Taas on mietteet käyneet lenkillä yhdessä kuumuuden ja hiostavuuden kanssa ylös ja alas.
Välillä on perinteiset lenkkipuhelut käyneet kuumina yhdessä ilmanalan kanssa ja välillä on kuunneltu
Spotifyn Suomihitti-tarjontaa.
Monet räppärit sanailevat niin lystikkäästi, että saatan jopa naurahtaa yksikseni asvalttitien pätkällä.
Sensijaan harrastajamietteet ja -kuulumiset saavat välillä mielen apeaksi.
Olen miettinyt viikkotolkulla muunmuassa omia vaikuttimiani ja lähtökohtiani koiruuksille ja kilpailemiselle.
Miksi kilpailen? Miksi juuri sen ja sen koiran kanssa? Miksi ostin koirani sieltä. Miksi tein sitä ja tätä. Tätähän ei minulta kukaan suoraan kysy, ja miksi kysyisikään - kunhan pohdin ja puntaroin ja peilaan itsekseni. Kuten me ihmiset tapaamme tehdä. Peilaamme itseämme muihin.
Miksi Balin kanssa näin, Huiman kanssa noin ja Mauin kanssa tällä tavalla ja nyt Samuin kanssa sillattis. Hyvä kysymys poikineen.
Intuitiollahan tässä pitkälti mennään, eikä ole mikään salaisuus sekään, että en osaa oikein toimia vastakkaisen sukupuolen kanssa.
Koirat ovat varmasti alunalkaen tulleet minulle sangen merkityksellisiksi ja sitä myötä harrastuskavereiksi täyttämään erinäisiä tyhjiöitä ja vain olemaan sydämeni ja sieluni puolikkaita. Kun meidän molempien, minun ja koirien pyyteettömyys on kohdannut samalla taajuudella, se on ollut menoa se. Harrastaminen on kerma kakun päällä, koirani ovat kirsikoita kukin.
Eräs psykologiystäväni kysyi vuosia sitten, että onko jotain mitä koirissasi kadehdit.
Kyllä.
Ne eivät selittele, vaan toimivat aina oikein, viettiensä ja vaistojensa varassa. Pystyisinpä samaan.
Monesti ulkopuolinen näkee harrastuksessasi ja koirissasi sellaisia merkityksiä, joita et ole tullut ajatelleeksikaan.
Erityyppisten koirien kakofonia - mitä se oikein haluaa tai hakee. Treenaaminen sinnepäin - kun pitäisi olla johdonmukainen.
Me olemme näkevinämme paljon sellaista, mitä toinen ei ole meidän mielestä näkevinään. Vaikka me emme elä ja ole sen toisen housuissa tai saappaissa, me vedämme johtopäätöksiä tai ainakin ajatusmutkia suoraksi.
Yhtäkaikki, me lokeroimme. Meidän on helpompi elää ja olla, kun kaveri koirineen on lokeroituna siististi, mapissa tai laatikossa. Kansi kiinni.
Harrastusportaat ovat kaikille pitkät ja raskaat.
Luin hiljattain somesta erään uuden harrastajan tuskailua. Laineet löivät ja oma ajatusmaailma ei sopinut yhteen sekamelskaisen harrastusideologian kanssa. Uutena harrastajana kaikki varmasti lyö vasten kasvoja ja tuntuu, kuin astuisi suonsilmäkkeestä toiseen. Tai ainakin uisi vastavirtaan, kävelisi juoksuhiekassa.
Alussa on into ja herkkyys.
Oma koira ja sen saavuttamat meriitit ja kasvattajan kannustus tuntuu luissa ja ytimissä, vie eteenpäin ja nostaa. Satunnaiset voitot ja pärjääminen kovien luiden joukossa tuntuu hienolta. Voitto 200 vuotta kasvattaneen kasvattajan 200 voittoa ottaneesta koirasta on kuin
Nobel-palkinto.
