29.8.2016

Heinolan hitskokeista Tuomarinkartanon tuskaan.

Näitä päiviä tulee.
Niitä vaan tulee ja sille ei voi mitään. Aurinkoiselta Anitalta meinaa valo loppua. Vaikka kuinka puren hampaita yhteen, valonsäteet kilpistyvät ja harmaiden pilvien hopeareunukset haalistuvat.



Olen aina ollut sitä mieltä, että iskut, kritiikit, huomauttelut ja naljailut tulisi ravistella selästään kuin hanhi tekisi. 
Olen myös aina ollut sitä mieltä, että ihmiset sanovat paljon sellaista, mitä ei ole TARKOITETTU ilkeäksi tai "sanoma vain lähtee väärin". Joskus kuulija kuulee kaiken väärin. Joskus sitä odottaa, että toinen sanoo jee, kivaa mutta hihkumisen sijaan tuleekin haukut! Toisaalta ihmisillä on paljon huonoja päiviä, heillä on itsellään paha olla, kiire, stressiä, päänsärkyä. Huono hetki, nälkä, jano, kuuma.

Olen aina "ymmärtänyt tuomareita".
Vaikka välillä on tiukkaa tehnytkin.
Heillä jokaisella on oma tyylinsä ja tapansa, hekin ovat vain ihmisiä ja tekevät virheitä ja toimivat joskus hassusti. Ajatellut aina heistä yhdessä ja erikseen, että kullakin on oikeus omaan mielipiteeseensä - ja minun on vain sopeuduttava siihen. Makuja on monia ja vaikuttaapa kehässä kaikki muukin. Kilpakumppanit, biorytmit, kuun asento, koiran fiilis.
Lopulta vuosien saatossa, lukuisat kehävisiitit muuttuvat yhdeksi jatkumoksi ja matkan varrella saadut sertit ja maine, kuten myös varasertit ja "epäonnistumiset" unohtuvat ja haalistuvat harmaaksi kokonaisuudeksi. Ihminen muistaa kenties näyttelyn, tunnelman, ilman, sertin, sijoituksen - mutta ei enää itse tuomaria. Aika kultaa muistot.

Tuomarin tehtävä on vaativa. 
Pitäisi jaksaa palvella asiakasta, olla ehkä ystävällinenkin, antaa aikaa ja "koiran näköinen kritiikki" vaikka päivä on ollut pitkä, koiria paljon ja koira ei nyt just satu sytyttämään. Tuomari voi ajatella, tutun kasvon nähdessään, että "kuinka toi on tommosen mulle tuonut" tai "mitähän tästäkin nyt sanoisi". Tuomaria voi suututtaa, ahdistaa ja hän voi kokea paineistusta. Koira ei kertakaikkiaan vastaa yhteenkään hänen rodulle luomaansa kriteeriin. Virheiden päälle se on vielä ylikorkeakin. Esittäjäkin on sähläävä pälli ja soppa on valmis. Sen kyllä näkee sitten kritiikistä.

Eilinen tunne oli kuin ekaluokkalaisella, joka on unohtanut vihkon kotiin. Juuri sen, missä ne kotitehtävät oli. 
Täältä pesee, nyt lähtee.
En ihan odottanut sitä, mitä niskaan lopulta satoi. Eilinen päivä oli monessa mielessä katkeransuloinen, niinhän ne päivät tuppaavat monesti olemaan.
Tuomarin mukaan olen sanonut, että whippetiä ei tarvitse mitata. En kyllä muista sanoneeni moista, mutta puhun niin paljon ja hetkittäin mitä sylki suuhun tuo, että onhan se tietysti mahdollista. Mutta tästä lauseesta alkoi kaikki mennä vinoon. Koirakin. Nyt kun Bali nojasi minuun kehässä ja yritin plaseerata sitä pöydälle ikäänkuin paremmin (ettei se taas putoaisi pöydältä) sain osakseni vähän lisää ryöppyä. Ja vielä vähän lisää.

Äidin hieno Bali. Sinä teit kaiken hyvin ja oikein. Äiti ei vaan nyt osannut.

