30.9.2016

Lenkillä 27.9.2016

Vielä pitää flunssa - tai yskä - otteessaan. Röhin yhdettätoista päivää. On ollut pakko ottaa rauhallisesti. Lenkit ovat rauhallisia ja verkkaisia.
Paitsi Kenzolan pojilla.

Pidemmittä puheitta aurinkoisiin lenkkikuviin:

Nämä kaksi ne jaksavat. Niitty kylpee syysauringossa ja pojat päästelevät. Onni ja ilo tulevat pienistä asioista. Kuten tämän kuvan katselusta.

 Vaihteeksi Huima osunut kuvaan!

 Kaislikossa suhisee.

 Ihanat Kenzolan pojat. Bali ja Huima.







Päivän lenkkidata 6.1 km.

Bali on vaan niin Bali. Hakunilan pelloilla 27.9.2016!

Olenko muistanut kertoa kuvin teille pienestä sinibrindlestä Balista, joka on hauska, yllättävä, persoonallinen ja ihana?


Aika-ajoin mietin, että alkutaipaleemme oli hieman hapuileva, kuten se uuden koiran kanssa aina on. Myös Hupiin "tottuminen" vei aikaa ja Virin villeys tuli sekin hieman puun takaa. Ei ole mitään järkeä vertailla koiria toisiinsa tai yrittää luoda "whippet-luonnesabluunaa", koska jokainen koira on oma yksilönsä. Geenit määrittävät luonnetta jonkin verran, emo ja ensimmäiset elinviikot paljon ja loppu on sitten ympäristön ja uusien elinolosuhteiden ja -tapahtumien sinfoniaa. Matkiipa pentu kavereitaankin ja otollisessa tilanteessa voi muodostaa jopa loppuelämän käsityksiä jostain tilanteesta.


Balin ollessa n. 4-5 kuukauden ikäinen silloisessa taloyhtiössämme sattui jännä episodi. 
Lyhyen ajan sisällä avonaisesta asunnon ovesta ja/tai pihaportista kävivät laumamme "päälle" cockerspanieli, briard ja clumberi - joka vieläpä kahteen kertaan. Juoksulaukkaa jalkoihin ja rrrräyhh-wuhhh-rrräyhhh - siihen korvan juureen pomppimaan ja huutamaan. Olen tätä usein miettinyt, että kuinka paljon tällainen joukkohysteria muiden koirien taholta vaikuttaa otollisessa iässä olevaan pieneen koiraan? Tällaisessa tilanteessa mm. Viri kiihtyi tilaan, jossa se puri Hupia kankkuun. Viimeisimmässä clumberiepisodissa Bali pelästyi niin, että se alkoi huutaa suoraa huutoa - ja turha kai mainitakaan, että em. koirien omistajat olisivat esim. kysyneet "sattuiko mitään" tai "oletteko ok"? Koira haettiin vain eleettömästi kaulapannasta raahaten kotiin.


Bali on älyttömän suloinen kainaloinen, jolla riittää kuitenkin itsetuntoakin. Se on nokkela, älykäs, vivahteikas koira. 
Minun pitäisi mennä koirien tavoin eteenpäin ja lakata miettimästä, että "millainen Balista olisi tullut ilman cockerin, briardin ja clumberin hyökkäystä"? Luultavasti yhtä ihana. Se toisaalta menee välillä näyttelyssä ja lenkillä pohkeiden suojiin ja toisaalta se menee baarwaxania eturintamassa, rinta rottingilla. Se laulaa ja tervehtii iloisesti naapurit kuin kesälaitumelle juuri ensimmäistä kertaa päästetty lypsylehmä - aina kuin näkisi heidät ensimmäistä kertaa. Yhtä iloisena. Se viihdyttää itse itseään heittelemällä leluja ja löytää asunnon parhaat kiitoradat. Ylipäätään pidän Balia hyvin hoksaavana, iloisena ja innokkaana koirana.
Jokaisen koirani kanssa olen päässyt tekemään huikean "sipulimatkan". Kerros kerrokselta niistä jokaisesta on löytynyt hieno ja vivahteikas persoona, sieltä monen kuoren alta, pikkuhiljaa. Ensimmäiset 2-3 vuotta on aina "tutustumista" ja luonteen muovautumista. Niin se on. Hiljaa hyvä tulee.


