Aikamoista.

Jaksan nykyään riehua harvakseltaan omassa 1g-kuvakansiossani.
Touhuaminen siellä on jossain määrin raskasta, toki kuvien läpikäyminen on samalla ihanaa.

Kirjautuessani 1geehen sisään, yritän yleensä muokata näkymää helpommaksi ja sujuvammaksi - samalla kun siivoan kuvia niitä poistaen. Ja kun kirjaudun sisään eri kansioihin, niin ahhh, mitä muistoja tulviikaan jokaisesta niistä.. Tulee kuin läpsy päin naamaa kun surffailee jossain kansiossa vuodelta 2010.

Juuri muokkasin aimo annoksen mm. Hupin kansioita. 
Valtavan ihania muistoja tulvi näytön täydeltä. Hiljan ajelin Tikkurilan entisten lenkkimaastojen läpi ja jälleen ääneen vollotin ratin takana; TÄÄLLÄ ollaan tepastettu Pirren, Puupikin ja Puksilin kanssa. Ihania lenkkimuistoja, ihania whippetmuistoja. Koen joka kerran muistojen äärellä itseni äärimmäisen siunatuksi. Olen omistanut ja omistan upeita koiria, upeita persoonia jotka ovat vieneet minua aina vain syvemmälle harrastukseen ja rotuun!

Nyt heinäkuussa minulla on ollut whippetejä 29 vuotta. 
Suorastaan järkyttävä aika - oivaltaa ja ymmärtää, että elettyä elämää alkaa olla enemmän takana kuin edessä. Sitkeästi yritän nostaa vielä kuntoani ja olla antamatta periksi - nykyinen 55 vuottahan on entinen 45, eikö niin? Koirat ovat antaneet minulle järisyttävän paljon; 1geen kuvamuistoja läpikäydessä huokailen tämän tästä, ihastuksesta.

Lenkkikuvia, juoksutuskuvia, kotona, sohvalla, tassuja, Kana-pantoja, näyttelykuvia, maasto- ja ratakuvia. 
Mahdoton määrä menoa ja meininkiä, jokaisen koiran kanssa. Tämä kaikki on jotenkin nyt, tässä ajassa, pysäyttävää. Koiria ja samalla ihmisiä on tullut ja mennyt. Koirat yhdistävät ja joskus ikävä kyllä myös erottavat. Joskus ajatusmaailma jonkun koiran kanssa on oppimisen ja opiskelun paikka ja eläimen kyseessä ollen sitä on valmis aikalailla venymään. Sensijaan iän karttuessa huomaan, että negatiivisten ja ikävien ihmisten läsnäolo alkaa olla kova paikka. Alasvedon sijaan tulisi olla ylösvetoa! Ja joskus täysin vastakkainen ajatusmaailma kiperissä kohdissa on erottanut. Haluaisin aina ymmärtää ja hyväksyä ihan kaiken - mutta pelkäänpä, että en enää pysty. Iän karttuessa laumaleppoisuus on tärkeää. Ja lasken siihen mukaan sekä koirat että ihmiset.

Sain hiljan palautetta blogistani, että "vihjailen". Damn sure.
Vaikka olen kuinka suorapuheinen ja joskus itsekin hämmästyn omaa touhottamistani ja kommenttikenttäaktiivisuuttani, niin en siltikään tohdi edes omassa blogissani alkaa ruotia jotain sormella osoittaen tai nimeltä mainiten. Jään kirjoittajana mielelläni taka-alalle, vihjailemaan ja antamaan ajattelemisen aihetta ja omia oivalluksia. Rakastan muiden herättelyä ja haastamista, kyllä, mutta jos totta puhutaan, allekirjoitan väitteen siitä, että "kaikki aikanaan". Koiraharrastusportaat tulee itse kunkin kavuta omin jaloin. Vesi hanhen selästä - mentaliteetilla pääsee myös pitkälle. Yritän noudattaa sitä omassa elämässäni mahdollisimman paljon.