Kehän jälkeen tuli lisämoitetta.
On surullista, kuinka sitä kuvittelee auttavansa ja auttaminen tulkitaan sinua vastaan. Oletko kokenut moista? Voin sanoa, ettei kivalta tunnu. Onneksi on edes tämä blogi, jossa voi käydä vähän purkamassa surullista mieltään.
On tosiaan jännää, että auttamiseen puututaan. Tulee mieleen kierteinen esimerkki; Ynjövi laittaa Kalevin autoon Kehä III:lla uuden renkaan. Kalevi ei osaa. Ynjövi auttaa. Kalevi antaa Ynjöville kiitokseksi kahvi- ja pullarahan Ynjövin uurastuksesta. Jälkeenpäin Kalevi kiittää Facebookissa Ynjöviä nimeltä mainiten.
Mitä tapahtuu?

Niinpä. Sitä minäkin tässä ihmettelen.


Näillä mennään. Repikää siitä.

Kuva Googlen kuvahaku, toinen kuva vasemmalta ylhäältä. Ei  kysytty lupaa kuvan lainaamiseen.

22.8.2016

Kevyttä hitskokkia Heinolassa.

Minähän olen tunnettu siitä, että ilmoitan koirani sen mukaan näytelmiin mikä on a) kulloinenkin
pankkitilin saldo ja b) ajomatka kehään.
Toki poikkeuksia vaihtoehto b:n kohdalla on, kuten nyt vaikka keväinen keikka Vaasaan ja kesäinen kiepsahdus Kuopioon. Mutta näillä pidemmillä reissuilla on sitten yöpyilyäkin mukana, matkaseurasta puhumattakaan.
Lähtökohtaisesti kuitenkin katson kilometrejä sillä silmällä, että minkä verran jaksan yksinäni ajella.

Minua hieman kritisoidaankin näytelmävalinnoista.
Milloin valitsemani näyttelyn tuomari on tampioainesta milloin muuten vain puusilmä. Tympeä. Tylsä. Ennalta-arvattava. Hätäinen. Ei juoksuta tarpeeksi. Juoksuttaa liikaa.

Ja niin edelleen.

Ymmärrän täydellisesti sen, että voitto, menestys, pisteet - halutaan maksimoida. 
Rahalle halutaan hyötyä, vastinetta. Minusta on kuitenkin usein vain hauskaa lähteä tien päälle, höpöttämään samanmielisten kanssa.
Sanovat, että "on mielekkäämpää ilmoittaa vinttikoirista yleisesti jotain tajuavalle kuin sellaiselle, jonka nettisivuilla näkyy olevan enemmän oikeuksia roduille, joiden nimeä ei pysty edes lausumaan". Sitten kun kehät on käytynä ollaan taas hiukan näreissään, koska sille uppo-oudolle tuomarille oli ilmoitettu 80 koiraa, kun vinttispesialistille vain 12. Vallalla on vallan ajatus siitä, että on "Hienompaa pärjätä vinttikoiria etäisesti tuntevalla kuin jollain timbuktulaisella allrounderilla".

Hienompaa ja hienompaa.
Onko mitään hienompaa kuin nurmikenttä, aurinkoa ja ratkeamaisillaan oleva retkituoli? Tai raikas kesäsade ja EI-turkkirotu?
"Onko teillä tänään täällä joku spesialistituomari, kun whippetejä on kuin meren mutaa"? Kysyi eilen eräs kotimainen tuomari kävellessään ohi kehämme. Ehkä joku vastasi, että - Tätä tuomaria ei kukaan tunne.
Myönnän itse arponeeni Kouvolan ja Heinolan välillä, lottopallokoneella. Kuten yleensäkin arvon tuomarit, joille ilmoitan. Uskokoon ken tahtoo.
Outous viehättää. Kohta alan ilmoittaa koiriani kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, ihan vain sen perusteella, ketä tuomaria haukutaan eniten. Johan Viri aikoinaan sai varasertin sellaiselta tuomarilta, josta piti olla "varma tieto", että H tulee niin että heilahtaa.

Lopulta lienee ihan sama (?) keneltä se sertti tulee.
Rotuspesialisteja on hyvin vähän ja heidän, jos keiden, maku on olevinaan yleisesti tiedossa. Lopulta spesialistienkin painotukset vaihtelevat kehän tarjonnan mukaan ja - En tänään ymmärtänyt yhtään, mitä Pelle-Pär Hermansson teki. Se teki ihan oudosti -kommentit ovat arkipäivää.
Sitten taas joku tuomari, jonka nimeä ei kukaan kykene edes sanomaan; Hernendoswanqa Lillypop Scorchio-Hereidos tekee kuudenkymmenen whippetin kehän "järkevästi" ja saa osakseen kriittisten whippetistien hehkutusta, koska "antoi vaan 6 SA:ta". Toki hehkutus riippuu sitten siitä, oliko sanojan oma koira noiden kuuden joukossa.



