29.12.2013

On se kumma juttu.

Kun kämppis köllii Thaimaan lämmössä ja nauttii euron lounaita ynnä imee paikallista pina coladaa auringonvarjon alla, Kenzolassa alkaa tapahtua kummia.
Yleensä se menee niin, että kun Finnairin AY089:stä näkyvät enää perävalot, alkaa lunta tuiskuta suoraan, vinoon ja vaakaan. Ja nimenomaan pyörteiden kera, kinostuen rutkasti niin ulko-oven kuin pihaportinkin eteen.

Sitten kaikkeen menee vähintään tunti. 
Tunti pitää tehdä lenkillemenoreittiä omalta pihalta ulos, tunti kaivaa autoa metristen kinosten alta, tunti maata konepellillä tuulilasia skrapaten ja tunti lapioida auton päältä otettuja lumia pois. Tunti saattaa mennä myös juostessa huoltoyhtiön Bobcatin perässä viittilöiden; "tänne, tänne".

Tällä kertaa olemme Kenzolassa saaneet nauttia - nimenomaan NAUTTIA - lenkkarikeleistä, olen lähes ekstaasissa. 
Ovesta pääsee heti ulos, portin saa auki ilman hammastenkiristelyä (se myös pakkasessa jäätyy juntturaan), lenkillä ei tarvitse väistellä lastenvaunuja kapeilla lumipoluilla, hiihtäjiä ei sivakoi oikealta ja vasemmalta (luulitteko, että ne pysyvät hiihtoladuilla? Ehei, täällä hiihdetään jalkakäytävillä, suojateillä ja bussipysäkeillä!), pito asvalttiin on loistava kengillä kuin kengillä (jopa Sauleilla!), autoon voi vain hops-hopsansaa hypähtää ja lähteä kaupoille. Oi autuutta.

Mutta kaikessa on nykyään kääntöpuolensa.
Jollei lunta tosiaan tuprua tupaan, alkaa kaikkea muuta ihmeellistä tapahtua. Kuten nyt vaikka tämä koirien sairastelu. Melkoista "lomaa" täällä Kenzolassa, kun on pitänyt kärvistellä köhivien koirien kanssa liki kaksi viikkoa. Lumettomuuden vastapainoksi ihmeellisyyksiä on riittänyt tälläkin kertaa. Muistattekos sen kämppiksen reissun, kun wc-pönttö hajosi? Ai ette, ei se mitään. Kerron uudelleen. Ihmettelin, kun wc-altaan edessä on vettä. Pienenpieniä pisaroita. Niitä yleensä esiintyy lähinnä silloin, kun mies asioi toiletissa. Mutta että nyt? Kun otin silmän käteen, näin wc-pöntön sisällä säröjä; herttileijaa, allashan oli halki! Tällöin oli juhannus ja sain ilokseni tilata ties millä 200%:lla tunneilla uuden pöntön. Siinä oli huoltomies ihmeissään ja naureskellen totesi, että "tällaista voi sattua, siihen on tullut hiusmurtuma, joka on ajan oloon pahentunut". Joo, mutta Kenzolassa "tällaista sattuu" vain silloin, kun kämppis on matkoilla.

On se kumma juttu.
No, iltana eräänä pesin sitten pyykkiä. Kolina kylppärissä oli semmoinen, että koiratkin pakenivat alakerrasta. Ei mikään iso yllätys, kun linkouksen jälkeen menin katsomaan paikanpäälle... oikein hyvin sopi kuvaan ja ajankohtaan, että pesukone laukeaa. Ruuvinkin heitti lattialle; siitäs sait. Mitä lie betonin hiukkasta rapistanut lattialle kuorrutteeksi.
Tässä pitäisi vielä viikko kärvistellä. Sanomattakin on selvää, etten viikkoon uskalla käyttää:
a) mikroa
b) uunia
c) liettä
d) digiboksia
e) imuria

Niin, tosiaan.
Digiboksithan laukesivat kämppiksen ensimmäisellä lomaviikolla. Ensin tämä yläkerran boksi, jonka sain asettumaan boksin takana olevalla "on-off" -painikkeella. Taisi olla päivä väliä, kun oma boksini sanoi surrurr ja käski painamaan -alustatko? kyllä/ei-. Jos yritin valita ei, niin jumissa pysyi. Kun hellyin sanomaan kyllä, se alusti itsensä niin tehokkaasti, että vei mennessään noin 20 tallennetta.

Lähdenpä tästä imeskelemään konvehteja. Niitä saa nyt -50% ooveehoosta.


28.12.2013

Kennelyskää Kenzolassa - talvista höyrymökkeilyä.

Kenzolassa on viime päivät yskitty huolella. Emme saaneet Messukeskuksesta edes ERIä saati titteliä, mutta kennelyskän kyllä. Ja sittemmin höyrymökin olohuoneeseen:


Jotkut epäilivät alkuun, liekö Messukeskus "syyllinen", koska kennelyskä itää kaksi viikkoa. No, näin ei kuitenkaan ole, vaan useissa julkaisuissa netissä kerrotaan itämisajan olevan 1-14 vrk.
Merkkasin laumani sairastumistahdin kalenteriin; ensin oli Balilla niiskuttelua ja ryystämistä, taisi köhäistäkin muutaman kerran, mutta 17.12. alkoi Luxilla kova köhiminen, jota kesti pitkälle kuluvaa viikkoa. Yskä oli alkuun selvästi limaisempaa, kunnes se muuttui kuivemmaksi "köhäilyksi". 21.12. liittyi Hupi yskäklubiin ja Virillä oireet alkoivat 23.12. Bali jokatapauksessa sairasti yskän kaikkein lievimpänä.

