Astutaanpa astumaan!

Tässä yksi minulta kovasti toivottu artikkeli, ja K-18. Heh.

 
Urokset voisi astumistavan perusteella jakaa karkeasti neljään ryhmään; 
Suoraviivainen, Tunnustelija, Hauskaa pitävä ja Sählääjä. Ja kaikkea tietenkin siltä väliltä. Mutta mennäänpä tirkistelemään lähemmin:

Nartut ovat luonnollisesti nekin kovin, kovin erilaisia. Joillakin juoksu "haisee nenään ja näkyy kilometrin päähän", joillakin juoksu on melkeinpä "piilossa, huomaamaton ja diskreetti". Toiset tyrkyttävät, mutta eivät kuitenkaan anna astua, toiset antavat astua mutta eivät tyrkytä saati käännä esim. häntää ollenkaan. Merkit voivat olla jos meille ihmisille, niin uroksillekin ristiriitaisia. Toinen uros on: JIIHAA; Lady Domina, hyvä meininki! - kun toinen uros on; Okei, ei sitten. Anteeksi, kun vaivasin. Ja tietenkin se kolmas uros taas tältä väliltä. 
Joku yrittää hyvin hienovaraisesti selkään, toisen punkiessa astumaan kun narttu on hädintuskin päässyt ovesta sisään.

Mutta mennäänpä urosten ihmeelliseen Astumismaailmaan:
1. Suoraviivainen

Tämä uros se ei turhia kursaile, nuukaile, kosiskele, hyöri ja pyöri. Kun narttu omistajineen astuu ovesta sisään pienenpieneen eteisaulaan, uros on yleensä jo tässä vaiheessa nalkissa. Mitä sitä turhia pyörimään ja aikaa haaskaamaan, koska jos homman voi hoitaa heti, se hoidetaan heti. Omistajalla on yleensä tässä vaiheessa vielä saappaat jalassa ja nartulla on tietenkin aluspaita, jumpperi ja haalari (jos on talviaika) mutta se ei suoraviivaista urosta haittaa, koska kiire. Selkään ja naps ja nalkissa. Sitten voikin vetäytyä omaan petiinsä nuolemaan vehkeitään ja kääntää selän nartulle. 
Tämä uros astuu missä vain ja kaikkialla. Ei haittaa yleisö, ei vesisade. Selkään ja napsista. 
Toki tämä suoraviivainenkin tapaus on voinut harjoitella pari-kolme ensimmäistä tyttöystävää, mutta siitä ei enää uroksen lähestyessä 10 vuotta puhuta eikä muistella niitä alun mahdollisia osumattomuuksia. Yleensä suoraviivainen uros onkin astunut jo useamman kerran ja astumisesta on tullut sille rutiini, joka hoidetaan muitta mutkitta, ja nimenomaan mutkia oikoen. Jos on kiire laivalle tai lentokoneeseen, niin tämähän on vallan ihanteellinen astutuspartneri. En tiedä nartun mielestä, mutta nartun omistajan, ehkä...

2. Tunnustelija

Yleensä suoraviivainen uros on alunalkaen ollut tunnustelija. Mutta toiset urokset jäävät tunnustelijoiksi lopuksi elämäkseen, koska ne eivät ole koskaan luonteeltaan niin päällekäyviä, itsevarmoja ja mutkia oikovia kuin lajitoverinsa. Mutta tunnustelijat ovatkin usein taas niitä persoonallisimpia ja mielenkiintoisimpia; miten TÄNÄÄN ja miten TÄMÄ tekee sen; ja omaan, persoonalliseen tyyliinsä, narttua yleensä kovasti kunnioittaen. 
Tunnustelija voi yrittää heti selkään, jeee, nyt on luvassa huippukivaa -mutta jos narttu sanookin, että haista sinä perkele, uros joutuu ohjelmoimaan itsensä uudelleen. Usein näkeekin, kuinka sen kovalevy sakkaa ja se joutuu tekemään pikaisesti uudet lähestymiskoodaukset. 
Yritetään leikkiä. Ei. Narttu ei lämpene. Yritetään olla tsippadippaduidaa, vaan narttua ei voisi vähempää kiinnostaa. Yritetään shokkilähestymistä, ei. Vaivihkaa sivulta, ei. Ollaan sitten kokonaan yrittämättä. Vetäydytään punomaan varasuunnitelmaa - ja yleensä tässä vaiheessa sekä uroksen omistaja että nartun omistaja jo koostaa tapahtunutta; ei ole oikea päivä/uros on lapatossu/narttu on pirttihirmu/ne eivät pidä toisistaan/luonto yrittää sanoa jotain/paikka on väärä/urosta pitää vaihtaa. Toisaalta tunnustelijan kanssa voi olla se kaikkein mielenkiintoisin ja mieleenpainuvin astutusreissu! Kun lopulta kaiken päänsäryn ja väännön jälkeen KEKSIT millä nämä kaksi saa yhteen; ja SE toimii, niin onhan se nyt veronpalautukseen verrattavissa oleva hetki.
 
