Muuttuuko rotu vai sen ihmiset?

Voi olla, että molemmat.
Tässä iän karttuessa alkaa vanhemmalle väelle tyypillinen muisteleminen. "Ennen kaikki oli paremmin" - ja "Ei ennen vanhaan vaan tommosta".
Näin se menee, nuoriso. 

Nuorena kuuluu olla ehdoton ja mustavalkoinenkin ja paukutella rajoja.
Vanhemmat ihmiset ovat usein last season ja ajatuksiltaan jääkautisia. Nuorison kuuluu olla aallonharjalla ja seurata alati muuttuvia trendejä. 

Koiramaailmassakin trendit muuttuvat ja näkyvät.
Mm. totisuuden tilalle on tullut hauskuutusta. Koirille heitellään aina sopivissa väleissä palloa, niitä halitaan ja hyppyytetään. Riemuisuutta pyritään tuomaan muuten tylsään arkeen ja joskus junnaaviin koiranäyttelypäiviin. Arkeen ujutetaan uintia, peltospiidausta ja metsäilyä - koska kuka nyt enää marssii maanantaista sunnuntaihin samaa raittia koiransa kanssa? 

Joskus näin tehtiin.
Oli asuinalueita, joissa reittivaihtoehtoja oli tasan kolme. Jos vaihtelua halusi, niin kolmesta tuli kuusi, kun vähän oikoi ja oikein luovaksi ryhtyi. 
Silloin, kun minä imeydyin koiraharrasteisiin oikein tosissani, moni asia oli toisin kuin nyt. Eikä pelkästään lenkkeily. 

Minusta ~ 30 vuotta sitten ei oltu niin huolissaan kaikesta kuin nyt.

Koirilla oli silloin - kuten nytkin - erilaisia sairauksia ja vaivoja ja niiden katsottiin kuuluvan elämään. Toki vuosikymmeniä sitten käytiin myös eläinlääkärissä, hierojalla ja fysioterapeutilla. Kuka antoi jotain mikstuuraa, kuka laseria ja linimenttiä. Mutta eipä nuo toimenpiteet olleet tuolloin uutisoinnin arvoisia. Tänä päivänä allekirjoittanutkin somettaa peltoilut, metsäilyt ja punkkipannat. Ettäs tiedätte ja tehkää perässä. Näin nuorten parissa purjehtivana nimenomaan, katsotaan miten teillä sujuu kuusikymppisenä lauman kanssa keekoilu. 

Ja kyllähän se kateus iskee näillä kilometreillä.
Nuoret ovat notkeita ja kauniita. Käyvät useissa erilaisissa treeneissä, väsymättä. Ilman magnesiumia. Kehässä askel nousee ja koirat pääsevät parhaalla mahdollisella tavalla esiin. Mutta jos iskee kateus, iskee kyynisyyskin. Vaikka sitä yrittää estää.
Kuuluuko se hemmetin kyynisyys ikään? Siltä vaikuttaa. Ei jaksa enää vaivautua, ei uhriutua ei mennä mukaan kaiken maailman kotkotuksiin ja vääntöihin - ja niitähän koiramaailmassa riittää.

Olen täällä blogissa pohtinut ties mitkä harrastuskulmat ja yksihän oli "tunteet".
Niitä riittää koiraharrasteissa. Tuomari on puusilmä ellei peräti sokea ja painotukset ovat aina väärät. Jos niitä nyt edes on. Oma rakas koira vie meidät voimakkaisiin tunne-elämyksiin ja koitoksiin. Olepa siinä sitten huihai-henkisenä, kun esim. 50,9 cm virallisesti mitattu koirasi mitataan kehässä 54-senttiseksi. Vain jotain mainitakseni. 

Puhumattakaan juoksuharrasteista.
Ilmoitapa tykkisi juoksemaan maastokinkereissä havaitaksesi, että pariksi osuu joku SM-MM-EM- ykkönen, joka on jo maalissa kun oma koirasi on vielä telineissä. Kysyessäsi tuomarilta pisteistä palautetta, saat kuulla jonkin täysin kryptisen selityksen siitä miten "koirasi ei ottanut sitä kulmaa oikein". 

Näillä kilometreillä sitä haluaisi tuoda sitä omaa perspektiiviä nuorten kauhujen keskelle.
Maailma ei lopu. Tai toki se joskus loppuu, mutta ei tässä lähiviikkoina kuitenkaan. Elämä jatkuu. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa - ja mitä näitä kliseitä nyt onkaan. 

Rotu on ja pysyy. Whippet on whippet.
Vastailin tänään 22-sivuiseen rotukyselyyn koskien rotumme käyttäytymistä. Whippetin kuuluu olla avoin ja reipas, utelias ja mukautuva. Mutta näin 14:sta whippetin jälkeen sanoisin, että NYANSSEISSA löytyy. Olkoon isä- ja äitikoira vaikka kuinka reippaita, käsiisi/-ni voi osua koira, joka onkin epäluuloinen. Tai olkoon äiti ja isi pidättyväisiä, niin AVOT käsissäsi on KOKO maailmaa rakastava pomppulinnahenkinen koira. Kun ne geenit tekee mitä lystää, näin se vain on. Vaikka kuinka kiikutat pentuasi ostoskeskuksissa ja metrotunneleissa, niin jos se on sitä mieltä, että "epäilyttää", niin sitten epäilyttää. Joskus on sanottu, että "reipas emäntä, reipas koira", mutta eihän se taas niinkään mene. Mörökölligeeni voi olla tiukassa.

Kaikki kääntyy kuitenkin usein hyväksi.

Tämän lauseen haluaisin jättää perinnöksi teille nuoret. Mustien hetkien jälkeen on onneksi usein luvassa valoa ja mahdolliset epäilykset rotuvalinnan suhteen kristalloituvat. Toki omalla kohdallani ensimmäiseksi whippetiksi osui "ihmisen mieli", jota en sittemmin samassa mittakaavassa ole muissa whippetyksilöissäni tavannut. Kuitenkin whippetin sielu on äärimmäisen kaunis ja joillain yksilöillä se on hieman piilossa ja peittyy joskus villeyden alle, mutta siellä se on. Tullakseen joku päivä esiin!

Minusta whippet ei muutu.
Vaikka olen vuosien varrella nähnyt erilaisia trendejä jo useamman. Olen mm. omistanut useamman ponin! Hei ihan totta, minulla on ollut 54,8 cm ja 55,5 cm kokoiset poniinit, ja olivat muuten mahtavat koirat. SIITÄKIN huolimatta, että Viri oli ääniarka - se oli äärimmäisen sielukas ja ihana koira! Ei koskaan mitään niin pahaa, etteikö paljonkin hyvää! Virin poika, Luxi, taas oli kaikin tavoin upea ja äärimmäisen helppo ja luotettava laumakoira. Ikävöin näitä molempia koiria siinä määrin, että välillä Capri on Luxi ja Maui on Viri. 

