Kaikesta tulee vaikeampaa.

Sanoi isäni kaksikymmentä vuotta sitten.
Perästä tullaan.

Jouduin aika paljon jo tänään jumppaamaan, että pääsin blogiini. Popuppia ja tee sitä, tee tätä, kirjaudu siten, kirjaudu täten. En aina ihan hahmota, mitä koodaajat oikein haluavat meiltä tavallisilta internetin käyttäjiltä? Miksi kaikesta tehdään vaikeampaa ja työläämpää, monimutkaisempaa?
Minulla oli tuossa taannoin hiukan vaikeuksia erään pelin kanssa Facebookissa ja tein yhteydenoton Metaan asian tiimoilta. Suomeksi. Vastaus oli tietenkin amerikaksi, kas näin:
View and edit when clicking game title. Under game title report/contact and bottom of the pop up of game setting options. Get help.

Yes.

Ensinnäkin miten klikataan game title? En löytänyt mitään Georgen kertomia klikattavia kyseiseltä pelisivulta. En niin mitään. 

HUS kehotti odotushuoneessa pyörivällä videolla olemaan yhteydessä; oikein toivomme potilaspalautetta. 

Ensimmäiseen palautteeseeni Hanna Hoitaja vastasi kolmesta kysymyksestäni yhteen ja iloitsi siitä, että "pääsit kuitenkin meille". Kun Kaija Kaihi oli ensin käskyttänyt "menemään yksityiselle tai palaamaan asiaan, kun nokisadetta ilmenee".

Näkökentässä satoi pisaroita, värittömiä ja värillisiä, en arvannut, että ne ovat nokisadetta.

Uskaltauduin toiseen palautteeseen. 
Tällä kertaa sain silmäpäivystysvastuulääkärin perusteellisen vastauksen, joka tosin oli osittain ympäripyöreä, koska palautteessa ei saa kertoa kuka on - ettei vaan tule kertoneeksi liikaa? Kuitenkin vastuulääkäri kommentoi ihailtavan pitkästi ja osaa ottaen. Joillain lasiaisirtauma tulee ja menee, joillain (minulla) repii reikiä verkkokalvoon ja jättää jälkeensä kaarta, haituvaa, harmaannusta, näköhäiriötä, tarkennusongelmia, valoilmiöitä, verhokangasta. 

Kun mietin mennyttä parivuotiskautta niin onhan se nyt ollut melkoinen.
Piipahdin Klaukkalan perukoilla menettämässä kaksi rakasta koiraani, Balin ja Samuin. Balilla alkoi olla jo ikää ja olisihan sitä voinut tutkia vaikka kolmella tuhannella eurolla, että miksi sen elimistö ei enää sulattanut ruokaa priimasti. Samuin kohdalla suru on läsnä voimakkaana edelleen. Voiko maksapotilaan pelastaa? Miten se tapahtuu? Miksi maksa menettää elinvoimansa? Mitä olisi voinut tehdä, olisiko Samuin voinut pelastaa?

Klaukkalassa asuessa meni myös selkä.
Yhtäkkiä nikamat niksahti ja junttura kyykisti. Salskea lääkäri tokaisi minun ollessa potilastuolissa kuusinkerroin, että "ei tuo nyt oikein ole hyvä asento olla". No teeppä perässä samoin juntturoin. Kun ei voinut seistä, ei istua, ei kävellä. Hyvinkään päivystävä "otti osaa" sanoen, että "näen kyllä, että olet tuskissasi, mutta ei me lähdetä leikkaamaan". Öööö, leikkaamaan? Haluaisin voida kävellä, en mitään leikkauksia. Njoo, ihan sitten vaan Panadoolia kitusiin - ja seuraava!

Ikuisesti kiitollinen niille, jotka osallistuivat jäsenkorjaukseeni, sain käydä hei viidesti!!! Nykyisellään makaan säännöllisesti piikkimatolla ja hot&cold-voide on säännöllisessä käytössä. 

Mietippä tässä sitten pentua.
No en mieti. Tai no, hetkittäin. 
Yhtäkkiä olet elämän ehtoopuolella jotenkuten. Jollei nykyisessä laumakokoonpanossa ole jollain pakottava tarve hammaskivenpoistoon, niin ainakin kiveskasvain kurkkii haarovälissä. Toinen on standby hammaskivenpoistojonossa ja aina voisi sydänultran uusia. Silmätarkki puuttuu. Selänkin voisi kuvata, koska "samoilla unilla voi aina tehdä sen, sen ja sen". Äläpä osta uusia lenkkareita tai takkia, kun sillä rahalla saa jo kaksi silmätarkkia. Äläkä ainakaan haaveile kolmannesta Cruftsin matkasta koska mörökölli vaanii kuitenkin. 

Elämästä on tullut oikeastaan pelkkää lenkkeilyä.

Sen voi tehdä aikaisin aamulla, tai joutuu tekemään, koska Team Kaivajat vaanii ikkunan takana. Neljässä metrissä mennään ja ennen kuin kuoppaa voidaan täyttää, tarvitaan injektiobetonointia, vinobetonointia, huopamiehiä, ilmastointiputkiasentajia, kivikuormaa, aitausta, aidan purkua, tiimipalaveria, mietintää, toteutusta ja - sitten taas kaikki alusta. 

Olen pitänyt itseäni aina positiivisena ihmisenä mutta huomaan enenevässä määrin kiristeleväni hampaitani.

Mikä ei sekään ole hyvä asia, sillä takimmaisessa poskihampaassani on hyvin ohut paikkaus - korkeampi paikka ei kestäisi senkään vertaa. Onkohan tuota hammasta paikattu noin kerran vuoteen, ellei kahdesti/vuosi? Mitään järeämpää paikkausta en saa, koska sitä ja koska tätä - sanoi hammaslääkäriasiantuntija kun purentaani tiiraili. Eihän nyt mikään mene kuin elokuvissa, ei kaihileikkauksen suhteen, ei poskihampaan paikkauksen.

Poikia on jäljellä kolme.

Jäätävän persoonallinen ja iki-ihana Maui, Makuli, joka syö minua edelleen perikatoon. Lihasuikaleita, broccolia, maksapasteijaa. Sydäntä, mahalaukkua, porkkanaa. Herneitä, maksalaatikkoa, lihapullia. MUSH-palleroita jotain viidessä, kuudessa kokoonpanossa. Poroa, puhvelia, t-rexiä, gnuuantilooppia ja krokotiilia. 
Uskomaton veijari, klassinen, kyvykäs, päästään hakee vertaistaan - olen otettu, että sain näillä kilsoilla nähdä mitä on JUOKSUPÄÄ!!! Koira on kuitenkin labeliltaan LTV2 - ja no, tuossa se porskuttelee ja ikää on melkein 10. Nyt vain kiveskasvain näyttää lopettavan näyttelyuran - kesällä olisi voinut pyöriä vielä veteraanikehiä vaan allekirjoittaneen silmät päättivät toisin. 

Mielenmyötäinen kainaloinen, herkkä ja sielukas Capri, Karpinen, kaunis ja klassinen sekin!! En aina kestä sitäKÄÄN että onnistuin saamaan tämän jewelin hemmetin Brexitin aikaan. Olisipa voimia taistella VIELÄ brexittiä vastaan - olisinpa 10 vuotta nuorempi. Kuinka kaunis voi whippet ollakaan = Capri! 

Noja Ibiza sitten. Nokkela kaveri varustettuna äksönintensiteetillä, mutta sitäpä siellä geeneissä kulkee, haluamme tai emme. Jänis kun haisee nokkaan ja kykkii keskellä tietä niin ole siinä sitten zen ja flow - kun ei luonteeseen ja geeniperimään moinen kuulu. Tässä kaverissa olisi potentiaalia vaikka mihin - lähtisin heti Korrin kouluun kun vain lompakko antaisi myöden.

