Vielä kerran - vuoden 2019 summaus!

Jaksoin kun jaksoinkin pitää jonkunlaista sporttispirittiä yllä koko vuoden. 
Parhaimpina kuukausina juoksin taloyhtiön juoksumatolla 8 kertaa kuukaudessa. Huomatakseni, että juoksu "aidoissa olosuhteissa, kitkaisella asvaltilla" oli huomattavan paljon työläämpää (jäähdytellessäni Maukkua Kartanolla...) kuin se, että matto vei. Kyllä matollakin hiki tuli, ja jano. Mutta ei se silti ole sama asia, kuin "luonnonjuoksu". Ja sitäpaitsi hölkkävauhtia menin matollakin. Mahtaisinko päästä cooperin testissä nipinnapin sen 1,5 km.
Mutta silti. 
Sitä tulee äkkiä väheksyneeksi ja toppuutelleeksi, että "en minä ui kuin 40 minuuttia" ja "en minä mene portaitakaan kuin vain kuusi kertaa" - mutta iloinenhan sitä pitäisi olla. Että sitä jaksaa. Ja ennen kaikkea VOI.
Muistelen taas ties monennettako kertaa sitä erinomaista lausetta jostain lehdestä: kroppa tekee mitä pää sanoo.
Kun pitää jämptit porras- ja uintipäivät, niin kummasti sitä tulee mentyä. Välillä toki vähän pakottaen. Ja kovemmin käskien.

Juoksumatto jäi syksyn tullen aika vähäiselle käytölle, kun onnistuin telomaan reiteni Kartanolla 7.9. - reiteni siis revähti kesken kehäjuoksun. 
Olipa ikävä tunne, mutta jotenkin onnistuin suoriutumaan ja saatiin Kartanolta vielä Samuille sertikin! Seuraavan kerran reisi paukkui Ylöjärvellä 21.9. - pystyin juoksemaan maltillisesti, hölkkävauhtia, mutta en yhtään vauhtia lisäten! Vielä Messukeskuksessakin, 7.12., tuli tovi onnuttua, kun tuomari pisti pystyyn juoksukilpailun.

Mutta hei.
Pystyy uimaan, vesijuoksemaan ja taapertamaan portaissa. Onhan sekin. Kehähommat pitää jatkossa - tuomarin mukaan - siirtää nuoremmille ja joustavampireitisille.

Vuonna 2019 portaissa siis 41 kertaa, uimassa 37 kertaa ja juoksumatolla 43.
Vähän epäuskoisena mutta kuitenkin huudahtaen MÄ jaksoin ja pystyin!

Mitä kaikkea muuta vuosi piti sisällään?
Samui, Collooney Poker Player näytteli Suomessa virallisissa luokissa 9 kertaa ja napsaisi Vuoden Nuori VSP-tittelin kovassa sakissa, wau!
Sertejä 2 ja varaserttejä 3 + 1 varaNORD.
Latvian Ogresta LV JCh-titteli ja Viron Rakveresta EE JCh-titteli.

Syksyn tullen halusin Koiranettiin myös "pari nollaa" ja kävimme silmätarkin lomassa otattamassa virallisen sydänkuuntelun ja polvien pyöritykset siihen päälle.
Sämylle myös lokakuulta SOOLOkoe Kartanolta.

Maui, Jothryn Alluring Traits näytteli tänä vuonna ensin Ogressa, Latviassa ja oli siellä erkkarissa hienosti PU5 ja VSP-käyttöluokan koira. Rakveressa Maui sijoittui PU-luokassa hienosti aina kolmanneksi, mutta sertti meni kuonon edestä.

Sensijaan tämä punainen ambulanssi päästeli komiasti niin maastoissa kuin radallakin. Maui valioitui jännittävien kuperkeikkojen jälkeen 11.5. Suomi CUP-kisassaan. Harvoin näkee - tai ainakaan en omissani ole ennen nähnyt - sellaista tahtotilaa mikä Mauilla on juoksemiseen. Ei tule Mauilla juostessaan äitiä ikävä, eikä pienet lipsumiset haittaa tätä kaveria, päinvastoin. Pökköä pesään ja havuja perkele - tuumii Maui ja juoksee aina intensiivisesti. Paitsi Liedossa. Hahaha.

