4.6.2022

Juoksumuisteluita.


Niin se vain on, että oman tiimin ensimmäinen juoksukinkereissä suorittaja whippeteissä on ollut vuonna 2001 Lelu, Zootsuits Night Flights. 21 vuotta sitten!!!!! (Hämeenkyrö 8.7.2001)
Saapas nähdä, kuinka muistelot tästä eteenpäin sujuu, kun niin paljon on muisteltavaa...
Lelu oli innokas jahtaaja. Valitettavasti Lelu sairastui epilepsiaan, eikä sitä voinut sittemmin enää kilpailuttaa. Ensimmäisestä kisastaan se saalisti 0 pistettä, ja tuomari sanoi, että "ei voinut oikein tietää ajoiko se viehettä vai kaveria" jotakuinkin näin. Lelu kuitenkin kävi myös rissoissa silloin käytetyissä valkoisissa lipuissa (!) niitä riipimässä varmuudeksi. Ihana. 

Oheisessa kuvassa sporttista olomuotoaan esittelee Woodbrooks River Queen - jo ratakirjat omaava nuorukainen. 

Kuitenkin tätä ennen kisasin jo greyhoundien kanssa.
Taikatassun Noppa juoksi ensimmäisen kisansa vuonna 1996, 26 vuotta sitten!! 
Suoritus oli 0, eli hylätty. Tarkkaa muistikuvaa Poppasen ensimmäisestä juoksusta ei enää ole, mutta liekö ajettu enemmän kaveria. Yhtä kaikki Noppa juoksi kolme kisaa ennen valitettavaa munuaisten pettämistä. 

Misakan Barthez Chris, Pupun, kanssa kisasimme intensiivisesti maastoissa - ja radallakin - neljä vuotta; vuodet 2000-2004. Pupu saalisti itselleen KVA M-tittelin. Tuloksissa on nollaa ja hylättyä silläkin ja mieleenpainuvin hylky lienee Kartanolta, jossa viehe vedettiin aurinkoa vasten. Sekä Pupu että kaveri pomppivat mangustina viehettä etsien, kun kumpaiseltakin se heti katosi. Kaverin pomppiminen tulkittiin pätevämmäksi ja Pupulle tästä jatkosta pois sulkeminen. Kyllä kirpaisi. 
Pupu oli hyvin innokas vieheen metsästäjä ja nappasi käyttövalioitumisen verrattain helposti - toki monien käänteiden jälkeen. Mm. Hyvinkäällä ennen kisasuoritusta onnistuin avaamaan vahingossa sen hihnan lukituksen ja KAS se hyökkäsi radalle kolmanneksi muistaakseni farkkujen pariksi ja tästä hienosta (!) ajuemeiningistä (Pupu ei tosiaankaan häirinnyt suoritusta) seurasi kilpailusta pois sulkeminen.

Valitettavasti Pupun metsästykset päättyivät vuonna 2004 todettuun sydämen laajentumaan. Miten urhea ja käyttötarkoitukseensa hienosti kykenevä antaumuksellisesti ajava koira. 


Naapuri treenasi juoksuttamalla Samuita ja Mauia. Onpa harmitus, että muutti pois kun pojat nauttivat ihan kympillä treenistä!

Hulan, Carry On Ramblin'Man kanssa kisasimme maastoissa vuodet 2007-2008. Hulakin saalisti upeasti 453 (!) pistettä Tampereelta, omaan silmään kovasti kaverista jääden.
MUTTA sen suoritus katsottiin "älykkääksi oikomiseksi" - mikä tietysti lämmitti mieltä. Hurja ajohaukku oli tällä once in a lifetime-koiralla. 

Sittemmin kisasin niin Hupin, Jukun, Luxin kuin Huimankin kanssa. 
Hupi, Twyborn Philadelphia, oli se kuuluisin kisaajani siinä, että sen innostus vieheeseen syttyi vasta vanhemmiten, noin 5-vuotiaana. Hupi oli kuitenkin ensimmäinen whippetini, joka saalisti SERTin maastoista! Juku, Strippoker's Forbidden Love, juoksi kuusi kisaa vuosina 2007-2008. Sen yksi kisoista oli erityisen mieleenpainuva kun etukäteen sain kuulla, että "koirasi juoksee vuoden maastovoittajaa vastaan". Jukuhan päihitti kaverin alkuerissä! Finaalijuoksua en enää muista. Älkää antako etukäteishehkutuksen hämätä, yksikään koira ei ole voittamaton ja kun askeleet, rata, biorytmit ja päivän kunto osuu yksiin; tulos voi olla pökerryttävä niin hyvässä kuin pahassakin. Jukunkin parhaat pojot olivat 466 - ihan pätevä rakas pieni raketti oli hänkin. 
Luxin kanssa kisattiin vuodet 2008-2011. Ihana suorittaja. Aina innokas, iloinen, mahtavaluonteinen koira. Huippupisteet 489 (!!!) Väsymätön, ihana koira. Valitettavasti Luxin pisteitä verotti maalialueella alkanut "viheltely"; koira tiesi varsin hyvin, että veto loppuu ja rätti hyytyy, joten Luximaiseen tapaan  himmaili loppua kohti. Tuomarit eivät (sittemmin) arvostaneet.


Maastokilpaileminen kristalloitui kohdallani Mauin kanssa, joka saalisti seitsemässä kisassa vaadittavat maastosertit.
Uskomaton pakkaus. Ekakisassa 2018 melkein jo neuvottiin jättämään kesken, kun alkuerä meni "ihmetellessä", mutta rohkeasti laitoin kaverin finaaliin ja kirjat pysyi hyppysissä hienosti. Heti seuraavassa kisassa sertti pistein 460. Matkan varrella otettiin yksi diskikin jännittävässä kisassa. Maukkuli lähti hyvissä asemissa finaaliin, mutta siellä sattui sitten viehehukka. Olivat yhdessä kaverin kanssa mangustina etsineet viehettä ja Maukku oli käynyt kaverin luona "tokkaisemassa", että "onko se sulla täällä saatana jossain"; no ei ollut. Olivat bonganneet sen sitten ja juosseet kimpassa komeasti maaliin. Vaan Maukulle DISK tokkaisusta ( = turhautumisesta) ja ei kun kohti seuraavia kisoja. 472 tälle kaverille huippupojot, kutsu Suomi Cuppiin ja sieltä valioituminen KUPERKEIKAN kautta. Kyseistä Miskan ottamaa videota on sittemmin esitelty fyssareille ja hierojille ja ovat olleet ihmeissään näkemästään  - kuten minäkin. Ympäri kerien - ja koira lähtee vaan ENTISTÄ hurjemmin jahtiin ja saalisti valioittavan SERTin. Tätä on Maui. Fleksiibeli, huippuajokykyinen ja - taitoinen, kaikkensa aina antava whippet. 

Mauin jälkeen kisaaminen Samuin kanssa on ollut, miten sen nyt sanoisi, "mielenkiintoista".
Kaverilla on luovat kuviot, joista MINÄ pidän ja joita minä arvostan, mutta tuomarit eivät. Osunut monta kisakumppania, jotka ovat selkeästi nopeampia ja Samui lähtee tilanteissa omiin, jänniin kuvioihin. Tämä osittain hearsay. Viime kisassaan Samui lähti kuin tykinkuula ajoon. Haukun kera. Mutta valitettavasti alaspäin viettävässä rinteessä oli tullut mukkelismakkelis, jolloin pystyyn päästyään Samppa Linna oli käynyt nuuhkimassa kolme (!) rissaa (sirisevää) josko viehe olisi "siellä päin". No ei ollut. Siitä sitten vetolavan viereen jalkaa nostamaan ja keskeytys ja kaikki 78 pistettä.

Tästä päästäänkin Mauin viimeisimpään ratakisaan, jossa biorytmit ja kuun asennot olivat meitä vastaan.
Totaalisesti. Onnistuin telomaan Mauin jalan (astuin päälle !!!!) juuri ennen starttia ja kopeille mennessä "menin halpaan" kun käynti oli normaalia. Maalialueelta hain sitten kolmijalkaisen koiran ja fyssarit ja hierojat on hälytetty. Ravi on siistiä mutta astunnassa on hienoista varomista askel, kaksi. 

Kaikkea voi sattua ja sattuu.
Haluaisin korostaa, että omien ranteiden viiltely on turhaa. Tässäkin yhteydessä on syytä painottaa, että koiramme ovat eläimiä; koiria. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Nykyisin rissoissa ei enää ole lippuja, joita Lelu pieni metsästi. Tuomareiden painotukset lienevät jossain määrin pysyneet ennallaan; innokkuus ja vauhti, ajolinjojen älykäs (!) valinta lienevät top kolmosessa edelleen. Koska kyseessä nyt kuitenkin on eläimet, niin on hyvä muistaa, että ihan kaikkea voi osua kohdalle; kuten aurinko paistaa vasten, kaveri keulii, alamäki viettää ja käännökset pistävät kropan kiekuralle. 