Mietin enää näillä kilsoilla, että missä on mun mansion, kärsivällinen ja myötämielinen kepo - ei ole näkynyt.
Mietippä Anita, jos olisi joku hehtaarimetsä ympärillä, aidattu sellainen,  ja alati aulis James pyörimässä ja hyrisemässä ympärillä avuliaana. No ei ole. On vain internet, jonka senkin käyttö vaikeutuu. Aina saa kirjautua uudelleen, NYT vahvemmin, silmäniskulla, kädenpuristuksella, sormenjäljellä ja puhelinnumerolla. Ja eihän se kertaheitolla mene edes läpi - tee uudelleen! Kirjaudu, kirjaudu uudelleen ja ensi kerralla eri tavalla koska mikään ei riitä. 

Saa nähdä, vaikeutuvatko lenkitKIN tästä vielä!
Nyt on menty mahdollisimman jäniksettömiä reittejä (haha), kukonlaulun aikaan, koska aamuvarhain on parasta! Gripit paukkuvat, ja niiden vaihtoväli alkanee olla jo kolmasti vuoteen. (!) Muistan kun Onegat oli ~ 6 euroa/kpl, nyt taidetaan mennä jo 12 eurossa. Kaikesta ei siis tule vain vaikeampaa - vaan myös kalliimpaa!

Ja hei; kehiksen näkökulma tähän VIELÄ!

Tuulisuus lisääntyy. Tukka ja kaikki mitä on pöydällä - lähtee irti ja lentoon. Tietokoneen näyttöä ei näe, sillä aurinko paistaa AINA suoraan näyttöön. Teltassa on VAIN katto, tuulta pitävät/hillitsevät seinät puuttuvat. Viima puree pohkeeseen, näppeihin ja naamaan. Kehiskassissa on VAIN kolme suklaapatukkaa. 
Ilman pyörittäviä olisinko edes hengissä päivän päätteeksi?!?

En usko, että toivo paremmasta tästä lisääntyisi. 

Näiden tuntemusten kanssa on vain elettävä. 
Koirat vanhenevat ja vähentyvät. Viisi on enää kolme.
Bensa ei ole enää halpaa.
Citymarketin tarjoukset huononevat.
Kuivamuonan koostumus muuttuu, kakkaläjät lisääntyvät ja usein juuri öiseen aikaan.
Taloyhtiön remontti vie vähäisenkin nurmikon ja tilalle tulee KIVETYS. Nauti siitä sitten.
Kun yhden koiran hammaskiviputsi on tehty, seuraava on jonossa.
Aina voi hammaskivenpoiston yhteydessä kuvata myös kyynärät.
Ja mahdollisen spondyloosin kehittymisen.
Sydänultra meni harmaalle alueelle - uusitaan sekin.
Kyllästyt kaikkiin LIDLin leipomotuotteisiin.
LIDL tuo markkinoille uusia leipomotuotteita. Niissä on liian vähän hilloa.
Koiranäyttelymaksut nousevat. Lainaat ilmomaksun. Maksat sen takaisin kolmessa erässä.
Menetät hermosi päivittäin. Pieniin asioihin. Pyykinpesuaine ei osu oikeaan lokeroon, esim.

Lähdet taas aikaiselle aamulenkille.
Huomaat grippien kumilankojen olevan pääsääntöisesti rikki.
Unohdat vaihtaa gripit. Jos edes olet muistanut tilata uudet.
Piti mennä koirien kanssa koirapuistoon.
Schäfer juoksi aidanviertä maanisesti. Omat koirasi ryhtyivät samaan psykoosiin. Hyvä kun sait psykoosin poikki ilman soittoa 112:een. Schäferin omistaja vain nauraa. 
Menetät hermosi yhdessä koiriesi kanssa.

Olisinpa taas nuori ja olisipa kaikki helpompaa ja yksinkertaisempaa.

kuvat oma Honor - ihme että se toimii kuin junan vessa

 

Herkkyys harrasteissa!

 

Taas on lenkitetty niin koiria kuin pääkoppaakin.
En vain millään pysty pysäyttämään jokapäiväistä (!) ajatuksenjuoksua, mikä käy välillä ihan työstä.
Usein juuri lenkillä tai ennen nukkumaanmenoa tulee vallan lauseita tulvimalla mieleen, selkeästi ja järjestyksessä. Alkaen otsikosta ja sitten monta, monta lausetta perään. Arvaatte varmaan, että vartin päästä en muista niistä yhtäkään, hyvä jos otsikon.
Joskus ajatukset seuraavat juuri luetusta somepostauksesta, eivätkä jätä rauhaan viikon-parinkaan kuluttua. Sitten olen vielä mestari nivomaan sitä, tätä ja tuota yhteen, koska aina jokin tapahtuma, kohtaaminen, luettu johtaa "kaiken yhdistämiseen".

Luin hiljattain somesta erään harrastajan koskettavan avautumisen siitä kuinka tuomarin sanat olivat osuneet triggeripisteeseen ja itku oli ollut lähellä.
Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa, ainakin kerran. Se sattui rakkaan Samuin kanssa maastoissa, joissa hermostunut tuomari huusi (!) minulle, että "koirasi on EPÄVARMA, älä tuo tuollaista koiraa kisaamaan" - toki en muista sanoja ihan sanatarkasti mutta itku siitä tuli. Samui jos kuka oli innokas, ei mielestäni niinkään epävarma, mutta jokin sen persoonassa/kunnossa/fysiikassa/geeneissä/vieteissä sai sen juoksemaan ajoittain ei-siten-kuin-olisi-hyväksyttävää (?) - ja tämäkin on nyt omaa sanoittamista. Koira oli hyvin usein lenkeillä irti, hurja tykittäjä suuntaan ja toiseen, aina metsästämässä ja tuijottamassa mäntyjen latvoihin jos vaikka orava putoaisi suuhun. Juoksi ja sinkoili menemään, voisin sanoa sydämen kyllyydestä ja intohimoisesti. Radalla koppi rytisi kun oli niin kiire suorittamaan. Ihana, persoonallinen Samui!
Pitääkö kaiken mennä(kään) aina niin kaavamaisesti, sovituilla sabluunoilla?

Joskus sitten näyttelyssä tuomari saattaa antaa epävarmalle (?) koiran esittäjälle palautteen, johon esittäjä ei ole yhtään varautunut saati valmistautunut.
Nohh, miten johonkin "korostunut niskakyhmy"-palautteeseen voi edes valmistautua? (toim.huom.)
Mutta jatkaakseni, näyttelyyn on menty suurin toivein, hakemaan arvostelua juuri kyseiseltä tuomarilta. Odotukset ovat saattaneet olla korkealla ja tuomarin arvostelun jälkeen esittämä kritiikki kyseisen koiran _yhdestä ominaisuudesta_ on pysäyttänyt. 

Joskus käy niin, että 10 tuomaria kehuu yhtä kohtaa koirassa ja 11. tuomari sanookin juuri päinvastoin. Tai 10 tuomaria katsoo jotain virhettä läpi sormien ja se 11. ei. 

