20.1.2013

Hulaa muistellen - Membering Hula -part III

Tässä tulevat viimeiset kuvat ja sanat, olkaa niin ihania, että luette kaikki kolme postausta. 
Hula totisesti ansaitsee kaiken tämän gloorian ja suitsutuksen, mitä siis tässä nyt jo kolmannessa postauksessa julistan.
Toistan itseäni: minulla on hirveä ikävä Hulaa ja vaikka kuinka yritin stilisoida tekstiä ja minimoida kuvia, niin näin tässä nyt kävi. 
Part I, II ja III. 
Muistelen Hulaa kolmen eri postauksen verran, ja luultavasti muistelisin viiden edestä, jollen yrittäisi yhtään hillitä itseäni.

Hyttynen nakertaa. Jälleen. Kun teimme lähtöä ulos hänen tapansa purkaa innostuneisuuttaan oli luun nakerrus. 
Tässä hän on asettautunut kirpputorilöydön päälle, ison mittarimadon, ja olemus on vähintäänkin tyytyväinen.


Taustalla Kenzolan hervoton lelutorni. Ja Hula ottaa lepaa sen edessä. Tyynenä, kuten aina. Tarvittaessa hän otti suuhunsa jonkun niistä ja nikersi hetken. Nyt jos olisin tullut imurin kanssa suhaamaan tuohon, olisi pysynyt tasan samassa asennossa, silmät kiinni, ilmeenkään värähtämättä.

Saisiko tässä residenssissä minkään valtakunnan snäksiä? 
Pizzan reunoja? Puolikkaita Froliceja? Ylipäätään yhtään ruokaa suoraan suuhun?

Hulalla oli nuoruudessaan hienoisia evästysongelmia; kuivaruoka oli väärää sortimenttia ja maksalaatikkokin väärän firman. Jahka emäntä tajusi nämä vääryydet ja Hula alkoi ymmärtää epäkurantin ruoan päälle, alkoi eväs pudota jopa siihen malliin, että Hula oli ajoittain dieetillä.

Noin reilu vuosi sitten Hulalla oli ulostamisongelmia. Ne diagnosoitiin ell:n toimesta "mahdolliseksi perineaalityräksi", mitä sittemmin  neljä muutakin ell:ä ihmetteli, että onko vai eikö.
Diagnoosi jäi vaille täyttymistään, oli vain epäilyjä ja ihmettelyä. Kukaan ei puhunut minulle mahdollisesta eturauhasvaivasta; johon em. ulostamisongelmat saattoivat liittyä. Oltiin vain perineaalityrän "lumoissa". Eräskin ell sanoi minulle, että "se joko on tai ei ole", mutta Hulan tutkittuaan totesi, että "no ei tästä oikein ota selvää".

Mahdollisen perineaalityrädiagnoosin myötä Hula sai sen reilun vuoden verran ruoassaan leselisää, joka lisää ulostemassaa ja ennen kaikkea helpottaa sen ulostamista. Nyt jälkeenpäin ajateltuna tuo ulostamisvaiva lienee liittynyt sen eturauhaseen, joka olikin sitten jo Tapaninpäivänä niin suuri, että virtsa ei enää tullut.

Järjettömät itsesyytökset seuraavat minua ja hämmästelen, kuinka kukaan Hulaa hoitanut ell ei sanallakaan vihjannut eturauhasvaivoihin? Perineaalityräepäily oli heille todennäköisin löydös ja olettama ja siihen me Hulan kanssa jumitimme.

Noin kuusi kuukautta sitten Hulalla alkoi ilmetä ruoan imeytymisongelmia minkä johdosta Hula söi viimeisimmät elinkuukautensa BARF-ravintoa, mikä mielestäni sopi sille erinomaisesti. Hula voi hyvin, oli upeassa kunnossa, turkki kiilsi ja se oli kaikinpuolin elinvoimainen.