Siinä sitä oli muutenkin insomniahenkisenä uni heikkoa, jos sitä nyt ollenkaan oli muutamana yönä... Luxi käki alkuun useamman yön (ja päivän), Hupilla röhä oli melkoista peräti kuusi pitkää päivää - ja yötä. Virin yskä oli siitä "hauska", että kun muut söivät limaysköksensä, niin Viri jätti niitä lattioille pitkin makuuhuoneita ja kylppäriä.
Olen tutustunut kennelyskään viimeksi grey Poppasen aikaan. Ajallisesti mennään niinkin pitkälle kuin vuoteen 1995. No johan se oli taas aika muistella, että mitä se koiran kennelyskä on. Kennelyskäähän epäiltiin keväällä-kesällä myös Huiman kohdalla, mutta Huiman yskä oli kyllä - minkä toin lääkäreille kokoajan esiin - kovin erilaista, kun ei se oikeastaan ollut yskää ollenkaan. Koira "käki" vain öisin ja siinä se. Kyllä tämä nykyinen kennelyskälauma on röhinyt ihan päivät pääksytysten. Ja röhää on voinut nimenomaan kuvata sanalla "yskä".

Toki Huiman allergiadiagnoosi (minkä sittemmin saimme) sotii sekin hieman allergiakäsityksiäni vastaan, sillä jos nyt itse reagoin esim. koivun siitepölyyn, niin aivastuttaa ja nokka on tukossa 24/7. Pienenä muistinvirkistyksenä tässä kohtaa Huiman kohdalla myös se, että keuhkoallergialuvut (eosinofiilit) saattavat koiralla olla 500 tuntumassa ja Huiman diagnoosissa lukema oli 27,7. Jokatapauksessa erittäin mielenkiintoista, että laumassani ainoastaan Huima näyttäisi säästyneen kennelyskältä.

Onneksi harrastajilta saa aina hyviä vinkkejä, tässä tapauksessa haluan kiittää Nina Viskaria, joka kertoi itse hoitaneensa yskivää koiraansa "höyrymökillä". Minun piti ensin hieman miettiä toteutusta, ennen kuin sitten raahasin satavuotiaan metallihäkin alakerrasta yläkertaan, otin matkaan ison pussilakanan ja laitoin liedelle 10-litraisen spagettikattilan kiehumaan. Luin myös erittäin hyvän Kennelyskäartikkelin Katiskan sivuilta KLIK, josta otin Mynthon-vinkin; kun vesi kiehui, heitin sinne kaksi mynthonia sekaan ja hämmensin vielä puukauhalla ne suliksi. Kattila ei nyt ihan täysi ollut, mutta uskoisin siellä olleen reilun 6-7 litraa vettä.

Häkki olohuoneeseen auki, häkin oma suojus päälle ja pussilakana siihen runsaasti ja tiiviisti ympärille. Potilas - Hupi - sisään, ovi kiinni, kattila tiukasti häkin oven eteen, pussilakanan sitten taittelin sivuille tiiviisti, että höyry mahdollisimman hyvin menisi häkkiin sisälle ja potilaan avuksi. Häkin omaa suojusta ei oven edessä voinut käyttää, koska se oli liian lyhyt, helma olisi mennyt kattilaan sisään...

Poppanen joutui ikävä kyllä kaksikin (!) antibioottikuuria syömään, ennen kuin yskä talttui. Nyky(eläin)lääketiede ei suosita liiallisten antibioottien syöttämistä, kennelyskähän on virustauti ja sitä lähdetään antibiootein hoitamaan lähinnä silloin, kun ja jos yskä pitkittyy. Muistaakseni jostain luin/kuulin, että 2 viikkoa olisi koirilla tällainen "raja". Toki jokainen itse kuulee ja näkee, miten koira jaksaa ja voi. Jos nousee kuume, koira on väsynyt, vetelä, ei syö jne. niin ilmanmuuta lääkäriin.
Oma laumani on "vain" röhinyt, muutoin ovat ihan leikkineet ja olleet "omia itsejään". Lenkit ovat tietysti olleet minimissä, mikä on sikäli omalta kannaltani traumaattista, kun joulusuklaauutuuksia on kaupat olleet väärällään. Kehtaavatpa vielä myydä niitä -50% alehintaan joulun jälkeen.
Koirat ovat onneksi suhtautuneet loivaan lenkkeilyyn ok, lähinnä Balilla on tehnyt tiukkaa. En tiedä, mikä on lääkärin virallinen "suositus" lenkkimääriin, mutta meillä on normaalin 6-8 km:n sijaan/pvä menty keskimäärin 2-3 km:a päivässä. Tämä siis ehdottomasti koirien kunnon mukaan, jos koira on selvästi väsynyt ja pärskii ja yskii menemään, niin varmaan vieläKIN minimaalisempi lenkkeily on hyvästä. Irti en ole koiriani pitänyt lainkaan sitten 17.12. jälkeen ja uskoisin, että vielä noin viikon verran ulkoillaan varoen.
Luita on tullut ostettua melkeinpä joka päivä koirille ja ovat onneksi niitä tyytyväisinä narskutelleet - tekemisen puutteessa.
Se mikä koiran sairastaessa on tietenkin äärimmäisen kurjaa, on "pelkän tilan seuraaminen", kyllä siinä aika äkkiä tulee kuitenkin halunneeksi auttaa koiraa jotenkin; ennen tätä höyrymökki-ideaa en oikein kennelyskän kyseessä ollessa tiennyt miten sen voisin tehdä.


Tässä havainnekuvassa on kurkistettu häkkiin sisään, siellä Hupi tuutii tyytyväisenä ja äkkiä lakana taas kiinni. Myös tuo häkin oman suojuksen helma (kuvassa vasemmalla) on vedetty tiukkaan alas ja pussilakanan liepeet taiteltu sivuille tiiviisti.

