9.10.2021

Minä ja koirani = yhdessä.


Jahka kotiuduttiin tänään Mauin kanssa Tuomarinkartanon kauden päätöskisoista - nimeltään Team Race - niin kyllähän tässä semmoinen ilo, tyytyväisyys, nöyryys ja kiitollisuus muiden muassa nousivat ajatuksiin. 

Sunnuntai-iltana soitettiin, josko Maui lähtisi kisaamaan HVK:n kakkosjoukkueeseen. Pidin puhelua ensin pilapuheluna ja odotin taas Duudsoneita ovensuuhun räkättämään, mutta kyllähän se kutsu ihan totta oli. Olin jättänyt Mauin ilmoittamatta koko kisaan (kisassa myös normi sijoituslähdöt sekä omat Etanamestaruus-lähdöt) kun alkoi jo kesäinen kisaväsymys painaa ja odottamattomat menotkin hieman verottivat ilmoamisintoa.
Peruutuksia oli tullut ilmeisesti useampia ja Maui oli kuitenkin jossain listoilla, jossain sijoilla ja kun kutsu näin kävi, niin tottahan toki lähdettiin HVK:n värejä puolustamaan.

HVK se on ollut jostain 1990-luvun puolivälistä koirieni kisakerho.
Siellä on treenattu niin basenjia, greyhoundia kuin whippetiäkin. Monen koirani kanssa treenit ovat olleet vain piipahduksia, silloin tällöin. Kunnes sain Englannista Mauin. Siis sain, vaikka ostinkin. 
Olenhan aina jankannut sitä, että "meille annetaan koiria". Jokainen opettaa, antaa - ja ottaa - jotakin. Maui on äärimmäisen persoonallinen ja rataharrastukseen luontaisesti orientoitunut koira. Sen vietit heräsivät sillä sekunnilla PIM, kun käsiviehettä Kartanolla veivattiin, taisi muuten olla Ulla, joka sitä ensimmäiseksi Mauille esitteli. Kävimmekö kahdet käsiviehetreenit kun komento jo tuli moottorille. En juurikaan enää edes muista mitään koppiharjoitteita tai muutakaan, koira vaan oli, että JAAHAS, näin ja saanko vieheen, kiitos. Sittemmin tuo "saanko vieheen" on jäänyt pois, ja tilalle on tullut hyppelyä, grippihihnan kumilankojen katkontaa, keuhkojen pihinää ja pääseekö täällä perkele juoksemaan ollenkaan -henkistä riehuntaa.  

Mauin jälkeen sitä halusi seuraavankin, Samuin, kanssa kurvailla HVK:n harjoituksissa.
Samuipa se hakkasi päänsä kalteriin mallia TITITYY, jolloin tarvittiin muistaakseni 3-4 treeniä (huom: olin jo luovuttamassa!!) jotta saatiin kaveri ehdollistettua pois mörököllimäisestä kalterista. Minulla on jossain kännykän uumenissa ihan hulvaton videokin, jossa Osmo lähettää ja Aku huutaa aidalta NYT, NYT se kalteri auki. 
Samui jäi jossain määrin oman tien kulkijaksi - toki se lienee ollut sitä alunalkaenkin - eli 480 koppien (siellä se sen päänsä löi) kohdalla hän aina piipahtaa ulkoaidalla, kunnes ottaa taas keskilinjan maaliin. Mutta hei. Give me a break. Näyttelyihmistallin toinen koira, enkkutuonti, joka ajaa! Oppi kopitukset, ehkä hieman nikotellen, mutta kuitenkin. Ajaa ja on intoa täynnä. Alun kopeilta POIS -vetämisen sijaan vetää nyt kopeille PÄIN. Ja linkoaa koppiin päästyään. Veräjä auki, mikä kestää, s*tana!

HVK:lla on aina ollut positiivinen ilmapiiri, tekijöitä ja treenareita jotka ovat asiaan omistautuneita ja vihkiytyneitä ja jotka ovat halunneet auttaa, tehdä töitä ja ennen kaikkea opettaa lapsi- ja teinikoiria.
Joskus vaikeuksien kautta voittoon ja aina kuitenkin koiran ehdoilla ja omistajaa pehmeästi tökkien ja/tai tukien. Joskus ollaan oltu ihmeissämme ja mietitty seuraavia siirtoja, mutta onneksi koirillani on suuriääninen ja toimittajahenkinen emäntä, joten vastauksia on aina löytynyt.

Omat koirat ovat tietenkin aina ne parhaat.

Olenkin äärimmäisen otettu, että menen sitten vaikka vaan paikalliselle nakkikioskille, niin aina tulee joku Reiska joka kysyy joko sen vakion; "eikö sulla mene koskaan hihnat solmuun" tai sitten sen toisen vakion; "käytkö sä radalla näitten kanssa". Ja aina saa ylpeänä selittää, että "ei mene, mulla on kaksi kättä, ja selvitän hihnoja aina vähän väliä" ja jatkaa: "kyllä käyn, kaksi näistä kisaa, TÄMÄ on nopeampi tätä toista". Ja sitten mennäänkin jo sekunteihin ja matkoihin ja vaikka mihin nyansseihin ja Reiskalle tuleekin jo kiire jatkaa matkaa. 

Omat koirat ovat paitsi parhaat plus tarjoavat aina takuuvarmasti juttu- ja joskus väittelyseuraakin, joka sekin on niin parasta. Jos vain kotona mökkiytyisi ja yhteinen tekeminen olisi pelkkää teeveen katselua, niin ei siinä oikein vääntöä ja väittelyä saisi edes aikaiseksi. Mutta kun ulostautuu koiriensa kanssa kisakinkereihin ja käy tarjoamassa sille näyttelylinjaisellekin rodunomaista askaretta, niin on vääjäämättä asian ytimessä ja kiihkeä tunnelma vie mennessään.

Minä ja koirani = yhdessä.
Oli se yhdessä tekeminen sitten retki Porttipuistoon ja takaisin tai seitsemän tunnin ratakisapäivä, niin SE YHDESSÄ oleminen ja tekeminen on sitä parhautta. Joku doboilee, toinen vepeilee ja kolmas käy vanhainkodissa ilahduttamassa mummukoita ja papparaisia. Se, että SAA ja VOI lähteä minne milloinkin OMAN koiransa kanssa, ilahduttamaan itseä, koiraansa ja muita, niin se se on jotain. Parhautta.

Koirat antavat aina. Syli auki vain ja sen kun otat vastaan.

Kiitos HVK, että saimme edustaa näyttelylinjaisen Mauin kanssa meidän kotikerhoa. Viimeisen päälle aina olevaa rataa ja sen tarjoamia harrastus- ja treenimahdollisuuksia. Kiitos Maui, että olet juuri minun. 


Teitä on monta, jotka aina moikkaatte, kannustatte ja tsemppaatte. Tänään teitä oli erityisen monta. Jaksan olla lapsellisen iloinen siitä, että 31 vuotta sitten löysin rotuun. Kiitos ihanat. Ja oma(t) koirani, ihanaa olla teidän kanssa yhdessä

 

3.10.2021

Palangasta pätkähti! Nimittäin Samui INTiksi!


Mikähän kumma siinä on, että kun VÄHITEN jotain odottaa, niin pätkähtää tulos otsikkoon niin että ohimot tutajaa. 
Tämä reissu koki pientä vastatuulta alunalkaen kun reissuseura ja -auto vaihtuivat lennossa, mutta onneksi mahduin Heli's VolksWagen Bitte Schön-yhtiön autoon takapenkille 1160 kilometrin ajaksi ahtamaan itseeni Milkan kuplasuklaata. Onneksi, btw, sitä ei saa Suomesta. 

