Vuoden viimeiset statistiikat - kilometrit, portaat ja uimahallivisiitit!

Minulla on paha, myötäsyntyinen tapa laskea kaikkea.
En tiedä, mistä se juontaa, mutta muistiinpanot kalenteriin ja vihkoon pitävät jotenkin ajassa, kartalla - ja niiden myötä voi aina tarkistella ja tutkia jälkeenpäin tapahtumia ja menojaan.
Ja palata vielä kerran menneeseen vuoteen numeroiden myötä:

löysin Outi Kyntöahon, entisen jousiammunnan olympiavalmennettavan vetämän Lylleröjumpan reilu vuosi sitten, vielä vuoden 2017 puolella. Jumppa veti alusta asti imuunsa ja mukaansa ja leppoisa, letkeä meininki, jossa jokainen jumppaaja sai mennä omaan tahtiin, omien resurssien mukaan jatkui läpi tämän vuoden.
Musiikki soi, jumpattiin 45 sekuntia jokaisessa jumppapisteessä, välillä soveltaen ja omia liikkeitä kehitellen, välillä venytellen ja välillä taas kovemmalla sykkeellä. Siellä me aikuiset, lylleröt, polvivaivaiset, jäykkäniskaiset ja kadonneita lihaksia metsästävät neidot vedettiin välillä railakkaaksi riehunnaksikin ja esitimme olevamme "risteilyllä tai supermarketissa". Juostiin hyttikäytävillä, esitimme tanssivaa karaokea, fanitimme tanssilattialla Tauskia, kävimme taxfreessä kurottelemassa ylä- ja alahyllyjä. Ja naurua riitti. Supermarketissa punnitsimme tomaatteja, jonotimme ja juoksimme myymälävarasta kiinni.

Jumppa jatkui koko vuoden ja ehdin jumppandeerata ryhmässä 30 kertaa.
Jumpan innostamana aloin myös juoksahdella, ensin ihan intervallityyppisesti, sitten kilometrin mittaisia spurtteja - kovin paljon yli kilometrin ei vasen pohkeeni antanut mennä vaan alkoi kipuilla - Ullan kanssa kuitenkin juoksimme reippaina tänä vuonna yhteensä 31 lenkkiä!
Jumpan ja juoksemisen myötä alkoi myös uinti-innostus. Startissa auttoi taas Outi, kiitos! - vesijuoksua ja uintia harrastin tänä vuonna yhteensä  23 kertaa.
Eikä tässä vielä kaikki.
Hevoshaantien portaat olivat kiehtoneet minua pitkään ja niinpä aloin kavuta niitä ensin Ullan kanssa ja vuoden viimeisimmät treenit myös itsenäisesti. Portaita on yhteensä 100 kpl ja treeneissä olen mennyt niitä kaikkea välillä 3-6 kertaa. Lasken tietenkin vain nousut - enkä hyppele, enkä juokse, kiipeän vain. Portaita kapusin tänä vuonna 25 kertaa.
Yhteensä 109 LISÄliikuntakertaa - juoksua, jumppaa, uintia, vesijuoksua, portaita - go to way, kuten eräs liettualainen sanoisi.

Tähän sitten vielä normaali arkiliikunta, eli koirien kanssa tepastaminen.
Jäimme hieman viimevuoden tuloksesta, mutta lenkkejä kertyi kuitenkin hienosti, 2039 km (viime vuonna 2052) - kiitos pojat! 2039 : 365 = 5,58 km/pvä.

On ollut äärimmäisen mielekästä ja innostavaa huomata, että sitä jaksaa!
Vierivä kivi ei sammaloidu! Minua on innostanut pelkästään jo oman jaksamisen "huomaaminen" ja se, että liikunta voi olla monipuolista eikä sen tarvitse olla "sen kummempaa" kuin uintia, portaiden kiipeämistä tai intervallijuoksua. Ja yksinkin tulee lähdettyä - ajatuksena ehkä, että "olisi se noloa, jollei omaa koiraa jaksaisi juosta hakemaan maalipaikalta".... Joten innostajana on toiminut myös oma Maui, jonka kanssa olemme tänä vuonna harrastaneet kuuden vuoden tauon jälkeen vinttikoirien juoksulajeja!
Syksyn tullen sai kämppis kakkostyypin diabetes-diagnoosin ja se toimi sitten pontimena sille, että karkit, suklaa, pullat ja kaakut sai jäädä myös minulta; asiaa olin jo pitkään pohtinut.
Vaaka näytti - 6 kiloa hieman ennen joulua. Tästä on hyvä jatkaa.