Maisemanvaihdos on joskus hyvä vaihtoehto, yhdessä lenkkeily, luonnonhelma, nartun juoksuttaminen, nartun nostaminen syliin, oven takana hetken oleminen, leikittäminen - mitä vain keksitkään nähdäksesi pariskunnan reaktion. Joskus ei tule minkäänlaista reaktiota aiempaan, mutta sitten kun se ratas jommankumman tai kummankin päässä sanoo NAKKS, niin se se onkin mielenkiintoista ja usein palkitsevaa. Luonto on ihmeellinen ja sitä tulee kunnioittaa - ja joskus ihan pikkaisen auttaa. Varsinkin, jos kuulet rattaiden raksuttavan!
Olen itsekin usein ollut taipuvainen odottamaan astumisen menevän (aina) tietyn kaavan mukaan, mutta harvoinhan se näin on. Paitsi ehkä sen suoraviivaisen kohdalla. Nämä ovat luontokappaleita ja niillä on oma mieli ja tunnetila. Mitä me emme todellakaan aina näe, saati osaa lukea. Sanoisin myös, että luota luontoon; urokseesi ja narttuun. 

3. Hauskaa pitävä

No tämähän se on epeli. Jiihaa ja nyt mennään! Pompitaan sohvalla, levitetään nartun juoksunesteitä ympäri kämppää kaikille muille haisteltaviksi ja nuoltaviksi; saadaan koko muu bändi kateelliseksi. Juostaan, läähätetään, nyrkkeillään, hammasmiekkaillaan. Leikitään ja tehdään tilanne mahdollisimman pitkäkestoiseksi. Halutaan, että koko tienoo pysyy hereillä, kaverit haukkuu, kaikki haukkuu, räkä lentää, kuolaa ja vaahtoa on kaikkialla, silmät punoittavat & pullottavat päästä. Tavarat lentelevät, kasvit irtoavat kukkaruukuista, matot ovat rullalla, verhot irtoavat verhotangosta, sohvatyynyt kuolaantuvat.
Tätä ei omassa laumassa juuri ole esiintynyt - ei ainakaan kuvaamassani mittakaavassa, mutta kyllä meilläkin on hauskaa pidetty ja ryskätty koko rahan edestä. Usein tässä on vielä se sivujuonne, että tulkitaan juoksun olevan vasta aluillaan, että "siksi ne vaan leikkii" ja "palataan asiaan". Mutta joskus kaiken riehumisen jälkeen, kun jokainen sohvatyyny on lintassa ja märkä, niin suddenly se uros siinä sitten viimeisillä voimillaan hyppääkin selkään, nalkki -  ja ollaan kaikki, että OHO. 

