30.4.2012

Kasvattajan jatkokurssi 28-29.4. (lauantain osuus)

28-29.4. pidettiin Helsingin seudun kennelpiirin järjestämä Kasvattajan jatkokurssi Vallilassa. Kurssilaisia oli noin yhdeksänkymmentä.
Sangen mielenkiintoinen kaksipäiväinen. Kurssilla tosin käytiin läpi likipitäen "samoja" asioita kuin peruskurssillakin, mutta nyt syventävämmin.

Lauantaina luennoi ensin dosentti ja ulkomuototuomari Kirsi Sainio ja loppupäivän luennosta vastasi ell Nina Menna. Sunnuntain aamuluennon piti varatuomari Marja Blomqvist ja loppupäivä vierähti kennelpiirin kouluttajan Piia Keskimaan johdolla.
Järkyttävä määrä muistiinpanoja matkasi kotiin! 20 sivua!!

Pidemmittä puheitta Sainion luennon pariin :
Koiran esivanhempina oli muutama villi esi-isä (mitokondriaalisen, ainoastaan naaraiden kautta periytyvän DNA:n perusteella); miten on mahdollista, että koira on maailman eniten muunneltu laji (rotuja yli 400)??
Sekvenssien vertailu on paljastanut, että rotujen syntyyn on tarvittu takaisinristeytyksiä; kesyyntynyt naaras paritteli uudelleen villin susiuroksen kanssa. Ihmisen vaikutuksesta on alettu risteyttää pienempiä populaatioita.
Vaikka koira on maailman eniten muunneltu eliölaji = geneettisesti monimuotoisin, on populaatiotasolla = roduissa geneettinen monimuotoisuus vähentynyt ja joissain roduissa hävinnyt lähes kokonaan!
Esimerkiksi Sainio otti lunnikoiran; ne ovat geneettisesti erittäin yhteneväisiä koiria. Tutkittaessa lunnikoiran perimää, tarvittiin 57 eri markkeria ennen kuin löydettiin yksi ero tutkittaessa esim. pentueen isää. (DNA-testattaessa esim. kaksoisastutuksen yhteydessä kuka on pentueen isä, riittää normaalisti n. 12 markkeria, jopa 10 voi riittää).
Mikä on tulevaisuus? Jalostetaanko rotua vai yritetäänkö sitä vain pitää hengissä?

Ennen ajateltiin, että kummaltakin vanhemmalta perityt ominaisuudet sekoittuvat niin, että jälkeläisistä tulee vanhempiensa ominaisuuksien yhteissumma. Näin saattaa kyllä käydä ensin, mutta myöhemmin jotkin piirteet jäävät ja toiset häviävät jatkettaessa jalostusta. Itävaltalainen munkki ja herneenviljelijä Gregor Mendel ei löytänyt kasviensa joukosta juurikaan todellisia sekoituksia. Osa kasvien jälkeläisistä oli isän kaltaisia, osa emän, ei juurikaan ns. "yhdistelmiä". Risteytyskokeissa Mendel valitsi herneitä, joilla ominaisuudet olivat ja periytyivät "linjassa".

1. Geenien eri versiot = alleelit määräävät periytyvistä ominaisuuksista.
2. Yksilö perii toisen kahdesta alleelista isältä, toisen emältä.
3. Toinen alleeleista voi olla dominoiva, toinen resessiivinen.
4. Alleelit jakautuvat eri sukusoluihin sattumanvaraisesti, toisistaan riippumatta.
Koiralla on 274 877 906 944 (!!!) mahdollista yhdistelmää sukusoluissaan.
5. Mendelin laki = vapaan yhdistymisen laki = eri geenialleelit periytyvät toisistaan riippumatta.
Resessiiviset alleelit ovat rikastuneet koirilla homotsygotian johdosta.

Monet rotuominaisuudet; väri, karvanlaatu, rakenne ja rotukohtaiset poikkeavuudet ovat mutaatioiden seurausta. JA; mutaatiot eivät ole harvinaisia. Ainoastaan mutaatiot, jotka tapahtuvat sukulinjassa, periytyvät jälkeläisille.
Perinnöllisiä ominaisuuksia ja myös sairauksia aiheuttavat mutaatiot tapahtuvat sukusolujen DNA-juosteiden emäsjärjestyksessä. Kymmentä sairasta koiraa kohti on ainakin 100 kantajaa.