Balin elämän alku laumassamme oli siis draamallisesti rikas. Sen sääret herättivät ihmisissä suurta närkästystä ja kauhua ja mittasuhteiltaan se ei tuntunut vastaavan useimpien harrastajien toiveisiin. Toisaalta ilman tätä kaikkea mittavaa draamaa ja sääripolemiikkia olisin tuskin päässyt koskaan kokemaan niin värikästä whippetintäyteistä elämää kuin Balin kanssa olen kokenut. Ryysyistä rikkauksiin, niinhän se menee. Nimittäin säärikeskustelu sai kyytiä, kun Bali meni junioriluokasta voittamaan vuonna 2014 Maailmanvoittajanäyttelyn ROPin Helsingissä. Tämä se onkin sellainen tapahtuma, että joudun välillä menemään epäuskoisena kertaamaan sitä Youtube-videoiden pariin. ~ 160 koiraa ~14 maasta. Käsittämätöntä mutta niin äärimmäisen hienoa, että henkeä salpaa edelleen. 


Vielä tarvittiin yksi kommentti siivittämään meitä eteenpäin. "Sehän oli vain yksi näyttely". Niin, tosiaan, yksi pikku maailmanvoittaja vain. Sanoisin yksi näyttely, joka oli huikean hieno alku. Hienoja kehähetkiä on sittemmin koettu niin Virossa, Ruotsissa kuin kotimaisissakin kehissä Vaasaa ja Kuopiota myöden. Tämä pieni sinibrindle poika, valloittava veijari, kultainen kainalokoira on napsinut sittemmin 3 kotimaan Cacibia ja 2 Viron Cacibia, ollen nippanappa 2015 ulkona top ten-listalta (sijoitus 11.) ja nyt roikutaan sijassa 7 kiinni, jos oikein muistan.

Is this a whippet? Pieni päätön nelisormimangusti se siinä tepastaa aurinkoisella niityllä. Vai roikkuuko se siinä sijassa 7 kiinni? LOL

Nyt on syksy 2016 ja asumme takaisin ihanien lenkkimaastojen äärellä Vantaan Hakunilassa. Reippaita lenkkejä poikien kanssa, ihania niittyjä ja luontopolkuja. Balille paljon pähkinöitä ja punaisia ruusunmarjoja ja jokaisella lenkillä vähintään yksi oksalla jumppaava orava.

Niinpä menin ja tilasin Vistaprintiltä pari Bali-paitaa. Stay tuned. Balijulisteiden lisäksi. Muutossa meni hieno kauniinvihreä Maailmanvoittaja-juliste, jonka sain vasta nyt aikaiseksi tilata uusiksi. Smartphoto muutti tällä kertaa hieman värejä ja uusi sävy on lähinnä keltavihreä, vieläpä hieman samea sellainen. Mutta ei haittaa. Itse malli on niin valokuvauksellinen ja hieno, että väristä viis. Lisäksi printtautin kolme A4-kuvaa Balista seinälle laitettavaksi.
On se sellainen valovoimainen ja valloittava epeli, että tästä kun pääsen niin menen ja haliruttaan. Taas.

Kehukaa koirianne. :)

28.9.2016

Syystapahtuman jälkeen.

Parhaat ideat tulevat lenkillä.
Kuten idea Syystapahtumasta, noin vuosi sitten. "Miksei Pirjo ole arvostellut Suomessa"? No ei kai, kun hän itse vetää näyttelytoimikuntaa ja järjestää Weehoon näyttelyt ja tapahtumat yhdessä toimikunnan kanssa.
Ei siinä sitten muuta kuin kyselemään vaan pikkuhiljaa ihminen kerrallaan, että a) saanko järjestää tällaisen tapahtuman ja b) miten se olisi mahdollista, missä puitteissa.

Ja piti tietysti tuomarikin siinä kaiken pähkäilyn keskellä "puhua ympäri".

Aika-ajoin kuulee kauempaa Suomesta pientä nurinaa siitä, että miksei esim. Inarissa järjestetä Hands on - tapahtumaa tai vaikkapa HAKA-päivää. 
Kaikki on mahdollista. Tarvitaan vain idea ja sitten se idea pitää toteuttaa - ryhdy toimeen!

Whippet-Harrastajat tukevat pääsääntöisesti yhdenkin ihmisen ideaa ja halua toteuttaa tapahtuma.
Yksinkin onnistuu hyvin, yhdessäkin ihmisessä on paljon voimaa - kun vain halua löytyy! Ja kun on tarpeeksi halua ja intoa tehdä, löytyvät ne apulaisetkin; tempautuvat väkisinkin mukaan kun on innokas tekemisen meininki.

