20.9.2014

Koiramaailman kriittisyydestä - ja muuta koiramaailmaan liittyen.

Aina aika-ajoin koiramaailmaa jytisyttää milloin jytky ja milloin heiluttaa loivempi aallontapainen.
Ja jokaisella rodulla on oma "jytkynsä", kuten nyt vaikka taannoinen Facebook-linkkaus englanninbulldogista, jonka kuolinsyy Koiranetissä oli "raskauteen tukehtuminen". Hatunnosto koiran omistajalle, joka oli diagnoosin kirjannut kuten se avanneen ell:n lausumana kuului. Tämän tapauksen kohdalla kuuluu mielestäni kyseenalaistaa suureen ääneen rodun elinkelpoisuus.

Koiramaailma on siitä mainio maailmansa, että siinä eläessään, hengittäessään ja mukana kulkiessaan käy läpi tunneskaalaa laajalla aspektilla.
Yhdessä hetkessä iloitaan sertistä ja seuraavassa volistaan rakkaan lemmikin sairastumista. Koiran kanssa voi kokea verrattain helposti onnistumisia, mutta hyvin helposti myös erittäin suuria epäonnistumisen tunteita. Facebook on tuonut monien ihmisten koiraelämän nähtäväksemme ja kommentoitavaksemme. Onnistumisiin on myös paljon helpompi lähteä mukaan kuin kommentoimaan negatiivisia päivityksiä ja murheen suosilmäkkeitä.
Se, miten me suhtaudumme kulloinkin kuhunkin asiaan, kertoo meistä itsestämme paljon. Koira - ja koiramaailma - voi siis toimia hyvänä peilinä itsellemme - jos olemme halukkaita ajatuksiamme peilaamaan ja kohtaamaan?

Itsetutkiskelu ei ole mitään ihan helppoa hommaa eikä se aina edes kannata. 
Ymmärrän, jollei joku halua tehdä sitä lainkaan. Eikä asiat aina vuosienkaan itsetutkiskelulla selviä. Eikä asiat tässäkään suhteessa ole mustavalkoisia. Viha ja rakkaushan kulkevat usein käsi kädessä. Kun epäilemme toista, epäilemme usein itseämme.

Itsetutkiskelevatko koirat?
Luulisin näin. Harva mahtaa ymmärtää, että koirakin on muuttuva yksilö. Sen pentuaika on lopulta ohikiitävä hetki, yhdessä hujauksessa ollaan honkkeleita junnuja. Sitten pitäisi jo omistajan ja ympäristön mielestä melkolailla justiinsa "käyttäytyä" ja osata ja ymmärtää yhtä ja toista. Tietyn virstanpylvään (usein ikään liittyvä) jälkeen juostaan kinkereissä minkä ehditään ja sitten joko menestyksen tai menestymättömyyden jälkeen tai myötä joskus vetäydytään kiireisiin ja bensakuluihin vedoten kotisohville tai hurjasti somettamalla jatketaan kinkeristä toiseen. Olettavatkohan omistajat, että koira pysyy muuttumattomana aina ja alati? Kun se vuoden iässä oli luonteeltaan x, niin miten se seitsemänvuotiaana on luonteeltaan enempi y? Kun se Tampereella käyttäytyi näin, niin miten se Ivalossa heittäytyi vallan vallattomaksi?
Koiraa sanotaan sopeutuvaksi eläimeksi. Sitä se parhaimmillaan onkin. Mutta sopeutuessaan koirakin joutuu itsetutkiskelemaan, muovautumaan, muokkautumaan, hioutumaan ja sen tulee tulla silmissämme aina viisaammaksi, kauniimmaksi ja mielellään vanheta viisaasti.