Miten kummassa joku 400 km suomalaisella motarilla on pala kakkua, mutta läpi Viron ja Latvian töyssyjen, kuoppien ja alati vaihtuvien nopeusrajoitusten, 580 kilometriä taittuu nippanappa kahdeksaan tuntiin. Jos käyt kerran huoltoasemalla, niin lisää puolituntinen. Hapokasta, mutta taitavan/taitavien kuskien ansiosta saa (onneksi) vain nauttia kauniista maalaismaisemista ja pitkäsäärisistä haikaroista koikkelehtimassa loputtomilla pelloilla .


Vuosi sitten yritettiin Samuille jo jotain Palangan kolmipäiväisestä INTistä, mutta oli tyytyminen yhteen luokkasertiin. Revanssithan on ihan parhaita. Jospa nyt ei tällä kertaa juoksutettaisi poikaa rantahiekassa ja meressä kahta tuntia illassa. Et jospa ihan iisisti nyt. 



Vila Florenaan majoittumisen jälkeen (meidän huone tuossa nurkassa, hotellin seinäkyltin alla) lähdimme kohti ensimmäistä näyttelypäivää.
Samuille vaca kovassa sakissa ja hotellissa kehän jälkeen kuplasuklaata, kakkua ja sitten jotain paikallista suklaata, vohvelia ja suklaata. Lähdimme röyhtäillen Samuin kanssa patikoimaan kohti rantaa ja hyvä niin, sillä Cellbesin leggingseissä paukkui jo kuminauhat. Ihan mahtava iltalenkki. Katuja, puistoja, kauniita taloja ja maisemia. 


Samui on reissukoira vailla vertaa. Kulkee upeasti Balin jalanjäljissä, joka on MYÖS reissukoira vailla vertaa. Maui on mennyt hienosti vanavedessä. Kunpa Capristakin leipoutuisi vekkuli matkakoira, joka ei hätkähtäisi hotellin palovaroittimia ja nurkissa ujeltavaa tuulta. Sitä nimittäin Palangassa perjantaina riitti. 




Ei liene koiralle ihan helppo nakki matkustaa auton takapaksissa ventovieraiden koirien kanssa satojen kilometrien ajan, vähäisellä lönköttelyllä ja sitten nukkua vieraissa lakanoissa ja olosuhteissa. Mutta whippethän sopeutuu kaikkeen - mihin omistajansakin! Ja Samui on kyllä ihan mestari verryttämään jalkojaan, kuten kuvista näkyy!

Palangassa on todella upeita puistoja, joista yhdessä (isoimmassa) Samui ryskäsi sydämensä kyllyydestä. Kepin kanssa ja ilman. 




Uni tuli nopeasti.
Nukuin pitkään aikaan todella hyvin, varmaan kymmentuntisen, Samui jalkataipeessa. Lauantaita kohti uusin toivein ja odotuksin - jotka olivat vähäisen realistiset - mutta kuinkas kävikään. Samui voitti nyt avoimen luokan ja saalisti seuraavaksi Cacibin ja lopulta upeasti VSP-tuloksen! Munkki ja tuuri pätkähti juuri, kun sitä vähiten odotin! 
Menomatkalla me HIEMAN puimme KORONAsääntöjä - en ollut niihin halunnut perehtyä, koska ne eivät olleet kohdallamme ajankohtaisia. No nyt olivat. Siinä sitä sitten kaiveltiin oman koiran tuloksia, olen niiden unohtelussa ihan mestari ja hämmästeltiin, että nehän osuivat tähän koronahaarukkaan just eikä melkein. Kaksi maata, 4 Cacibia (kaikki eri tuomareilta), riitti. 


Ei kun kakkua ostamaan.
Baltiassa on kolmen-neljän hengen kakkupalat hyvä jos 2 euroa ja KOOKAS mansikkakakku löysi ostoskoriin kympillä. Joustin skumpassa, siksi isompi kakku. Olin ostanut edellisenä iltana tuokollisen mansikoita ja niinpä pääsin muhevoittamaan kakkua niillä.
Vila Florenan terassi tarjosi oivan kakun nauttimispaikan ja taisin siinä lapata naamariin kaksi kämmenellistä mehevää kaakkua. Onneksi Heli ja Eveliina hieman auttoivat kakun tuhoamisessa. Ja onneksi Palangan biitsiltä löytyi koirille osoitettu section, missä saimme juoksuttaa pojat ja tytöt frisbeellä ja ilman. Harmikseni päkiäni alkoi huutaa hoosiannaa - ja sopivasti Samui alkoi vikitellä Tikkua - ja Ninniä - joten vedimme uun ja lähdimme lepuuttamaan jalkaa penkille. Samuin itkiessä sydäntäsärkevästi tyttöjen perään... 








Hienon lauantain jälkeen oli jäljellä enää sunnuntain kehä.
Samui ei oikein vetreän lauantain päälle innostunut, enkä oikein minäkään, joten lähdimme vähin äänin - tai itseasiassa hemmetin vauhdikkaasti kotimatkalle. Satojen kilometrien vilahdellessa ei voinut kuin hämmästellä TUURIAMME siinä, että vastakkainen kaista oli aina tukossa, omamme ei. Yhden kerran tuli joku muutaman minuutin pysähdys tietyömaan takia (jota ei sunnuntaina edes ollut) ja kerran varoitettiin WILD ANIMALSeista, joita ei niitäkään sittemmin näkynyt. Täytyy kyllä hattua nostaa Helille, joka ajoi nilkka suorana, reidet krampissa ja pissakupla otsassa suoraan laivaan. Eveliina yritti pissalle noin 8 kertaa menomatkan aikana, mutta aina hänet jyrättiin "odottamaan lähemmäksi Tallinnaa". Sitkeästi hän odottikin, sillä n. 40 km ennen Tallinnaa vihdoin pysähdyimme. Allekirjoittaneen sujahtaessa "pissareissun" aikana ostamaan vaivihkaa suklaata. Harmikseni paikallinen R-kioski ei myynyt kuplasuklaata. Hemmetti. 


Onneksi laivalla sain kuitenkin hampurilaisen kyytipojaksi KAHDET ranskalaiset ja pussillisen chilijuustopalleroita päälle. Vielä hypistelemään viimeisillä euroilla pastilleja ja mustikkasuklaata ja reissu oli ohi. Monta, monta kokemusta taas rikkaampana saavuimme reissukoira Samuin kanssa kotiin.


Kiitollisena Heli's VolksWagen Bitte Schön - matkatoimiston sujuvalle reissulle. Miten voikin nilkka kaasuttaa noin suorana ja miten voikin apukuski Eveliina tuossa tuokiossa Googlettaa - ihan kaiken. Biitsit, risteykset, kiertoliittymät. Kyllä siinä vanha kotka oli monesti säälittävänä, kun ei enää taivu edes Googlaamaan sillä vauhdilla mitä nuoriso vetää.


Koira tekee reissun.
Mutta kyllä sen tekee myös matkaseura. Tulokset. Kakut ja skumppa. Ilma. Piitsi. Siispä kiitos Heli & Eveliina, että otitte mukaan. Ja kiitos Samppa kaikesta venymisestä ja upeista muistoista! <3

kuva: Eveliina Suominen
Se olisi sitten Samuin uusi nimi titteleineen: C.I.B (pending) FI & EE & LT Ch & EE & LV JCh Collooney Poker Player

Tämä postaus sisältää runsaasti kuvia. Koska kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Siksi yritin kerrankin olla lyhytsanainen.

