisyyteen kuuluu muiden tekemisten päivittely, on se lopulta vain oman paikan ja oman ajatusmaailman hahmottamista ja peiliin katsomista. Olemme mestareita sanomaan, että "kuinka minä tekisin" ja silti luultavasti toimisimme aika samoin kuin Koirien 7päivää lehden pääotsikon kulloinenkin koiranomistaja. Elämä koirien kanssa on vain monin verroin rikkaampaa. Ja jokainen koira opettaa AINA meistä itsestämme jotain! Huikeaa.

Me arvotamme - halusimme tai emme - toisiamme suhteessa muihin ja sellainen oman tien löytyminen voi joskus olla monen arvuutuksen takana.
Ihailemme voittajia - ja samalla kadehdimme ja joskus vihaammekin. Jonkun "mekkalointi" ja voiton jälkeinen hehkuttelu nostaa meissä omia piilotettuja tunteita esiin ja pääsemme päivittelemään näin sitä, että "kuinka me olisimme toimineet" vastaavassa tilanteessa. Somea parjataan paljon, mutta se paljastaa meistä joskus yllättäviäkin asioita. 

Mitä vanhemmaksi tulen, ja vaikka olen itse olevinaan kovin aktiivinen, sitä enemmän muiden aktiivisuus, kaikki mustavalkokuva- , mikä vihannes olet-, oletko suomalainen vai ruotsalainen sisimmältäsi - haasteet saavat minut parahtamaan, että Älkää jaksako!
Nuoruus on ihanaa aikaa. Kirkasotsaista, joustavaa, fleksiibeliä, riemuisaa, hauskaa ja rentoa. Tappava arki tujauttaa meitä otsaan usein vasta tuossa 40-50 ikävuoden huitteilla. Sitä ennen menemme fresheinä ja voimaantuneina kokemuksesta toiseen ja riemuitsemme yhdessä ystävien kanssa heitä syleillen. Ikääntymiseen kuuluu - valitettavasti - kyynistyminen ja kyllääntyminen. Vähän sama koirien kanssa. Ensimmäinen jänisjahti on JIIHAA, toinen on No hei wau, taas mennään, kolmas jahti on Perkele, taasko pitää lähteä ja neljäs Hitto, ei sitä saa kiinni kuitenkaan!

Koirien kanssa eläminen antaa kuitenkin vuodesta toiseen uutta ja ihanaa, mutta toki siihen antamiseen kuuluu lauman kyseessä ollen aina se UUSI koira.

Uusi koira muokkaa aina (!) lauman uudelleen, sen kanssa ensimmäiset 2-3 vuotta on tutustumista ja yhteen hioutumista - kunnes arki koittaa tässäkin. Uudesta värikkäästä laumanjäsenestä tulee samanlainen kakansyöjä kuin niistä aiemmistakin. 

Lopulta me kaikki vain syötämme ja ulkoilutamme koiriamme, väistämme laumamme kanssa miljoonatta kertaa fleksin kanssa pomppivia ja räksyttäviä pikkukoiria, käymme rutiinisti hierojilla, otamme sukulaisia tylsistyttäviä koiravalokuvia, kaivamme lelujen silmiä koiriemme nieluista, siivoamme ripulikakkaa ja pissaa, kaivamme kiviä anturoista, vertaamme koiramme suorituksia aiempien koirien suorituksiin, lenkkeilemme pakkasessa, sateessa ja viimassa ja päivittelemme lenkkipuhelujen lomassa muiden suorituksia ja kuinka "silläkin kävi hirveä munkki". Unohtaen oman viimeviikkoisen munkkirinkilän. 

Elämästä tulee vääjäämättä kaihoisaa ja menneiden muistelu täyttää itse kunkin mielen ennen pitkää.
Sanonnasta "ennen kaikki oli paremmin" tulee meille kaikille mantra. Uudet koirat tuovat tullessaan virtaa mutta myös realiteettien tajua. Soitellen sotaan - asenne väistyy ja kriittisyys ja perspektiivit valtaavat mielen. Kuvittelemme nuotittavamme ennalta tuomareiden mieltymykset (menee muuten usein metsään...) ja päättelemme koiriemme maastokisataipumukset ennalta tietämättä edes sitä, että juoksemmeko pellolla vai hiekkakuopalla. Ovaaliradalla taas oli eilen helle, mutta tänään taifuuni. Juokse siinä sitten parempia aikoja. 

Jos jotain olen oppinut, niin itselleen - ja muille - pitäisi pystyä olemaan armollinen. Kukaan ei meistä ole jatkuvasti diskreetti ja valovoimainen, tasaisen tahdikas. 

Ihanaa Joulunaikaa kaikille blogiani plärääville - kiitos kuluneesta vuodesta teistä ihan jokaiselle!

kuvat: oma lenkkikuva-arkisto vuodelta 2021

Vanhaksi kun tulee, niin elämä on yhtä muistelemista.

Siispä vuotta 2021 pakettiin osa kaksi.
Meillä oli vuoden pimeimpään aikaan kahden pimeän kehittämä idea VirtuaaliCOSsista. Näin jälkeenpäin voin vain miettiä, että olipa pimeän hyvä idea. Tammikuussa kuvattiin peräti kahteen otteeseen whippetejä Antti Ruotsalon toimesta ja Emmin assisteeraamana. Ja että olikin vimosen päälle valot ja studiokankaat ja -olosuhteet. Ja koirat. Koska me emme koskaan kiitä toisiamme tarpeeksi, niin kyllä nyt kiitän kuudennetta kertaa Antin kameraa kuvausasenteesta puhumattakaan. Vaikka välillä jonkun koiran kanssa oli hiukan haastetta niin Emmin ja Antin yhteistyö oli saumatonta. Seamless.  
Tammikuussa juoksin juoksumatolla 16 kertaa. Ja päkiä paukkui yhdessä lonksuvan maton kanssa.