Kuherruskuukausi rotuun ja sen ihmisiin on aina ihana. Facebookin lanseerama "in strong competition", vice-voittajista puhumattakaan, osuu ja uppoaa!
Minä ja minun koirani! Me!
Kuherruskuukauden jälkeen iskee kuitenkin karu totuus.
Jokaisessa rodussa on omat akilleen kantapäänsä. Ne tulevat esiin noin vuoden-parin sisään rotuun tulemisesta. Pääset juuri sanomasta, että
"kuinka raikasta täällä on verrattuna xxxxxx piireihin" ja sitten osoittautuu, että raikkaus on sittenkin kuin vain kevätsade. Raikkaus kestää vain hetken. Vaikka wipatsimispiireissä kyllä suoraan sanottuna verrattain raikasta onkin, niin kyllä se raikkaus siitä hälvenee, kun tarpeeksi syvälle rotuun sukeltaa.
On oman tien kulkijoita.
He tekevät päinvastoin ja näyttävästi omia ratkaisujaan. Itseasiassa ihailen heitä, koska (liian) moni menee muodin mukana.
On tuttua ja turvallista. Kun tuo, niin minäkin. Ja sitten aplodeerataan toinen toisillemme.
Kuulutaan leiriin ja ei kuuluta leiriin.
Leirit muodostuvat ihan väkisinkin. Saman kennelin koirat samaan telttaan, saman tuontimaaosan koirat saman sateenvarjon alle. Sehän on aivan selvää. Saman autokunnan koirat tänne ja omalla asuntoautolla tulleet tuonne. Ja sitten ollaan, että AHAA; tuo kuuluu nyt TUONNE leiriin ja TÄMÄ meni ja otti paikan tuolta.
Leirittömyys on valinta sekin.
Mutta en sano, että se olisi helppo. Päinvastoin. Julistaessasi leirittömyyttä olet auttamatta OUTCAST. Harrastusportaat vievät joskus
kohti outcastia. Vääjäämättä. Eikä se ole paha asia. Kuten sanottua, valinta sekin. Outcast-portaat kehittävät jokatapauksessa itsetuntoa, voimaa ja lihaksia.
Anna paukkua. Omaa rataa ja omaan tyyliin!
Mutta et voi olla ystävä ja vihollinen.
Vai voitko? Kyllä tämäkin onnistuu. Sillä aina kumartaessasi yhtäälle, pyllistät toisaalle. Kumartaa voi moniin suuntiin - ja siis pyllistää samoin. Koiramaailmassa on monta mekkaa. Eikä sekään ole huono asia. Jokaisessa ilmansuunnassa on jokaiselle jotakin. Anna mennä ja anna palaa - monta mekkaa on jokatapauksessa aina parempi kuin vain yksi mekka. Ehkä jopa
MEKKALA on se paras.
Rodussamme asuu suuri rikkaus.
Mieltä ja maatakin mullistava. Itse olen harrastusportaillani onnistunut dissaamaan rodussa sitä ja tätä piirrettä - ja uusimpien koirieni myötä juuri dissaamiani piirteitä on
täytynyt oppia sietämään. Tämähän onkin juuri parasta. Muiden dissaus lyö vasten kasvoja. Siitäs sait!
Kun olet aikeissa heittää hanskat naulaan, että nyt riittää, en jaksa enää yhtään dissaamista, en toisten enkä itsenikään - on vaan pakko alkaa niellä virheitä. Oman koiran, itsesi ja muiden.
Aina uuden koiran myötä olemme jokainen uuden edessä. Edellisen koiran ylipitkät sääret, joiden kanssa olet juuri oppinut elämään, muuttuu uuden koiran myötä pehmeäksi seläksi tai pitkäksi lanneosaksi.
Joudut joka kerran venyttämään ahdasmielisyyttäsi ja tuomitsevuuttasi.
Harrastus on hauskaa.
Harrastusportailla meno samoin.
