On aika avautua - ohituksen ulkoistajat.

Ja muut viherpiiperöt, kukkahatut ja sunnuntaikoirapuistoilijat, joille lähes jokainen koiran vietti ja vaisto on hepreaa ja avautumatta. No hätä - mutta älkää jääkö paikalleen!
Tämä juttu on ollut jonossa jo hyvän aikaa - etten sanoisi vuosia. Koin ohituskliimaksin tänään ja tästä lähtee:
kiitän ensinnäkin heti jutun alkuun Lady Manhattanin perhettä, jolta tämän "ohituksen ulkoistamis" -termin nappasin.

On joltisenkin käsittämätöntä minkä verran tuolla kaduilla, turuilla, toreilla, ojissa ja teillä hiihtelee koiraväkeä, joilla ei ole ensimmäistäkään tajua saati hoksotinta ympäristön suhteen saati vastaantulevien koirien/koirakkojen suhteen. Lähdetään lenkille, joka tänä päivänä on yhtäkuin flexi, kännykkä, rattaat ja holtiton koirakaveri muassa. Vastaan tulee toinen koira - tai meikäläinen whippet-viisikon kanssa, ja säännönmukaisesti - siis 98% - tämä flexi+kännykkä+rattaat+holtiton koirakaveri jäävät paikalleen seisomaan.

Jätin kaksi prosenttia vaille.
Koska 2 MUUTA prosenttia jäävät katsomaan maisemia, ohikulkevia busseja, näpräämään kännykkää, selaamaan sen näyttöä, hyppyyttämään koiraansa, kaivamaan nenää, etsimään avaimia tai tuijottamaan lähikoivua.

Yhtäkaikki - he ulkoistavat ohituksen.
On minä, minun koira, kännykkä, koirani ei liiku ja lähikoivu on kaunis. Tehkää te muut, mitä lystäätte tai parhaaksi näette. Mä passaan. 
Tähän asti kuultua:
- Tulkaa vaan, tää on ihan kiltti.
- Tällä on juoksuaika.
- Menkää vaan ohi, tämä ei liiku. (koira on n. 3-kiloinen)
- Ei meitä tarvitse pelätä.
- Katso Rollo, kuinka monta koiraa.

Vastauksiani (ja vastauksia vastauksiini):
- Kaikista pahinta on jäädä paikalleen. Se merkkaa koiralle aina uhkaa, kun seisoo/makaa paikallaan, tämä lauma tästä heti riehaantuu. Koirakielellä jähmettyminen edeltää hyökkäystä.
Vastaus: ?? ÖÖÖ, ää, menkää vaan ohi. Tää ei suostu liikkumaan.
- Mulla on tässä semmoiset 90 kiloa käsissä, sulla on varmaan helpompi mennä tuon yhden kanssa ohi.
Vastaus: ?? ÖÖÖ, ää, tää ei liiku ja höpölöpö sinä ja sun uhkas.

Olen näiden 90 kilon kanssa hyvin orientoitunut väistämään. Se on meillä verissä. Aina, kun siihen on mahdollisuus, sen teen. Aina tuota mahdollisuutta ei ole. Siltikin, kun olemme siellä puskassa, tai sen takana, 3-kiloinen koirakko pysähtyy puskan eteen ja omistaja loihe lausuu (autenttinen tapaus) : Ei meitä tarvitse pelätä, tällä on juoksuaika. Ja/tai: katso Rollo, kuinka monta koiraa.

Kuitenkin tänä päivänä kun kännykkäkulttuuri on mitä on, niin näitä keskelle tietä parkkeeraajia on ihan jonoksi asti. Luuri laulaa, Rollo ja omistaja seisoo - ja keskellä tietä. Siis ihan parkissa. 
Mene siitä nyt ohi, kun Rollo omistajineen omii tien. Rollo ja omistaja ovat tietenkin puhelun lumoissa ja paikalleen seisahtuminen on heille tasan tarkkaan vain paikalleen seisahtumista. Siinä ei viisipäinen ja 90-kiloinen whippetlauma heitä hetkauta, kun tuntuu, etteivät he puhelukuplassaan edes muita näe. Mikäs siinä, puhelu on mielenkiintoinen ja Rollo tuijottaa lokkia, ollaan sitten paikallaan. Mutta äkkiseltään luulisi, että Rollo omistajineen VOISI mennä edes tien sivuun?