Elämme ankeita aikoja.
Kaikki on vaikeaa. Ruoan hinta on pilvissä, bensapumpulla pyörryttää. Lääkärin määräämä salva ei ole Kela-korvattava ja selkeästi kaikki veroeurot menevät kohteisiin, joihin et niitä soisi. Silmä sakkaa ja verkkokalvon reikiä pitää tykittää viidesti ennen kuin ne saadaan laservallien väliin. Jonottaa pitää joka paikkaan, kassoilla on aina ruuhkaa ja se kassa jossa seisot ei tietenkään vedä. Pysäköit autosi laajalle parkkipaikalle yksinäiseen ruutuun ja kun änkeät takaisin kuskin paikalle, on leveä Bemmi liki kiinni autosi ovessa. Laihduta siinä sitten vartissa.  Kaikki numerot, joihin yrität soittaa ja valittaa kurjaa elämääsi, ovat ruuhkautuneet. Koettaessasi rentoutua luonnon parissa koiriesi kanssa, törmäät vain jäniksiin, bambeihin ja suoraan päin tuleviin (räksyttäviin) flexin paukuttajiin.
Koirapuistossakin on aina joku valopää: "jees, Rolle saa nyt liikuntaa kun tuli vinttareita aidan taakse pistämään vauhtia Rolleen. Menenpä tästä katoksen jakkaralle tupakalle kun sä hoidat koiriesi kanssa homman". 

Lähdet näyttelyyn.
Ilmo viiskybää, auto sähkötolpassa 4,5 tuntia, että saat ajaa sähköllä 50 kilometriä ja bensat siihen päälle 50 euroa. Parkki kympin. Räjähtänyt grillimakkara 5 euroa. Ja taas piti ostaa luita. Pussissa on 6 kpl ja hinta on 14,50 e, onhan ne kotimaisia ja ilman natriumglutamaattia.

Tuomarina on arvostettu pitkänlinjan harrastaja ja kynologiaa laajasti opiskellut kasvattajatuomari. Koirassasi ei ole juuri mitään hyvää ja saat siitä vikalistan - viimeisellä rivillä saattaa lukea juuri ja juuri "Kaunis karvapeite, hyvin esitetty". Kyllähän se masentaa kun niitä hyviäkin puolia OLISI ollut? Ovat kai kaikki virheiden alla. Kotimatkalla haet vielä pizzan, jäätelöä, irtokarkkeja ja kahmit Lidlin paistopisteestä kaiken, mitä on jäljellä. Esität urheaa ja iloista. Pohdit kaiken järjellisyyttä ja järjettömyyttä. Hetken päästä varaat laivamatkan Baltian turneelle ja lähdet suurin toivein "pienempiin kehiin" havaitaksesi, että ne kaikki samat kilpakumppanit joita vastaan kisaat Suomessa, ovat lähdössä presiis samaan kohteeseen kuin sinäkin. Onneksi Airbnb on kuitenkin halpa ja ranta lähellä. Jotenkinhan matka on taas perusteltava. Kun ei poiskaan osaa olla, koirathan ovat sinulle elämäntapa!

Nyt kun omassa rodussa kintereet ja ylälinjat ovat tapetilla niin onhan se vaikeaa suoraselkäisen kanssa yrittää suorittaa vaikka niitä avujakin olisi ja kintereet jos lonksuu niin harmittaahan sekin. 

Olen tätä paljon miettinyt myös keihäänheiton, lentopallon ja frisbeegolfin näkökulmasta.
Jokaisen suorituksen jälkeen, meni se hyvin tahi huonosti, on sanoitettava YLEn karvamikkiin "miltä nyt tuntuu". Valmistelut on olleet voimaannuttavia, on tekniikka-, fysiikka- ja mentaalivalmennusta, mutta kun menee vihkoon menee vihkoon. Mitä sitä selittelemään. Sanovat omassa rodussa, että "kelloa vasten kun juoksee, se on selkeää". Haistakaa kukkanen se mitään selkeää ole. Yksi on wider tietämättä että on wider, toinen tönii, kolmas ei kestä kun ohitetaan, neljäs haahuilee muuten vaan, viides kärsii nestehukasta ja kuudes kuukahtaa ylikuumenemiseen. 

Nyt on grippetitkin nostettu taas tikun nokkaan ja siitä meni (tietenkin) kahvinporot nieluun.
Kun ei saisi sanoa, ja jos sanoo, on heinäseipäät heti tanassa ja defenssit korkealla koska näyttelypuolihan on silkkaa lihavaa paskaa. Harrasta siinä sitten hiukan pullavamman kanssa kun ratakireillä silmiin sattuu. 

Mä luulen kyllä, että tämä AIKA luo kireyttä ja tendenssiä moittimiseen. 
Tuomarit moittii, kaverit moittii ja puuttuu, kilpakumppanit (ne vasta) moittii(kin), some moittii (prepare!!!), kello ei ole myötä ja tuomarin silmä on puusilmä kaikissa harrasteissa. On siinä savottaa. Ja hei, ei yhtään ihme että triggerit soi ja herkkyydet nostavat päätään!

Sitkeästi vielä lenkitän keskimäärin yhdeksää kilometriä päivässä, vaikka polvi naksuu, selkä juilii, päässä huippaa, silmässä on sakkaa ja jänikset pompsahtelevat vallattomasti liki joka hemmetin lenkillä.
Fleksit paukkuu, fifit haukkuu ja lapset kiljuu. Ajatukset kiertävät kehää ja tunnen kasvattajien tuskan urosvalinnoista karvatupeissani, samaistun sometarinoihin, ymmärrän tuomareita, yritän laventaa ajatusmaailmaani entisestään, jäsentää nähtyä ja koettua. Joskus onnistuen, joskus en. 

Yksi asia kuitenkin mikä on varma; whippet auttaa Sinua tässä kaikessa. Päivä kerrallaan, sanoi Capri ja painoi päänsä sohvan kulmaan. Ilman huolen häivää. Keep it simple, if you can!

Kuvat Honor Magic8 Lite

Mehän olemme kaikki tuomareita - ja muita lenkkioivalluksia.

Kylläpäs aika onkin taas kiitänyt.
Oikein hämmästyin kun näin, että olen viimeksi kirjoitellut blogiani toukokuussa ja vielä enemmän hämmästyin blogini klikkauksia, lähes 900.000, käsittämätöntä!! Eikä mikään Oy Firma Ab ole kuunaan tarjonnut mitään bloginäkyvyyttä vastaan!

Joskus olen jotain pieniä (tavara)diilejä tehnyt, omasta aloitteestani. Tänä päivänä taitaa tiktokit ja instat olla enempi alustoja joissa tulla "kuuluisaksi" ja voi esitellä koirien vuittonit ja guccit ja siinä sivussa tienatakin hieman. Taidan olla tältäkin osin niin lastseason.

Tuossa kuitenkin taas kerran pyörittelin lenkkeillessä päässäni ajatuksia jos jonkinmoisia.
Kuten sitä, että mehän olemme itseasiassa kaikki harrastajat ja kasvattajat tuomareita. Ei tietenkään virallisella statuksella eikä anatomiaopintoja välttämättä kirjoista lukeneena ja tenttineenä mutta harrastusvuosien karttuessa silmä väkisinkin kasvaa ja kehittyy koiria tuijotellessa.

Ajatus lähti pyörimään päässäni lähinnä siitä kulmasta miten me arvotamme, käsittelemme ja käymme läpi koiriemme näyttelykäyntejä.
Me haluamme, tietenkin, että kulloinenkin tuomari näkisi koiramme siten, miten me sen näemme. Meillä jokaisellahan on omat mieltymyksemme ja painotuksemme kun katselemme omia ja/tai kilpakumppaneiden koiria. Olen tavannut harrastusvuosieni aikana kaulan pituuteen painottuvan harrastajan, sivuliikettä glorifioivan ja pitkää sääriluuta moittivan, noin muutamia mainitakseni. Tähän kun lisätään ranteen suoruutta kauhisteleva kanssaharrastaja sekä kintereen korkeutta moittiva sivustaseuraaja niin aivan kuten haluaisimme tuomareiden painottavan kokonaisuutta - voisimme vaatia sitä myös kanssaharrastajilta!?