4. Sählääjä

Näitähän riittää ja hyvä niin, koska harvoin kukaan on seppä syntyessään. Tälle ryhmälle uroksia myös toivoisin eniten ymmärrystä ja sympatiaa. Olen ollut astutuksessa, jossa narttu oli ENSIN suosiollinen, mutta koska uros sähläsi, eikä löytänyt nartun vaatimusstandardien mukaisia lähestymiskoordinaatteja toivotussa ajassa, narttu hermostui ja puhalsi pelin poikki. Uroksen oli vetäydyttävä kotiin nuolemaan itsetunnon rippeitään. Olen ollut astutuksessa, jossa uroksen kikki osui astumisen alkusekunneilla nartun reisikarvaan ja uros töräytti koko kolmemetrisen nakin oitis ulos. Siinä sitten odoteltiin puoli tuntia, että tuo valtava erektio palautui. Olen ollut astutuksessa, jossa uros haki kyllä, mutta ei vaan osunut. Hermo meni kaikilta ja uros väsyi. On kokeiltu tyynyä, ylämäkeä, alamäkeä, kiitorataa - you name it ja PIM! yleensä joku kommervenkki natsaa ja uros astuu "viimeisillä" voimillaan. Onpa näitä kolmen metrin päästä astujiakin. Osu siinä sitten. Tai jos nartun laite on neljä senttiä korkeammalla/matalammalla kuin uroksen laite. Olen ollut astutuksessa, jossa uros katsoi narttua, katsoi minua ja katsoi nartun omistajaa. Ilme oli Öööö? No muistaakseni tässä keksittiin tuupata nartun takalistoa uroksen eturintaan, PUM. Ja valo syttyi, selkään ja nalkissa. Olen ollut astutuksessa, jossa uros haukotteli ja venytteli; viittisikö. Narttu nostettiin syliin ja uros kipitti paikalle 60 km/h-vauhdilla ja nalkissa! Hiljattain luin netistä uroksesta, jonka "spermat lensivät minne sattui". No kai ne lentää minne sattuu, jollei uros ole sisällä. Näille sankareille, jonka laitteisto tulee ulos reisikarvaan osumisesta, sanoisin, että TAUKO. Tauko, ennen kuin koko nakki tulee juuria myöten ulos. Onni on uros, joka antaa auttaa. Ei häiriinny siitä, että nartun omistaja/uroksen omistaja auttaa tähtäyksessä. Osahan tulee oitis alas; siis mitä hemmettiä te teette - mutta ajan oloon monet aluksi häiriintyvät antavat kyllä auttaa.

Mitä, luuliko joku että astuminen on simbsalabim? Päästetään pariskunta tarhaan, sillä aikaa kun omistajat juovat kaffetta ja syövät pullaa? Voihan moninaisuus sentään. Ja nimenomaan se. Värikästä, persoonallista, yksilöllistä.

Luonto kyllä ajaa tikanpojan puuhun.
Mutta ei se aina käy silti naks ja pim.  Ja luontoa tulee myös kunnioittaa. Ja koirien yksilöllisyyttä, erilaisia luonteita ja tapoja ymmärtää ja toimia. Ei ole kahta samanlaista astumista, ei kahta samanlaista tilannetta. 
Itsekin joudun yhä välillä haastamaan omat (kuluneet) ajatusmallini ja odotukseni asian sujumiselle. Koska yleensä kyllä SUJUU, kunhan antaa vain aikaa ja ehkä hieman kokeilee ympäristön vaihdosta, antaa hyppiä sohville, juosta, kuulostella ja makustella. Sanoisin astumisen olevan ihan yhtä värikästä kuin whippetille sallitut kaikki värimuunnokset. 

Jutussani ei juurikaan otettu kantaa oikea-aikaisuuteen. On uroksia, jotka astuvat "reippaasti ennakkoon" ja hyvä niin, sillä sperma elää ja ui parhaimmillaan jopa 7 vuorokautta. Mutta on uroksia, jotka astuvat vain oikeana päivänä. On tietenkin myös narttuja, jotka antavat astua juoksun jokaisena päivänä, mutta myös narttuja, joiden kanssa oikea taimaus on avain kaikkeen. 

Otapa näistä selvää. Mutta ei ehkä tarvitsekaan, koska nämä ovat eläimiä ja niillä on oma tahto. Sinun tulee vain kuunnella ja ymmärtää sitä.

Syyllistämisen ja häpeän aika on ohi.

Sen on oltava.
Nyt on aika puhaltaa yhteen hiileen, nähtävä metsä puilta. Koira on kokonaisuus ja se on nähtävä kokonaisuutena. Röntgentulos ja/tai -kirjain ei voi olla "koko koira", paskasateen uhallakin on uskallettava sanoa, että priimasta poikkeava tulos ei missään nimessä suoraan tarkoita sitä, että koira olisi SAIRAS.