Ps. Kun luet blogiani, muista aina, että kirjoitan osittain siitä mitä MINÄ koen ja elän, mutta suureksi osaksi myös siitä, mitä minä LUEN, KUULEN ja NÄEN. Yritän olla hiljaisten äänitorvi, ja saada eri näkökannat näkyviin ja kuuluviin. Tykkään toki tuuletella, omia ja muidenkin ajatusmaailmoja. Aina kertyy pölyä ajatuskuvioihin, pölyt on hyvä välillä pyyhkiä itse kunkin. Parasta on olla tien päällä, liikkeessä, uusien ihmisten ja ajatusten äärellä, näkemässä uusia koiria, uusin silmin. 

Ensimmäinen BOS BOB kuva Ramune Snepetiene. Muut kuvat omasta kamerasta. BOB Absoliuti Idile Noster Larimar.

Hitsi, että oli hieno reissu - ja hei, kiitos VIELÄ kerran matkakaverit Heli & Eveliina ja Volkswagen feat. suksiboksilla, hyvin te - me - ja kaikki vedettiin!

Whippet on MAHTAVA rotu. Eipä sitten muuta kuin kohti uusia seikkailuja.
(Juuri kutsuttiin Maukkuli Whippet Team Raceen - JIIHAA!)


12.9.2021

Joskus tuntuu, että paras somepalsta on mun yksäriloota.


Keep up posting - kaikki luetaan, laitetaan muhimaan ja otetaan kiitollisuudella vastaan!

Sosiaalinen media ylipäätään tarjoaa veikeää vääntöä ja pinkeän pohdinta-alustan kaikkeen koiraskenessä. Tykkään kirjoittaa pohdiskelevasti, niin, että annan tilaa lukijan oivalluksille. Jokainenhan peilaa lukemaansa yksilöllisesti ja se, mikä voi olla toiselle läppä on toiselle loukkaus. Koskaan ei voi tietää, mikä siellä sisimmässä nytkähtää ja ottaa itseensä - ja/tai naurattaa. 

Silti NYT tekisi mieli ampua kovilla. 
Olen nauttinut suunnattomasti juoksupuolen vetovoimasta viimeaikoina. Minulta kysellään näyttelyitä, joihin olen ilmonnut, mutta kun en ole. Kohkaan ratakisoista ja manipulaatiohoidoista ja vertailen eri treenimenetelmiä mieli ymmyrkäisenä. Juoksutan nuorisoketjua maastoissa ja pureskelen kisa-analyysiä vielä kuukausi kisan jälkeen. Eli en sitten kuitenkaan ammu, kun olen aina niin perhanan KIITOLLINEN kaikesta mitä JUST MUN koirat tekee ja suorittaa. Mutta:

Paheksunta ja tuomitseminen on hiipinyt harrastukseen.
En tykkää vastakkainasettelusta, enkä haluaisi erotella rata-, seka- ja näyttelylinjaista niin, kuten ääripäät tekevät; näyttelykoira on läski ja treenaamaton, ratakiree on nimensä mukaisesti kireä ja vimpan päälle treenattu. Kommentit somessa ovat pahimmillaan olleet sitä luokkaa, että VAIN kireä ja SUPERohjelman mukaisesti treenattu koira ikään kuin ansaitsee tulla kisapaikalle. Ratakireitä tuntuukin omistavan kireät omistajat? On annettu palautetta "ohimennen" (?) epäpuhtaista liikkeistä ja "en kyllä anna enää, koska palaute oli paskaa. Yritin vain auttaa". Jäin tätä oikein seitsemäksi päiväksi miettimään, että MIKÄ siinä suomalaisessa palautteessa on niin pirun vastenmielistä puolin ja toisin?

Jo autokoulumaikkani loihe lausui viimeisessä "treenissä", että "et tule koskaan läpäisemään inssiajoa". Siinä sitä oli ihmettelemistä, kun sittemmin meni kerralla läpi. 
Äidinkielenopet, joita oli toki useampia koulu-urani varrella, sanoivat osa aineistani, että "paskaa" ja "pilkut päin persettä" kun taas toiset maikat, että "nerokasta, kirjoitat kuin copywriter". Mikä minusta tulikin joiksikin vuosiksi. 
Haluammeko me HÄTKÄYTTÄÄ ja saada jengin HERÄÄMÄÄN heittämällä kasuaalisti "koirasi ontuu ajoittain" -henkisen kommentin kisapaikalla, juuri ell-tarkin jälkeen. Omamme kun on timmi ja tiukka ja tuossa tuollainen LÖLLÖ kehtaakin tepastaa? Somessa puidaan nyt palautteen antoa ja sitä, että kun "ei sitä otettu vastaan, kuten olin ajatellut". No harvoinpa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä pettyneemmäksi tulen ympäristön reaktioihin, kun ne ei helvetti soikoon ole koskaan sitä, miten olin ajatellut. 


Siksipä yksi saamani palaute oli ylitse muiden.

"Ratajuoksu on parissa vuodessa saanut todella rumia käänteitä. Buuaamista, haukkumista, toisten diskeille taputtamista, tuomarien haukkumista".
Jännää. Tämä samainen rataääripää antaa meille näyttelyläskeille ja treenaamattomille, maitohappoa sietämättömille sulkeisia. 
"Kilpailuvietti menee käytöstapojen ohi". Kyllä. On tottavie hienoa voittaa ja tulla kruunatuksi ja saada seinälle sen seitsemästoista arvokisamantteli. Mutta sen 876 grammaa läskin sunnuntaijoggaajan koira suoriutuu radasta parhaimmillaan sekin sertin arvoisesti. Ylämäki huohotetaan, mutta alamäen kurvit tullaan sujuvasti ja se kahden vuoden takainen SM-voittajakin siellä maalialueella vielä ohitetaan. Mutta kun 876 grammaa ja pienesti surffasi. Mene kotiin siitä. Ja pysy siellä.

Vain voitolla on väliä.
Sanotaan saamassani palautteessa. "Treeneistäkin on tullut minä maksan palvelusta" kun sen pitäisi olla "tehdään yhdessä". Eräs tuomari avaa palautteessaan: "ei minusta olisi tullut tuomaria ilman yhdessä vietettyjä treeni-iltoja, joissa ennen kaikkea tehtiin yhdessä, opittiin tuntemaan toisia ja katseltiin, kun koirat tekivät sitä, mitä ne rakastivat".

Nyt kun menet kisapaikalle, olet jo heti autosta tultua melkeinpä tarkkailun alla.
Läsnä on KOVAT kisakaverit, joiden koirat on treenattu kestämään happoa, nestevajausta, ruoan minimoimista. Ne on niksautettu, kiksautettu, kalvot on avattu ja lanne-lantioalue suoristettu. Auta armias, jos koirasi nyt hypähtää korkean ruohomättään yli "persoonallisella hyppäyksellä", koska se tulkitaan auttamattomasti iliopsoas-ongelmaksi. Ympäristö on täynnä tarkkasilmäisiä kalvonkireyksien tuntijoita ja lantioalueen ojennuksen maksimivoiman päättelijöitä. 

Saamassani palautteessa sanotaan yksiselitteisesti, että:
"me unohdamme kilpailuvietissämme, että kyse on oikeasti ja edelleen rodunomaisesta taipumuskokeesta". Samainen kirjoittaja pohtii, että "olisiko ratajuoksu toisenlaista, jos siinä ei enää kilpailtaisi"?