Minusta on joskus hassua, että joku luo persoonakuvauksen koirasta tunnin tapaamisen perusteella.
Koira kun ei ole mielestäni koskaan yhtäkuin millainen se oli joulukuussa hiekkakuoppalenkillä tunnin ajan. Tai millainen se oli meillä käydessään pikaisesti tammikuussa. Tai kun näin sen kehän laidalla hetken. Näin kuitenkin käy jatkuvasti. Syyllistyn siihen itsekin. Luon kuvan tapaamastani koirasta joskus hetken perusteella. Tosin väitän hakevani luomalleni kuvalle myös vahvistusta. On eri asia "tuntea" koira tunnin, lenkin verran tai maastokisapaikalla nähtynä kuin elää sen kanssa 24/7.

Nyt tuntuu olevan muoti-ilmiö puuttua kovalla kädellä ja tuimalla sanan säilällä esimerkiksi Facebookissa nähtäviin tilapäivityksiin, missä ongelmakoira hakee uutta kotia.
Yleistää ei voi eikä pidä, mutta siinä missä hyvin herkästi lähdetään syyllistämään omistajaa milloin piittaamattomuudesta ja milloin "puolitiehen jääneestä" koulutuksesta voisi tässä kohtaa tutkiskella oman syyttelyn taakse. MITÄ tunteita se koiraraasu ja sen koiraraasun tilanne minussa herättää - ja MIKSI?
Pitääkö ihmisen käydä aina omakohtaisesti jotain vastaavaa läpi ennen kuin hän pystyy samaistumaan edes hetkeksi koirastaan luopuvan kohtaloon? Jumankekka jumankauta nääs asiat voi nähdä niin monelta kantilta. Kuka heittää sen ensimmäisen kiven ja sanoo, että tämä tai tuo tapa nähdä asiat on ainoa oikea. Oletko käynyt koirasi kanssa kuusikuisen Ehjääntymisklinikka-kurssin. Miksi et? Ettet vain olisi itsekäs? Senkin.

Jokatapauksessa Facebookin kautta voimme ikäänkuin elää hetken - monesti vain sekunnin - toisen housuissa ja ylentää itsemme usein samassa ohikiitävässä hetkessä toisen elämän parhaaksi tuntijaksi?
Hulluuden ja nerouden raja on veteen piirretty viiva. Mikä on normaaliuden määre? Ja kuka sen määrittää? Ja niin edelleen.
Koirat ovat persoonallisia mutta niin ovat tottavie niiden emännät ja isännätkin. Elämä ei ole koskaan mustavalkoista eikä ymmärrys ole avain onneen (tuomitsemisesta puhumattakaan) mutta ymmärtämällä toista, avaamalla ovia niiden sulkemisen sijaan annat myös itsellesi tilaa, avaruutta ajatuksillesi ja ymmärtämällä toista ymmärrät itseäsi. Tuomitseminen sulkee, myös sinua.

Itse miettisin ensisijaisesti MISSÄ ROTUMME menee, jos sen yksilöt eivät kestä muutosta?
Muutos, oli se sitten konkreettinen muutto, tai ensimmäinen astuminen, laumakokoonpanon muuttuminen, työaikojen pidentyminen/lyhentyminen jne. saa ihan varmasti koiran itsetutkiskelemaan kuten yllä väitin. Koira on muuttuva yksilö. Olen aina ollut sitä mieltä ja tänä päivänä olen sitä mieltä yhä vahvemmin. Koira elää ja muuttuu koko elämänsä ajan. Jotkin sen luonteenpiirteet vahvistuvat, jotkin heikkenevät, jokin luonteenpiirre poistuu kokonaan, joku tulee tilalle. Mikä tässä on niin vaikeata meidän ihmisten ymmärtää? Onko se nyt jumankauta niin, että siinä missä me lokeroimme ihmisiä me lokeroimme jo koiriakin?

