Onnistumisia ja epäonnistumisia.

Näistähän elämä on tehty.
Vuoroin jompaakumpaa.

Kesäkuu on pitkällä - ja kävimme myös verrattain pitkällä kesäkuun alussa peitsaamassa Caprin kanssa. Tämä se on jännä. Enpä ole moiseen aiemmin whippeturallani törmännyt, vaikka meikäläisen vauhdissa lenkeillä peitsaavatkin kaikki muut paitsi Bali.

Kun vauhtia nostaa, niin ravia mennään sukkana. Capri kuitenkin päätti näyttää peitsaamistaitonsa aina ihan Mäntässä asti ja sittemmin olemme suunnistaneet lannemanipulaatioon kuullaksemme, että lannehan oli mennyt juntturaan.

Tässä on vuosien saatossa saanut kuulla erilaisista "alttiuksista".
Yksi whippet nielaisee luut kokonaisina, koska sillä on alttius siihen. Toinen laskee laumasta puuttuvat jäsenet, ja ilmoittaa pakittaen, että "joku puuttuu". Kolmas kaivaa kuoppaa, koska sen perimä käskee tehdä niin. 
Siinä missä meillä ihmisillä toisilla on alttius yläselän jumeihin, toisilla alaselän jumeihin. Ei kai sen kummempaa? Alati alttiuksia.

Caprilla ilmeisesti on alttius peitsaamiseen ja nyt kun asia on tiedossa - se on myös hoidossa.
Jopa niin, että lähtiessäni nyt kehässä juoksuun, painan oman pääni alas nähdäkseni miten raviaskel Caprilla lähtee. Hierontaa ja manipulaatiota on luvassa myös tulevaisuudessa. Toivottavasti asia - ja lanne - lähtee lutviutumaan.

Riikassa Peeuussa Capri lähti pompulle - mutta jos totta puhutaan, otan pomppuravin mieluummin kuin peitsaamisen.
Joten pompi pompi poikaseni ja pidä ilo tassussa. 

Riikasta kotiintuomisina ei tällä kertaa muuta kuin Carolans-kermalikööriä ja erimakuisia Monster-energiajuomia. 
Capri lauantaina 10.6. PU3 ja sunnuntaina 11.6. epävirallinen PU5. 

Ainiin. Ja ostinhan pussillisen antibakteerista verkkoa.
Hoidin asvaltti-ihottumani viikossa niiden avulla! Ihminen kun tulee vanhaksi, niin ei tahdo enää uskoa "uusia innovaatioita" koska vanhassa vara parempi. 
  
Pieni psykoosi osui laumaani 6.6.2023 IRTOsorsan taapertaessa aivan keskelle jalkoihimme. Kehtasikin laahata siipiään ja vaappua ympärillämme noin 30 kertaa. Meistä olisi kuka tahansa ohikulkija saanut Ilta-Sanomien kuukauden videon ja 550 euroa, mutta aiheutimme vain liikennekaaoksen Hakunilantielle sekä somaliperheen paon metsään. Lisäksi silmälasieni lähtiessä päästä pyöriessäni asvaltissa, pääsivät myös koirani irti. Iloisesti lähtivätkin kohti Kehä III:sta. Onneksi kaksi naista tuli apuun, ottivat poikani kiinni ja pääsin kotimatkalla Hakunilan terveysasemalle jonon ohi haavahoitoon. Piti kuulemma suihkuttaa ja antaa ilmahoitoa. Minä mitään suihkuttele, kun vesi sattui kuin olisi kaadettu bensaa avohaavaan. Länttäsin vain parasta ennen 2020-rasvaverkkoa ja uutta haavatyynyä ja sidoin mitenkuten.
 

Latviassa (tuore) ANTIBAKTEERINEN rasvaverkko oli 59 senttiä kappale.
Kävin kahdesti hakemassa pussillisen. Haavat paranivatkin nyt tuossa tuokiossa, kuin itsestään ja IRTOsorsaepisodi oli enää muisto vain.

Paitsi.
6,5-vuotias Maui ilmoitti haluavansa ratakisoihin. Hän kävikin 31.5. pinkomassa päälle 21 sekunnin ajan yhtä hulluna kuin aina ennenkin. Nyt vain hitaampana. Kroppa ei ole enää nuori ja jäntevä, vinha ja vikkelä. Vaikka pää sanoo hanaa, kroppa sanoo enempää ei lähde.
6.6. tuli kuitenkin sorsa. Ja psykoosi ja transsi. Molemmat. Minä roikuin hihnoissa ja pojat örvelsi, keuhkosi ja tempoi. Ehkä ajattelin, että joku kuitenkin jossain videoi ja sorsa on "Jani-Petterin lemmikkisorsa ja nyt koirani syövät sen".
En tiedä millaisia asvalttijarrutuksia Kehä III:n tuntumassa tehtiin, ainakin Samuilta ja Caprilta lähti jarrunappuloista siivuja. Mauilla sensijaan paukkui olkanivelet - onko alttius (?????) ja päivän-parin päästä alkoi ontuma.