Priimakäsite on sekin moninainen.
Toiselle ärhäkkä ja sähäkkä koira on priimaluonteinen. Sähäkkyyttä tarvitaan radalla ja maastossa etuillessa ja halutessa kärkipaikoille. Toinen haluaa koiransa olevan lupsakka ja leppoisa, "mene sinä ensin, mulle käy kaikki" -henkisesti. Toisellehan tällainen ajattelu on kaukana halutusta. Luonteesta on yhtä monta mielipidettä kuin on koiraa ja kertojaa. Eikä luonne ole koskaan yksiselitteinen. Itselläni on ollut koiria aika laidasta laitaan, rasittavia, äänekkäitä, äänipelkoisia, hermostuneita, vakaita, leppoisia, lapasia - ja kaikkea siltä väliltä.
KAIKKI ovat olleet äärimmäisen rakkaita ja kaikkien kanssa on elämää eletty kulloistenkin jaettujen korttien mukaan. Joidenkin kanssa on menty sieltä mistä aita on matalin ja joidenkin kanssa jouduttu koluamaan karikot ja väännöt - joskus jopa moneen kertaan. Ja kaikkihan on ollut vaivan väärtiä. Kun opit koirastasi, opit myös itsestäsi. Aina. Mieletöntä matkaa ja seikkailua!

On vain nykyään mielestäni kyseenalaista alkaa priimoittaa kaikkea.
Ihan kaikkea. Koira ei saa haista, se ei saa maistua. Se ei saa astua kvartsikiveen eikä se saa olla vaivaksi. Sen pitää olla helppo ja oivaltaa elämän prioriteetit tuossa tuokiossa. Kahdeksanviikkoisena pitää osata pyytää ulos ja hihnassa kävellä vetämättä yhdeksänviikkoisesta lähtien. 

Nyt kun näin ei (tietenkään) ole, niin pahimmillaan syyllistetään isä, emä, kasvattaja, omistaja, kotimaa, suku, geenit, jalostuksen tavoiteohjelma ja suomalaiset röntgenlaitteet.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että pari päivää sitten läikkyi. Ei edes vähän, vaan paljon. Ymmärrän, että koirat ovat monelle INTOHIMO. Koiran käsite on monelle ihanuutta, auvoa ja kaiken sujuvuutta. Mutta kun näin harvoin on. Miten hemmetissä olen onnistunut elämään 56-vuotiaaksi kaikkien koirakarikoiden jälkeen ja tajuamaan ja ymmärtämään, että HARVOIN menee 100% maaliin? Ei ole koiraa, jonka kakka olisi priimaa joka jumalan päivä. Ei ole koiraa, jonka kaikki 300 luuta ja 500 lihasta olisivat priimaa, deluxea, kohdallaan ja ihanan kimmoisia.

Koiralla on googlen mukaan 300 luuta, jotka liittyvät toisiinsa joko nivelillä tai rustoliitoksilla. Lihaksia koiralla on noin 500, joista raajojen toiminnassa on mukana n. 300. Priima-ajattelussa nämäkin toimivat kaikki yhteen ja erikseen 100%:n täydellisesti ja luovat illuusion täydellisyydestä täydellisessä koirassa. 

Ei voi mennä niin, että kasvattaja tutkii sukutaulut läpikotaisin, purjehtii Koiranetissä aamusta iltaan, laskee todennäköisyyksiä, varautuu riskeihin, toivoo parasta ja pelkää pahinta ja saa kanssaharrastajien toimesta käydä läpi syyllistämisen ja häpeän tunteet. Ei voi mennä niin, että lenkität koiraasi 2400 km vuodessa, kisaat ja kilpailet, huollat ja hierotutat ja elämäniloinen, vahva, tasapainoinen koirasi leimataan sairaaksi! Vaikka kuinka ymmärtäisit, että henkilökohtaisissa määrityksissämme on eroja, ei voi olla niin, että oireeton, täysin terve ja tasapainoinen koira tulkitaan sairaaksi jonkun kirjaimen mukaan?