Yhtäkaikki.
On jossain määrin JÄNNITTÄVÄÄ, että juoksupuolella on selkeästi koirat SEKÄ omistajat kireämpiä. Ajoittain he kirjoittavat foorumeilla, että "heitä dissattiin näyttelyssä" ja "tuomari haukkui koirani lihaksia, hei, tää on rotumääritelmänkin mukaan kilpajuoksija".  Olemmeko me näytelmäpuolen ihmiset sittenkin leppoisampia ja avarakatseisempia? Koirathan tekevät juuri sitä, mihin ne on jalostettu. Oma dippaamiseni heidän osaamisalueelleen on ollut vaatimaton, mutta avarakatseisuutta entisestään lisäävä. Enkä haluaisi MINKÄÄNLAISTA kireyttä mukaan tähän (saavuttamaani) tunnelmaan.

Saamassani palautteessa kysyttiinkin, että "miksei koirien tapa suhtautua kisoihin voisi olla meidän ihmistenkin tapa suhtautua"?

Sepä. Huomaan tutkivani näyttelykoirien kellotuksia tämän tästä. Ihmettelen ja vertailen. Mukava silti lukea tämän ratatuomarin itsensä kirjoittamaa: "koirat on itsenäisesti ajattelevia ja ne tekee välillä mitä sattuu". "Itse suoritus, onnistuminen, tiukka kisa ja jännitys - sen pitäisi olla se suola, juhla ja onnen aihe" hän jatkaa. Pitkä kirje päättyy sanoihin: "Ettei pilata harrastusta kilpailuvietillä. Arvostettaisi toinen toisiamme, tehtäisi yhdessä". 

Mielestäni harrastuksen pitäisikin olla ennemmin "otteeseensa ottava kuin luotaantyöntävä".
Ei ole kisaa, näyttelyä ei kinkeriä, jossa olisi vain voittajat. 1, 2 ja 3. Siellä on voitava olla myös ennätyksensä alittavat, alisuoriutujat, surffarit, diskikoirat ja sooloilijat. Jollei edellä mainittuja olisi, niin miten se terävin kärki edes erottuisi? Onko OIKEA suunta se, että läskit, sooloilijat ja pölvästit haukutaan ulos harrastuksesta? Ei. 

Aina on meitä, heitä ja niitä, jotka hakevat "mukavia sijoituksia" ja "ihanaa harrastuspäivää". 
Onko sitten sen terävimmän kärjen ja huippuunsa treenattujen, timmien ja mintissä olevien koirien omistajien vietävä heiltä osallistumisinto pois? 
Ratakoiria tulee jatkossakin näkymään näyttelyissä. Näyttelykoiria tulee jatkossakin juoksaisemaan maasto- ja ratakisoissa. Kuka hakee "vain" tulosta, kuka näyttöä. Annetaan heille, meille ja mulle ja sulle "kilpailurauha" ja koitetaan olla ottamatta itseemme, jos se KAUHIO menee ja pärjääkin? 

Vielä siitä palautteen antamisesta.
Sitä jäin oikein pitkän kaavan mukaan miettimään. Lähdin itse italian kurssilta, kun opettaja keksi kysyä; "Sandqvist, miten muuttaisit seuraavan lauseen relatiivilauseeksi"? Minähän siis kuvittelin, että oppisin länkättämään italiaa, mutta meni relatiivilauseiden säätämiseksi. En edes tiedä, mikä on relatiivilause.

Tuolla on joka kevät, kesä ja syksy pilvin pimein uusia harrastajia koirineen törröllään.
Aina voi miettiä, kannustammeko ja innostammeko me heitä sanomalla; läski, vinokintereinen, hidas, väärin syötetty ja huollettu - vai neuvommeko ja opastammeko oikeaan, positiivisella tvistillä. Jäin tätä tosiaan oikein miettimään.
"Hei, olen Anja. Olen koirahieroja ja voisin opastaa sulle kalvonavausta kolmellakympillä, jos pääset kokeilemaan. Luultavasti sun Rolle saisi paremman takajalan ojennuksen aikaan, jos sen lonkankoukistajat saataisi minttiin ja biceps femorikset kuosiin". Ehkä näin??
Lisäksi tarvitaan Lasse Lepoa, joka saarnaisi positiivisesti levon tärkeydestä antaen kiiltokuvia ja tarroja niille, jotka malttavat olla viikottaisista treeneistä poissa. 

Vielä iso kiitos viimeaikaisesta palautteesta - EHKÄ vielä innostun kirjoittamaan siitä treenaamisestakin jotain KANNUSTAVAA ja INNOSTAVAA lannistamisen sijaan? 


Olkaa levollisin mielin, koska Just Sulla on kuitenkin Se Paras koira kaikinpuolin. Olkoonkin, että kaikki tulokset ei ole aina aata ja nollaa ja deluxea, kisaresulteista puhumattakaan, mutta ARKI on ihan yhtä merkityksellistä. Ellei merkityksellisempää. Arjessa se koira punnitaan. Kuka sen arvostelee? No sinä. 


kuvat Antti Ruotsalo ja oma 1g.

21.8.2021

Positiivisuudesta syvien vesien ääreen. Leopardipuvusta toivonkipinään.


Sitähän harvoin itse elää, niin kuin opettaa. Jos ette ole tienneet. Yritän aina tsempata, poimia ilon ja positiivisuuden siemenen kaikesta, nähdä harmaista pilvistä niiden hopeareunukset ja valaa toivoa ja uskoa ympärilleni. Joskus tuntuu, että olen jopa hyvä siinä. Suomen ainoa positiivinen, heh heh. Mutta mehän tahtomattammekin vertaamme itseämme muihin. Arvotamme, kellotamme, vertaamme. Emme tee sitä tarkoituksellisesti, se vain tulee jostain solusta, geeniperimästä, tumakkeesta.

Tavallisella arkilenkillä huomaamme, että naapurin ikkunan peittää entistä isompi plasmaTV.
Skoda on vaihtunut Bemariin. Koirasta on tullut kiiltävämpi ja vaimokin on nuorempi edellistä. Amppelikukat on aivan överit verrattuna omiin nuutuneisiin pelargonioihin ja terassikalusteetkin on pulleimmat, mitä Rustasta sai.

Kun olemme voittoputkessa, raaputamme Ässäarvasta tonnin, ketodieettimme puree, mitään ruumiinosaa ei kolota ja kaveritkin kehuvat ja kannustavat - emme näe naapurin ikkunassa olevaa isompaa plasmaTV:tä, uutta Bemaria, kiiltävämpää koiraa.
Mutta auta armias, kun lenkkeilemme viidettä päivää sateessa, koiramme saa kuudennen EH:n peräkkäin, "eikä edes oikeista syistä", pesukone hajoaa, printteristä loppuu (kallis) muste ja kännykkäkin tilttaa - niin silloinhan kaikki edellä mainittu, ja varsinkin se musteen loppuminen kesken printtauksen, alkaa ärsyttää oikein tosissaan. Yli äyräiden. Mikä kumma siinä on. No just se, kumma.

Koska onhan se nyt kumma, kun sen ilon pitäisi löytyä ihan siitä omasta arjesta, omista koirista, tarjousjauhelihasta, Vantaan Sanomien yleisönosastosta ja talvella hiekoittamattomasta asvaltista. Mutta minkäs teet. Syviin vesiin, uppeluksiin, vie joskus itsekunkin tie. 