Talvio kutsui.
Ortopedin pakeilla olkanivel kuvattiin ja ultrattiin ja tulehdushan se siellä. Vuosi sitten oli vasen olkanivel, nyt oikea. Mauin kilpailu-ura oli sitten siinä. Ja sorsastusura toki myös.

Tahdonkin nyt kiittää teitä ihan jokaista, jotka olette auttaneet ja tukeneet meitä yhdessä Maukun kanssa maasto- ja rataurallamme. 

Teitä on paljon.
Muutamia mainitakseni kiitoksia sataa Antille,  Marjaanalle ja Jukalle, Eevalle, Miskalle ja teille kymmenille muille, jotka neuvoitte, vinkkasitte, autoitte ja tuitte meitä monin eri tavoin; 100% näyttelylinjaista koiraa!
Mauin rataura kesti peräti 6 kautta - mikä on upea saavutus näyttelylinjaiselle. (Ja LTV2-koiralle)  
Sen PB-tulokset/vuosi olivat (ylpeydellä listaan!!)
2018 19,59 s
2019 19,49 s
2020 19,45 s (harjoitusaika)
2021 19,57
2022 20,14 (loukkaantuminen 06/22)
2023 21,71 (loukkaantuminen 06/23)

Maui opetti minulle, että kaikki on mahdollista. 

Lähes kuusikymppinen omistaja pystyi juoksemaan juoksumatolla 3 km (!!!) ja vaikka marssimurtuma vei minut(kin) ortopedille ja juoksumatto oli pakko pysäyttää - pysyin silti Mauin vauhdissa.
Lenkkeiltiin, juostiin frisbeen perässä, uitiin ja tepasteltiin neulaspoluilla. Tätä kirjoittaessa herkistyn, silmiin tulee vettä - sillä kaikki oli IHANAA, ja nyt kaikki jää taakse ja meidän pitää luopua harrastuksesta mistä Maui nautti täysin siemauksin. (pyyhkii kyyneleitä) Hemmetin elämä, kun se on luopumista. Toivoa, iloa  - ja sitten luopumista. 

Meidät otettiin aina älyttömän hienosti vastaan juoksuharrasteissa ja saimme kokea parhaimmillaan suurtakin kannustusta ja isoja sylejä joihin tulla mennäksemme HVK:n pehmeälle nurmelle. Edustimme omaa kerhoa niin ylpeästi!

Maui ei ollut/ole vain kaunis, vaan se oli/on (hemmetin) kyvykäs myös radalla ja maastossa.
Sen liioittelematon rakenne ja nopeusgeenit tekivät siitä kelvollisen juoksijan, jonka KV-aika oli vain joidenkin sadasosasekuntien päässä. Ja joskus tuurikin kiersi meidät kaukaa. Oli persiissä ja kaulassa roikkumisia - mutta Mauin juoksupää kesti kaiken. Ihan kaiken. Sen vietti oli/on täydellinen ja Maui oli kysytty kaverikoira koejuoksuihin. Niihinkin aina ylpeydellä suunnistimme.

Nyt Maui on sairaslomalla.
Ja vaikka Talvio sanoi joltisenkin piutpaut "alttiuksille", että "ei tämä ole vielä mitään" tjsp niin jatkossa Maukkuli jahtaa vain frisbeetä ja piehtaroi päälle lokinkakassa. Siitä se tykkää. Eau De Lokki. 

Oma dippaukseni juoksu-uralle oli lyhyt mutta intensiivinen. 
Olen vain äärimmäisen otettu, että minulle SUOTIIN Mauin kaltainen kultakimpale. Sillä Maui oli/on pelkkää kultaa!

kuva Googlen kuvahaku

Tänään, 17.6., suunnistimme Ravijoelle - alun perin mukana piti olla koko trio, mutta sairaslomalainen Maukkuli jäi kotiin lepuuttamaan.

Capri, Ballenbreich Gigalum yllätti varasertin verran - semminkin, että sijoittui AVO-luokassa toiseksi. PU-kehässä vetosi irkkutuomariin niin, että ykköseksi tullut jäikin nyt Caprin taakse. Samppa Linna, Collooney Poker Player, kipitti valioluokassa neljänneksi ja hienosti kipittikin. 

Kaunis Cielo Nocturno Bittersweet, tänään Virolahdessa ERI/2 SA 

Kaiken tämän päälle.