Omien harrastusvuosien ja edesmenneiden koirieni muistelu tekee kipeää.
Miksi? No, ensinnäkin sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että on tehnyt paljon virheitä, on kova paikka. Sitä on ikäänkuin muistojen edessä polvillaan. Ihailee ja ihastelee silloisia ihania koiriaan ja samalla noloilee, kun on ollut pöljä ja toiminut monessa kohtaa väärin - tai ainakin nykytilanteessa toimisi kovasti nykytietämyksellä toisin. Samalla sitä haluaa antaa itselleen anteeksi ja haluaa uskoa toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla - silloin. Onneksi koirat elävät hetkessä.

Kuvien myötä löytyy paljon ihania, rakkaita muistoja.
Olen kuvannut koiriani paljon, paljon aktiivisemmin vielä esim. viisi vuotta sitten. Nyt kamera tahtoo jäädä aina kotiin ja esimerkiksi irtijuoksutustilanteissa kuvaaminen alkaa olla äärimmäisen hankalaa kun juoksutan koiriani vain pareina.
Kuvia katsellessa tulvahtaa paljon elettyä ja koettua, ja muistot ja hetket tulevat kuvien myötä liki. Sellaista VOIHHH, tuollainenkin hetki ja kokoonpano on tullut kuvattua! Iikks ja aahh. Silmät sulaa katsellessa. Mieli lepää.

Joskus lasken koiriani, että 10 tai 11 - ja hämmennyn, että missä on yksi, missä on kaksi - kuka tai ketkä puuttuu. 
Hurjaa. Tiedän hyvin, että Samui on whippetini numero 12, mutta joskus laskiessa joku vain kertakaikkiaan puuttuu!!! Edesmenneet koirani eivät tulekaan muistini sopukoista kuin apteekin hyllyltä, eikä ainakaan kronologisessa järjestyksessä! Aikamoista. Onneksi pian se "puuttuva koira" löytyy. TWA on kiltti ja kertoo kaikki omistamani whippetit tuossa tuokiossa, aikajärjestyksessä.

Elettyä, ihanaa whippetelämää on jo paljon takana, hiljan juttelin erään toisen rodun ihmisen kanssa, joka on harrastanut omaa rotuaan jo liki 40 vuotta. Kun kerroin viimeaikaisista väännöistä omassa rodussamme, hän ikään kuin antoi minulle synninpäästön; "Anita, olet ollut whippet-rodussa jo 29 vuotta, kyllä sinulla on varaa sanoa asioita, paljonkin, ääneen".

En haluaisi paasata, enkä osoittaa sormella. Haluaisin vain iloita ihanasta rodustamme!
Haluan olla maailman tappiin avoin, avarakatseinen ja lojaali. Aina en vain sittenkään pysty. Eletty elämä ja tehdyt valinnat tekevät minut jossain määrin surulliseksi. Rotuvalintani on silti ollut huippu. Minä ja whippet puhumme sittenkin yhteistä kieltä. Vaikka joku ei ole ajanut rättiä, vaikka joku on ollut remmirähjä, joku ei syö kuivamuonaa, toinen on ääniarka, kolmas lievästi eroahdistunut, olemme sittenkin yhtä. Miten voi rotuvalinta osua ja upota kolmeksikymmeneksi vuodeksi, siinä on teille pohtimista.
Tänään lenkillä mietin, että "onko minulla enää kenties 10 tai 15 aktiivista vuotta edessä" - jaksanko vielä sen verran ison lauman kanssa? Mieli tekisi yhä ja edelleen uutta laumanjäsentä, mutta järki ja realiteetit pistävät lujaa vastaan.

Rakkaus rotuun on ollut jäätävää. 
Whippet on vienyt mennessään. Joskus suren tänä päivänä sitä, että  keskustelupalstoilla tuodaan herkästi esiin sitä, että "whippet ei ole seurakoira". Minusta jokainen koira silti on. Seurakoira. Se eksyneitä nuuskuttava etsijäkoira, se veteen pomppaava vesipelastuskoira. En tiedä, mistä tuo huoli lopunkaikkea kumpuaa, mutta whippet muovaantuu kertakaikkiaan moneksi. Se rätti on vain yksi osa whippetiä, jahtaus toinen. Whippet rakastaa kaikkea ja kaikkia - takan lämpöä ja perinteistä lenkkeilyä, kotilöllöilyä.