Koiralla tunnetaan kaksi eri pigmenttiä; EUMELANIINI (musta tai ruskea) ja FEOMELANIINI (punainen ja keltainen). Kaikki muut värit ovat näiden värien muokattuja versioita. Valkoinen ei ole väri, vaan pigmentin puutos. DILUUTIOgeeni haalistaa esim. punaisen kermaksi.

Historiallinen käyttötarkoitus selittää 99% rotusi tästä päivästä ja sen rotumääritelmästä.
Jalostus on systemaattisella valinnalla ja risteytyksillä tapahtuvaa rodun parantamista. Tai ainakin sen pitäisi olla. Pyri toimimaan kasvattaessa eettisesti oikein ja koiran parasta ajatellen - kasvatus ei ole koirien määrän lisäämistä. Jos laatu ei parane ei ole kyse jalostuksesta.
Laadun paraneminen yhdessä sukupolvessa on usein sattumaa, jolla ei välttämättä ole vaikutusta seuraaviin sukupolviin. Jalostusta ei voida toteuttaa yhden sukupolven aikana; tarvitaan useampi sukupolvi.

Jalostukseen olisikin aina käytettävä rodun keskitasoa parempia yksilöitä!
Ideaalipopulaatiossa koirat pariutuvat satunnaisesti, eivätkä ole sukua keskenään. Käytettyjen urosten lukumäärän pienuus suhteessa naaraiden lukumäärään on kaikkein voimakkaimmin tehokasta kannan kokoa alentava tekijä. Sainio mainitsi esimerkin; yli 200 jälkeläistä/uros on liikaa. Suomenajokoirien parissa on uros, jolla on 873 jälkeläistä...
Näyttelymenestys toimii usein valintamittarina. Mitä muita mittareita tarvitaan? Luonnollisesti terveys, hyvä hermorakenne, siitoskyky/halu, käyttö- ja työominaisuudet sekä rodunomaisuus. Mutta miten saada nämä ominaisuudet samaan yksilöön?

Geenipooli on sen rodulle ominaisten geenien varasto, jossa ovat mukana kaikki tietyn rodun ominaisuuksia määräävät geenivariaatiot; "hyvät geenit", "huonot geenit"; KAIKKI!
Tiukka linja- ja sukusiitos on tuottanut loistavia yksilöitä. Alkuperäiset yksilöt ovat kuitenkin olleet ehdottoman terveitä. Sukusiitoksessa myös resessiiviset alleelit tulevat nopeammin esille.
Esim. DCM periytyy autosomaalisesti dominoivasti, joten jo yhden geeniversion ilmentyminen voi aiheuttaa sen.
Kuitenkin linja- ja sukusiitos aiheuttaa selvästi sukukatoa. Kun sama esivanhempi esiintyy koiran sukutaulussa useammin kuin kerran, tapahtuu sukukatoa.
Eri DNA-testien avulla ei saisi ottaa pois sairausgeenien kantajia. Kantajat voidaan parittaa terveitten, ei-kantajien kanssa.
Sainio myös totesi, että puhtaita linjoja ei ole olemassa. Mutaatioita syntyy kokoajan.

Kaikki poikkeamat, jotka uhkaavat koiran hyvinvointia ja vaikeuttavat sen jokapäiväistä, normaalia elämää, on pyrittävä karsimaan. Rakenteeseen liittyvät ominaisuudet ovat pitkälle perinnöllisiä. Terve rakenne heijastuu pitkälti liikkeissä.
Tässä yhteydessä Sainio mainitsi loistavan, Saksan kennelklubin tekemän Dogs in motion -kirjan. Se tulisi kuulua jokaisen harrastajan kirjastoon. Sainio oli myös hiljattain saanut DVD:n, jota hän tosin ei ollut vielä ehtinyt katsoa, mutta sen nimi oli vapaasti suomennettuna "Kuinka koiran kuuluu hengittää". Hän naurahtikin, että "mihin maailma on menossa, kun tuomareille opetetaan koiran hengitysääniä". Asian pitäisi olla päivänselvä. Hän totesikin, että on surkuhupaisaa, kun lyttykuonoisten koirien omistajat pitävät "hauskana" sitä, kun heidän koiransa kuorsaa äänekkäästi. He kertovat koiriensa kuorsausäänistä likipitäen niitä ihannoiden; kuinka suloista, kuinka ihanaa. Todellisuudessa jotain ihan muuta.