Voin tässä yhteydessä vain sanoa, että höyryhengittely kyllä tepsi.
26.12. aloin Hupille antaa höyryhoitoja, Hupin yskittyä tällöin jo kuudetta päivää. Torstaina annoin sen olla höyryhoidossa kolmasti ja perjantaina vielä kertaalleen. Yhteensä 4 kertaa ja n. 10-15 minuuttia kerralla. Hupi tuntui häkissä viihtyvän, sillä se kävi sinne oikein kerälle nukkumaan. Ei vinkunut, ei raapinut häkin ovea. Tosin Hupi nyt tuntuu viihtyvän häkissä muutenkin. Höyryhoitojen välissä se hakeutui itse häkkiin ja tuntui odottelevan siellä höyrykattilan ilmestymistä oviaukkoon.

Pikaista paranemista kaikille kennelyskän kanssa kamppaileville! Meillä näyttäisi tätä kirjoittaessa tauti olevan talttunut, johan sitä yskää täällä riittikin; 12 pitkää päivää!

21.12.2013

Kiitos palautteesta - joulukorttien rakentelua.

Yhdistän kaksi asiaa samaan, toivottavasti teille sopii.
Ensinnäkin kiitän ERITTÄIN runsaasta palautteesta, mitä sain Rodun tila - juttuani koskien. Palaute, joka oli lähinnä positiivista, ilahdutti minua suuresti. Olen lukenut muutamia negatiivishenkisiäkin palautteita, myös niistä iso kiitos.


Kerron tässä nyt - poikkeuksellisesti - hieman tavastani kirjoittaa. 
En koskaan kirjoita mitään juttua yhden tilanteen, asian, ihmisen, tapahtuneen, johdosta. Useat juttuni muhivat päässäni viikoista kuukausiin. Koska olen toimittajahenkinen, kuljen kokoajan antennit törröllä. Juttuni juontavat jokatapauksessa aina kaikesta kuullusta ja nähdystä. Kiitos myös kaikille niille tässä ja nyt, jotka jakavat ja antavat minulle aiheita, tuovat esiin huolenaiheita ja antavat USEITA vinkkejä, mistä kirjoittaa. Jokainen juttu on MONEN asian summa.

En ole "kirjailija" sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta voin tuntea kirjailijoiden hämmennyksen, kun heiltä kysytään: "kirjoitatko todellisista ihmisistä ja tapahtumista, vai ovatko juttusi fiktiota" tai "ovatko kaikki juttusi esimerkit oikeita". Kun kirjoittaa paljon, kuten minä, juttuihin voi solahtaa ihmisiä, asioita ja tapahtumia vaikkapa kymmenen vuoden takaa.


Sain kuulla Rodun tila -juttuani jaetun erittäin runsaasti erilaisilla koirafoorumeilla. 
Hyvä niin. Yksi foorumeista osui silmiini. Siellä ensimmäinen kommentoi: "Mikä tän jutun pointti on"?
Hänelle vastaisin, että jutun pointti voi olla esimerkiksi se, miten SINÄ sen luet? Mitä poimit sieltä? Mihin samaistut? Mikä ajatus tökkii? Mitä et allekirjoita? Takerrutko lillukanvarsiin? Miksi? Miksi et?
Jutun tarkoitus ja pointti voi olla niinkin "yksinkertainen" kuin herättää ajatuksia. Vavisuttaa olemassaolevaa, saada ajattelemaan asioista toisin.

Juttu oli lähinnä ajatuksenvirtaa, joka pohjautui pitkälti Kasvattajakursseilla I ja II luentoja pitäneiden kurssimateriaaliin. Nostin näitä "vain" ylös, uudelleenpohdittaviksi ja esiin.

Omassa rodussamme on menossa jonkinasteinen murroskausi, mitä tulee erilaisiin terveysnäkökulmiin. 
Kylmä fakta on se, että se mikä on jollekin HUI KAUHISTUS, on jollekin toiselle AHAA. Olipa jossain irrotettu kontekstistaan - kuten yleensä käy - kirjoittamani, että "sairaudet kuuluvat elämään". En tietenkään tarkoittanut kirjoituksellani sitä, että on "normaalia" koiran elämää, että kremppoja tulee ikävuodesta yksi ikävuoteen kolmetoista. Tarkoitin sillä sitä, että aika harvassa on 16-vuotias koira, jolla ei jotain olisi elämänsä varrella ollut. Silmätulehdus, ontuma, venähdys, haava kyljessä, suolistotulehdus. Toki on mahdollista - ja tietysti toivottavaa - että 16-vuotisen koiran elämän aikana käydään vain rokotuksilla. En siis tarkoittanut sitä, että on "normaalia", että kaikki omistamasi 10 koiraa kuolee esimerkiksi syöpään. Näinkin voi toki käydä. Lymfooma, mm. on koirilla kolmanneksi yleisin syöpä. Noin esimerkin omaisesti.


Itse olen tallettanut KAIKKI koirieni eläinlääkärikäyntiraportit. 
Jouduin sitten hiljan perustamaan kansion numero kaksi, kun ensimmäinen täyttyi. Ennen kuin ehdit sanoa HUI KAUHISTUS, niin näissä kansioissa on tallennettuna ihan kaikki. Rokotustodistukset, DAP-pantojen ostamiset, dieettiruokien ostot ell-asemilta, Canikur-kuurit, Drontalien ostot. Että ei ne kaikki kansioon tallennetut dokumentit sisällä mitään DRAAMAA. Mitä vanhemmaksi koira tulee, sitä suuremmalla todennäköisyydellä jotain myös ilmenee. Vai meinaavatko lukijat, että 10-12 -vuotias koira on kuin 2-vuotias ikätoverinsa? Tai sen tulisi olla?