Takaisin Heinolaan. 
Koiria kieltämättä oli paljon. Muistaakseni 66 ilmoitettu, joista 3 poissa. Laszlo Erdös Unkarista oli kovan, mutta selvästi mieluisan tehtävän edessä. Hän teetätti jokaisella samat kehäkuviot ja jaksoi huonolla englannillaan selittää usealle koirasta tekemiään erityisiä huomioita, jotka joko pudottivat koiran jatkosta tai pitivät niukinnaukin jatkossa.

Tuntui kuin olisin ollut ensimmäistä päivää kansakoulussa. Tuomari antoi erittäin paljon ERIä ja SA:takin oli tarjolla monelle. Niinpä PU- ja PN-luokat pullistelivat koiria. Tällainen hidas koira koiralta - pudottaminen oli jännää. Tuomari miettii, juoksuttaa ja kättelee summittaisesti sieltä ja täältä koiria pois. Selittäen.
Yhdessä vaiheessa hän käveli kohti meitä kolmea urosvaliota (kaikki saimme SA:n) ja olin lirauttaa jo tässä vaiheessa housuuni. Hän kätteli meidän takana olleen, kolmanneksi tulleen urosvalion. Saatoin huokaista, mutta vain hetkeksi. Avoimen luokan kakkonen (muistaakseni) ja Bali vastakkain - juoksimme kierroksen. Tuomari tulee selittämään meille. - Nice male, but he just needs better head. (muistan ajatelleeni, että mistä tähän hätään saan Balille vaihtopään?!) Olin varma, että me putosimme jatkosta. Nyt tuomari menikin AVO-luokan uroksen luokse, en kuule, mitä hän selittää. Hän kiittää esittäjää ja he poistuvat. EI OLE TODELLISTA, hihkun hiljaa mielessäni ja mietin jatkotilanteita ajatellen erilaisia Tenoja.

En ole koskaan (aiemmin) laskenut pisteitä, mutta nyt niitä on tullut laskettua.
Maailman Voittaja-näyttelystä alkaen olen ollut pistelaskusta kiinnostunut. MV-kehästähän ei pisteitä herunut, koska hallitus oli pähkinyt asian liian vaikeaksi. Toki minä olisin keksinyt siihen oivan sabluunan. Jos suomalainen koira on ROP, siitä sitten surutta 1000 pistettä ja Vuoden Whippet-titteli kera kukkakimpun ja diplomin. Laulun säestyksellä. 
Ulos jäätiin pistelaskuista. Yritin käydä tarkistamassa vuoden 2014 tuloksia, mutta en löytänyt. Olimme varmasti jossain sijalla 26, veikkaisin.
Nohh, koska kyseessä oli "vain yksi näyttely, vain yksi satunnainen menestys" jäi meille näyttämisen halu. Mutta kuinkas kävikään. Vuonna 2015 Bali oli sijalla 11, jääden yhdellä pisteellä ulos Top kympistä. Hilarious.

Niinpä jännitys oli kyllä Heinolassa huipussaan kun Sandqvist hikeä otsaltaan pyyhki kykkiessään neljän uroksen joukossa PU-kehässä.
Hyvä etten kärrynpyörää heittänyt kun neljänneksi lopulta pääsimme! Pisteet vain vilisivät silmissäni ja äkkiäkös Emmiltä luetteloa lainasin ja laskin pistetilin kasvaneen 28:lla pisteellä.



Tällaiseksi tämä on nyt sitten mennyt.
Muistaakseni joskus Jamon aikoina piipahdimme TOP 10-listoilla, aika kärkituntumassakin. Sen koommin ei meillä ole listoille asiaa ollut. Jamohan kilpaili aktiivisesti 90-luvun lopussa. Those were the days.

Tänä päivänä kilpailu on whippeteissä erityisen kovaa.
Hienoja uroksia - ja narttuja - on pilvinpimein. Koirat ovat kunnossa, esittäjät samoin (!) ja tuomareilla on varmasti vaikeuksia valita kulloinkin "parasta", parhaiden joukosta. Hyvänä päivänä paikalla on toinen toistaan hienompia koiria, jotka kaikki haluavat muutaman lisäpisteen. Luokkavoiton, sertin, Cacibin, tittelin.