En lähtenyt Balin kanssa rättitreeneihin, kun se on niin ÄKSY oravien perään ja ottaa vielä ilmavainuakin.
Kun Bali oli pentu niin sain hävetä yhdeksän lenkkiä kymmenestä sen kiljuessa korkeaa ceetä oravan nähdessään. Blokkasin tyynen rauhallisesti pojan rodulle kuuluvista treeneistä. Tänään juoksutin poikiani läheisellä lentokentän kokoisella nurmialueella ja nautin täysin siemauksin yhdessä Balin kanssa sen juosta hypähdellessä Samuin kanssa loikatiloikkaa, rodulle tyypillisesti.

Rakastakaa koirianne.
Oli ne sitten EM-voittajia tahi ei. Ne ovat silti äärimmäisen päteviä kainaloisia ja rotutyypillisiä puikkonokkia.
Suokaa harrastajaystävillenne heidän näköisensä treenit ja harjoitteet, jos ovatkin omaan näkökulmaanne väärät tai minimaaliset. Kaikki, mitä koiran kanssa tehdään, on se sitten kaupunkilenkki tai 280 m vieheen perässä on kuitenkin aina pois sohvalta. 

Whippet on älyttömän pätevä rotu ja kaikissa nyansseissaan palkitsee omistajaansa. Aina. Olkaa armollisia ja kannustavia kanssaharrastajillenne. Minulla on ollut hiljan ilo tutustua Mauin kautta uuteen rataharrastajaan - ja yhdessä Mauin kanssa olemme tehneet tämän POSITIIVISEN kautta. Vain se kelpaa meille. Positiivisuus. Kaikessa.


Olkaa iloisia. Yhdessä whippetin kanssa. 

Kovia kokeneen whippetin kivitarina.

Olen saanut hiljattain taas kaksi aika mielenkiintoista kiviyhteydenottoa. Olen kysynyt luvan tekstien käyttämiseen.
Joskus kivitarinat ovat menneet vaikeimman kautta, kuten tämä:

- koira ontui oikeaa etujalkaa joulukuussa 2016. Kipulääkekuuri.

- toukokuussa 2017 ontui taas. Nyt ell-käynnillä oli mukana Whippet-Harrastajien lehti, jossa kiviasiaa. Koiran omistaja oli näyttänyt lehtiartikkelia eläinlääkärille, joka tuskin vilkaisi sitä. Uusi kipulääkekuuri.

- kolmas eläinlääkärikäynti asian tiimoilta. Eläinlääkäri oli kertonut, että hänellä oli ollut potilaana koira, jolta oli löydetty lämpökameran avulla vierasesine anturasta. Ell ei ollut kuitenkaan uskonut, että nyt olisi kyseessä vastaava tapaus. Anturat olivat kuulema "liian hyväkuntoiset". Otettiin kuitenkin rtg-kuvat ja tutkittiin punkkivälitteiset sairaudet. Mitään ei löytynyt. Diagnoosi: "pehmytkudosvaurio lavan alueella". Suositeltiin fysioterapiaa. (edit. ei tietoa miksei kuvissa näkynyt mitään)

- käynti mm. osteopaatilla. Koira nauttii. Myös useita hierontakäyntejä.

- kesäkuussa 2018 - ontuman jatkuessa - mentiin taas lääkäriin. Ell oli erikoistunut urheilukoiriin. Epäiltiin ontuman johtuvan niskasta ja aloitettiin hermokipulääke.

- hetki ontumatta - ja sitten se taas alkoi. Hermokipulääkettä meni kokoajan. Verikokeita lisää ja taas punkkivälitteiset sairaudet sekä autoimmuunisairaudet. Mitään ei löytynyt.

- lokakuussa 2018 lähete korkeakenttämagneettikuvaukseen tarkoituksena kuvata koiran niska.

- käytiin taas "normiontumakäynnillä". Koira reagoi voimakkaasti yhteen varpaaseen. Epäily "koirallasi on ehkä neurologinen vaiva niskassa" muuttui epäilyyn "koirallasi on ehkä kivi anturassa".