Ell Nina Mennan osuus:

Amerikassa yleisimmät koirien sairaudet:
1. Syöpä
2. Silmäsairaudet
3. Epilepsia
4. Lonkkaniveldysplasia
5. Kilpirauhasen vajaatoiminta (immuunivaste tuhoaa kilpirauhashormonia tuottavan solukon, immuunivaste ei tunnista enää omaa solukkoa -> tuhoaa sen) kyseessä on autoimmuunisairaus)
6. Sydänsairaudet (esim. DCM)
7. Autoimmuunisairaudet
8. Allergia ja atopia
9. Polvilumpioluksaatio
10. Mahalaukun kiertyminen (geneettinen ongelma)

Jo vuonna 1963 kirjattiin 13:ssa rodussa erilaisia ongelmia. Myöhemmin Englannissa löydettiin 50 rodulla yhteensä 396 perinnöllistä ongelmaa. Näistä rakenteeseen liittyviä oli 63, 21 osittain rakenteeseen liittyvää ja 312 muuta sairautta.
Saksanpaimenkoiralta on todennettu 77 sairautta. Eniten rakenteeseen liittyviä ongelmia on kääpiövillakoiralla, mopsilla, bulldogilla ja bassetilla.
Viidestäkymmenestä rodusta 33 luokiteltiin brakykefaaliseksi (ahtaat hengitystiet). Näillä roduilla on enemmän hengityselimistä johtuvia sairauksia kuin muilla kallonmuodoilla. Vakavuusluokitukset ovat olleet välillä 5-16. (16 on maksimi) Mm. ahtaat sieraimet (pelkkä viiva siinä, missä pitäisi olla sierain) sekä mm. kokoon painuva henkitorvi.
Menna kertoi keskustelleensa jalostuksellisista ongelmista  erään kirurgin kanssa joka kertoi, että hänen ajastaan menee 90% jalostuksellisten ongelmien korjaamiseen!

312 "muuta sairautta" olivat suurin osa resessiivisesti periytyviä (71%), näistä yleisimpiä: kilpirauhasen vajaatoiminta (43:lla rodulla), kaihi (38), PRA (35), epilepsia (20), PPM (19), RD (25) ja Addisonin tauti (11).
Vakavuusasteiltaan ikävimpiä koirien sairauksia (vakavuusasteet 15 ja 16) ovat mm. molemminpuolinen munuaisten puuttuminen, aivokasvaimet, hepatiitti, cushing (lisämunuaisenkuoren liikaeritys), kääpiökasvuisuus, lymfooma.

Koiran persoonallisuuden tulisi olla yksi tärkein jalostuskriteeri. Lonkkavikaisen koiran kanssa yleensä pärjää, mutta sairaalloisen pelokkaan tai aggressiivisen koiran kanssa eläminen on usein mahdotonta.
Mennan asiakkaana oli ollut minibulli, joka oli pyörinyt viisi päivää ympyrää. Tauotta. Koiralla haluttiin kokeilla lääkitystä. Suurissa käytöshäiriöissä lääkitys onkin määräävä. Monasti päädytään myös lopetukseen.
Menna sanoi, ettei enää yhtään ihmistä purevaa koiraa saisi syntyä!

Koiran on tultava toimeen muuttuvissa tilanteissa. Sen olisi sopeuduttava erilaisiin tilanteisiin ja ihmisiin, oltava hyvähermoinen ja siedettävä erilaisia asioita. 
Päivänselvää?
Ollessani hiljan match-show -tuomarina, 24:sta pennusta likipitäen 10 väisti ja pelkäsi enemmän tai vähemmän. Yksi kasvattajan tärkein tehtävä on mielestäni teroittaa pennunostajan mieleen se tosiasia, että pentu TARVITSEE ärsykkeitä, muuttuvia ympäristöjä, uusia tilanteita ja muutakin kuin kodin turvaa.... Aran ja pelkäävän koiran kanssa elämisen luulisi olevan haasteellista. Anna ja ammenna koirallesi - se tarvitsee sitä ja yhteiselonne on huomattavasti lupsakampaa!

15.4.2012

Lenkillä 15.4.2012

Päivän viides postaus tulee tässä.
Pakollinen lenkkistatistiikka toki alkuun; Ikealle ja takaisin mentiin taas ja MyLogger nakutti 5.6 km. Käppäilylämpötila kymmenen asteen tuntumassa ja VASTAtuulta tuttuun tapaan. Olen muuten ihan varma, että jos vaihtaisin lenkin kävelysuuntaa, niin niin vaihtaisi vastatuulikin!


Heti alkuun bongattiin ystävämme varis.


Varis oli tylsällä tuulella ja seisoi vain paikoillaan. Niin myös Huima ja Hupi.