Yritettiin sitkeästi KV-aikaa Maukulle Kartanon nopealta nurmelta.
Kisojen aikakehitys meni Mauilla 280 metrin juoksuissa näin:
5.6.   19,78
17.7. 19,59
21.7. 19,49
14.8. 19,64 ja 19,98
5.10. 20,29

Syystäkin pollea Maukku.

Ja prkl että oli lähellä 21.7. Hyvä, etten pyörtynyt. 
Ratarassit vetävät KV-ajat vaikka takaperin juosten. Mutta näyttelylinjainen lajitoverinsa ei saa sössiä lähtöä, pitää osata ottaa oma juoksulinja taiten, pullikoida joskus ruuhkaisissa lähdöissä mitenkuten, koittaa olla jättäytymättä pussiin, keskittyä 100%:sti ja mielellään yli senkin, ja Mauin tapauksessa koittaa jättää ETUKÄTEISriehunnat minimiin. Mutta se on toiveajattelua. Maukku on Maukku vaikka voissa paistaisi.
Ja YLPEÄ olen ihan jokaisesta Mauin kiitolaukasta, ihan pirun ylpeä. Oli ruuhkaa tai ei, Maui tekee aina parhaansa ja se näkyy!

© Antti Ruotsalo
Tosin tässä kuvassa ei paljoa näy. LOL Siellä se Maukku on, keltaisen vieressä, sinisen takana.

Tänään olin poikia juoksuttamassa läheisellä hiekkakentällä. 
Siellä viilettivät menemään, paitsi Maukku. Kun aloin heittää keppiä, lähti Maui jahtaamaan JEE - jotain jahdattavaa - henkisesti. Mauin kanssa ollaan siis tilanteessa, jossa sillä pitäisi olla mielellään VIEHE tai jokin muu LIIKKUVA ESINE, jonka perässä se juoksisi. Usein tyytyy porukassa vain juoksahtelemaan, satunnaisesti ottaa kunnon spurtteja.

Myös Bali, Pendahr Fred Perry, kävi pyörähtämässä kehässä kerhon omassa Erkkarissa, 8.6. Tsukki nappasi komean PU4-sijoituksen isossa porukassa ja näytti, että vielä lähtee!

Ynnätään vielä lopuksi vuoden kaikki lenkit.
2135,1 km. Se on 95,8 km enemmän kuin vuonna 2018. Kun 2135 kilometriä jakaa vuoden jokaisella päivällä, saadaan keskimääräiseksi päivittäiseksi marssimääräksi 5,84 km/päivä.


Suruakin oli, paljon.
Hupi, Twyborn Philadelphia jätti meidät keväällä, 11.4.
Hupilla oli ikää jo 14 vuotta ja 6 kuukautta. Se oli yhä upeassa kunnossa ulkoisesti ja lähti lenkille innokkaasti. Söi hyvin, oli iloinen, leikki. Toki kaikki lenkit, joilla Hupi oli mukana, tehtiin sen ehdoilla. Mutta valitettavasti kaikki ei ollut muutoin ihan kohdallaan, sillä Hupin pyörtymiskohtaukset lisääntyivät ja voimistuivat oireiltaan.
Hupi lähti taivaan hattaralle, sateenkaaren päälle meidän kaikkien ympäröimänä; Huima, Bali, Maui ja Samui olivat kaikki mukana jättämässä surullisia jäähyväisiä.
Suuret, tyhjät, saappaat jäivät. Niitä tuskin kukaan pystyy koskaan täyttämään.

© Tilda Koskinen

Big heart. Warm soul. My greatest treasure ever.


Kun olet antanut whippetin koskettaa, tulla elämääsi, olla mukanasi arjesta juhlaan, olet elänyt. Elät. Mikään ei voi koskettaa sieluasi ja sisimpääsi niin kuin whippet. 

Ihanaa Uutta Vuotta kaikille whippetisteille - kiitos kuluneesta vuodesta teistä jokaiselle!

Joulun 2019 tunnelmia.

Koskettava joulu.
Hakunilan alueella eräs ihan tuikitavallinen "Reiska" halusi jakaa joulumieltä. Hän järjesti ruokatarvikekeräyksen, johon lähti mukaan minä mukaanlukien lähemmäs 10 ihmistä. Me lahjoitimme ruokaa ihmisille, koirille, kissoille, lapsille. Leluja, hygieniatarvikkeita ja "sitäsuntätä", joista toivoimme olevan iloa saajilleen.
Lukiessani Facebookista saajien kommentteja kostuivat silmät. Tätä on joulu. Antamista. Miten hyvän mielen siitä saakaan, kun voi auttaa, edes vähän. 