En tiedä kuinka vaarallista on todeta kehäsihteerin näkökulmasta, että aivanko odotatte, että tuomarin annettua kritiikit ja arvosteltua 45 saman sukupuolen edustajaa, kahdenkymmenen saadessa SA:n, hän enää loppukilpailun tiimellyksessä muistaa mitä kritiikkiin tuli kirjoitettua? Kun ihmetellään, että miten "huonomman kritiikin saanut koira voitti paremman kritiikin saaneen"? Tai miksei tuomari sakottanut sitä koiraa siitä ja tästä kun omallani moitti vastaavia kohtia. Oikein monikossa. Sanoppa se. Loppukahinoissa jollain vain on se viimeinen silaus ja esittäjälläkin oikeat otteet ja kiilto silmissään - tai kengissään. 

Tuomaritkin ovat yllättäen ihmisiä.
Jokaisella oma koiratausta ja -historia mistä ammentavat ja henkilökohtaisia painotuksia, joista riittää joka rodulle!

Näin kuusikymppisenä olen pettynyt noin 3.600.000 kertaa ympäristön reaktioihin.
Aniharvoin mikään on ollut mieltä myöden. Pelkään pahoin, että vastaisuudessakin joudun rämpimään tahmaisessa suossa, missä riittämättömyyden, osaamattomuuden, ymmärtämättömyyden, vajavaisuuden, keskeneräisyyden, katkeruuden, kateuden, välinpitämättömyyden ja syyllisyyden tunteet ovat läsnä. Koiramaailmahan ihan tyrkyttää näitä, alati saa katsoa itseään peiliin ja itsereflektoida itsereflektoimasta päästyään. Ilmankos olen nykyään niin voipunut. 

Yhtenä monista lenkkiaamuista taas päin näköä löi ajatus:
"Kun ei ole yhtä syytä miten voi olla yhtä selitystäkään".

Minusta olisi niin leppoisaa ajatella, että kaikkeen olisi yksi, ymmärrettävä, selitys. Ikävä kyllä, noin 3.600.000 kertaa olen havainnut, että ei ole. 
Tuossa kun mietin vaikkapa koirieni luonteita, niin mistä kaikki kumpuaa? Todellakin, mistä? Avaruudesta, sanoisin. Ja avaruushan on varsin iso "paikka". 

Vähän kuitenkin harmistuin minäkin viimeaikaisista tuomarimoitteista somessa.

Hitaaksi haukkuivat ja muutenkin oli kai "sekaisin". Rouvaparka. Milloin on liian nopea, milloin liian hidas. Milloin tuskin koskee koiraan ja milloin puristelee liiaksi. Milloin ei ymmärrä rotumääritelmää tai sitten ylitulkitsee. Kurkkii papereita tai ei vaivaudu tarkistamaan saako antaa hylätyn vai evan. Kehäsihteeri(paratkin) on milloin liian äänekkäitä, milloin turhan hiljaisia seinäkukkasia. Olisivat puuttuneet siihen ja tähän, mutta ei. Räpläsivät papereita liiaksi ja tuijottivat kelloa. Varaserttikilpailussa oli väärät koirat, serttikilpailusta puhumattakaan. Kuulin kun tuomari sanoi eksellentti ja kehäsihteeri näytti vihreää korttia, häpeäksi oli. 

Miten saisin maailman sellaiseksi kuin minä haluan?
En mitenkään. Pitää vain sopeutua. Koitan ottaa koiristani opiksi tämänkin niille ominaisen taidon!

 
Ja onneksi nuo koirat sentään ovat laajentaneet maailmankuvaani, kuinka sykkyrässä ja sulkeutunut olisinkaan ilman niitä? Ajatukset kippuralla ja mieli vieläkin synkempi.
 
Loppuun vielä yksi hyvä elämänohje, sekin omasta päästä:
Menkää lenkille!

Kuvat tämänaamuiselta lenkiltä. Paitsi tietenkin ensimmäinen kuva.  

Harjoitus tekee mestarin. Mestaritkin harjoittelevat.

Mitä enemmän ikää tulee - armollisuus, perspektiivi, suopeus ja ymmärrys lisääntyvät.
Vai lisääntyvätkö sittenkään?
Ihmiset ovat jossain määrin ulkonäkökeskeisiä ja uurteiden, ryppyjen ja ihon veltostumisen lisääntyessä me kaikki toki toivoisimme olevamme yhä kiinteämpiä. Varsinkin katseen osuessa esimerkiksi whippetin takalistoon. 

Tässä kehistellessä kiivaasti, jotta kaihikustannukset jäisivät taakse, olen kuulostellut niin englantilaisten kuin sveitsiläistenkin tuomarien kommentteja tuomaroinnin lomassa.
Muun muassa jatkuvaa namittamista kehässä on äimistelty sekä koirien pontevuutta. Tiedän muutamia koiraharrastajia, jotka ovat hankkineet kymmenen kerran treenikortteja kehätreeneihin. En ole aivan varma, kun en ole itse vetänyt kymmenen kerran settiä läpi, että onko namittamisesta tosiaan tullut arkipäivää ja automaatiota? Voiko koiraa esittää enää lainkaan  ilman namia? 

Toki Ibizankin kanssa namibaari aukeaa välittömästi kun koiraa on horisontissa, joita Ibiza luonnolleen tyypillisesti epäilee uhaksi.
Tänään lämpimän päivän kunniaksi kaivettiin treenivyö esiin ja heti tuuppasin takalistotaskuun rapisevaa, kahisevaa ja pörheää lelua. Niitä sitten lenkillä nakeltiinkin kun tuli esim. haukkuvaa chihua vastaan. Toimi. Aina joku uutuus toimii, hetken ja toisen. Mikä sitten jää käyttöön, on toinen asia. Olen kuitenkin lukenut, että "käytä yhtä keinoa, älä kahdeksaa" - ihan hyvä neuvo. Varsinkin, kun herkästi tulee kokeiltua kaikenlaista. Keep it simple.

Mutta muuttuuko maailma/koiramme sittenkään?
Vai muututko sinä(kään)? Kaikesta tuntuu tulevan työläämpää, monimutkaistettua? Sain hammaslääkäriajan parin päivän päähän mutta Maisa hätyytti vahvistamaan puhelinnumeron ja sähköpostin. Toiseen tuli koodi puhelimeen, toiseen sähköpostiin. Äärettömän monimutkaista, aivan liikaa klikkauksia! Kävin myös paljon mainostetussa Maisassa tutkimassa käsiröntgenini tuloksia havaitakseni, että ne EIVÄT ole Maisassa. Ne olivat Omakannassa! Siellä lääkäri oli kirjoittanut, että "CMC1 havaitaan pieni artroosi". 

Me jotenkin lisäämme (suotta) hönkää jokaisen koiran kohdalla.
Kauhukseni havaitsin Ibizan olevan 21. koirani. Mutta olenko oppinut mitään? Enpä juuri. Onneksi kuitenkin sen, että nämä kaikki ovat yksilöitä ja Ibiza jos kuka on tuonut kotiimme raikkaan tuulahduksen sekä muistutuksen siitä, että koira on kuin onkin osiensa summa. Se EI ole vain yksi tai yhtä asiaa, vaan se on sitä, tätä ja tuota. Ja niiden kaikkien piirteidensä kombo. 

Niin toivoisin näin vanhenevana harrastajana, että omaksuisimme kaikki armon ja armollisuuden.

Itseämme ja koiriamme kohtaan.

Nyt kun rotuumme tulee 2027 voimaan PEVISA, emme esimerkiksi antaisi jonkin numeron tai kirjaimen määrittää KOKO koiraa. Ja jos koira on ollut 1.1. kuvattaessa leppoisa oma itsensä ja tuloksen tullessa 5.1. B-kirjaimen muodossa se EDELLEEN olisi leppoisa oma itsensä eikä kirjain yhtäkkiä huonontaisi sitä tyyliin vuorokaudessa.