Lopulta tarvitsee "vain" löytää ja sopia paikka sekä ajankohta. Syystapahtuman kyseessä ollessa tarvitaan tietysti kehäsihteerit, pokaalit, palkinnot, paljon puheluita ja sopimista, pummaamista ja postissa juoksemista. Paljon sähköpostikirjeenvaihtoa, koirien aakkostamista, numerolappujen tekoa, arvostelukaavakkeiden täyttämistä. Kaikesta selvittiin!
On hyvä olla tilaa, missä palkintoja voi säilyttää. Syystapahtuman tiimoilta tarvittiin kolme säilytyspaikkaa, auto (!), vaatehuone ja ulkovarasto. Koiria ei voinut kuljettaa autossa noin kolmeen viikkoon palkintojen takia.
Syystapahtuman läpiviennissä minua auttoi tehokaksikko Sari ja Anna, ensinmainittu luettelon kanssa ja Anna mm. pokaaleissa, rahaliikenteessä ja lahjakorteissa. Sumplimista riitti. Hyvinkin pienellä porukalla "kaikki on mahdollista". Kuten yllä sanoin, kun vain halua löytyy.

Viime metreillä löytyi myös erittäin runsas (!) ja aikaansaapa halliporukka roudaamaan kahden agilitykentän esteet sivuun, tästä olen edelleen hyvin otettu ja kiitollinen. 
Vaikka itse näyttelyssä sattuikin kaikkea pientä sählinkiä niin kaikesta selvittiin. Kiitos osaavien kehätyöntekijöiden (mm. koiria oli ilmoitettu väärään luokkaan, luettelossa tuplanumerointi, pokaaleja jäi jakamatta...) ja kärsivällisen ja rauhallisen tuomarimme. Päivä soljui intensiivisesti ja rauhallisesti eteenpäin - tunnelma oli mielestäni oikein mukava ja onnistunut. Koiriakin ilmoitettiin lopulta 82 kappaletta, mikä oli huikea määrä!

Saimme myös valtavan määrän sponsoreita mukaan.
Olin niissä hieman yltiöpäinen, sillä halusin kaikkien saavan pienen lahjakassin muistoksi tästä päivästä. Lahjakasseista tuli lopulta melkoinen "hitti", harvoin sijoittumattomat saavat ruokanäytepussia enempää. Iloista mieltä on kiva tuottaa!

Ilmeisesti Syystapahtuma kaikessa mukavuudessaan ja mukaansatempaavuudessaan verotti voimavarojani, sillä sairastuin tapahtuman jälkeisenä tiistaina kovaan flunssaan, joka meni samantien keuhkoihin! Tänään vietän flunssani röhöyskäpäivää numero 9. Kortisonikuuria on vielä 4 päivää jäljellä. Tekeminen ja touhuaminen vievät minut useinkin niin mennessään, että sellaiset yksinkertaiset asiat kuten lepo ja säännöllinen syöminen pääsevät unohtumaan. Nyt on ollut pakko ottaa rauhallisesti.

Ja hyvä onkin, sillä seuraava tapahtuma on jo tekeillä. Hands on 2 - suunnitelmat ovat kuumimmillaan.

Kiitos siis vielä teistä ihan jokaiselle, jotka autoitte monin tavoin tapahtuman läpiviemisessä. 

Mitenkäs se Hupi sitten?
Niin, olihan minulla omakin koira siellä matkassa. Hupi tepasti menemään niin veteraaniluokassa kuin jälkeläisluokassakin.
Veteraaniluokan arvostelu meni näin:
"Aivan erinomaisessa kunnossa oleva lähes 12-vuotias uros erinomaista tyyppiä. Vahva uroksen pää. Vahva kaula. Hyvät mittasuhteet. Ihana, leveä reisi. Hyvät takakulmaukset. Yhdensuuntaiset etu- ja takaliikkeet. Tasapainoiset ja vahvat sivuliikkeet. Esiintyy ja esitetään hyvin. Mukava luonne."
sijoitus 2 ja KP

Upea Hupi ja ihana Emmi, joka sitä taiten esittää!

