Olen siitä onnellisessa asemassa, että olen omistanut useamman sielunpuolikkaan.
Vaikka kaikki koirani ovat tietysti olleet ja ovat ihania, rakkaita kukin omalla tavallaan.
Joku koiristani on ollut pentuna "todella rasittava" mutta aikuisena kuin ihmisen mieli. Toinen on pentuna hillitty ja kilttiäkin kiltimpi, kunnes aikuisena kääntyykin villiksi ja vallattomaksi.
Sielunpuolikas - joita harvoin eteemme annetaan - on hillitty ja lempeä olemukseltaan, ei koskaan tee numeroa itsestään, on äärimmäisen pyyteetön ja lukee pienimmätkin eleesi ja ilmeesi - oikein. Tulee osaksi sinua.
Ja ehkäpä sielunpuolikkaat ovat niitä alunalkaen herkkiä?
Olen tainnut omistaa useamman herkän ja herttaisen? Jaki oli sellainen - vaikka se oli itsenäinen ja omantien kulkija se oli myös äärimmäisen hienosyinen koira ja luki ja tuki minua herkkyydellään. Minä annoin sille vapautta ja luottoa ja se palkitsi sen luottamalla takaisin. Tämä koira oli 99% aina irti ja minulla oli siihen täysi luottamus. Se ei koskaan pettänyt sitä!
Lelu oli sellainen myös. Herkkä, herttainen, taiteilijasielu. Kiltti ja kultainen.
Entäpä Hupi sitten. Herkkä ja samalla vahva ja voimakas. Hupin kanssa haimme yhteyttä ehkä hieman pidempään, mutta kun saavutimme sen, loppu olikin historiaa. Tämä koira jätti jäätävän ison tassunjäljen sydämeeni. Kun koira puhuttelee luonteellaan ja ulkomuodollaan - sellainen oli Hupi. Liekö jättänyt ketään koskaan kylmäksi.
Olen joskus jopa miettinyt, että johtuen omasta herkkyydestäni ja kyvystäni samaistua loputtomiin koiriin ja ihmisiin, joilla on jotain traumaattista ja rikkonaista mielessään ja sielussaan, saan näin loputonta samaistumispintaa omiin traumoihini ja kipupisteisiini.
Koirahan on siitä ihana, että se ei sano sinulle koskaan "ryhdistäydy ja lopeta valitus" vaan se tukee ja ymmärtää sinua juuri sellaisena kuin olet. Olet aina hyväksytty. Ihminen harvoin jaksaa kuunnella valitusta ja huokailua. Koiralle tunti-pari ei ole mikään task. Ihminen olisi kehottanut tuossa vaiheessa jo hakeutumaan terapiaan.
Tässä ajassa tuntuu usein, ettei ihminen "kestä" enää mitään. Rajat ovat tulleet täyteen ja valituksille on nollatoleranssi. Koira sen sijaan tukee aina ja jatkuvasti, hakeutuu kainaloon, peiton alle. Lähelle ja liki vaikka omistaja kiroilee, on vihainen ja sadattelee.
Muistan kun näin Ballenbreichin pentuilmoituksen.
Isänä oli kaunis ja tasapainoinen, veteraani-iässä edelleen huikeata uraa luova, kauniisti liikkuva Danluke Lord Of The Dance. Emänä oli ehkä hiukan tuntemattomampi mutta kauniin kurvikas Lucrezia Lysandra Synergy. Muutama päivä tämän jälkeen tuo mainos pointattiin minulle uudelleen. No, sittenhän homma lähtikin liukuun.
Brexitin myötä Caprin saaminen Suomeen oli ERITTÄIN työlästä.
Jopa niin työlästä, että pelkäsin kasvattajan laittavan hanskat naulaan ja toteavan ykskantaan, että ei tämmöistä jaksa kukaan normaali ihminen.
Brexit siis kyykyttää ihan huolella. Leimaa ja allekirjoitusta tarvitaan, todistusta ja valtuutusta, kunnian ja omantunnon kautta. Vaikeimmaksi osoittautui lopulta englantilainen eläinlääkäri joka ei suostunut leimaamaan jotain todistusta ilman, että tuleva omistaja on läsnä.
Capri oli minulle mitä suurimmassa määrin intuition johdatusta.