Kotiinhan matkaa ihan se sama koira, kuin aamulla kotoa lähtiessä. Mutta onhan se hienoa, kun 77 pistettä kasvaa hitskokkimaisen jännitysnäytelmän jälkeen 96:een pisteeseen!!

Kotiin tullessa juhlakalu söi sörsselssönit ja kävi kiepille. Syvään huokaisten. Äidin hihkuessa taskulaskin kädessä.

15.8.2016

Haluaisin joskus olla osa elokuvakäsikirjoitusta.

Nimittäin Hollywood-elokuvissa kaikki tapahtuu aina kädenkäänteessä, omalla painollaan. Sutjakkaasti, rivakasti ja huolettomasti. Ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita ja sydämellisiä.

Piipahdin lauantaina Peijaksessa. 
Selkääni oli ilmestynyt viheliäinen patti, sitä särki (!) ja se oli erittäin kosketusarka. Päätin kurvailla aamutuimaan Peijakseen, koska ajattelin salaa mielessäni, että patti jää parhaassa tapauksessa sairaalaan. Ainakin kuvittelin kipujen jäävän sinne.
Odotushuoneessa oli täyttä. Itseasiassa jo pelkän sisäänkirjautumisen tukki herra kaikkine mahdollisine särkyineen ja vaivoineen. Häntä haastateltiin - ja hän antoi haastattelua - ilmoittautumistiskillä noin puoli tuntia. "Kyllä kävin lääkärillä maanantaina. Mutta ei se mitään tehnyt. Mulla on uusi aika 26. päivä. Kyllä henkeä ahdistaa. Pakottaa. Huimaa. Voin huonosti. Ahdistaa. Kävin terveysasemalla, kun kylki on kipeänä, mutta sitä vain hieman paineltiin. Ei muuta. Minä jään nyt tänne. Minä tarvitsen lääkäriä." Mies haki odotushuoneessa kontaktikaveria ja löysikin sellaisen punakasvoisesta miehestä, joka oli istunut odottamassa lääkärille pääsyä kertomansa mukaan 5,5 tuntia. Yhdessä he päivittelivät "systeemiä" ja punakasvoinen mies parahteli suureen ääneen muiden pääsevän kokoajan lääkärille ennen häntä. Herrat kävivät vuorotellen tupakalla. Vertailivat vaivojaan, voivottelivat ja vääntelehtivät.

Takaisin pattiin.
Iloinen, kiharatukkainen, lennokas lääkäri tutki patin ja totesi sen olevan tulehtunut lipooma (rasvapatti). Hain apteekista antibioottisalvaa, jonka piti tehdä taikoja ja rauhoittaa patti. "Soitat vain omalle terveysasemalle maanantaina toimenpideajan ja patti poistetaan".

Patti selässä - ja otsassa melkein myös - lähdin aamulla koirien kanssa lenkille, kohti terveysasemaa. 
Nimittäin "Ei me täällä kenenkään Peijaksen lääkärin mukaan vaan toimita, sun pitää tulla näyttämään se meidän lääkärille"!
Hermostuin tietenkin alta nanosekunnin, nimittäin koittakaapa tehdä perässä, eli nukkua, kun molempien käsien sormet puutuvat ja PATTI särkee selässä. Siinä sitä on hyvät nukkuma-asennot kortilla ja sellaisen jos löytääkin hetkeksi niin tuotapikaa pattisärky + puutumiscombo tulee hapokkaasti läpi rem-unen.
- Kuuntele! parahti hoitaja ja lohdutti: Otat vain tiimitoimisto-lipukkeen aulasta ja pääset nopeasti sisään (todellisuudessa odotusaika oli noin puoli tuntia) ja hoitaja pyytää lääkärin katsomaan pattia (todellisuudessa lääkäriä sai odottaa vielä noin seitsemän bonusminuuttia).

Mutta mitä tapahtui matkalla?
Päätin hyödyntää kännykät kädessä vastaan purjehtineen nuorisojoukon:
- Hei anteeksi, onko kenellekään teistä Huawei-puhelin tuttu?
Yhdelle oli.
- Olisitko voinut sanoa, miten tekstiviestit saa poistettua, nimittäin uusi ohjelmistopäivitys poisti roskiskuvakkeen?
Pieni poika tuhahti: - En mä niistä tiedä, mulla on ollut Huawei vasta viikon. Ja purjehti kavereineen jo pitkälle ohi. (olisi pitänyt tajuta, tekstiviestit on niiiin last season)
Jäin siihen sitten anelemaan: Anyone? Ja onneksi yksi pieni ruskeatukkainen poika auttoi minua; tekstiviestiotsikkoa piti vain osata painaa voimakkaasti; silloin viestin viereen tuli sininen pieni pyörylä ja alas roska-astian kuva!!
Kiitos sinulle hyväkäytöksinen ja avulias pieni poika!