Tänään autoilimme koirien ja kämppiksen kanssa äitini luokse, joka on sairastanut Alzheimeria nyt kolmisen vuotta. 
Jollain tapaa karu, mutta myös armollinen sairaus. Pyyhkii muistot, myös ne ikävät. Elämästä katoaa paljon, mutta tilalle tulee lempeys. On vain tämä hetki, tämän hetken mukana tuoma ilo, jonka tuo ihminen, koira, ruoka.
Mukana kannoimme valtavaa kassia kattiloita, ruokailuvälineitä, kastiketta, hilloa, lohta, kinkkua, perunaa.... Ja miten iloinen voi ihminen olla, kun pelkästään tulimme. Kassin kanssa tai ilman. Miten koirat osasivatkaan ilostuttaa äitiäni ja pitää virkeää mieltä yllä. Kuoriessani perunoita, kämppis imuroi. Maui löysi parvekkeelta porontaljan ja levitti tietenkin tukkoja poronkarvaa ympäriinsä. Samui hamusi vuoroin kinkkua ja vuoroin suklaata ja Huima ja Bali tyytyivät pomppimaan äitini sängyllä. Tunnelma oli vauhdikas, vilskeinen ja ehkä väsyttäväkin mutta samalla täynnä antamista, iloa ja läsnäoloa. Antamisen ilo totisesti kristalloitui tänä jouluna!

 Vaikka äitiä oli vahdittava minuutin välein. 
Jo pöytään katettu ruoka alkoi maistua äidille, ennen kuin kaikki ruoka oli edes pöydässä. Koirat riehuivat porontaljasta riipimiensä karvatukkojen kanssa, imurin pussi täyttyi, kastike oli palaa pohjaan. Elämää, vilskettä ja kaikki tuttuun tapaan "samaan aikaan ja nyt". Mutta sensijaan, että olisi ahdistanut, mennyt hermo tai KUKAAN meistä olisi hermostunut; kaikkia vaan nauratti.
Kämppis toivoi saavansa "samoja lääkkeitä kuin äitini" - joka siis nauraa ihan kokoajan. Hän nauraa niin paljon, että häntä alkaa yskittää. Hän nauraa, kun koirat vilistää, hän nauraa kämppiksen poropaidalle, hän nauraa kun huomaa syövänsä kahdella haarukalla. Kinkku naurattaa, ja se varsinkin, että kämppis ei syö lohta.

Elämä on kovin kummallinen ajanjakso ihmisellä.
Ottaa ja antaa, täynnä oivalluksia - ja aina tuntuu, että "kaikkeen tulee vain sopeutua". Elämä on tänään ja joskus kovin pienissä hetkissä. Pienissä häissä - laulaa räppäritkin.
Kämppis totesi visiittimme jälkeen, että "nyt hän ymmärtää, kuinka raskaita käynnit äitisi luona ovat".
Vaikka äiti on yhtä hymyä, naurua, iloa ja positiivisuutta - ja hän on "iloinen kaikesta" - niin hän on samalla kuin pieni lapsi, kokoajan "karkaamassa", sanat katoavat, hän lähtee jonnekin tietämättä miksi ja minne, hänellä on jano ja ei ole jano, hän tarjoaa suklaata koirille tai hän seisoo tuolin edessä osaamatta istua.

Elämän näkeminen ja kokeminen oman vanhemman (muisti)sairauden kautta on uuvuttavaa mutta myös palkitsevaa.
Se, että voi auttaa, tehdä toisen iloiseksi, tehdä ruoan, imuroida, siivota - olla läsnä - ja nähdä, kuinka toinen liikuttuu, on kiitollinen. Olen sanaton. Äiti ei pysty kiittämään, muodostamaan ymmärrettäviä lauseita kuin ajoittain, mutta hän on Liikuttavan Iloinen. Vaikka se kastike kiehui siellä liedellä liki pohjaan, niin tärkeintä oli pitää äitiä pystyssä ja ohjata hänet istumaan. Vaikka se veikin vartin. Itse istuminen toki vain hetken, mutta kun piti ensin nauraa 14 minuuttia.

Uskomattoman liikuttava ja lämminhenkinen joulu. Ilon antaminen tulee ihanasti takaisin. Se on kuin bumerangi. "Oikein heitetty tavallinen bumerangi palaa heittäjälleen". Wikipedia

Elämä on tässä ja nyt. Ilon hippusissa. 