Nuorisoa kevään väreissä.


Bongasimme matkalla myös vuorikiipeilijöitä. Huomattavasti värikkäämmissä asusteissa.


Ruotsalainen Ikea-tavaratalo suomalaisten kansallispuiden (?) koivujen reunustamana.


AD:n ja copywriterin neronleimaus.


Ei vain Ikean vieressä, vaan myös kalliossa (!) kasvaa koivu.


Lapset ulkoleikeissä. Perinteisesti pojat kiipeilevät.


Lenkin jälkeen. Ensin möllötettiin.


Laumaan tuli tutinaa ja asennetta (vrt. erityisesti Hupi oikealla!) kun kuvaaja nakkasi Froliceja kaakkoon!


Pihamaallamme näyttää huomattavasti keväisemmältä kuin mitä pari postausta sitten. Huima tarkkailee ja tähystää kämppiksen vaihtaessa kesärenkaita aidan takana.


Erään lelun loppu.

Piipahdin lenkin jälkeen alakerrassa vaatteiden vaihdossa ja kun tulin takaisin ylös, minua odotti seuraavanlainen näky:


Huima mielipuuhassaan...


kuinka paljon ihanaa fyllinkiä onkaan täällä...


Hupi tarjoaa apuaan ja Hula (ylen)katsoo tuoliltaan; kuinka lapsellista!


Lapseni; lapsellista tai ei, niin ihanaa puuhaa!


Kuinka tässä nyt näin kävi. Äiti kävelee asunnossa ison muovikassin kanssa ja kerää kaiken pois? Elämä ei ole reilua. Mutta ehkäpä näitä tulee uusia. ;)


Lenkin jälkeinen Huiman ja Hupin riehuhetki.

Joskus päästän lenkiltä isolle pihamaallemme tullessa Huiman ja Hupin irti, koska olen Huiman ehdollistanut pihaleikkeihin. Pojat kirmaavat yhdessätuumin eessuntaas. No, tällä kertaa oli Canon matkassa ja pojat tarjosivat tällaisen painisession ikuistettavaksi:


Tästä se alkaa. ROARR, otetaanko pieni paini? kysyy Huima.


Hupin katse kertoo, että "Otetaan vain, mutta mulla on pahat mielessä".


Ihanko totta, mä olen sua nuorempi ja ketterämpi!


Luulet vain!


Tuosta vain sidon sut kuonopantaan, etkä mulle pärjää!


Tuo oli laiton ote. Täältä tullaan taas!


Mä pystyn seisomaan kahdella jalalla...


ja vaikka kuinka huudat mun korvaan...


mä huudan sulle suoraan kitaan!


Hupilla lähtee korvatkin lentoon painiotteiden lomassa.
Ai miksi en ottanut niiltä hihnoja pois? Hyvä kysymys. Ajattelin, että ne vain juoksevat portille, mutta alkoikin paini. Jos tuosta nyt menisi orava, niin ehtisin (ehkä) astua hihnoille, ennen kuin häviäisivät horisonttiin.

Lenkillä 11.4.2012

Ja taas mentiin. Päivän lenkkistatistiikka 6.3 km.


Pakollinen lumipäivityskuva. Vielä on auringolla kosolti töitä.


Porttipuiston logolippu liehuu. Porttipuiston alue sijaitsee meistä katsottuna noin kahden kilometrin päässä ja sinne on keskittynyt paljon mm. huonekalukauppoja. Musti ja Mirrikin on tuplaantunut. Lipun takana "outlet" (sitaateissa, koska hinnat nyt ovat yhä melko korkeita....) ja toinen M & M tien toisella puolen.


Iloinen vastaantulija pinkissä.


Hakunila on 70-luvulla rakennettu lähiö, mistä tässä todiste. Huima, Hula ja Viri analysoivat CSI-henkisesti.


Ovatko Hakunilan lokit synkroniassa?


Näyttävät olevan.


Sensijaan nämä linnut ovat "sulkasadossa" talven jäljiltä.

Kenzolan elämää ja tapahtumia.

Kameran korttia tyhjentäessä löytyi hyvää todisteaineistoa asioista ja tilanteista, jotka olisivat muuten saattaneet painua unohduksiin.
Kuvia on räpsitty ohimennen ja Canonia tyhjentäessä olin liki hämmästynyt; "Olinko mä tuon/tuotakin kuvannut"?
Mikäs sen hauskempaa (?) kuin mennä kuvien kera katsomaan Kenzolan elämää viimeisiltä parilta viikolta (tarinaa tulee useammassa postauksessa!), tulkaa mukaan:


Aikainen aamu Kenzolassa 31.3. Kuva on otettu 06.00. En ole kyllä ihan varma, mutta näin Canon väittää. 


