Viimeaikoina olen huomannut yhä useammin palaavani menneeseen. Alan olla (?) sen ikäinen, missä isovanhempani silloin kun olin lapsi:
"ennen oli kaikki paremmin" he hokivat.
Nyt kun katson menneeseen ja saan tuokiokuvan silmieni eteen missä näen famun ja vaarin mökillä verkkaisesti kasvimaalla tai sisällä mökissä täyttelemässä ristikkoa, kuuntelemassa radiota tai pesemässä uusia perunoita - saan kiinni siitä, että
mitä kohti alan olla itsekin menossa. Minulla on kuitenkin vielä pitkä matka opetella verkkaisuutta.
Tänään kämppäkaverini toppuutteli minua lenkiltä ja kaupoilta tullessa, että "älä vielä laita niitä nurmikonsiemeniä, ennen kuin olen haravoinut", johon minä; "en voisikaan, koska syön ensin aamiaisen ja ruokin koirat" ja kämppis; "no mä vaan ajattelin, kun sä teet aina montaa hommaa kerrallaan".
Niinpä.
Tänään kun aloin tyhjennellä tietokonetta varuiksi - kohta tämä kuukahtaa varmaan lopullisesti, niin löysin koneeltani vuoden takaisia (!) kuvia, joita en ollut vielä vienyt 1geehen. Sinne, minne maksan kuvieni säilyttämisestä.
Näin siinä käy.
En enää edes kuvaa paljon ja siitä huolimatta parissa tunnissa puursin 219 kuvaa koneelta pois. Kai se on vain pakko hyväksyä, että enää ei
heti pysty eikä jaksa. Asiat jäävät roikkumaan, ja äkkiäkös yksi vuosi vierähtää, ennen kuin ennättää tarttua toimeen! Hurjaa!
Sitä huomaa olevansa kokoajan hakemassa koirille luita, yhtä jauhelihaa yhdelle, toista toiselle.
Pakastetta kolmannelle ja broilerin sydämiä, maksaa, kananmunia, öljyä, sinkkijauhetta ja energiajuomaa. Aamulenkillä, iltalenkillä. Lenkkiennätykset paukkuvat. Olen tällä hetkellä viime vuoden vastaavaa aikaa plussalla
180 km. En sano tässä yhteydessä sitä K:lla alkavaa sanaa, joka värittää tätä kevättä, koska olen mestari blokkaamaan aivosta epämiellyttävät asiat.
Koirat kuitenkin luovat elämäni viitekehyksen, vuosi toisensa jälkeen. En valita, mutta välillä väsyttää.
Sensijaan olen viimeaikoina taas paljon pohtinut sitä, että me emme osta koiria, vaan meille annetaan niitä.
Tietyssä tilanteessa tietty koira vain tulee kohdalle. Vaikka luulet ostavasi jonkun TIETYN koiran TIETYIN kriteerein, niin etpä sitä saa. Usein jotain aivan muuta. Jotain, joka haastaa mielesi, tilanteesi ja odotuksesi.
Ajatella, tapaat baarissa salskean Reiskan ja juttu kuolee jo kahdessa viikossa, koska Reiskan mielestä Annabella on liian villi ja Annabella ei nyt vaan jaksa Reiskan veneharrastusta. Mutta koira. Siihen ollaan sidoksissa +- 15 vuotta ja kasvetaan yhdessä ja opitaan sietämään toisen kakansyöntiharrastus ja toisen piinaavan verkkaiset aamut. Jätän sinut miettimään kumpi tekee kumpaa.
Olen nyt katsonut epäuskoisena TV2:lta norjalaista Koiraperheet käytöskoulussa - nimistä sarjaa ja pahoittanut mieleni vuoroin koirien vuoroin omistajien takia.
Sarja on oikein kunnon läpileikkaus "tavallisten koiranomistajien tavallisiin ongelmiin". Yksi koirista jahtaa kaikkea liikkuvaa, toinen ei suostu liikkumaan päästyään lötkömoodiin.
Jotenkin heille kullekin on juuri siunaantunut kulloisellakin ongelmalla oleva koira. Siinä pariskunta, jolla tuo maassa retkottava newfoundland on, naureskelee ja hihittelee, että "Rollella oli illalla nälkä, joten annoimme sille kinkkua hotellissa". Taisi mennä koko paketillinen, koska seuraavana aamuna koiraa ei namipalkkaus voisi vähempää kiinnostaa. Kun Rolle makaa maassa raatona, omistaja (nainen) silittelee ja rapsuttelee sitä ja palkkaa sitä kinkkusiivuilla. Lopulta hän joutuu soittamaan miehelleen, joka on ainoa, joka saa koiran ylös ja liikkeelle.
Mietin kaikkia kamalia sairauksia joita me koiranomistajina joudumme kohtaamaan.
Käymään läpi vaikeita aikoja, joista ei itsesyytökset ja omat ja muiden tuomiot ole kaukana. Tai kun pentu tai junnu on lystikäs ja leppoisa, mutta mitä tapahtuu vuoden paikkeilla, kun ihanasta pennusta kasvaa riiviö, jota kehtaa ulkoiluttaa vain öisin?
Jokainen omistamani koira on vuoroin raapinut ja vuoroin silittänyt jotain kohtaa minussa.
Välillä on oltu vereslihalla ja äärimmäisen kovien tilanteiden edessä, polvillaan omien tuntemuksien kanssa. Joku toinen koira on sitten taas onnistunut saamaan minussa esiin jonkin sellaisen puolen tai tuntemuksen, jota en ole tiennyt olevan olemassakaan, ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Luottamus tulee ensimmäisenä mieleen.
Eräässä työhaastattelussa kerran haastattelija totesi joidenkin testien perusteella (!) että "et taida oikein luottaa ihmisiin". No enpä juuri. Mutta KOIRIEN kohdalla asia on melkolailla päinvastainen. Karrikoiden: jollei jänis osu näköpiiriin, niin kyllä pojat ovat kovin kuuliaisia ja luotto niihin pelaa.
En ole ihmissuhteissa kovin hyvä, mutta koirieni kanssa on mukava välillä tuntea olevansa yhtä. Tämän tuntemuksen soisin jokaiselle. Alussa koira, pentu, on yleensä hieman "rasittava" mutta se palkitsee kyllä kärsivällisyytesi, moninverroin. Kun annat, niin saat. Ja kun yhteinen taajuus kulloisenkin koiran kohdalla löytyy, niin onhan se
HEUREKA!-hetki parhaimmillaan.
Parasta koiraharrastuksessa on oikeastaan se, että JOKAINEN koirasi haastaa sinut, osaamisesi, ymmärryksesi, taitosi. Koira kerrallaan huomaat näkökulmiesi muuttuvan ja mielesi lavenevan. TÄMÄ on koiraharrastuksen ja koiran omistamisen aromisuola.
Ihanaa kesän odotusta kaikille - rutistelkaa koirianne!
