Keep up posting - kaikki luetaan, laitetaan muhimaan ja otetaan kiitollisuudella vastaan!
Sosiaalinen media ylipäätään tarjoaa veikeää vääntöä ja pinkeän pohdinta-alustan kaikkeen koiraskenessä. Tykkään kirjoittaa pohdiskelevasti, niin, että annan tilaa lukijan oivalluksille. Jokainenhan peilaa lukemaansa yksilöllisesti ja se, mikä voi olla toiselle läppä on toiselle loukkaus. Koskaan ei voi tietää, mikä siellä sisimmässä nytkähtää ja ottaa itseensä - ja/tai naurattaa.
Silti NYT tekisi mieli ampua kovilla.
Olen nauttinut suunnattomasti juoksupuolen vetovoimasta viimeaikoina. Minulta kysellään näyttelyitä, joihin olen ilmonnut, mutta kun en ole. Kohkaan ratakisoista ja manipulaatiohoidoista ja vertailen eri treenimenetelmiä mieli ymmyrkäisenä. Juoksutan nuorisoketjua maastoissa ja pureskelen kisa-analyysiä vielä kuukausi kisan jälkeen. Eli en sitten kuitenkaan ammu, kun olen aina niin perhanan KIITOLLINEN kaikesta mitä JUST MUN koirat tekee ja suorittaa. Mutta:
Paheksunta ja tuomitseminen on hiipinyt harrastukseen.
En tykkää vastakkainasettelusta, enkä haluaisi erotella rata-, seka- ja näyttelylinjaista niin, kuten ääripäät tekevät; näyttelykoira on läski ja treenaamaton, ratakiree on nimensä mukaisesti kireä ja vimpan päälle treenattu. Kommentit somessa ovat pahimmillaan olleet sitä luokkaa, että VAIN kireä ja SUPERohjelman mukaisesti treenattu koira ikään kuin ansaitsee tulla kisapaikalle. Ratakireitä tuntuukin omistavan kireät omistajat? On annettu palautetta "ohimennen" (?) epäpuhtaista liikkeistä ja "en kyllä anna enää, koska palaute oli paskaa. Yritin vain auttaa". Jäin tätä oikein seitsemäksi päiväksi miettimään, että MIKÄ siinä suomalaisessa palautteessa on niin pirun vastenmielistä puolin ja toisin?
Jo autokoulumaikkani loihe lausui viimeisessä "treenissä", että "et tule koskaan läpäisemään inssiajoa". Siinä sitä oli ihmettelemistä, kun sittemmin meni kerralla läpi.
Äidinkielenopet, joita oli toki useampia koulu-urani varrella, sanoivat osa aineistani, että "paskaa" ja "pilkut päin persettä" kun taas toiset maikat, että "nerokasta, kirjoitat kuin copywriter". Mikä minusta tulikin joiksikin vuosiksi.
Haluammeko me HÄTKÄYTTÄÄ ja saada jengin HERÄÄMÄÄN heittämällä kasuaalisti "koirasi ontuu ajoittain" -henkisen kommentin kisapaikalla, juuri ell-tarkin jälkeen. Omamme kun on timmi ja tiukka ja tuossa tuollainen LÖLLÖ kehtaakin tepastaa? Somessa puidaan nyt palautteen antoa ja sitä, että kun "ei sitä otettu vastaan, kuten olin ajatellut". No harvoinpa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pettyneemmäksi tulen ympäristön reaktioihin, kun ne ei helvetti soikoon ole koskaan sitä, miten olin ajatellut.
Siksipä yksi saamani palaute oli ylitse muiden.
"Ratajuoksu on parissa vuodessa saanut todella rumia käänteitä. Buuaamista, haukkumista, toisten diskeille taputtamista, tuomarien haukkumista".
Jännää. Tämä samainen rataääripää antaa meille näyttelyläskeille ja treenaamattomille, maitohappoa sietämättömille sulkeisia.
"Kilpailuvietti menee käytöstapojen ohi". Kyllä. On tottavie hienoa voittaa ja tulla kruunatuksi ja saada seinälle sen seitsemästoista arvokisamantteli. Mutta sen 876 grammaa läskin sunnuntaijoggaajan koira suoriutuu radasta parhaimmillaan sekin sertin arvoisesti. Ylämäki huohotetaan, mutta alamäen kurvit tullaan sujuvasti ja se kahden vuoden takainen SM-voittajakin siellä maalialueella vielä ohitetaan. Mutta kun 876 grammaa ja pienesti surffasi. Mene kotiin siitä. Ja pysy siellä.
Vain voitolla on väliä.
Sanotaan saamassani palautteessa. "Treeneistäkin on tullut minä maksan palvelusta" kun sen pitäisi olla "tehdään yhdessä". Eräs tuomari avaa palautteessaan: "ei minusta olisi tullut tuomaria ilman yhdessä vietettyjä treeni-iltoja, joissa ennen kaikkea tehtiin yhdessä, opittiin tuntemaan toisia ja katseltiin, kun koirat tekivät sitä, mitä ne rakastivat".
Nyt kun menet kisapaikalle, olet jo heti autosta tultua melkeinpä tarkkailun alla.
Läsnä on KOVAT kisakaverit, joiden koirat on treenattu kestämään happoa, nestevajausta, ruoan minimoimista. Ne on niksautettu, kiksautettu, kalvot on avattu ja lanne-lantioalue suoristettu. Auta armias, jos koirasi nyt hypähtää korkean ruohomättään yli "persoonallisella hyppäyksellä", koska se tulkitaan auttamattomasti iliopsoas-ongelmaksi. Ympäristö on täynnä tarkkasilmäisiä kalvonkireyksien tuntijoita ja lantioalueen ojennuksen maksimivoiman päättelijöitä.