Nousee kiitollisuus - ja uskollisuus - rodulle, joka vei minut mukanaan 33 vuotta (!!) sitten. Niin moneen olen koirineni päässyt mukaan, paljon on koettu, reissattu, opittu. Jokainen koirani - myös toki basenjini ja greyhoundini - ovat tehneet minusta aina hieman paremman (?) ja oivaltavamman koiranomistajan. Jokainen koira kasvattaa, koira kerrallaan, koiraymmärrystä, osaamista, koiranlukutaitoa. En voisi olla kiitollisempi - kaikista rakkaistani, joita minulle on suotu. 

Kiitos kuuluu teistä jokaiselle - koirilleni ja kanssakulkijoilleni.
Jäätävä kiitollisuus.
Vaikka elämä on luopumista - se on myös saamista. Joka tuntee yhteyden ja yhteenkuuluvuuden koiransa kanssa tuntee jotain todella tärkeää ja koskettavaa.  

Vaikka luovun nyt (rata)juoksuharrastuksesta, vaalin aina sitä  huikeaa TUNNETTA, mikä yhdessä Mauin kanssa koettiin, 22 kertaa (!). Hitto, että se oli hienoa, jokainen kisa, jokainen suoritus. Melkein mietin, että ansaitsinko sen, noin hienon koiran? 

Huhhuh. Nyt vähän serlaa kyyneliin ja sitten lenkille. 

Toukokuun turinat kesäkuussa.

Ollaan huideltu näköjään koko toukokuu ilman postauksia Bloggeriin. 
Siinähän kävi niin, että Ystävämme Yskä osui niin sanotusti tuulettimeen, tai keuhkoon paremminkin. Astmaatikkona kun alkaa flunssan iskiessä keuhkoputket supistella, muodostaa vinkunaa ja pinnallista hengitystä. 
Peijaksesta löytyi onneksi apu ja sain hengittää tujumpaa lääkettä suoraan keuhkoon ja vinkuna alkoi pikkuhiljaa hellittää. Yskin kaikenkaikkiaan 19 päivää. Pääsin myös yskimään aina Saloon ja Tuomarinkartanolle asti. 

Pikkuhiljaa pääsin takaisin myös kuntopyörän satulaan ja sain toukokuussa aikaiseksi 70 km kerhohuoneen natisevalla ja väsymättömällä pyörällä.
Yhden kerran pulahdin Hakunilan uimahallin altaaseen - siis kerran koko kuukauden aikana!

Mutta rakkaat koirani.
Kukaan ei valittanut vaikka lenkit lyhenivät pahimman yskän ollessa päällä. Lima rohisi ja irtosi kuin ketjutupakoitsijalla konsanaan. Melkein oma rohiseminen jo alkoi ärsytyksen lisäksi VÄSYTTÄÄ ja kyljetkin (kylkiluut?) kipeytyivät. En muista kuunaan yskineeni näin paljon.

Sain kuitenkin toukokuussa aikaiseksi 160,3 (reipasta?) kävelykilometriä.
En ole ihan varma, miten siitä suoriuduin, sillä muistikuvia ei ole muuta kuin siitä röhöyskästä. 

Jotain näyttelyitä ja kinkereitä toukokuussa kuitenkin myös käytiin.
Kovin paljon niistä ei ole muistijälkiä.
Muistan lähinnä yskineeni. Haha.
Tein pitkästä aikaa leppoisat kehiskeikat niin Kartanolla, SPL:n näyttelyssä kuin Westie-erkkarissakin. Enää ihmettelen vain, että miten olen koskaan SUOSTUNUT kirjoittamaan kynällä? :D

Toukokuu päättyi Maukun ratakisaan 31.5. Kartanolla.
Enää ei nopeusgeenit jyllää kuten nuorella orhilla. Viimekauden olkanivelen junttura lienee jättänyt jälkensä kuten myös jääkaapin edessä päivystäminen. Lihassyyt eivät ole enää nuoren koiran vaikka minulle toki sanottiin, että "jotkut tekevät vielä uusia ennätyksiä 6,5-vuotiaina". Lucky them. Mutta Maukkulin olisi pitänyt olla alusta asti jossain Rockettes Akatemiassa, PT:n ohjauksessa ja Yksilöidyn Ruokailun Neuvonnan piirissä. Hakunilan ostarin ympärikävely ei tosiaankaan riitä. Vaikka vuonna 2022 marssimmekin vehmaissa maisemissa reippaat ~ 2000 km. Aina voisi tehdä enemmän, paremmin ja tehokkaammin. Mitäs olen/olemme vätyksiä.
Maukulle + 2 sekuntia "huonompi" kellotus sen parhaasta. Mutta hei, koira oli innokas, iloinen ja pinkeä oma itsensä!