Jossain kohtaa Suomessa keksittiin alkaa tutkia haplotyyppejä.
Niitä tutkimuksia sitten muutamat - minäkin - maksoin omista koiristani erikseen. Pelkkien vapaaehtoisten silmä- ja sydänkuunteluiden jälkeen on tultu pitkä tie tähän päivään, jolloin kuulemani mukaan pennunostajat ovat jo kovin valveutuneita ja kysyvät terveystutkimusten perään. Johan eräs kasvattaja vitsaili muutamia vuosia sitten, kun rodusta kiinnostunut oli kysynyt "mitä tämän rodun kanssa voi harrastaa"?
- No, rata- ja maastojuoksua, agilityä, näyttelyitä ja terveystutkimuksia.

Älkää kuitenkaan menkö halpaan.
Ettäkö 0+0 ja A+A olisi avain onneen. Kun ei se ole. Ihaninta koirissa onkin juuri se, että ne ovat KAIKEN summa. Äidin, isän, numeroiden, kirjainten, ympäristön, suvun. Ja geeniloton. Tämä kaikki lyödään syliisi usein 8-viikkoisena pyöriäisenä ja voin vannoa, että "kaiken selville saamiseen" menee keskimäärin noin 3 vuotta!

Aika ja elämä menee eteenpäin.
Koittakaa säilyttää tietty naiivius ja se "syy" miksi hakeuduitte rotuun. Älkää antako periksi. Vaikka ikää tuleekin, niin rodun imu pysyy. Sen tulee pysyä. Yksilöt vaihtuvat - mitä kauemmin olet rodussa, niin niitähän riittää. Ole jokaiselle avoin, anna mahdollisuus. Toiset ovat enemmän lapasia, toiset täpäkämpiä. Jokaisessa on se whippetin ydin, joka saa meidät kerta toisensa jälkeen ottamaan uuden yksilön. 

Rakkaus rotuun siis pysyy, vaikka yksilöt ehkä muuttuvatkin.
Mutta hei, se jästipää voikin olla muutaman vuoden kuluttua itse suloisuus. Ja päinvastoin. Onhan nämä nyt melkoisia virtuooseja ja tekevät meistä omistajista sellaisia myös.

En tiedä, onko rodussamme niinkään "luonnejalostusta", mutta sille lienee tässä ajassa tilaus?
Toki trendit suosivat nyt myös vanhempia rodun yksilöitä (uroksista puhuttaessa) mikä on mielenkiintoinen suuntaus sekin. Itse omistan 11,5-vuotiaan rodun veteraanin, joka on KOVIN erilainen luonteeltaan sitten nuoruusvuosien. Junnuna haukuttiin rotvalliin linnut - ja mahdolliset oksien kahinat - pystyyn ja nyt ollaan niin seesteistä papparaista, että. 
Omistan myös Samui-nimisen kohta 6-vuotiaan whippetin, joka omaa lupsakkuudessaan vertaansa vailla olevan luonteen. Ja haukkui Petotestissä® sitten myös karhun pystyyn siinä määrin, että kehotettiin liittymään paikalliseen karhunmetsästysyhdistykseen. Ja kyseessä on myös koira, joka ei väläytellyt mitään huippumaasto-ominaisuuksia - paitsi omistajan silmissä. 

Antakaa aikaa, luovikaa, ymmärtäkää ja silittäkää myötäkarvaan.

Nauttikaa yhteisestä ajastanne tässä ja nyt koska aika juoksee. Olkaa kiitollisia ja sopivassa määrin kateellisia ja katkeria. Ruokkikaa pitkämielisyyttä ja avoimuutta itsessänne ja ottakaa vastaan. 

Rotu ei mielestäni muutu - mutta ajoittain sen ihmiset kireytyvät.
Löysätkää vähän - kaikki on siten lupsakampaa.

kuvat oma kännykkä/kamera ja Jaana Jyläntö

Ikimuistoinen syntymäpäivä.

On tullut vietettyä useampikin syntymäpäivä kerhomme, Whippet-Harrastajat ry:n, erkkareissa.
Niin tänäänkin.
On tullut menestystä ja ei ole tullut menestystä - mutta ilmapiiri on mielestäni AINA ollut aurinkoinen ja ystäviä, tuttuja, kavereita - on ollut mukava nähdä.
Koiramme tuovat meitä yhteen ja yhdessä olemme voineet kokea menestykset, menetykset, sijoitukset, sijoituksetta jättämiset ja puida tuomariemme mieltymykset ja painotukset. 

Tänään (taas) erityismaininta rodun ihmisillemme siitä, että kun vain KYSYT saat vastauksen.
Rodussamme ei ole mitään salaista, piilotettua eikä väitetysti salattua, vaan kysymällä asiat selviävät. Voidaan keskustella ripulit, mahdolliset imeytymishäiriöt, kuka on ahne, kuka nirso, kuka haukkuu lumikolat, kuka puolustaa omaa telttaa. Kenellä lanne jumittaa ja kuka tykkää keventää vasenta takajalkaa. Kenellä on ollut implantti, kenellä testosteronit (yhä) jylläävät. Kuka ei tykkää olla häkissä, kuka pötköttää siellä kuin kotonaan. Kenen ovelle PETA tulee, kun (vesi)suihkepullot suhisevat tarvittaessa. 
Rotumme luonnekirjo on huikea ja se se vasta rikkaus onkin! On verkkaista lapasta ja täpäkkää tömistelijää ja kaikkea siltä väliltä. 

Siispä kysy, kysy ja kysy.
Ja ole kuulolla. Kukaan ei ymmärtääkseni ainakaan tietoisesti salaa yhtään mitään, joten hankkiudu vähintäänkin kehän laidalle tai googlaa itsesi Koiranettiin tai TWA:n syövereihin. Blogit ja 1geet ovat nykyään myös sangen informatiivisia - ja monet meistä myös skannaavat koiriensa sydänlausuntoja, joten niitäkin on helppo lähettää sähköpostin liitteinä. Ihan kysyttäessä tai kysymättäkin. 

Aikamoista.
Vuodet vierivät ja polvet paukkuvat. Sain tänään itkeä tihuuttaa, kun whippetihmiset muistivat minua - ja koiriani - lahjakortein. Olen jo varannut itselleni Kalevalaisen jäsenkorjauksen!!!!! En kestä, miten ihania ootte.