- muutaman päivän kuluttua kaksi varvasta leikattiin. Yhdessä oli pieni kivi ja toisessa "corn". Varpaat parantuivat hyvin.

Lopuksi koiran omistaja toivoo pitkässä kirjeessään:
- Toivottavasti olisi jokin tapa saada eläinlääkärit enemmän tietoisiksi "kivi tassussa" -ongelmista. 

Itseasiassa moni yhteydenotto on noudattanut samaa kaavaa. 
Omistaja on epäillyt kiveä/-iä ja ell on höpsis-tuulella. On annettu särkylääkekuuria ja kehotettu hierojan pakeille. Kiviontumassahan on tyypillistä juuri se, että se on on-off ja ajoittaista. Riippuen alustasta, jolla mennään sekä tietysti mm. kulloinkin kyseisen koiran kipukynnyksestä! Osa ontuu dramaattisemmin, osa onnahtelee satunnaisesti ja ilmentää ontumaa "huonosti". Kiveenkin turtuu.

Omassakin laumassani on koiria, jotka saattavat onnahtaa lenkin alussa HIEMAN ja kävelevät seuraavat 6 kilometriä ongelmitta. Kotikadulla sitten taas hieman kolmijalkaisuutta. Sitä saa olla silmä kovana ja tarkkana, että ontuuko vai eikö - ja voiko kyseessä olla esim. muurahaisen purema, huono alusta, tassussa on purkkaa tai anturaväleissä käpy tai pullonkorkki! Näinkin on käynyt!

On jossain määrin tunnettava oma koiransa ja osattava katsoa herkällä silmällä lenkkimenoa. Joskus koira saattaa jopa pysähdyttäessä nostaa "ongelmatassun" ylös ja sitä tarkemmin katsottaessa voi nähdä kiven, joka on juuri MENOSSA sisään anturaan! Tuolloin kivi on helppo vain kynnellä raapaista pois - ennen kuin se työntyy anturaan sisään.

Tässä yksi esimerkkikuva kiven aiheuttamasta, tyypillisestä, jäljestä anturassa.
kuva: Erica Ryysy

Toisessa yhteydenotossa - josta yo. rtg-kuvakin on, oli ell väittänyt kivien tulevan itsestään ulos. Tätäkin olen kuullut useamman kerran. Jaksan hämmästellä sitä samaan tahtiin, kerta toisensa jälkeen. Eläinlääkärit myös jostain syystä väittävät, että "kiviä ei saa pois"? Pisteenä iin päälle toiset koiraharrastajat ovat saattaneet neuvoa jopa varpaan amputoinnin olevan ratkaisu...
(edit. kuvassa näkyvät useat jyvät voivat myös olla koukistajajännekalkkeumaa. Varpaat tulisikin aina kuvata teipein eroteltuna.)

Tässä toinen esimerkkikuva kiviontumasta.
Anturassa on ns. nestepiste - kivi on sisään mennessään tuottanut anturakudosnestettä anturan pintaan, joka kuivahtaa tummaksi läntiksi, kivi/kivet on siellä suoraan pisteen alla.

Ongelmanahan kivissä on herkästi se, että ne pitäisi poistaa HETI ontuman ilmettyä. 
Mitä kauemmin ne siellä antura-aineksessa vaeltavat, niin sitä suuremmalla todennäköisyydellä painuvat pitkälle ja syvälle ja ainoa tapa poistaa ne on halkaista koko antura kirurgisesti. 
Ongelma on myös se, että rtg-laitteita on kovin eri tasoisia ympäri Suomen maan. Osa laitteista näyttää hienosti pienetkin värittömät kvartsikiteet, osassa kuvia saadaan vain arvailla MITÄ kuvassa tarkemmin sanoen näkyy!

Vieläkin parempi esimerkkikuva kiven aikaansaamasta jäljestä anturassa. Anturassa on nestejälkeä sekä selkeä reikä. Anturassa oli useampi kivi.