Miten mahtavaa olikaan voida esittää Hupin jälkeläisluokka, kiitos lapset: Leevi, Aapo, Tuikku ja Cilla!!!!
"4 yhdistelmää. Uros on periyttänyt hyvää luustoaan ja kauniita linjojaan. Kaikilla hyvät päät ja liikkeet. Erinomainen jalostustulos".
BIS-jälkeläisluokka

vasemmalta tuomarimme Pirjo Muhonen ja koirat rivissä: Twyborn Philadelphia, Best-Looking Brooklyn, Sopisco Ensihupi, Jagodas Gingembre ja C'mere Malibu. Ihanat.

VIELÄ kerran kiitos.
En voi lakata hykertelemästä sitä tosiasiaa, että olen osunut ja löytänyt näin upean rodun pariin ja kerhoon ja yhdistykseen jossa on tekemisen meininki ja myös yksittäisen ihmisen ideoita ja tekemistä tuetaan!

Tulevissa tapahtumissa nähdään!

21.9.2016

Kertokaa minulle miten ihmismieli toimii?

Oli tultava avautumaan taas ihkaomaan blogiin, josko joku lukija voisi avata minulle ihmismielen mysteerejä.
Nimittäin selvää on, että puolet koiraihmisistä ovat hulluja, puolet muuten vain sekaisin - ja loput ok? Vaiko peräti transsissa?

Olen törmännyt lenkilläni nyt kahdesti n. 60-vuotiaaseen rouvaan, joka ulkoiluttaa erittäin työläästi väkivahvaa uroslabradoria. 
Se iskee maihin samantien meidät nähdessään, eikä rouvalla ole habaa repiä sitä liikenteeseen. Toissapäivänä se jotenkuten saatiin raahattua asvalttia pitkin sivuun mutta eilen, se oli jo aika legendaarista.

Pikaisesti päätin rauhallisella taipaleella mennä ajotien nurkkaan kyyhöttämään, selin rouvaan, joka "kävelee" labbiksen kanssa tieosuuden ainoata jalkakäytävää. 
Ts. jalkakäytävä oli vain yhdellä puolen, toisella puolen oli tarjota ajotie, missä kyyhötin hyvissäajoin. Selin. Naama puskassa, koirien perät osoittivat labbikseen. Jossain vaiheessa vilkaisin taakseni, no, siellä se rouva seisoo jalkakäytävällä, suoraan meidän takana, ja labbis lymyää vaanimisasennossa asvaltilla. Aikani osoitin kaikin mahdollisin tavoin elekielellä, että menkää nyt, mutta rouva seisoo takanani ja alkaa huudella:
- Tämä on täysin harmiton kuusikuinen pentu.
- Miksi ette tule tänne?
- Miksi et kävele tuolta?
- Miksi olet siellä?

Minulta lähtee vakiovastauspatteristo (jolla siis ei ole m i t ä ä n vaikutusta yhteenkään suomalaiseen, ei kehenkään, ei milloinkaan, ei missään. Miksi?)
- Minulla on tässä 82 kiloa hallittavaa.
- Olkaa ystävällisiä ja menkää eteenpäin, että pääsemme pois täältä ajotieltä.
- Voimme toki kokeilla ohitusta myös niin, että minä otan sinun koiran ja sinä nämä viisi.
(rouva seisoo edelleen paikallaan miksi-kysymyksineen)
Hermostumiskynnys on saavutettu.
- Miten tämä on aina tällaista, minä minä minä ja minun koira, miksi et voisi yrittää arvostaa
minua ja minun koiriani? Me väistämme ajotielle ja sinä seisot paikallasi. Miksi sinä et liiku?

Nyt alkoi keittää jo niin kovaa ja yli että en enää muista mitä rouvalle marmatin, joka e d e l l e e n seisoi "harmittoman kuusikuisen koiransa" kanssa paikallaan. Ihmetellen avautumistani. Paikallaan. Olin mielestäni käyttänyt kaikki järkevät argumentit, kertonut ensin rauhallisesti kantani, sitten hieman hermostuen, koska ajotiellä nyt ei ole kovin hauskaa seistä minuuttitolkulla.

Harmittaa, että pitää alkaa huutaa, eikä sekään auta. Pitää ja pitää. Tekisin mitä vain, että saisin ihmiset huomaamaan ja ymmärtämään kaksi asiaa:
- heitä väistetään
- väistäjä toivoo, että jatkaisitte matkaanne. Mahdollisimman pian.

Kuvituskuva Facebookin uutisvirta.

3.9.2016

Syksy saa! Lenkillä 2.9.2016.