Soile Perjuksen pääsiäisterveiset.


Raisa Savander opasti allekirjoittanutta ja Soilea koiran anatomian saloissa. Nelituntinen vierähti kuin huomaamatta pähkäillessä koiran moninaisia luita, niiden mittasuhteita ja sijainteja... 
Köliluu on oikeasti rintalastan kärki. Miekkaluustakin puhutaan. 
Kaikkien Kenzolan poikien etuosat klähmittiin läpi, lavat ja olkavarret alkoivat hahmottua ja joskus greyhoundilla näkemäni "törröttävä kylkiluu" sai selityksen; koiralla on 12 kylkiluuta kiinnittyneenä rintalastaan ja viimeisin kylkiluu; 13. on ns. kelluva kylkiluu, se ei ole kiinni rintalastassa. Näkyy muuten etualan kuvassakin. 
Voisin helposti istua toisen nelituntisen anatomiaopintojen parissa. Syventäviä opintoja on varmasti luvassa ja tulossa!


Luxi ei välitä tuon taivaallista siitä kylmästä tosiasiasta, että sen lavoissa ja olkavarsissa olisi eniten toivomisen varaa. Hupin etuosa oli parhaiten kulmautunut ja Hulankaan etukulmaukset eivät olisi hullummat, jos sen olkavarsi olisi inan pidempi.


Tässä on Piuhaputiikin upea luomus! Idea lähti Tuulia Passilahdelta saamistani korvakoruista; nuo ihanat hopeiset koirat kuvassa.
Onneksi Tarulla riitti kärsivällisyyttä muokata korua sen seitsemään kertaan, sillä sähköpostitse sen oikean kombon löytäminen ei ollut ihan helpoin rasti.
Koru on herättänyt ansaittua huomiota mm. Tiimarin kassalla! Se on todella sädehtivä ja kaikintavoin persoonallinen, juuri minunnäköiseni koru.


2.4. pihallamme näytti tältä. Aika ankeaa, etten sanoisi.


Sitten leikimme Canonilla. 9.4. kuvasin lenkillä talon kulmaa numero 9. Hauska sattuma. Tämähän on kuin jäätelötrio; mansikkaa, vaniljaa ja minttua.


Canonista ei koskaan tiedä, mihin se kulloinkin (haluaa) tarkentaa. Kun joskus tsuumailen kuvattavan kohteen äärellä enemmänkin, hakien oikeaa kuvakulmaa tai muuten vain etsien parasta rajausta voi käydä näin. Canon tarkentaa väen väkisin kuvattavan kohteen edessä riippuviin oksiin. Tehdään sitten niin, kuten Canon haluaa.


Ensimmäiset kevään merkit tuli bongattua 9.4.


Minua puhutteleva kontrasti.

8.4.2012

Juttulainat: Tuomarityöskentelystä ja arvosteluperusteista

Alkuperäinen juttu:
Paula Heikkinen-Lehkonen:
Arvosteluperusteet ja kehäkäyttäytyminen

julkaistu Whippet -lehdessä 2/2003
jutun lyhensi ja tiivisti Anita Sandqvist

Koiranäyttelyiden tärkein ja perimmäinen tarkoitus on palvella jalostusta. Se ei toki ole ainoa syy, miksi koiranäyttelyitä pidetään, vaan aikojen kuluessa näyttelyille on kehittynyt muitakin, vähintään yhtä merkittäviä funktioita. Näyttelytulokset eivät ole ainoa peruste jalostusvalinnoille -tai ainakaan niiden ei pitäisi olla. Näyttelyissä arvostellaan koiran ulkomuotoa, toisin sanoen määritellään, miten hyvin se vastaa rotumääritelmää.
Itse asiassa näyttelyssä pikemminkin arvostellaan aikaisempien sukupolvien jalostustulosta kuin pyritään määrittelemään näytteillä olevien koirien jalostusarvoa. Näyttelyssä arvostellaan vain ja ainoastaan sitä, mikä koirasta on sillä hetkellä ja siinä kunnossa havaittavissa.
Koirien menestykseen vaikuttavat myös ei-jalostukselliset tekijät, kuten esiintyminen ja kunto, esittäjän ja trimmaajan taitavuus jne.
Näyttelytulos onkin vain yksi tekijä koiran mahdollisen jalostusarvon määrittelyssä. Vähintään yhtä tärkeitä tekijöitä - ellei tärkeämpiäkin - ovat terveystarkastukset, luonne, käyttötulokset ja sukutaulu. Näyttelylle ei pidä antaa suurempaa merkitystä kuin mitä sillä on.