Jokaisessa koirassani on ollut piirre tai piirteitä, jotka ovat pistäneet pohtimaan arjen sujuvuutta mutta kuinkas ollakaan, jokaisen kanssa arki on lähtenyt sujumaan. 
Aika auttaa, hyvin monen asian suhteen. Aika myös muovaa suhtautumistamme, koiramme elämää, sen luonnetta ja hioo mahdollisia terävyyksiä. Jollain tapaa rotumme luonteenpiirteiden rikkaus ja monimuotoisuus on iskenyt visiiriin, ja vain hyvällä tavalla. Ei voi vetää kaikkia rodun yksilöitä saman sabluunan läpi. Se olisi sitä samaa perin ikävän tuntuista tasapäistämistä mitä esimerkiksi itse koin työelämässäni. Koiramme eivät ansaitse sitä. Tasapäistämistä.

Sallikaa enemmän.
Syyllistäkää vähemmän.
Olkaa avoimia ja pyrkikää nuotittamaan koiranne MONINAISET taipumukset. Ne kun eivät ole ihan yksiselitteisiä ja kuvailtavissa yhdellä lauseella!  Olkaa avoimia koiranne yksilöllisyydelle. Kirjainten ja numeroiden takana on kokonainen koira.

Kuluvan kuun kilometrit on tätä kirjoittaessa 230.
Emme tee uutta lenkkiennätystä. 
Miten me soimaammekaan itseämme, väheksymme ja minimoimme. Miksi? Ikään kuin lenkkimme, hammaskivenpoistojen määrä, selkäkuvaukset ja kahden vuoden välein toistuvat sydänultrat ja käyttämämme punkkivalmisteet määrittäisivät meidät ja koiramme? Ne voivat kertoa enemmänkin intohimosta ja varakkuudesta mutta ovat lopulta vain yksi osa yhteistä, pitkää ja joskus kivikkoistakin taivaltamme. 

Tänään näin netin ihmeellisestä maailmasta lauseparin:
Harjoitus tekee mestarin, mestaritkin harjoittelevat.

Älkää enää koskaan antako ulkopuolisen ihmisen määrittää tekemistänne.
Enemmän, paremmin, lisää, useammin.
Minä:
koiralähtöisemmin, yksilöllisemmin, resurssien mahdollistamana ja kukin kykyjensä mukaan.

Ja hei; aloita kontaktista, kasvata sitä, pidä sitä yllä. Yhdessä tehden, sitä koira arvostaa.

272 km.

Taidettiin tehdä uusi lenkkiennätys huhtikuussa. Kaksisataaseitsemänkymmentäkaksi kilometriä. Jaettuna kolmellakymmenellä huhtikuun päivällä tekee 9,06 km/päivä. Näin se menee, arki meillä.
Uimaan en ole vieläkään päässyt ja vesijumppailukin jäi Klaukkalaan. Elmon uusi uimahalli, tuohon n. 700 metrin päähän, valmistunee 2027 - Hakunilaan olisi 10 kilometriä, vaan uimakortti puuttuu. Ja taitaa puuttua uimapukukin. Viskoin niitä kaksin kappalein muutossa menemään kun toisessa vetoketju ei pysynyt kiinni ja toisessa kannikat jäi paljaiksi.

Lenkkeily on onneksi - toistaiseksi - ilmaista.
Tai vaatiihan se lenkkarit ja grippihihnat joissa on vielä ehjät ja pitävät kumilangat. Ehkä se vaatii vähän hermoakin, sen verran täällä loikkii jäniksiä ja sorsatkin ovat saapuneet lähikulmille vaappumaan. Toisaalta rastaiden jahtaaminen on Ibizalta jäänyt, mutta pulleat sorsat ja oksilla kieppuvat oravat kiljutaan sitäkin kuuluvammin. Huomasin tuossa, että ihanat Addutkin ovat jo pohjasta aivan sileät ja useamman vuotta palvelleen lenkkitakin namitasku on hinkkautunut rikki (ulkopuolelta!!).

Useita lenkkipolkuja ja -teitä on jo täältä löytynyt ja pelkästään aamu- ja iltapäivälenkeistä kertyy helposti yli 8 km.
Siinä sitä saa happea aivoon, jotka runksuttavat ja raksuttavat tauotta.
Näillä (lenkki)kilometreillä huomaa usein miettivänsä menneitä. Kummasti aivo niitä tarjoaa. Yhtäkkiä olet jossain Baltian reissulla ja muistat jonkin yksityiskohdan. Baileys-kakun, joka oli pilattu liialla härpäkkeellä. Kaupan, johon juoksit juuri ennen kiirehtimistä laivaan. Jonkun koiristasi saavuttaman sertin, jossain näyttelyssä, jossain maassa. 

Latvia, Riika, 9.-11.6.2023
Capri, Maui, Samui, Bali

Yksityiskohtia velloo muistoissa minkä ehtii.
Matkailu alkoi oikeastaan kohdallani tupakoinnin lopettamisesta! Nyt taidan olla pian ollut 12 vuotta polttamatta. Maksoiko aski tuolloin n. 5 euroa ja nyt yli 10 euroa. Viisas päätös. Nyt kun klikkaan 1g-kuvakansiooni, voin sieltä laskea tehneeni 50 matkaa, alkaen vuodesta 2011. Toki reissuissa on mukana jokunen kotimaanreissukin sekä tuontikoirieni "ostosreissuja". Siinä on joskus Nordean virkailijat olleet ihmeissään kun lainaa on haettu "koiran ostamiseen ulkomailta". 

25.-26.11.2023 Narva, Viro
Ibizan ja ruusukkeiden kanssa. Mahtaa olla tippakin meikäläisellä linssissä. Ylpeydestä.

kuva © Eva Suits

1g kertoo, että aktiivisin matkailuvuotemme oli vuosi 2023 jolloin reissasimme 13 kertaa!
Viro, Latvia, Liettua, Ruotsi, Hollanti, Englanti. Siinä sitä on muistelemista kiikkustuolissa! Toiveita tuloksista, joskus pettymyksiä tulosten suhteen, joskus yllättäviäkin menestymisiä. Ennen kaikkea ihania, raskaitakin, reissuja mukavien rodun ihmisten kanssa. 

Olisiko Sikupillissä, Virossa?
Jokatapauksessa namnam. 

Samuin kanssa Ruotsissa 20.-22.10.2023.
Härregyydendå miten komea oli Samppa Linna(kin). 

Kun ikää alkaa kertyä tulee joskus murheen mustaamia hetkiä siitä, että voiko jonkin tai joitakin asioita koskaan enää toistaa?
Koiraharrastusta miettiessä tuleekin ajatelleeksi, että koska kaikkeen mennään "koira edellä" ja kun uusia koiria ei enää jostain syystä/useista syistä voi hankkia, harrastus hiipuu väkisinkin. Niinpä kun näen näyttelyissä "tuttuja naamoja", uusien koirien kanssa, koen kateutta, että he voivat vielä jatkaa, kokea kaiken uudelleen. Sillä eikö koiraharrastus ole juuri sitä; jatkumoa? Uuteen pentuun tutustuminen, uudet odotukset, uudet tulokset. Karuselli tai ikiliikkuja? Ja kun uutta pentua ei ole, eikä tule enää, karuselli pysähtyy.

Luige, Viro 18.-20.8.2023
Maui, Samui, Capri, Ibiza ja Bali. Ja näistä ihanuuksista kaksi jo paremmilla pupustusmailla. 

Ja huomaat: sinulta kysytään vielä näyttelyissä, että "mitä koiria sulla vielä on" ja kun vastaat koiriesi nimet ikien kanssa, saat kuulla "onko sekin jo niin vanha". Sitten kerrot pois menneet, kuolemat ja vastoinkäymiset ja katsot tietenkin kadehtien muiden kasvamassa olevia pentusia. Uusia toivoja, uusia elämiä. 