Vuosi alkaa olla pulkassa - ajoittain hapokasta.

Kylläpä on taas vinhaan mennyt tämäkin vuosi. 
Kahden koiran kanssa ajoittainen aktiiviharrastaminen hapottaa! Viime vuosi oli Maukun, nyt Sämykkä keulii mukana. Mauille upea maastovalioituminen heti vuoden alkuun ja pian olikin jo kesä ja heinäkuun lämmössä kellotettiin Mauille upea 280-metrinen, 19,49 vauhdissa. Sitten tulikin kaikenlaista, kuten bulimiaa ja ruuhkaisia lähtöjä, kipakoita koillistuulia ja lähdön sumputtumista. Tässä yhteydessä on tietysti mainittava, että ratalinjainen wipatsimiini suoriutuu näistä kaikista. Ruuhkaisista lähdöistä, bulimiasta, kipakoista koillistuulista ja sumppujuoksuista - KV-ajoin. Sensijaan pullukampi-ish lajitoverinsa, jonka suonissa virtaa vain lapsen annos nopeusgeenejä, joutuu taistelemaan kaiken läpi ja kaikkea vastaan.
No, olen hehkuttanut Maukun MELKEIN KV-ajan jo moneen kertaan - ja voi olla, että hehkutan vastakin.

Myös Samui ehti juoksaista soolokokeen kesän päätteeksi.
Se oli minulle hieman ylläri - ja varmasti Samuillekin - kun koppa pantiin päähän, uikkari päälle ja työnnettiin suljettuun koppiin - suljetusta laatikosta kun ei oltu harjoiteltu kertaakaan. Mutta Samui se juosta jolkotti siistin soolon ja kellotti 20,88. Ei huono startti ja aika rookielle. Kuten kuvasta näkyy, intoa piisaa tälläkin enkkupojalla.

© Sindy Rahikainen

Jossain välissä piipahdimme Latvian Ogressa, ihanan homeisessa hotellissa - iloisessa seurassa ja mehevien marjakaakkujen äärellä.
Sämppä hehkui täällä ja Mauin rooliksi jäi sivustaseuraajan, joskin tärkeä, rooli.

Vielä piti Rakvereen tunkea kaksikon kanssa ja hauska ja intensiivinen reissu tuli tästäkin. 
Lisää titteleitä Sämylle ja Mauille MELKEIN sertti. Mauin osana on ollut jäädä Vuoden tulokaslistalla hopealle, jumittaa mestaruudesta juostessa ruuhkalähdöissä ja jäädä kauaksi parhaista kellotuksistaan, tehdä tärkeissä paikoissa parit kuperkeikat, lumota tuomari näyttelyssä ja kuulla sanat "unfortunately" tjsp ja kiljua vapaa-aikana jänikset suolapatsaiksi. Sellainen se meidän Maukku on. Totaalisen ihana pakkaus.

© Taru Jäppinen

Vuoden mittaan, Samui onnistui nappaisemaan pari serttiä Suomen kehäkahinoissa sekä pokkasi kolmasti varasertin. 
Yritin laskea sen saamia pisteitäkin jossain vaiheessa, mutta putosin kärryiltä 67:n pisteen kohdalla. No mutta mitä ihmettä, Sämppä meni ja otti VSP Vuoden Nuori Koira 2019-tittelin, että paukahti! Kun tihrustin pisteet kännykän ruudulta, olin tipahtaa päiväpeitteineni lattialle. Oli nimittäin YLLÄTYS isolla yyllä, kun kuvittelin, että hyvä jos kolmansia ollaan! Ja ne lopulliset pisteet olivat 78!

© Jaana Jyläntö

Piipahdimme syksyn ja talven pimeydessä myös Jyväskylässä, josta saaliina laihahko ERI/4 ja kameran väläys. 
Näyttäisi siltä, että pääsin pälkähästä ja Avensiksen OMA kamera (joka lukee liikennemerkkejä) oli sittenkin oikeassa. Kiitos tästä, sillä sakkoraha kannetaan ensiviikolla ihan muuhun, paljon tärkeämpään.
Joulukuun Messari päätti perinteisesti harrastusvuoden. Samui edustamassa ja minä ohjaimissa. Niin, se revähtänyt reisi. Tuskin paranee koskaan. Kestää ARKIkäytön ja vesijuoksun, uinnin, portaat - mutta EI äkkinäistä, pitkäkestoista harppomisjuoksua kehässä. Kilpailuluokassa tuomari poimi meidät luokan voittaneen taakse kakkoseksi, mutta jouduimme juoksemaan paikastamme, huonoin tuloksin. Ensimmäisen kierroksen jälkeen meidät laitettiin kolmansiksi, ja lopulta neljänsiksi. Niin siinä joskus käy. Reisirevähdyksen kanssa tai ilman reisirevähdystä.