Tämänkin jutun yhteydessä mainostan Evidensia Tammistoa, jossa on kokemusta kivien kirurgisesta poistosta runsaasti. 
Toki kiviä on saatu sielläkin ulos ilman, että koko anturaa tarvitsee avata. Erityisesti ell Emmi Syrjänen on omasta whippettaustastaan johtuen nappivalinta kiviontumien kanssa painiville. Suosittelen lämpimästi.

Kiitän itse lämpimästi teitä kaikkia, jotka olette olleet kiviasioissa yhteydessä minuun. Luen jokaisen palautteen ja tarvittaessa päivitän omaa kiviosaamistani. Mistä muuten minulla onkin runsasta kokemusta, sillä 12:sta (kahdestatoista) whippetistäni olen poistanut/poistattanut kiviä kahdeksalta!

Siispä be careful out there - ja hoksottimet kivien suhteen auki - eläinlääkäreiden hoksottimista puhumattakaan! 

Jokainen koira on oppitunti.

Sain kauan sitten seuraavan tekstin - jonka luin allekirjoittaen ihan jokaisen sanan ja pilkun. Saatuani luvan tekstin käyttöön jaan sen nyt blogissani teidän kaikkien kanssa - nimittäin harrastusurani aikana olen joutunut muutamia kertoja ottamaan kantaa luottamuksesta koiraan ja päinvastoin; "miten sen saavuttaa" ja "mistä siinä oikein on kysymys".

Muistan joskus istuneeni Korson metsissä kannon nokassa ja katsoneeni irrallaan juoksevia koiriani ympärilläni ilman "huolen häivää". Ne halusivat olla lähellä, ne kuulostelivat minua ja minä niitä. Muistan tuon hienon hetken, kun tajusin, TÄTÄ on luottamus.
Minä annan niiden mennä ja ne palkitsevat sen takaisin. Ne haluavat olla lähellä. Kun annan, saan. Kun luotan niihin, nekin luottavat minuun. 

Lukekaapa saamani whippetharrastajan kommentit:

Rakennan luottamusta omiin koiriini olemalla itse rauhallinen ja varma.
Tämä vaatii työtä minulta, koska olen äkkipikainen.
Jokainen koira on oppitunti. Ja se kestää koko koiran eliniän.
Mutta on haluttava ymmärtää ja oppia.

Jokainen koiristani on tehnyt minusta vähän paremman, avoimemman, harkitsevamman.
Mutta mikään ei tule ilmaiseksi.

Olen luovuttanut, menettänyt malttini, pettynyt itseeni, ollut surullinen.

Olen kuitenkin kokoajan mennyt pienin askelin eteenpäin.
Edistys on upeata huomata sitten kun mieli on kirkas. 

Tämä.

Ensinnäkin luottamusta rakennetaan. Sitä ei tehdä sormia napsauttamalla, eikä se synny yhdessä yössä tai kerralla.
Koiraa tulee osata lukea, koiralle tulee osata antaa siimaa oikeaan aikaan ja oikeissa kohdissa. Se palkkautuu kuin itsestään kun "annat sen mennä rodunomaiseen meininkiin" ja "otat sen kiinni oikealla hetkellä, oikeaan tapaan".
Näin yksinkertaistaen.

Olin kerran vuosia sitten suuressa koirapuistossa koirineni ja katselin ja kuulostelin kummissani rouvaa, jonka terrieri juoksenteli puistossa osana meidän seuruetta ja vanavedessämme.
Rouva huuteli kolmen sekunnin välein koiraansa nimeltä. Rolle, Rolleeeee, Rolleeeee! Ja turha kai mainitakaan, että Rolle ei lotkauttanut korvaansakaan. Rouva se kuitenkin huuteli, ihan kokoajan. No kappanen, Rollehan oppi - oli varmasti oppinut jo - että emäntä se siellä huutelee vallan huvikseen ja totella ei tarvitse.

Tämä 2.

Kun opetat koirallesi kaveruutta, kuuliaisuutta ja kuuntelemisen kannattavuutta - varmista ihan ensimmäiseksi, että koirasi on kuulolla. Kun se on kuulolla ja ottaa kontaktia korvalla ja/tai silmällä, niin palkka. Kehu ja/tai karkki. Ota tilanne - ja koira haltuun. Turha huudella huvikseen - koirasi oppii hupihuutelusta kovin äkkiä, että huutelu on merkityksetöntä. 