Perspektiivi on se, mitä koiraharrastusvuosien saatossa tulee (vääjäämättä) joka vuosi lisää. 
Kriittisyys kuuluu harrastuksen alkutaipaleeseen, ja mikä ettei sen keskivälille ja loppupäähänkin. Kun kriittisyys menee yli -näinkin voi käydä- ota aikalisä. Jos oikein ahdistaa, kutsu toisen rodun ihminen kylään!
Istuin tänään monta tuntia toisen rodun ihmisen kanssa - kiitos raikkaasta seurastasi, Paula! - ja puhuimme ihan jostain muusta, kuin "Rodun tilasta", mutta hänen sanansa jäivät pyörimään mieleeni;
Kun kumarrat yhtä asiaa, pyllistät toiselle. 
On äärimmäisen virkistävää - ja mielestäni tuikitarpeellistakin - katsoa koiraa, rotua, toisen rodun ihmisen kanssa. Hänen näkökulmastaan. Suosittelen ihan jokaiselle. Aukenee, avautuu ja näkökulma elää, se, mitä katsoit ja ajattelit vielä tunti sitten yhdellä tapaa, on jo toisella tunnilla muuttanut muotoaan. Huikeata! - Ja hienoa!


Yritin siis peräänkuuluttaa perspektiiviä; asioita voi ja pitää katsoa myös toiselta kantilta. Ja kolmannelta. Ja neljänneltä. Viideskin kantti on hyvä. 
Kuten Messukeskuksen tuloskimaraa katsellessa; ei ole yhtä totuutta, yhtä näkemystä ja yhtä "oikeaa". On vain eri makuja, katsantokantoja ja mielipiteitä. Ne kaikki ovat sanojalleen ja kulloisellekin katsojalle "oikeita ja omimpia" mutta kuuntelemalla katsantokanta kakkosta ja tiirailemalla hieman kolmostakin, voi saada harrastukseensa ja koiranpitoonsa ihan uusia "nyansseja, syvyyksiä ja totuuksia". Ja katsantokannan neljä.


Avoimin mielin. 
Harrastuksessa eteenpäin, vaikka välillä tuntuisi, että taapertaa suossa. Pahaa tekee, kun koira sairastaa, ja mieli on musta. Jokainen meistä tekee kuitenkin parhaansa, sen tietotaidon mukaan joka kullakin meistä on. Yhdistämisessä - tai yhdistyksessä - on voima, ja vaikka kirjoitankin "omassa poterossani" kirjoitan myös aina avoimesti, MYÖS itseäni haastaen. Koskaan ei ole valmis.
Yhdistä siis omat ajatuksesi toisen ajatuksiin, haasta kolmas mukaan ja tee neljännenkin kanssa parhaasi. Viides viesti voi viedä sivuraiteelle, mutta ei se haittaa, koska kuudes keskustelija voi yhdistää kaikkien - teidän/meidän - viiden ajatukset suureksi oivallukseksi.

Tämän illan oivalluksia; kaulan kiinnitykset (ja miten lapa/lavat siihen vaikuttavat), sulavat linjat, vinttikoiramaisuus, toiminnallinen etuosa, tasapainoisuus, lantion pituus, ranteet.
Kenzola kiittää oivaltavasta ja tarkasta seurasta Paulaa.

Kuvituskuvat: Kenzolan joulukorttipaja.

Kenzola toivottaa tämän jutun myötä kaikille lukijoilleen oikein Hyvää ja Rauhaisaa Joulua.

Helsinki Messukeskus 13.12.2013

Kävimme Balin, Pendahr Fred Perry, kanssa pyörähtämässä Messukeskuksen matoilla 13.12. perjantaina.
Valitsinko väärän päivän - vaiko koiran - EH napsahti että pätkähti. Tuomari Sally Stasytis oli tarkkana "overall balancessa" ja liikkeiden tuli olla "effortless". Junnu jos toinenkin tuli kehästä sinisen tai jopa keltaisen lätkän kera pois. Loppusijoitus EH/4; sentään kaikkien EH:n saaneiden joukossa olimme ainoa sijoittuja.
Mikä mukavinta, parkkihallissa (-eissa) oli tilaa ruhtinaallisesti, kehien reunoilla oli ilmavaa ja kotiinlähtökin sujui joutuisasti, jonottamatta kotiin. -2000 koiraa kontra lauantai näkyi ja tuntui.

Tässä tuoretta turvakamerakuvaa Balista, kyllä siitä nyt rodun tunnistaa:
ohjaimissa Pia Mannila, iso kiitos handlauksesta 8.12. Konalan matoilla. Itse kehässä kekkaloin itse.

Mikä vieläKIN mukavinta, niin Balin sisko, Pendahr Vanity Fair nappasi HeJW-13 -tittelin, mistä vielä bloginkin välityksellä isot onnittelut!

Stasytis lupasi kirjoittaa kehästä jonkinmoisen koosteen lehteemme, sitä odotellessa. Muutamia kuvia kehästä tässä linkissä: KLIK.

Miksen naputa Balin arvostelua? Siinä todetaan lähinnä Balin olevan brindle, uros, ja sillä on flat skull. Liikkeet olivat maltilliset. Hyvä niin, koska minun mielestä ne olivat lähinnä juniorin hiihaa-henkiset.

Lenkkeillään!