Koira tekee aina parhaansa.
Se on PARAS muistoni kaikista juoksukinkereistä. Sisällä kuplii, mylvii ja hehkuu oman koiran suoritusta katsellessa ja pisteitä odotellessa. Ratasuorituksen katsominen menee sekin ylitse kaikkien Brittisarjojen! En tosiaankaan tiedä mitään parempaa kuin whippetin juoksuttaminen - oli se sitten Hakunilan vehmailla pelloilla tai Kartanon vasta leikatuilla nurmilla (pois lukien oman koiran tassulle astuminen ennen kisasuoritusta) tai Suomen muhevissa maastomaisemissa kisaaminen.

Olkaahan taas armollisia koirillenne, pisteille, kisasuorituksille, tuomareille, saavutuksille ja odotuksillenne. Meillä on maanmainio rotu, joka on sporttisuudessaan lyömätön. Virtaviivainen, kykenevä ja mahtavia muistijälkiä jälkeensä jättävä.


Kuinka rakastinkaan - rakastankaan - kaikkia koiriani. Kadun alati edesmenneiden koirieni "haukkumista", koska ne olivat kaikki äärettömän hienoja rotunsa edustajia. Kuinka siunattu olen ollutkaan/olen löytäessäni rodun pariin.

Hienot kuvat postauksessani: Jenny & Arttu Toivonen, allekirjoittanut ja Risto Kääriäinen. 



21.5.2022

Olkaahan armollisia!


Vuosi 2022 on startannut kaikkine koiramaisine kinkereineen.
On mitattu, näytelty ja jo juostukin. Radat ja maastot on viritelty kesään. 

Huomasin tuossa aivolohkoja järjestellessäni, että niin vain on ajatusmalli muuttumaan päin tässäkin. Capria kun ostin - tai siis sain - niin asennoitumiseni uuteen tulokkaaseen oli heti "tulee mitä tulee, kuitenkin kaikissa on jotain vikaa". 

Tämä se on jännä.
Meillä on priimaodote kaikessa. Koiran lihasten on oltava kimmoisia, koiran mielellään itseohjautuva peltoharjoitteissa, pöytäkäytöksen heti valmis, mittaustilanteessa zen, laumaan sopeutuminen niks, naks ja pam, sisäsiisteys mielellään 10-viikkoisena DONE, kakka heti sikaria, ruokahalu mieltä myöden, kasvaa ja kehittyy käyrien mukaan, luonne heti toiveiden mukainen, sopeutuu veneeseen, risteilyalukseen, saunaan, saareen, kyykäärmeisiin, sokeriin, siideriin ja lusikkaleipiin.

Koirat ovat mielestäni hirvittävän jänniä.
Ja just ihanan haastavia, jokainen.
Voisi melkein sanoa, että jokainen minulle suotu koira on saanut minut jollain tapaa polvilleen, haastamaan ja epäilemään itseäni - ja koiraa! Ihan jokaisen kanssa en ole osannut - valitettavasti - toimia, kuten olisin toivonut ja halunnut, mutta olen silti iloinen kaikista saamistani yksilöistä ja haasteista. Jokainen elämässäni ollut ja elämääni koskettanut koira on ollut äärimmäisen rakastettu ja Tärkeä!
Olen aikoinaan oman äitini kanssa ihmetellyt sitä, että "miksi emme olisi voineet syntyä toisinpäin, älykkäinä (älykkäämpinä) ja kuolla tyhminä"? Me jotenkin tarvitsemme "harjoituskappaleita" ihmissuhteissa - ja ehkä koirissakin? Elämä on kummallista elämistä, opettelua, vääntämistä ja itsensä jatkuvaa haastamista? Mutta ole armollinen! Itseäsi ja koiraasi kohtaan. On epäreilua sekä itseäsi että koiraasi kohtaan luulla, että "olet seppä syntyessäsi"! Kukaan ei ole!

En voi lakata ihmettelemästä sitä, että Maui opetti ja vei minut mennessään moneen.
Ja nyt en puhu ravintola Monetariosta, joka Monena tunnettiin. Minulla oli ilo työskennellä siellä useampi vuosi, asiakkaita varmasti kiusaten. ("Yks lonkka", "Aaa, haluatko oikean vai vasemman lonkan"?  Haha.)

Ikääntymisen myötä tuntuu tulevan herkistymistä.
Koirayksilö kerrallaan tulee kyykänneeksi ja katsoneeksi itseään peilistä; "olenko sittenkään ymmärtänyt kahdeksasta koirastani yhtään mitään"? 

Mitä me sitten haemme ja haluamme?
Menestystä, osaamista, tulevaisuutta? 
Mitä kukin, mutta sanoisin armollisuuden olevan yksi tärkeimpiä tekijöitä KAIKKEEN. Älä odota, asennoidu, lokeroi. Anna jokaiselle koirallesi mahdollisuus olla oma itsensä ja erilainen. Anna koirasi haastaa sinut. Ja ennen kaikkea; lähde mukaan haasteeseen. Opit koirastasi, mutta myös samalla itsestäsi!

Samui starttasi 14.5. Liedon maastoissa.
Ne pahamaineiset maastot, joissa koira joutuu ylittämään itsensä, muutaman töyrään ja juoksemaan alamäkeen, ylämäkeen ja paikalla on kyykäärmeitä ja kaikki on ihan kamalaa. Pisteitäkään ei tule. 

No kappanen. Samui arvottiin juoksemaan yksin ja sain kuulla sen käyneen KOLMEA (sirisevää) rissaa nuuskimassa kaatumisensa jälkeen. Nostan kyllä hattua omalle koiralleni.

 

TÄMÄ.

Olkaa armollisia.
Suhteessa koiraanne, harrastukseen, itseenne. Koira tekee aina parhaansa. Tuomarin silmään se on voinut näyttää "rissan haistelulta" mutta mun korvaan ne on sirisseet ja koira on hakenut viehettä. Älkää aina menkö PAHIMMAN kautta ja HAUKKUKO koiraanne, että kuinka se on daiju, eikä "tajua mitään" - kun luultavasti se tajuaa paljon enemmän kuin sinä, sen omistaja.

Ottakaa relaa.

Koirat on annettu meille sulostuttamaan meidän arkea ja kiskomaan meiltä lenkillä kädet irti.
Ne kakkaavat bussipysäkkien tuntumaan, että mahdollisimman moni näkisi ja niiltä roikkuu nurmikakkaa pyllystä juuri silloin, kun niitä tullaan silittämään ja kehumaan. Ne syövät kakkaa, ruohoa ja kaapivat maata; hammasvälit multaa tursuen. Aamulla oksentavat tyhjän mahan oksennusta, astuvat omaan kakkaan ja kukittavat näin paluureittinsä kakkakikkarein, pomppivat mahan päällä, vinkuvat ja haisevat. Ja astuvat toisiaan. Kiiltävä pinkki nakki kiiluen.

Ne ovat koiria, eläimiä.
Meidän valitsemia lemmikkejä.
Näinhän me luulemme. Lopulta ne kuitenkin valitsevat meidät. Mikäänhän ei elämässä tapahdu ilman tarkoitusta.

Ole onnellinen, että whippet valitsi juuri Sinut. Ole valmis kotiisi saapuvaan pyörremyrskyyn.


Sillä tämä pyörremyrsky on elämäsi paras. 


7.5.2022

Tuumasta toimeen toukokuussa!


Vihdoin voisi sanoa talven jääneen taakse.
Kylläpä sitä talvea taas riittikin. Jäätä, lunta, loskaa, hiekkaa - tänään kun talkoiltiin kiillottaen taloyhtiön alueita, tuli KAKSI eri asukasta kysymään: "koska nämä hiekat poistetaan".
En siis ole ainoa, jota asia häiritsee, ja joka haluaisi jonkun PÄIVÄN. Valitettavasti L&T ei pysty sitä päivää antamaan. Eikä oikein muutakaan, valitettavasti.

Onnistuin olemaan kahdesti tietokoneella vallan väärään aikaan, eli kaksi HVK:n mittausta meni sivusuun. Vielä kun kommenttia satoi yksärilootaan, että "ovat viidessä minuutissa täynnä" lähdin anelemaan tilaa ja mittamiehiä ns. yksin kutsuen ja onneksi sain molemmat; tilan ja mittamiehet. Kahdeksan paikkaa oli - ja menihän nekin, varmaan tunnissa.


Kesä häämöttää ja kalenteri täyttyy.
Tällä kertaa näyttelymerkintöjä on viimekesää huomattavasti enemmän ja kehäsihteerikeikkojakin on jo useampi. Tuntuukin nyt hassulta, kun rata- ja maastokisat ovat jääneet paitsioon kalenterissani! Koen, ettei Maui ole iskussa - vaikka voisihan se ollakin - ja ettei Samuin kanssa kannata lähteä ainakaan Lietoa edemmäs kalaan, Lieto riittänee toistaiseksi mainiosti.


Meille muutti naapuriin PT Satu, joka on juoksuttanut poikiani juoksulenkeillään mukana.
Maui on juossut jo neljä pitkää (!) lenkkiä, pisimmän ollessa 8 km. Samui oli viimeksi 6 km juoksulenkillä mukana, peesaamassa Mauia. Mutta tuoreessa, liian tuoreessa muistissa on ne kesän ensimmäiset maastokisat, joissa tuomari pahoittelee "koirien huonoa kuntoa". Radan reunallahan on näitä masentajia aina myös; "kunto loppui" ja "hapot iski".