Palatakseni ensimmäisiin lauseisiin; missä rodun tila menee jos koira kuolee raskausaikana tukehtumalla? Tarvitaanko tähän vielä rautalankaa? Miksi oman rotumme yksilöt eivät kestä muutosta? Miksi niiden mieli järkkyy? Mitä voisimme tehdä? Pitäisikö meidän alkaa käyttää jalostuksessa selkeästi varmaluonteisempia yksilöitä? Auttaako sekään? Varmaluonteinen voi kuitenkin olla tietyissä tilanteissa mammanpoika tai perusseesteinen narttu voi olla eroahdistunut aina maanantaisin?

Ähh. Enkä ole päässyt vielä edes itse asiaan.
Aina silloin tällöin lenkillä tulee mietittyä omaa ulkomuototuomariksi pyrkimismatkaa. MIKSI minä sille matkalle lähdin, miksi jäin junasta ja mitä ajatuksia tämä pyrkiminen minussa NYT herättää. Varsinkin kun kuulen "ilahduttavan raadollisia" tarinoita umt-maailmasta. Ja tällä tarkoitan tietenkin vain sitä, että ulkomuototuomaritkin - yllätysyllätys - ovat vain ihmisiä. Joukossa on luontaisia kykyjä, koirille elämänsä antaneita ja antavia, asiaan vihkiytyneitä, tiedon haalijoita ja tietoa omaavia, jatkuvasti osaamistaan syventäviä - ja joiltain tämä kaikki sujuu kuin tanssi, ihan vain ilmaa hengitellessä. Tämä matka, minkä tein, millä olin, syvensi jokatapauksessa omaa ajatusmaailmaani ja vieläpä syvästi. Omalla kohdallani koiraharrastus on likipitäen kliimaksissa. Se on ottanut, mutta se on antanut. Luoja, että se on antanut! Palaset loksahtelevat kuin legopalikat paikoilleen ja viimeksi tänään ihmettelin aikaisella aamulenkillä, että miksen jumankekka voi luottaa intuitiooni enemmän? Se ei nimittäin pettänyt taaskaan liittyen erääseen muuhun koira-asiaan. Intuitio VOI kantaa ja viedä, miksi me ihmiset monimutkaistamme asioita?
Katsokaa kuvan koiraa. Se elää viettiensä ja vaistojensa varassa ja tuntee olonsa turvalliseksi ja seesteiseksi maatessaan koirapedillä. Toki sen kirsu on vähän vinossa ja kamera ei ehkä ole tarkentanut ihan priimasti (jota sitäKIN asiaa kuuluu nykyään pyytää anteeksi!!), peti on halpismallia ja koiran kaunis fawn-väri ei pääse oikeuksiinsa....

Hämmennyn joka kerran kun tuomaria moititaan puusilmäksi.
Yksi tuomarin lause arvostelukaavakkeesta irrotetaan kontekstista, vängätään että "kun ei kukaan koskaan ole sanonut koirallani olevan heikko alaleuka - miten tämänpäiväinen tuomari SAATTOI sanoa niin"? Kun oma koira ei voittanut/pärjännyt/saanut ERIä/SAta - takerrutaan lillukanvarsiin ja vähäsen sillattis niinku myrkytetään omassa suuttumuksessa sitten koko lähipiiri. Ja kaverin kaverit. Jos Facebook sen sallii. Ei se itseen meneminen auvoa tee, eikä se ole avain onneen, mutta se saattaisi hippasen avata silmiä ja laajentaa ajatusmaailmaa. Ei siitä ainakaan haittaa olisi?