Kalenterimerkinnät kertovat myös koira-asiaa;
Balilla oli kiviä tammikuussa kerran - tammikuussa alkoi myös sinkkijauhekuuri, joka on mielestäni toiminut mainiosti, menossa on jo toinen purkki! Kesäkuussa Balilla oli kivi toistamiseen - ja kivikerhoon liittyi nyt myös Huima, sen anturaa kaiveltiin kesäkuussa kahdesti. Elokuussa Balilla oli kolmas kiviepisodi, ja Mauilla ensimmäinen!
Aloin myös merkitä Hupin pyörtymisiä ylös (vasta) elokuussa; silloin Hupilla oli yksi kohtaus, lokakuussa toinen. Molemmat kiihtymisen aiheuttamia ja joko sydämen rytmihäiriöitä ja/tai verenpaineen voimakkaita heittelyjä. Hupihan tokeentuu näistä "huojumisista tai kupsahteluista" ihan alta kolmenkymmenen sekunnin. Ikäviä ne (kohtaukset) ovat silti. Valitettavasti mm. irtokoirat ovat aiheuttaneet näitä katuun kaatumisia - mutta merkintöjä aloin tosiaan tehdä elokuusta. Syksyn tullen (onneksi) vain nämä 2 kohtausta. Hupi on mielestäni muuten hienosti voimissaan, yhä 14 vuotiaana - ja nyt jo 2 kuukautta päälle, ihana, vahva, poika!
Kivimerkintöjä siis Balille kolme kertaa (2016 5x, 2017 4x), Huimalle 2 ja Mauille 1.

Kaikille blogini lukijoille Ihanaa, Voimaannuttavaa ja Virkistävää Uutta Vuotta - ja kiitos kaikille kanssajumppaajilleni; erityisesti Outi & Ulla - ja tietysti Hupi, Huima, Bali, Maui ja Samui!

Liikutaan ja liikututaan myös ensi vuonna!

Joulukortit 2018.

Tänäkin jouluna surffailin netin läpi ilmaiskorttien toivossa. 
Moni sivusto vaatii nykyään kirjautumista ja "lupaa kaveritietojen luovuttamiseen ja oman profiilin läpivalaisuun" mutta nämä kortit sain kuitenkin jotenkin väännettyä ilman lupaa suurempiin manöövereihin.

Joulu on ihanaa aikaa - silloin kun sen ottaa ilman stressiä.
Kauniita kortteja on ainakin ihanaa katsoa - joskin sen "oman kortin päättäminen on aina vaikeaa". Tänä vuonna malliksi valikoitui Samui:

Kiitollisena.

Vuosi 2018 lähenee loppuaan. On aika tehdä pienenpieni - ihan pikkiriikkinen - summaus siitä ja pohtia syntyjä syviä näin joulukuisessa pimeydessä. 
Päivässä on nyt valoa peräti 5,5 tuntia - kiitos Thomas Edisonin näemme kaikki viettää joulua ja lukea Facebookia tai kirjoittaa blogiin.

Jokainen meistä tekee näköisensä matkan ja polun, jolle osuu koiria ja ihmisiä, kuin johdatuksena, kohtalonomaisesti. 
Ilman Prinssiä, Kimua, Kinoa, Jimiä ja Nikiä - ja Noppaa ja Pupua - ei olisi nykyistä elämääni whippetrodun parissa. Jaki, Jamo, Lelu, Hula, Viri, Juku, Luxi - ovat kaikki olleet ihania matkakumppaneita rotuun ja rodussa.
Joskus huokailen syvään ja autuaasti entisiä rakkaita koiriani muistellessani. Saatanpa jopa puhua niille. Hula, Viri ja Luxi ovat ajatuksissani erityisen paljon. Muista koiristani puhumattakaan... Kiitollisena niistä jokaiselle.

Tämä vuosi on ollut hyvin tapahtumarikas, surullinenkin. 
Menetin Luxin alkuvuonna, maaliskuussa, äkilliseen kipukohtaukseen. Juuri, kun luulin, että kaikki on hyvin ja haimaan viittavat vaikeudet on ohitettu. Sensijaan olimme 13.3. eläinlääkärin röntgenpöydällä toteamassa pernakasvaimen. Luxi oli erittäin kipeä ja päätös Luxin taivasmatkasta oli tehtävä nopeasti ja koiran parasta ajatellen.

Kevät meni osittain jonkinmoisessa sumussa, surren ja COSsia ja HAKAa työstäen. 
Molemmat tapahtumat tuottivat tällä kertaa harmaita hiuksia. Olisipa sellainen niksnaks-toiminto, jonka voisi "hiiren oikeaa napauttamalla" ottaa käyttöön.
Ehei. Kuusisataa sähköpostia sinne ja tänne. Laskelmia, vääntämistä, vänkäämistäkin. Onneksi en ole kovin häveliästä tyyppiä, sillä lentolipun perään kysyminen kahdettakymmenettä kertaa kysyy jo pokkaa. Saati sovituista luentopalkkioista alennuksen pyytäminen.