Kuvamuistoja selatessa koet mennyttä uudelleen.

Onneksi osasimme/tajusimme siirtyä hotelleista Airbnb-majoituksiin, vaikka niissäkin on ollut suurta tasovaihtelua. Onpa naapurit kilauttaneet asunnon haltijalle jo rapun ovesta mentyämme, että "koiria olikin neljä". Maksa lisää. 
Vanhana hotellisiivoojana poimin tietysti kaikki nähtävissä olevat hiekanjyvät jyvä kerrallaan ja kiillotan hanatkin kaupanpäälle. Joskus tulee kiitoksia ("siivooja kertoi, ettei mistään nähnyt koiria olleen niin monta paikalla" joskus muistutetaan palautteessa, että "we are not a dog shelter") En usko kuitenkaan kovin monen majoittujan ostavan omilla rahoillaan siivousvälineitä, haha.

Luige, Viro, 18.-20.8.2023

Kaikkihan menee lopulta päässä yhdeksi mössöksi. Muistan kun joskus muinoin minulle joku kertoi "Malagan kentällä olevan sellainen ja sellainen baari, liukuporras ja hissi". Ja minä kun olen näitä, joka ajaa Tampereen Pirkkahalliin kuudettakymmenettä kertaa ja on aina yhtä ihmeissään ajoreitistä. Sama, ikävä kyllä, käy koirien menestyksen kanssa. Saavutukset, pokaalit, ruusukkeet - himmenevät, pölyttyvät, rypistyvät. Ja tämä jos mikä minua surettaakin. 

Crufts, Birmingham, UK 10-12.3.2023

Niin kauan kun olen koirien kanssa harrastanut, olen kuullut joskus hienovaraisempaa joskus voimakkaampaa, tulosdissausta.
Koiria on pitänyt olla kehässä "tietty määrä", tuomarin "alan asiantuntija" ja tuloksen tulleen "oikeasta maasta". Onpa serttejä kuvattu vessanpöntön päällä ja väheksyntää harrastettu muutenkin oikein voimasanoin. Tämä se on jännä.
Oma koira on tietenkin rakkain ja kaunein. Silti, jostain syystä, jotta se tuntuisi rakkaimmalta ja kauneimmalta sen on voitettava kaikki mahdollinen saavutettavissa oleva tiettyjen, tiukkojen kriteerien mukaan. Ilmeisesti muutoin mikään ei tunnu miltään? Onkohan tämäkin joku ikäkysymys? Nuorena ensimmäinen limpparidisco ja jonkun Tietyn Tuijotus oli siis niin kreisii, niin kreisii. Sittemmin tarvittiin vähintään Suomen presidentin myöntämä Suomen valkoisen ruusun ritarimerkki rintapieleen, että olisi ässä olo?

Väheksyntä saapui harrastukseen. Ehkä se oli jo 90-luvulla mutta somen myötä se tietenkin tuli näkyvämmäksi. Jouduit liki pyytämään anteeksi, jos koirasi valioitui Viroon seitsemän kilpakumppanin joukosta. Vaikka ne kuusi olisi saaneet EH:n, niin silti. Jouduit sitten verhoamaan tehdyn reissun esim. Pina Coladan ostoreissuksi tai Onega-hihnojen hankintamatkaksi, että muilla ei olisi niin paha mieli kun koirasi meni ja voitti tittelin. 

En ole - onneksi - laskenut kuinka monta tuhattamiljoonaa olen reissuihin ja koiriini pistänyt.
Tässä yllä olevassa kuvassa olen ostosreissulla Hollannissa, 24.6.2023. Kuvassa on Ibizan isi. 
Kyllähän tästäkin moitittavaa löytää. Miksi ostit sieltä, etkä täältä. Enkä muuten edes saanut Eukanubakassia. 

Niin kauan kuin olen harrastanut ja koiria omistanut, olen yrittänyt omaksua ja viljellä ajatusta, että "kukin resurssien mukaan".
Sitä ei vain aina sallita. Monella on kovin tiukat harrastuskriteerit ja vain ne täyttämällä saavuttaa auvon ja maalin heidän silmissään. 
Ymmärrän tietenkin, että osa meistä harrastaa hyvin tavoitteellisesti, osa kevyemmin. Mielestäni kaikille on kuitenkin suotava ensinnäkin mahdollisuus harrastaa ja kevyempää harrastamista ei tulisi syyllistää, väheksyä ja mitätöidä. 

Koirat suovat ja tuovat meille ihmisille paljon. 

Meidän tulisi vain ottaa vastaan?
Elämähän on lopulta yhtä vääntöä ja vaikerrusta. Kuitenkin koirat tuovat elämäämme niin paljon pehmeyttä, lempeyttä, ymmärrystä ja uuden kokemista, vanhentuneiden käsityksien avartamista. Siksi joka kerran kun koiraa ja sen saavuttamaa tulosta dissataan, tekisi mieli antaa sähkölamauttimesta. 

On vaikeaa ja joskus raskasta vanheta, katsoa taakse, elää muistoissa.
Koiramme opettavat meitä kuitenkin elämään myös hetkessä - ja joskus se sorsa- ja jänispitoinen seitsemänkilometrinen (hetkittäin raskas) aamulenkki on lopulta virkistävä ja herättää meidät ainutlaatuiseen aamuun ja päivään. 

Kirjoitatko somessa?

Ei ehkä kannattaisi.
Suomalaiset whippetharrastajat valmistautuvat PEVISA-ohjelmaan. Kyseessä on perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma. Joka tulee varmasti ennen pitkää kaikille roduille. En ole kovasti perehtynyt eri rotujen ohjelmiin, enkä varsinkaan perusteisiin jo olemassa olevissa PEVISA-roduissa. Huomenna whippeteille äänestetään kolmesta eri vaihtoehdosta, ja toivon, että paras ja whippetin näköisin voittaa.

Olen onneksi saanut lukea eri lähteistä monista julkisuuden henkilöistä, jotka ovat kokeneet pienestä pitäen ulkopuolisuuden tunnetta ja sitä, että "eivät kuulu joukkoon". En siis ole yksin.
Omituisuus ja ajattelun erilaisuus ja poikkeavuus tuntuvat olevan aina läsnä. Vaikeiden asioiden äärellä tulee tarve haastaa itseä ja muita ja mennä syvemmälle. Toimittajahenkisyyskin vaivaa. Sitä kyseenalaistaa automaationa ja pyrkii hakemaan (useita) näkökulmia. Ei pysty mitään nielemään pureksimatta.

Rotukoirajalostus on tienhaarassa.
Mikään ei ole niin kuin ennen. Kun vain mentiin ja tehtiin - nyt pitää perustella, todistaa ja hakea useita hyväksynnän leimoja. Me vanhat ihmettelemme miten olemme kohta enää elossakaan Putinin ja Trumpin aikakaudella saati miten koirissamme on enää mitään "oikein". Hihnat, pannat, valjaat, lenkit - kaikki syynätään. 
Muistan aikoinaan kun luin jostain koira-alan lehdestä siitä miten "koira kärsii kun sen kanssa kävellään aina sama lenkki". Sittemmin se kärsi kun kävellään asvaltilla. Kärsiipä se silloinkin kun joutuu kävelemään helteessä tahi pakkasella. Semmoinen koira vasta kärsiikin, joka ei saa olla irti metsässä. Myös kerran päivässä syövä koira kärsii. Kolme kertaa päivässä syövä koira kärsii. Pelkkää kuivamuonaa syövä koira kärsii. Paljon on luupin alla, eikä vähiten terveys.