Liikutun ihanuudesta.
Siitä miten tunnen kuuluvani rotuun ja olette olleet salaa KUULOLLA, että laitetaanpas sen Sandqvistin polvi vertymään. Olin oikeasti vielä huhtikuussa tosi huolissani, kun onnuin muuton jälkeen useamman viikon - no, sainhan käydä Klaukkalan terkkarissa SALSKEAN hoitsun puheilla, riisua housut ja ulista turvonneen polveni kanssa. Voi veikkonen, sanoi Salskea TerkkariSimo ja tuumi, että "wau hienoa, että sulla on ne koirat. Liike on lääke. Anna mennä vaan lenkkeillen!"
Hitaasti mutta varmasti taannoiset ontuvat 2-3 km päivälenkit ovat nyt kesäkuussa jo parhaimmillaan liki yhdeksää kilometriä!

Whippethän vie meidät mennessään.
Kehien äärelle, radalle, maastoon. Uimahalliin, metsään ja lenkkipoluille. Ystävien pariin, Messengeriin ja Facebookkiin. 

Ibizan kanssa ajellessani uimahallista kotiinpäin tulin pohtineeksi kuinka jokainen koiristani on perehdyttänyt minut JOHONKIN.
Vain muutamia mainitakseni:

Lelusta olisi ollut sirkuskoiraksi. Se olisi tullut kiinnittää sirkukseen. Jaki, joka imaisi minut rotuun, ansaitsisi oman koirapatsaan. Perehdytti minut whippetin sielunmaailmaan 100-0. Maui vetäisi minut ratamaailmaan ja sain kokea sen kautta intensiiviset kisavuodet. Samui on luonteeltaan täysi kymppi ja en aina ihan käsitä sen avoimuutta ja täyspäisyyttä kaiken suhteen. Kaikki käy ja avoimella sylillä. Tai no, päälle ei saa tallata. Ja nyt minulla on herkkäpoikakaunis Capri, jonka halaukset ovat maailman lempeimpiä. Miten syleilevää lempeyttä voikaan whippet tarjota - otathan vastaan!
Sitten tuli pyörremyrsky Ibiza, kaunis, lempeä, kainaloishalikoira, joka hälytyshaukkuu. Ja ui. Miten voikaan koira ensimmäisellä uintikerrallaan ottaa hallin haltuun ja tuoda kaikki kaverinkin uimapatukat maihin. Jonottaa nonstop rampilla kärsimättömänä ja kroolaa uittajan sydämeen!

Tämä.

Jokainen koiramme TARJOAA jotain, meidän tulisi vain olla kuulolla ja ottaa vastaan, oivaltaa ja tarjota kulloisellekin koirallemme sopivaa aktiviteettia sillä sitähän ne (myös) kaipaavat. Mielenmyötäistä tekemistä ja askaretta, ja koska taipumuksissa ja nokkeluuksissa on eroja, niin meidän pitäisi vain olla tuntosarvet pystyssä. Haluaako Rolle uida vai ajaa muovirengasta. Entäpä Palle juosta peltoympyrää vai ylittää A-esteitä ja haukkua Petotesteissä© karhua?

Samuin avoimuus, rohkeus, itsenäisyys, hälläväliä-asenne - kaikki - tekee tästä koirasta kyllä vaikean peitota monella luonteen saralla. Karhutestistä täydet pojot ja sydämen DCM-avoin tuloskin kääntyi vuodessa "OHO, tämähän on parantunut, selkeä A nyt" -tulokseksi. 

Lopultahan meitä ohjaa ja vie (ankea) arki - (värikkäiden) koiriemme lisäksi.

Ja onneksi koiramme ovat tyytyväisiä arjen tarjoamiin haasteisiin kuten lenkkioraviin ja -peuroihin. Vain muutamia obstacleja mainitakseni. 

Ihan lopuksi haluan vain kiittää.
Teitä kaikkia: Taru, Jaana, Piia, Raisa, Heli, Päivi, Jaana, Marina, Jenni, Maria, Ulla,  Kari, Katariina, Antti, Liisa, Ville, Sanna, Pippe, Jaana, Leila, Jarmo, Kirsi, Minna, Riikka, Annina, Anne, Pirjo, Wanda, Minna, Sinikka, Kai, Sanna, Anne, Tuomo, Johanna, Sari, Jenna, Tarja, Janne, Terhi, Harri, Heli, Jaana, Anu, Anni, Suvi, Essi, Virpi, Jaana, Sanna, Mari, Anne, Suvi, Pia, Kirsi, Mia, Janita, Anne, Henna, Kirsi, Salla, Sirpa, Sari, Meri, Minttu, Soile, Riina, Tiina, Tuija, Sanna, Kati, Kati, Annika, Nilla.

Sekä tietysti myös:

Päivän pojat Bali, Maui, Capri ja Ibiza. Ja kotiin jätetty Samui, joka ei kuulemma ollut moksiskaan sinkkupäivästään.

Unohtamatta kaikkia menneitä koiriani, jotka ovat tehneet minusta sen, mitä olen nyt.

Ja hei. Unohtamatta väsymätöntä roudari-handleri Emmiä ja metsäopas-handleri-korun korjaaja Tarua!  

Tämähän hipoo täydellisyyttä.
Kunnes sitten taas kiroilen, kun vedän liikennevaloissa ruohoa koirani takamuksesta ja pyyhin Mauin pissasuihkua Ibizan kyljestä. Tungen kakkapussia täpötäyteen roskikseen ja lasken verkkaisella aamulenkillä kukonlaulun aikaan meitä ohittavia valkoisia Tesloja. Jos totta puhutaan, niin kotona yksin käkkiessäni en kokisi tätäkään vähää. 

60 vuotta - joista 34 whippetien parissa. 

Liike on lääke - ja whippet personal trainer. Monien muiden ominaisuuksiensa lisäksi. 

Arki tekee rodun.

Koiramaailmalla on monet kasvot. 
En ole aivan varma "kuka keksi koiranäyttelyt" mutta Wikipedia sanoo mm. Suomessa järjestetyn ensimmäisen koiranäyttelyn 1891. Suomen Kennelliitto perustettiin 1889. FCI on hyväksynyt 360 koirarotua. Joukkoon mahtuu siis suuri kirjo eri käyttötarkoituksiin jalostettuja koiria, toki myös suuri seurakoiraryhmä. 
Ja intoa, kilpailuhenkisyyttä, fanaattisuutta.

Mm. YLEn sivuilla julkaistussa jutussa toimittaja Eeva Pentikäinen kirjoittaa:
"Koiranäyttelyiden tarkoitus ei ole muuttunut niiden alkuajoista. Näyttelyitä pidetään koirien jalostus- ja kasvatustyötä varten".
Suomessa pidetyssä ensimmäisessä näyttelyssä oli 157 koiraa. 
Koira on kulkenut ihmisen matkassa jo esihistoriasta alkaen. Suomeen koirat tulivat yhtä aikaa ihmisten kanssa n. 10 000 vuotta sitten. 