Onpahan ollut hapokas vuosi. 
Aivan ihania reissuja, monia kotimaisia kehiä mutta myös useita visiittejä ulkomaisiin kehiin. Paljon lenkkeilyä (touko-, kesä-, heinä- ja elokuussa yhteensä 695.4 km), Syystapahtuman ja Hands On 2 -tiimoilta paljon tehokasta touhua, näppärää näpertelyä ja sujuvaa suunnittelua. Syystapahtuman osaltahan järjestelyt ovat parhaillaan kuumimmillaan.

Eihän se olisi Anita, jollei pientä sählinkiä aina olisi, kuten nyt vaikka palkintojen kanssa. 
Minusta on kiva leikkiä ainakin silloin tällöin lapsuuden joulupukkia ja jakaa iloa ja hyvää mieltä lahjojen muodossa. Miten minusta kuitenkin ensin tuntui siltä, että "pitää pyytää hiukan lisää" ja nyt palkintolahjoituksia tulee ovista ja ikkunoista. Kehäsihteeriparat, mahtavatko päästä tavarapaljouden läpi edes työpöytänsä ääreen?

Näinollen valokuvaus ja kuvien käsittely on ollut vähäistä. 
Ei vaan ehdi, ei muista - ja otetut kuvat ovat saattaneet jäädä käsittelemättä koneelle viikkokausiksi. Mutta tiedättekö mitä? Olen teettänyt Vistaprintillä kuvallisia vuosikalentereita omista kuvistani ja yhtäkkiä tuli semmoinen ahdistava tunne, että MITÄ kuvia minä laitan ensivuoden kalenteriin, kun en ole kuvannut tänä vuonna juuri lainkaan? STRESSI numero 1 267 alkoi hiipiä sisuskaluihin ja Lumixin akku oli oitis ladattava.

Pidemmittä pulinoitta, poniinien* kanssa lystinpitoon:

Olemme poikien kanssa saapuneet juoksutuskentälle. Ketään ei ole missään, on vain pehmeä, laaja nurmialue ja tummanpuhuva taivas. Näin lenkin alkuun.

 Bali mittailee maisemia ja valmistautuu tuleviin kaarroksiin.

 Ja sitten mentiin, kurvit suoriksi.

 Jiihaa, jippijaijee, jihuu jahuu huhuu, täältä tullaan!

 Huima on ottanut tuttuun tapaan piikkipaikan ja Bali jahtaa sydämensä kyllyydestä juoksupariaan.

 Hyvä pito pojilla. Kurvailu on kovin näppärän näköistä ja hauskaa riittää!

 Ja riittää...

ja riittää!
Vaihteeksi Bali jahdattavana. Kyllä nämä aerodynaamisesti muotoillut whippetit vain viehättävät silmää. Varsinkin juostessa! Joka nivel, rakenne, solu - on tehty tähän. Silmä lepää, aijaijai. En voi lakata huokailemasta näitä kuvia.

 Juoksut on juostu. Nyt on nuuskuttelun aika. Bali näyttää perää. Ja takapotkuaan.

Lähestymme Håkansbölen kartanoa. Liekö tämä alkuperäinen portti? Ainakin portinpielet ovat.

Riviin järjesty! On oltava nopea. Kukkuu, pitruu, jiihaa, iikk - äänet hämäävät hetken ja pojat tapittavat kameraan. Paitsi tietenkin Huima ja Luxi.

Maasta löytyi kivi, jonka nakkasin pöpelikköön, katseen suuntaan. Toimi! Pojat ovat tässä niinsanotusti tikkana. Vasemmalta: Huima, Luxi, Bali, Hupi ja Viri. Wau mikä lauma, vaikka itse sanonkin. Hyvä että se kamera lähti mukaan, sai dokumentoitua taas kerran upeaa whippetmateriaalia kameran kortille.

 Kartanoalueella oli istutustyöt käynnissä.

 Mutteritalo kurkkii puiden takaa.

 Vielä kukkii kedon kukka.

Vantaa säästää opastinkilvissä.

*poniini on omakeksimäni uudissana. Jos kerran isot whippetit (omassa laumassani esim. 55- ja 56-senttiset Viri ja Luxi) ovat poneja, niin silloin mittoihin menevät ja joidenkin mielestä suuret voisivat olla poniineja. Vähän niin kuin pikkuponeja. Poniini on siis hellittelynimi (pienelle) ponille.

Valtavan ihana syyspäivä ja lenkkeilysää, vaikka harmaat pilvet "kummittelivatkin". Päivän kokonaislenkkisaldo 6.0 km.