Mitä tänään sitten tapahtui?
Olin koirieni kanssa läheisellä niityllä ja menossa kohti ns. t-risteystä; kahta toisiinsa yhtyvää kävelytietä. Kummallakin hiekkatien kaistaleella seisoi lauma. Toisella pätkällä neito kolmen koiran kanssa - joka oli jo tovin tuijotellut meitä taakseen katsoen; varmasti näki, että tullaan. Toisella pätkällä toinen neito, jolla neljä koiraa. Työaamu odotti, oli aikataulua ja kello kävi. Jos olisin lähtenyt heitä ns. tuttuun tapaan väistämään, lenkki olisi pidentynyt n. kilometrillä ja aikataulullisesti se olisi vienyt noin 20 minsaa lisää. Pakko pyrkiä eteenpäin. Menin ensin kohteliaasti seisomaan ko. t-risteyksen sivuun, odottaen heidän liikkeelle lähtöään. (he siis keskustelivat keskenään) Seisoin teiden sivussa hyvän tovin, aika-arvio n. 3 minuuttia. Kun he vain jatkoivat keskusteluaan rabies-rokotteista, huudahdin, että "pitäisi ehtiä töihin". Ei mitään vaikutusta. Jossain vaiheessa sitten toistin toiveeni päästä lenkillä eteenpäin ja kumpainenkin koirakko piti tiukasti paikkansa, toinen seisoi koirineen keskellä tietä (edelleen) toinen sentään meni hiukan tien sivuun. Olin kuitenkin menossa - tai yrittämässä mennä - ohi tämän keskellä tietä seisojan.
Pakko oli sitten reagoida ja käskyttää koiria MARS MARS -komennolla ja yrittää hiihtää ohi. Keskellä tietä seisoja sanoi tässä vaiheessa, että "eikö ihmiset saa jutella"?

Jäin oikein miettimään.
Jotenkin vielä yritän tajuta ja ymmärtää näitä yhden koiran kanssa liikkujia, joilla ei ole LAUMAA, he eivät varmaankaan ymmärrä hölkäsen pölähtämää hihnojen jatkuvasta solmuun menosta; hihnat ovat milloin koirien milloin omistajan haarovälissä. Ja he olettavat 5-päisen lauman olevan/pysyvän 100% hanskassa ja hallinnassa, vaikka heidän Rollonsa kuinka hyökkisi päälle kun neito kännykkä korvalla meitä ohittaa. Koirat laumassa väkisinkin riehaantuvat, yksi haukkuu, yksi pomppii ja kolmas säätää. Reaktio on siis viisinkertainen suhteessa yhden koiran kanssa ohi menevään.
Yhden koiran kanssa liikkuvat ovat pääsääntöisesti jatkuvasti epäuskoisia kuullessaan laumani kokonaispainon, koska koirani ovat ilmeisesti kiloisen näköisiä; heidän mielestään on jatkossakin sopivaa jäädä keskelle tietä, kun 90-kiloinen whippetlauma ohittaa HEIDÄT tuosta vain?
Nyt en kuitenkaan meinannut millään ymmärtää näitä neitoja laumoineen. Keskellä tietä, ja "eikö ihmiset saa jutella", toinen sentään meni tien sivuun, mutta hänen Rollonsa hyökkivät myös meidän ohituksen ajan? Lähellä olisi ollut sivutie, mihin olisi ollut heidän helppo sujahtaa toviksi, mutta ei.
Minä ja minun koirat. Ja minun rabies-rokote -juttuni?

Eivätkö ihmiset saa jutella?
Kuinka älytön kysymys laumalliselta koiraihmiseltä. Nimenomaan pyrin lenkkeillessäni omien koirieni kanssa ESTÄMÄÄN kaiken ympäristön toiminnan. Minulla on valta ja minä olen laki. Minä määrään, mitä saa tehdä. Voi huokaus sentään. Jutelkaa vastakin ja paljon - mutta älkää blokatko reittiä ohittajilta!

