23.11.2019

Pitkästä aikaa: Kenzolan lehdistökatsaus.



Heinäkuinen (!) Koiramme-lehti tarjosi taas pientä ajatuspähkinää otsikolla Onko koiralla mielenterveysongelmia?
Anne Myllerin kirjoittamassa jutussa on haastateltu koirien käytösongelmiin perehtynyttä eläinlääkäri Kristiina Torpia.
- Monet käytöspotilaideni omistajista ovat panostaneet valtavasti koiransa koulutukseen ja yrittäneet ratkoa ongelmia jo monin tavoin ennen eläinlääkäriin tuloa. Koko perheen jaksaminen voi joutua todella koetukselle haastavan koiran kanssa, joten toivoisin omistajien uskaltavan hakeutua luokseni herkemmin, Kristiina Torp toteaa.
Edelleen uskotaan laajasti, että koiran epätoivottu käytös johtuu aina tavalla tai toisella omistajasta. Milloin syytetään huonoa koulutusta, milloin liian vähäistä liikuntaa tai puuttuvaa johtajuutta. On muistettava, että koiran luonteella ja perimällä on valtava vaikutus kokonaisuuteen.

Eläimillä ei toistaiseksi puhuta mielenterveysongelmista, vaikka monien käytöshäiriöiden on osoitettu vertautuvan ihmisten psyykkisiin häiriöihin. 
Ongelmilla on samanlainen geneettinen tausta, osin yhtenevät oireet ja ne vastaavat samoihin lääkehoitoihin kuin ihmisten mielenterveysongelmat. Torp kuitenkin muistuttaa, etteivät kaikki koiran ongelmalliset käytökset kumpua pahasta olosta.
- Omistajan mielestä pupun perään karkaaminen voi olla hyvinkin ikävää käytöstä, vaikkei koira kärsi siitä lainkaan. Päinvastoin se nauttii päästessään toteuttamaan lajityypillistä saalistustarvettaan.
Joskus kuitenkin koiran pahoinvointi johtuu ympäristöstä. Esimerkiksi liikunnan ja virikkeiden puute saavat monet koirat ryhtymään tihutöihin tai huomionhakuiseen riehumiseen. Vastaavasti liiallinen viriketulva voi sekin johtaa yliaktiiviseen käytökseen ja rauhoittumisvaikeuksiin.
- On tärkeä erottaa, missä mielentilassa koira on tuhoja tehdessään. Jos lemmikki joutuu paniikkiin aina jäädessään yksin, on kyseessä vakava hyvinvointiongelma, jota kutsutaan eroahdistukseksi. Sen sijaan vain tylsistyneenä huonekaluja nakertava koira ratkoo jo ongelmaansa keksimällä tekemistä.

Käytöshäiriöiden yleisyys vaihtelee roduittain, joten alttiuden häiriön kehittymiseen uskotaan periytyvän. 
Ympäristötekijöillä on kuitenkin suuri merkitys käytöksen puhkeamisessa, eli altiskin yksilö voi suotuisissa olosuhteissa kehittyä tasapainoiseksi koiraksi. (!) Vastaavasti huonommissa olosuhteissa isompi osa koirista oireilee käytöksellään.

Torp uskoo, ettei yhtäkään rotua ole tarkoituksella jalostettu araksi tai käytökseltään ongelmalliseksi. Usein rodussa yleistyneet ongelmat ovat ilmaantuneet halutun ominaisuuden kylkiäisenä.
- Alun perin kukaan ei ehkä ole edes huomannut eroahdistusta, kun työkoirat ovat kulkeneet koko päivän paimenen mukana. Niiden ei ole tarvinnut odottaa yksin kotona pitkiä aikoja kuten nykyään.

- Hevosten parissa on tehty tutkimusta kilpailumenestyksen ja käyttäytymisen yhteydestä. Tutkijat ovat todenneet, että nopeita suorituksia vaativissa lajeissa menestyvillä kilpahevosilla on muita suurempi alttius stereotyyppiselle käytökselle. Syyksi on arveltu, että näissä lajeissa tavoiteltu reaktiivisuus altistaa liioitelluille reaktioille myös arjessa. Koirilla vastaavaa ei ole tutkittu, mutta tulokset voisivat hyvinkin olla samansuuntaisia.

Usein omistajat häpeilevät tunnustaa koiransa käytöshäiriöitä, koska pelkäävät sen leimaavan lemmikin ongelmakoiraksi.
- Käytöshäiriöistä huolimatta koira on varmasti rakas lemmikki ja sillä voi olla muilta osin oikein kiva luonne. Ei äänipelko tai hännänjahtaus määrittele koiraa sen enempää kuin nivelrikko tai muu fyysinen vaivakaan. Se on vain yksi ominaisuus koirassa.
---------------------------------------------------------------------------------

Muutama oma kommentti yllä olevaan tekemääni tiivistykseen.