Vihdoin viimein sain kaivettua YHTEISLENKKIkuvat kimaraksi;

ensin marssimme Hakunilassa 10 kilometrin edestä 2.11.2013 seuraavalla kokoonpanolla:

siinä sitä on ollut ohikulkijoilla ihmettelemistä!
10 pistettä ja whippet-hihamerkki meille kaikille, sillä aina kun kysyin, että "mennäänkö pidempää vaiko lyhyempää reittiä seuraavasta risteyksestä" vastaus kuului yhdestä suusta: "pidempää!".

Seuraavaksi lenkkeiltiin Vuosaaren maisemissa kunnioitettavat 12,5 kilometriä 24.11.2013:


Kolmas lenkki tepastettiin vesisateessa Itä-Hakkilan-Hakunilan kulmilla - ja vaikka vettä vihmoi ja sukatkin kastuivat, tiristettiin 9,8 km 6.12.2013:

Kenzola kiittää lenkkiseurasta!

Lenkkeilemisiin!

6.12.2013

Rodun tila?

En varmasti ole oikeimmasta päästä kommentoimaan rodun tilaa, mutta viimeaikaiset postaukset somessa saivat minut mietteliääksi. Onko rodun tila yhtäkuin sen sairaat yksilöt, vaiko sen terveet yksilöt?

Otan aiemmista blogipostauksistani muutamia otteita tuoreine kommentteineen:
Se tosiasia, että koiraharrastusvuosia tulee tänä vuonna täyteen 28 -tekee minut sekä ylpeäksi mutta myös nöyräksi jokaisesta vuodesta. Koiravuosiini on sattunut paljon ikävää, surullista, kovettavaa -mutta myös antoisaa, mieliinpainuvaa, kasvattavaa. Vaikka olen menettänyt koiriani penikkataudille, sydänvikaan ja munuaisongelmiin -jokainen koirani on ollut äärimmäisen arvokas ja antava ja vienyt minua yhä syvemmälle harrastamiseen. 
Ongelmat ovat saaneet etsimään ratkaisuja ja vastauksia kysymyksiin, eivät lannistaneet. Koettu suru, murhe ja menettäminen ovat avanneet silmiäni ja tajuntaani ja olen enenevässä määrin kiinnostunut kaikesta mikä liittyy koiran luonteeseen ja ylipäätään persoonallisuuteen. Kaiken muun ohella. Vietti- ja vaistomaailman avaaminen on avannut minua itseäni suhteessa koiriini ja kaikki perehtyminen luonneasioihin, sairauksiin, tapaan käsitellä koiria ja tapaani "nähdä koira" on ollut kaiken surun ja koetun arvoinen. Matka on ollut rikas.
------------------------------------------------
Olen aina ajatellut, että sairaudet kuuluvat elämään. Mielestäni on harvinaista omistaa koirayksilö, joka ei missään elämänsä vaiheessa "kärsi" mistään sairaudesta tai vaivasta?
Kuten yllä kirjoitan, koiriani kohdanneet ongelmat; sairaudet, eivät ole lannistaneet. Ne ovat tehneet nöyräksi elämän edessä. Koskaan ei tiedä, mitä huominen tuo. Ihannemaailmassa elämme kaikki sateenkaaren alla hymyillen, lottovoittoja päivät pääksytysten Ärrältä lunastaen. Kukaan ei sairastu, ei ihmiset, ei koirat, ei kissat, ei hevoset. Tuotantoeläimet elävät leveästi elämästään nautiskellen, tuoreita pahnoja kuopsutellen.
Sain ilon päästä jo harrastusvuosieni alussa "aitiopaikalle" näkemään, mitä on jalostus. Alusta asti olen suurella mielenkiinnolla seurannut uroksieni jälkeläisiä ja alkanut jo varhain hahmottaa sanoja jälkeläisnäyttö, geeniperimä ja mitä isän ja emän (yhteis)vaikutuksella pentueessa tarkoitetaan.
--------------------------------------------------
Ilman kasvatustavoitteitakin soisin, että jokainen aktiiviharrastaja "piipahtaisi" kasvattajakursseilla. Genetiikka, lainalaisuudet, kasvattamisen byrokratia, anatomia, terveysnäkökulmat, haasteet kasvatustyössä ja koiran jalostuksessa -tässä vain muutamia läpikäytyjä aiheita. Mustavalkoisuus ja ehdottomuus -jos niitä joillakuilla vielä on-  karisevat jo ensimmäisen kurssivartin aikana.
Monilla keskustelupalstoilla törmää suorastaan järkyttävään "ylevyyteen" ja "kyllä minä vaan" -asenteeseen, joka kantaa tasan sen 2-3 vuotta, mutta harvoin 23:a vuotta. Koiraharrastus antaa äärimmäisen paljon, mutta valitettavan paljon pitää läpielää, kokea ja kohdata, ennen kuin harrastamiseen tulee syvyyttä ja mustavalkoisuus ja ehdottomuus hälvenevät luonnollista tietään.

---------------------------------------------------
Kun sanon "valitettavan paljon", tarkoitan valitettavasti sitä.
En toivo kenellekään rakkaan lemmikin menettämistä sairaudelle tai sairauden läpikäymistä, tietenkään. Mutta sairauksien kohtaaminen, niiden läpieläminen ja elämä niiden kanssa luo vääjäämättä perspektiiviä. Koiraan, rotuun, harrastamiseen. Elämään yleensä. Jokainen tietenkin toivoisi, että oma koira olisi 100%:sti rodun loistoyksilö. Sen sukutaulu komeilisi ei vain voittoisia koiria, vaan olisi kuorrutettu myös toinen toistaan terveimmillä yksilöillä. Kun omaa koiraa kysytään jalostukseen, olisi ideaalia pystyä antamaan 100% terveystakuu ei vain oman koiran vaan koko sen suvun puolesta. Tämä on silkka mahdottomuus.
Whippeteillä on tätä kirjoittaessa suorastaan ylevä - ja eittämättä hieno - tavoite "kertoa kaikki ja antaa kaikki terveysdata julkiseksi" mikä on tulevaisuutta ajatellen äärimmäisen hieno teko ei vain omaa koiraa ja sen jälkeläisiä ajatellen, vaan myös koko rotua ajatellen.
Kuitenkin tuntuu yhä enemmän siltä, että mikään ei riitä.
Jos tarkastat polvet, sinun olisi pitänyt ottaa samalla myös tuore selkäröntgen. Kun kuvaat selän, olisi myös kintereet pitänyt kuvata. Kun tutkit kintereet, olisi myös silmätarkki tullut samalla päivittää, vaikka viimeisimmästä tarkista on vain vuosi. Kun kuvaat hännän, olisi myös mahdollinen parodontiitti ollut syytä selvittää.