Tietenkin jokainen näkee tilanteet omalta kantiltaan. 
Jos itsellä on rauhallinen lauma/koira, mikäs siinä on päivää paistatellessa keskellä tietä, mutta kuinka voi olla (??) että odotetaan ja oletetaan, että 90-kiloinen whippetlauma menee ohi tuosta vain, varsinkin, jos tie on vielä kapea? Olen näissä ohitustilanteissa mm. pudonnut ojaan (!), nivelsiteeni ovat retkahtaneet ja onpa laumanikin riehaantunut siihen malliin, että olemme ohituksen jälkeen selvittäneet hihnoja tyyliin kymmenen minuuttia.

Ai miksen kouluta koiriani - kun sinulla noita ohitusvaikeuksia tuntuu olevan?
Meillä namitetaan! Siirryn automatiikalla tien sivuun ja koirieni peput ovat ohittajaan (ei tuijotusta!) oli se sitten hyppivä Rollo, haukkuva Rollo vai vain rauhallisesti ohi hiihtävä Rollo. No problem. Ongelmia tulee - kun jäädään keskelle tietä seisomaan ja tämän jutun oli tarkoitus käsitellä sitä. MEITÄ ei pitäisi kenelläkään olla hankala ohittaa!

Viime talvena menimme Hevoshaantietä kohti Kehä III:sta. Heppishaantie on siitä ikävä, että vain toisella puolen tietä on kävelytie. Talvella, kun on paljon lunta, kävelytie on vielä erityisen kapea. Vastaan tulee nainen, labradori ja flexi. Lähdemme hyvissä ajoin lumivallien yli ja väistämme ajotielle. Jäämme seisomaan tien reunaan, odottaen, että nainen ja labbis menevät menojaan. Kuinka ollakaan, nainen ja labbis jäävät KOHDALLEMME seisomaan paikalleen ja tuijottamaan meitä. Aikamme siinä tuijotellaan ja sitten huudan kehoitteen: "Menkää vaan, että me päästään täältä ajotieltä pois". Nainen: "Miksi sä menit sinne"?  "No tuota, mulla on tässä tätä laumaa ja paikallaan seisova koira on aina uhka, ja nämä riehaantuvat jne". "Ei se ole mun syy. Miksi sä mulle huudat? Sä et koskaan huuda mun miehelle". Lupasin kyllä huutaa miehellekin tarvittaessa.

Ymmärrän toki - omakohtaista ajattelua.
Rollo haluaa katsoa muita koiria, Rollon omistajalla ei ole kiire, Rollo on utelias ja Rollo haluaa pysähtyä. Mutta sitä en vain voi ymmärtää, että Rollon omistaja on taulapää ja jää seisomaan keskelle tietä - kun näkee (?) että heitä väistetään.

Ihmiset haluavat aina mieluusti tulla kuulluiksi ja nähdyiksi ja huomioonotetuiksi, mutta kun sitä pitäisi osata ohjata ympäristöön päin, niin miten käykään? On vain minä ja minun koira.

Ollaan ohituksen ulkoistajia.
Oikein kirjaimellisesti. Sain Facebook-profiilissani jopa kuulla, että Tuire Kaimion kirjassa ohjeistetaan tähän. (!) Jos on ohituksen kanssa "ongelmia", jää paikalleen. Onkohan Kaimio tullut lainkaan ajatelleeksi, että mitä siitä seuraa? Ohi pyrkii 90 kiloa whippettiä ja minun sitten pitää kiskoa nämä pomppivat lihaskimput ohi tämän 3-kiloisen paikallaan seisojan ja tuijottajan?
Mikset Anita namita niitä ohi? Kyllä niinkin teemme. Sen jälkeen vain meidänkin on pakko seisahtua paikalleen, kun hihnoja on solmussa taas vartin edestä.

