Harrastusikkuna on huurussa.

Waudemus wautsimus.
Jos oikein ruvettaisi analyysiä ja ihmiskoetta tekemään, niin olisimmekohan kaikki enemmän ja vähemmän bipolaarisia ja kiikun kaakun? En osaa sanoa ja mietin vielä? Palataan myöhemmin? Anna hetki aikaa miettiä?

Harrastus jumittaa ajoittain ja sitä joutuu joskus funtsimaan ja verrottamaan omia näkökulmiaan kaverien kanssa.
Ihminen nyt vain sattuu peilaamaan itseään muihin. Maailman jännittävintä on tavata ja kohdata ihmisiä, ja tässä ajassa nimenomaan kasvattajia, jotka kyllä miettivät "mitä muut mahtavat ajatella" mutta jättävät sen peilaamisen muille. Kukaan ei ole koskaan valmis - mutta hämmästyttävästi "muut tietävät aina paremmin"?
Vuodet rodussa tuovat mukanaan kriittisyyttä mutta myös avarakatseisuutta ja digitaalinen keittiövaaka saattaa yllättää. Kuten meikäläisen. 

Mitä sitä ei tekisi koiriensa takia?
Omistani Maui on raakaruokinnalla, koska se nyt vain sopii sen masukalle ja olomuodolle parhaiten. Maui on syönyt pentuaikana pelkkää raakaa kotimaassaan Englannissa ja kasvattaja Kathryn sanoikin minulle Manchesterin lentokentällä, että "jaapa, mitä mahtaa tulla kuivamuonan syöttämisestä Finlandiassa"...  
Menin sitten hankkimaan digivaa'an joka paljasti, että Maukun ruoassa on yleensä lihaa n. 330 grammaa ja vihanneksia saman verran. Maukun feivöritsit ovatkin kurkku, porkkana ja broccoli. Hämmästyttävää, kuinka paljon vihannekset painavatkaan. Ja millä intensiteetillä Maukku niitä rouskuttaa.  

Olen siis saanut ilokseni olla jälleen rodun keskiössä ja nimenomaan kasvattajan näkökulmaa kuulemassa, avartamassa ja respekteeraamassa. 
Harva meistä tavallisista harrastajista asettuu hetkeksikään kasvattajan asemaan. Ollaan kyllä nakkelemassa mätiä omenia silloin tällöin jonkun luopion niskaan, joka tohtii astuttaa kaikinpuolin tasapainoisen nartun ILMAN BH-tunnusta. Ja ehkä terveystarkeistakin puuttuu polvet. Aina jonkun mielestä kuitenkin jotain puuttuu. Ja voihan myös olla, että standardit ja yleisesti hyväksytyt rotusabluunat eivät täyty. Jonkun mielestä, taas.

Harrastusikkuna huurtuu, kun aina pitää jotain huohottaa ja ehkä vähän kuumuakin.
Milloin se on kyseenalainen RAJATAPAUSTULOS, milloin epäily. Koskaan ei voi tietää. Ei siitä nolla/aa-yhdistelmästäkään. Elämä yllättää. Kaikki kun voi heittää kuperkeikkaa. Geeneillä on oma elämänsä ja niitä voi olla vaikeaa suitsia. Statistiikka, laskelmat ja odotukset - usein yllättävät. Jopa asiantuntijat. 
Ollaan tässä Emmin ja Antin kanssa kuvattu hiljattain 49 wipatsimiinia kaikista mahdollisista yhdistelmistä. Näyttely + näyttely. Näyttely + rata. Rata + rata. Jne. Mitä ihanimpia wiipokkaita kaikista mahdollisista yhdistelmistä ja linjoista. Kellä on karvaa hieman vähemmän ohimoissa, mutta upea ylälinja. Kellä taas karvaa enemmän, mutta lantion liukumäki. Korvat nousee jollain pystyyn ja joku kyykkää. Mutta miten ihania koiria tulikaan kuvattua! Ja huom, näytelmälinjaiset kyykkäsivät myös, ja olivat vinkuralla...
Ja eräs mäyräkoirakin ihan selällään!
 