Olimme varmasti onnellisempia ennen sosiaalista mediaa ja sen lukuisia paheksunnan palstoja.
Mutkat vedetään myös usein varsin suoraksi. Jos kyseenalaistat tai yrität tuoda "lisäajateltavaa" keskusteluun, olet vastustaja tai ainakin altavastaaja. Saat kokea olevasi yksin poikkeavine ajatuksinesi ja huomaat pian, ettei keskustelua edes kannata jatkaa koska aihe on jo pureskeltu suurelle joukolle valmiiksi. Eriydyt lisää joukkiosta, jossa on syvä keskinäinen konsensus. 

Joko kannatat tai olet vastaan. Mitään ei tunnu olevan siinä välissä. Mitään ei haluta siihen väliin edes mahtuvan? Älä änkeä. Pysy poissa. 

Minulla on ollut koiria niin kauan kuin muistan.
Ne ovat olleet suunnaton apu ja rikkaus joskus kovin yksinäiseltä tuntuvassa elämässäni. Ne ovat antaneet minulle tarpeellisuuden tuntua, olen riittänyt niistä jokaiselle. Haluaisin uskoa, että ne ovat myös tehneet minusta paremman - vaikkakin köyhemmän, haha - ihmisen. Opettaneet mustavalkoisuudesta pois, antaneet kehykset, joihin yhdessä maalaamme. 

Nyt kun ikää tulee ja harrastus hiipuu, huomaan ymmärtäväni yhä paremmin vaikkapa jääkiekkoilijaa, joka lopettaa uransa. Ja jää tyhjän päälle. Ei ole enää treenejä, ei kilpailuja, ei tarpeellisuuden tunnetta. Ei edessä olevaa "tehtävää", fokusta. 

Uusi koira on tarkoittanut aina uutta seikkailua, uuden kokemista, yhteen kasvamista. Tuo matka on ollut jokaisen kanssa äärimmäisen mielekäs ja mieleenpainuva, ihanan yksilöllinen. Kun tittelit on haettu ja tili on tyhjä, on jäljellä vain kaukaiset, hiipuvat muistot menestyksestä ja näkyvyydestä. Jäljelle jää lenkkikuvat samoista poluista, vuodenaikojen mukaan, ja sohvilla löhöävät, jäljellä olevat, loppuelämän kaverit. 

Minun kolmaskymmeneskuudes vuosi whippetien parissa.

Neljätoista whippetiä. Upeita yksilöitä jokainen. Menestystä, onnistumisia, loputonta lenkkeilyä. Jokaisen kanssa uusia oivalluksia ja ovat opettaneet olemaan auki. Hieman surullisena tätä kirjoitan, koska leppoisuudella ja rentoudella ei ole enää oikein sijaa. On suhtauduttava vakavasti uhkiin, torjuttava ne rynnäkkökiväärein ja voimalla. 

Somesta lukemani lause: Whippet on tuhon tiellä - pitäisi olla muodossa Whippet on aina ainutlaatuinen ja kaunis oli se sitten A, B tai 2 tai 4.  

Toivottavasti jatkossa(kin) ihan kaikesta ei tarvitse olla 100% samaa mieltä. Voi olla Täysin, Osittain tai Vähän samaa mieltä ja silti tuntea kuuluvansa joukkoon. Sadasta asiasta voi olla yhtä mieltä 98:sta, ja kahdesta eri mieltä ilman, että Sinusta tulee vastustaja? Opponentti ei aina tarkoita vihollista.

Kaihi- ja muita kauhutarinoita.

Ehkei sentään kauhutarinoita - mutta aina riittää kummasteltavaa!
Koirat ovat tunnettuja sopeutumiskyvystään. Mutta ei ihminen taida jäädä paljoa huonommaksi? Pitkään, vuosia, olin kärvistellyt heikkenevän näkökyvyn kanssa. Arjessa pelitti "riittävästi", eikä se ollut niin justiinsa, jollei hämärässä nähnyt tarkasti - tai kaikkea. TV:n tekstitys näkyi sekin tarpeeksi, vaikkakin suhruisesti, mutta kolmen vuoden takainen silmälääkäri loihe lausui vain lakonisesti minulla olevan "alkava nuoren ihmisen kaihi - ja voi mennä vuosia, ennen kuin se pahenee". (tässä vaiheessa silmälasit olivat -6,5 ja -5,5)
Viime syksynä kypsyin kuitenkin piipahtamaan Klaukkalan terveysasemalla valittamassa "näön sakkaamista", silmät ikäänkuin riitelivät keskenään. Lenkillä jos suljin vasemman silmän, tuntui ettei oikealla "nähnyt mitään".

Terveyskeskuslääkäri oli myötäelävä & kannustava, kuten he aina ovat (sarkasmia):
"Voin laittaa HUSiin lähetteen, mutta se tulee takuuvarmasti takaisin. Soitan sitten sinulle kun se (lähete) palautuu". 
Meniköhän 2 vai 3 viikkoa kun sain ajan Tammisairaalaan. Siellä minua tutkittiin ensin n. 4,5 tuntia ja vielä seuraavallakin viikolla lisää. En ollut tiennytkään, että silmiä voidaan tutkia niin monilla eri laitteilla. Joka suunnasta. 
Yksi hoitajista kertoi, että silmäsairaalan ollessa vielä vanhoissa tiloissa, heille olisi ollut tulossa uusia silmälääkäreitä, mutta ei ollut tarjota heille tiloja. Nyt Tammisairaalassa pystytään parhaimmillaan ottamaan vastaan jopa 1000 potilasta päivässä!

Meinasin siinä jo alkumetreillä pudota tutkimuspenkiltä kun oikea silmäni oli parissa vuodessa huonontunut (kaihin vuoksi) aina -13,5 asti! Ilmankos silmät sakkasivat!

Jossain vaiheessa yksi sairaalan kirurgeista tuli konsultoimaan ja kertomaan, että "silmät voidaan saada ensin toinen -2 arvoiseksi ja perään toinen samaan synkkaan". 
Olin äimän käkenä, sillä silmäni ovat olleet moisissa arvoissa varmaan joskus kansakouluaikoina. Kaikki tuntui tässä vaiheessa epäuskoiselta, voisinko koskaan saada (menetettyä) näkökykyä kaihileikkauksella takaisin?

Vähänpä tiesin.
Olin toki kuullut tarinoita, kuinka "kaihileikkauksen jälkeen aukesi värikäs paratiisinäkymä" ja "kaikki oli kirkasta ja sinfoniat soi" - mutta omasta mielestäni "kuitenkin näin". Mitä nyt vastaantulevien autojen valot häikäisivät ja pimeänäkö oli välillä kuin jätesäkin sisällä olisi kävellyt. Miten kaihileikkaus "kirkastaa" yön, en voinut ymmärtää.

Sain hoitajalta linkin Youtube-videoon:
"Tervetuloa kaihileikkaukseen".
Nohh, se oli sellainen, että tulet B-ovesta sisään ja sinut ohjataan leikkaussaliin. Saat suihkumyssyn päähän ja tarvittaessa rauhoittavia. Osaavat hoitajamme pitävät sinusta huolta ja kirurgi suorittaa leikkauksen päiväkirurgiassa. Ota omat eväät mukaan ja varaa käyntiin 4-5 tuntia. Et saa ajaa autoa leikkauksen jälkeen. Voit tilata Kela-taksin. Kotona ota rauhallisesti muutama päivä äläkä mene vesijumppaan kahteen viikkoon.

Mutta kukaan (!!) ei kertonut, että jos -6,5 näkö korjataan -2,5:ksi (kuten kohdallani) en tee enää vanhoilla laseilla (tietenkään) mitään, mutta leikkauksen jälkeen menee 5-6 viikkoa ennen kuin uudet lasit voidaan määrätä/saada!
No justiinsa. Näin heti leikkauksen jälkeen hienosti kännykän ruudun (tosin ihan se skarppi lähinäkö tuntuu olevan menetetty, eli jos pitää tihrustaa ihan LIKI, ei onnistu, suhruksi menee) ja tietokoneen ruutu näkyy superisti - mutta TV:n tekstityksestä on vaikea saada selvää. Naapurit tunnistan 30 senttimetrin päästä ja lenkkikaverilta pitää kysyä: "onko vastaantulijalla, tuolla tummalla hahmolla horisontissa, koira"?