Jokainen toimii tietenkin oman koiransa kanssa parhaansa mukaan, mutta tänä päivänä tulee omata kosolti ylimääräistä nahkaa kestääkseen alati voimistuvia sivullisten mielipiteitä; niiden, jotka tietävät rodun tilan parhaiten. Niiden, joiden omalla koiralla terveystarkastustulokset ovat olleet vähemmän mairittelevia. He haluavat määrittää myös Sinun koiraasi ja tekevät sen tietenkin "rodun parhaaksi". Heidän huolensa omasta koirasta peilautuu koko rotuun, ei välttämättä tarkoituksellisesti, mutta kuitenkin hieman syyllistäen.
Kuulun itse niihin koiranomistajiin, jotka kyllä tutkivat koiransa/-aansa, kun se antaa "syyn" siihen. Jos sydänultra näyttää kaiken olevan kunnossa - JA koira on kaikinpuolin eläväinen ja "normaali", en näe syytä uusintaultrauksille. Kuitenkin kun yksi koiristani yski useamman kuukauden, käytin 1300 euroa omaa ja lainarahaa SYYN tutkimiseen, luonnollisesti.
Missä on raja? Kuka sen asettaa? 
Onko rodun tila tosiaan sen sairaat yksilöt vaiko terveet? Rodussamme tutkitaan tällä hetkellä useita eri asioita; sairauksia, hyvä niin. Jokainen tutkimus ja tulos on äärimmäisen arvokas. Mutta miksi ne sairaat yksilöt tuntuvat tällä hetkellä "määrittävän" rotua?
----------------------------------------------------
Ennen ajateltiin, että kummaltakin vanhemmalta perityt ominaisuudet sekoittuvat niin, että jälkeläisistä tulee vanhempiensa ominaisuuksien yhteissumma. Näin saattaa kyllä käydä ensin, mutta myöhemmin jotkin piirteet jäävät ja toiset häviävät jatkettaessa jalostusta. Itävaltalainen munkki ja herneenviljelijä Gregor Mendel ei löytänyt kasviensa joukosta juurikaan todellisia sekoituksia. Osa kasvien jälkeläisistä oli isän kaltaisia, osa emän, ei juurikaan ns. "yhdistelmiä". Risteytyskokeissa Mendel valitsi herneitä, joilla ominaisuudet olivat ja periytyivät "linjassa".

1. Geenien eri versiot = alleelit määräävät periytyvistä ominaisuuksista.
2. Yksilö perii toisen kahdesta alleelista isältä, toisen emältä.
3. Toinen alleeleista voi olla dominoiva, toinen resessiivinen.
4. Alleelit jakautuvat eri sukusoluihin sattumanvaraisesti, toisistaan riippumatta.
Koiralla on 274 877 906 944 (!!!) mahdollista yhdistelmää sukusoluissaan.
5. Mendelin laki = vapaan yhdistymisen laki = eri geenialleelit periytyvät toisistaan riippumatta.
Resessiiviset alleelit ovat rikastuneet koirilla homotsygotian johdosta.

------------------------------------------------------
Tämä kasvattajakurssi II:n antia. Painavaa asiaa Kirsi Sainion kertomana. Kuka meistä; geenitieteilijä, koiriaan syvällisesti pohtien jalostava, paperilla kaiken todennäköisyyden laskeva kykenee koskaan, koskaan, "suitsimaan" geenejä, alleeleja, sukusoluja, dominoivuutta, resessiivisyyttä? Vastaan; ei kukaan. 
------------------------------------------------------
Upeasti tiivistetty:
Laadun paraneminen yhdessä sukupolvessa on usein sattumaa, jolla ei välttämättä ole vaikutusta seuraaviin sukupolviin. Jalostusta ei voida toteuttaa yhden sukupolven aikana; tarvitaan useampi sukupolvi.
------------------------------------------------------
Sainio jatkaa:
Geenipooli on sen rodulle ominaisten geenien varasto, jossa ovat mukana kaikki tietyn rodun ominaisuuksia määräävät geenivariaatiot; "hyvät geenit", "huonot geenit"; KAIKKI!
Tiukka linja- ja sukusiitos on tuottanut loistavia yksilöitä. Alkuperäiset yksilöt ovat kuitenkin olleet ehdottoman terveitä. Sukusiitoksessa myös resessiiviset alleelit tulevat nopeammin esille.
Esim. DCM periytyy autosomaalisesti dominoivasti, joten jo yhden geeniversion ilmentyminen voi aiheuttaa sen.
Eri DNA-testien avulla ei saisi ottaa pois sairausgeenien kantajia. Kantajat voidaan parittaa terveitten, ei-kantajien kanssa.
Sainio myös totesi, että puhtaita linjoja ei ole olemassa. Mutaatioita syntyy kokoajan.
-------------------------------------------------------
Voimme tutkia siis vaikka kuinka paljon. Hyvä niin. Mutta MUTAATIOITA SYNTYY KOKOAJAN.
-------------------------------------------------------
Ell Nina Menna kertoi:
Jo vuonna 1963 kirjattiin 13:ssa rodussa erilaisia ongelmia. Myöhemmin Englannissa löydettiin 50 rodulla yhteensä 396 perinnöllistä ongelmaa. Näistä rakenteeseen liittyviä oli 63, 21 osittain rakenteeseen liittyvää ja 312 muuta sairautta.
Saksanpaimenkoiralta on todennettu 77 sairautta. Eniten rakenteeseen liittyviä ongelmia on kääpiövillakoiralla, mopsilla, bulldogilla ja bassetilla.
--------------------------------------------------------
Voisiko whippet KUITENKIN olla yksi terveimmistä roduista? Edes yksi terveimmästä päästä olevia?
Pohdin tätä nyt, somen provosoimana. 
Olen omistanut ja omistan 10 whippetiä. Ensimmäisen whippetin otin vuonna 1990. Jaki eli 12 vuotta 8 kuukautta. Se sairasti yhden kennelyskän ja menetti vanhemmiten kuulonsa sekä alkoi kärsiä tasapainohäiriöistä - viimeisen noin puolen vuoden aikana. Jamo halvaantui koirapuistossa ja päädyin eutanasiaan sen ollessa 8 vuoden ja 6 kuukauden ikäinen. Lelu eli 12 vuotta ja 11 kuukautta vanhaksi. Lelulla oli epilepsia sekä sydämen sivuääni, 4/6. Sivuääni todettiin Lelun ollessa n. 10-vuotias. Juku lähti taivaan hattaralle kahden vuoden ja yhdeksän kuukauden iässä. Elämäni raskain päätös. Jukun hermorakenne ei ollut tehty "normaaliin koiran elämään". Hula lopetettiin 9 vuoden ja 10 kuukauden iässä. Syy: lymfooma.