Kriittisyys koiranäyttelyitä ja eri harrasteita kohtaan on noussut.
Mm. Kennelliitto polkaisi vuonna 2024 käyntiin koirien hyvinvointityöryhmän. Työryhmän tehtävänä on työskennellä koirien kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin edistämiseksi. 
Silloin tällöin sosiaalisessa mediassa kohtaa äärimmäisen kärjistettyjä esimerkkejä kommentteineen koirista, roduista ja eri harrasteista. Mm. terveysnäkökulmat nostetaan tikun nokkaan ja vähänkin herkkä lukija tuntee syyllisyyttä lukiessaan kärkeviä kommentteja. 

Ihmisillä on tapana omistautua harrastuksilleen.

Koirat kymmenine eri harrastusvaihtoehtoineen vievät mennessään ja ennen kuin huomaakaan on kaikki vuokranmaksun, sähkölaskun ja puhelin- & nettiliittymämaksun jälkeinen "varallisuus" käytetty koiriin. Ja koirienpidosta on tullut eräänlainen "kunniatehtävä", josta selviää kunnialla vain omistaja, joka _todella omistautuu koirilleen_ näkyvästi ja kuuluvasti. 
Pelkkä harrastaminen ei tietenkään riitä, vaan kaikenlainen kehonhuolto, hampaiden vuosittainen kiillotus ja säännöllinen verikokeiden tarkastelu vasta tuo kirkkaimman kruunun.

Hämmästyksekseni luin nyt sosiaalisesta mediasta, että "whippetkasvattajat pimittävät tietoa". Minulla on täysin päinvastainen kokemus.

Joskus voi joku informaatio jäädä matkalle, mutta on kuitenkin kysyttäessä saatavilla. Koiranet palvelee minusta hienosti ja TWA samoin. TWAssa toki joutuu joskus hieman painimaan, että sinne saa kulloisenkin englanninkielisen diagnoosin tungettua oikeaan sarakkeeseen.
Ja aina ei mene maaliin. Olisin mm. jättänyt sinne Samuin DCM-avoin diagnoosin, mutta en löytänyt mitään tapaa lisätä nyt puhdasta tulosta ja jättää vanhaa. Sain kyllä jälkeenpäin kuulla, että olisin voinut jättää em. tiedon infolaatikkoon, mutta toisaalta minulla on ollut tapana uroksiani jalostukseen kysyttäessä ensin listata vastausmeiliin ranskalaisin viivoin "kaikki negatiivinen". 
Tiedä sitten, mitä pimittämisellä tarkoitetaan. Tässä juuri kävi eräs kasvattaja kylässä ja käytiin läpi urokseni kakan koostumus ja hammaskiviasiatkin....

Itse olen pitänyt tärkeänä listata mm. kitalakihalkiot ja kuolleet pennut omilta uroksiltani, mutta tämä tieto löytyy omasta 1g-kuvakansiostani kulloisenkin uroksen pentueen alta - ja on ilmeisesti vaikeasti löydettävissä. Yhtäkaikki, tietoa ON. Sitä on, sitä annetaan - kysy. 

Kirjoitin vuonna 2013 että "Onko rotu yhtä kuin sen sairas yksilö vai terve yksilö"?

Nyt haluaisin sanoa, että "Arki tekee rodun". 
Joku joskus oivasti toikin esiin sen, että sosiaalisessa mediassa useinkin näyttäytyy se "paraatipuoli". Voitot, menestys, treenaaminen, vuorikiipeily, hieronta, terveystulosten kartuttaminen - kaikki, mistä vain saa kuvan ja postauksen aikaiseksi!
Harvoin "sohvalla makuukuva" saa niin paljon tykkäyksiä aikaiseksi kuin osteopaatin näyttävä takajalan kiskominen ääriasentoon. Tai kesämökin laiturilla kyljellään köllöttävä koira kuin lajitoveri, joka "väsymättömästi kiipeää vuorelle omistajansa kanssa". 

Onhan tämä nyt tylsää ja hohdokkuutta on turha hakea kun heräämme aamulla 06.30 ja lähdemme 07.00 lenkille. Moneen kertaan koluttuihin maisemiin. Kolmesti päivässä.
Mutta aina voimme ottaa lenkkikuvan grilliltä, leipomosta tai kukkeasta syreenipuskasta ja keulia sillä, että "olipa hohdokasta tänään, kun taas käytiin poikien kanssa ostamassa karjalanpiirakka."
Uskoisin, että koiramme ovat JOKA päivä tyytyväisiä arkeen. Ja sen pieniin valonpilkahduksiin. Keskiviikkona Capri ja Ibiza pääsivät uimahalliin ja tänään Maui, Samui ja Capri metsälammelle. Capri jonottaa peruutuspaikkaa lihasvatkaukseen, Bali puolestaan pääsee aika ajoin anturoineen kiven kaivuuseen. Kynsiä leikataan ja viilataan, takalistosta vedetään ruohoa. Joskus päivän kruunaa dentastiks, joskus pidempi lenkki. Uskon vakaasti koirien olevan tyytyväisiä siihen, mitä ON. Mitä kulloinkin tapahtuu ja yhdessä tehdään. On se sitten hieronta, maastotreeni tai näyttelypäivä. 

Arki ja yhdessä tekeminen on kuin onkin sitä, miksi päädyin whippetiin.
Rodun kauneus ja vetovoima on monen tekijän summa. Siihen kuuluu joskus vaikeita aikoja, luopumista, raskaita päätöksiä. Mutta siihen kuuluu myös paljon yhdessä elettyä ja koettua, anteliasta arkea. 

Arki on minusta kaunista kun sen saa viettää kauniin rodun ja sen kauniiden yksilöiden kanssa. Haluaisin nimenomaan loppuelämäni ajan keskittyä hyvään ja positiiviseen. Kaikkeen, mitä rotumme tarjoaa. Tänään se oli paljon uintia ja hyttysten puremia!
Sanoisin vielä koirani avanneen minut elämälle. Meillä ihmisillä on leveä tie kuljettavana koiriemme oppien mukaan. Ota vastaan, anna ja jaa. Elä tässä ja nyt. Voit myös aina pissiä sen päälle.

Jos olet masentunut, elät menneisyydessä.
Jos olet tuskastunut, elät tulevaisuudessa.
Jos olet levollinen, elät tässä hetkessä.
Lao Tzu

Kuvat kertonevat enemmän kuin tuhat sanaa?