Kuvasimme myös naapurin Max-mäyriäisen. 
Tässä järjestämässäni kuvaussessiossa juuri tämä oli parasta.
Antti ratakennel Maxwinistä lähti kahvi- ja pullapalkalla (!) kuvaamaan kahtena lauantaina yhteensä 49 whippetiä - koska hän halusi tukea whippetien terveystutkimusrahastoa - ja Emmi, kiharakarvaihminen, koska hän antaa - ja saa. Mukaan mahtui myös kuvan mäyriäinen, koska oli hyvää tahtoa, aikaa ja mahdollisuus. Juuri näin. 

Kasvattaja kasvattaa - ostaja ostaa.
Muistan joskus 6000 vuotta sitten, kun eräs pitkänlinjan kasvattaja loihe lausui, että "se on aina, että mitä kukakin haluaa" kun hain jotain apuja pennun valintaan. Minullahan ei ollut AAVISTUSTAKAAN, mitä haluan. Hulan kuoltua sinibrindlet pisti silmään ja nyt kutsun Mauia Pirreliksi. Help.

Koirasilmä nyt vain kehittyy vuosien saatossa.
Sitä voi kukin käydä kokeilemassa Suomen Kennelliiton tuomareille tarkoitetussa koirasilmätestissä ja hämmästyä, kuinka siinä koetilanteessa hämääntyy. Itselle hetki sitten selvät suuntaviivat sakkaavat ja neliöstä tulee kuusio ja pitkäkarvaisuudesta saattaa verratessa sileäkarvaisuuteen tulla jopa kiharaa. Silmät myös vievät meitä milloin mihinkin kohtaan koirassa.

Huiman jälkeen omat silmät hakeutuivat herkästi alaleukoihin. Mauin jälkeen lasken hampaita. Balin myötä kurvit nousivat arvoon arvaamattomaan ja Samuin myötä sen asettuminen jaloilleen ilmensi haluamaani tasapainoa. Ja niin edelleen. Kun näet omissasi, näet myös toisissa. 

Kasvattaja on kaiken keskiössä, 24/7.
Kasvattaja määrittää ja hakee haluamansa linjat, tavoitteet, speksit. Me ostajat lähdemme ostamaan omaa pentua ajatellen, että "kun isä on niin komea ja äiti niin luxusluonteinen". 
Jotkut kasvattajat sanovat joskus kasvattavansa "itselleen"; he tekevät yhdistelmän, josta he itse haluaisivat pennun. Toiset yhdistävät "kivan nartun kivaan urokseen" - yhdistelmään, johon he itse uskovat. Kasvattaminen on kaikkea tätä. Uskoa, intuitiota, taidetta, tietoa. 

Meillä on mielestäni rodussa hyvä tilanne siltä osin, että kasvattajat todella pohtivat, puntaroivat ja pähkäilevät.
En tunne yhtään yhdistelmää, joka olisi tehty "naapuruuden perusteella". Tai siksi, että "nyt ostajat haluavat sinistä väriä violetilla hännällä". 
Olen kuullut ihania, eläviä, loputtomia ja liikuttavia tarinoita pitkällisestä pohdinnasta, siitä, että mietitään oman polun ja tien edessä todennäköisyyksiä, variaatioita - ja sitä, että onko oma tie kyllin lavea, monipuolisesti rodun nyansseja kunnioittava ja rotuun kumartava. Ja tämä kasvattajalta, joka on kasvattanut + 30 vuotta. Älköön kukaan koskaan aliarvioiko kasvattajan näkemystä ja rotuun sitoutumista!

 Kasvattajien pohdinnat - jos vain olet valmis kuuntelemaan niitä - on vain merkki siitä, että vaikka on oma pohdinta, intuitio ja polku ja tie, sitä ei kuljeta ja mennä silmälaput silmillä. Halutaan olla rehellisiä ja uskollisia itselle, mutta myös rodulle. Ja sille ostajalle.