Mielestäni jokaisella koirallani oli hyvä ja arvokas elämä. Jollain se oli pidempi kuin toisella, mutta kullakin koen elämän olleen yhtä arvokas. En ylipäätään halua lähteä arvottamaan heidän elämiään esimerkiksi ajatellen sen PITUUTTA. En ole koskaan koirieni kohdalla - paitsi Jukun - miettinyt emän, isän, isänemän jne vaikutusta; uskon kohtaloon, ennemmin. Se tulee ja tapahtuu, mikä tulee ja tapahtuu. Vaikka Jukun tapauksessa kaikki sukutaulun koirat olisivat olleet priimaluonteisia, geenit, alleelit ja MUTAATIOT varmistavat sen, että poikkeus vahvistaa säännön. Koskaan ei voi tietää pentua ottaessaan, että se kaikesta huolenpidosta ja kaikista tutkimuksista huolimatta tai niiden johdosta elää priimaelämän, esim. 16-vuotiaaksi. Voimme tuntea ja tutkia sukua, omata tietämystä, dataa ja laskentataitoa alleeleista, geeneistä ja perimästä. Silti geenit, yhä, tekevät mitä ne tahtovat.
Onko meidän aina löydettävä syyllinen? Helpottaako se meidän tuskaa menettämisen hetkellä? Toimiiko ja ajatteleeko ihminen "vain" niin?
Jos saksanpaimenkoiralla on todennettu 77 sairautta (puhumattakaan niistä kuuluisista kintereistä!) onko satunnaiset sairastapaukset omassa rodussamme = sairas rotu?
Kun menetin vuonna 1990 kaksi basenjia penikkataudille, tarkoittaako se sitä, että basenji on ALTIS kuolemaan penikkatautiin, koska MINULLE ja koirilleni kävi niin?
---------------------------------------------------------
Arvon whippetihmiset:
Menna kertoi keskustelleensa jalostuksellisista ongelmista  erään kirurgin kanssa joka kertoi, että hänen ajastaan menee 90% jalostuksellisten ongelmien korjaamiseen!
----------------------------------------------------------
Whippet juoksee, nauttii, römyää, könyää, riehuu, laukkaa, ravaa, voi hyvin ja nautiskelee. Ylipäätään sen kirsun rakenne, sieraimet, silmät, iho, lihaksisto, muoto, mahdollistaa minun näkökulmasta katsoen NORMAALIN koiran elämän. Sen kanssa voi lenkkeillä päivässä vaikka 15 kilometriä ilman huolta siitä, että se pyörtyy kesken lenkin, makaa puolet lenkistä, sitä joutuisi kantamaan tai sen iho alkaisi erittää, silmät olisivat ihopoimujen alla, hengitys katkonaista.
Ei, en yritä väheksyä tuikitärkeitä terveystarkkeja. Yritän vain saada perspektiiviä koiran kanssa elämiseen, harrastamiseen ja olemiseen.
------------------------------------------------------------
Menna jatkoi: Koiran persoonallisuuden tulisi olla yksi tärkein jalostuskriteeri. Lonkkavikaisen koiran kanssa yleensä pärjää, mutta sairaalloisen pelokkaan tai aggressiivisen koiran kanssa eläminen on usein mahdotonta.
Mennan asiakkaana oli ollut minibulli, joka oli pyörinyt viisi päivää ympyrää. Tauotta. Koiralla haluttiin kokeilla lääkitystä. Suurissa käytöshäiriöissä lääkitys onkin määräävä. Monasti päädytään myös lopetukseen.
Menna sanoi, ettei enää yhtään ihmistä purevaa koiraa saisi syntyä!

Koiran on tultava toimeen muuttuvissa tilanteissa. Sen olisi sopeuduttava erilaisiin tilanteisiin ja ihmisiin, oltava hyvähermoinen ja siedettävä erilaisia asioita. 