Miten tähän on tultu? Miksi me syyllistämme?
Miksi me tuomitsemme ja näemme yhdistelmän hyvänä VAIN, jos se ja se tutkimus olisi tehty? Miksi joku perusteellinen tutkimus menettää merkityksensä täysin, kun se on 6 kk "yliaikainen"? Miksi toinen tutkimus ei ole mitään, koska se on tehty ehkä "väärällä klinikalla" tai "väärällä laitteella"?  Mitä syyllistäminen kertoo meistä? Syyllistämmekö me toista, koska toisen tekemä saa omat syyllisyyden tunteemme heräämään? Miksi elämme ja vellomme syyllisyydessä, johon haluamme vetää muut mukaan? Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia. Miksi ja milloin meistä tuli ahdasmielisiä? 

Minun mielestä kaiken tämän tiedonkeruun ja tutkimisen keskellä syyllistämisen ja häpeän ajan tulisi olla ohi.
Me kaikki teemme parhaamme. Me toimimme resurssiemme mukaan, painottaen joskus sellaista, joka ei toiselle "näy" tai "avaudu". Hiljattain sain viestiä toiselta puolen maapalloa rotuamme erittäin pitkään kasvattaneelta; "Breeding dogs isn't easy. You do not always get what you want.". Onko mikään yksinkertaista? No miksi sitten kasvatuksen pitäisi?

En puolusta ketään. En omia toimiani, en kenenkään muunkaan.
Mutta vastakkainasettelulla ei pitkälle pötkitä.
 
Olen kuullut kasvattajasta, joka ei halunnut käyttää tiettyä urosta, koska se "oli jättänyt niin paljon kivesvikaisia". Kasvattaja vaihtoi urosta. Syntyi pentue, jossa kaikki urokset olivat kivesvikaisia. Olen kuullut kasvattajasta, joka oli laskenut todennäköisyyslaskennalla, että pentueeseen syntyy kitalakihalkioisia. No, syntyi 0, mutta yksi häntämutka. Aika paljon olisi näitä esimerkkejä, mutta en niitä nyt enempää luettele. Ehkä joku vielä (?) jossain uskoo, että kun on aata, priimaa ja deluxea kaikki mitä voidaan tutkia ja todentaa niin sitten pennut ovat sitä samaa aata ja deluxea. Make a wish. 

Miksi me tuomitsemme?
Meillä lienee myötäsyntyinen tapa ja halu pyrkiä lokeroimaan ja leimaamaan asioita, jotta me paremmin ymmärtäisimme ja käsittäisimme joskus hyvinkin vaikeita teemoja, asioita ja toisten kovin persoonallisia ratkaisuja. Mielemme voi hyvin ja paremmin, kun kaverit ja kaikki muutkin tekevät mieltämme myöden ja semmoisia ratkaisuja, jotka me ymmärrämme ja pystymme sisäistämään. Kun näin ei käy, me menetämme hallinnan, aivomme sakkaavat, mielemme pyörtyy ja tuomitsemalla saatamme parhaassa tapauksessa saada aivojemme sakkauksen hallintaan. Mutta vain parhaassa tapauksessa. Koska pian joku TOINEN tekee aivot niksauttavan pentuesuunnitelman ja olemme jälleen shokissa. 

Monta kasvattajaa, monta mieltä ja skenaariota.
Silti me haluaisimme muidenkin (?) kasvattavan laillamme, yleisesti hyväksytyllä sabluunalla, mieltämme myöden.
Nostan joka kerran hattua "oman tien kulkijoille", rohkeille suunnannäyttäjille. Heille, jotka kulkevat omia polkujaan. Muista välittämättä. Vailla häpeää ja syyllisyyden tunteita. Olkoon se oma kupla tai whatevö, mutta itselleen uskollinen tie. "Haluan käyttää urostasi - koska- ja astuttaa narttuni - koska-". Ainiin, mutta piti kysyä lupa syyllistäjiltä. Heiltä saat terveystutkimusohjeet, astutusohjeet ja kaikki muutkin ohjeet jatkoon. He kyllä tietävät, miten asiat TULISI hoitaa!