Tietenkin vietän vielä kuherruskuukautta klaukkalalaistumiseni kanssa ja huomaan kertoessani, että "täällä on vähemmän koiria" ihmisten nauravan.
Viimeksi Karvakamujen hoitaja tiskillä maksaessani koko lauman rokotuksia. Eikun tänään koirapuistossa viereisen rivitalon asukas schäfereineen. 

Kuitenkin moni lenkki menee täällä (toistaiseksi) leppoisasti, kun liikkuu aikaisin aamulla tai myöhemmin illalla. Hakunilassa asuessa viime vuosina koiramäärä tuntuvasti lisääntyi ja monilla lenkeillä koiria tuli edestä, takaa, oikealta ja vasemmalta. Täälläkin TOKI koiria on, mutta joskus ne ovat vain pieni piste horisontissa ja peura tai säksättävä orava aiheuttaa enemmän "ongelmia".

Hämmästelen hieman kuinka helppoa on ollut sopeutua niin minulla kuin koirillanikin varhaiseen aamulenkkeilyyn.

Välillä se on ollut pikainen kakka- ja pissakierros tyyliin kilometri, mutta näin kesäisen helleaallon iskettyä olemme viihtyneet puolisentoistakin tuntia liikenteessä. Tällöin aamulenkistä onkin tullut meidän päivän päälenkki. 
Isosuon metsälenkki on tullut tutuksi, kaupunkilenkkeilyä on tehty suuntaan jos toiseenkin ja tänään pääsimme vihdoin korkkaamaan hurjankokoisen Klaukkalan koirapuiston!

Tänään kun tallensin 1g-kuvakansiooni kuvia koin jälleen kerran haikeutta.

Kuvissa vilisivät menneet koirat, tapahtumat, tunnelmat, asuinpaikat. Olen elänyt koiraelämää jo hyvinkin nelisenkymmentä vuotta ja se on paljon se. Kun ajelin viikolla läpi Hakunilan niittymaisemien, kävin mennyttä elämää läpi koirieni kautta. Niityillä ovat juosseet niin Hula, Hupi, Viri kuin Lelukin. Rakkaita menneitä koiriani.

Nyt kun asun nykyisen poikaviikarilaumani kanssa Klaukkalassa koen jälleen voimakasta kiitollisuutta ja jollain tapaa voimaantumista siitä, että olen/olemme pärjänneet tänne asti.

Maailma muuttuu ja selvästikin me vanhemmat - emme nuorru (!) vaan meistä tulee jollain tapaa elämälle rennompia. Emme halua tuhlata jäljellä olevaa elämää ja energiaa olemalla huolissamme milloin rodun tulevaisuudesta ja milloin siitä, että "tuleeko koirastamme tuleva maailmanvoittaja". Tuskin tulee.

Sen sijaan koiristamme tulee ystäviämme.

Ne ovat lenkkikumppaneitamme, arjen vierellä kulkijoita. Harrastuskavereita ja "helppoja mukaan otettavia" milloin ulkomaanreissuille, milloin vain lähimetsään. Yhdessä käydään kaupassa ja yhdessä kohtaamme mustat paikallaan seisovat koirat ja vaihdetaan kadun puolta, Teslojen välissä loikkien.

Vaikka koiramme tuovat meille myös menestystä ja monin tavoin iloa harrasteissa ja kinkereissä ne ovat ennen kaikkea kumppaneitamme kaikessa.
Psykologiystäväni kysyi kerran, että "Onko Anita jotain, mitä kadehdit koirissasi, koirista"? Vastasin empimättä: "Sitä, että ne tekevät aina oikein, viettiensä ja vaistojensa ohjaamina. Me ihmiset monimutkaistamme asioita vänkäämällä ja vääntämällä aina kuka on oikeassa ja kuka väärässä, mutta koira on aina oikeassa, se tekee aina oikein".

Ja vaikka koira onkin yllätysyllätys eläin ja se syö kakkaa, kantaa risuja kotiin, ja sen takapuolesta roikkuu ruohoa ja se astuu samaa sukupuolta, saa transsi- ja psykoosikohtauksia - on se aivan verraton kumppani verrattuna moneen muuhun. Kuten esim. hamsteriin tai kilpikonnaan. Yhtään em. eläimiä väheksymättä.

Eihän sitä nyt mikään voita, että olet marssinut koirinesi läpi asvaltin, metsän ja auringonpaisteen ja Polar välkyttää 60%:n aktiivisuusprosentteja aamuysiltä. Polvi juilii, mutta eteenpäinmarssi sujuu. Kotona koirat ovat tyytyväisiä ja makaavat reporankoina aina iltaan asti.

Muistattehan. Koiramme valitsevat meidät. Me emme valitse niitä. Jokin suurempi ratas maailmankaikkeudessa antaa meille kulloinkin juuri oikean koiran, kumppanin. 

Huikeaa olla osa koiranelämää. <3

Klaukkalalaistun. Ja ehkä myös valaistun.

Tänään ajellessa kotiin RC-näytelmästä olin vaikuttunut siitä, kuinka äkkiä olinkaan oppinut kaikki parhaat ajoreitit, kaupat ja niiden parkkipaikat - ja ihan koirien ansiosta!
Koiralenkeillä oppii kaiken.
"Punaisessa takissa oleva rouva ulkoiluttaa pontevaa hiukan ärjyä bokseria ja keltaisessa takissa mies valkoista karvaisampaa ja pienempää, hyppiväistä karvakaveria."
Onkin suuri ero, lähdenkö aamulenkille 06.45 vai 07.00 tai peräti 07.20. Kohtaamamme koirakot vaihtelevat kovin. Toki fleksit naksuvat samaan tapaan kuin Hakunilassakin!

Lidlin Plus-kortin lataus on aiheuttanut myös pieniä ongelmia.
Lidlin Minttusuklaa- ja Rommirusinajäätelöt voisi poistaa markkinoilta. Hiljan löysin heidän Guava-energiajuoman, liian hyvää sekin. Koska makuuhuoneessani ei vieläkään ole valospottia, syön teeveetä pimeydessä tuijotellessani salakavalan isoja jäätelöannoksia ja joustovyötäröiset housuni (!) ovat alkaneet kiristää!!

Polvi sensijaan alkaa vihdoin joustaa sen verran, että lenkit ovat parhaimmillaan jo 3-4 km kerrallaan. Toki runksuu edelleen ja vihloo, juilii, rahisee. Periksi ei anneta! 

Klaukkalassa riittääkin marssittavaa ja lääniä. Mihin vielä päädymmekään loputtomilla Kuonomäen- ja Klaukkalanteillä!

Isosuo on jo tullut tutuksi ja kävelyreitteihin on helppo saada (alusta)vaihtelua.