En lakkaa hämmästelemästä sitä, että ensin roskiskuvake - looginen sellainen - annetaan asiakkaalle ja sitten tehdään ohjelmistopäivitys, joka vie roska-astian?? Em. ohjelmistopäivityshän vei jo puhelinnumerot, nyt lisäksi tuikitärkeän, loogisen ja olennaisen kuvakkeenkin.

Takaisin terveyskeskukseen.
Lipooma-diagnoosi muuttui - hmm. jotain latinaa se oli, sanotaan nyt vaikka muotoon: zinginis vikoxidis ja huoneessa piipahtanut lääkäri lupasi soittaa antibioottikuurin apteekkiin. Piipahdin ensin K-kaupassa ja turisin pitkät pätkät nuorten kanssa, jotka arvuuttelivat koirieni juoksunopeutta - uskoin nyt reseptin ehtineen hienosti sähköisessä muodossa apteekkiin, mutta eihän nyt tietenkään. Sehän olisi ollut jo liioittelua, että se vartissa olisi ollut asiakkaan käytettävissä. Sen lisäksi että ikävöin Huawein roskiskuvaketta (+ niitä puhelinnumeroita, jotka se söi), ikävöin myös perinteisiä ja selkeitä paperireseptejä.

Vielä pieni sivujuonne.
Nuori nainen tulee lastenvaunujen kanssa apteekkiin. Olin tuolloin vielä jonossa. Nainen julistaa eteisessä suureen ääneen, että "Eikö noille koirille ole mitään muuta paikkaa, en pääse kulkemaan vaunujen kanssa". 
Kiiruhdan ulos. Olin nimenomaisesti arponut apteekin edessä olevien pylväiden kanssa, pylväästä numero 1 oli tullut joskus aiemmin 1 valitus (siinä oli apteekin oven avauspainike) ja nyt koirat olivat pylväässä numero 2, pankkiautomaatin vieressä. Mutta ne olivatkin keksineet ryhmittyä neuvolaoven lähelle, kävin siinä sitten koostamassa koirat uudelleen, kytkin ne pylvääseen 1 ja ihmettelin, että "Mihin se rouva hävisi, jonka piti päästä neuvolaan", mutta hänpä olikin TULOSSA neuvolasta, ja oli vallan hienosti päässyt ovesta vaunujen kanssa. Ilmeisesti vain hänellä oli tarve avautua, että "Onko niitä koiria pakko"... ja sitä rataa.
Siellä hän tepasti jo pitkällä vaunujensa kanssa tyytyväisenä - mikähän se ongelma oikeasti oli?
Samassa paikalle purjehtii kaksi vanhempaa rouvaa; - Nämä ovat aina niin rauhallisia. Pelkäsiköhän se nuori koiria? Niin rauhallisesti aina odottavat, niiiiiin kilttejä ovat ja hyvin hoidettuja. Aijai sentään ja voi kuinka ihanaa.

Vielä yksi runoilijarouva juoksi peräämme ja toinen mätkähti selälleen asvalttiin, kun Huima ja Bali hieman halasivat.
Mitäpä minä sitten enää muuta kuin hiihdin kiireesti kotiin, patti edelleen selässä särkien.


Kuvituskuvassa kaksi lokkia odottavat, että pääsevät kakkimaan päähäni. Tai sitten siihen pattiin.

13.8.2016

Kolme kertaa Kuopio.

Ensin se beisikki valitus alkuun - jestassentään kun on päivityksissä viivettä. 
Minkäs teet. Äsken käsittelin kuvarupeamaa; siirsin tavaraa koneelta 1geehen. Jaksoin 2,5 tuntia. Sitten vastaan tuli kuvakansio, joka oli kuvattu 5.7. - eikä kuvia oltu muokattu. Tai no, osa oli, mutta suurin osa möllötti nelimegaisina odottaen pienentämistä ja nimeämistä. Suljin kansion ja tulin tänne.