Maailman paras Maukkuli. 

Helmikuussahan sitten törähti tuo COS ilmoille ja kauheasti näyttäisi kalenterissa olevan merkintöjä joista en enää joulukuussa ymmärrä hölkäsen pölähtämää.
Bali täytti 8 ja  Samui uusintamitattiin. Tylsästi kaikki 10 mittaa osoitti presiis samaa lukemaa. Kerta toisensa jälkeen. Poika se on balanssissa ja säkä stabiili. Juoksumatolla ähistettiin ja kiusattiin kipeää päkiää 14 kertaa. Helmikuussa oli myös yksi mieliin jäävä astutusrupeama. Kolme päivää ihmeteltiin, haahuiltiin ja ilmakitaroitiin, sitten haettiin proge ja saatiin eläinlääkäriltä kehote jatkaa kaksi seuraavaa päivää, jotka olisivat parhaat. Ja näin oli myös uroksen mielestä. Parhaat päivät. 

Maaliskuussa piti mennä Narvaan. Mutta ähäkutti, ei päästy.
Juostiin sitten juoksumatolla 18 kertaa. Kalenterimerkintöjen mukaan - jos nyt niistä enää mitään ymmärsin - on kovasti käyty metsässä, kiitos Tarun Metsäopastus Oy:n. Huima täytti 10 vuotta. Tuo ikuinen lapsi.

Huhtikuussa on vihdoin siirrytty (tajuttu siirtyä) juoksumatolta pyörän selkään.
3 kertaa vielä juoksumattoa ennen kuin uskoin, ja 15 kertaa pyörän selässä. Huhtikuussa piti myös lähteä Liettuaan, mutta ähäkutti, ei päästy. Huhtikuussa astuteltiin taas ja saatiin toinen mieliinpainuva astutus ja jälleen osoitus siitä, että siinä missä vuodet eivät ole veljiä keskenään, eivät kyllä ole nartut ja astutuksetkaan. Kaikki aina kovin erilaisia ja joskus vaativat enemmän kekseliäisyyttä meiltä kaksijalkaisilta, joskus vähemmän. Luonto on ihmeellinen. Aina vaan. Capri syntyi!

Toukokuussa yritettiin hieman soutaakin taloyhtiön uudella soutukoneella.
Mutta se ei ollut kovin kannustavaa. Vartin soutu antoi koneen näytön mukaan suurinpiirtein 3 poltettua kaloria. Jotenkin kaikki säädöt oli pielessä (?) tai niille ei osannut tehdä mitään. Soutukoneelta tuli äkkiä hyppästyä taas pyörän selkään. Pyöräilyä 14 x, soutua 3. Portaissa kahdesti. Portaat ovat hieman jääneet kaiken tiimellyksessä, myönnettäköön. Toukokuussa kisasimme Samuin kanssa Liedossa ja saalistimme 422 pistettä. 

Samuin persoonallisuus on siis vain niin tässä. Toivekuvauusinta. Ja heti perään toinen:

Saalistusmoodi pistää jäbäleissönin suoraa tietä pellon keskelle tiirailemaan Josko jotain kottaraista jollain suunnalla tulisi näköpiiriin.

Kesäkuussa soutukone sai jäädä kokonaan. Pyh mikä rakkine.
Pyöräilyä 13 kertaa. Portaissa kertaalleen. Starttasimme ratakauden. 2.6. Mauin 280 metriä taittui aikaan 19,73 ja Samuilla sama matka 21,26. Neulasmetsämerkintöjä kolmesti. Mauista tuli isä Cielo Nocturno-vauvoille. Ihana, aurinkoinen kuukausi. Pojat jeesi ryhmäkokeissa ja treenilähdöissä HVK:lla minkä ehtivät. Ihanaa.

Mauin ja Bean hieno vauva; Cielo Nocturno Out Of Control.
kuva Riti Koivu 

Heinäkuussa hiki virtasi ilman pyöräilyäkin.
Seitsemän kertaa sentään raahauduin satulan selkään. Samui saalisti Virolahdelta 197 pistettä. Ja Jumesniemeltä 381. Hei, vihdoin pääsimme Narvaan. Samui pokkasi sieltä kaksi Cacibia ja Mauikin sertin. Maui olisi valioitunut tuolla sertillä Viroon, mutta koska olemme epäuskoisia tampioita (siis minä) niin emme anoneet valioitumista vaan jatkoimme metsästystä... Mauia kiritti lauantain kilpailuluokassa vetreä ja vallaton irliskasvattaja Aki ja sunnuntaina Maui oli heltynyt Sannan käsiin sulaksi vahaksi. HVK:lla juostiin pää punaisena niin treeni- kuin kisalähdöissäkin. Mikä ihana, vehmas ja vehreä kotirata! Mauille 31.7. kisasta 19,57 sekunnin kellotus. 

Elokuussa piipahdimme Whippet-Harrastajien erkkarissa pokkaamassa kaksi ERIä.
Toiselle valioluokasta ja toiselle käyttöluokasta. Kaiken kukkuraksi elokuun 4. päivä matkustin Edinburghiin hakemaan kolmannen enkkuni, Caprin! Ikimuistoinen matka, taas. Maui juoksi 280 metriä päälle 20 sekuntia ja pääsi tykkäämäänsä manipulaatiohoitoon palkinnoksi. Koira, joka seisoo hieronnat ja vinkuu kotiin oli tässä hoitotyypissä reporankana ja hyvä kun sain sen kotiin sieltä. Samui saalisti Virojoelta 124 pistettä ja rakkaus poikaan sen kuin syvenee. 
Portaissa ähistin kertaalleen, pyörän satulassa seitsemästi. Helteinen, ihana kuukausi tämäkin.