Kilpaileminen ei ole koskaan helppoa.
On aina pystyttävä olemaan realisti - ja sehän on sula mahdottomuus kun esimerkiksi maastojuoksun kyseessä ollen pystyy analysoimaan ( = näkemään) oman koiransa suoritusta joskus 10 metrin verran. Tuomarilta kysyttäessä vastaus voi osoittautua hepreaksi, sillä se, mikä ajolinja ja ajointensiteetti näyttäytyy tuomarille kristallinkirkkaasti onkin kysyjälle itselleen syvä mysteeri, eikä aukene vaikka kuinka huidotaan oikealla kämmenellä ylös ja vasemmalla länsikaakko-suuntaisesti. Sitä paitsi tänään sain taas kuulla koko repertuaarin - kunto ei riitä - maitohappoistuu - oikoo - juoksee epävarmasti - ja juoksee epävarmuuden vuoksi kaverin eteen. Kyllä kuulkaa siinä Sandqvistille tuli tänään ihan vedet silmiin, kun yksi tuomareista äityi nostamaan ääntäänkin, että "etkö sinä kuunnellut, mitä sinulle aiemmin sanottiin"? 

On kovaa, kun laji on edelleen mysteeri.
K-rauta ei myy niin paljoa rautalankaa, että laji kaikissa nyansseissaan kuunaan avautuisi vaikka olenkin viimeaikoina ollut hyvä veikkaamaan koirani pisteitä! On silti kovaa, kun pyrkii oppimaan ja osaamaan lukea omaa koiraansa - oikein. Ei pitäisi haluta luovuttaa, kun sitä ei osaa tehdä tai ei näe tai ei ymmärrä. Sitä pyrkii valamaan itse muihin uskoa; älä luovuta, älä anna periksi. Usko. Sitten se oma usko on koetuksella kerta toisensa jälkeen. Pidän itseäni realistina, mutta se on maastokilpailemisen suhteen vaikeaa, kun ei aina tiedä a) missä se ongelma on ja b) mitä sille voisi tehdä. Saati että näkisi oman koiran suorituksen! On katkeransuloista, kun koira selkeästi haluaa ajaa jäniksiä ja antilooppeja, metsästää ja juosta - mutta siitä ei ehkä ole maastokilpailijaksi. On vaikeaa tukahduttaa toisen, oman rakkaan koiran, ilo. 

Ihanat koirani ovat persoonallisia, säihkyviä, kauniita ja tasapainoisia.
Se mitä minä näen ja koen ei aina ole tietenkään sama, kuin mitä muut näkevät. Kilpailu-urani alussa, joskus 90-luvun puolivälissä, yleinen hokema maastokilpailupaikalla oli "koirallasi on ajovietissä puutteita". Sitä ei juurikaan avattu sen enempää. Nyt voidaan pointata sanoja "maitohappo" ja "kivunsieto" tai "epävarma ajotapa" - mitä viimeksi mainitulla sitten tarkoitetaankaan. Siis MIKSI koira "ajaa epävarmasti" ja miten se ilmenee? Kertooko asian pään kääntäminen vai väärä ajolinjan valinta?

Päivän parasta antia - oman koiran ilon näkemisen lisäksi - oli puhua niin monen ihmisen kanssa kuin vain tänään malttoivat pysähtyä, kuunnella ja avautua.
Aina voi oppia uutta. Aina. Jokaisen kilpailuttajan kilpailurepussa on oma erityinen, kilpailuttajakohtainen tapahtumalaari, josta he ammentavat ja syventävät ymmärrystään meille muille, jotka emme kenties ole kohdanneet ja kokeneet samaa. Olkaa kuulolla heidän lähellään!
Kilpailukentillähän tapahtuu, jollet tiennyt. Harva koira ajaa talvimaastoista Hailuotoon 555 - 555 - 555 - 555 - 555 pistettä jokaisessa kisassaan. Jokaisessa kisassa on sen seitsemäntoista hämmästyjää, kun alkueräpisteet olivat 212 ja finaalissa repäistiin 248 pistettä. Jokaisessa kisassa on alisuoriutujia, oman ennätyksensä rikkojia, viheltelijöitä ja taivaanrannan maalareita. Vieheen hukkaavia, kaveria tokkaisevia. Varpaansa telovia, pitkäksi juoksevia, hyviä kääntyjiä ja huonoja kääntyjiä. Luovia suorittajia, oikojia ja suorituksensa jopa kesken jättäviä. Niin se vain on ja niin se tulee aina olemaan.

Samui, oman elämänsä leopardi.
vaate: Lanamania, Annika Einiön koiran garderobi

Itkemään ei kannata ruveta, vaikka silmäni tänään kyyneltyivätkin herkistyessäni auktoriteettien edessä. Kaipa sieltä joku lapsuuden traumakin nousi, kun isä moittii väärin tehdystä suoritteesta ja vähän niin kuin ilkkuu päälle, että "oletko oikeasti noin tyhmä" ja "ole onnellinen, että ei käynyt pahemmin".  

Jokaisen meistä koira on aina paras ja rakkain.
Myös se alisuoriutuja, oman ennätyksensä rikkoja, viheltelijä ja taivaanrannan maalari. On kova paikka kuulla, että oma koirasi on jostain käsittämättömästä syystä, jota ei osaa selittää edes luontoillan raati: Atte Komonen (hyönteiset), Tellervo Valtonen (loiset), Heikki Helle (linnut), Timo Marjomäki (kalat), Janne Sundell (nisäkkäät), Seppo Vuokko (kasvit) "epävarmuuttaan juossut toisen koiran eteen". On kova paikka uskoa ja luottaa, että oma koira osaa ja kuulla, ettei se ehkä osaakaan!? 

Kiitos kuitenkin teistä jokaiselle, jotka valoitte vuorostanne minuun tänään uskoa, valoa, iloa ja luottamusta omaan koiraan, siihen, joka on minulle kuitenkin kaikista rakkain. Jonka "oma paras" saa minun silmäni nytkin kyyneltymään. Onkin kamalaa yrittää olla iloinen ja tyytyväinen tällaisen päivän jälkeen, koottuaan itsensä aina uudelleen ja uudelleen. Päivän oppi: Älkää sammuttako toivoa, omaanne älkääkä toisen. 

Ja hei. Koira ei koskaan kosta, ei suunnittele radan alussa toisen torppaamista, ja maitohappoistuu tai ei; se tekee AINA parhaansa. Älä siis itke ja sure vaan iloitse siitä, että tämä koira on löytänyt juuri Sinun kotiin ja syliin. Se on Sinun Paras Koirasi. Aina. 

14.8.2021

Löysätkää sitä pipoa. Poimikaa positiivista!


No onhan se helpommin sanottu kuin tehty. 
Silti voi poimia oman maun mukaan ympäriltään aina sen parhaan asian, värikkäimmän, makoisimman, positiivisimman!
Vaan taas on ryöpytetty vinttiharrastajaa jos toistakin, jotka tekevät hommia meidän ETEEN. Treenaavat koiriamme omien koirien, työn, perheen ja kaiken muun ohessa. Usein pitkiä iltoja ja vielä useammassa paikassakin. Syvä kunnioitukseni. 