Tässä kuussa olen tehnyt vaihteeksi enemmän kehiskeikkaa.
Pientä lisätienestiä bensan ostamiseen ja koirien terveystutkimuksiin! :D

Kirjoittaminen on mukavaa.
Mutta eilinen keikka kyllä muistutti kaikin tavoin sen, että VIIMA ja TUULI tekevät siitä vähemmän mukavaa! Kuvittele, että sanot tuomarille noin kymmenen minuutin välein; "hetki, pyyhin silmäni" - sillä veden valumiselta ei nähnyt näppistä saati tekstiä läppärin ruudulta!

En äkkiä löydä kerrostaloasumisesta negatiivista.

Toki sormet syyhyää hiekan lakaisuun pihalla, sillä kone ei vain ole poistanut kaikkea.... Tiistaina haemmekin Hakunilasta sinne jääneet harjat. Joten kohta suihke taas käy! Onneksi pihamaa on huomattavan paljon pienempi kuin Vaunukujalla. 

Talo on älyttömän rauhallinen. Silloin tällöin yläkerrassa asuva pieni koira aiheuttaa pientä äksöniä omassa laumassani, jos osutaan kohdakkain tai jos olemme kotona ja parvekkeen ovi on auki ja kulku lenkille käy parvekkeemme editse.
 
Yläkerrassa asuu päivittäisimuroitsija, jonka Hooverin suulakkeen äänet kuuluvat joskus todella selvästi (aina klo 10), joskus vähemmän selvästi. Hyvä, kun joku jaksaa imuroida päivittäin, respect!

Balista tuli vanhoilla päivillään jälleen isi - onnittelut Brenilla's-kenneliin Virpille ja Nillalle! Bali on ylpeä! 7 (3+4) pentua näki päivänvalon 11.5.!

Ja Ibiza näytteli tänään viiden uroksen joukosta hienosti ERI/2 tuloksella jo tutuksi tulleen luottohandlerin Tarun kanssa.

Lukiessani Kartanon parkkiksella Ibizan arvostelua tuli vettä silmiin! 

Ja viikon päästä ultrataan kotonani 15 whippetiä!
Onpa mukavaa voida olla järjestämässä ties kuinka monennetta joukkista, tällä kertaa kotonani. Onneksi on mahdollisuus kiikuttaa omat koirat alta pois. 

Kuun lopussa kehäilen vielä Riihimäellä. Olen alkanut kirjata seinäkalenteriini merkintöjä "lataa akku" että varmasti muistan pistää tehot kaakkoon! Viimeksi eilen + 80 arvostelun kirjoittamisen jälkeen akku sanoi vielä olevan varausta n. 7 tunnin työskentelyyn.
Mikä on ihmeellistä, sillä tikkurilalainen akkukauppias väitti, että "akku antaa max 3-4 tuntia työskentelyaikaa"? Vähänpä tiesi tuokin hemmo Verkkokaupan TEHOakuista Lenovoon. Vielä ei ole tullut tilannetta, että akku olisi kyykännyt. Ja tähän kop kop kop.

Vielä mietin lopuksi sattuman vaikutusta elämäämme.

Miten valitsemme harrastamamme rodun ja kietoudumme siihen (joskus) yhä syvemmin.
Sattumalla on mielestäni SUURI vaikutus elämäämme ihan kaikessa, ei vain koiriin liittyen. Ja miten tuolla rodun harrasteissa törmäät siihen ja tähän "tyyppiin", usein vain ohimennen, joka parhaimmassa tapauksessa buustaa sinua ja koiraasi eteenpäin joskus ihan pienellä hintillä, joskus isommalla. Jakaa oivalluksiaan, näkemyksiään ja kannustaa!

Kannustaa ei voi koskaan tarpeeksi!

Ole siis oman ja toisenkin elämän kannustaja. Saa itsellesi, kaverillesi, koirallesi ja kaverin koiralle hyvää mieltä ja tsemppiä sanomalla, että "kyllä se siitä" tai "hienosti meni tänään"!

Taas tähän loppuun: kiitos kanssakulkijoille. Me kaikki otamme, saamme, jaamme. Tehdään tästä jatkumo.

sykähdyttävä kehäkuvamuisto: © Antti Ruotsalo

Ikää tulee.

Ihan ei 30-40 -vuotiaana uskonut ja ajatellut, että mitä kaikkea iän vääjäämätön lisääntyminen tuo tullessaan. Ja miten vuodet vaikuttavat koiraharrastukseen.

Nuorena kuuluu olla mustavalkoinen.
Ehdoton ja kulmikas. Kaikkien muiden tapa pitää koiria on vähintään väärä tai ainakin kummallinen. Oma tapa limittää bailaaminen, matkustus ja koiranpito on ainoa sujuva ja oikea. 
Kun ikää tulee vähän lisää, iskee ahdistus. Ehkä olenkin väärässä. Ehkä toiminkin väärin ja koirani kärsivät. Viikko tehdään metsälenkkiä ja panostetaan irtijuoksutukseen ja istutaan kannon nokassa koirien riemuitessa ympärillä.

Ajoittain sitä hieman seestyy, menee itseensä ja panostaa lisää koiriinsa.
Uskottelee itselleen, että NYT on hyvä, vaikka heti seuraavalla viikolla elämä heittää taas voltteja. Koirat pysyvät rinnalla, ne tuntuvat sopeutuvan aina.

Vuodet vierivät, koirat ja harrastus pysyy.
40 ikävuoden rajapyykki lähestyy.
Koirat eivät päästä otteestaan, etkä sinä pääse koiristasi. Lenkkiä, metsäilyä, rentoa irtipitoa. Vielä jaksaa. Lenkkikilometrit lisääntyvät. 2000 km vuoteen ei tunnu missään.

Sitten lähestyvä 50-vuotispäivä kyykyttää.
Ensimmäiset vanhenemisen oireet lyövät otsaan ja alkavat vaikuttaa harrastukseesi. Vielä kerran kuitenkin panostat ja aloitat juoksuharrastuksen, koirasi/koiriesi vuoksi. Juokset kunnes päkiääsi iskee alkava marssimurtuma, ortopedi kieltää juoksemisen, mutta et lannistu, vaan siirryt uima-altaaseen. Koirasi vuoksi. On pysyttävä mukana, liikkeellä. Ostat läjän päkiäsuojia havaitaksesi, että yksikään ei toimi juuri sinun jalassasi.
Porrastreenissä huomaat polvien jo hieman naksuvan ja rutisevan. Hampaat irvessä kapuat portaita; koiriesi vuoksi. Jaksaa jaksaa!