Kevään kuluessa on tullut höpistyä useamman pitkänlinjan harrastajan kanssa, jotka milloin kuvaavat koiranpidosta tulleen "suorittamista" ja milloin "mikään ei riitä" ja "vain priima kelpaa".
Tämä onkin jossain määrin mielenkiintoinen yhtälö, sillä yhtä oikeaa koiranpitotapaahan ei tietenkään ole ja priimakin on toiselle A-lonkat, toiselle leppoisa ja lupsakka, avoin ja reipas luonne.
Me emme voi sille mitään, että me vertaamme toisiamme, koemme huonommuutta ja riittämättömyyttä, mutta ehkä voisimme alkaa syöttää aivoomme kelpaavuuden koodia moittimisen sijaan? Tuntuu, että monella aivosyöte menee nimenomaan mantraa; "emme riitä, emme ole tarpeeksi hyviä" sensijaan, että se menisi "me riitämme, meillä on kaikki hyvin".
Koirillemme likaisen renkaan nouto hetteikköisestä pellosta on Viikon Paras Kohokohta! - ja ne ovat muutenkin AINA iloisia ja tyytyväisiä!


Koiranpito on parhaimmillaan oivaltavaa
ja huomasinkin yksi päivä lenkillä miettiväni, että kuinka jokainen rakkaista koiristani on opettanut minulle jotain; ymmärrystä herkkyydestä, kykyä nähdä luonteen kaikki vivahteet, niiden muuttumisen ja kasvun seuraaminen iän myötä, nähdä rakenteiden monipuolisuus ja toiminnallisuus vaikka sääriluu olisi pidempi kuin laissa on säädetty, vieheen ajamisen innokkuuden erot, saalisvietin ja taistelutahdon kombinaation sävyerot... Huimaa, huimaa ja huimaa - ja hyvin silmiä avaavaa!. Jokainen koira on ollut jossain hyvä, jokin ominaisuus jokaisessa koirassa on ollut ylitse muiden, ja vaikka minulla on ollut ehkä hiukan vaativampiakin koiria, kuten vaikka Viri oli ääniherkkyyksineen, niin kuinka monikerroksinen sekin koira oli, eikä pelkkä ääniherkkyys koskaan määrittänyt "kokonaista koiraa".


Yksi päivä mietin myös sitä, että saako lähestyvä 60-vuotispäivä minut pohtimaan mennyttä elämää ja sitä, kuinka olen "haukkunut ja arvostellut omia koiriani"?
Säärtä, paukkuarkuutta, ylipitkää lannetta, liikoja lihaksia ja pyöreitä luita. Aina jotain vikaa ja ehkä myös miksei oma koirani voi olla voittajan kaltainen. Onneksi tajusin - toki jo aikaa sitten - että persoonallisuus - ja rakenne - rakentuu monista osatekijöistä ja se on aina Ainutkertainen ja juuri Sinulle suotu. 
Ainutkertaiset koirani - monet niistä  ovat nyt kuolleita ja mitä minä täällä maan päällä suren nyt; sitä, että "haukuin ja kritisoin niitä, etsin niistä vikoja". Eli jos jotain haluaisin neuvoa sinulle, niin nauti siitä mitä on juuri NYT, käsissäni/-si kun on aina jotain aivan ainutlaatuista ja luojan suomaa!


Joku viisas on joskus sanonut, että "ihminen ei koskaan pety toiseen ihmiseen vaan omiin odotuksiinsa".
Luultavasti moni lataa näitä odotuksia omiin koiriinsa, ja sitten pettyy, kun odotukset eivät täytykään. Ollapa aina utelias ja avoin kullekin koiralleen! Vikoja on jopa liian helppo (!) löytää ja alleviivata, mutta lähdepä vaihteeksi listaamaan niitä hyviä puolia. 


Vuotisrokotuksilla aloin länkyttää Evidensian ylimukavalle eläinlääkärille, että "kuinka tämä whippetini nyt on hiukan ujo ja varautunut" ja paskanmarjat, eläinlääkäri loihe lausumaan, että "niin on mukava ja avoin nuorukainen". Karttakeppiä vaan omille näpeille.

Loppuun vielä.
Älä syytä toista siitä, että hän herättää sinussa tunteita ja tuntemuksia suhteessa koiraasi ja koiranpitoosi. Martti Ahtisaari saattoi olla loistava rauhanneuvottelija, mutta päästi uskoakseni hänkin suustaan hallitsemattomia täytelauseita. Kukaan meistä ei ole seppä syntyessään, kaikki me käymme kovaa koulua läpi ja opimme (valitettavasti) koira kerrallaan. 
Haluaisin niin takaisin menetettyjä koiriani, tekisin kaiken uudelleen, ehkä hieman toisin, mutta uudelleen. Vähemmin moittein ja kritiikein!


Vaalikaa elämää, nykyhetkeä ja olkaa avoimia ja avarakatseisia - kuten koiranne ovat.
Luottamus koiraan, joka tulee koiralta takaisin Sinuun, on Maailman Paras Tunne ja tuntemus.
Tänään, kun juoksutin koiriani läheisellä nurmikentällä, jonka toisella laidalla tepasti "musta koira" ja toisella laidalla "ruskea koira" oli hieno tunne antaa koirien juosta keskenään, irti, yhdessä nauttien, kun ei niitä olisi voinut vähempää kiinnostaa "musta koira" eikä se "ruskeakaan". Ei mitään huolta, vain kivaa yhdessä tekemistä ja luottamista, antaa koirien tehdä sitä, mistä ne eniten nauttivat. Yhdessä juoksemisesta.


Siispä tuumasta toimeen, yhdessä koiran kanssa, koiraan luottaen - ja siihen, että yhdessä osaamme ja olemme yhtä! En voi kylliksi lakata toitottamasta; olkaa armollisia itsellenne - ja koirallenne! Rennosti.

pt Satu ja Samui & Maui - oma kamera - muut riemukkaat kuvat © Risto Kääriäinen

16.4.2022

Miten eroon huonosta omastatunnosta. Ei ehkä mitenkään.


Haha.

Yle tekee juttua koiraihmisten huonosta omastatunnosta. Jäi epäselväksi, onko kyseessä radiojuttu vai TV-ohjelma, mutta jutustelin tuossa taannoin toimittajan kanssa aiheesta. Perästä kuuluu, mutta minua ei kyseiseen ohjelmaan kelpuutettu. Uskoisin, että olin liian vuolassanainen, kun toimittajan mukaan piti olla YKSI asia, josta tuntee koiransa kanssa huonoa omaatuntoa. Yksi ei riitä tässä perheessä.

Siitä olimme yhtä mieltä, että kuten some vääristää nuorison kauneus-, ihanuus- ja täydellisyysihanteita, tekee some saman kepposen koiraihmisille.
25 kilometrin lenkkipäivityksiä someen joka toinen viikko tekevä; "lenkkeilee joka päivä 25 km". Kuvissa hehkuu sammalmetsä, koirien ympärillä on keijukaisaurat ja omistaja poimii kuin ohimennen retkellä kaksi ämpärillistä mustikkaa, kuusi tuokkosta kantarelleja ja kotiin tultua tekee vielä keräämistään sammaleista, mustikanvarvuista, pajun oksista ja puolukoista näyttävän kranssin tuossa tuokiossa. 

Amerikan maallakin ennen niin hehkeät (?) kaksoset Darcey ja Stacey ovat lähteneet huulitäytteiden ja naaman kiristyksen loputtomaan maailmaan. Siihen päälle vielä muutamat entisestään kiristävät ja jäntevöittävät filtterit, niin hämmästys, vertailu mutta myös ihailu (!) on taattua.
Ilta-Sanomat tekee koukuttavan otsikon Kardashianin klaaniin kuuluvan jäsenen paljastavista rantakuvista: Kim Kardashianin käsittelemätön kuva Vantaanjoen kaljakellunnasta - selluliittia!   

Ihmisillä on se moneen kertaan täälläkin blogissa paasattu myötäsyntyinen tapa peilata itseään muihin.
Ja jokainen meistä haluaa jollei nyt olla ihailtu niin tulla ainakin nähdyksi - ja kuulluksi. Tänä päivänä kiire viilettää harrastuksesta toiseen - somettaen - pitää meidät liikkeellä ja entisaikojen kasvatusmetodit tuntuvat tulleen uudestaan muotiin; "enemmän, korkeammalle, paremmin". Extreme valtaa alaa, nähdyksi tuleminen ei ehkä enää riitä, on oltava myös ihailtu. Ihmiset osaavat enemmän ja tietävät enemmän - koirien kanssa elämisestä saattaa yhtäkkiä tulla suorittamista?

Missä ei tietenkään ole mitään pahaa.
Ja huono omatuntohan on vain mielen heikkoutta. Kaikki me riitämme ja olemme hyviä - aina jossain. Sitä paitsi me teemme kukin aina parhaamme. Kulloisen tietotaidon ja resurssien mukaan. Enemmän, korkeammalle, paremmin - voisikin pari päivää viikossa olla: - Se on hyvä näin. 