Kunnes sitten sen eturauhanen oli niin iso, että se esti virtsaamisen TÄYSIN. Tämä tuli totisesti minulle puun takaa, niin kuin se tuli varmasti Hulallekin. Sain kuulla, että on koiria, jotka eivät anna ns. mitään ennakkovaroitusta, "ne vain lakkaavat pissaamasta" ja tämä pieni, urhea koira pissi ja kakki normaalisti kunnes se ei enää kyennyt yhtenä päivänä virtsaamaan. Ja siitä neljän päivän, neljän katetroinnin jälkeen se oli poissa saatuaan tutkimusten lomassa järkyttävät maksa-arvot.
Tätä kirjoittaessa Eviran -toivottavasti selventävää- avausraporttia joudutaan odottamaan vielä kaksi viikkoa...

 Hyttipytti yhden unilelunsa kanssa. Seesteisenä, kauniina, eteerisenä.

 Hula osasi nauttia. Ja löytää asunnon aurinkoisimmat paikat.

Tämä oli Hulan ruokintatuoli. 
Siinä se päivysti keittiön tapahtumia ja osasi tarvittaessa vinkua kuuluvasti "osaansa". Hulahan -sittemmin ruvettuaan syömään kuivamuonaa- jätti aina aamua vasten syötävää. Tein siis saman annoksen kaikille, mutta Hula oppi jo varhain säännöstelemään; se jätti kuppiin osan ruoastaan ja tässä tuolilla se odotti aamulla saavansa sen, minkä se päivällä jätti. 
Sittemmin Hula opetti minulle lisää ruokinnastaan; minä nimittäin liotin ruoat sangen nopeasti ja nappulat lilluivat tarjoiltaessa vielä osin veden seassa. Kävi ilmi, että Hula - niin kuin aiemmin kirjoitin sen tassuista- ei halunnut uittaa kirsuaan vesinappulalillussa, vaan se halusi kuivamuonansa mahdollisimman rouskuvana. 

Miten viisas ja omatoiminen koira hän olikaan. 
Ja opetti niin monin tavoin emäntäänsä. Olettehan lukeneet aiemmat postaukseni siitä, kuinka omistajat sopeutuvat koiriinsa. Nimenomaan minä sopeuduin Hulaan ja sen tapoihin, myötäilin niitä ja ymmärsin sen persoonaa. Hula tuskin juurikaan sopeutui minuun tai minun tapoihini. 

Tämän kaiken sallin sille ja ymmärsin, koska Hula oli niin omanlaisensa ja erityinen. Eikä se tarkoittanut mitään "pahaa", se ei vain halunnut upottaa kirsuaan märkään ruokaan... Voi kuinka se rakastikaan MUSCHin BARFia viimeisinä kuukausinaan. Onneksi pystyin tarjoamaan sille edes sen. Kun mössäsin sen kuppiin vihannesriisipuuroa kera leseen ja broilerin, herranjestas sitä korkeaa ceetä, mitä Hula kiljui odotellessaan broileriateriaansa!

Hula keittön oven suussa odottamassa ruokaa.

Huomatkaa taustalla oleva peti. Mutta se on varjossa. Vaikka patio on kova ja puuta, niin siihen paistaa aurinko. Hula rakasti aurinkoa ja nautti siitä, vaikka alusta olisikin kova...

 Ja tässäkin kirsu on sijoitettu aurinkoon.

Koiristani juuri Hula nautti tähän malliin kesästä. 
Hulan minun opettamiseni myötä aloin sittemmin pitää tässä portailla aurinkokeleillä petiä. Missä Hula sittemmin makoilikin mieluusti. Mutta hänelle kelpasi ihan tällainen pieni mattokin, kunhan aurinko paistoi.

Paikka mikä vain; auto, näyttelyhäkki, maastokisassa maahan levitetty peite, "epämieluisa" sohva, tuoli, jakkara.. you name it. Hula found his position and enjoyed. 

 Ilmeikäs, ihana koira tiirailee.


Ja ottaa rennosti. Minua niin kosketti Karvakamut-klinikan väki, ell ja kaksi hoitajaa, jotka totesivat Hulan kuoleman jälkeen, että "Upea koira, mikä luonne. Kaikkiin hoitotoimenpiteisiin se suhtautui luottamuksella ja "tassunsa antaen, ok, ottakaa verinäyte, laittakaa kanyyli"".
Hula totisesti luotti kaikkiin, koiriin ja ihmisiin ja jos ajatellaan, että sillä oli ikävänä taipumuksena imeä kiviä anturoihin; kuinka monta kertaa niitä poistinkaan ja Hula vain makoili pöydällä, luottaen; ok, poista kivet, vaikka sattuu, luotan sinuun, toimenpiteen jälkeen oloni on parempi.