Me kaikki rakastamme ja kunnioitamme rotuamme.
Nyt sitä respektiä sinne kasvattajille, jotka punnitsevat hampaat, älteeveet, spondyt, sukurasitteet, rata- ja maastosuoritteet, ajointensiteetit, näyttelytulokset, luonteet, rungon tasapainot, ultrat, kakan koostumukset, ajolinjojen valinnat, ajopään, karvan laadun, lihasten pyöreyden/litteyden, värin, silmien värin, uintihalukkuuden, rätinajogeenin, kuumumisen, lonkat, saalistusinnon, kulmaukset, liikkeet, etupään, takapään, ilmeen, koirapuistokäyttäytymisen, remmiräyhän asteen, laumakäyttäytymisen, tasapainoisen rakenteen, sukusiitosasteen ja - kertoimen, sukukatokertoimen, lonkkaindeksit ja niin edelleen - loputtomiin. Kyllä tässä viidakossa ikkunat huurustuu!

Haittaako huuru, pohdinta ja väittely, vastakkainasettelu.
No ei todellakaan. Huuru kuuluu elämään. Varsinkin tähän vuodenaikaan kun tuulettaminen voi olla pakkasen vuoksi haasteellista. Jos jämähtänyt ikkuna nyt edes suostuu aukeamaan! 

JVG:n sanoja lainatakseni tähän kohtaan Tarkenee-biisistä: "Kaikkee mä oon kuullu, hulluks mua on luultu, muttei mulla pleksit ihan pienest huurru, hommat valkenee"! Asioilla on aina tapana järjestyä ja ennenpitkää kaikki valkenee!

Kiitos Antti ja Emmi antoisasta iltapäivästä valokuvauksen merkeissä - ja kaikille teille, jotka toitte ihania rodun edustajia kuvattavaksemme. Kahdessa kuvauspäivässä kuvasimme yhteensä 49 whippetiä. Ja ihan siksi, että yhdistyksemme järjestää valokuviin perustuvan Virtuaalinäyttelyn!! 

Whippet - mikä ihana tekosyy tehdä ihan kaikkea ja osallistua ihan kaikkeen hassutukseen!

kuvat oma arkisto ja Antti Ruotsalo

Hitsinpimpula - olenko jo puhunut harrastusahdistuksesta?

Eittämättä olen. Mutta aihehan pulpahtaa aina hassunhauskasti vuosien karttuessa esiin, entistä hyökyaaltomaisemmin ja puhurimaisemmin. 

Kyllä se välillä kurkkua kuristaa, kun faktat lyö tiskiin ja otsaan. Harrastusvuosia on enemmän takana, kuin edessä. Toisaalta nykyaika tarjoaa proteiinipatukkaa, broccolia ja kaikkialla vaanivia hyviä antioksidantteja, joten sitä voisi haaveilla juoksuttavansa koiraansa rata-, maasto- ja näytelmäkinkereissä vielä 86-vuotiaana jos suinkin sielu, polvi ja lihaskunto kestää!

Kuten olen aikaisemmin hehkuttanut täällä, on uusien harrastajien taivalta herkullista seurata.
Omat muistot pulpahtavat herkästi esiin, esimerkiksi vaikka se, kuinka kiikutin koiriani eläinlääkärille tämän tästä. Se kuuluu kuvaan ja harrastusuran alkutaipaleeseen. Tosin nykypäivänä lähestytään ensin somea, ennen kuin mennään piipaa Eurodensiaan. Ennenmuinoin saatiin poliklinikkamaksu, haavatyynyt, haavaspray ja tikkaus sadalla mummonmarkalla, nyt pahimmillaan koruompeleista tulee maksaa päivystyslisineen useita satoja euroja. Uusissa harrastajissa on tulevaisuus ja heissä me nyt vain näemme itsemme. Ihan samanlaisia oltiin mekin. Hölmöjä, naiiveja, kyseenalaistettiin ja samalla tiedettiin kaikki. Vaativintahan elämässä on taipua katsomaan itseään peilistä - ja koittaa ymmärtää motiivejaan ja tarkoitusperiään. Useinhan ihmiset tajuavat "kaiken" vasta vuosien päästä. Minä kuulun niihin. Samalla kun herkuttelen ja hekumoin uuden rotuumme tulevan porukan "kustannuksella". "Been there, done that". Haluaisin pitää kädestä kaikkia, opastaa loputtomiin ja kulkea rinnalla. Joskus on pakko olla vain läsnä Messengerissä ja laittaa "peukku". Kaikkea ei voi myötäelää, kaikkea ei voi sanoittaa ja avata. Ei pysty. 