Jäin sitten miettimään toimittajan puhelun jälkeen mm.:
- Käveltiin poikien kanssa 12,5 kilsan lenkki. Ihanassa kevätsäässä. Oli kivaa.
- Menittekö koko matkan asvalttia? Me ei kävellä koskaan asvaltilla. Me mennään metsälenkeillä.

- Mulla juoksee koira aina irti pellolla, useamman kerran viikossa.
- Joo mutta ei se riitä. Pitää vetää hapoille. Ei se juokse kuitenkaan täysiä.

- Ihan mahtavaa oli voittaa MV-näyttelyssä rotu.
- Mut sehän oli vaan yksi näyttely.

- Oli mahtava kisapäivä, koira veti niin hyvin kun pystyi, oli ihanaa nähdä sen ilo ja tyytyväisyys.
- Miksi kilpailla tokavikasta sijasta. Voisit aivan hyvin käydä vaan harkoissa, se on ihan sama koiralle ootteko treeneissä vai kisassa. Tyhmää tulla kisaamaan jos ei kisaa voitosta.

- Saatiin sijalta 6 sertti, mahtavuutta.
- Ihan paskaa. Ennen sentään sertti oli sertti, nyt niitä jaetaan ikään kuin konsulentti maistatuksia ostoskeskuksessa.

- Ostin sitä uutta koiranruokaa, jota on paljon mainostettu. Kyllä on kauniit sikarikakat, oikein kiiltävät.
- Ei kai? Siinä ruoassa on proteiininlähteenä autoista ylijääneet kesäkumit, en syöttäisi sitä edes rotille.

- Käytiin poikien kanssa hierojalla. Niin kehui taas pehmeiksi lihakset ja ei ollut pahemmin jumejakaan.
- Niin mutta vain fyssarit ja kunnon osteopaatit kertoo totuuden. Ei hierojat mitään osaa eikä tiedä.

- Kävin luustokuvissa. Ei mitään isompaa häikkää. Onneksi.
- Joo mutta kuvasitko suoli- ja kantaluut? Niissä voi olla jotain. Mullekin selvisi vasta hiljattain, että ravissa kuuluva naksunta voi johtua kantaluun flexitaatiosta joka irritoi yhdessä suoliluun yhdysliitoksen kanssa. 


Tyttö, sinä olet tähti - ja sinä riität. Myös koirasi riittävät ja ovat luultavasti kaikessa Suomen parhaimpien joukossa. 



Miten siitä huonosta omastatunnosta pääsee? En osaa sanoa. Luultavasti poistamalla some-sovellukset nyt ainakin ensi alkuun kännykästä ja poistumalla riitaisten ja väittelynhaluisten somekanavilta. Ja ehkä lobotomialla? Mutta kriittisyyden ja täydellisyysvaatimusten keskellä voinee myös vain "luovuttaa ja hymyillä leveästi": Meillä on hyvä näin.  

ps. Whippet on ihana rotu. Ja kaikki whippetyksilöt on myös ihania.


27.3.2022

Miten juoksu-uran alkuun - näyttelyharrastajan näkökulmasta.


Tästä toiveartikkelin pariin - tätä on toivottu pitkään ja monta kertaa. Ehkä on jäänyt kirjoittamatta pitkälti siksi, kun en ole kokenut olevani mikään "juoksuasiantuntija" - mutta se asiantuntijuus löytyy kyllä usein ihan koirasta itsestään - me vain annamme niiden mennä!

Whippet on luotu juoksemaan.
Kuten paimenessa on luontainen paimennustaipumus, whippetissä on luontainen juoksutaipumus. Ihan pennun kanssa se ilmenee siten, että se irtautuu omistajastaan tekemään pellolla riehuympyrää tai juoksee selvästi juoksemisen ilosta eestaas. Koska whippetit ovat sprinttereitä, on joskus hauska nähdä, kuinka ne juoksevat kakkonen silmässä 5 ympyrää pellolla ja tulevat sen jälkeen läähättämään suoraan eteesi; "onko vettä ja voitaisi jo jatkaa matkaa"?

Treeniporukkaa Vantaan Hakunilassa.
Koko tämä jengi treenasi iloa täynnä kukin kolmasti tassuvieheen perässä.
(Tassuvieheellä tarkoitetaan viehettä, joka on PITKÄN kumilangan päässä. Lanka kiinnitetään kierrekoukulla maahan ja viehe vedetään ja jännitetään lähtöpaikalle ja se lähtee erittäin räjähtävästi. Vedon pituus on yleensä n. 40-50 metriä. Treenaa hyvin lähtöä ja innokkuutta, vieheen tappamista ja riepottamista - joka on whippetille SE suurin palkinto. Treenataan ilman koppaa - koira saa riepotuksesta "palkinnon" saadessaan tappaa viehe.)

Kimppatreeni.
Huomaa koirien intensiteetti ja fokus vieheeseen.
Joskus kuulee, että koiria pelätään treenipaikallakin päästää irti, koska ne eivät tottele ja "lähtevät omille teilleen". Kaivetaan se usko sieltä treenaamiseen mukaan, annetaan mahdollisuus innostua ja syttyä - ja vaikututaan. Luota koiraasi. Voin vakuuttaa, että luottamuksesi palkitaan.

Kotioloissa ja arjessa aakealaakea itsessään stimuloi niitä juoksemaan.
Joku vetää ympyrää, toinen eestaas, kolmas hakee frisbeetä vaikka maailman tappiin (huom. omistajana sinun tulee osata katkaista riehu; ei ole mitään järkeä juoksuttaa koiraa sippiin ja auringonlaskuun!) ja neljäs tekee englantilaisten lanseeraamaa "zoomies"-juoksua; eli tekee paikallaan pientä ympyrää; jiihaa, vihdoinkin irti - henkisesti. Vie siis pentusi heti pentuna pellolle kirmaamaan ja vaikutu sen varhaisista juoksutaidoista. Tämä on vähän kuin laittaisi rahaa pankkiin. Ensinnäkin pentu oppii, että IRTIolo ei ole mitään ihmeellistä. Se viuhtoo sen minkä viuhtoo ja sinä palkkaat sitä kontaktista, kehut, innostat ja elät mukana sen joskus vauhdikkaissakin tutkimusretkissä. Kaikki koirani ovat metsään singottuaan tulleet takaisin. Sinun tehtäväsi on tehdä itsestäsi miellyttämisen arvoinen. Älä huuda ja polje jalkaa vaan kutsu kiehtovasti ja Frolic kätösissä. Sieltä se/ne tulevat.

Tassuvieheen hurmaa.

Vapaana oleminen kehittää jo heti varhain koiran kykyä hallita kroppaansa, ottaa kurveja ja lisäksi lihaksisto kehittyy "kuin itsestään".
Mennään tietysti koiran ehdoilla. Varhainen irtiolo voi olla 5 minuuttia tai vartti, mutta ihmisenä tehtäväsi on sallia koirallesi sille ominainen liikuntatapa; whippetit ovat laukkaajia. Ja vieläpä "double suspencion"-laukkaajia, mikä tarkoittaa, että niillä on kaksi laukan vaihetta, jossa JOKAINEN raaja on irti maasta -> tämä mahdollistaa vinttikoiralle ja whippetille maksimaalisen vauhdin.

Pentuna ne tietysti lähinnä hönöilevät.
Mutta ihmisen tehtävänä (!) on näyttää niille maailmaa, irtipitoa, erilaisia maasto-olosuhteita; metsää, sammalta, rantahiekkaa, järven vesirajaa. Hönöilystä on kuitenkin pieni hyppäys ja matka nuoruuteen ja aikuisuuteen. Pentuna tehty panostus - jossa se oppii hallitsemaan kroppaansa ja maaston vaihteluita, pays now off, eli kilpailun tiukassa kaarteessa tapahtuva "lapa maahan" -hetki ei hätkähdytä sitä enää ollenkaan; vartalonhallinta on tikissä. 

Räjähtävä lähtö tassuvieheen perään.

Suomessa löytyy onneksi verrattain monta rataa - ja niissä kaikissa on keväisin ja kesäisin innostunutta vinttiväkeä, joita voi vetää hihasta, haastatella, pyytää apua, neuvoa - tai yhdessä ihmetellä juoksemisen ja kilpailemisen saloja. Kaikki eivät tiedä ja osaa kaikkea, mutta uskoisin, että aina osataan neuvoa kulloisessakin tilanteessa osaavimman pariin.

Joillain radoilla on ehkä hieman selkeämpi treenaamisen "paloittelutapa" kuin toisilla, toisin sanoen ensin vedetään käsiviehettä, jossa testataan ylipäätään ajamista, innokkuutta ja sitä, että koira "juoksee loppuun, tapporavistaa ja jää paikalleen". Jollain radalla koppitreeniä voi olla omistajan (!) tylsistymiseen asti, mutta KAIKKI on rahaa pankkiin ja vahvistaa koirasi kykyjä ja taitoja, usko pois!
Yhtäkaikki, jokaisella radalla on osaavaa väkeä neuvomassa, älä epäröi kysyä ja haastaa väkeä mahdollisissa pulmatilanteissa. 

Paras palkinto - viehe ja tässä sen "esittely". Minä osasin, sain sen kiinni!