 Hula rakasti lepuuttelua, rentoilua, pötköttelyä, terassikelejä.

 Mikä parasta, jos vain aurinko osui päähän ja kirsuun!

Lassi Nummen sanoja lainatakseni tähän loppuun:
Saatoin arvata,
että kaipaisin sinua,
että moni asia olisi toisin
ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi 
niin yksinkertaista.
Että autius ei olisi jossakin,
vaan kaikessa, kaikkialla,
että suru asettuisi taloksi.
Että kaipaus tuntuisi
joka hetki.

-----------------------------------

Anna siis Hula anteeksi kyyneleeni, järjetön ikäväni. 
Kaipaan sinua joka solullani, sisimpäni on vajaa.

Yritän iloita siitä kaikesta, mitä meillä oli,
mitä yhdessä koimme,
mutta huomaan vain kuristuvani tähän kaipuuseen,
siihen, että haluaisin sinun palaavan,
tepastavan ovesta sisään, tulevan liki, minua lähelle ja
nuuhkaisevan, tuhisevan.

Olit Upeista Upein.
Anna anteeksi, että olen vajaa.
Että laumamme on yhä eksyksissä.
Anna anteeksi, että itken.
Kaipuuni sattuu.
Yritän iloita siitä, että kuljimme yhdessä.
Kymmenen vuotta.
Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä.
Yritän muistaa niistä jokaisen.

Ikuisesti sinun, Hula.


19.1.2013

Hulaa muistellen - Membering Hula - part II

Näissä kuvissa ulkoillaan, melskataan ja spiidataan:

Hulan ihan ominta aluetta. 
Muiden lauman koirien ryskätessä esimerkiksi koirapuistossa, Hula aloitti ympäristön välittömän analysoinnin tähän tapaan. Keskelle niittyä, nurminataa ja peltoa ja nakertamaan. Missä on makoisin korsi, missä paras kohta aloittaa?

 Olisiko se tässä? Hula haistoi heti parhaat apajat, mehuisimmat ruohonkorret.

Juoksutin poikia usein Hakunilan kenties suurimmalla jalkapallokentällä.
Kyllä, vieläpä ohikulkijoiden suureen ääneen paheksuessa. Paheksujat eivät tienneet, että olimme kävelleet ja kakkineet jo neljä kilometriä, joten kentälle ei jäänyt/tullut enää kikkarettakaan, pissatkin oli pissitty jo kaksi kilometriä sitten. Sensijaan kentältä löytyi pelaajien jälkeensä jättämiä kalsareita, sukkia, t-paitoja, vesipulloja ja näitä Hulan himoitsemia mehutölkkejä!
Näitä Hula bongasi, riepotti ja ravisti.

 Kunnes oli aika taas nikertää...

ja nakertaa.
Hula rakasti ruohonkorsien nikerrystä ja nakerrusta. Ja nyt sen valkoisia hampaita kuvasta katsellessa mieleeni muistuu se, kun Hulalta leikattiin rasvapatti etujalasta. Hoitaja sanoi aikaa varatessaan, että "voimme sitten samalla poistaa hammaskiven" ja tuli eteiseen tutkimaan Hulan hampaistoa ja totesi samaan hengenvetoon, että "no eihän täällä ole mitään hammaskiveä, onpa puhtaat ja hienot hampaat". Ne muuten olivat!
Tiedän, että hammaskiven muodostuminen on osittain perimästä ja suun ja syljen rakenteesta johtuvaa; Hulalla oli tältä osin huippugeenit!
Toki se nakersi myös luita erittäin mieluusti, onhan silläkin vaikutuksensa, mutta sen hampaat olivat silti kuin nuoren koiran. Yksi etuhammas putosi trauman seurauksena, mutta muutoin se veti valkoisilla leegoilla elämänsä loppuun asti.