Kerrankin se Ruotsalo on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Nämä ihanat näytelmämuistot ovat Antin Canonista. Kiitos! 

Syyskuussa kalenteri on ollut täynnä HVK-merkintöjä. Töissä, kisoissa, treeneissä. 
18.9. Maukulle 19,86 kellotus. Ja kalvot olivat taatusti auki. Baanasta puhumattakaan. Caprin kanssa treenattiin jo mätsäreissä, pyöräiltyä tuli kaikki 9 kertaa. Uintia (!) pitkästä aikaa kertaalleen! Palangasta pälähti Samuille inttiyttävä Cacib, joka oli kyllä huikea saavutus kovassa joukossa. Ihanat muistot taas tästäkin matkasta, kiitos matkakumppanien - ja toki lauantaisen tuomarin!

Tämäkin kuva blogissani varmaan kuudetta kertaa. Mutta minkäs teet. Muistelu on mukavaa ja vanhemmiten muistelua tulee useimmiten tårta på tårta, uudelleen ja uudelleen!

Lokakuussa pyöräilyä 10 x, uintia kertaalleen (lähti aika nytkähtäen liikkeelle pitkästä aikaa...), portaita 1 x. Heikkoa sekin.
Lokakuusta ei paljon muistijälkiä tai merkityksellisiä kalenterimerkintöjä jäänyt, mätsäreitä, talkoita, metsäilyä, HVK:ta. 19.10. Mauille 19,92 radalta. Ihanaa juoksuttaa vuodesta toiseen, kun lapsi tykkää. Aina niin kuin olisi ensimmäistä kertaa vuoristoradassa ja hattarakoneella; Äiti äiti, päästä jo!

Marraskuussa pyöräilyä 10 x, uintia 4 x (noniin, nyt päästiin vauhtiin!) ja portaissa kertaalleen. Metsäretkiä, kaakelien kunnostusta! Vihdoin saatiin uudet kaakelisaumat entisten kulahtaneiden tilalle. Ja hei, piipahdettiin TAAS Virossakin. Hakemassa Maukulle se tarpeeton lisäsertti. Hirveän ankea kuukausi muuten. Aivan kuin joku musta PEITTO olisi laskeutunut Suomen ylle. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, vaan piti vielä syytää kiviMURSKETTA tienoot täyteen. Onneksi tuli jonkunlainen lumivaippa ja peitti pahimmat ja terävimmät kivet. 

Tässä aikalailla nämä marraskuun fiilikset demonstroituna. Á la Samui & Huima.

Joulukuu on vaiheessa, mutta so far pyöräilyä kolmasti ja uintia kahdesti.
Kyllä tämä tästä. Hurjaa tahtia saapi kirjoittaa näyttelyarvosteluja puhtaaksi, sillä juuri kun on urakoinut sen "ensimmäisen lähetyksen" on jo seuraava lähetys odottamassa pakettiautomaatissa. 

Kaiken tämän summaamisen jälkeen sitä vaan miettii, että mitä tekisin ilman koiriani?
Harrastaisinko sudokuja vai neulontaa? Niinno, harrastanhan nytkin sivujuonteena pyöräilyä ja uintia, mutta ne ovat siksi, että jaksaisin harrastaa koiraharrastusta. Hahah. Entäpä se lenkkeily sitten? Kilometrit tässä vaiheessa ovat 1790,7. Mitään uutta ennätystä ei ole siis sillä saralla tulossa. Kuten Peijaksen ortopedi toivoikin.

Juoksumatto = 51 x
Kuntopyörän päällä = 88 (vielä on joulukuuta jäljellä), kilometreissä 1028 km (toistaiseksi)
Portaissa = 6 x
Uintia = 8 x (vielä ehtii)

Miksi lasken näitä jumppasuoritteita? Osoittaakseni itselleni ja muille, että kyllä pystyy, jaksaa ja voi!

Ensikesää odotellessa!

Kiitos kaikille meidän mukana kulkeneille ja tsempanneille taas tästäkin vuodesta, kiitos! 

Toki vielä on vuotta jäljellä, mutta ajattelin kerrankin olla hyvissä ajoin kaikissa summauksissa!

Vuotta 2021 hieman pulkkaan.

 

Hurjaa vauhtia se on viilettänyt taas tämäkin vuosi. 

Tulin tuossa helmi-maaliskuussa saaneeksi juoksumattokohtauksen, joka tarkoitti parhaimmillaan/pahimmillaan sitä, että kävin juoksemassa 5 x viikossa. Ja päkiä paukkui. Sen verran paljon ja kovaa, että ensin röntgenkuvattiin ja sitten magneetilla käytiin vielä hieman syvemmällä. Diagnoosiksi tuli ALKAVA marssimurtuma, joten juoksumatto laitettiin loppuvuodeksi pannaan. Huhtikuussa siirryin pyörän satulaan ja siellä olenkin viihtynyt aina näihin päiviin asti. Ihan en pääse samoihin lukemiin kuin Antti Ruotsalo, vaan pitäydyn n. 200 kilometrissä/kk. 