Mutta sitten.
60 vuotta alkaa häämöttää. Vääjäämättä. Juuri kun olet saanut operoitua molemmat ahtaat rannekanavasi, laseroitua silmän verkkokalvon repeämän ja pidät yllä viikottaista uintirupeamaa. Poljet lisäksi viikoittain taloyhtiön kuntopyörää, parhaimmillaan viidesti. Ja sitten tulee muutto. Polvi runksuu, naksuu ja juilii. Polven yläpuolella on kuin kireä vanne, polven sivulla tuntuu kuin verisuonta kiskottaisi irti - ja koirat on lenkitettävä. Pieni katastroof iskee, miten tästä eteenpäin?

Aluksi en pysty kävelemään kerralla kahta kilometriä enempää.
Lenkkeily on ontumista ja ajoittain suoranaista tuskaa. Terveysasemalla lohduttivat, että "liike on lääke", joten konkattiin sitten vain.
Nyt saan etsiä ja itkeä koirilleni handlereita ja miettiä, miten tästä eteenpäin. Kuusi kilometriä menee käppäilyä jo päivässä - täällä Klaukkalassahan on pitänyt opetella aamulenkkeilyyn. On muuten itseasiassa aika pirtsakkaa, vaikka silmät valuvatkin ajoittain vettä ja kakkaa ei aina oikein edes näe korjata...  Joku lenkkipätkä menee ontumatta, seuraava ontuen.

Te nuoret - vaalikaa terveyttänne, panostakaa siihen!

Näillä kilometreillä voi vain nauttia terveyskeskuksen sanomasta: "koirat pitävät sinut liikkeessä". Liike on tosiaan lääke ja liike on aina mukavampi, kun sen saa tehdä rakkaiden nelijalkaisten kanssa. 
Kun huollatte koirianne, älkää tehkö niin kuin minä; unohtaen itsenne. 
Lisäksi liika oli selvästi liikaa, portaat, uinti, juoksu, lenkkeily, kuntopyörä - vaikka olenkin aina ollut touhukas, liika touhukkuus ei kuitenkaan ole hyvästä.

Klaukkalan terveysaseman hoitsu tuumasi, että "pitäisi lisätä tänne potilastietoihin, ettei enää suositella muuttoa". Ja joku teistä harrastajista totesikin, että "sulla on tietysti ongelmana se, että et pysty olemaan vain paikallasi".

Bittersweet.
Pysy liikkeessä, mene ja ota koirat mukaan, mutta muista, että mikään ei ole ikuista. Polvikierukat ovat lopulta kuin auton jakohihnat. Vaihtoväli 90 000-120 000 - riippuu vähän mallista ja ehkä ajotavastakin.

Mutta hei.
Ylpeä. Heinäkuussa 34 vuotta whippetejä. Whippet - ja liike - on lääke. Ihan kaikkeen. Vaikka polvet naksuu ja runksuu, niin periksi ei anneta vaan nautitaan yhdessä!

Kaikenlaista. Klaukkalasta.

Tässä sitä on kohta jo kuukausi (!) asustettu ja ihmeellistä on.
Jännintä lienee, että en ainakaan vielä kaipaa pihaa. Sitä jatkuvaa siivoamista siellä(kin). Joka kevät uutta multaa, siemeniä ja kuolleiden perennojen saksimista, alueilta, jonne ei oikeastaan edes yletä. Lehtien haravointia, saksintaa, leikkuuta, kohennusta. 
Aina ne koirat (lue = Samui) hyppivät sinne perennapenkkiin aitojen yli ja minä röhnötin aitojen päällä mitenkuten korjaamassa pökäleitä.

Pihan autuus lienee kristalloituu ripulin yllättäessä, sananmukaisesti.

Tässä muuttotohinassa koirat jäivät aika pitkäksi aikaa ravinnotta (aamiainen muuttopäivänä 07 ja päivän pääruoka n. klo 19..) kun sitten kuppiin töräytettiin vihdoin apetta, sitä meni sinne varmaan mahaportin ja kapasiteetin mielestä liiaksi, sillä Ibiza kuorrutti heti ensimmäisenä yönä muutamat matot kakkamoussella.

Nyt ollaan oltu 05-06 ulkoiluaamurytmissä  itseasiassa sangen komeasti. Pojat herättävät kuopien ja korvia putsaten - ja kuitenkin menemällä uusille kiepeille. Mutta minä olen hereillä, joten NYT mennään! Aamu-ulkoilumme ajoittuvat 06-07 välille. Ensimmäiset aamulenkit olivat hädintuskin kilometrin mittaisia kakkaympyröitä, mutta nyt olemme laajentaneet aamureviiriäkin jo yli kahden kilometrin. On ollut ajoittain ihan luksusfiiliksiä, kun aamulenkillä ei välttämättä ole tullut ristinsielua vastaan!

Hakunilassahan ei oikein enää ollut yhtäkään lenkkiajankohtaa, jolla ei olisi törmätty noin 16:sta ohitettavaan. Nyt tuntuukin ruhtinaalliselta voida edes joskus marssia kaikessa rauhassa, ilman ensimmäistäkään ohituksen ulkoistajaa.
Ja Hakunilassa oli paljon tiiviitä pensasaitoja, joiden takaa koiria tuli suoraan eteen, aivan yllättäen. Täällä yksi peltolenkki on mainio, juuri näkyvyyden kannalta.

Ollaan löydetty itseasiassa leppoisa "kaupunkilenkki" ohi terveysaseman, rivitaloasuntoalueiden, kohti Klaukkalantietä ja tähän mennessä vain yhden kerran on ollut astetta haasteellisempi ohitus... Iäkkäämmällä rouvalla oli riehuhenkinen karvakas, joka haukkui ja reuhtoi kokorahan edestä. Minulla kesti tovi jos toinenkin saada oma lauma zen-tilaan, sillä rouva jumitti riehukarvakkaan kanssa vastapäätä meitä, kuitenkin tien toisella puolen. Onneksi omani ovat namiohjautuvia ja sain kiihtymiset alas kuin ihmeen kaupalla Mini-Frolicin avulla. Turha kai mainitakaan, että riehukarvakas jäi jälkeemme haukkumaan ja riehumaan.

Tästä pääsemmekin siihen, että ihan omassa laumassanikin on toki ripaus riehua.

Esimerkiksi Ibizalla on kova halu ilmoittaa ja kuittailla ohi kulkevia koirakoita. Kuitenkin Ibiza reagoi hienosti karkkiin ja höpöhöpöön (mun slow down-komento) joten mitään kovin hälyttävää sillä osastolla ei sitten kuitenkaan ole. Ja en vaan jaksa stressata yhtään enempää, tehdä numeroa.