Caprin myötä myös ensimmäistä kertaa en mittaillut pentukuvaseisotusten mittasuhteita ja tasapainoja, sillä ajatus siitä, että "niissä on kuitenkin aina jotain vikaa" - saavutti mieleni ja sieluni ja tuudittauduin pehmeään pumpuliin ja vastaanottavuuteen; meille annetaan koiria. Olin yhtäkkiä hyvin levollinen. Tulee mitä tulee. Ja tulikin mitä kaunein, tasapainoisin ja sielultaankin kaunis koira!
Capri oli selvästikin elänyt maaseudun rauhassa ja "tuttujen kesken".
Suomessa se joutui heti vieraisiin käsiin ja tilanteisiin eikä aivan omaksunut asioita siinä tahdissa kuin kuvittelin sen omaksuvan. Luulin ja toivoin, että se niks ja naks vain rohkaistuisi ja alkaisi tuosta vain seistä omilla jaloillaan. No eipä mennyt kuin elokuvissa.
Mätsäritreenit menivät miten menivät.
Milloin koirarukka tippui pöydältä milloin se kiljui äitiä luokseen. Jännitti - ja selkeästihän luottamuksen rakentaminen omaan ihmiseen oli jätetty tekemättä! Minä luulin, uskoin ja toivoin, mutta tämän koiran kohdalla kaikki olikin aloitettava alusta.
Koira takaisin omiin käsiin.
Ehdin piipahtaa sen pentuna ollessa muutamasti Kartanon viehetreeneissä. Missä se ei osoittanut minkäänlaista kiinnostusta vieheeseen. Kimppajuoksutuksissa Fazerin mehevissä metsissä se hakeutui puiden alle ja kellahti selälleen kun sitä töötättiin. Nyt oli otettava koira kauniiseen käteen niin sanotusti ja kahden herkän oli pidettävä herkkyyspalaveri.
Tuon palaverin jälkeen alkoi muun muassa laulelu.
Aikoinaan Hupia tuli kehuttua kovasti ääneen - olenhan ääni-ihminen ja kannatan ehdottomasti koiran rohkaisua ja tukemista ÄÄNEEN. Caprille lähti nyt jostain syystä laulelut ilmoille ja aloin näyttelyissä ja kinkereissä buustata sitä LAULAMALLA Capri caprineeeeeen, Capri caprineeeeeen. Muutamat teistä ovatkin kuulleet tätä laulutukemista. Toki koiraa myös kehuttiin, vaikka se ei edes tehnyt mitään mutta sitä tuettiin ja buustattiin kovasti sanomalla HIENO poika, hienosti.
Aloin saada palautetta siitä, että "koira on kiinni".
Juu. Se oli obvious myös minulle ja huomauttelut asiasta jopa hieman häiritsivät, koska olimme edenneet babystepsein mielestäni jo nyt huikeasti. Heti siitä lähtien kun aloin itse sitä esittää. Koin ja tunsin käsissäni ehkä haasteen mutta samalla olin äärimmäisen luottavainen. Me hoidetaan tämä. Herkkä & herkkä liikenteessä!
Tuomarinkartanolla vapavieheeseen oli nyt kiinnitetty jugurttipurkkeja.
Ja laulut olivat arkipäivää. Koiraa kehuttiin, tsempattiin ja buustattiin. Kauniit kehykset olivat olemassa, koira nupullaan. Pikkuhiljaa spicy luonne alkoi aueta ja kehittyä ja koira saattoi alkaa luottaa minuun - tarjoan sittenkin turvaa ja tukea!
Joskus tällaiset PIENET asiat, joita sanotaan ja pienet teot, joita tehdään ovat niitä suurimpia.
"Jos se jahtaa jugurttipurkkeja, niin tuo niitä". No minähän toin. "Sille voisi sopia sellaiset treenit, joissa sitä ei päästetä vieheeseen alkuun ollenkaan, vaan vedetään vaan ohi" - sanoi joku. Onneksi Suvin Privaattitreenit Oy Ab ilmoittautui jeesimään. Viehettä ohi, koira kiinni. Saatiin sitä pompsahtelua kohti viehettä mutta myös ehkä hiukan epäluuloa ja arvuuttelua, että "miten tässä kuuluu toimia"?