Tulihan piipahdettua Kuopiossa. Kuvassa kukkaloistoa paikallisesta puistosta.
Balin ja allekirjoittaneen osalta reissu oli palkintoköyhähkö, mutta tapahtumia oli senkin edestä. Olin talven pimeinä tunteina saanut päähäni lähteä Kuopioon Cacib-jahtiin, mahdollisuuksia kun oli tarjolla kolme. Tosin kevään aikana Cacibeja tuli juuri, kun niitä vähiten odotti. Sikäli onni onnettomuudessa, koska Kuopiossa Cacibit eivät olleet lähelläkään!

Hello Kuopio. I have landed.

Kuopio on kaunis kaupunki ja siellä tulikin tepastettua mojovat iltalenkit Mian ja Timon sekä koiralauman kera. Perjantaina 4,8 km ja la 5,3 km. Tähän sitten päälle hiihtäminen parkkipaikalta itse kehään, sanoisin puoli kilometriä suuntaansa. Ravirata oli ihanasti kallellaan ja sitähän riitti, kehämme oli sopivasti radan puolivälissä. Hyvä että hiihtämistä riitti, sillä possumunkit olivat pulleita ja ravintola-annokset isoja.

Rantalenkkimaisemia.

Sanna oli lystikäs ja rento matkakumppani.
Eipä paljon haitannut, että häkkipedit jäivät päiväksi auton katolle ja kastuivat läpimäriksi. Mitä nyt auto haisi hiukan vanhalle ja mädäntyneelle saappaalle, mutta mitäs pienistä. Hotellihuoneessamme haisi sensijaan tuttu ja turvallinen whippetin suolistoaromi, mitä varmasti koko iloinen poikatrio päästeli; Bali, Pluto ja Vito.


Meikäläinen tuuletteli hysteerisesti tunkien tyynyjä ikkunan väliin ja pojat haukkuivat. Ikkunan takana oli niille ohjelmaa kerrakseen ja pihalla olevissa autoissa meteliä piisasi. Kylläpä olikin äänekästä koiraporukkaa. Siinä allekirjoittaneelta pääsi erittäin äänekäs säikähdys kun läpeensä kyllästyneen näköinen rouva työnsi noin neljä kerrosta bokseja hissin ovea kohti ja noin 16 pommia rätkähti räkyttämään. Että olikin kimeät äänet. Samaiset pommit muuten pommittivat hotellikäytäväämme. Eräänä aamuna käytävältä nimittäin löytyi pommin kokoinen sikari, jonka entisenä hotellisiivoojana muitta mutkitta pussitin.

Sannan juhliessa serttejä, valioitumista, sijoituksia ja Mustin ja Mirrin lahjaseteleitä TOISEN Sannan kanssa, joka juhli serttejä, valioitumista ja sijoituksia ja Mustin ja Mirrin lahjaseteleitä meikäläinen marssi Kuopion kaunista rantaviivaa.
Hain mm. perjantaina läheisestä Kreeta-ravintolasta lohiannoksen hotellihuoneeseen. Annos oli niin mehevän maukas, että seuraavana päivänä sovin tehokaksikko Karin ja Katariinan kanssa treffit Kreetalle. Eikun ravintola Kreetaan. Annu tuli tietenkin mukana, joten nelistimme ihanat annokset yhdessä ja nauroimme whippetmaailman ilmiöille ja ehkä jopa paransimme sitä hiukan - nyökytellen toinen toistemme oivalluksille.

Katariinan lautasella on pala Kreetaa.

Ja sen kerran kun minä istun matkalla tovin ravintolassa.... puolitoista tuntia taisimme ehtiä olla, kun hotellin respasta soitetaan; koiranne ovat karanneet!
Siinä lohiannos ja bananasplit sulivat kun kiidin juoksujalkaa hotellille. Niin se sitten oli ja kävi, että Vitoa oli alkanut tylsistyttää ja se oli pyytänyt Balin messiin ja yhteistuumin nämä kaksi olivat lähteneet hotellihuoneesta livohkaan. Sanna oli autuaan tietämättömänä raviradalla pyörähtelemässä Pluton kanssa ravirataa ehkäpä nyt toiseen suuntaan ja meikäläinen lähti rangaistuksena lenkittämään poikakaksikkoa jälleen väsyksiin.