Koirat ovat ihan mielettömän ihania olentoja.
Ne totisesti vievät meidät mennessään, jos annamme niiden tehdä niin. Ainahan koiran voi ottaa vain lemmikiksi ja tepastaa sen kanssa seitsemänmetrisessä flexissä pitkin ja poikin. Ja sitten kun näkee viisipäisen lauman lähestyvän, voi iskeä itsensä ja koiransa parkkiin. Tukkia koko tie. Mutta koiran voi ottaa myös lähteäkseen matkalle. Ensin rotuun, sitten sen yksilöihin. Mitä upeita maisemia näetkään ja mitä oivalluksia saatkaan lähtiessäsi oman rotusi kanssa matkalle kohti sen historiaa ja käyttötarkoitusta. Tuskin englanninbulldogin "käyttötarkoitus" oli saattaa se niin sairaaksi, että se tukehtuu raskauteen?
Ollessasi matkalla ja yhdessä tehdessänne, opiskellessanne toinen toista - voisiko sitä kriittisyyttä himmata ja hakea uutta aspektia koko harrastukseen positiivisuuden kautta? Väitän ja kovaa, että ollessasi kriittinen toista kohtaan olet sitä myös itseäsi kohtaan. Ollessasi kriittinen itseäsi kohtaan, olet sitä myös muita kohtaan. Kun himmaat ja downshiftaat omaa suhtautumistasi koiramaailman lieveilmiöihin, kohdistat kritiikin oikeaan osoitteeseen mielellään parannusehdotuksen kera (esimerkiksi MTV ja Emmerdalen esitysajat) voit huomata, että muiden koiranpito ja puusilmät tuomarit eivät ahdista enää niin paljon.

Voit jopa hakeutua Facebookin Matti-sivulle ja huomata hymyileväsi, kun Matti esim. käy koirapuistossa ja saa kuraa naamalleen. Esim. beauceronin takia.

Maailma tarvitsee ilopillereitä. Ei ilonpilaajia.

Hitsi, että olenkin löytänyt näin ihanan rodun kuin whippet. Haksahdus soikoon ja ilosanoma vieköön - Get a pet, get a Whippet. Ja relaa vähän.
Ja tämä oivallus koskee myös esim. minua.

Melko paljon mahtuu nähtävää neljään ja puoleen kilometriin.

Lenkillä 16.9. käpsyttelimme Vantaanjoen viertä tällä kertaa oikeaan. 
Ja nyt on hienoisia vaikeuksia kartoittaa näitä uusia reittejä, sillä my Loggerin Traxmeet-palvelussa on edelleen "kartoituskatko". Olisi kiva päästä näkemään satelliittikuvassa MISSÄ kävimme kääntymässä ja MITEN reitti olisi jatkunut. Olen nimittäin ÄLYTTÖMÄN huono katsomaan a) karttaa b) tietokoneen näytöltä vaikkapa Google mapsia jne. Esimerkiksi Jokiniementie ei näytä ollenkaan jatkuvan/menevän kävelemässämme kohdassa kuten kartta sen näyttää. Hämäävää. Traxmeet-palvelun satelliittikuvassa näkyisi selkeä VIIVA kuvaamassa käveltyä reittiä.

Tämä joenvarsireitti näyttäisi jatkuvan melko loogisena (?) alla olevan sänkipeltokuvan vierestä, mutta vedimme kuitenkin varmemmaksi vakuudeksi uun, koska reitistä olisi saattanut tulla liian rankka kuumana päivänä Pirrelle.

Lähdetäänpä siis kuvien kera tiistaiselle Kenzola-lenkille:

 Ei huono mittarilukema 16.9. kellon ollessa aamu10.

 Kaunista reitinvartta.

 Tikkurilan maalitehtaan edessä kelpaa syödä työeväät.

Joenvarren miljöötä.

 Ja uutta rakennetaan.

 Joenvartta päädytään ensimmäiseksi tänne, Jokiniementielle. Tässä kuvassa katse oikeaan.

 Ja tässä tienylityksen (ei suojatietä!) jälkeinen näkymä suoraan.

Jaapajaa. Joku voisi kertoa, että minkä kaupunginosan sähkölaitos se siellä möllöttää? Ihan inan on hulppea sänkipelto ympärillä. Jota Hupi tässä kuvassa mittailee.