Tämä 3.

Haluatko koirasi olevan kuulolla, taajuudella ja kenties rauhallinen ja ajatustesi myötäinen?
Etsi kulloisenkin koirasi taajuus - se EI ole kaikilla koirilla sama, eikä sen tule ollakaan. Yksi koira reagoi herkemmin kuin toinen ja kolmas vaatii jo akrobatiaa ja oopperalaulantaa ollakseen kuulolla. Jokaiseen koiraan on saavutettavissa henkilökohtainen tapa saada yhteys ja kulloiseenkin tilanteeseen sopiva tilannetaju auttaa asiassa. Kokeile.

Tämä 4.

On haluttava ymmärtää ja oppia. Tähän ei oikein ole mitään lisättävää eikä selitettävää. 

Tämä 5. 

Mikään ei tosiaan tule ilmaiseksi. Sen lisäksi, että sinun tulee ymmärtää koiraasi, koirasi tulee ymmärtää sinua. Tämä on kaksikaistainen tie. Suosittelen, että jätät keltaviivat maalaamatta kaistojen väliin ja pidät väylät avoimina ja nopeudet maltillisina.

Tämä 6.

Kun petyt ja olet surullinen - olet jo saavuttanut jotain. Mennyt itseesi ja kyseenalaistanut. Meistä jokainen pettyy ja suree tehtyä ja tapahtunutta. Jos ja kun ja olisinpa voinut, toiminut toisin. Koira on tässä ihan paras, koska se elää hetkessä. Sen elämä on aina ihan parasta, vaikka olisikin vähän vastatuulta. Koira ei jää rypemään - älä sinäkään. Koira ei selittele.

Tämä 7.

Kun mieli on kirkas.
Elämä on siinä mielessä perseestä, että tajuamme monia asioita vasta joskus vuosien päästä. Minä se vasta daiju olen ollutkin ensimmäisten koirieni kanssa. Silti olen tarjonnut niille silloista parasta ja ne ovat olleet sielunkumppaneitani minun vajavaisuudestani huolimatta.
Pidä mieli kirkkaana ja jos se ei just nyt ole sitä, niin pyri kirkastautumaan.

Kaikki kirkastuu kyllä ennenpitkää. Sinulle ja koirallesi.

Ole avoin ja auki ja anna koirallesi mahdollisuus. Sehän antaa sen sinulle kyllä. Ja vieläpä moneen kertaan.

Kiitos Sinulle tästä ajatuksia herättävästä tekstistä jonka sain - olet/olemme oikealla tiellä. Matkalla koiran sisimpään, matkalla kohti luottamusta ja yhteistä päämäärää. Matkalla kohti sielunkumppanuutta.

Kesällä kerran. Kesäinen kuvatarina.

Tänä kesänä, heinäkuussa, minulla on ollut whippetejä 29 vuotta. 
Tuntuu hullulta ajatella "noin pitkää ajanjaksoa", varsinkin, kun minä itse olen vasta 25-vuotias. Ja kun maailma kokoajan muuttuu, kiihtyvällä tahdilla - koirakulttuuri, koiranpito, rodun kuva. Tällä ikää ei meinaa perässä pysyä.

Rotuhan on tietenkin aivan yhtä ihana kuin vuonna 1990.
Miten onnekas olinkaan, kun sain ensimmäiseksi whippetikseni Jakke Jäyhän, koiran kuin ajatus.
Jakin jälkeen tuli Jamo, sitten Lelu. Lelua seurasi Juku, Hula, Viri, Luxi, Hupi.
Whippetrotu vei mennessään ja sillä tiellä ollaan..
Nykylaumaani kuuluu Huima, Bali, Maui ja Samui.