Meitä luullaan aggressiivisiksi - minä olen huutaja.
Itseäni tuo lokerointi ei häiritse, mutta koiriani en tohtisi moisella tapaa leimattavan. Väistän, menen puun taakse, ajotielle, puskaan VAIN siksi, että MINULLE ja koirilleni (ynnä hauiksilleni) ohitus olisi helpompi. Mutta miten se voi olla sitä, kun ohitettava jää paikalleen? Seisahtuu, jää tuijottamaan ja maahan makaamaan? Onpa tietenkin niitäkin, joilla se Rollo lähtee ihan lapasesta. Pääsee irti, tulee hyökkimään ja omistaja sitten "vain" toteaa, että "Rollo on vähän omapäinen". Mitään anteeksipyyntöjä näissä tilanteissa ei ole tullut, eikä ole kysytty, että "kävikö kuinkaan"?
Lukuisia ovat myös ne ohitustilanteet, joissa omistajalla on täysi työ oman yhden Rollonsa kanssa. Näissä yhteyksissä jaksan aina ihmetellä sitä, että omistajalla Rolloineen olisi ollut tien sivu, mihin väistää - meillä ei - mutta he tulevat päin kymmenen metrin flexissä juoksujalkaa.

Haluaisin niin kovin, että ihmiset ymmärtäisivät, että koirien kanssa sattuu ja tapahtuu. Koirat elävät omassa vietti- ja vaistomaailmassaan ja yhden koiran kanssa liikkuminen ja eläminen on aina aika kaukana laumallisen koirakon elämästä. Haluaisin, että siinä missä meistä jokainen haluaa tulla huomioiduksi, jokainen soisi sen saman toivomansa huomion myös muille. Kun jäädään keskelle tietä seisoksimaan, ymmärretään, että ympäristöstä VOI tulla ja SAA tulla kommenttia - on ohittajia, joiden ohitustilannetta saa ja voi yrittää vaikka helpottaa.
Yritetään nähdä tilanne ja tilanteet myös sen toisen kantilta. Jollei siihen ole kykyä, myötäelämistä ja ymmärrystä - yritetään hankkia se. Minä ja minun koira - on myös sinä ja sinun koira/koirat. Yhdessä liikumme ja kuljemme tuolla kaikki ja kaikki haluamme varmasti myös mennä eteenpäin?
Minulla ei ole mitään vastaan - päinvastoin - väistää, teen sen mielelläni, koska se yksinkertaisesti on meille helpompaa - myös hauikseni pitävät siitä. Miten jos sinulla on se tienpätkä vieressä, johon mennä toviksi, voisitko Sinä mennä keskeltä tietä hetkeksi sivuun? Jollet, ja itselläsikin on koirasi kanssa hankaluuksia, voitko namittaa oman koirasi ohituksemme ajaksi, sen sijaan, että Rollosi hyökkii päällemme meidän ohituksen ajan?

Loppukommenttina tähän avautumiseen se, että olemme asuneet täällä sangen koirapitoisessa Hakunilassa nyt 4 vuotta. Tämän ajanjakson aikana meitä on väistetty/annettu väylää ehkä 5 kertaa. Jokaisella kerralla olen huikannut kiitoksen.

Ympäristö huomioonottaen - Väistämisiin.

Kuvituskuvat (oma 1g-kansio) eivät suoranaisesti liity juttuun. 

Olihan sitä silmää - mutta ei tarpeeksi.

SKL järjesti meille tuomariksi pyrkineille ja silmätestin reputtaneille/tuloksiansa

tarkistamaan halunneille loistavan palautepalaverin Klaukkalassa 19.9. torstaina.

Meitä oli paikalla 21 kokelasta, osa silmätestin läpipäässeitä, osa silmätestin reputtaneita.
Kun Juha Kares ilmoitti heti alussa tilaisuuden kestoksi ruhtinaalliset kolme tuntia, olin otettu siitä jakamisesta ja tietotulvasta, mitä meille haluttiin antaa. Ei siis pelkkää omien tuloksiensa tarkastamista, vaan koirat käytiin ensin hyvin yksityiskohtaisesti läpi. Koirathan vaihtelivat kumpanakin viikonloppuna jonkin verran ja esim. pointtereita oli ollut kaksin kappalein; kumpaisellekin kuvailu oli myös erilainen.