Jossain vaiheessa kevättä aloin myös kirjoitella jälleen Englantiin. Se hauska maa onkin, sillä usein jo syntymättömät pennut on ostettu ja jaettu ennakkoon jonottajille. Kun saat jalan väliin JONNEKIN voit kokea suurta onnistumista ja iloa ja hämmennystäkin - nytkö, onnistiko minua? Ja ennen kuin siinä sitten kissaa ehti sanoa, oli Samui syksyn tullen ostettu. Kiitos Nordean.

Kesällä tuli tehtyä kuuma ja hikinen Moletain matkakin. 
Ihan vaan vanhasta tottumuksesta; josko se Liettuan sertti sieltä nyt irtoisi. No kappanen, serttejähän satoi. Jopa siinä määrin, että suomalaiset ihmettelemään logiikkaani ilmoittaa Maui milloin mihinkin luokkaan. No, minähän siis halusin vain Mauille matkailukokemusta, sertisade oli kyllä ihan ylläri. Uskokaa tai älkää.

Liettua - kuten ei Latvia eikä Virokaan - ole missään määrin enää "läpikulkumaa"; että sinne mentäisi hilpaisten pokkaamaan sertit Suomeen vain kehään astelemalla, ehei. 
Liettualaiset, virolaiset ja latvialaiset tarjoavat kelpo kilpavastuksen ja kaiken pitää kyllä loksahtaa kohdilleen, että mainetta pääsee pokkaamaan. Balia onnisti tällä kertaa ja Liettuan ja Baltian MVA-arvot tuli (vihdoin) plakkariin Moletaista!

Jahka Moletaista päästiin Super Alkon kautta kotiin, oli aika alkaa pähkiä seuraavaa Liettuan reissua, nimittäin Mauilta puuttui yksi vaivainen junnuserti kolmen tittelin klousaamiseen. 
Tämä se hauska vääntö olikin, koiralle, jonka hiljattain eräs pitkänlinjan (entinen) kasvattaja toivotti "takaisin juoksuharrasteisiin, turhaan näyttelyissä käytte". Ihanaa, kun on suorapuheisia ihmisiä, eikö. Mauilla on mielestäni vain yksi huono puoli ja se on se, ettei se tykkää esiintyä. Moletaissa kuitenkin kaveri pisti jalalla koreasti ja toistamiseen Liettuassa, tällä kertaa Jurbarkasissa, ollessamme esiintyi varsin mallikkaasti ottaen huomioon, että sitä purtiin juuri ennen kehää huuleen, aurinko paahtoi ja moottoritie oli kuuma.

Kotiin tullessa oli pakko kontaktoida ihan Suomen Kennelliittoa, että voinko tässä kaikessa konkurssissa säästää kaksikymppisen - no en, sillä KLUB JCH-titteli on ihan aito ja SKL:n hyväksymä. Tämä vuosi jääkin silläKIN tapaa mieleen, että olen ostanut titteleitä 60 eurolla ja rekisteröinyt koiraa 150 eurolla sekä tutkinut kakkaa 150 eurolla. Kyllähän sen rahan voi paaaljon huonomminkin käyttää!

Matkailua tehtiin Balin kanssa vielä kertaalleen Ruåtsinmaalle, PU4-tuloksen kera kotiintullen. 
Uskomattoman kivoja reissuja, vaikka tulokset eivät aina ihan olleetkaan myötäkarvaan. Iso kiitos niin Ullalle kuin Pippellekin, jotka olette ottaneet minut mukaan ja/tai tulleet mukaani! Yhdessä olemme enemmän!

Matkailu tekikin hieman estettä muuhun harrastamiseen, mutta tämä vuosi jää mieleen ei vain halpojen Pina Colada-ostosten myötä Latviasta vaan myös juoksupainotteisten tulosten saalistamisesta! Pitkästä aikaa - itseasiassa ensimmäistä kertaa - minulla on laumassa TAISTELUTAHTOINEN wipatin nimeltään Maui, joka auringon asennon ja biorytmien ollessa kohdillaan juoksee varsin mallikkaita juoksuja niin maastossa kuin radallakin! Jestas, että lapsi tykittää kun sille päälle sattuu, renkaat on oikeat keliin nähden ja juoksukaveri avittaa finaaleihin! On ollut SUURI nautinto seurata tätä jännitysnäytelmää kesän aikana. Ensinnäkin miten kaikki voi mennä pieleen - ne on niitä muuttujia, kuten eräs harrastaja sanoi - ja miten kaikki voi toisena päivänä sujua niksnaks-tyyliin. Yhteenkään kisaan ei voi mennä rinta rottingilla ja henkseleitä paukutellen, vaan jokainen kisa on omansa ja aina aloitetaan nollasta. Ja hei, koira on aina yhtä iloinen ja onnessaan!!!