Nähdä ja oivaltaa kuherruskuukaudet, angstit, toisen koiraihmisen suoranainen tyhmyys, oma naiivius ja lyödä päitä yhteen yhdessä muiden pölvästien kanssa. Sillä sitähän me olemme.
Rotuun hurahtaneita pölvästejä. Sinisilmäisiä romantikkoja, jotka toivoisivat kaiken sujuvan kuin paratiisissa, yhteistuumin, sateen sattuessa vieläpä samassa yhteisteltassa, juoden samasta termoksesta, leikaten samaa mansikkakakkua.
Aina tulee uusia koiria.
Sanoi eräs pätevä ulkomuototuomari. Kuin samalla moittien niitä naiiveja, jotka luulevat ja uskovat, että heidän koiransa voittaa yhä ja aina vuodesta toiseen - kun aina tulee kuitenkin uusia haastajia. Uusia junnuvoittajia, sertinmetsästäjiä. Joka vuosi. Aina tulee myös uusia harrastajia. Niitä, joille me nyt nauramme - aivan kuin meille naurettiin, silloin kun me tulimme rodun pariin. Toimme näytille kehään koiran, joka oli liian laiha tai liian pullava ja silloin kun me toimme radalle koiran, joka oli liian treenaamaton tai liian pullava.
Meissä kaikissa asuu kuitenkin se pieni dissaaja. Tunnistamme uuden pöljän, koska olemme itse olleet pöljiä.
Me peilaamme kaikki toisiamme - me vanhat harrastajat uusiin ja uudet harrastajat vanhoihin. Niin se vain menee.
Katsoin juuri telkkarista melkoisen järkyttävää dokkaria jenkkiläisistä futaajista, jotka raiskasivat sammuneen bileneidon. Dokkarin edetessä haastettiin jo futareiden reksit ja opet oikeuteen, kun he eivät olleet puuttuneet näkemäänsä ja kuulemaansa. Lopulta kävi ilmi sangen inhimillinen, ihmisyyteen liittyvä dilemma.
Reksit ja opet eivät olleet halunneet LIATA ja LOATA koulun mainetta puuttumalla tai viemällä asiaa eteenpäin.
Maine.
Se tulee ja menee. Kuin whippet niityllä.
Mutta voisimmeko ajatella, että se KOIRA on sittenkin tärkein? Koira, rodun yksilö, on maali ja tavoite. Sen hyvinvointi, terveys ja funktionaalisuus?
Onko maineella lopulta väliä, jos fakta nyt vain on fakta? Tai ei, en sanokaan näin. Tottakai maineella on väliä, mutta en lopulta usko hetkeäkään, että yksi yksilö tai yksi ihminen sitä, joskus vuosikymmenienkin aikana kertynyttä mainetta, horjuttaa. Lopultahan jäljellä on kulloinenkin koira, rodun yksilö - sillä voiton ja menestyksen hetkellä näemme vain sen, emmekä menneisyyttä, emme tulevaa.
Keikun itse harrastusportailla joskus mitenkuten.
Otan kolme askelmaa eteen ja kuusi taakse. Olen pitänyt itseäni jonkinasteisena rodun guruna - huom: pelkästään harrastusvuosien perusteella, mikä EI ole tae mistään - ja tullut mukkelismakkelis alas portaita päätäni pidellen; en sittenkään ymmärrä paljoakaan - jos juuri mitään.
Ei minusta guruksi ole. Voin sanoa pitkä tai pätkä, massava tai ohutluinen, mutta mitä merkitystä sillä lopulta on, ei mitään. Toki rodun yksilöiden anatomisten ominaisuuksien pohtiminen on mielenkiintoista ja omaa silmää on aika-ajoin hauska tarkistaa muiden rodun pitkäikäisten harrastajien kanssa.
Eihän se mikään mieltäylentävä kokemus ole. Se keikkuminen.
Mutta jos se yhtään lohduttaa - niin me keikumme kaikki! Keikutaan yhdessä!
kuvat 31.7. Hevoshaantien niitty