Pian oli selvää, että kuvailussa tuli kiinnittää huomiota koirissa olleisiin huomattaviin ja/tai näkyviin erityispiirteisiin.
Osa - tai jotkut - kokelaista olivat esimerkiksi kirjoittaneet kuvailun alkuun kolmekin lausetta pelkkää väriä tai karvanlaatua. "Musta väri menee koiran lanteeseen asti, jossa se muuttuu ruskeaksi...", "Selässä karva on kolme senttiä pitkää, hännässä n. kuusi ja housuissa n. seitsemän senttimetriä pitkää".

Miksette nähneet ilmiselviä asioita?
Tai sitten - mitä voin omalta kohdaltani sanoa - tyydyin liiaksi peruskuvailuun, enkä esimerkiksi jostain syystä (!) kuvannut pointterin ilmiselvää voimakasta otsapengertä?

Pölisin toki päästä yhtä ja toista, mutta ohi otsapenkereen? Epäonnekseni huomasin myös jättäneeni rintakehät melkolailla huomiotta, etuasentoiset lavat olivat menneet "ohi" ja suurimpana järkytyksenä pidän sitä, että sain tiibetinterrierin kuvailusta kaikki 0 pistettä!

Paljon oli kuulema annettu anteeksi.
Jos kuvasi edes sinne päin; griffonin todella kapean alaleuan edes jotenkin huomioiden, sai pisteen. Jollei alaleuasta sanonut yhtään mitään - oli lähellä sokeaa. Miten skotin ylälinjasta on saanut suoran? Jollei ylälinjaa näe kaarevana, silmälasit lienee aika uusia.
Rotujen tunnistamattomuutta ihmeteltiin kovin. Aika perusrotuja esillä oli, melkoista hilpeyttä lienee tarkistavat tuomarit keskenään kokeneet, kun sileäkarvainen collie oli ollut joissain papereissa "vinttikoira" - oliko muuten pointteriakin vinttikoiraksi luultu?!  Beagle oli sanottu dreeveriksi ja niin edelleen. Erikseen tuotiinkin esiin sitä, että yksi näkökulma tuomariksi pyrkivällä - jota on syytä kehittää ja tuoda esiin - on se, ettei tunnista vain omaa rotuaan tai rotuja omasta roturyhmästään. Viesti, jonka antaa tietämättömyydellä tässä tapauksessa on se, ettei "muut kuin oma rotu kiinnosta".

Peruskuvailu ei siis riitä.
On osattava nähdä kunkin koirayksilön erityispiirteet. Onko sillä esim. litteä ja kevyt luusto, käyrät etujalat, nosteleeko se jalkojaan liikkeessä, liikkuuko leveästi, onko se lihava, onko sillä pieni pää tai erityisen vaaleat silmät.
Karkeasti ottaen voisi sanoa, että ei kannata kuvailla koiraa niillä kolmella karvanpituus/värilauseella ja sitten neliömäinen, keskivahvaluustoinen, keskipitkäkaulainen, pitkä lanne ja lyhyt lantio. Mieluummin keskittyy niihin ilmeisiin pääpointteihin, ehkäpä tähän tapaan: Erittäin pitkäkarvainen, neliöstä ulkona (korkeuttaan pidempi), pieni pää ja erittäin lyhyt kuono-osa, olematon alaleuka, voimakas alapurenta, litteä- ja kevytluinen, lyhyt rintalasta, nostelee etujalkojaan liikkeessä.
Tämä siis karkea esimerkki.
Jokatapauksessa on syytä tietää/muistaa, että kaikissa yksilöissä on omat erityispiirteensä ja juuri NE tulee huomata!

Miinusta ei pitkistä kuvailuista tullut.
"Takahuonetta" kuulema informoitiin aina kaikesta mahdollisesta tapahtuneesta ja tapahtuvasta. Oli kerrottu, että eräällä kokelaalla loppui tila kesken (minä!), ja hänelle oli sanottu, että voi jatkaa paperin taakse.