Pieneksi hepulihetkeksi pääsivät Huima ja Bali hihnoissa huiskaisemaan ympyrän. Ensi kerralla kävelemme pidemmälle peltoa, niin uskallan päästää kokonaan irti. Tuossa viereisellä hiekkatiellä oli meinaan jonkin verran (koirallista) liikennettä.

Vedimme siis hiekkatiellä uun ja lähdimme kävelemään Tikkurilantietä kohti kotikontuja. Enpäs muuten tiennytkään, että KRP on täällä!

 Tikkurilantietä kotiinpäin.

Heureka aidan takaa.

Lenkkispeksit siis my Loggerin mittaamana 4.5 km. Jos olisimme jatkaneet vielä eteenpäin tuota hiekkatietä, veikkaan, että lenkkiin olisi tullut noin kilsa-puolitoista lisää.


13.9.2014

Lenkillä 11.9.2014

my Logger antoi tälle kauniille lenkille pituutta 3.8 km. 
Olisi ollut mukava kuvantaa lenkki ja käydä katsomassa satelliittikuvasta, miten sitä voisi jatkaa, mutta Traxmeet-palvelussa on nyt kuvantaminen ja paikantaminen rikki. Kaputt. Palaamme asiaan asian tiimoilta.
Lenkki menee kohti Siltamäkeä, viitta kertoo sinne olevan 4 km. 
Mutta jossain vaiheessa (eittämättä kohdassa ~ 2 km) lenkki muuttuu hieman epäilyttävän näköiseksi. Tarvitsisin välineistöä, kuten opasta tai kiikareita selvittämään miten reitti jatkuu. Näöllä metsästävistä whippeteistä ei ollut apua. Palaan aiheeseen aiheen tiimoilta, jahka selvitän lenkin jatkumisTIEN.

Kenzolan uusi käbiini alkaa saada muotonsa ja tavarat ovat melkolailla paikoillaan.
Palaan tähän aiheeseen omalla thriidillä. Lenkkeily on suorastaan luksusta ruuvien, ruuvinvääntimien, porakoneiden ja epämääräisten säläboksien keskellä ja vastapainoksi.

Jospa sitten niihin lenkkikuviin:

Tästä se lähtee. Matkaa ovelta tähän noin abaut hyvin pitkälti ehkä 75 metriä.

 Aamusumu ja oliko tämä nyt Tikkurilan korkein rakennus?

Fasaanien sielunelämä on jännää. Ensin ne kiekuvat niin että tienoo raikaa ja whippetit pomppivat mangusteina ja sitten ne möllöttävät hyvin kummissaan paikallaan. Että kuuliko kaikki? Jaahas, no hyvä sitten.

 Vantaanjoen idylliä.

Tässä se on Kenzolan uusi lähikauppa. Tänne on suorinta reittiä ~ 750 metriä ja sivutietä ehkä maks kilsa. Onpa hauskaa asioida pitkästä aikaa "lajitelma-kaupassa". Metwursti 2,90. Lajitelma. Jogurtti 0,40. Lajitelma.

Täällä me vedimme uun. Mikälienee tienoo? Varmaan jokin tikkurilalainen alakaupunginosa kuten Keski-Tikkurila?

 Aika kivan näköistä.

 Erään hulppean residenssin pihassa on hulppea suihkulähde ja pieni paatti "rannassa" ja paatin nimi on Hani. Helluista.

Tämä on varmasti viktoriaanisen ajan toiletti? Tai sitten ihan vain maakellari. Tai voihan tämä olla vaikka leikkimökki? Sähköpääkeskus? Lietelajittelimo?

 Tämä taasen on eittämättä kaunis lasikuisti.

Paljon lasitettuja parvekkeita ja touhukkaita ihmisiä syyskuisessa auringossa möyhimässä parveketyynyjä. Kyllä. Tuijotin estoitta ja suu oli apposen auki.

Pihlajanmarjat ovat melkoisen punaisia.

Päivän päätteeksi syyskuun lenkkidata oli 53.0 km. 11.7. se oli 61.4 ja 11.8. 43.2.