Olemme tottuneet käytäntöön, että yksi tuomari arvostelee kehässä yksin. Tähän on olemassa monia syitä, ennenkaikkea taloudelliset syyt. Vaikka eri maissa onkin hieman erilaiset pätevöintiperusteet, lähtökohta on aina se, että tuomareiksi pätevöidään melkoisen kokeneita alan asiantuntijoita tietyn koulutuksen ja tutkintojen jälkeen.
Etenkin meillä Pohjoismaissa tie näyttelytuomariksi on pitkä ja kivikkoinen.
Monille näyttelyissä käyville ns. vasta-alkajille ei ole ollenkaan selvää, mitä tuomarit oikeastaan arvostelevat, mihin palkintosijat perustuvat ja mihin asioihin kiinnitetään huomiota. Monet kokeneemmat näyttelyssäkävijät taas luulevat tietävänsä mitä tuomarit ajattelevat ja mitkä koirat tulevat menestymään kunkin kehässä, vaikka heillä ei todellisuudessa usein ole aavistustakaan siitä, mihin tuomarit perustavat ratkaisunsa.

pic by Petri Lehmus 

Rotumääritelmä on kaiken perusta

Arvostelu perustuu aina ennenkaikkea rotumääritelmään. Rotumääritelmä kuvailee rodun ihanteen, täydellisen ulkomuodon. Rotumääritelmät eivät ole syntyneet sattumalta.
Rotumääritelmien sanamuodot ovat aina siinä määrin väljät, että niitä voidaan tulkita hieman eri tavoin. Eri aikoina samoilla ilmaisuilla voidaan myös ymmärtää hieman eri asioita. Myös eri maissa voivat painotukset vaihdella melkoisestikin.

Useimmat rodut ovat myös aikojen kuluessa muuttuneet paljonkin, vaikka rotumääritelmää ei ole sanottavasti muutettu. Tulkinta on vain muuttunut!
Klassinen esimerkki tästä on englanninbuldoggi; liioittelun mestarinäyte! Kun alkuperäiset härkätaistelukoirien kasvattajat halusivat koiriensa olevan vankkaluisia, leveärintaisia, suuripäisiä ja lyhytkuonoisia, ei heillä ollut aavistustakaan siitä, että sadan vuoden kuluttua rotu näyttäisi sellaiselta kuin tänään. On vain käynyt niin, että jalostajat ja näyttelytuomarit ovat tulkinneet, että kun rotumääritelmässä sanotaan "suuri pää", se tarkoittaa "mitä suurempi, sen parempi" tai "lyhyt kuono", on yhtäkuin "mitä lyhyempi, sen parempi" ja niin edelleen.
Sama koskee monia muitakin rotuja. Pitkä kaula = mitä pidempi, sen parempi, lyhyt runko = mitä lyhyempi, sen parempi.

Olemme osittain hyväksyneet nämä muutokset ja ajattelemme, että olemme jalostuksella parantaneet rotujen ulkomuotoa. Monia rotuja ei nykyään enää voida käyttää alkuperäiseen tarkoitukseensa. Härkätaisteluita ei enää pidetä, susia ei juurikaan enää metsästetä, eikä nyky-yhteiskunnassa hyväksytä kovin aggressiivisia vahtikoiria. Silti, jos haluamme olla uskollisia rodulle, kasvattajien ja tuomareiden tulisi tuntea rodun alkuperäinen käyttötarkoitus ja pitää ihanteena koiraa, joka pystyisi tarvittaessa suoriutumaan alkuperäisestä tehtävästään.

pic by Kirsi Aalto


Eri näkemykset perusteltuja

Koska jokainen tuomari arvostelee kehässään yksin, on arvostelu aina subjektiivista. Tämä on pelin henki ja tämä on hyväksyttävä. Jokaisella tuomarilla on oma näkemyksensä siitä, mikä juuri tässä rodussa on tärkeää ja oleellista. En puhuisi niinkään mausta, sillä mielestäni kysymys on paljon syvällisemmästä ja monimutkaisemmasta asiasta kuin se, että mistä kukakin tykkää.
Kysymys on enemmänkin siitä, mitä asioita kukin tuomari on oppinut oman kokemuksensa ja taustansa perusteella pitämään ensiarvoisen tärkeänä.
Koiranäyttelyväen olisi ymmärrettävä, että näyttelyarvostelussa ei ole olemassa yhtä ja ainoaa absoluuttista totuutta.