Nyt ollaan Vanhan Lahdentien vieressä olevalla niityllä, ympyrä siellä teki melkeinpä kilometrin. Täällä oli aina Hulaa kiihottavia raatoja, tuoksuja ja iki-ihania kuolleita päästäisodöörejä.  Hula rrakasti hieroa itseään raatoihin, kas näin.

 Täsmähierontaa kuolleeseen päästäiseen, Hula totisesti nauttii!

Hula oli myöhäisherännäinen vieheen jahtaamisen suhteen.
Olihan se myöhäisherännäinen myös ruokailun suhteen, heh. Onneksi mamma jaksoi yrittää, nimittäin sitten kun Hula syttyi, se totisesti syttyi. Hula maastoili SA:n arvoisesti 3.8.2008 Tottijärvellä saaden 453 (!) pistettä. Upea tulos koiralta, jolta tuskin kukaan em. pistesaalista olisi odottanut. Urallamme kuulimme mm. "Ylikulmautunut koira ei kykene laukkaan"...
Lähdettiin kerrankin altavastaajana ja oltiin kisassa, jossa se "varma juoksija" kääntyi muutaman metrin jälkeen takaisin ja Hula jatkoi, haukkuen. Sillä oli aina jahtihaukku päällä ja se myös tappoi vieheen innokkaasti.
Upea ratakuva Tuomarinkartanolta Antti Ruotsalo.

 Ja näin mentiin vapaa-ajalla, mehutölkkiä kenties jahdaten. Hyvin kurvaili Hula.

Tässä ollaan Havukoskella ja Hula on oma, ihana itsensä.

 Ja siellä se on, mehutetra suussa ja Hula on jiihaa, what a wonderful day!

 Kevät saa ja Hula uppoutuu voikukkapeltoon.

Tämä oli myös ihan Hulan oma keksintö. 
Mikä lie geeniperimä tämäkin; kakka pitää tehdä mahdollisimman korkealle, jotta sen tuoksu leviää laajalti. Hihna piukalla tietenkin, mieluusti menisin Vieläkin Korkeammalle jos mahdollista!

 Näin kauniina, tikkana ja tarkkana: Hula.

 Upea juoksukuva Hulasta viimekesältä by Petri Lehmus.

Tässäpä Hulan yksi hassunhauska "ominaisuus"; kun hieman kiihdytti, niin Hupin selkään, nam.

Mutta äiti, mä olen ihana, enkös olekin?

No olet ja olit.
Ennen kuin laitoin tuon takkisi pesuun sen jälkeen kun tulin kotiin viimeiseltä yhteiseltä matkaltamme, niin nuuhkin sitä (!) ja puristelin käsissäni. Minulla oli järjetön ikävä!!!

Järjetön ikävä myös jäi mutta näiden kuvien myötä saatan muistaa sinut iloisena, persoonallisena ja ihanana, Hyttipyttinä, Suurena Persoonana ja olen yht'äkkiä iloinen saadessani selata ja julkaista näitä kuvia sinusta jos voisin edes palasen jakaa siitä, mitä annoit minulle, muille.

Anna siis anteeksi kyyneleeni, ja paha oloni. Rakkaus on ihanaa mutta se on myös tuskaa, silloin kun huomaat menettäneesi sen.

Haluan uskoa, etten koskaan menetä, menettänyt, sinua, koska olet aina osa minua ja kannan sinua aina mukanani.
Rakas Hula.


Hulaa muistellen - Membering Hula - part I

Ei ole ollut päivää poismenosi jälkeen, ettenkö olisi Sinua muistellut kaipauksella ja pala kurkussa.
Tänään sain aikaiseksi käydä läpi kaikki Hulan kuvat ja haluan nyt muistella blogissani kuvien kera Hulan ainutlaatuisuutta ja suurta, kaikkia koskettavaa persoonaa. Kuvia on paljon, joten taitaa tulla useampi postaus! :)

Taisin kysellä ihan muualta pentua kun Tuija Elomaa vinkkasi minut Carry On -kenneliin. Tämä vinkki oli kohtalokas, sillä ennen kuin siinä kissaa ehti sanoa, matkasimme Vaasaan hakemaan 8-viikkoista kääröä, josta sittemmin tuli yksi minun once in a lifetime -koiristani.
Hula, Carry On Ramblin'Man, nukkui KOKO kotimatkan ja otti pitkän ajelun lungisti niin kuin sittemmin ihan kaiken elämässään. Tässä koirassa asui rauha, seesteisyys, syvä sielukkuus ja arvokkuus. 
Upean pentunassukuvan on ottanut Kirsi Aalto. 