Kuitenkin näin kuusikymppisenä voin vain muistella edesmenneitä ihanuuksiani, missä joukossa oli kyllä sanomista ja riehua - jotka kaikki sitten kuitenkin iän myötä asettuivat ja tasoittuivat särmikkyyksineen.
Sanoisin näin alati optimistina, että koirat asettuvat kyllä. Ibizakin kiekuu juuri NYT kaikki kottaraiset ja siivekkäät - eiköhän se tässä kesän kuluessa opi, että niitä on rotvallit täynnänsä. Siinä saa äänensä käheäksi, jos meinaa ne ihan kaikki haukkua. Odotan siis koiran itsensä omaa oivallusta asian suhteen.

Pikkuhiljaa, polven antaessa myöden, laajennamme reviiriämme ja polvi on venynyt jo parhaimmillaan 3:n kilometrin suoritteeseen. Pojat ovat ajoittain saaneet päästellä läheisellä pellolla ja olemmepa me kiihdytelleet myös vastapäisellä aidatulla jalkapallokentälläkin. 

Uutta on ollut myös kaikki Teslat ja Bemmit, jotka ovat kauniisti hidastaneet ennen suojatietä, päästääkseen meidät yli. Hakunilassa olisivat ajaneet päälle. Tosin Hakunilassa Tesloja ei juurikaan näkynyt. Jännä, miten siihen suojatielle pitää kiihdyttää 60 km/h ja tehdä kirskuva jarrutus juuri ennen koiriani ja pohkeitani. Täällä hidastavat jo hyvissä ajoin ennen suojatietä, kuten kuuluukin.

Ikää tulee ja paikat antavat vääjäämättä periksi.
Meillähän on siis koiriamme kohtaan joskus kohtuuton elinajanodote (?) ja ajatus siitä, että ne vetävät kanssamme näyttelyt, kisat ja kinkerit hamaan tappiin lonkat, polvet ja kaikki paikat notkeina ja vetreinä. Nyt kun itse on saanut käydä läpi lyhyen, mutta intensiivisen ja antoisan kisarupeaman Mauin kanssa - jonka aikana kävi ilmi, että LTV2 kyllä pelittää ja joustaa mutta olkanivelet ei, niin oppi taas jotain siitä, että koirat ovat ELÄIMIÄ, ei koneita. Kokonaisvaltaisuudesta, siitä, että koira rakentuu KAIKELLE. Ja kun kovaa mennään ja jarrutellaan, niin paikat on kovilla. 

Etuosalle menee 60% koiraa, takapäälle 40. Kyynärät ei ole sama kuin lonkat. Lonkat sijaitsevat koiran peräpäässä, kyynärät edessä. Ja olkaniveletkin voivat olla kovilla, asvaltilla tehdystä sorsan metsästyksestä johtuen...
Hiljattain törmäsin toisen rodun ihmiseen; "Ai C-lonkkatuloksen vakavuus? Riippuu täysin siitä, ovatko ne vain matalat vai onko niissä nivelrikkoa".

Muuten vallan joustava ja letkeä Caprikin kehitti mistälie lanteen jännitystilan, jota oikaistiin aina 300 euron edestä.
Taannoisessa talvisessa maastokisassa loppui puhti ja iski kärvennys, jota sitten selviteltiin mobilaatiohoidossa; EI, se ei ollut(kaan) lannejännityksen uusiminen, vaan reisi sanoi pakkasessa POKKS. Huonoa tuuriakin, sitä on aina koiran (ja ihmisen) elämässä. 

Joskus sitä miettii, että olemmeko me koskaan kuunaan oikein realisteja koiriemme kanssa?
Aina kaiken pitäisi pelittää kuin Hollywoodissa ja jos ei pelitä, niin vaivumme murheen suohon. Ja aloitamme vimmatun vianetsinnän. Vaikka koiramme harvoin tekevät niin. (vaipuvat murheen suohon, saati etsivät itsestään ja toisistaan vikoja). 

On ollut vuosien saatossa hienoa huomata kuinka koirien(kin) keho paikkaa itse itseään. Kuinka ne toipuvat ja pelittävät usein "vain" levon jälkeen.

Samaa ei voi sanoa aina itsestä.
Ortopedi kielsi minulta juoksumaton, koska oikea jalkapöytäni kehitti alkavan marssimurtuman. Vaunukujan hiekanlakaisu kehitti vasemman olkapään tulehdustilan. 8,5 vuotta sitten tehty edellinen muutto johti molempien rannekanavien leikkaukseen. Nyt tehty muutto jumppahuittautti vasemman polven jänteet, kierukat ja nivelet vinoon. Vaivaa on vasta näytetty (salskealle) hoitsulle ja saatu kehoite palata asiaan kahden viikon kuluttua. No, se olisi jo ensi tiistaina.
Hiljaksiin tässä on alkanut miettiä, että KUKA juoksee jatkossa koirieni kanssa kehässä.  

Mitään en kadu.
Vaikka hammasta purenkin jatkuvasti, kun vedän Klaukkalan raitteja kuusi hihnaa solmussa ja neljä kakkapussia keikkuen - mitään en kadu, enkä vaihtaisi. 

Ja kaikella on tarkoituksensa.
Tämä talvi on ollut erityisen pitkä ja säällisesti vaativa. Jospa nyt helpottaisi, huomaan ajattelevani tämän tästä. Aina on onneksi toivoa. Vaikka tuntuu, että ulkoilut ja kaikki muukin on jatkuvaa vääntöä, uukäännöksiä ja väistämistä. Haasteita irtijuoksutuksen suhteen ja joskus huomattavistakin koirieni luonteen värikkyyseroista. Jos elämä olisi liian helppoa ja sataprosenttisen sujuvaa, niin voisiko siihenkään luottaa? 

Koirat haastavat meitä ja hyvä niin.

Vaikka se 60-vuotissyntymäpäivä nyt häämöttää vääjäämättä, niin koirat pitävät meitä kliseisesti nuorina ja varpaillaankin. Yksikään koira ei ole edellisen kaltainen, yksikään ei mene muottiin. Jokainen koira päästää meidät jonkin, yksittäisen asian, suhteen helpolla (?) - mutta seuraavien seitsemän asian suhteen eivät. Tämä, jos mikä nuorentaa, vaikka silmäpussit syvenevätkin.

Toukokuu häämöttää neljän kehiskeikan myötä.
Miksi enemmän kehistelyä näyttelyttämisen sijaan? Täytyy ne terveystarkit jotenkin maksaa. Haha.

Valitse whippet. Valitse astetta mielenkiintoisempi, joskin joskus työläs, värikäs elämä. 
Muista kuitenkin päkiäsuojus, polvituki, Perskindol ja rannelasta. Sitten vain lenkille!