Tavallisin kritiikki, mitä tuomareita kohtaan osoitetaan, koskee juuri sitä, että miksi sama koira voi eri tuomareilta saada erilaiset arvosanat. Varsinkaan sitä ei millään tahdota ymmärtää, jos sama tuomari antaa samalle koiralle eri kerroilla eri palkintosijan. Tavallisesti jokainen koiranomistaja pitää hyvänä tuomarina sitä, jolta oma koira sai korkeat palkinnot ja huonona sitä, joka antoi kakkosen tai vieläkin vähemmän.
On ymmärrettävää, että oman koiran virheitä ei tahdota nähdä, etenkin jos se on välillä menestynyt. Koiranomistaja ei kuitenkaan näe koiraansa tuomarin silmin. Tuomari näkee koiran vain kehässä, sillä hetkellä ja siinä kunnossa kuin se juuri silloin on. Koiranomistaja muistaa koiransa mielellään sellaisena, kuin se parhaimmillaan joskus oli.

Tuomari vertaa mielessään koiraa paitsi rotumääritelmään, myös toisiin kilpailijoihin sekä aikaisemmin näkemiinsä saman rodun edustajiin. Tuomari punnitsee myös mielessään sitä, mikä juuri tässä rodussa on tärkeää ja oleellista. Jokaisella tuomarilla voi olla toisistaan hieman poikkeava käsitys myös laatuarvostelun skaalasta, mihin asetetaan raja ykkösen ja kakkosen välillä, mihin kakkosen ja kolmosen jne.
Eri tuomarien toisistaan poikkeavat lausunnot voivat olla täysin perusteltuja ja järkeenkäypiä, ja voi olla hyvinkin hyödyllistä kuunnella niitä.
Jos joku ei ole samaa mieltä kuin minä, ei hänen silti tarvitse olla väärässä! Hänellä voi vain olla toisenlainen asioiden tärkeysjärjestys, jonka juuri hän on oppinut omien kokemustensa kautta. Kuka sen sanoo, ken on meistä oikeassa tai eniten oikeassa?
Koiranäyttelyarvostelu ei ole siinä mielessä eksaktia, että sekuntikellolla ja mittanauhalla voitaisiin tarkasti ja ehdottoman varmasti ja yksimielisesti päättää, kuka on voittaja.
Koiranäyttelyissä voitaisiinkin puhua kokonaisvaikutelmasta. Juuri tässä on tulkinnanvaraisuuksia. Jokaisessa koirassa on virheitä, parhaimmassakin. Jokainen tuomari punnitsee mielessään, kuinka paljon hänen silmäänsä häiritsee joku virhe tai puute.
Jonkun mielestä - täysin perustellusti - jotain yksityiskohtavirhettä voidaan katsoa läpi sormien, jos kokonaisvaikutelma on erinomainen, jopa loistava. Jonkun mielestä taas - yhtä perustellusti - joku tietty seikka saa niin suuren painon, että se laskee palkintosijaa, vaikka koira muilta osin olisikin erinomainen.

pic by Janne Ahokas

Pitää olla itselleen rehellinen

Hyvin tavallista on, että koiranomistaja, jonka koira on yleensä menestynyt hyvin, valittaa: "kukaan ei ole koskaan sanonut tästä", jos joku tuomari jättääkin ilman SA:ta tai antaa peräti kakkosen huomautettuaan vaikkapa koiran vaaleista silmistä, puuttuvista hampaista tai liian korkeasta hännästä. Koiranomistajan kannattaisikin miettiä ennen tuomarin moittimista, pitäisikö vain olla itselleen rehellinen.

Vaikkei koiralle olisi aiemmin huomautettu em. asioista, se ei silti tarkoita sitä, etteivätkö aiemmatkin tuomarit olisi koirassa ilmenneitä puutteita tai virheitä huomanneet. He eivät vain ole pitäneet jotain virhettä niin merkittävänä, että se juuri heidän kohdallaan laskisi koiran palkintosijaa.