Kun Hula oli ollut kotona muutaman viikon saapui pari kasvattajaa, Tuija ja Kirsi, katsomaan Ruotsin ihmettä.
Tätä tarinaa olen kertonut niin monta kertaa: Hulan luultiin olevan "kipeä", kun se oli jo pikkupentuna niin rauhallinen. Se tosiaan oli rauhallinen ja lokoisa, jopa silmiinpistävästi.
Tämä piirre rytmitti sen koko elämää; se ei koskaan tehnyt numeroa itsestään vaan suhtautui ihan kaikkeen, pienestä pitäen, ns. pikkuvanhasti. Se oli old soul, vai miten se sanotaan?
Toki Hula pisti Metsolassa asuessamme koko pihan perällä olleen koristevadelmakasvuston matalaksi. Jopa siinä määrin, että kerran kämppiksen tullessa kotiin, hän totesi tullessaan, että hirmuinen NAKKS NAKKS -ääni kuului parkkipaikalle asti Hulan katkoessa oksia.
Eikä tässä vielä kaikki.
Eräänä aamuna, kun olin edellisenä iltana istuttanut pihamaalle satoja kukkasipuleita, kämppis totesi; katsopa Sinun Kultaenkelin tassuja? No, ihan multaisethan nuo olivat. Ja mennessäni pihalle saatoin todeta noin viiden-kuudenkymmen sipulin kaivetun ylös.
Mutta ei siinä mennyt kuin koristevadelmat, kukkasipulit ja kahdet kengät. Sitten Hulasta kasvoi seesteinen aikuinen joka pihan portaalla makoillen tiiraili laiskasti ympärilleen, josko joku kärpänen tulisi ihan lähelle.

Hulaa tyypillisimmillään. Hulan mennessä tuutimaan pää piti saada piiloon. Kas näin. Tämä ominaisuus oli Hulassa sisäänrakennettuna ja se nukkui näin ihan aina kun siihen oli mahdollisuus. Ei niin muusta kropasta väliä, kunhan pää oli tyynyn tai peiton alla.

Yksi Hulan monista unileluista. Jälleen Hulan spesiaaliominaisuus. Nukkumaan mennessä haettiin yleensä joku kulahtaneimmista leluista ja sitä nakerreltiin tovi ja sitten silmät sulkeutuivat uneen. 

 Tässä yksi unileluista.

 Ja uni vei pienen nikerryksen jälkeen voiton.

Hula oli hieman haastava nuori, kun sille ei oikein tahtonut peruseväs maistua. Muistan erinäisen kerran juoksennelleeni pitkin Korsoa ostamassa herralle jotain maistuvaa. Esimerkiksi maksalaatikkoa. Hula saikin nuoruudessaan ei niin mairittelevia lempinimiä, kuten Hyttynen, Hämähäkki ja Hytti, ihan johtuen sen kuivakkaasta olemuksesta. Kuivamuona oli likipitäen no-no ja maksalaatikkoakin meni vain yhtä, tiettyä laatua, jota tietenkin sai vain yhdestä kaupasta.
Kasvattaja lohdutti ja sanoi Hulan olevan suvusta ja linjoista, jotka kehittyvät hitaasti; joten malttia.
Malttia todella tarvittiin. Hula alkoi evästää oma-aloitteisen innokkaasti ehkä joskus 2-3 ikävuoden tiimoilla. Tuolloin aukesi myös serttiputki. Kaksi ensimmäistä tuli nopeaan tahtiin, kolmatta haettiin 14 kertaa.

Hula oli hyvin tarkkaavainen ja se muisti kellontarkasti paikat, joissa oli näkynyt viikko-pari sitten jänis tai orava. Tässä Hula päivystää Metsolassa, kauniina ja linjakkaana. Hyttysestä kasvoi Hula, itsetietoinen ja upea koira, ja vaikka sen rakenteessa -saattoi- olla puutteensa, sen luonteessa niitä ei ollut yhtään.