Kävin hieman googlettemassa HÄPEÄä:
Häpeä kuuluu ihmisen elämään. Se muistuttaa meitä siitä, miten epätäydellisiä ja erehtyväisiä jokainen meistä on. Liiallinen, elämää kahlitseva häpeä rajoittaa elämää, koska se sanelee miten voi elää, toimia ja tuntea. 
SYYLLISYYDEN tunteisiin kuuluu häpeä, tunnontuskat ja katumus. Syyllisyyden tärkeä tehtävä on johtaa tietoisuuteen oikeasta ja väärästä. Syyllisyys voi myös muuttua kuormittavaksi tekijäksi elämässä, kaventaen voimavaroja ja lisäten stressiä.

Sanoisin, että koirat, koirankasvatus, niiden omistaminen, terveystutkiminen ja niiden kanssa harrastaminen ja kilpaileminen EI saa tuoda mukanaan HÄPEÄÄ eikä STRESSIÄ.
Kaiken edellä mainitun tulee tuoda mukanaan iloa, onnistumista yhdessä, pelkästään tunnetta "tiedon keruusta", faktaa (esim. ei mairitteleva tulos ei automaattisesti tarkoita -> sairas), perspektiiviin perehtyneisyyttä, kokonaisuuksien hahmottamiskykyä, iloa, valoa ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. 

Älä siis syyllistä. Ymmärrä mieluummin.
KOKONAISTA koiraa, KOKONAISUUKSIA. Äläkä enää koskaan häpeä äläkä syyllistä. Itseasiassa sinun tulisi hävetä sitä, että ylipäätään tunnet häpeää koska suurin osa ei sitä tunne, koskaan. Elämässä pitää vain porskuttaa eteenpäin, nauttia, iloita, elää! Yhdessä ihanan koirasi/koiriesi kanssa se on vielä kaksinverroin/moninverroin mukavampaa!

Klikkasin itseni tänään irti noin kahdeksalta eri koirapalstalta Facebookissa.
Ero ahdistavilta koirapalstoilta loi jo itsessään ihanan illuusion siitä, että sittenkin tiedän, mitä tehdä. Sittenkin minulla ja koirillani on kaikki hyvin. Leikkaan kynnet säännöllisesti, pesen hampaat (edes) silloin tällöin. Lenkkeilen, jahdataan milloin frisbeetä milloin ampiaista. Elämä, arki,  on sittenkin ihmisen ja koiran parasta aikaa. Muista välittämättä, ilman, että "kaverisi sanoo koirasi olevan sairas" kun se ei sitä ole. 

Siispä aion pysyä positiivisuuden kuplassani. 
Whippet on roduista parhain, omistajat samoin, ja liioittelematon ulkomuoto on AINA parasta mitä tiedän. Rodussamme asuu ilo, positiivisuus, tasapaino, voima, vahvuus, kokonaisvaltainen terveys ja elinvoima. 

Syyllistämisen ja häpeän aika on ohi. On vihdoin aika nauttia. Elämästä, koirastasi.  

 

Arki on ihmisen (ja koiran) parasta aikaa.

Niin se vain kristalloitui tämäkin ajatus.
Piti melkein kuusikymppiseksi elää, ennen kuin tajusi arjen vilvoittavan, elävöittävän, rentouttavan ja rauhoittavan vaikutuksen.

Koirahan - tietojeni mukaan - pyrkii kaikessa toiminnassaan rauhaan.
Koira ei tieten tahtoen lähde moottoritielle juoksemaan päätäpahkaa eikä ajele turhan panttina vuoristoradassa kuusi kertaa peräkkäin. Sehän syökin - tai söisikin - samaa ruokaa vuodesta toiseen, ellei sen oma label ottaisi ja häviäisi kolmen vuoden jälkeen kaupan hyllyltä ja tilalle tulisi "uusi koostumus", joka tietysti ihmisten toimesta haukutaan somessa lyttyyn. "Menivät muuttamaan nappulakoon ja sisällysluettelon lihakaan ei ole enää peräisin lihasta vaan jauhetuista banaanikärpäsen imukärsistä." 
Ihminen sitä vaihtelua haluaa, koiralle käy/kävisi kaikki; lajityypillisen meiningin tarjoamista silloin tällöin ja muutoin perusarkea ja harmonista venyttelyä. Johon toki kuuluu sotkeminen, raadoissa piehtarointi ja omaan kakkaan astuminen.