Mutta niin vaan jotakuta kiristää ja pitää aiheuttaa pahaa mieltä kehittämällä ihan salajuonia toisensa perään.
Ymmärrän, että koiraharrastukseen ja koirien kanssa harrastamiseen liittyy voimakkaita tunteita. Ovathan nämä nelijalkaiset kuitenkin meidän lapsia. En olisi itsekään ihan äkkiä uskonut parikymppisenä, että vielä liki kuusikymppisenä paapon koiriani kuin ne olisivat lapsiani. Olen jopa kehdannut väittää, että "kuinka helpolla koirien kanssa pääsee suhteessa pieniin lapsiin". Lapsia tarvitsee opettaa puhumaan ja lukemaan. Ostaa kokoajan uusia vaatteita kun kasvavat. Tuovat kotiin kaiken maailman karvanaamoja (tytöt) ja opportunisteja (pojat). Sotkevat, huutavat ja hangoittelevat vastaan. 

No eipä nämä nelijalkaiset sitten lopulta juuri poikkea niin kuitenkaan...
Jos ollenkaan. Yksi on ääniarka, toinen kuolaa autoon. Kolmas pelkää imuria ja neljäs ei voi syödä, jos keittiössä on kärpänen. Yksi ei voi syödä ylipäätään riisiä, toinen ripuloi perunasta. Yhdelle on oltava prebioottia, toiselle probioottia. Yhden vatsa ei kestä yhtään yli kuuden tunnin ruokailuväliä, toisen vatsalle ei sovi alle kuuden minuutin muna. Yhdelle etsitään sopivaa kuivamuonaa vuoden ikään asti, toinen voi vetää vaikka kiviä ja suoli joustaa! Huom. Esimerkit ovat kuvitteellisia. Laumassani ei tällä hetkellä ole yhtään kuolaajaa, eikä imurin pelkääjääkään. Eikä ääniarkaa. Älkää ottako kaikkea niin kirjaimellisesti.
Koira on aina yksilö ja aina kun saat jotain, jotain toista jää usein saamatta. Jos saat vahvan alaleuan, polvikulmassa olisi parantamisen varaa. Jos saat vahvan polvikulman, alaleuka voi olla puutteellinen. Ja niin edelleen. Harvoin "koirassa on kaikki niin kuin haluat". Hyvin harvoin.

Näin vanhemmiten sitä miettii, että kuinka monasti sitä on kulkenut onnensa ohi.
Jos noin perinteikkäästi miettii elämänkulkua. Mies, lapset, kartanovolvo ja ehkä yksi koira kun lapset haluaa. Mutta kun ei ehtinyt pysähtyä kertaakaan, yhdenkään kohdalla, kun piti kiiruhtaa näyttelyyn. Treeneihin. Hankkimaan uutta koiraa. Lenkille. Voi niitä miesparkoja, jotka yrittivät meikäläistä saada aloilleen. Levoton mieli ja sielu veivät aina uusiin rotuihin ja uusiin rodun yksilöihin. Koiristahan olen elänyt ja puhunut vasta jotain 37 vuotta. Tauotta. 

Koiramaailma on siinäkin suhteessa varsin intensiivinen, että jotkut tuovat rotuun ja skeneen tullessaan kaikki käsittelemättömät patoumansa ja pettymyksensä ja yrittävät antaa koirien kompensoida kenties kesken jääneen tunne-elämän oma-analyysin puhumattakaan kaikesta muusta "käsittelemättä jääneestä".
Voin tällaista huoletta kirjoittaa, sillä oma tunne-elämäni on hyvinkin selkeytynyt juuri koirien kautta. Koirat ovat kulkeneet rinnallani kaikki alhot ja karikot ja osoittaneet omalla sangen järkevällä vietteihin ja vaistoihin perustuvalla käytöksellään, että "ryven ja säädän turhia" koska voisin luottaa vain intuitioon ja elämään ylipäätään. Ihmisillä on tapana monesti vain lakaista ikävät asiat maton alle ja jättää käsittelemättä oman elämän ahdistukset ja pohdinnan paikat. Sitten käykin niin, että rodussa ja harrastuksessa pyyteettä vuosia mukana ollut henkilö saa kohtuuttomat paskat niskaan, kun paskaa suoltava henkilö onkin lähinnä pettynyt omaan elämäänsä ja tekemiinsä valintoihin mutta projisoi oman pahan olonsa toiseen. Tämä on näillä kilometreillä ajatellen sangen hämmentävää, kun se oma paska pitäisi pestä ihan omassa pesukoneessa ilman, että alkaa nähdä ympärillä hyvää tekevissä ihmisissä salaisia agendoja ja vaikuttimia. 


Harrastaminen koiran kanssa pitäisi aina olla palkitsevaa.
Sen pitäisi aina antaa ei vain omistajalleen vaan myös koiralle. Koiraihmiseksi ei kuitenkaan kasveta hetkessä. Koirataajuudelle pääseminen ei tapahdu heti. Toiset lukevat koiraansa paremmin kuin toiset, eikä niitäkään - huonommin lukevia - pitäisi parjata, kun hekin tekevät parhaansa. Ylipäätään kaikki me teemme parhaamme. Jokaisen meistä koira on yksilö, rodun sisällä persoonallinen oma itsensä. Yhdelle käy tiuhempi treenitahti, toinen jumittaa ja huohottaa puolessa välissä mäkeä. Ylipäätään sanoisin, että Sinä luet omaa koiraasi parhaiten.  

Joskus joku kirjoitti jossain jutun siitä, että kuinka "koira kärsii, kun se joutuu kävelemään aina saman lenkin". Yhdelle lasi on aina puoliksi täynnä, toiselle puoliksi tyhjä. Aattelepa ite niitä koiria, jotka eivät pääse lenkille lainkaan, koskaan nuuskuttamaan sieltä samalta ainaiselta kujalta UUTTA haisua. Asiat voi nähdä niin monella tavalla. Jollain on kolmen neliön piha, toisella 300 neliön. Vähän niin kuin give me a break, ja nyt en tarkoita suklaapatukkaa, vaan sitä, että yhdelle yksi tapa toimia ja elää on hyvä, toiselle toinen.

Nyt kun on vihdoin päässyt itse irti siitä ikeestä, että "pitäisi aina voittaa ja menestyä" on voinut kokea vapautuksen ja zenin.
Lopulta me kaikki omistamme vain koiria. Todellakin. Joskin persoonallisia nelijalkaisia, joista yksi pelkää imuria toinen ukkosta. Yksi syö kastematoja, toinen kakkaa. Rotu ja sen kaikki yksilöt on se, minkä pitäisi merkitä ja olla tärkeintä. 

Ehkä tässä mennään alkulähteille, missä joku näkee whippetin päätään roikottavana surkimuksena, jolla on korvat luimussa ja häntä jalkojen välissä "pelkäämisen merkiksi". Ja toinen näkee kurvikkaan, kauniin, aerodynaamisesti muotoillun, muotopuhtaan ja sporttisen, lihaksikkaan koiran.
Elämä ei kohtele meitä aina tasapuolisesti eikä ainakaan silkkihansikkain, ja joskus jotain jää vain näkemättä, kokematta ja sisäistämättä. Synkkyyden keskellä voimme ajatella, että "se on sen ja sen stanan aina voittavan ja hymyilevän syy".  Ja sitten siihen osoitteeseen voikin lappaa kaiken turhaumapaskan. Mutta jospa miettisit kerran vielä.