 Ehh, do I have some faults? There must be zero.

Jälleen täysin lavastamaton unilelukuva. 
Yksi hauskoja tai erikoisia Hulan erityispiirteitä oli sen vaatimattomuudesta kummunnut vaativuus. Vaikka se ei siis mitään juuri vaatinutkaan, niin sen, mitä se keksi haluta, se halusi äänekkäästi ja asenteella.
Hula esimerkiksi tykkäsi nukkua kämppiksen huoneessa. Kämppis taas halusi huoneensa pysyvän järjestyksessä. Jossain vaiheessa iltaa Hula aina halusi kämppiksen huoneeseen ja meni seisomaan hyvin vaativasti suljetun oven eteen: iii-iii, se ensin hieman vinkui. Sitten jo vähän vaativammin: II-III. "Hyttynen haluaa sun huoneeseen" saatoin huikata olohuoneeseen ohimennen. Kämppis: "Mä en halua, että mun sänky sotketaan".
II-IIIII-IIIIII-nyyy-nyy-itkua-kitinää. Ja olihan se ovi avattava ja lopulta: "Hyttynen saa mennä mun huoneeseen, se on mun kaveri". 
Ja Hula ei juuri sotkenut. Se oli Turbaanikoira-Hupi, joka mylläsi peiton tuhanteen kieppiin Hulan kaivautuessa vain sivistyneen söpösti kirsunsa kanssa tyynyn alle.

Hula terhakkaana Havukosken koirapuistossa.
Hula oli aina sangen reipas lenkkeillessä, pieni pakkanen tai viima ei sitä häirinnyt, mutta sade oli Hulan mielestä vihoviimeistä. Jos lenkkeilimme ihan vaikka sateen tauottua -tai peräti sateella- se veti aina suorastaan hysteerisesti ajotietä kohti; ajotiellä oli sentään kuivat ajourat! Hihna oli aina intopiukalla; nurmikkoa kohti sitä oli turha saada, sehän se oli sateen jäljiltä aina kaikken litisevin. Kakka ohjattiin tarkasti kävelytien ja ajotien väliselle katukiveykselle, se oli sittenkin se turvallisin paikka ähistää. Anturat ja kynnet pysyivät kohtuukuivina. Jos ihan LÄTÄKKÖ osui kohdalle, se kierrettiin suurella kaarroksella tai sen yli hypättiin suorastaan STUNT-koiraloikalla.

Nukkuikohan Hula koskaan ns. tavallisesti? Tuskin, ei se ollut tavallinen koirakaan.
Tässä yksi sen monista tyylinäytteistä. Hula osasi nauttia ja rentoutua, se siinä oli myös niin kovin ihanaa. Jos sen laittoi auton takatilaan, se otti heti mieluisan makuuasennon; jaaha, matkustetaan, krooh. Jos sen kanssa meni koirapuistoon, se oli heti; jaaha, minua ei niin kiinnosta nämä räkyttävät räkäparrat täällä, suunnistanpa ruohoa evästämään tai NUUHHH, tuolla on viimekesäinen hiirenraato, aaahh.
Kun aloin imuroida, ja vaikka imuroin ihan Hulan kirsun edestä, se oli vain, että aijaa, krooh. Ja piti saman paikkansa ja asentonsa, kirsukarvankaan värähtämättä.

Mahtoiko Hulasta edes saada ns. huonoa kuvaa?
Oliko sillä edes koskaan huonoa päivää? Ei. Se oli aina kaunis ja edustava, hillitty ja hallittu.
Paitsi ehkä silloin, kun menin keittiöön leikkaamaan lenkille Froliceja. Pitääkseni koirani edes jonkinmoisessa kuosissa, puolitin ne veitsellä leikkaamalla. Tällöin Hula suorastaan syöksyi keittiöön ja hypähti pöytää vasten, tassut vaativasti pöydällä. Olihan sille aina yksi naksu annettava. Samoin kun puin lenkkitakkia ylle, Hula tasan tarkkaan tiesi, että takin taskussa on nameja, ja jälleen se syöksyi muilta puuhiltaan minua vasten hypähtäen; ANNA ENNAKKONAMI ja olihan se sille annettava. Saiko Hula aina periksi? Ei ehkä ihan aina, mutta lähes aina. Jos katsot ylläolevaa kuvaa, niin ymmärrät. :)