Treeniä ei pidä koskaan ottaa kuolemanvakavasti, joku pentu sooloilee heti alussa ja lähtee tutkimaan läheisiä ruohotupsuja, tai haastaa vuoroaan odottavia leikkiin.
Älä koskaan lannistu, tai ainakaan anna periksi. Minulla on ollut koira, joka lähti vieheen perään ja ajamaan 5-vuotiaana!
Joku pentu ei lähde ensin ollenkaan vieheen perään - ja saattaapa yleisö hieman naurahtaakin kun pentu seikkailee lähinnä voikukkia keräten. Alun kuuluukin olla pennun persoonan opettelua ja sen sovittamista kulloiseenkin treenitilanteeseen. KUKAAN ei ole ollut seppä syntyessään. Joku käy esimerkiksi Tuomarinkartanon pentutreeneissä kerran, toinen kahdeksan kertaa. Kukaan ei laske kertoja, mutta jokaisella kerralla on taatusti hauskaa - ja aina oppii jotain. Itsestään, koirastaan ja treenaamisesta. Ota vastaan!

Jiihaa, nyt oli mun vuoro!

Kun käsivieheen perässä juokseminen alkaa sujua.
Toisin sanoen koira ei enää innostu vuoroaan odottavista, juoksee suoraan ja määrätietoisesti kohti viehettä, jää vieheelle ja hymyilee kaupanpäälle - on aika siirtyä ratatreenin kyseessä ollen moottorin perään. Moottori on joskus nuorelle koiralle "jännä juttu" ja ensimmäiset vedot voivatkin olla "sahausta". Koira lähtee koppien vierestä viehettä ajamaan mutta sen laukka on vielä pomppimista ja hypähtelyä ja se saattaa ajoittain katsoa omistajaansa; "onko minun lupa irtaantua tämän kodin robotti-imuria muistuttavan äänen perään"? 

Ensimmäiset moottorin perään tehtävät treenit ovatkin nimenomaan totuttelua ja lähetys tapahtuu koppien edestä tai kaarteen kulmasta. Joskus omistaja juoksee hetken vierellä, ikään kuin kannustaen ja kehuenkin (!) - mikä on täysin sallittua. 

Tästä nauttii koira - ja sen omistaja!

Monilla radoilla on jossain kaarteen kulmassa - sen ulkopuolella - harjoittelukoppeja.
Kopithan on varsin slimmejä pikkuyksiöitä, joissa kisatilanteessa koira seisoo yksinään, jännittäen lähdön hetkeä. Joku linkoaa siellä kuin pesukoneessa konsanaan hurjan kolinan säestyksellä, toinen saattaa kääntyä väärinpäinkin ja onpa niitäkin koiria, jotka eivät likimain edes suostu kopitettaviksi. Omani ovat siinä jossain välimaastossa. Välillä on pylly kiinni takaluukussa ja häntäkin jää oven väliin, välillä koppa kolisee etuveräjään. Miten milloinkin - mutta aina persoonallisesti!

Silmä lepää - Maui liukuu radalla.

Tässä kohtaa on äärimmäisen tärkeää olla kärsivällinen. 
Olen nimittäin joskus radalla huomannut, että ihmisellä on KIIRE! Kiire ei sovi tähän harrastukseen. Nollatoleranssi. Kiire POIS. On mentävä askel kerrallaan. Perusta on luotava ja mentävä treenareiden ohjeiden mukaan - ja hissuksiin. Kopin läpimenoa on treenattava ennen VARSINAISTA koppiin työntämistä, herranjestas sentään. Mene sinne kopeille koirasi kanssa, rohkeasti ja oma-aloitteisesti ja pyydä kaveri mukaan. Kaveri pitää koiraasi kun sinä menet kopin eteen KEHUEN koiraasi. (ei mitään hipsuttelua, vaan HYVÄ Bella, MAHTAVAA) Kaveri pitää koiraa takajaloista, kun sinä kutsut koiraasi. Tätä nyt alkuun viisi kertaa. VUOLAAT kehut, kun koira tulee slimmin kopin läpi. Äityli on vastassa. Seuraavan kerran siellä on viehe vastassa. SE viehe, jota koirasi jahtasi käsivieheellä ja nyt lähtee pärisevä moottoriviehe. ENSIN kopin edestä, sitten kopin läpi.

Maailman paras juttu ja palkinto. Vieheen tappo yhdessä maman kanssa. 

Kun nyt slimmin kopin läpi meno sujuu - ja koira tietää, että siellä EDESSÄ on saalis ja palkinto, ja treenari näyttää vihreää valoa - niin aletaan sulkea etuveräjää.
Tätä ei tehdä HETI. Nyt se kiire pois, jos se ei ollut jo. Koiraa pidetään takajaloista/haarovälistä edelleen kiinni ja tässähän se Rolle usein sitten jo keulii - koska se TIETÄÄ että siellä edessä on se robotti-imuri, eikun viehe - joka on sille kaikki kaikessa - koska KOKO juttu perustuu whippetin haluun juosta ja ajaa saalista. Joskus käy niin, että Rolle ja/tai Bella rynnii niin, että kalteri vain väräjää ja kolisee, titityy kuuluu sinne kopin taakse asti, kun otsa on lyöty veräjään. Huoli pois. 98% koirista lyö päänsä veräjään. Osa lyö smuuthisti, osa niin, että tulevat kopista ulos kuin aivotärähdyksen saaneena. (tämä on liioittelua) Kuitenkin HINKU vieheen perään on niin suuri, että  jos nyt pieni kuhmu tai tälli päähän tulikin, niin JIIHAA munonsaatavaviehekiinni-sanoo whippet ja pinkoo perään.

Saalis ON aina parasta. Sen riepottelu toisiksi parasta. Kolmanneksi parasta on limaistaa koko hemmetin vanha teepaitasuikaleista koottu rätti.
Mii häpi, sanoo whippet!

Älä koskaan anna periksi - koska koirasikaan ei anna.
Äläkä ainakaan sääli koiraasi. Meidän ihmisten tulisi koirien kanssa toimiessa terästäytyä siihen, että vaikka koira hetkellisesti tekisi jotain hölmöä ja/tai huvittavaa, me emme koskaan naura sille tai dissaa sitä. Usko pois, koirat ovat usein fiksumpia kuin antavat ymmärtää!
Itselläni on muutamakin whippet täräyttänyt otsan kalteriin ja osa ei siitä ollut moksiskaan, mutta yksi oli. Veti jatkossa ihan toiseen suuntaan, kuin kopeille ja saatoin siinä olla antamassa jo periksi (!) - älkää siis tehkö niin kuin minä tein vaan niin kuin minä sanon. Treenarit onneksi tsemppasivat ja saatiin koira koppiin, joskin se lähti kopista päästyä juoksemaan kohti oikealla puolen olevaa rata-aitaa. Ei hätiä mitiä, muutama harkka lisää ja koira lähti jo suoraan ja taitavasti!

Ihan parasta turvakamerakuvaa!

Kukaan ei ole seppä syntyessään, eikä yksikään whippet synny kultalusikka suussa.
Osalla treenaaminen koppeihin on helpompaa, osalla vaikeampaa. Treenarit jeesaa ja voit joutua juoksemaan yhdessä whippetisi kanssa useammassa pentu-/ja koppitreenissä. Nyt on hyvä muistaa, että pienenä kun opettelit itse uimaan, ei sinua laitettu heti 5-vuotiaana uimaan Atlantin yli. Joskus koirasi edistyy, joskus voi tulla takapakkia. Se mikä tässä kaikessa on KIVAA, on se, että tekeminen yhdessä koirasi kanssa on äärimmäisen mielekästä ja mielenkiintoista. Opit koirastasi, itsestäsi, treenareilta. Ota vastaan, sanotaan Putouksen tämän kauden sketsihahmokilpailussa ja se sopii tähänkin yhteyteen. Älä koskaan lähde treeneihin sillä asenteella, että on kiire pois, pizza odottaa, pitää mennä kauppaan, en jaksa täällä rampata, koirani turhautuu....

Tassuvieheen pingotus menossa - koira skarppina.
Ihmiset ne vaan häröilee ja miettii...

Kaikki aina - ja aina - koiran ehdoilla. 
Jumankekka, että mikä timantti siitä koirastasi tuleekaan ja kuinka bright lamppu päässäsi syttyykään kun kaikki naksahtaa, kolahtaa ja iskee koirasi ja omaan tajuntaasi! Voin vannoa, että kaiken vaivannäön jälkeen odottava PALKINTO (itse kisasuoritus) on kaiken vaivan arvoinen.

Nimittäin kun koirasi ajaa käsiviehettä, oppii moottorin pörinän olevan vaaratonta, sujahtaa slimmin kopin läpi kuin vettä vaan, iskee päänsä kolmasti etuveräjään ja huomaa, ettei aivot menneetkään kasaan ja palkinto, viehe, on siellä odottamassa, saavutettavissa ja sen saa vielä maalissa "tappaakin" niin voihan voinokare sentään, kuinka ihanaa onkaan nähdä KOIRAN NAUTINTO tästä kaikesta. 

Double suspencion gallop - eli tässä yksi laukan vaihe, jossa kaikki raajat ovat irti maasta. Vähän näyttäisi kuin lentokone siinä liitäisi!