On hyvä, että jutussa tuodaan esiin perimän ja alttiuden vaikutukset. Mikään ei - taaskaan - ole mustavalkoista ja kaikki vaikuttaa kaikkeen. Niin kuin aina koirien ollessa kyseessä.
Itselleni oli valtava MÖRKÖ ihan vuosikausia harrastusurani alussa sana; hermorakenne. En oikein edes tiedä tai muista miksi se sana oli minulle niin vastenmielinen. Sittemmin olen kuitenkin joutunut joustamaan ahdasmielisyydessäni ja toteamaan, että koirilla on hyvinkin erilaisiA hermorakenteitA ja aihioitA, joihin me sitten omistajina törmäämme ja teemme parhaamme.
Whippet on siitä "hauska" rotu, että siinä esiintyy ns. luonteen lapasmallia ja sitten taas toisaalta terävämpää ja syttyvämpää sytytyslankamallia - ja näiden ääripäiden ristiaallokossa me omistajat sitten seilaamme ja koitamme luovia. Luonnollisesti kaikki välimuodot ovat myös olemassa, ettei nyt kukaan luule, että rotumme rakentuu vain näistä luonteiden ääripäistä.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen saanut omistaa jo 12 whippetrodun yksilöä. Kuinka ollakaan, ensimmäiseksi whippetikseni osui ns. Ihmisen Mieli -tyyppinen koira ja sittemmin on ollutkin lapasta, terävämpää, hermostuneempaa, ääniherkkää, "tavallista herkkää", innostuvaa, stabiilimpaa, peruskoiramaisempaa, monisyisempää - ja ihan kaikkea siltä väliltä. On ollut valtava rikkaus omistaa ja tutustua niistä jokaiseen ja oivaltaa niiden moninaiset luonteiden nyanssit.

Kun Torp mainitsee jutussa yllä "huomionhakuisen riehumisen" minulle tulee mieleen omasta laumastani myös ihmisten erilaisuus ja erilainen katsantokanta asioihin. Kun Maui raapii lenkin jälkeen sohvaa ja hinkkaa siinä itseään (takin riisumisen jälkeen) on se kämppäkaverini mielestä ei-toivottavaa ja estettävää käytöstä kun taas minun mielestäni käytös on "normaalia ja ymmärrettävää". Sittemmin kun kämppis osti uuden sohvan hän "estää" käytöksen istumalla itse sohvalla lenkin jälkeen. Nyt koira hakeutuu portaiden alla olevalle pedille ja "petaa" sitä etutassuilla voimakkaasti sekä pyrkii piehtaroimaan siellä. Käytös on jälleen kämppiksen mielestä ei-toivottavaa, kun taas minä näen siinä koiran nokkeluuden; se hakeutui nyt sohvalta (estetty) sinne, missä se voi ilman puuttumista "karkoittaa kutkuttavan tunteen ihollaan".

Kyse on siis monesti myös näkemyseroista. Kun minä ymmärrän vaikkapa taas omassa laumassani Balin pelkoaggressiivisen käytöksen tietyntyyppisiä koiria (mustat, pystykorvaiset, tuijottavat; haastavat) kohtaan ja sympatiseeraan sitä sen taustasta johtuen (useita päällekarkaamisia koiran ollessa 5-6 -kuinen) saattaisi moni "vaatia" koiraa olemaan reagoimatta kokonaan. Omassa toiminnassani vältän saattamasta koiraa alttiiksi tuijotustilanteille ja avaan namibaarin, kun 17 rottweileria kävelee ohitse; ei mitään ongelmaa.  Uskon, että moni olisi vastaavassa tilanteessa "vihainen" koiralleen; "miksi käyttäydyt näin, etkä pysty kohtaamaan mustaa, pystykorvaista koiraa rinta rottingilla". Minä en pysty tätä vaatimaan, koska koen, että koiran "normikäytösmalli" on rikottu useiden päällekäyneiden koirien toimesta. Herkkänä koirana Bali ei pysty vastaamaan tuijotuksiin esim. vältellen tai väistellen, vaan se reagoi. Ja huom. Pienen nuuskuttelun jälkeen se on; Aijaa, sä olitkin harmiton.