Koiranjalostuksessa ja arvostelussa on erilaisia koulukuntia. Jotkut pyrkivät tekemään asiat mahdollisimman "tieteellisesti", kirjaten tarkkaan kaikki yksityiskohdat laskien yhteen niiden antaman kokonaisuuden. Toiset taas lähestyvät asioita "taiteellisesti", antaen arvoa ennenkaikkea näyttävyydelle ja yleisvaikutelmalle sekä esiintymiselle, antaen anteeksi yksityiskohtavirheitä. Kumpikin suuntaus voi äärimmilleen vietynä viedä hakoteille. Meidän mielestämme on hullua, että esimerkiksi yhden hampaan puuttuminen aiheuttaa muuten loistavan koiran hylkäämisen. Yhtä hullua on se, että upea, hyvin liikkuva ja taitavasti esitetty koira voittaa kerta toisensa jälkeen, vaikka siinä on selvästi rotumääritelmän vastaisia piirteitä ja jopa rotutyyppi on kyseenalainen. Kultainen keskitie lienee tässäkin asiassa paras.

pic by Kirsi Aalto

Yhtä totuutta ei ole

Monille kehässä ja kehän reunalla kärkkäästi suutaan soittaville ja tuomareita arvosteleville voi olla hyvin terveellinen kokemus joutua joskus itse arvostelemaan esim. match-showssa. Viimeistään silloin valkenee, että asiat eivät ole niin yksinkertaisia ja yksiselitteisiä. Viimeistään tuolloin havaitsee, että kaikkea ei näe kehän reunalta käsin!
Hyvin usein tuomari joutuu esim. tilanteeseen, jossa kehässä on kaksi suunnilleen samanarvoista koiraa. Toisella on ensiluokkainen pää, mutta huono takaosa. Toisella on taas erinomainen takaosa, mutta päässä olisi toivomisen varaa. Kumpi on parempi, kumpi voittaa? Riippuu jälleen tuomarin omasta asioiden tärkeysjärjestyksestä, kumpaa asiaa painottaa. Ja tärkeysjärjestys on voinut muodostua ehkä vuosien kokemuksen perusteella.
Riippuu myös rodusta, mikä asia milloinkin painottuu. Jos kysymyksessä on bullterrieri, pointteri tai bokseri, hyväpäinen koira voittaa ainakin minun kehässäni, sillä nämä rodut ovat ns. päärotuja, eli pään muoto on olennaisen tärkeä rotutyyppiin kuuluva seikka. Jos taas kyseessä on suomenajokoira, saksanpaimenkoira tai kultainen noutaja, voittaa se, jolla on terverakenteinen takaosa, vaikkei pää olisikaan täysin virheetön. Näille koirille kulkuvälineet ovat tärkeämpiä kuin pää, jos se ei ole aivan häiritsevän suhteeton.
Näin ainakin minun tulkintani mukaan, mutta en väitä vastaan, jos joku muu perustelee erilaisen järjestyksensä toisilla argumenteilla. Hän voi olla aivan yhtä oikeassa!

pic by Kirsi Aalto

Mitä säännöt sanovat

Näyttelysääntöjen mukaan tuomarin päätöksestä ei voi valittaa. Pelin henki on se, että kun olet koirasi näyttelyyn tuonut, olet tullut saadaksesi juuri tämän tuomarin mielipiteen siitä. Kun sen olet saanut, kaikki on niin kuin pitääkin, vaikka et olisikaan sama mieltä hänen kanssaan. Siihen on tyytyminen, sillä tuomari ei ratkaisuaan muuta, vaikka kuinka hyppisit, huutaisit ja melskaisit.
Tuomari on kehässä sitä varten, että hän arvostelee, et sinä.

pic by Antti Ruotsalo

Lopuksi:
Tilanne tänä päivänä Suomessa useimmissa roduissa on se, että taso on korkea, on hyvin monta tasalaatuista koiraa, jotka voivat aivan hyvin vaihtaa järjestystä eri kerroilla riippuen niiden kunnosta, esiintymisestä ja tuomarin painotuksista. Ei todellakaan ole mikään skandaali, jos joku BIS-voittaja joutuu jäämään toiseksi, kolmanneksi tai jopa sijoitusten ulkopuolelle. Useimmat huippukoirat ovat myös jossain vaiheessa saaneet kakkosia. Itse asiassa rodun kannalta olisi epätervettä, jopa tuhoisaa, jos olisi vain yksi huippu, joka aina voittaisi eikä muilla olisi mitään mahdollisuuksia. Luulisi, että kenelle tahansa on mielekkäämpää kilpailla kovassa seurassa kuin pyöriä kehässä yksinään. Voitto, jopa sijoitus, tuntuu silloin arvokkaalta kun tietää, että sen saavuttaminen ei ole ollut helppoa.