Meillähän on whippetihmisissä kaikkien alojen ihmisiä.
Äkkiä koodia optometristiin RUNSAIDEN lisäkysymyksien kanssa. Ennen kuin siinä kissaa ehti sanoa, niin tämä kehyksien Imelda Marcos kertoi hänellä olevan vaatimaton noin 50 kehyksen kokoelma vaatehuoneessaan. Kuinka ollakaan, kaikki hänen 50 timmiä pokaa oli -2,5 lukemissa ja menin sanattomaksi kun PoKahontas totesi voivansa luopua muutamasta silmälasista, sillä täytyyhän minun voida nähdä kunnolla ja esim. autoilla - viimeistään huhtikuun puolivälissä!!

Tämä tuli yllätyksenä.
Minulle tehtiin molempien silmien leikkaus samalla, sillä silmissäni oli ollut jo vuoden-pari suuri puoliero (-6,5/-13,5) ja nyt kun oikean silmän kaihi paloiteltiin pois niin puoliero olisi taas ollut suuri. Mutta miten olisin nähnyt ajaa saati toimia täysin tehoin silmien osalta muutenkaan, jos olisin saanut silmälaseista apua vasta toukokuun alkupuolella??

Silmissä vilkkuu, on läikkää ja roskan tunnetta mutta postitse saamani silmälasiapu on havainnollistanut SUUREN muutoksen näkökyvyssä.
Näen lukea tienviitat, liikennemerkit, rekisterikilvet. Kirkkaasti ja selvästi. Yhtäkkiä näen kaupassakin katossa roikkuvat numero- ja tekstiopasteet, niitäkään en ole vuosiin nähnyt. Tietokoneruutuni on yhtäkkiä VALTAVA sekä koirani näyttävät ISOILTA. Isot miinuslasit ovat pienentäneet (!) kaikkea - ja nyt pystyn kirjoittamaan tätäkin kirjoitusta kokonaan ilman silmälaseja.
Tippashöytä aina 16.4. asti!

Loppuun pieni kauhutarina kuitenkin.
Minuun otti yhteyttä eräs whippetharrastaja. Koira ontui, on-off. Tassussa oli paranemassa oleva haava. Näin kuvan. SELVÄ kivihaava. Olivat olleet eläinlääkärissä ja eläinlääkäri oli tuumannut, että "haava on paranemassa, hän ei rupea sitä avaamaan, menee vaan huonommaksi" tjsp. 

Menivät toiselle eläinlääkärille - vaikka vielä uskoivat esim. mahdolliseen venähdykseen - kiviontumat tuppaavat tulemaan puun takaa, eikä niihin usko eläinlääkärien lisäksi aina omistajatkaan.
Rtg-kuvat osoittivat selkeän kiven anturassa (!) ja se saatiin sieltä onneksi onnistuneesti kaivettua pois. Näitä tarinoita kuulee ja näkee edelleen paljon ja harmittaa omistajien puolesta aina!

Hiljan oli Englannissa vastaava keissi. Kuva anturasta somessa ja 578 kommenttia: It's a corn. Suomalainen Sandqvist inttää, että Eipä kun kivi. Kivi oli ja saatiin pois. 

Mutta näinhän se on meillä ihmisilläkin pahimmillaan.
Käydään terveys(arvaus)keskuksessa joskus kolmasti ja saadaan sitä kuuluisaa Buranaa ja "kehote tulla uudelleen, jos vaiva jatkuu". Onneksi olin sitkeä jankuttaja ja tyrkytin silmää sitkeästi tiskiin. 

Siispä iloisiin näkemisiin!

Aamulenkki 10.3.2026

Hienoista kotiutumista Asolan huudeille on jo tapahtunut. Paljon tulee vielä vertailtua entiseen, vajaan kahden vuoden piipahdukseen Klaukkalassa.

Ehkä meillä kävi vain "huono tuuri".
Rauhalliseksi kuvailtu taloyhtiö oli kaikkea muuta. Metsäretkikokeilut menivät sananmukaisesti metsään. Isosuon juurakot kyykyttivät useamman kerran. Pariin otteeseen kysyttiin ulkoilureiteillä ohikulkijoilta kulkuapuakin - ja ihan parasta oli kun eivät hekään osanneet neuvoa: "yksi risteys on kieltämättä sellainen, missä itsekin aina häkellyn, että enkö mä mennyt tästä jo". Koiralliselle erityisesti vinkattu metsä oli taas lähinnä silkkaa ryteikköä, umpeen kasvaneita polkuja ja vaikeakulkuisuudessaan 10/10. Kaipuu pihalliseen asuntoon pysyi. Ikääntymisen myötä pystyssä pysyminen ison lauman kanssa ei enää ollutkaan pala kakkua. Tähän yhtälöön polvien nivelrikkoa, selän hermopinnettä ja kasvavaa kaihia! Koiramäärän vähentyessä dramaattisesti yhdessä vuodessa muutto sinetöityi.

Olin kyllä lukenut, että "Asolassa on hyvät ulkoilumaastot" mutta että hiekkapohjaisia, leveitä ja valaistuja kävelyteitä on niin paljon, pitkälle ja joka paikkaan!?!
Vaikuttaisi siltä, että asvalttikävelyt tulevat meillä vähenemään radikaalisti - ja kuinka paljon on vielä näkemättä ja kokemattakin.

Klaukkalasta jäin kaipaamaan erityisesti vesijumppaa.
En ole vielä täällä asuessa saanut aikaiseksi ajella Hakunilan uimahalliin - siihen vanhaan ja tuttuun. Asolaan rakennetaan omaa uimahallia, valmistunee vuonna 2027. Lisäksi Mummolan koiraniitty oli Klaukkalassa asuessa vain lyhyen ajomatkan päässä ja Kiljavan koirien uittopaikka myös. Koirapuisto oli avara ja vehmas, ja Gigantin kulmalta pääsi irrottelemaan läheiselle pellolle. Viimeksi mainitut kohteet olivat vain monen muunkin koirallisen suosiossa.

Pojatkin ovat täällä omaksuneet uudet ympäristöt ja olemme jo löytäneet mukavan viisikilometrisen.
Reitti kulkee Asolanväylää Kulomäkeen ja sieltä metsätaivalta takaisin. Siihen voisi jatkossa lisätä hiukan twistiä ja monimuotoisuutta - ehkäpä etenevä kevät maalaa mukaan jatkossa värejä ja teemme löytöretkiä sivupoluille ja -teille!

Asolanväylää Korsoon päin!

Pian reitti vie vasempaan, kohti Kulomäkeä.

Tallessa on!

Puu luo viihtyisyyttä vai onko se elävä tienviitta vasempaan?

Entinen VVO:n, nykyinen Lumo-talo Maauunintiellä. Rakennusvuosi 1976. 

Matka jatkui kohti uudempaa arkkitehtuuria. Sanoisinko sävyksi Turun sinappi?

Loppumatka olikin metsätaivalta. Alku oli hieman haastavaa mutta Tokmannin miestenosaston alelaarista ostetuissa kengissäni on jokin aivan erityinen kumilaatu - askel ei edes lipsunut! Tämä mattajääpätkä oli onneksi lyhyt ja pääsimme nopeasti karheammalle lumialustalle. 

Kun kävelytie on ollut kävelytienä eikä latuna - niin sulaminen on ollut suopeampaa meille jalankulkijalle.

kuvat Honor Magic8