Olen sitä ikäluokkaa, joka syötti koirilleen perunankuoria, ylijäämäkastiketta ja ylipäätään kaikkea sellaista, joka nykyään on KIELLETTY.
Nykyään koiralle ei voi antaa edes broccolia, koska se VOI vaikuttaa koiran masukkaan negatiivishenkisesti. Olen joskus oman ikäluokkani ihmisten kanssa ihmetellyt, kuinka koirat elivät ~ 30 vuotta sitten "ihan hyvää elämää" ilman kaikkia huolia ja murheita, epäilyjä ja kriittisyyttä. Ne kirmasivat kesät mökeillä, karkailivat, saalistivat ja söivät kakkaa, särkiä ja oksia. Nykyäänhän ei voi antaa koiralleen juurikaan mitään. Ainakaan broccolia, kakkaa, särkiä ja oksia. Suklaasta, peuran silmistä ja kananmunankuorista puhumattakaan. Luitakin vain tiistaisin. Raakaa maanantaisin. Öljyä, magnesiumia, pipetillä d-vitamiinia, solariumia, fysioterapiaa, sähköshokkeja ja ivalolaista manaajaa sen sijaan suositellaan viikoittain. 

Aikahan tietysti kultaa muistot, mutta kyllä se kuulkaa ennenvanhaan oli sellaista kiikkustuolimeininkiä.
Koirat olivat koiria ja saivat mellestää ja rellestää ilman naksuttimia ja positiivista vahvistamista. Miten kummassa ne onnistuivat olemaan onnellisia ja elinvoimaisia ilman kaikkea huolta ja murhetta?

Ihan en ole valmis vaipumaan syvälle huolen ja murheen alhoon - onneksi minulla on niin positiivisia ja hauskoja koiriakin, mutta kyllä huolet ovat läsnä. Avaa vain somen ja sieltä "rodun murheet"-ketjun, niin avot! Mutta sinne ei saa mennä uimaan. Eikä sinne saa upota. 

Rodussa kuin rodussa onkin tänä päivänä "todistustaakkaa" ja harrastamiseen on tullut voimakas tulostavoitteellisuus. Pelkkä osallistuminen ja entisten ennätysten lyöminen tai niiden ylläpitäminen ei ole enää mitään. 

Mitä se todistustaakka sitten on?
Osittain kyseessä on varmaan meistä itse kunkin "itse itseensä ottama velvoite" johon kukaan ei meitä tietenkään pakota eikä velvoita, mutta valitettavasti pahimmillaan koemme, että on PAKKO. Vaikka ei ole. Nykyaika asettaa (somen välityksellä) meidän kaikkien luettavaksi ja käsiteltäväksi joidenkin äänekkäimpien ja ilman filtteriä kirjoittavien sangen mustavalkoisia ja joskus syyllistäviäkin kommentteja, joita me joskus kovin yksinään sulattelemme. Jotkut harrastajista omaavat sovittelevan tyylin, toiset rakentavan ja kolmannet syyllistävän. Tässä maastossa me kaikki soudamme, parhaamme mukaan ja yritämme suoriutua. Meillä kaikilla on rakkaat omat kainaloiset nelijalkaiset puikkonokat joiden kaikkia hassutuksia, nyansseja ja kummallisuuksia palvomme, mutta meidän tulee myös kyetä selittämään miksi koiramme hautaa luun. Varsinkin, jos mahdollisesta jalostuskäytöstä puhutaan. Silloin, kun tulin rotuun, oli hyvä tutkia silmät ja siinäpä se melkein olikin. Kolmessakymmenessä harrastusvuodessa on otettu aimoharppauksia siihen, missä nyt ollaan. Silmät, sydänultra, polvet, kyynärät, lonkat, selkä. Ja tämä kaikki - miinus selkä - mielellään kahden vuoden välein. 