Kesän kuluessa olikin hieman somessa natinaa maastojen serttiannista, joidenkin mielestä se on liiallista. 
Maastokisat ovat vaivihkaa muuttuneet enemmän kokeen suuntaan ja tässä meillä on ajatusmallin suhteen uudelleenohjauksen tarve, sillä KAIKKI 450 pistettä juosseet tai enemmän ovat ANSAINNEET serttinsä kokeesta. Voittajat ovat sitten erikseen, he pääsevät podiumille ja valokeilaan, mantteloidaan ja aateloidaan - sen sertin lisäksi. Aaltoja heille. Kuudennelta sijalta saatu sertti ei ole häpeä vaan osoitus siitä, että lähtöpaikalta lähettämäsi whippet hallitsee rodulle ominaisen juoksutavan, on innokas, taitava ja kyvykäs. Olen iloinen, että minulle on osunut kaikkien näiden harrastusvuosien jälkeen tykki, jolla on ne ominaisuudet, mitä neljäänsataanviiteenkymmeneen minimipisteeseen vaaditaan. Olen ylpeä. Tämä punainen ambulanssi, joksi Mauia juoksuharrasteissa iloisesti kutsun, juoksi kauden parhaimmat pisteet, 472, Mustikkalassa syyskuussa. Diski otettiin elokuussa Toivakassa ja siitä on jo ranteita tylsällä voiveitsellä viillelty, joten ei siitä sen enempää. Kuukauden päästä napattiin taas sertti, joten kuuden kisan kausi tuotti Maukkelssonille yhteensä kolme serttiä ja 33 fania. Pisteet 405, 460, 459, 472 ja 428. UPEA kausi. Rookielistalla komea hopeasija. Ja ne fanit.

Radalla Maui starttasi kahdesti, elo- ja lokakuussa ja jouduimme antautumaan lokakuun ETANAlähdössä ja jäämään kolmansiksi. 
Alkukauden 19,59 tulos huononi 19,91 sekuntiin syystä että Maui jäi koppiin keulimaan "kahdeksi sekunniksi". Jälleen toista harrastajaa lainatakseni; "nämä ovat näitä muuttujia". Kuitenkin viimeiseltä sijalta toiseksi - hei, hieno nousu!

Vuosi on ollut tapahtumarikas ja antoisa. 
Koen suurta iloa ja nöyryyttäkin saadessani olla vuodesta toiseen osa "tätä jännitysnäytelmää". Välillä mietin, että miksi käyn näyttelyissä ja/tai juoksukisoissa, mutta päädyn aina (onneksi) samaan vastaukseen; koska se on kivaa, yhdessä olemista ja tekemistä ja varsinkin juoksukisojen ollessa kyseessä; rodulle mielekästä tekemistä. En ihan usko, että samaan tunnelmaan pääsee kotibileiden Afrikan tähti-pelissä - ensimmäinen ratakisa ikinä (!!) whippetin kanssa tuotti melkoiset vatsanväänteet ja hyvä etten pissannut housuun! Iso kiitos muuten tässä yhteydessä Ruotsalon Antille väsymättömistä avuista ja neuvoista! Much appreciated.

Olen viimeaikoina miettinyt itseasiassa paljonkin "osumistani" rotuun.
Kuitenkin tulin parin kuperkeikan kautta; dalmatialaisesta basenjiin, basenjista greyhin ja whippetiin. Kyse kun kuitenkin on paljolti sattumasta; kenen pentua kysyt, kuka osuu mentoriksesi ensimmäisiksi vuosiksi, osaatko kysyä ja kyseenalaistaa, niellä vasta pureskelun jälkeen.

Yhtäkaikki koen, että olen kotona. 
Itseasiassa tuo tunne valtasi minut jo ensimmäisen whippetini, Jakin, jälkeen. Miten tässä rodussa voikin olla kaikki? Ulkomuoto, luonne, olemus, elämänasenne, vietit, vaistot, taidot ja kyvyt.

Kuluneesta vuodesta kiittäen. Teitä on paljon. Pirjo, Marina, Nina, Jaana, Emmi, Sandra, Antti, Kari - muutamia mainitakseni. Meillä rotu onneksi yhdistää, enemmän kuin jakaa. 


 Kiitollisena. Whippetistä on moneksi ja kuinka upea ja monipuolinen, taitava rotu whippet onkaan!