Toki voidaan ajatella, että onko tässä mitään järkeä, kun koira vetää kopeille, karkaa kaulapannasta, kaivautuu rata-aidan ali juoksemaan, läähättää, kuolaa ja haukkuu suu vaahdossa kroppa täristen - mutta voin vakuuttaa, tämä kaikki on VAIVAN arvoista.
En tiedä mitään kauniimpaa kuin matalana laukkaava whippet, joka toimii viettiensä ja vaistojensa varassa, sen uhrautuvuus, nautinto ja luontaiset taidot näyttäytyvät sen kaikki 19-20 sekuntia niin puhuttelevina, että omistajan silmät (lue = allekirjoittaneen) kyyneltyvät tämän kauneuden edessä. 

Edustan itse Helsingin Vinttikoirakerhoa - ja koirani ovat NÄYTTELYlinjaisia.
Mutta hei, ne juoksevat siinä missä niitä slimmimmät ratakoiratkin. Toki (huomattavasti) hitaammin, mutta hei, rodulleen tyypillisesti, laukaten ja iloiten. Pidän jossain määrin käsittämättömänä sitä tosiasiaa, että haaskasin monta harrastusvuotta rataa karttaen. Luulin ja ajattelin, että hitaammilla koirilla ei ole "kisoihin asiaa", mutta kyllä niillä on. Tänä päivänä rodun alkuperäinen käyttötarkoitus on ehkä hieman jopa korostunut ja näyttelylinjaisten kanssa käydään kisakinkereissä näyttämässä, että också härifrån tvättas, vietit ovat tallessa ja yhdessä omistajan kanssa on HAUSKAA. Sen voin nimittäin luvata. 

Jiihaa, meitä on kaksi - kaikki on kaksinverroin hauskempaa!
 

Pähkinänkuoressa:
hakeudu oman alueesi treeneihin. Sopiva ikä alkaa treenaaminen on kaikkea viidestä ikäkuukaudesta alkaen ja eteenpäin. Ensin käsiviehe, mahdollisesti tassuviehe, onkivapa - sitten moottori. Moottorin kanssa ensin suoraa ja pelkkää suoraa. Muista myös kopitusharkat. Ensin vain läpi, monta kertaa, sitten etuveräjä kiinni, sitten etuveräjä ja takaovi. Nyt innokkuus punnitaan. Joku kääntyy kopissa, toinen linkoaa, mutta palkinto on edessä - ja ennenpitkää koirasi tulee hoksata se. Mittauta koirasi, mittauspaperin kanssa anotaan myös kisakirjat. Voit anoa pelkät maastokirjat - itse anon siinä vaiheessa kun koira on OSOITTANUT innon käsi-/tassuvieheeseen ja sitten moottoriin. Ajaa alusta loppuun, jää vieheelle. Ratakirjojen anominen on HIEMAN mutkikkaampaa, mutta vain hieman. Lyhyiden treenivetojen jälkeen, kun lähettäjä/vieheenvetäjä näyttää vihreää valoa, ja koirasi ajaa radan alusta maaliin asti - voit nyt piipahtaa ostamassa koirallesi JUOKSUKOPAN ja JUOKSUMANTTELIT. Toki näitä saa lainaksikin, mutta oma on aina oma. Ja koppa varsinkin muotoiltu juuri Sinun koirasi päähän. Muotoilijoita ei ehkä löydy just sieltä kaupasta, mutta radalta useitakin. Rohkeasti vaan hihasta kiinni sellaisia pätevän näköisiä reiskoja, joilla on slimmit koirat varusteineen hihnan päässä. 

Tämä tässä on koejuoksu. Viimeisessä kaarteessa ollaan ja fokus on niin vieheessä kaikilla kuin vain olla ja voi!


Jahka lähtö sujuu suljetusta kopista, ei muuta kuin SOOLOA peliin.
Soolojuoksu on sanansa mukaisesti YKSIN tehtävä juoksusuoritus, jossa kulloinenkin ratakoetuomari katsoo, että koirasi juoksee lähdöstä maaliin, innokkaasti, vieheelle pyrkien ja jää vieheelle. Tätä "jää vieheelle" ei voi muuten kylliksi korostaa. Toki älykkäämmät koirat hiffaavat, että heitä on huijattu ja horisonttiin katoava "jänis" on itseasiassa kasa muovisuikaleita tai limainen karva. Maastokisoissa vieheen tappaminen/sen päälle hyppäseminen kuin pesäpalloilussa konsanaan SAATTAA nostaa pistesaalista. Tosin en ole aivan varma, että jos siinä alfahenkinen ensimmäisenä vieheelle ehtinyt jo patsastelee äijänä, onko se ihan viisasta ja pisteiden arvoistakaan, että toisena vieheelle kiiruhtava alkaa sitä siinä omia ja voittajaa haastaa? Enivei simppelin soolon jälkeen yleensä nälkä kasvaa - niin sinun kuin koirasikin. Nyt on hyvä ottaa muutama treeniveto kaverin kanssa ja katsoa, että miten koirasi suu pannaan, kun viereltä lähtee kenties ahnaampi/nopeampi/kylkeen ampuva kaveri? Pysyykö fokus vieheessä ja vain vieheessä. Suosittelen treenivetoa niin 280 kuin 350 kopeilta ja SITTEN sinne ryhmäkoejuoksuun.

Nam. Viehe on sen saalistajasta sangen maukas.

Viime kesänä tuli nähtyä muutama ryhmäkoejuoksu, jossa paikalle pyydetyt valmiit ja jo kisaavat kaverikoirat ampaisivat ja ottivat 5-20 (!) metrin keulan ennen omaa, koejuoksua juoksevaa, koiraasi. 

Ihan näin ei kannata toimia. Vaan kuulostella ja kysellä hieman sekuntikellon aikoja. Jos omasi juoksee +20 sekuntia 280 metriä, niin ei kannata ottaa 17 sekunnin pintaan juoksevia kavereita kokeeseen! Rohkeasti vaan huutelemaan hitaampaa settiä molemmin puolin koppeihin, niin saadaan ehkä ohitus ja ruuhkaakin siihen koejuoksuun mukaan ja - tyytyväisempi tuomari. Ja parempi läpimeno suoritukselle!

Kovasti tuntuu minulla olevan asiaa tähän juoksemiseen liittyen. :D
Huomaa, että itselläniKIN palo lajiin on kova ja omassa laumassa n. 19,5-sekunnin pintaan pinkova Maui vei lajiin mennessään. Tänä vuonna olisi tarkoitus startata jo viides ratakausi - ja kaivoin kaverin vieläpä fyllingeistä huhtikuun lopun maastokisaan - sekin vielä! Eilen treenattiin taloyhtiön juoksumatolla ja kaveri tuli sieltä vartin treenin jälkeen kuin tykinkuula matolta eteen ja ulos ja pois. Sitä se treenaaminen teettää. Hilpeätä!
Sittemmin laumaan liittyi + 21 pintaan juokseva Samppa Linna, jolla on intoa kuin pienessä kylässä mutta vauhti sakkaa. Ei haittaa, sydän helkähtää joka kerta senKIN suoritusta seuratessa. 

Laji imaisee ja vie mennessään - usko pois.
Rohkeasti mukaan ja rennoin, kevyin rantein.
Ne, joilla on TYKIT kotona ja kätösissä, treenaa ihan omissa sfääreissään. Siellä mennään treeniä hapoilla ja annetaan magnesiumit pipetillä. Lajia VOI siis harrastaa kevyemminkin - älkää ampuko, kun sanon näin. Se, että koirasi aika on 280 metrillä 21,5 ei ole ESTE tulla lajin pariin. Lähdöt pyritään tekemään mahdollisimman tasaisiksi ja joskus käy niinkin, että alun 21,78 muuttuu kauden kuluessa 20,56 sekunniksi. Tässä kohtaahan tällainen näyttelyharrastaja tekee jo kärrynpyöriä radalla ja keulii vielä kotiin tullessakin.

Kuntoisuus.
Juu, ihan loppuun on pakko painottaa, että älä nyt kuitenkaan tuo pitkäkyntistä ja läskiä koiraa radalle. Pieni kylkimassa sallitaan, mutta luultavasti joku pinkeämmän koiran omistaja saattaa läskisyydestä sinulle jopa hieman huomautella. Siihen iloisesti sitten vaan vastaat, että "joo, söi eilen pihalta kolme talipalloa" ja toivot, että koirasi näyttää närhenmunskut radalla kaikille epäilijöille. Jollet tiennyt, niin kerron; nopeus on myötäsyntyinen ja geeneihin kirjoitettu ominaisuus. Toki treeni, timmi ja slimmi kunto edesauttaa sekunnin sadasosien hinkkautumista mutta ei automaattisesti eikä välttämättä. Radalla kulkee legenda, todeksi todistettukin, että ratalinjainen whippet juoksee vaikka kolmella jalalla käyttövalioajan. Näyttelylinjainen tarvitsee käyttisaikaan KAIKEN. Hyvän lähdön, sopivat juoksukumppanit, oikean juoksulinjan valinnan, takatuulta, leudon ilman, aurinkoa, hyvän, pehmeän ja joustavan ratapinnan, ja kaiken naksahtamisen yhteen. Varmasti biorytmeilläkin on osansa.

Jestas, että on MAUKASTA!!!!