Laskeskelin tuossa jonkun yön ratoksi vuoden treenejäkin. Edelleen on portaat ohjelmistossa kerran viikkoon, uinti samoin ja juoksumatolle pyrin pääsemään aina, kun vain ehdin ja on tilaisuus. 43 kertaa olen ehtinyt. Mutta matto ei ole edistänyt sanottavammin kehäjuoksua - matolla juoksu on sittenkin kovin erilaista kuin Oikea Juoksu. Kunto on varmasti noussut jonkin verran, mutta reisi on mitä on. Ei tässä enää nuorruta.

© Kuvauksellista photography

Hapokkuutta on piisannut muuallakin kuin juoksumatolla.
Harrastukseen tosin mielestäni kuuluu tietty hapokkuus. Varsinkin näin vanhemmiten. Magnesiumia kaipaa niin reisi kuin mielikin. Itse teen nykyisin kolmen ainesosan energiajuomaa, jota rinksuttelin viimeksi Messarissa. Siihen kuuluu Dexal-lemonlime, Pirkka C-vitamiinipore ja vielä Lidlin magnesiumpore. Näyttää virtsalta, mutta on hyvä ja raikas kombo!
Muuhun harrastushapokkuuteen on joskus vaikea löytää instant ratkaisua tai oikotietä onneen. On vain luovittava, mentävä läpi piikkipensaiden ja pyörremyrskyjen ja uskottava, että mielenmyllerrykset tasoittuvat. 

Harrastus muuttaa muotoaan, kuten olen niin monenmonta kertaa täällä jauhanut.
Alkuharrastustaipaleen kirkasotsaisuus, ehdottomuus ja mustavalkoisuus muuttuu vuosien saatossa vääjäämättä sarkasmiksi, kyynisyydeksi, realismiksi, toppuutteluksi ja perspektiivihakuisuudeksi. Vuodet jättävät jälkensä. Kaikki koettu, mitä me kannamme mukanamme, omassa harrastusrepussamme, antaa ajoittain vastauksia ja sitä perspektiiviä ja ajoittain painaa selkää ja aiheuttaa kipuilua.
Kun nuoremmat menevät tarkasti vieheurassa, kuten nuori innokas whippetkin, vanhemmat oikovat ja vetävät tiukat kulmat loivemmin. Saattaapa joku juosta suoraan maaliin, kun kokee kurvailun pitkällä radalla vallan tarpeettomaksi.

Älä jätä huumoria kotiin. Pidä pilke silmässä, sananmuunnokset ja hauska irvailu aina mukana harrastaessa.
Ja jaa muillekin. Ihan parasta settiä oli Messarissa kun tuomarimme lausui väliajalla "Samuilla olevan yhä some puppyfat". Kun sitä siinä makustelin ja nieleskelin muutaman huumorintajuisen vääräleuan kanssa ääneen, sain kuulla Vuoden Parhaan takaisintokaisuehdotuksen; "Olisit sanonut sille tuomarille rinta rottingilla ja lantio eteen työntyneenä, että tis is oolsou papifät"!

Olen tehnyt tällä viikolla erään pitkänlinjan harrastajan kanssa sopimuksen, että katsomme KAIKKIA koiria, voittajia ja häviäjiä, ensi vuonna POSITIIVISUUDEN kautta. Sellaisia perusasioiden näkemisiä ja ääneen toistamisia, kuten pitkä sääri, suora selkä, heikko alaleuka - vältämme ja pyrimme katsomaan koiraa hyvien ominaisuuksien kautta.

Tästä haastetta kaikille teille - harjoitelkaapa; on muuten yllättävän vaikeaa, mutta antoisaa ja kyynisyys harrastamiseen saattaa jopa hieman väistyä - tai ainakin pienentyä!

Team Kenzongos - hapokkuutta vastaan, positiivisuuden puolesta!