Onkin pystyttävä erottamaan se käytös, joka JUONTAA (usein) jostain ja pohdittava sen (käytöksen) syitä, ennen kuin "tuomitsee koko koiran". Tottakai me selittelemme omaa koiraamme, joka on tietysti ymmärrettävää, mutta aina selitykset eivät ole loogisia tai "sovi omaan käsityskykyymme", mutta se selittäjälle suotakoon! Kuka sen koiran tuntee lopulta parhaiten ellei oma omistaja?

Joskus taas näemme sosiaalisessa mediassa hassunhauskoja tuhovideoita tai -kuvia. Eipä näistä oikein voi syyttää muuta kuin omistajaa. Jos toistuvasti roskikset on levitelty, vauvan vaipat imeskelty ja silputtu ja kaukosäätimet syöty - niin "mitäs läksit" - eli jätit em. tuotteet saataville. Mieleeni tulee traaginen vuosi 1990, jolloin menetin 2 basenjiani penikkataudille. Olin ilman koiria muutaman kuukauden siinä hötäkässä, mutta silti, AINA kun lähdin töihin, laitoin kaukosäätimet ja puhelinvastaajat sun muut silloiset härpäkkeet kirjahyllyyn ja ovien taakse. Pois-siivoamistoiminto oli minussa niin syvällä selkäytimessä, että vaikka koiria ei ollut, tein sen silti.

Mielenkiintoinen asiantuntijakommentti tuo "altiskin yksilö voi suotuisissa olosuhteissa kehittyä tasapainoiseksi koiraksi". Minulla on kokemus myös tästä. Hupi oli herkkä koira, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa vähän "omassa kuplassaan" ja vuodet totisesti osoittivat tästä koirasta aina ja vain uusia, upeita, varmoja piirteitä - jotka piti vain kaivaa esiin. Sellainen sipuli se oli. Kuorimalla kärsivällisesti, tukemalla, kannustamalla ja kehumalla siitä tuli yksi upeimpia - ellei upein - koira luonteensa puolesta, jonka olen koskaan omistanut. Äärimmäisen varma, itsetietoinen ja rehti, ryhdikäsluonteinen ja vakaa.

Mielenkiintoinen artikkeli, joka herätti paljon ajatuksia. Loppujen lopuksi kyse on "vain" siitä (?) miten me reagoimme koiran ei-toivottuun käytökseen ja miten me pystymme ohjaamaan sitä "oikein", kohti sitä käytöstä, jota me siltä toivomme. Jos koira ei heti vastaa korjauspyyntöömme, eikö se ole meidän tehtävä muuttaa kurssia ja hakea uusi innovaatio suhteessa koiraamme, eikä päinvastoin?

Minulle itselleni riittää lenkillä esim. väistäminen, varsinkin kun siihen on mahdollisuus. Jos mahdollisuutta ei ole, huomaan turhautuvani ja alkavani huudella koirakolle, joka jää seisomaan paikalleen ja estää nyt MEIDÄN liikkumisen eteenpäin. Jotenkin näistäKIN tilanteista on aina selvitty, enkä koskaan pelkää niissä pistää itseäni alttiiksi; "oletko menossa suoraan, oikealle vai vasemmalle"? Ja kun vastaus on: "tulkaa vaan, tää ei liiku" niin minähän kerron aina, että "tuijottava ja paikallaan seisova koira on UHKA".

Ymmärrä koiraasi. Ja jos et ihan heti ymmärrä, niin muista aina se, että sipulissakin on monta kuorta, ennen kuin se sisin sieltä löytyy ja paljastuu! Mikään koiran kanssa ei - yleensä - ole yksinkertaista. Kokeilemalla ja oivaltamalla tie seesteiseen ja molemminpuoleiseen ymmärrykseen ja yhteiseloon löytyy. 

kuva: © Juulia Pitkänen

2.11.2019

Kumman pitää muuttua - sinun vai koiran?

Aika-ajoin koiralliset ystävämme tarvitsevat apua ja neuvoja. 
Heidän eteen voi tulla yht'äkkiä tilanne, jota "ei ole tapahtunut koskaan aiemmin".
Onpa sama käynyt itsellenikin. Ei ole mikään salaisuus, että olen omistanut useamman erityisherkän, sensitiivisen, pehmeän ja reaktioherkän koiran.

Jostain syystä olen jokaisen heistä kanssa lähtenyt "tutkimusmatkalle", sinne neuvon teitäkin! Haasta koirasi, haasta itsesi! Ymmärryksen ja oivalluksen kautta löytyy yhteiset askelmerkit ja synergia -syyttelyn ja epätoivon sijaan!