3.9.2014

My Loggerin ja lauman kanssa kaupunkikäppäilyllä.

Olemme tepastaneet jo useamman kerran, joka kerta hieman soveltaen, ns. kaupunkikierrosta. 
Vaikka tästä oven edestä lähtee hulppeat maisemareitit Vantaanjoen viertä, olen opetellut ensin kaupunkilenkin. Lenkin varrelle kuitenkin osuu mm. kauppaa, apteekkia sun muuta ja kaupan päälle näyttäisi tulevan vielä aikalailla koiraton reitti.
Tuossa Heurekan pihassa tuntuu olevan joka illalle jotain koira-aktiviteettia, mm. jonkinlaisia ohitustreenejä? 
Eilen pihalta pelmahti tielle(mme) suuri joukko mäyriksiä omistajineen + mukana ilmeisesti useampi kouluttaja. Kaikilla oli käsissään punaiset suihkepullot, joista he töräyttivät ilmaa kohdallamme. Onneksi omani eivät reagoineet ilman suhautteluihin, minulla on tunnetusti ohituksien ajan herkullinen Deli-namibaari auki.
Kaupunkikierros on oikeastaan aika kiva tepastaa. Reitti on nelisen kilometriä ja sisältää seuraavanlaisia näkymiä:

Ensin hiekkatietä radanviertä. Oivaa, pöheikköistä kakkamaastoa. Reitin varrella on myös USEAMPIA roskiksia!

 Auringon kultaamat lehdet. Radanviertä mennään noin kilometrin verran, sitten tulee pieni kaupunkiosuus.

 Maisemataidetta KehäIII:n sillalla.

 Vanhaa ja viihtyisää rakentamista.

 Puistolan asema.

 Puistolan ostari. Tuohon kulmalle my Logger näyttää n. 1,2-1,4 km.

 Muikut, neonvärit ja loimulohi sulassa sovussa.

 Siinä sitä on kukkaistutuksella kokoa!

 Paikallinen herkkupuoti. Vielä en ole uskaltautunut sisään.

 Puistolan ostarilta Lidlin ovelle (on tuo punakattoinen rakennus taustalla) on n. 1,3 km.

Pientä hitskokkia. Kaverin auto syttyi tuleen. Puupaamiehet tulivat pian paikalle helppimään. Tänään kun kävelimme onnettomuuspaikan ohi, vain kasa mustunutta mitälie hiilenpalaa oli muistona eilisestä.

Aroniat ovat töräyttäneet tuuheat tertut törrölleen.
Huomaa, että olen ollut mainosalalla.

my Logger nakutti 3 kilometriä ja 924 metriä päälle.
Kotona odotti tuore Koiramme-lehti, jossa oli mukava maininta Balin tähänastisesta urasta. Kirjoittaja oli selvästi tarkistanut faktat Koiranetistä. Kyllä sitä saa olla ylpeä ei vain koirastaan vaan myös Koiranetin tarjoamasta tiedosta. Oliko sen avulla peräti löydetty pienelle lapselle vanhemmat WDS:n aikana?! Luin tapauksesta samaisesta lehdestä.

Muutoin täällä edelleen hiljaksiin puretaan laatikoita ja ihmetellään mihin kaiken saa jotenkin järkevästi mahtumaan. Emme halua - minä eikä kämppis - tukkoista kämppää. Onneksi meillä on myös suhteellisen suuri ulkovarasto. Tavaraa VAIN pitäisi kantaa sinne. Kantokiintiö on jotenkin täysi. Kaikenlaista kasattavaakin riittää. IKEA Gersby tuossa vieressä möllöttää ja odottaa kokoamista. Ennen kuin Gersbyn kimppuun käydään, sille on RAIVATTAVA tila, sillä vanhat lehtihyllyt ovat levittäytyneet jo Gersbyn tielle....