Mä olen vaan niin ekstaasissa vuosi toisensa jälkeen.
Joo, joskus on voinut tuntua siltä, että "jotain suositaan" ja "just mua ei pidetä kädestä ja ymmärretä". Mutta niin kuin vanha äitini, juuri ennen Alzheimerin otteeseen joutumista, pyysi vuolaasti anteeksi ymmärtämättömyyttään ja selitti kuinka hän "oli yrittänyt tehdä parhaansa silloisen ymmärryksen mukaan". Niin miksi me emme näkisi tätä "muiden tekemää parasta" vaan oletamme aina, että kaikkien tulisi toimia sillä siunaamalla kuten me toimimme? Vielä usein syyllistäen toista, kun hän "ei näe sitä samaa, minkä me näemme ja koemme"?
Asioiden kokeminenhan on yleisesti ottaen aika henkilökohtaista, eikä se mitä minä näen koirassani/harrastuksessa näy välttämättä ollenkaan samalla tavalla toiselle. Oma ekstaasinihan näyttäytyy varmasti lähinnä ärsyttävänä toiselle.


Olemme kuitenkin kaikki rakastamamme rodun parissa. Pipoa voi löysätä, antaa kireistä periaatteistaan periksi. Antaa anteeksi. Joustaa. Ymmärtää ja hyväksyä.
Whippet on sulavalinjaisista sulavalinjaisin ja vieläpä huoleton, sopeutuva ja monesti kuin ihmisen mieli, ajatus. Opetelkaa olemaan yhtä koiranne kanssa ja lopettakaa nillitys ja muiden parjaaminen.


Yhdessä kulkeminen on parasta.
Oli se sitten lenkki, näyttelyreissu, maastokisa, ratastartti. Se, että olemme matkalla, yhdessä, on yksinkertaisesti parasta. Koirani tekevät minusta paremman ihmisen. Ja se, että JOKU mahdollistaa meille tämän kaiken; lähettäjä, vieheen vetäjä, puputtaja, toimisto, koetoimitsija, kehäsihteeri - kaiken takana on miljoona mahdollistajaa ja ihmistä! 

Kiitos. Koirani ja kaikki te, jotka olette kulkeneet vierelläni ja mahdollistaneet matkani. Listahan on aivan loputon; kasvattajat, tuomarit, emät, urokset... Respect ja kiitos! 


kuvat oma kuva-arkisto ja pikainen Googlaus. (Give me a Break)


7.8.2021

Ei ihan helppo Edinburghin reissu. Lopussa Capri seisoo.


Onpa ollut intensiivinen kevät ja kesän alku, etten sanoisi.
Pentukuume oli tapissa, tiedättekö; "vielä kun jaksaa" ja "kyllä se viides siinä taas menee kuin neljäkin".
Jotain muuta oli mielessä, mutta kohtalohan se aina jännästi puuttuu peliin. Se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen. Se, mitä ensin aiottiin, ei kuulunutkaan tapahtua. Tarvittiin taas tarkkasilmäinen vinkkaaja, ja loppu olikin sitten huimaa, joskin stressaavaa menoa. 

Heti talven jälkeen aloin kontaktoida englantilaista kasvattajaa todenteolla ja yhteydenpito oli heti kovin vaivatonta ja tuttavallista. Kun Mauia hankittiin, tunne oli "benjihyppy tuntemattomaan",  NYT punaisena lankana on kokoajan ollut "ihan sama (lopulta) miltä se näyttää, koska kaikissa on kuitenkin vikansa". Haluat maltilliskulmaisen, saat ehkä sen, mutta alaleuattoman. Sitten etsit vahva-alaleukaisen, saat liian pitkän lanteen. Sitten haet maltillista lannetta, saat ylipitkän säären. Ja niin edelleen, loputtomiin. Muistakaa, meille annetaan koiria. Vaikka ostamme ne. Annetaan.

Oikeastaan koin euforisen, vapauttavan tunteen tässä kohtaa: miten ihanaa on oikeastaan "vain hankkia whippetin pentu, kivasta suvusta ja yhdistelmästä".
Ja toivoa parasta. Sitähän elämä on. Ylös alas, murheen alhosta glooriaan ja glooriasta murheen alhoon. Mutta aina "voi toivoa parasta". Olla optimistinen ja toiveikas. Ripustautua iloon ja valoon vaikka kuinka pessimismi houkuttelisi otteeseensa.

Vihdoin koneessa. Kohti Edinburghia. 

Englantiin - tai Skotlantiin - matkustaminen ja sieltä koiran hakeminen ei tässä maailmantilanteessa ollut suinkaan pala kakkua.
Matkalla oli useita esteitä, oikeastaan toinen toisensa jälkeen. Uhkakuvia, pelotteita, vakavia viranomaisia, lain kiemuroita, pykäliä, asetuksia, vaatimuksia. Ja niiden kaikkien omaksuminen ja selvittäminen vasta vaikeaa olikin. Yhdistelmä Brexit ja Covid ei ole helpoimmasta päästä. Tässä kohtaa voisi kertoa, että yksi viranomainen, jolta yritin selvittää yhtä asiaa liittyen matkaani, vastasi vasta tänään (eli matkan jälkeen). Useat eivät edes vastanneet. Useat vastasivat niin, että oli pakko esittää useita lisäkysymyksiä, joihin sitten ei taas saanut vastauksia. Moni vastasi linkein. Linkkejä oli kahdeksan peräkkäin ja allekkain; "look them through". Moni vastasi yhdellä lauseella, joka sekin piti syöttää Google kääntäjään, kun ei vaan ymmärtänyt. Viranomaisenglanti ei ole helpoimmasta päästä, kun on tottunut kommunikoimaan sillä iisimmällä enkulla. Suomessakinhan on jo Kela-suomentajia. Mielestäni myös maahantulolomakkeet kaipaisivat kapulakielenkääntäjiä.

 


Moni yritti toki auttaa matkan varrella naista mäessä, mutta aiheutti oikeastaan vain lisästressiä.
Alkoi hapottaa ja pelottaa, että "miten selviän". Passenger locator formiinkin kirjasin, että "minuun saa olla yhteydessä vain tekstiviestitse" ja sitten aukesi lisäkysymyslokero: "Miksi"? Johon sitten kirjoitin, että "koska olen suomalainen ja puhun suomea äidinkielenäni". Auta armias, kun joku Wilhelm Viranomainen olisi soittanut viranomaisenglantia, skotlantilaisittain murtaen ja konekiväärillä. Alan ymmärtää niitä Australian tulliin jatkuvasti jääviä, jotka ovat rastineet maahantulokaavakkeet pieleen...



Kaiken helvetinmoisen väännön, tuhannen hikipisaran ja kahdeksansadan huonosti nukutun yön jälkeen, vastaamattomien meilien paineessa, miljoonien sinisten linkkien keskellä tyyliin "tarvitset TRACES ilmon/et tarvitse TRACESIa", klikkaa Skotlannin maahantuloministeriöön/kysy pääministeriltä/oletko selvittänyt eläinlääkäriltä/oletko saanut rokotteen/negatiivisen testin/keskustellut Suomen Englannin suurlähetystön kanssa/kysynyt Ruokavirastosta jne jne jne loputtomiin, pääsin matkaan.

4.8. Finnair vihdoin otti minut kyytiin (kahden aikataulumuutoksen jälkeen). Check-iniin odotettiin toki hyvä tovi, ja jo siinä kysyttiin PLF (Passenger Locator Form, mutta sen sisältöä ei katsottu, vain, että se on mukana), negatiivinen koronatestitulos piti näyttää sekä rokotustodistus. 

Lentokone oli jo kiitoradan päässä, kun joku valo paloi ja piti palata parkkiruutuun - ja vaihtaa konetta! Kuulutukset koneissa ovat kyllä legendaarisia. "Hyvät matkuxxxxx (muminaa), ohjaamss (muminaa) valo. Huolt (muminaa) jote (muminaa). Valitettavast (muminaa) jot (muminaa)".
Ja eikun uuteen koneeseen reilun tunnin viivästyksen jälkeen.