Kesällä kisattiin Maukkulin kanssa tuttuun tapaan.
En edes muista, kuinka monta kertaa tuli Kartanolla tepastettua, mutta niin monta kertaa, että jäätiin "jonkun mieleen" ja saatiin kutsu syksyisiin Team race-kinkereihin. Maukkulin "tehtävänä" oli jäädä kussakin lähdössä viimeiseksi, mutta sissossentään että se teki sen hienosti! Maukkuli on ehkä jopa YliPätevä ollakseen Pure Show Bred Whippet! Juoksee vuodesta toiseen 100% intensiteetillä, focused ja puhtaasti. Koira kun on englantilainen, niin tulee vähän väkisin tätä enkkua suomen sekaan, sorry. Maukun kanssa harrastaminen on kyllä ollut ihan mahtavaa etten sanoisi. Rasittavaa mutta ihanaa. Hiki tulee, käsi venyy, grippihihnan kumilangat paukkuvat ja se päkiäkin - mutta kahta en vaihtaisi. Toinen on Maukku ja sitten toinen on Maukkuli. No herranjestas sentään, enkä Sämyä!! Mun metsästäjäkoiro, joka on väsymätön, luova, aina iloinen ja intoa täynnä. Mun ihanat enkut. Jotka muuten kaikki ovat tuossa sohvakuvassa yllä. 

Kevätauringon alkaessa paistaa sain päähäni, että JOS YKSI VIELÄ.
Siinä sitä käytiin syvissä vesissä jälleen kerran - mikä ihme siinä on, että nämä koirat vievät tunteiden äärirajoille, hyvässä ja pahassa? Semmoinen KIVAKIVA on näiden kanssa aika utopiaa, kun kaikki on shokkia, järisyttävää ja mörököllimäistä. No ei siinä, yhden oven sulkeuduttua - tai kun rahat ei riittäneet - koputettiin toiseen oveen. Siellä olikin pienenpieni Capri!

Heinäkuussa piipahdimme Narvassa, siellä, jossa piti piipahtaa vissiin jo 1,5 vuotta aiemmin.
Sielläkin oli mörököllimäistä. Nimittäin Sämpylä pokkasi Cacibin kumpanakin päivänä ja Maukkuli Viron sertin pienen ihmettelyn jälkeen. Virolaiset eivät vielä tuolloin olleet tiukkoina ja tuimina valioitumisen suhteen; luulimme edelleen, että Maukkulin pitää haalia vielä kaksi serttiä... Kuinka väärässä olimmekaan.

Elokuussa sitten Capri tuli osaksi laumaamme.
Capri onkin ollut taas mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Pennut ovat yleensä rodussamme ikiliikkujia, purevat, riehuvat, seisovat takajaloillaan, varastavat pöydiltä, narskuttavat johtoja, sähköpistokkeita, latureita ja kaukosäätimiä. Mitä nyt eteen sattuukin osumaan. No mutta ei Capri! Lapsi oli alkuun 3-4 viikkoa ujonpuoleinen "ympäristön tarkkailija" ja satunnaisten juoksuhepulien sattuessa oli aina katollaan ja kyljellään. Kotona hissuksiin narskutti mattoja ja tarkkaili. 

Nyt on säpinää tullut jo taloon sopivasti, pari päivää sitten kurvaili Samuin ja Huiman kanssa - eikä poliisin rooleissa olleet Samppa ja Puimio saaneet tätä rosvokurvailijaa edes kiinni. Kotona johdot ovat onneksi saaneet jäädä rauhaan sittemmin, erään imuriepisodin jälkeen ja leluilta lähtee lähinnä narskutteluäänien kuuluessa raajat, nenät ja silmät. 

Syksyllä Sämpylä INTtiytyi Palangassa - joutui muuten Koronasäännöt lukemaan ja sisäistämään muutamasti, mutta kyllä se nyt vaan CIB-tittelinsä ansaitsi sekin, prkl!
Marraskuussa pokattiin Maukkulille toinen Viron SERT ja sekin "ihan turhaan". Kaveri olisi valioitunut jo Narvasta heinäkuussa. NYT virolaiset jo PUUTTUIVAT asiaan ja vastaväittelyni Viron Kennelliiton kanssa tuotti vain EE CH-anomuskaavakkeen meili toisensa perään.

Tämmöiseksi sitä tulee vanhemmiten, ei usko. Vaikka sanotaan. 

Mikä nyt sitten on ollut kuitenkin parasta, valiotitteleiden sataessa ikkunoista ja ovista ja lattialistojen alta, niin on Suomalainen Metsä, Finnish Forest - niin vaan solahti piskuinen Capri-Vuohi joukkoon, vaikka ensin Bailey olikin sitä mieltä, että Wau, miten kiva vinkulelu! 

Jotain ihan mystisen ihanaa on metsässä, neulaspoluissa, kaikessa siinä kakan ja käpyjen nakerruksessa, muiden koirakoiden väistämisessä, lintujen kyyläämisessä, metsän huminassa, astumisessa litisevään suonsilmäkkeeseen, sukkien kastumisessa - ja koirien ilon näkemisessä! Miten ne saavat olla omia itsejään, loikkia menemään ja tööttäillä toisiinsa.  
Kiitos Metsäopas Oy Taru Ab lukuisista ihanista väittelyistä märillä neulaspoluilla; koirat ovat nauttineet täysin kirsuin!

Jos väsyttää tai on tylsää - mene metsään! Ja ota whippet mukaan.

Tartusta törähti!

Niinhän siinä taas kävi, että Annika kysyi pahaa aavistamatta, että "lähtisitkö Tartoon"? Minähän lähden, tai pyrin lähtemään aina, kun joku kysyy. Ei ole merkitystä tuomareilla, ei sillä onko INT vai NAT, kunhan pääsee tien päälle. 