Sunnuntaina ehdimme vielä ruokailla rantaravintolassa ennen kuin lähdimme viemään nyt hieman kasvanutta koiraporukkaa takaisin kotikonnuille, nimittäin Aida oli liittynyt juoksutuoksuineen laumaan. Tuoksut sekoittivat yhden pojan pään siihen malliin, että Aida matkusti sylissäni kotimatkan. Suloinen nappisilmä Aida.



Ai miten ne kehät menivät Balin osalta? Eikös siellä pärjännyt moni tuttu hienosti?
Justiinsa. Herra Mannucci oli päättänyt jakaa TRIANGLE-ilosanomaa vähän jokaiselle ja opasti kernaasti, kuuluvasti ja näyttävästi miten kolmio tehdään. Arvostelut olivat kolme lausetta koiran virheitä ja yrittipä hän soveltaa ihan omia koiranäyttelysääntöjäkin. Balille perjantailta EH, koska koirassa ei about ollut mitään hyvää.
Sannalle pätkähti koko potti, Vito valioitui komeasti PU1-pallilta ja nappasi Cacibin.

Lauantaina virolaisella Ingatädilla arvostelut olivat pitkiä ja Balistakin alkoi löytyä positiivista sanottavaa, kuten Pleasing male. Excellent type and proportions. Perjantain "Sufficient neck" oli yön aikana muotoutunut ja Ingatädin mielestä se oli nyt "Excellent neck". Body condition oli myös excellent, kyllä se näillä lenkkeilyillä kuuluukin olla. Balille tältä päivältä tuloksena ERI/-
Sannan Pluto pamautti lauantailta sertin ja saman meni ja teki toisen Sannan koira, Arla.

Sunnuntaina alkoi olla jo melko hapokasta. Puuroaamiaisen jälkeen olisi tarvittu pakastinkylmät teepussit silmien alle - silmien alla alkoi nimittäin univelka näkyä - tai sanoisinko roikkua. Yritin siinä aamulla ottaa pienet hapetukset ja kymmenen minuutin joogan kehän laidalla - mutta koska otsassani lukee; "Haluatko avautua minulle" - tuli nuori neito talouspaperikärryjen kanssa luokseni ja eteeni, aamuvirkeällä äänellä kysyen missä on "sen ja sen rodun kehä". Ennen kuin siinä ehti kissaa sanoa, oli neito istunut viereeni ja alkoi kertoa valtavista kävelymääristä, mitä raviradalla on tullut päivittäin marssittua. Taisi tyttö puhua ihan 30 kilometristä/päivä! Siinä tuli lisäksi kuultua muutama wc-paperitarina, kuinka "ihmiset valittavat jatkuvasti kun ei ole paperia" - meitä on liian vähän, tyttö parahti ja pian olikin jo kenkä ja sukka pois jalasta ja rakot olivat rivissä; "katso, tässä on kolme".
Peer Gynt viljeli onneksi hänkin excellent -sanaa mukavasti, nimittäin paljasjalkainen Massimiliano aiheutti minussa elinikäiset traumat. Balilta löytyi Peer-sedän toimesta excellent chest ja fore chest ja sound mover-kommentinkin sai - vaikka olin aamutuimaan poistanut Balin tassusta kivenkin. On se machine. Mun matkakoira Bali. Sitä ei pikkuasiat hätkäytä. Kunhan ei nyt vain olisi ovea oppinut avaamaan. LOL
Balille sunnuntailtakin ERI/-.
Sanna & Sanna patsasteli jälleen PU- ja PN -kehissä ja serttiä tuli ovista ja ikkunoista. Arlasta leivottiin sunnuntaina Hupipupsivalio numero 18.
Ihan huikeeta.
Kamalinta tässä reissaamisessa on se, että parin lepopäivän jälkeen voisi välittömästi, kulkematta lähtöruudun kautta, lähteä uudelleen.



Kiitos ja kulaus. Tämän blogipostauksen aikana on juotu lähes litra ananasmehua. 
Kuopiossa poksuivat kuoharit - ehkä tässä pitää alkaa ostella poksuvia matkaan. Poksautella kun voi aina yhdessä tai erikseen, iloon ja eehoohon. Poksuva piristää aina!


Iso kiitos matkan kapteenille Sannalle ja kaikille jotka piristivät päivää, iltaa, lenkkiä, kehänlaitaa. Mahtavan rodun parissa on mahtavia tyyppejä. Poksauttelemisiin!
Isoista isoin kiitos ihana ja kaunis Bali, mun maanmainio matkakoira!

Minne seuraavaksi? :)