 Ja tässä taas nautitaan.
Hula osasi myös olla kekseliäs. Muuttaessamme tänne nykyiseen asuinpaikkaamme Hakunilaan, aloin ihmetellä, kun se nukkumaan mennessämme jättäytyi portaiden puoliväliin. (asuntomme on kaksikerroksinen) Hula ehdollistui ihan itse ja hyvin nopeasti siihen, että vetäytyessäni alakertaan katsomaan telkkua ja/tai nukkumaan, niin vaihdan samalla alakerrassa olevaan juomakuppiin veden. Hula rrrrakasti rrraikasta vettä. Se odotti portaiden puolivälissä kunnes vesi oli vaihdettu ja saatoin sanoa; ottaako Hula raikasta wateria? Kun kippo oli maassa, Hula porhalsi loput portaat alas ja tuli kupille; ihanaa, raikasta, tuoretta vettä! Kekseliäs, nokkela, ihana Hula!

Tässä yksi Hulan ikiomista oivalluksista. 
Hula omasi siis ihanista ihanimman luonteen, supersukutaulun ja maltillisen, hyvänkokoisen olemuksen. Meni jonkun aikaa, itseasiassa useampi vuosi, ennen kuin Hula alkoi saada tyttöystäviä.
Nohh, nokkelana poikana ei tarvittu kuin pari puhelinsoittoa; "Hei Anita, olemme lähellä, laitatko muut urokset toiseen huoneeseen" ja samassa Hula oli ehdollistunut LYHYISIIN puhelinsoittoihin. Ne tarkoittivat tyttöystävää hänelle.
Vaikka joku soitti ihan MUISSA ASIOISSA; "Ollaan just tulossa"; meni Hula tähän malliin eteiseen odottamaan. Parhaimmillaan oli samassa asennossa, päätään porttiin lepuuttaen 20 minuuttia. I am waiting for you, girl. You are so welcome!
Hula ei ihan osannut ensialkuun astua, se oli suorastaan yli-innokas ja sitä joutui toppuuttelemaan, ohjaaamaan ja opastamaan. Kaiken opin se otti vastaan ja jalostui sittemmin upeaksi jalostuskoiraksi. Kaiken muun upeuden lisäksi.
Tätä kirjoittaessa Hulalla on viisi pentuetta; kaksi Suomessa, yksi Liettuassa, yksi Australiassa ja yksi Italiassa. 
Australiaan on syntymässä pian Hulan kuudes pentue.
En voisi olla ylpeämpi ja iloisempi siitä, että Hula elää lapsissaan ja lapsenlapsissaan. 

Hula syksyisessä kuvassa. Aina yhtä eteerisenä.

Ja tämän postauksen lopuksi kuvattuna terassillamme Metsolassa.

Jatkan Hulan muistelua seuraavassa kuvapostauksessa, Hulaa on mahdoton saada yhteen postaukseen, sen persoona, ilmeet, eleet, tavat ovat siihen liian isot.

Oli ihanaa tuottaa jo tämä yksi postaus, vaikka siis uhkaan jatkaa pian. Jestas, että olit rakas, tärkeä ja ihana. Kaipaan sinua joka päivä ja haluaisin sinut takaisin! Veit minusta palan, ison, poistuessasi keskuudestamme. Onneksi on kuvat ja muistot. Olen iloinen saadessani jakaa niitä ja otettu, että olit minun!

Olen niin pahoillani, etten voinut auttaa sinua viimeisinä elinpäivinäsi niin, että olisit voinut vielä elää useita vuosia, kuten toivoin.
Kaikki ei totisesti mene aina niin kuin luulisi, uskoisi ja toivoisi. Mutta perintösi on suuri ja olet aina läsnä, sydämessäni ja sielussani.
Rakastan sinua ikuisesti, Hula.