Paljon on mahtunut kahteenkymmeneenyhdeksään vuoteen. Ihania koiria, ihanaa whippetelämää. 
Jokainen pojistani on jättänyt jäljen, muokannut minua ja kulloista laumaa - ja nyt olemme tässä. Jos jotain haluan koirakokemuksellani tuoda esiin ja painottaa on se ehdottomasti se, että ole AUKI ja KUULOLLA. Ime, omaksu ja käsittele. Ja muista; jokainen koira on täysin omanlaisensa ja jokaisella koiralla on antaa aina jotain erityistä joka sinun tulee ymmärtää ja omaksua.

En ole enää tohtinut laittaa koko laumaa riehumaan keskenään - jostain syystä - liekö arkuus tai viisaus iskenyt (haha) ja juoksutusparit ovat nykyisellään: Maui-Samui, Samui-Huima, Samui-Bali. 

Mauilla on viehehulluus iskenyt siinä määrin, että Hyvinkään treeneissä toukokuun lopulla patsastelimme keskenämme kaukana metsän hiljaisuudessa. 
Ei tule Mauin kanssa mitään siitä, että viehe viuhuu vasemmalla ovaalilla ja oikealla maastotreeneissä, ei! Viehehulluus tuntuu vaikuttavan jossain määrin arjessakin. Mennäviikolla Maui bongasi lenkillä ROBOTTINURMIKONLEIKKURIN ja luuli sitä joksikin kovin matalaraajaiseksi eläimeksi. Peltojuoksutus kotioloissa sujuu sitten taas siten, että Maui juoksahtaa ympyrän tai kaksi ja menee sen jälkeen ilmavainun saatuaan piehtaroimaan kastematoihin. Ja nujuaa siinä sivussa Samuin kanssa. Pystypainia.

Nykylaumassani onkin varsin monipuolinen lajitelma erilaisia metsästäjiä ja metsästystyylejä. 
Bali kiekuu edelleen oravat ja jänikset kuuroiksi ja Maui peesaa. Maui turhautuu nopeasti tajutessaan olevansa hihnassa ja tokkaisee mieluusti vieruskaveria kun se ei pääse ajoon. Bali on sen suosikki ko. asian suhteen, mitäs kiljuu korvaan. Huima on keskitien kulkija. Oikein innostuessaan se tekee pystyhypppyjä aivan kesken ei mitään ja kierähtää tuossa tuokiossa ilmaveivin tai käännöksen tapaisen paikallaan. Samui. Linnunmetsästäjä Samui, joka haluaisi _ihan_jokaisen_kottaraisen_ja_töyhtöhyypän_perään.

Nohh. Lenkkeily on ihan parasta, en valita. 
Joskus kiroiluttaa hieman ja joskus fleksissä pomppivien koirien ohitus rotvalliin rassaa - mutta kävelykokonaisuus ja -kokemus on tärkeintä ja viime kuussa talsitut 183 kilometriä oikein kelpo marssitulos, varsinkin, kun jäätelö allekirjoittaneelle edelleen maittaa.

Jokohan tässä tuli pakolliset lätinät lätistyä ja pääsisimme niiden kesäisten kuvien pariin? 
15 kilometriä Helsingistä - ja täällä on tällaista:

Meidän arkiniitty. Reilun kilometrin päässä ja oikein vehmas.

 Iloisia wipatsimiineja voikukkien keskellä.

 Ihan paras Maukkel.

Tsukki päästelee. Tämä se on semmoinen pomppuheikki - luulen siinä olevan gaselligeenejä, koska harrastaa loikkati-laukkaa!

 Bali vie ja Samui peesaa.

 Vaihteeksi näin päin. Samui on rosvo ja Maui poliisi.

 Tämä se on ihan parasta.

 Nujuu nujuu. Ihan pakko painia välillä näiden kahden.

 Sitten Samuin tyylinäytteitä. Tämä veijari se jaksaa..

 jaksaa..

ja jaksaa!

Whippet = rotu, joka vie mennessään. Lenkille, näyttelyyn, radalle, maastoon, pellolle. Rotu, jonka aerodynaaminen ulkomuoto ja laukka on yhtä ruohonkorsien ja pellon maastovaihteluiden kanssa. Siinä ei oikein voi ihminen kuin ihastella ja huokailla.