Olin kysynyt vuosia sitten Suomen Kennelliitolta Mauin lapsivalioituessa Liettuaan "jatko-ohjeita". Ne eivät ehkä kohdallamme menneet ihan maaliin... Nimittäin minun annettiin ymmärtää, että myös mm. Virosta on saatava 3 serttiä. Lähdimme siis "sertinmetsästykseen" Maukulle ilomielin!

Tarto ei ollut ihan niin vastaanottavainen kuin Viron näyttelykohteet ovat tähän asti olleet, eli majoitusta piti metsästää pariviikkoinen!
Hotellit olivat järjestään täynnä ja ne vähät majoitukset, joihin tilaa löytyi, ottivat koirista kevyet 15 eur/kpl/yö. Olin onnistunut saamaan Nina-naapurille kaksi veteraaniani, mutta Samui oli otettava mukaan ryskäämään reissuun, joten matkaan lähtivät näyttelyyn ilmoitettujen, Maui ja Capri, lisäksi myös Samui seuralaiseksi. 

Majoitus oli tällä kertaa Airbnb, johon olin kuitenkin ilmoittanut koiria "vain" 3 mukaan tulleiden neljän sijaan. Onneksi missään vaiheessa koiria ei laskettu :) eikä yhden ylimääräisen ilmaantumista majoitukseen tarvinnut selitellä. Näin se tuli todistetuksi, että siinä se neljä menee kuin kolmekin!

Talo oli todella mukava kaksikerroksinen talo, tosin varustettuna koirille ongelmia aiheuttaneilla portailla. Paitsi että ne olivat erittäin jyrkät, niin lisäksi joka toinen porras oli vasemmalta leveä, oikealta kapea ja seuraava vasemmalta kapea, oikealta leveä.... Varsinkin Samui ja Maui joutuivat toteamaan, että "we are not used to this" ja kolistelivat milloin ylös ja milloin alas ERITTÄIN suurin kolinaefektein. Ei hyvä. 

Päädyin sitten tuutimaan alakerran isoon kylppäriin, lämmitetylle (!) lattialle. Ei huono. Onneksi majoitus tarjosi patjat ja laajan peitevalikoiman, joten ratkaisu oli tosiaan oikein mallikas ajatellen lähtökohtaa, eli vaappumista ja kolistelua jyrkissä ja puolipuolaisissa portaissa!

Lauantailta ei ollut "mitään odotuksia". Silloinhan "se kaikki, mitä tulee, on ihan parasta".
Maui kekkuloi iloisena ja vallattomana, häntä pystyssä, valioluokan toiseksi SA:lla. Lopulta Maui oli PU3 ja sai (toisen) serttinsä Virosta! Ja icing on the cake myös vara-Cacibin! Huikea resultti liehuhäntä-Maukkulille, joka esiintyy kuin unelma halutessaan. Kanankaulat oli taas pakattuna mukaan ja niitähän se Maukkuli tuijotti, hihnan maatessa maassa, kun friistäkkinä mentiin. PU-luokassa jo riehaannuttiin ja saadut ruusukkeet myös "tapettiin" koska nehän olivat vieheen kaltainen palkinto tästä ihanasta kimppameiningistä äitylin kanssa. Iloinen, ihana Maukkuli. Oli kyseessä sitten rata, maasto tai kehä - aina mennään ilon kautta!

Päivän päätteeksi perinteiset Viro-kaakut, kaksin kappalein.
Airbnb:mme oli myös valitettavasti keskellä "ei mitään". Lähtiessämme "lenkkeilemään" talolta eteen tai taakse, niin takuuvarmasti naapuritalojen aitojen takana räksytti menemään - ja nimenomaan menemään - koirat iloisina koko tontin pituudelta. Roskiksetkin olivat kortilla, joten kakkapusseja tuli kanniskeltua päivittäin kilometritolkulla; eli siis takaisin oman talomme pihaan. 

Annika shoppasi KFC:stä ämpärillisen tsikkeniä.
Sitä tässä Samui ja Maui intensiivisesti tuijottavat, josko pientä roipetta sattumalta putoaisi maahan asti....

Annika oli kuitenkin hankkinut karvallisia jäniksenkorvia pussillisen, joten kanantuijotuksen jälkeen päästiin tositoimiin näin:

Valokuvaaminen oli minimissä sekin, koska aina satoi tai oli pimeää. Kuvattua tuli lähinnä möksää ja Annikan kanansyöntiä, johon siis Samui ja Maui "osallistuivat" anovine katseineen. :D

Sunnuntaina Annikan Hoppu otti hienosti Viron sertin ja Capri ROP-penturuusukkeet, Mauin tyytyessä pelkkää ERIin. 

Capri 6,5 mths. 
pic by Annika Einiö

Kotiin tultua saimme sitten kuulla, että Maui on valioitunut Viroon itseasiassa jo heinäkuussa, Narvassa. Että silleen. Miten minä nyt markkinoin kämppikselle "pina coladan hakureissuja"? Ehkä ne on nyt naamioitava Caprin junnuserttien metsästykseksi? 

Kiitos matkaseura aina positiivinen Annika ja maailman mukavin Hoppuli. Niin meni nelikko takapaksissa ilman huolenhäivää. 

Tässä vielä Anita-emäntä kaikkensa antaneena Eckerön paluutunnelmissa. Ihana, ikimuistoinen reissu, taas. Kiitos Annika, kämppis, Hoppu, Maui, Samui ja Capri!

Ja SUPERiso kiitos naapuriin Huiman ja Balin viikonloppuhoidosta Salina-galgon lempeällä myötävaikutuksella! Reissut olisivat aikalailla mahdottomia ilman muun lauman saamista ihaniin käsiin!