Itse käpyttelen koirieni kanssa n. 1800-2400 km remmimarssia vuodessa.
Turha kai mainitakaan, että lajissa kilpailee (menestyksekkäästi) niitä, jotka käyvät MYÖS vesijuoksemassa, juoksumatolla, viikoittaisilla neulaspoluilla irti juosten, heittävät frisbeetä kerran viikkoon, pyöräilevät yhdessä koiran kanssa, doboilevat, harrastavat vuorikiipeilyä, avaavat lihaskalvoja. Sinä olet koirasi paras tulkki ja opit harrastusvuosien karttuessa hahmottamaan ja näkemään mitä koirasi tarvitsee. Kaikki eivät tarvitse kalevalaista jäsenkorjaajaa ja ivalolaista manaajaa - osa pinkoo käyttövalioaikoja ihan Netflixiä emännän kanssa tuijotellen ja raejuustoa popsien. Hierontaa on nyt ainakin hyvä harrastaa ja selän manipulointi ei ole sekään pahitteeksi.

Yhteistä kivaa ja nautintoa!

Nimenomaan nauti.

Yhdessä koirasi kanssa, vauhdin hurmasta. Ota nenäliina mukaan, sillä siinä silmät kyyneltyvät, kun koirasi pinkoo lähdöstä maaliin nauttien ja hymy korvissa. Pian huomaat olevasi kilpailemisen ikeessä, joka vain (valitettavasti) kasvaa. Ei mikään "nälkä kasvaa syödessä" vaan "nautinto kasvaa yhdessä harrastaen". Ota vastaan ja lähde mukaan. Nauttimaan yhdessä koirasi kanssa. 


Loistavat ja inspiroivat kuvat:  Tuula Heino-Kyllönen, Antti Ruotsalo, Tiia Kaitala ja Sindy Rahikainen.

ps. maastolajista ehkä sitten ensi kerralla...

12.3.2022

Oscarilla onnistuu!


Minullapa oli ilo lähteä laumani kanssa tutustumaan kotimaisen Lemmikki Oy:n eläinruokatehtaan laajaan valikoimaan!

Koiranruokateollisuus alkaa olla melkoinen viidakko. Kuivamuonamerkkejä ja -alalaatuja on niin paljon, että voin kuvitella ensimmäisiä säkkejään ostavaa huimaavan. Ei ole salaisuus, että suuret jälleenmyyjät "kilpailuttavat" hyllytilansa, jolloin se tekijä saa säkkinsä hyllyyn, joka maksaa eniten; josta kauppa hyötyy! Joskus merkkiliikkeessä piipahtaessa sitä ehkä jopa hieman hämmentyy, kun yhtä merkkiä voi olla kymmenenkin hyllymetriä; ja lopulta kaikki 5 myytävää merkkiä on nähty muutamassa minuutissa. Pakastealtaissa saattaa olla hyvässä lykyssä kahden eri valmistajan pakasteita.

Lähikaupoissa pakastealtaat ovat pieniä ja niissä voi olla yhden valmistajan kahta eri laatua, palleroa. Kuivamuonat ovat kokoa 2 kiloa ja kilohinnaksi tulee äkkiä keskimäärin ~ 7-8 euroa/kilo, melko paljon "marketlaadusta", vaikka sitä en sano, ettäkö se olisi huonoa.

Omassa laumassani tällä hetkellä tilanne on se, että yksi syö kevyttä ja edukasta veteraaniruokaa, toinen rasvapitoisempaa ja jytympää nappulaa, kolmas vatsalle säyseämpää ruokaa, neljäs puuro-nappula-sekoitusta ja viides pääasiassa lihapalleroa vihanneshöystein.
Älkää kysykö, miten tähän on tultu ja päädytty, näin nyt vain pääsi käymään. Kukaan ei meillä ole haisuli, kukaan ei voi huonosti, vatsat ei kupli. Kunhan nyt vain jokaiselle on osunut maaliin ruoka x, joka tosin voi ensikuussa olla merkkiä y. Maukkuli lienee vaativin, ja ajoittain "kärsiikin" tyhjän mahan närästyksestä, jota estän syöttämällä sille ruokaa 3 x päivässä. 

Olin silmäillyt aiemmin Lemmikki Oy:n kotisivuja osoitteessa KLIK ja hämmästellyt valikoiman laajuutta. Meillä Suomessahan on semmoinen "erikoisuus", että kaupat saattavat myydä sen seitsemää eri APPELSIINImehua kun kuluttajat itseasiassa haluaisivat makuvariaatioita, hedelmiähän on miljoonia, mutta kaikki puristelevat vain appelsiineja! Vähän sama on näissä pakasteissa; menepä koirien lihakaapille kaupassa, niin siellä on sika-nautaa viideltä eri valmistajalta!!!!

Oscarin verkkokaupassa, valmisateriaosastolla, on oikeinkin mukavasti valikoimaa ja se yllätti positiivisesti koirani Mauin lisäksi myös minut!
Ensinnäkin kilon pusseissa myytävät Kana-lohi -kasvispullat sekä Nauta-kasvispullat ovat mukavan tasakokoisia, tiiviitä, sulatettuinakin napakoita ja "kuivia", eivät valu, eivät litisty. Maui hotkaisi ensimmäiset pullansa suoraan pussista! 

Lisäksi Possu-Kana-Kasvisateria yllätti erittäin positiivisesti!!!
Tällaisia valmiita aterioita on minulla ollut joskus hankittuna erinäisistä pakasteruokasarjoista, ja pussia/pötköä tmv. avatessa paidalle on tirskahtanut ensimmäiseksi veristä vettä... Ruoka on ollut lähinnä mössömäistä liisteriä ja sitä on ollut jopa hankala annostella koiralle, joka ei innostu vetisestä liiskasta. Tämä Oscarin ateriaversio oli kuin olisin viipaloinut marjapuuroa, vettä ei tirskunut missään vaiheessa, tuotteesta sai lusikoitua lusikallisia tai veitsellä viipaloitua slaisseja. Tästä ilostui koko lauma, siivuja meni jokaiselle kuppiin kuivamuonan höysteeksi. Mauikin antoi anteeksi keitetyn sydämen puuttumisen lautaselta, kun tilalla oli tätä.

Vielä on testaamatta yhtä ja toista - mutta alku on lupaavaa.

Pidän siitä, että ruoka "sisältää kaiken" ja jatkuva taiteilu sen ja sen hivenaineen, öljyn ja mikstuuran kanssa jää pois ja ruokinta tehdään helpoksi. Sisällöt ilmoitetaan hyvin ja selkeästi tuotekohtaisesti firman sivuilla (sekä tuotteiden etiketeissä). Tilaaminen on helppoa ja pakasteet tuodaan ovelle asti. 

Mitäpä sitä ei koiriensa eteen tekisi - ja testaisi. Sitäpaitsi testaaminen on kivaa - ja koiriensa iloilmeiden näkeminen yhdessä tiiviin, tummanpuhuvan ja sikarimallisen kakkatuotoksen kanssa on aina päivän piristys!

27.2.2022

Arki on sittenkin aina parasta.


Vielä ehtii - nimittäin sanoa heihei traumaattiselle helmikuulle.
Mitä se pitikään sisällään? Lunta, lunta ja lunta. Luulin jo näkeväni unta, mutta totta se oli. Lunta tuli aina uudelleen ja uudelleen. Sitten se suli. Sitten se jäätyi. Suli. Sitä tuli lisää. Jäätyi. Oikea säidenhaltijan korkkiruuvimainen kiristystoimenpide maahan, johon on lottovoitto syntyä. Hah.
Sitten hajosi koiraportti. Nilkka nyrjähti. Korona iski. Koirat ripuloivat. Ovikello hajosi. Kämppiksen päiväpeitossa on kahden kämmenen kokoinen reikä. 

Sellaista kaikkea pientä, arkea.
Koirat vetävät lenkillä, haukkuvat vastaantulijoille, solmuttavat hihnojaan. Kotona ne liiskaavat matot nurkkiin, rullalle ja minä ähkin ne takaisin. Capri silppuaa leluja. Lelusilppua on kasoittain siellä, täällä ja tuolla. Jonkun toisen kakkatassun jälkiä sohvalla, kynnestä tihkunutta verta. Maui haluaa ulos, vain haukkuakseen naapurin pitbullille. Yksi päivä luulin sen jo loikkaavan naapurin pihaan - mutta sitten se tajusi itsekin, että ruoho on harvoin vihreämpää aidan toisella puolen. Tosin tänä ajankohtana puhunemme lumesta, tuskin lumi sen valkoisempaa olisi siellä ollut. Koirat tuntuvat meluavan tylsyyksissään, hyppivät, pomppivat, astuvat toisiaan. Tuhmuuksia tuhmuuksien perään.


Ja sitten kuitenkin ovat helluisia, ihania, pehmeitä, lämpimiä, käyvät kerälle viereen, kiepille kainaloon. Lämmittävät kroppaa ja sielua, puhuttelevat olemuksellaan ja vain läsnäolollaan.

Arjessa on parasta se, että sitä saa viettää yhdessä whippetin kanssa.