Usein koiraa aletaan määritellä, lokeroida ja ylianalysoida.
Se tekee niin, koska se kostaa. Se on pettynyt ja reagoi siksi näin. En ymmärrä, kun kaikki on hyvin ja arki rullaa, miksi se menee shokkiin. Koira pelkää sadetta ja tärisee, kun läheisellä tietyömaalla räjäytellään.

Aikoinaan oma äitini - kuten hänen uusi aviomiehensä - "pettyivät kun molemmat muuttuivat".
Ikäänkuin uuden avion olisi pitänyt olla stabiili tila. Jos edellisissä liitoissa oli ollut pettymyksiä, uuden liiton olisi tullut muokata "kaikki uusiksi" ja uuden, eheän rakkauden olla eheää alusta loppuun, muuttumatonta, pysyvää tilaa?

Ja koiran tulisi olla ikävuosilla 1-15 presiis samanlainen aasta ööhön? Pennusta aikuisuuteen?

Olen kuitenkin näin 55-vuotiaana iloinen, onnellinen ja otettu siitä, että KOIRANI OVAT HAASTANEET MINUA
Eihän elämäkään ole kokoajan tasapaksua, rusinapullaa, auvoa ja auringonpaistetta? Koirat nyt ovat erilaisia, vaikka ne olisivatkin samaa rotua. Yksi on vahva ja hötkyilemätön, toinen empii, miettii ja arkoo, kolmas on tasapaksu maanantaipainos. Kaikki yhtä ihania - ja samaa rotua.

Koira on siitä ihana ja vallaton kumppani, että se on eläin. Ja eläimet ovat joskus arvaamattomia ja yllätyksellisiä. Katso vaikka luontodokkari!
Koira a) on käyttäytynyt 18 kk tietyllä tavalla. Sitten se alkaa jahdata kärpäsiä ja pelätä kattilan kansien pauketta.
Koira b) alkaa kuusivuotiaana pelätä ääniä ja virtsata sisään.
Nämä ovat vain karkeita esimerkkejä. Todellisuudessa jokaista käytösmallia edeltää aina JOKIN. Ainakin kasvu- ja käytösaihiot. Ja voin sanoa omasta puolestani, että Tuo Jokin jää meiltä usein havaitsematta.
Olen nähnyt ja kuullut liian monta esimerkkiä - vaikkapa läheinen naapurini; valtava piha, jota pariskunnan labradori pitää omanaan. Menepä siitä whippetien kanssa ohi. Ohitus kestää helposti 5-10 minuuttia, koska koko sen ajan, kun yritän päästä ohi, labradori keuhkoaa ja keulii pihan aitaa edestakaisin.
Sen on annettu tehdä sitä koko elämänsä. Luultavasti kyseisen labbiksen koko elämän kohokohta on vetää aitaa eessuntaas.
Usein "hassunhauska" - voi kun se on ihana, kun se suojelee meidän pihaa - ajatusmalli alkaa ruokkia itse itseään. Alun pari haukkua ja vahtimistörö muuttuu pian muotoon - A. Sunkvist laumoineen ei tahdo päästä pihan ohi.  

Kumpi on "väärässä"?
Ei tietysti kumpikaan. Näöllä metsästävä whippet keulii keulimasta päästyä, kun taas "saalis" keuhkoaa aitaa ees ja taas. Itseänikin ärsyttää. Omistajia ei tietenkään näy missään. Jos joskus on näkynytkin, niin heidän mielestään "tämä on meidän tontti ja koira vahtii sitä".

Siinä missä koira on yksinkertainen eläin ja sen maailma on simppeli vietteineen, vaistoineen, hajuineen ja aistimisineen - me ihmiset olemme complicated.
Meillä on kiire, me menemme, väännämme, tulemme, chattaamme, mesetämme, soitamme, puhumme, hiihdämme, juoksemme, harrastamme, on töitä, lapsia, kotityöt, aktiviteetit, touhut ja äksönit.
Koira taas on eläin, joka pyrkii kaikessa tekemisessään rentouteen ja rauhaan. Koira EI halua höseltää stressissä vaan se haluaa, että asiat ovat selkeitä, arki on tikissä ja meno on beisikkiä. 

Olen tähän ikään kuullut lukuisia esimerkkejä siitä "kun se ei koskaan ennen". 
Ja lisäksi siitä, kuinka me ihmiset - minä mukaanlukien -selitämme meidän eläimiä. Se tekee niin koska - ja se käyttäytyy siksi tuolla tavalla, koska me/ympäristö/tavat/mallit jne yms.