Sitaatti haastaa ajatteluun.

No nythän on ruudunkaappausta tullut naksauteltua kännykkään enemmän kuin tarpeeksi. Pakkohan niitä on sitten aika ajoin lainata tänne Anitan terapianurkkaan. Lähdetäänpä matkaan.

- Kun puolustat itseäsi sinusta sanotaan, että olet vaikea ja liian herkkä. Kun et puolusta itseäsi, ihmiset repivät sinua kappaleiksi niin kauan että murrut. Olitpa sitten laiha, kauneusleikattu tai iso, ihmiset yrittävät aina kanavoida epävarmuuksiaan sinuun.

Sanoi Cardi B. elokuussa tehdyssä haastattelussa.

Tässä oli jännää sanomaa. Itsestäni tuntuu monesti, että kun tuon jonkin valtavirrasta poikkeavan sanoman pöytään, niin peruskilpailuttaja tulee pian paikalle toteamaan, että "mitä läksit, oma vika, että nillität".
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu niellä, prosessoida yksin ja kulkea kaiken päälle pystypäin. Jos erehtyy tuomaan esiin hikan, halun prosessoida porukassa ja ryhdin menetyksen, joutuu äkkiseltään olemaan oppositiossa yksin. Valtavirta on aina valtavirtaa ja tiivistää äkkiä joukkonsa hokemaan perustotuuksia ja väittämiä. Yritäpä siinä sanoa, että "joo mutta" kun valtavirta on vastassa perustotuuksineen. Minusta tuntuu joskus, että valtavirta haluaakin mennä olemassa olevien, ns. hyväksyttyjen, teesien ja totuuksien mukaan, siellä on suurin taustatuki ja voima. Vastapuolen haasteet ovat hömpötystä, nillitystä ja jonninjoutavaa kateellisten panettelua. Mitä toki varmasti joskus ovatkin, heh-heh.

Syyskuussa on Ilta-Sanomista löytynyt seuraava sitaatti:

"Ehkä me voisimme ajatella asiaa muutama länsimaisen ajatuksenjuoksun hidasta pyrähdystä eteenpäin. Jos tämä älyllinen juoksulenkki töksähtää loppumaan kokonaan ajatukseen siitä, miksi mitään ei saa enää tehdä tai sanoa, ei voi hyvällä tahdollakaan väittää käyneensä itsensä kanssa kovin syvällisiä keskusteluja."
"Ihmisten muuttuminen toisilleen ymmärrettävämmäksi lienee yksi tärkeimpiä asioita nykyaikana. Kaikesta ei luonnollisesti tarvitse olla samaa mieltä. Yhteisymmärrykseen tarvitaan kuitenkin kaikilta osapuolilta paljon töitä."
"Osaammeko ja haluammeko me ymmärtää, miksi joku asia loukkaa toista ihmistä? Osaatko ja haluatko syyllistämättä yrittää selittää, mistä on kyse"?

Tämä. Hiljattain luin jotain haastattelua, jossa ykskantaan todettiin kaikilla ihmisillä olevan itsetunnon kanssa tekemistä ja heikkouksia ja tuotiin ylipäätään esiin sitä, kuinka paljon piilotamme kaikkea minuudessamme. Ja tämän kertoi julkisuuden henkilö, näyttelijä. 
Jo varhain, pienenä lapsena opimme miellyttämisen taidon ja peilaamaan ympäristöämme. Kun olemme "kilttejä, siivoamme huoneen ja myötäilemme vanhempiamme" saamme kenties palkintoja, yökyläilyn, viikkorahan korotuksen ja olla discossa myöhempään. Ihan sama jatkuu aikuisuudessa. Pomojen, virkavallan, Kelan, lääkäreiden jne. kanssa. Annamme kiperiin kysymyksiin vastauksia, joita meidän "halutaan antavan". 

Onkin usein hankalaa tulla ymmärrettäväksi, varsinkin, jollei edes itse ymmärrä itseään. Tästä minulla on paljon kokemusta. Miten selittää ja nuotittaa omaa käytöstään, kun sitä ei aina ymmärrä edes itse. Me kuitenkin peilaamme itseämme jatkuvasti. Halusimme tai emme. Jokainen tietää somesta sen, että kuinka "mukavaa" on tulla ymmärretyksi ja saada symppauksia ja komppauksia ja taas päinvastoin kuinka kurjaa on kun sanomasi ymmärretään väärin ja väännetään kommenttikentässä asuun, jota et enää edes tunnista omaksi ajatteluksesi.

Ja sitten.
Metsästys Koiramme oli haastatellut monisivuisesti Kennelliiton Koe- ja kilpailutoimikunnan puheenjohtaja Jukka Lindholmia. Voi morjens, etten mitenkään päin voisi olla enempää samaa mieltä haastattelun sanomasta.

"Kun kokeisiin ja kilpailuihin osallistumisen motiivina ei enää ole jalostustiedon keruu vaan omistajan kilpailuvietin tyydyttäminen, yksi lieveilmiö on valitusten lisääntyminen." 