Suvin step by step treenit tuottivat tulosta ja koira saatiin syttymään. Kaikki OLI koirassa sisällä, vietit ja vaistot, ne piti vain herättää. Kaikki löytyi, vahvistui, voimistui, heräsi ja syttyi.
Suvin valkopunaiset suikaleet, sopivassa määrin ja oikein vedettyinä - ja avot!
Miten koirat haastavatkaan meitä.
Jonkun kanssa saat lähteä vetämään heti sata lasissa, voitosta voittoon ja maalista maaliin. Toinen koskettaa ja painaa henkilökohtaisia triggereitäsi ja vaatii enemmän. Kyseenalaistaa, pyytää ohjeistusta ja kysyy luottoa.
Caprin kanssa kiirehdittiin ensin syyttä suotta ja turhaan.
Koira oli ensin tunnettava ja sen sielunmaailmaan tutustuttava. Tokikaan pentua ei voi heti tuntea. Ei tietenkään. Caprin kanssa vain luulin voivani oikaista ja saavuttaa heti maalin.
Nyt aloinkin saada päinvastaista palautetta.
Olin saanut sen aukeamaan ja kukkimaan. Laulaen (!), kehuen ja yhdessä tehden.
Suvin treeneissä edettiin todella hiljaksiin ja vihdoin viime syksynä menimme ensimmäiseen kisaan. No hitto, koirahan nappasi heti maastosertin. Näyttelykehissä edettiin pitkin Baltiaa ja myös Suomen kehiä kierrettiin runsaasti.
Minua satuttikin Caprin kohdalla erityisesti se kun eräs harrastaja oli tiedottanut, että Suomen valionarvoa ei tulisi saavuttaa ilman kolmea oman maan serttiä.
Capri oli kuitenkin saalistanut upeasti matkallaan Suomen valioksi kolme varaserttiäkin, kunnes sitten napsahti. Kaikkien käänteiden jälkeen. Lanne oli ollut juntturassa, ties kuinka kauan ja sitä avattiinkin aina 300 (+ 60 euron parkkisakko.....) euron edestä. Kävimme peitsaamassa satunnaisesti ja hyppimässäkin kehissä, ilon kautta. Ihan jokaisen kehän jälkeen tunsin suunnatonta iloa matkastamme ja saavutuksistamme, Capria oli ilo esittää kaikkine pomppuineen ja haasteineen. Capri ON kaunis ja klassinen whippet, jolla on vaivattomat liikkeet. Minä en pitänyt siitä, että joku halusi himmentää tehtyä, sitä kaikkea mitä olimme läpikäyneet ja tehneet. Todella tehneet.
On ihan varmasti paljonkin koiria, jotka vain tulevat kehään tai maastokilpailuun ja pokkaavat heti "kaiken".
Koiria, jotka ovat luonnonlapsia, lahjakkuuksia, liikkuvat sateessa ja tuulessa varmasti ja kisapaikalla tuskin edes läähättävät suorituksen jälkeen. Sanoisin kuitenkin, että näitä osuu harvoin kohdalle? Toki on omistajia, jotka osaavat heti tehdä kaiken oikein, mutta eiköhän meitä ole useampia, joiden pitää mennä "koira ja oppi kerrallaan", pysähtyä, funtsia, kuunnella viisaampia ja mennä itseensä ja koiraansa. Ja sitten ottaa ne uudet askelmerkit. En pidä siitä, että alkaisimme julistaa jotain ihmeen "rotutyypillistä helppoutta" kehien tai ajamisenkaan suhteen, kun kuitenkin jokainen koira on yksilö ja meiltä omistajilta vaaditaan tuntosarvien pystyssä pitämistä ja hajulla olemista. Kuitenkin minäkin olen opetellut vasta jotain 19:sta koiraa ja "still learning".
Koira ja task kerrallaan.
Olkaa armollisia koirillenne ja itsellenne. Kaikkea ei tarvitse heti eikä viidestoistakaan päivä osata ja ymmärtää. Joskus menee helposti vuosi ja kaksi, hujauksessa, opetellessa toinen toisistanne. Ja se Caprin maastosertti? Niin, se tuli 2,5-vuotiaalle, kypsälle, treenatulle, hyvin valmistetulle ja kuunnellulle koiralle. Jolle myös paljon laulettiin ja jota kehuttiin.
Sanoisin, että teillä on jokaisella käsissänne aarre.
Teidän tulee vain osata avata se.