Edinburghissa koneesta ulos ja samantien lentokentän ovesta ulos. Ei poliisia, vangitsemista, jalkarautoja ei mitään. 

Kasvattaja Audrey oli minua vastassa ja lähdimme ensimmäiseksi hakemaan Caprin health certificatea ja owners declarationia eläinlääkäristä.
Siellä meni taas hyvä tovi. Sitten etsimään parkkipaikkaa, että pääsisimme syömään, itsellähän herätys oli 04.00 ja kello rupesi olemaan 12, eikä mahassa ollut muruakaan. Kaiken ratin veivaamisen jälkeen saavuimme ruokapaikkaan ja sain "perinteisen" fish & chipsin eteeni. Olipa muuten AIVAN mauton. Eikä pöydässä ollut edes suolaa. Kala maistui kopiopaperille, ranskalaiset post it-lapuille. Lautasella oli nokare remoulade-kastiketta dippaukseen, se maistui vesipisaralle. No, minkäs teet. Huuhdoin kopiopaperit, post it-laput ja vesipisarat coca colalla alas ja kävelimme takaisin autolle. 


Tässä vaiheessahan olin kävellyt jo Helsinki-Vantaan kauimmaiseen nurkkaan, sillä portti oli joku 1576. Kopiopaperi, post it-laput ja vesipisara oli tarjolla hienon rantakadun kauimmaisessa nurkassa, tietenkin. Päivän päätteeksi tulikin kevyet 10 km täyteen marssimista. Koiralla ja ilman.

Capri pusii ja Anita puristaa.

Nyt takaisin lentokentälle. Arvatkaapakääpä, siinä sitä oli parhaimmillaan neljä check in-tätiä selvittämässä Sunkvistin tuplabuukkausta.
Meinaan oli matkustamoa ja ruumaa. Ei ollut ihan helppo nakki poistaa toista. Tässä vaiheessa Capri oli litistetty Tarulta lainaksi saatuun kassiin liiskaksi ja oli siellä muuten harvinaisen hiljaa ja veti zetaa tyytyväisenä (?) pitkin pituuttaan. Missään nimessä ei olisi mahtunut seisomaan. Tätähän ei olisi voinut kertoa viranomaisille, koska jalkaraudat olisi luultavasti tuotu taas nilkkoihin. Tarkistettiin rokotuskortti, sekä minun että koiran, tarkistettiin kuitti maksusuorituksesta, minun passi, negatiivinen koronatulos ja taas kaikki paperit ympäri ja ämpäri. Myös Amsterdam vaati maahantulokaavakkeen ja sitä täyttämään. Vierähtiköhän tässä check-inissä peräti tunti, tosin johan olin saanut treeniä Helsinki-Vantaalla. En voi korostaa liiaksi, että paperia oli matkassa niputtain ja pläräämisen helpottamiseksi olin niitä jopa nitonut yhteen. Ja samalla yhden niitin myös peukalooni. 

Edinburgh oli täynnä toinen toistaan kauniimpia ovia, portaikkoja, pihoja.

Kuin ihmeen kaupalla meidät päästettiin punnitsematta KLM:n koneeseen ja lähdin raahaamaan liiskattua Capria kohti lähtöporttia. Kaikenlaisia houkutuksia oli matkalla, mm. Malibu-likööriä olisi saanut litran hintaan 12,50 (euroissa 15) mutta reppu ja Capri painoivat liikaa. Olkapääni ja hauikseni eivät olisi kestäneet ja jaksaneet. Oli tyydyttävä Schipholista löytämääni hajuveteen! Kts. alla.

Koneessa kohti Amsterdamia viereen osui pronssinruskea, tatuoitu salskimus englantimus. Hän toivoi, että koirakassi, se liiskattu koira, nostetaan väliimme, sillä välissä oli tyhjä penkki. Näin tehtiin, vaikka arvasinkin, että siitä ei hyvää seuraa. Ensin tuli Simon Stuert; "How lovely, really cute, kisskiss" ja heti perään tuli lentoemäntä Thamara Tarkka; "dogs are not allowed to be at bench, allergic people can be annoyed of the hair they leave"... Joten eikun liiskaamaan nyt laukussa istuva koira taas linkkuun sillä seurauksella, että laukun vetoketju hajosi. Pronssinruskea salskimus englantimus kuitenkin sai lentoemolta lainaksi sakset (!) ja sai vetoketjun taas rullaamaan. Näin laukku, liiskattuine koirineen, jouduttiin jälleen tunkemaan jalkatilaan. 


Onneksi tämä lento oli vain tunnin. Mutta sitten alkoi se marssi Schipholin lentokentän KAUIMMAISEEN nurkkaan, sillä portti oli nyt 1.098.766, kuinka yllättävää. 

Intouduin marssillamme ostamaan L'Occitanen Verbenan, ehkä maailman sitruunaisimman ja raikkaimman tuoksun (!) ja muutaman putelin "ruokajuomia" loputtomilla käytävillä. Onneksi Capri käveli itse reippaasti, eikä sitä tarvinnut kantaa liiskaantuneena kassissaan.

Tämä se oli hauska Mogu Mogu. Sopi alati mogaavalle ihmiselle. Lychee on litsi, lempeä ja makoisa hedelmä, jota tässä pullossa oli runsaasti PALOINA. RUOKAISA juoma, siis. 

Final flight.
15 tunnin jälkeen vihdoin kohti Helsinkiä, kohti kotia. Lentoemäntä toi peukalonpään kokoisen muffinsin. Pyysin toisen. Olin kuulemma lucky, kun vielä yksi ylimääräinen löytyi. Kello oli nyt n. 21.00 illalla ja olin syönyt kalaperunat viimeksi n. 9 tuntia sitten. Vieressäni ollut suomalaisnainen oli huolissaan syömisestäni ja kaivoi laukustaan tuossa tuokiossa paketin keksejä, muffinsseja (lisää!) ja kaksi suklaalevyä. "Ota ihmeessä, olet ollut niin vähillä ruuilla, minulla on aina mukana ekstraa, kun minulla on kolme lasta tuossa takana olevassa penkkirivissä". Saatoin vain sopertaa: "olisi ihanaa olla sinun lapsi".

Suomen päässä törmäsin ensimmäiseksi kahteen parijonoon.
Toisessa, siinä pitkässä, olivat kertaalleen rokotetut ja jonon päässä SPR:n työntekijät kaavakkeineen ja ohjeineen. Toisessa jonossa, siinä, jossa ei ollut ketään, ohjattiin minut suoraan eteenpäin ja ulos, koska minulla oli kaksi rokotusta. Rokotustietoni vain tarkastettiin. 

Capri ja Audrey Edinburghin lentokentällä.

Sekä Edinburghissa että tässä jonossa oli niitä, jotka käännytettiin "free testing at 2nd/3rd floor", eli joita ei joko päästetty koneeseen tai maahan puutteellisten rokotusten/testausten vuoksi. 

Paikallinen rokkistara tyylikkäissä vermeissään, iloinen puoliso vierellään.

Ja lopussa kiitos, Capri, seisoo:

Always wagging his tail. Super cute, kind, sweet, friendly, dear, smart.... Capri, Ballenbreich Gigalum!

Tervetuloa perheeseen! Kyllä me tästä lämmetään, t. Huima, Bali, Maui ja Samui. 

Audrey, thank you again and again for being so helpful and "just there". Without your patience and effort this would have been possible.