- Perinteisissä hirvenhaukku-, linnunhaukku- tai ajokokeissa aivan kaikkia arvostelukohtia ei voida objektiivisesti mitata aikana ja matkana. Osa arvostelusta on niin sanotusti tuomarin silmässä ja jos silloin häviää vaikkapa savusaunan yhdellä pisteellä, niin kismittäähän se. 
Vaikka ylivirittynyt kilpailuvietti ei ole mikään ylitsepääsemätön ongelma, niin Lindholm toivoo koeharrastukseen asennemuutosta. Ruotsalaiset kuulemma osaavat ottaa rennommin. 
- Ruotsissa hirvikoiraa käytetään kokeissa siihen asti, kunnes se on saavuttanut käyttövalion arvon. Silloin sen katsotaan osoittaneen kykynsä ja kokeiden sijasta keskitytään metsästykseen. Suomessa käyttövalioksi haukuttaminen on vasta kaiken alku. Sen jälkeen koiran kanssa aletaan kilpailla. 

Tätäpä tässä mietin.
Olen kisauttanut esimerkiksi maastoissa useaa omistamaani whippetiäni. Rennosti. Vaikka ovat siellä vihellelleet maalialueella, laiskasti tappaneet vieheen, jos ollenkaan, juosseet ylipäätään pisteiltään kovin vaihtelevasti - niin pirun hauskaa on ollut ja on aina ajettu yhdessä koiran ja retkituolin kanssa keskelle "ei mitään" pitämään kivaa yhdessä koiran kanssa.
Mutta tänä päivänä se ei enää riitä. Eikä kukaan ainakaan kiitä.
Maastossa voi olla ~ 70 kokelasta, joista 1-2 on tykkejä, loput laimeita sertistejä. 
On maksettu suoritus, 100 euroa bensaa, pizza, pre-, mid- ja after-juomat niin koiralle kuin omistajallekin, on painepuvut, kylmälaukku täynnä Batterya, kassissa on teipit, lämmitysmanttelit ja geelit - panostus on kovaa, joten odotukset samoin. Repussa ei enää juurikaan ole pakattuna rentoutta.

Ja hei - kyllä nautin edelleen.
Koirani ovat erilaisia, eritavoin lahjakkaita ja taitavia - painotus sanalla taitavia - ja päälle päätteeksi hyvin rakkaita KAIKKINE ominaisuuksineen!

Jukka Lindholm jatkaa:

- Yhteispisteiden sijaan pitäisi tarkastella koirien ominaisuuksia. Ei kai ole tarkoitus, että että kaikki rodut (koirat toim. huom.) muuttuisivat käyttöominaisuuksiltaan samanlaisiksi, jolloin ne erottaa toisistaan vain väri ja koko. 

Nopeutta ja ketteryyttä vaativissa lajeissa, kuten agilityssä koiran keho joutuu nopeissa, vauhdikkaissa käännöksissä ja spurteissa kovaan rasitukseen. Lindholm vertaa lajia ihmisten salibandyyn ja pohtii, että jos koesäännöt ja kilpailu pakottavat koirat yhä nopeammiksi ja nopeammiksi, todennäköisesti myös loukkaantumisriski kasvaa samaan tahtiin. 

Mitä kilpailullisempaan suuntaan koesääntöjä viedään, sitä todennäköisemmin lajin parista karkotetaan myös tavalliset koiranomistajat (!), joiden kilpailuvietti on laimea tai sitä ei ole ollenkaan. On jo nyt olemassa joitakin metsästyskoirien koemuotoja, joista harrastajat jo myöntävät, että hyvin kokeissa ja kilpailuissa pärjäävä koira ei välttämättä ole hyvä metsästyskoira ja päinvastoin. Onko silloin unohdettu käyttökokeiden alkuperäinen tarkoitus tukea jalostusta. 

- Olen edelleenkin sitä mieltä, että hirvipuolella koirista voitaisiin tehdä käyttövalioita ilman ainuttakaan pistettä. Tai toki ominaisuuksia voitaisiin pisteyttää ja laskea ne yhteen, mutta lopputulos olisi vain hyväksytty tai hylätty.

- Kilpailullisuuden lisääntyminen on toki tuonut tullessaan kräniä, eikä ihmisten lisääntynyt taipumus hakea virheitä ja ongelmia vähän joka asiassa ole mukava.   

Siinä sitä oli sitaattia kerrakseen.
Kiitos aivojumpasta.
Kuva Harri Nurmela: Team Race 9.10. - väkisin tungin Maukkulin kanssa ykkösjoukkueen kuvaussessioon. Ylpeänä. Mauista JA edustamastani rodusta.  

Minä ja koirani = yhdessä.

Jahka kotiuduttiin tänään Mauin kanssa Tuomarinkartanon kauden päätöskisoista - nimeltään Team Race - niin kyllähän tässä semmoinen ilo, tyytyväisyys, nöyryys ja kiitollisuus muiden muassa nousivat ajatuksiin. 

Sunnuntai-iltana soitettiin, josko Maui lähtisi kisaamaan HVK:n kakkosjoukkueeseen. Pidin puhelua ensin pilapuheluna ja odotin taas Duudsoneita ovensuuhun räkättämään, mutta kyllähän se kutsu ihan totta oli. Olin jättänyt Mauin ilmoittamatta koko kisaan (kisassa myös normi sijoituslähdöt sekä omat Etanamestaruus-lähdöt) kun alkoi jo kesäinen kisaväsymys painaa ja odottamattomat menotkin hieman verottivat ilmoamisintoa.
Peruutuksia oli tullut ilmeisesti useampia ja Maui oli kuitenkin jossain listoilla, jossain sijoilla ja kun kutsu näin kävi, niin tottahan toki lähdettiin HVK:n värejä puolustamaan.