Saamassani palautteessa sanotaan yksiselitteisesti, että:
"me unohdamme kilpailuvietissämme, että kyse on oikeasti ja edelleen rodunomaisesta taipumuskokeesta". Samainen kirjoittaja pohtii, että "olisiko ratajuoksu toisenlaista, jos siinä ei enää kilpailtaisi"?
Yhtäkaikki.
On jossain määrin JÄNNITTÄVÄÄ, että juoksupuolella on selkeästi koirat SEKÄ omistajat kireämpiä. Ajoittain he kirjoittavat foorumeilla, että "heitä dissattiin näyttelyssä" ja "tuomari haukkui koirani lihaksia, hei, tää on rotumääritelmänkin mukaan kilpajuoksija". Olemmeko me näytelmäpuolen ihmiset sittenkin leppoisampia ja avarakatseisempia? Koirathan tekevät juuri sitä, mihin ne on jalostettu. Oma dippaamiseni heidän osaamisalueelleen on ollut vaatimaton, mutta avarakatseisuutta entisestään lisäävä. Enkä haluaisi MINKÄÄNLAISTA kireyttä mukaan tähän (saavuttamaani) tunnelmaan.
Saamassani palautteessa kysyttiinkin, että "miksei koirien tapa suhtautua kisoihin voisi olla meidän ihmistenkin tapa suhtautua"?
Sepä. Huomaan tutkivani näyttelykoirien kellotuksia tämän tästä. Ihmettelen ja vertailen. Mukava silti lukea tämän ratatuomarin itsensä kirjoittamaa: "koirat on itsenäisesti ajattelevia ja ne tekee välillä mitä sattuu". "Itse suoritus, onnistuminen, tiukka kisa ja jännitys - sen pitäisi olla se suola, juhla ja onnen aihe" hän jatkaa. Pitkä kirje päättyy sanoihin: "Ettei pilata harrastusta kilpailuvietillä. Arvostettaisi toinen toisiamme, tehtäisi yhdessä".
Mielestäni harrastuksen pitäisikin olla ennemmin "otteeseensa ottava kuin luotaantyöntävä".
Ei ole kisaa, näyttelyä ei kinkeriä, jossa olisi vain voittajat. 1, 2 ja 3. Siellä on voitava olla myös ennätyksensä alittavat, alisuoriutujat, surffarit, diskikoirat ja sooloilijat. Jollei edellä mainittuja olisi, niin miten se terävin kärki edes erottuisi? Onko OIKEA suunta se, että läskit, sooloilijat ja pölvästit haukutaan ulos harrastuksesta? Ei.
Aina on meitä, heitä ja niitä, jotka hakevat "mukavia sijoituksia" ja "ihanaa harrastuspäivää".
Onko sitten sen terävimmän kärjen ja huippuunsa treenattujen, timmien ja mintissä olevien koirien omistajien vietävä heiltä osallistumisinto pois?
Ratakoiria tulee jatkossakin näkymään näyttelyissä. Näyttelykoiria tulee jatkossakin juoksaisemaan maasto- ja ratakisoissa. Kuka hakee "vain" tulosta, kuka näyttöä. Annetaan heille, meille ja mulle ja sulle "kilpailurauha" ja koitetaan olla ottamatta itseemme, jos se KAUHIO menee ja pärjääkin?
Vielä siitä palautteen antamisesta.
Sitä jäin oikein pitkän kaavan mukaan miettimään. Lähdin itse italian kurssilta, kun opettaja keksi kysyä; "Sandqvist, miten muuttaisit seuraavan lauseen relatiivilauseeksi"? Minähän siis kuvittelin, että oppisin länkättämään italiaa, mutta meni relatiivilauseiden säätämiseksi. En edes tiedä, mikä on relatiivilause.
Tuolla on joka kevät, kesä ja syksy pilvin pimein uusia harrastajia koirineen törröllään.
Aina voi miettiä, kannustammeko ja innostammeko me heitä sanomalla; läski, vinokintereinen, hidas, väärin syötetty ja huollettu - vai neuvommeko ja opastammeko oikeaan, positiivisella tvistillä. Jäin tätä tosiaan oikein miettimään.
"Hei, olen Anja. Olen koirahieroja ja voisin opastaa sulle kalvonavausta kolmellakympillä, jos pääset kokeilemaan. Luultavasti sun Rolle saisi paremman takajalan ojennuksen aikaan, jos sen lonkankoukistajat saataisi minttiin ja biceps femorikset kuosiin". Ehkä näin??
Lisäksi tarvitaan Lasse Lepoa, joka saarnaisi positiivisesti levon tärkeydestä antaen kiiltokuvia ja tarroja niille, jotka malttavat olla viikottaisista treeneistä poissa.
Vielä iso kiitos viimeaikaisesta palautteesta - EHKÄ vielä innostun kirjoittamaan siitä treenaamisestakin jotain KANNUSTAVAA ja INNOSTAVAA lannistamisen sijaan?
Olkaa levollisin mielin, koska Just Sulla on kuitenkin Se Paras koira kaikinpuolin. Olkoonkin, että kaikki tulokset ei ole aina aata ja nollaa ja deluxea, kisaresulteista puhumattakaan, mutta ARKI on ihan yhtä merkityksellistä. Ellei merkityksellisempää. Arjessa se koira punnitaan. Kuka sen arvostelee? No sinä.