Eilen kun konkkasin ensin pienen aamuympyrän ja sen jälkeen Retkiopas Tarun perässä kokkareisessa metsässä tunnin ja kotiin tultua imuroin, tiskasin, siivosin pihan, laitoin itselle aamiaisen ja koirille päivän pääateriat, pyöräytin kaksi koneellista pyykkiä, kasasin taannoisesta mullanvaihdosta pieniksi jääneet kukkaruukut tiskikoneeseen koirien ruokakippojen kanssa, napsautin senkin masiinan mylvimään - ja sitten, huokaisin vihdoin, 6,5 tunnin äheltämisen jälkeen koirat kainalossa katsomaan Dubain lentokentän intensiivisiä lentokoneen huoltoja sekä sandaalien skannausta. Hetki oli paitsi palkitseva myös kaikessa arkisuudessaan antoisa ja lämmin. 

Toivon kaikille samanlaista rakkautta ja myötätuntoa elämään, mitä whippetit meille opettavat ja antavat.  

26.2.2022

Oodi lumenauraajille.


Suomessa on neljä vuodenaikaa.
Ne ovat pehmeä höttölumi, normaali pakkaslumi, loskalumi ja jäätynyt loskalumi. 

Suomessa on myös useita huoltoyhtiöitä. 
Olemme onnekkaasti saaneet Lassila ja Tikanojan omaksemme. Joinakin talvina lunta on tullut onneton ripaus ja koska kaikesta tulee aina säästää ja vastaavasti voittaa tarjouskilpailut, L&T möi oman lumikalustonsa. 

Nyt alati vaihtuvat alihankkijat "piristävät päiväämme"!
Sitä ihan miettii, että KUKA ja MIKSI ryhtyy aurakuskiksi?
Onko siihen oikein palo ja into vai onko elämä vain heittänyt auran rattiin. Aurahan on näyttävä vempain, isot hevosvoimat jylläävät ja massiivisella kauhalla on messevää louhia lunta, vai onko? Traktoriin kun saa erilaisia vempaimia, työnnintä, kahmalokauhaa ja hiekoitusmahdollisuutta. Monipuolinen voimanpesä, siis. Auran hytissä saa painella erilaisia painikkeita, vetää ja työntää ohjaussauvoja, painaa kaasua ja jumitella. Jyrrrr ja murrrr, hevosvoimat jylläävät lumenperkeleen kimpussa. Vai jylläävätkö?

Olemme kuusi vuotta asuneet L&T:n ikeessä.
Useimpina talvina lumityöt ovat vain olleet luokattomia, pistein 1/10. Tänä talvena alkutalvesta oli yritystä, jotenkin pontevampaa ja näyttävämpää meno, parhaimmillaan, kuskista riippuen, pistein 7/10. Asukkaat juoksevat, minä mukaan lukien, aurojen perässä, anoen, lahjoen, itkien ja kannustaen. 

Miksi me juoksemme?
Herttoniemen perukoilta, Hämeenlinnan metsien takaa, Porvoon sydämestä ja Kouvolan kaupungista tulleet aurat ovat kiireisiä. Taloyhtiössämme on 16 taloa, jokaiseen johtaa tie. Tie, jota pitkin ambulanssien ja muiden hälytysajoneuvojen tulisi päästä asuntojen ETEEN. Meillä on kaksi VALTAVAA parkkipaikkaa, joissa on pituutta ja leveyttä. Meillä on kaksi isoa jäteasemaa. Näen joskus ikkunasta oranssit vilkkuvalot ja olen iloinen, että "nyt ovat vihdoin täällä". Otan lasin vettä ja katson ikkunasta uudelleen; vilkkuvaloja ei enää näy. Asukas kertoo, että "kerran näin auran tulevan ja se seisoi 15 minuuttia kääntöpaikalla ja lähti". Toinen asukas kertoo, että "näin ikkunasta auran menevän ohi, aura ylhäällä". 

Joskus aurakuskilla vain "loppuu työaika" tai hän sanoo: "sieltä tulee toinen aura perässä".
No eipä tule. Aurat jäävät jumiin haastaviin rinteisiimme, niihin, joita pitkin me kävelemme kotiin ja yritämme pysyä pystyssä. Aurakuskin työajasta voi mennä 1,5 tuntia (!) juntturassa. GPS-paikannin kertoo työnjohtajalle, että "ohhoh, siellähän on hinkattu ja oltu kaksituntinen". (josta ajasta siis 1,5 tuntia jumissa)

Asukkaat valittavat.
Työnjohtaja sanoo painokkaasti isännöitsijälle, että "siellä on oltu ja homma hoidossa". Parkkipaikalla kolaavat, minä mukaanlukien, uskomme, että NYT, TÄNÄÄN, KOHTA - ja ei, ei taaskaan.

Auran jälkeen (ja ennen) voi pahimmillaan ja parhaimmillaan kymmenkunta asukasta aurata käsipelillä (!!) parkkipaikkaa, että pääsevät ruutuun/ruudusta. Lunta viedään kolalla, kola kerrallaan, kääntöpaikan isoon kasaan raahaten. Kerran otin Sportsträkkerillä raahauskilometrit; 2,5 km lumen raahausta. Ja tämä aurakuskin käynnin jälkeen!

Työnjohtaja uskoo työntekijää ja GPS:sää ja hokee asukkaille/isännöitsijälle, ettei tarvetta uudelle käynnille ole.
Koska homma hoidossa.

Mutta kun ei se ole.

Sitä miettii, että miksi aurakuskilla ei ole kunnianhimoa, ambitiota hommaan?
Miksi tehdä työ niin, että vartin jälkeen tulee valitus? Miksi tehdä työ niin, että paikalle pitää ajaa sieltä Kouvolasta asti uudelleen? 

Ja uskallapa avautua asiasta esimerkiksi Facebookissa.
Kaikki vähänkin lumen kanssa tekemisissä olevat tulevat kilvan selittämään aurauksen nyansseja ja sitä, että "talvi on vaikea kaikille". "Koittakaa ymmärtää, kuskit tekevät 67-tuntisia päiviä". 
Kun sairaanhoitaja haluaa lisää palkkaa, hänelle sanotaan, "mitäs läksit, itse olet ammattisi valinnut". Kun asukas valittaa aurauksesta, asukas saa kuulla kuinka paha lumitilanne on kaikkialla ja kaikilla ja kuskit tekevät parhaansa. Mutta miksi se "paras" on aina "sinnepäin"? Miksi aurakuskit "piipahtavat". Miksi he ajavat aura ylhäällä? Miksi he sipaisevat haastavan parkkiksen kainaloon asti olevan sohjon huitaisuhenkisesti? Miksi heitä ei näy moneen päivään? Miksi asukkaat maksavat kohonneita vuokria ja saavat vastineeksi vain selityksiä ja joutuvat "auraamaan itse", kola kerrallaan?

Tämä talvi jää yhtenä traumaattisimmista mieleeni.

Eilen oli lähellä heittää teekuppi kohti TV-ruutua, kun Seppo Säätila kertoi "lauantaina olevan upea ulkoilusää, nyt kaikki ulos ja nauttimaan auringonpaisteesta". WTF. Otin ihan piruuttani parkkipaikalla nyrjähtäneen nilkkani kanssa aikaa mikä minulla meni konkatessa jäätyneiden loskavallien yli ja ehkä alikin, oikea jalka kun meni "tasaisella", vasen oli syvällä urassa. Polanteita, valleja, loskaa, paskaa ja kokkareita. 300 metrin matkaan meni 10 minuuttia. Ulkoile siinä sitten NAUTTIEN kauniista ilmasta. Seppo Säätilan kommentti kuulosti harhaiselta. Tai sitten hän itse harrastaa ulkoilua kuumailmapallolla.


Olen itkuinen, hermostunut ja hoen kävellessäni perkelettä ääneen ja koirat varmasti pelkäävät minua ajoittain!

Kävelytäpä itse viiden koiran laumaa leveydeltään 5-senttisellä kokkareisella polulla. Ainiin, mutta mitäs läksit. Tämä ei toki koske aurakuskeja. Heitä pitää ymmärtää. Koirilla olisi rutkasti lenkkienergiaa, kun normaalisti kävelemme 6-9 kilometrin päiviä ja nyt olemme pahimmillaan koikkelehtineet päivässä vaivaiset 2 kilometriä!!
Ainiin, mutta aurakuskeja piti ymmärtää.

Ihmettelen myös sitä, että ALKUtalvesta aurat olivat enemmän innoissaan.
Nyt koko Vaunukuja on kaupunginkin toimesta semmoista haaroväliin ulottuvaa kokkaretta, että ihme ettei ole enempää kuin "vain yksi nilkka vähän nyrjähtänyt" ja kirosanat sinkoaa. Lukuisat kävelytiet lähimailla ovat yhä, viimeisimmän tuiskun jälkeen, ottamatta. Aurat ovat nuukahtaneet. No en ihmettele, sen verran tosiaan niitä on ollut tänä talvena jumissa täällä ja mitkälie tulpat on märkänä, kytkin luistaa ja savu nousee konepellin alta.

Eipä siinä sitten. Kevättä odotellessa.
22.12. valoa oli 5 tuntia ja 46 minuuttia. Tänään lumisohjoa ja kokkareita valaisevaa valoa oli JO 10 tuntia 13 minuuttia.