HVK se on ollut jostain 1990-luvun puolivälistä koirieni kisakerho.
Siellä on treenattu niin basenjia, greyhoundia kuin whippetiäkin. Monen koirani kanssa treenit ovat olleet vain piipahduksia, silloin tällöin. Kunnes sain Englannista Mauin. Siis sain, vaikka ostinkin. 
Olenhan aina jankannut sitä, että "meille annetaan koiria". Jokainen opettaa, antaa - ja ottaa - jotakin. Maui on äärimmäisen persoonallinen ja rataharrastukseen luontaisesti orientoitunut koira. Sen vietit heräsivät sillä sekunnilla PIM, kun käsiviehettä Kartanolla veivattiin, taisi muuten olla Ulla, joka sitä ensimmäiseksi Mauille esitteli. Kävimmekö kahdet käsiviehetreenit kun komento jo tuli moottorille. En juurikaan enää edes muista mitään koppiharjoitteita tai muutakaan, koira vaan oli, että JAAHAS, näin ja saanko vieheen, kiitos. Sittemmin tuo "saanko vieheen" on jäänyt pois, ja tilalle on tullut hyppelyä, grippihihnan kumilankojen katkontaa, keuhkojen pihinää ja pääseekö täällä perkele juoksemaan ollenkaan -henkistä riehuntaa.  

Mauin jälkeen sitä halusi seuraavankin, Samuin, kanssa kurvailla HVK:n harjoituksissa.
Samuipa se hakkasi päänsä kalteriin mallia TITITYY, jolloin tarvittiin muistaakseni 3-4 treeniä (huom: olin jo luovuttamassa!!) jotta saatiin kaveri ehdollistettua pois mörököllimäisestä kalterista. Minulla on jossain kännykän uumenissa ihan hulvaton videokin, jossa Osmo lähettää ja Aku huutaa aidalta NYT, NYT se kalteri auki. 
Samui jäi jossain määrin oman tien kulkijaksi - toki se lienee ollut sitä alunalkaenkin - eli 480 koppien (siellä se sen päänsä löi) kohdalla hän aina piipahtaa ulkoaidalla, kunnes ottaa taas keskilinjan maaliin. Mutta hei. Give me a break. Näyttelyihmistallin toinen koira, enkkutuonti, joka ajaa! Oppi kopitukset, ehkä hieman nikotellen, mutta kuitenkin. Ajaa ja on intoa täynnä. Alun kopeilta POIS -vetämisen sijaan vetää nyt kopeille PÄIN. Ja linkoaa koppiin päästyään. Veräjä auki, mikä kestää, s*tana!

HVK:lla on aina ollut positiivinen ilmapiiri, tekijöitä ja treenareita jotka ovat asiaan omistautuneita ja vihkiytyneitä ja jotka ovat halunneet auttaa, tehdä töitä ja ennen kaikkea opettaa lapsi- ja teinikoiria.
Joskus vaikeuksien kautta voittoon ja aina kuitenkin koiran ehdoilla ja omistajaa pehmeästi tökkien ja/tai tukien. Joskus ollaan oltu ihmeissämme ja mietitty seuraavia siirtoja, mutta onneksi koirillani on suuriääninen ja toimittajahenkinen emäntä, joten vastauksia on aina löytynyt.

Omat koirat ovat tietenkin aina ne parhaat.

Olenkin äärimmäisen otettu, että menen sitten vaikka vaan paikalliselle nakkikioskille, niin aina tulee joku Reiska joka kysyy joko sen vakion; "eikö sulla mene koskaan hihnat solmuun" tai sitten sen toisen vakion; "käytkö sä radalla näitten kanssa". Ja aina saa ylpeänä selittää, että "ei mene, mulla on kaksi kättä, ja selvitän hihnoja aina vähän väliä" ja jatkaa: "kyllä käyn, kaksi näistä kisaa, TÄMÄ on nopeampi tätä toista". Ja sitten mennäänkin jo sekunteihin ja matkoihin ja vaikka mihin nyansseihin ja Reiskalle tuleekin jo kiire jatkaa matkaa. 

Omat koirat ovat paitsi parhaat plus tarjoavat aina takuuvarmasti juttu- ja joskus väittelyseuraakin, joka sekin on niin parasta. Jos vain kotona mökkiytyisi ja yhteinen tekeminen olisi pelkkää teeveen katselua, niin ei siinä oikein vääntöä ja väittelyä saisi edes aikaiseksi. Mutta kun ulostautuu koiriensa kanssa kisakinkereihin ja käy tarjoamassa sille näyttelylinjaisellekin rodunomaista askaretta, niin on vääjäämättä asian ytimessä ja kiihkeä tunnelma vie mennessään.

Minä ja koirani = yhdessä.
Oli se yhdessä tekeminen sitten retki Porttipuistoon ja takaisin tai seitsemän tunnin ratakisapäivä, niin SE YHDESSÄ oleminen ja tekeminen on sitä parhautta. Joku doboilee, toinen vepeilee ja kolmas käy vanhainkodissa ilahduttamassa mummukoita ja papparaisia. Se, että SAA ja VOI lähteä minne milloinkin OMAN koiransa kanssa, ilahduttamaan itseä, koiraansa ja muita, niin se se on jotain. Parhautta.

Koirat antavat aina. Syli auki vain ja sen kun otat vastaan.

Kiitos HVK, että saimme edustaa näyttelylinjaisen Mauin kanssa meidän kotikerhoa. Viimeisen päälle aina olevaa rataa ja sen tarjoamia harrastus- ja treenimahdollisuuksia. Kiitos Maui, että olet juuri minun. 

Teitä on monta, jotka aina moikkaatte, kannustatte ja tsemppaatte. Tänään teitä oli erityisen monta. Jaksan olla lapsellisen iloinen siitä, että 31 vuotta sitten löysin rotuun. Kiitos ihanat. Ja oma(t) koirani, ihanaa olla teidän kanssa yhdessä.