Pahimmassa tapauksessa meidän koirat "kostavat", ne "tekevät tarkoituksella tuhojaan" ja "ne toimivat niin, koska kissa/naapuri/tietyömaa/asvalttifirma/putkimiehet/auringonpaiste/paha mieli/naapurit ikkunan takana" jne loputtomiin.

Selittelyjen sijaan  - toki niille on aina sijansa - voisimme miettiä, mitä ME voisimme tehdä suhteessa koiraamme. Kumman tulisi muuttua? Voisimmeko me muuttaa ajattelumalliamme ja suhtautumistamme koiraamme? Miksi vaadimme aina koiralta?

Joskus muutos voi olla hyvin pienen asian takana. Mutta Sinun tulee olla aina osa muutosta. Niin se menee. Tee jotain toisin. Haasta itsesi suhteessa koiraasi ja koirasi suhteessa itseesi. Muuta tapoja ja rutiineja!

Omien erityisherkkien koirieni kohdalla - ja erityisesti Virin kanssa - aloin vasta jossain ikävuosien 6-7 kohdalla nuotittaa sen erikoista tapaa juosta rivitaloamme ympäri. 
Vaistosin syyn ja jopa selitin sen "parhain päin" (koira pakeni piha-aidan yli meteliä, josta se stressaantui) tajuamatta ensin, että "rivitalomme ympärijuoksu rauhoitti sitä". Ymmärsin sen jollain tapaa kyllä, mutta meni useampi vuosi, ennen kuin Koiramme-lehdessä koirien stressiin erikoistunutta henkilöä haastateltiin ja hän kertoi "juoksemisen olevan oiva tapa koiralle purkaa stressiä".
Sittemmin all made sense. 
Viri saattoi läähättää auton takapaksissa ensimmäiset 30-40 kilometriä kalteria purren ja kun tajusin päästää sen n. 40 km:n kohdalla huoltoaseman pellolle juoksemaan, saatoimme ajaa seuraavat 100 km ilman mitään ongelmia.
Hupi hakeutui nuorempana imuroinnin aikana olohuoneen pöydän alle. Kun imuri suljettiin, se viipyi vielä viitisen minuuttia pöydän alla "ajatuksiaan järjestellen" ja tuli sitten pöydän alta pois "dippadappaduidaa"-henkisesti.
Miksi emme soisi koirillemme näitä "ajatusten järjestelyjä" ja "stressin purkuja"? Ja jos meillä on lauma, pitäisikö kaikkien koirien käyttäytyä samalla tavalla. Arki voi toki olla kaikille sama ja perheen tarjoamat aktiviteetit ja "stressitasot" samoin, mutta koiramme kokevat sittenkin kaiken eri tavalla!

Tämä on ollut itselleni suurin oivallus kaikkien koirieni kesken.
Niitä tulee väkisinkin verranneeksi ja ajatelleeksi äkkiä, että basenji on basenji, dalmis dalmis ja whippet on aina whippet. No ei ole. Vaan koira on aina koira, oma persoonallinen itsensä.

Herkkä koira reagoi eri tavalla kuin kovahko lajitoverinsa. On koiria, joita ei hätkäytä mikään. Muistan aina, kun kiikutin Pupu-greyn huoltoaseman parkkipaikalta kohti kotiani. Hyvä, kun koira hengitti matkan aikana. Se oli niin tyyni ja rauhallinen.  Olin ihan että jee, kuinka hötkyilemätön, lungi koira. Todellisuudessa koira oli varmastikin aivan paniikissa. Koska kotonani se ei uskaltanut tulla olohuoneeseen, jos TV oli päällä eikä se suostunut mm. kävelemään parkkipaikalla autojen välistä.

Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Kaikkien koiravuosieni jälkeen - ensimmäisen koirani sain 1984, voin vain todeta, että älkää yksinkertaistako koirianne. Koirat ovat joskus viettiensä ja vaistojenkin varassa toimiessaan hieman eksyksissä ja hakevat the best they can be. 

Lopunkaikkea paras tapa muutokseen koiran kanssa on muuttaa omaa käyttäytymistäsi suhteessa koiraasi sen sijaan, että odotat sen viiden ikävuoden jälkeen, että koirasi muuttaa käyttäytymistään suhteessa uusioperheeseesi, uuteen aviomieheesi, uuteen asuntoosi, uuteen asuinalueeseesi, uusiin työaikoihisi, uuteen autoosi, uusiin huonekauluihisi, uusiin lajikumppaneihin, joita olet tässä kaikessa muutoshässäkässä myös lisännyt.

Koira on eläin. Ei enempää eikä vähempää.


kuva © Juulia Pitkänen