Somessa - lempiviittaukseni nykyään - käydään aika-ajoin debattia siitä, että saako esimerkiksi whippetin ostaa ja omistaa ihminen, joka harrastaa vain lenkkeilyä, samoilua, mustikanpoimintaa, saunomista ja TV:n katselua. Olisiko kalastava ja maratoneja juokseva isäntä sopivampi? Sopiiko whippet pyöräilevään perheeseen?

Kun koiran omistamiseen ja sen kanssa harrastamiseen tulee PALJON tunteita ja omistautuneisuutta mukaan alkaa joskus meillä kaikilla, myös allekirjoittaneella, flipata.
Voi olla "raivostuttavaa", kun "sekään ei tajua, että...". Mietin, että miten äidit ja isät kuunaan jaksavat riehuvia MINÄ ITTE-lapsiaan, jotka haluavat (kuitenkin) tehdä virheensä itse ja alkaa elää omaa elämäänsä omalla tavallaan -kun koiraihmiset eivät kestä "muulla tavoin koiriensa kanssa eläviä" kanssaihmisiä? Elämästä on tullut kestämätöntä. Kun omaa elämää ei kestetä, ei kestetä muidenkaan.

Eikä yksi korona auta yhtään.
Puskaradiot täyttyvät "kenellä oli kaupassa maski ja kenellä ei"-postauksista ja olenpa minäkin saanut kaupassa osani, kun kehtasin muutamaa tomaattia puristella valitessani Niitä Parhaita kotiin vietäväksi. 

Arki korostuu ja arkiaskareilla kuorrutetut päivät seuraavat toisiaan.
Olen tampannut kerhohuoneen juoksumattoa joutessani niin paljon, että päkiäni kaikkine liitännäisligamentteineen, luineen ja varpaan kiinnikkeineen sanoi sopimuksen irti. Ehdin ostaa muistaakseni neljä erilaista ja -tyyppistä tukea ja pehmustetta, mutta ei auta. Oli siis pakko vaihtaa kuntopyörään!
Muutoin arki onkin täyttynyt pyykinpesusta, pölyjen pyyhinnästä, imuroinnista, tiskaamisesta, ikkunoiden pesusta, koirien jälkien siivoamisesta, niille ruoan laittamisesta, lakanoiden vaihtamisesta, mattojen tamppaamisesta, kaupassa käynnistä, kellon viisareiden kääntämisesta (kesäaika!), silittämisestä, verhojen vaihdosta ja tietysti koirien kanssa lenkkeilystä ja niille frisbeen heittämisestä ja lenkkireittien suunnittelusta. Ahh, miten voimaannuttavaa arkea. Kokoajan silmä osuu johonkin kodin epäkohtaan ja on haettava pölyrätti. Pölyhuiska. Höyrypesin. Pikaimuri.

Ja sittenhän se arki vasta tylsää olisikin, jollei olisi koiria. 
JUURI tulin ajatelleeksi kaiken pölynpyyhinnän keskellä. 
Manikyyri keskiviikkoisin. Kukkapantojen vaihtaminen säännöllisesti. Kakan pussittamista. 

Koirat ovat heti herättyä valmiina päivään! Oli herätys sitten 05 tai klo 10. Häntä heiluu ja mieli on virkeä ja avoin. Suihkun aikana ehdin miettiä päivän kävelyreitin, ja koirillehan kelpaa kaikki. Välillä vähän metsäisempiin maisemiin, välillä asvaltille. Otanko pallon, kanilelun, frisbeen vai renkaan. Tärkeitä arjen pohdintoja nekin. Koirat vaikuttavat olevan aina tyytyväisiä, kaikkeen. Me ihmiset sitten emme. Me monimutkaistamme asioita, mietimme liikaa, vertaamme itseämme muihin, koemme huonommuutta. Koirat tykkäävät simppelistä. Sama ruoka, samanlainen kakka. Sama lenkkikin käy. Aina siellä on joku uusi haju, oravan rapinaa puun oksassa tai jonkun tiputtama hanska keskellä kävelytietä.

Arki voi olla tylsää, mutta se on tylsyydessään rauhoittavaa ja rentouttavaa ja luo pehmeän illuusion turvallisuudesta. Ja joka tapauksessa arki on RIKASTA, kun siihen kuuluu whippet tai kaksi. Tai neljä.