-----------------------------------------------------------
Aika-ajoin jokin tai jotkin asiat nousevat somessa esiin koskien omaa rotuamme. Ne voivat olla silmä- tai sydänsairauksia, ne voivat olla luustoon liittyviä ongelmia.
Miksi koira yleensä hankitaan? Monesti syynä on ulkomuoto. Koira on kaunis katsella, kaunis omistaa. Vaikka koira olisi kuinka kaunis ja sohvan väreihin sopiva sen kanssa olisi myös mukava elää leppoisaa elämää, eikö? Yksikään kennel, kasvattaja tai rotuun orientoitunut ihminen ei voi koskaan antaa terveystakuuta tai takuuta näyttelymenestyksestä. Mutta jonkunlaisen luonnetakuun voinee aina antaa? Whippet on sopeutuva, sielukas ja sympaattinen. Toki joukossa on terävämpiä yksilöitä, topakampia ja määräävämpiä. Luonne on kuitenkin myös OMASTA mielestäni asia, jonka soisi olevan määräävämmässä asemassa rodussamme.
Kun luemme traagisia uutisia maailmalta vaikkapa perheväkivallasta ja siitä, kuinka monessa perheessä tällä hetkellä koetaan "pataan vetämistä" voisimme myös hetken pohtia, kuinka monessa perheessä eletään hermostuneiden, purevien ja häiriintyneiden koirien kanssa. Yhtään jälleen väheksymättä sairauksia. Ainiin, itse elän tällä hetkellä allergisen koiran kanssa, jonka kanssa viimeisin nelikuukautisjakso on mennyt upeasti, ilman yskän yskää.
------------------------------------------------------------
Koiramme muokkaavat meitä. 
Mitä meillä on käsissämme ja kotonamme, se muokkaa makuamme, maailmaamme ja käsitystämme rodusta ja sen nykytilanteesta ja tulevaisuudesta.

------------------------------------------------------------
Näinhän se menee.
Kuitenkin tämäKIN on syytä kyseenalaistaa, sillä yksi yksilö, kaksi yksilöä, viisi yksilöä ei ole koko rotu.
Oma koirataipaleeni on ollut enemmän kuin ohdakkeinen. Kaksi koiristani on mennyt penikkataudille, yksi sydänvikaan, yksi munuaisvikaan, yksi on halvaantunut. Olen kuitenkin pitänyt tätä "normaalina", osana koiraelämää. Vain elokuvissa kaikki koirayksilöt elävät 16-vuotiaiksi, ilman mitään sairauksia. Rotumme terveystilanne on mielestäni YHÄ hyvä. Kirjoitan ja sanon tämän nyt ihmisenä, joka on ollut whippetien parissa pian 24 vuotta. Onko meillä mahdollisuudet katastrofiaan, heikkeneekö rotumme? Puuttuuko whippetiltä tulevaisuudessa rätinajogeeni, alkavatko silmät olla enemmän sairaita kuin terveitä? Pumppaavatko pumput pian kaikilla vajaalla, onko luonteet menossa huonompaan suuntaan?

Soisin ihmisten katsovan enemmän rotuamme - koiraansa - positiivisuuden kuin negatiivisuuden kautta.
Nähden kaiken potentiaalin ja ne KAIKKI terveet ja elinvoimaiset yksilöt, joita rodussamme on, yhä, paljon. Miksi jokainen joukkosydäntarkki saa meidät varpailleen, miksei iloisiksi ne 30 ultraamatonta, jotka elävät täysipainoista elämää? Miksi viisi silmäsairasta ovat yhtäkuin koko rotu, kun niitä vasten on 50 priimasilmäistä?
Täysin viaton yksilö, suku, lienee geneettisesti ylipäätään mahdottomuus.

Mitä tulee siihen, että olemme saaneet somesta lukea toiveita VAIN iäkkäämpien jalostusuroksien käytölle, tervehdin väittämää toki pääsääntöisesti ilolla; myös omasta mielestäni esim. vuoden ikäisen uroksen jalostuskäytölle tarvitaan "perusteita". Kuitenkin jokainen kasvattaja perustelee jalostusvalinnat itselleen, uroksen omistajalle ja tarvittaessa yhdistykselle ja rodullekin. Mutta perusteita tarvitaan aina. Kenen perusteet ovat sitten ylevämpiä ja parempia, tai oikeampia? Painotettaessa luustoa, pituutta, luonnetta, sukua, haploja, rätinajogeeniä?
Onko luonnejalostus huonompaa kuin esim. sukusiitoskertoimen alhaisuuteen pyrkiminen? Mikä ylipäätään on lopulta oikein? Kuka sen määrittää? Koska suku on terve, koska se on jalostuksellisesti epäkelpo? Riittääkö yksi sairas jälkeläinen, vai tarvitaanko siihen kaksi vai kenties kolme yksilöä? Kelle suvussa yhden silmäsairaan esiintyminen on vakavampi paikka kuin se, että suvussa on tunnetusti kaksi yksilöä, jotka kuumuvat polkupyöriä nähdessään?

Onko jotenkin hienompaa tai ylipäätään perustellumpaa käyttää 10-vuotiasta "tervettä" yksilöä jalostukseen, joka sitten kuitenkin sairastuu lymfoomaan kuuden kuukauden päästä. Onko 9,5-vuotias kolmasti ultrattu uros parempi jalostusvalinta, kuin 3-vuotias ultraamaton lajitoverinsa, jonka suku on kenties ultrattu kahdeksan yksilön toimesta terveeksi? Näitä voisi pyöritellä loputtomiin.

En voi muuta kuin todeta loppuun:
geenit tekevät, mitä ne tahtovat. Geenejä ei voi suitsia, ei hallita.