Pyrkimys hyvään on kaunis.
Ja siihen tietysti tulee pyrkiä ja panostaa.  Jotenkin vain pelkään, että se itse koira unohtuu tässä yhtälössä? Se, joka tykkää juosta, kykenee siihen, on iloinen päivästä toiseen, hyppii, moikkaa tutut ja tuntemattomat, omaa saalisviettiä myös muovisuikaleisiin, omaksuu kopituksen, ryhmäjuoksun, maastojuoksun salat kaikkine nyansseineen; valitsee parhaat ajolinjat, on innokas ja ketterä, syö hyvin, kakkaa tiukkaa tummaa sikaria, sanoinko jo; on iloinen, häntä heiluu, on kotonaan bussissa, autossa, laivassa, Liettuassa, Latviassa, rannalla, metsässä, hotellihuoneessa, syö hyvin, parhaimmillaan nielee kuusi matokuuria kesässä, pusii lapset, halaa ihmiset, on avoin, suora ja rehellinen, ilmentää rotua, tyyppiä ja siihen päälle menoa ja meininkiä. 
Pahoin pelkään, että Aat ja Nollat astuu jalostusta määrittäviksi tekijöiksi. Missä ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. Samalla kun nostan hattua kaikille niille ajatusmaailmaani avartaneille VANHOILLE kasvattajille, jotka pyrkivät ottamaan kaiken huomioon ja näkemään itse Koiran, kaiken keskiössä. Siellä se möllöttää, viiksikarvat värähdellen, peittää paljon maata alleen, omaa tasapainoiset kulmaukset, tasapainoisen luuston ja luonteen. Ajaakin vielä ja ilmentää rodun käyttötarkoitusta. 

En kadehdi ketään, vaikka olenhan kateellinen.
Kaikille niille, meille ja teille jotka olette rodun keskiössä. Joudutte painimaan ja punnitsemaan oman koiranne jalostusARVOA kaikkien tutkimusten - ja niiden tulosten jälkeen. Jokainen meistä punnitsee asiat ja arvot omaan viitekehykseensä, omaan arvomaailmaansa. Älköön sitä kukaan koskaan väheksykö tai arvottako omaansa vasten. Olen itse menettänyt yhden ystävän oman ahdasmielisyyteni ja kriittisyyteni takia. Meni vuosia ymmärtää se, että mitä tuomitsin toisessa, tuomitsin itseasiassa itsessäni. 

Ehkä haluan myös sanoa, että me kaikki olemme oikeassa.
Olkaa siis uskollisia itsellenne, olkaa kriittisiä mutta myös löysätkää välillä. Kuka meistä on toista enemmän oikeassa, ei kukaan. Me kaikki olemme oikeassa, aina jonkin asian suhteen.

Kaikkein eniten olen vuosien varrella nauttinut ja saanut keskusteluista MUIHIN rotuihin/roturyhmiin ja suosittelen perspektiivin laajennusta, lisäystä ja levennystä kaikille.
Huumori on hyvä pitää matkassa myös. Letkeys, rentous ja löysäranteisuus kaiken kriittisyyden ja paheksunnan keskellä ja lisäksi. Siispä rentoutukaa yhdessä koiranne kanssa. Siihen ei välttämättä tarvita sitä ivalolaista manaajaa eikä edes espoolaista raviaskeljärjestelijää. Voima ja rotu on sinussa ja elinvoima ja rotu on juuri sinun koirassasi!

kuvat oma kuva-albumi ja Eeva Hämäläinen