Mistä pääsemmekin riittämiseen tai riittämättömyyteen!
Minulla on ollut onni omistaa toinen toistaan ihanampia ja persoonallisempia koiria rodussa nimeltä whippet. Nyt haluan korostaa - koska olen lapsesta saakka jäänyt likipitäen kokonaan ilman kannustamista ja kehuja - että Jokaisessa Meissä on Jotain/Paljon hyvää. Me ja Meidän Koirat Riitämme.

Tämä - hyvät ominaisuutemme/koiramme hyvät ominaisuudet - jäävät usein kaiken kritiikin alle. 
Milloin olemme liian äänekkäitä, hillittyjä tai riehakkaita. Ainahan on jotain purnaamista. Kehtasikin mennä, tehdä ja sanoa. Minä en olisi (kehdannut, tehdä ja sanoa). Koiramme tasapainokaan ei riitä, koska taka-askel on ahdas. Luonne on hyvä, mutta jokin kohta koirassa menee alle suositusten.

Huomaan ikääntyessäni, että pahat muistot ja äkkinäinen oman mielentilan lasku vaanii aina. 
Vaikka kuinka uskot ja luotat itseesi - ja omiin koiriisi, voi yhtäkkinen "vastakommentti" suistaa hetkeksi raiteilta. Ja mielen mustaksi. Olemme kaikki herkkiä ja haavoittuvia vaikka muuta väittäisimme. Omista koiristamme kumpuava herkkyys ja niiden persoonallisuudet koskettavat meitä usein kilpaa kritiikin kanssa. Koko koiran iän ja läpi yhteisen tekemisemme käymme köydenvetoa. Mitä rata-, maasto- ja näyttelytuomarit ovat mieltä ihanuuksistamme. Ja joukkoonhan sopii toki Petotestaus® ja vaikkapa kantarellin tuoksuntunnistusvoimakkuus. 

Ja vaikka pidät oman koirasi kevyestä tavasta liikkua arjessa se päättääkin tänään kehässä peitsata ja lopulta huomaat, että koirasi "ei ymmärrä" miksi kehää pitää kiertää kahdeksasti ja lopulta se aktivoituu pompsahtelemaan  kontrolloimattomasti  kuin olisi töissä karjalanpiirakka-liukuhihnalla, joka jätättää.
 
Tiedät koirasi olevan "hyvä" mutta et saa siitä parasta esiin ja jokin hemmetin väärä juoksutahti "pilaa kaiken" tai ainakin vaikeuttaa sijoittumista kärkipaikoille. Ilman namia ei ole hyvä mutta namin kanssa on vielä pahempi. 

Lisäksi vielä kauneus on katoavaista.
Sekin. Kerran kaunis ja tasapainoinen, jäntevä ja puhutteleva koira muuttuu vanhemmiten laiskimukseksi tai osoittaa kaikin mahdollisin tavoin haluavansa olla mieluummin kotona Rustan tiheästitikatun päiväpeiton uumenissa.  

Ikuinen dilemma.
Aina on väärä koira näytelmässä. Olisi pitänyt olla Palle tai sitten Polle. Nyt oli Pille. Pillellä on liian pitkä lanne, Pallella olisi ollut lyhyempi. Polle olisi liikkunut kuin juna kun Kille huitoo innostuessaan etujalkojaan kuin heinänniittokone. 

Mitä enemmän kritisoit koiraani, sitä enemmän silmäni avautuvat arjessa elämisellemme, pienille tilanteille ja niille pienille pylväille, joita itse asetan. Ensin hyppäämme vatsallemme veteen, sitten opettelemme menemään pää edellä. Jossain vaiheessa uskaltaudumme kolmeen metriin ja vaikka NYTKIN tulisimme vatsallemme, ei haittaa. Tätä fiilistä haen, sen perässä olen.

Whippetissä on kaikki.
Se on liioittelemattoman kaunis siluetteineen. Pehmeitä linjoja, kauniita kurveja, eleganssia ja voimaa samassa paketissa. Se liikkuu kevyesti (silloin kun se ei peitsaa) ja sillä on parhaimmillaan hyvin terveet mennentullen-liikkeet. Tuomari saa koskea, katsoa kaikki hampaat ja sivellä ja hivellä sen läpi. 

© Kuvauksellista

Ainiin.
Ja whippetin omistajat on ihania. Rytmikkäitä ja leppoisan lupsakoita.

pic by Kati Kanerva

Rodussamme on ihanaa variaatiota.

Osaamista ja intoa moneen. Ylpeä saa olla ihan tavanomaisella tiistailenkillä kun omistasi yksi syöksyy halimaan ja pusimaan paikalliset puliukot.
Lopulta arki määrittää yhteiselämäämme ja kun huomenna taas korjaan koirieni kakat pihamaalta, niiden levittämät lelut lattioilta, suoristan matot - huomaan olevani onnellinen ja etuoikeutettu saadessani omistaa luojan luomusta nimeltä whippet.