Kun kaikki eri koirayksilöt oli käyty ensin kertaalleen kalvoilla läpi - ja keskusteltu mitä pitää tai olisi pitänyt sanoa, mentiin erikseen dalmatialaisiin. Saimme nähdä tuomarien tekemän rivin kuvana - ja kuulla erään koiran kohdalla "synninpäästön" siitä, että sille hyväksyttiin kaikki arvosanat välillä ERI-HYL. Itselläni ko. koira sai H:n. Kaikki dalmisten malliarvostelut käytiin myös kalvoilla erikseen läpi.
Jälleen saimme kuulla, että esim. pigmenttipuutoksia PITI huomata (huomasin!), huono karva tuli huomata, peitsaaminen jne. Tässä karttakeppiä sormille; huomasin eräällä koiralla karvapuutoksen tassuissa - en kirjoittanut sitä.
Painotus silmätesti- ja dalmispäivien välillä oli 50-50.
Silmätestin keskiarvopisteet olivat olleet melko alhaiset, 20. Itselläni tuo ylittyi 6,5 pisteellä, eli lauantain saaliini oli 26,5 pistettä.

Mennäänpä seuraavaksi pisteisiin lauantain osalta.
Collien maksimipisteet 9 - omat pisteeni 5
Pointteri 7,5 - 6
Beagle 7,5 - 4,5
Borderi 9 - 4
Griffon 10 - 7
Tiibetinterrieri 7 - 0 (häpeä!!)

Kokelaiden saamat keskiarvopisteet koirille menivät seuraavasti:
Collie 4,3, pointteri 2,9, beagle 4,5, tibbe 1,6 (oli siis ollut selvästi vaikea muillekin!), borderi 3,1 ja griffoni 4,1. Olin kuitenkin hienosti (!?) keskiarvojen yläpuolella. Ainakin joidenkin koirien kohdalla.

Ihan en äkkiä käsitä, kuinka tibbe nyt noin meni. Mutta nähty mikä nähty - ei siis oikein yhtikäs mitään. Tai juu, olihan paperissa tarinaa, mutta nollan edestä.
Sain sentään Karekselta kaurakeksin, koska olin nähnyt pointterin lyhyen rintalastan! Muutamassa kohtaa omia kuvailuja lukiessani hihkuin liki nyrkkiä pöytään takoen JES ja JES - ja sitten taas tibben kuvailua lukiessani pyyhin melkein kyyneleitä.

Dalmiksista sai kaikista 10 pistettä kustakin. Minulla koirat menivät sunnuntaina seuraavasti pisteiden osalta:
Dalmis 1 maksimi 10 - omat pisteet 5
Dalmis 2 10 - 5,5
Dalmis 3 10 - 5
Dalmis 4 10 - 6,5
Dalmis 5 10 - 7,5

Tarkistuslaskenta toi minulle yhden lisäpisteen - kokonaispistemäärä 56, mutta vähennyksiä esim. tuli, jollei handlereita älynnyt kiittää, kaikkia koiria nostaa pöydälle, dalmisten järjestys oli eri kuin tuomareilla. Miinus yksi piste sieltä ja toinen täältä. En kyllä ole edes ihan varma, -muistaakseni kiitin, mutta en ehkä kaikkia? Lisäksi tibbe ja beagle jäivät minulta nostamatta pöydälle.
Kannattaa miettiä, miksi ne pöydät kehissä on?

Pisteiden osalta - itselleni hieman yllättäen - olin ollut sunnuntaina parempi, yhteissaalis 29,5 pistettä. 
Jos ja jos. Jos olisin nähnyt tibben karvojen alle edes neljän pisteen verran, nostanut sen ja beaglen pöydälle, kiittänyt handlereita (kaikkia) ja pannut dalmikset oikeaan riviin - niin....

Lopuksi saimme kaikki käydä omat vastauksemme läpi ja kolmen tunnin korvien kuumottamisen jälkeen lähdimme kaikki kurvailemaan kotiin.

Palautepalaveri oli todella hienosti vedetty ja järjestetty. 
Hieman - ihan inan - hampaankoloon jäi, koska "varvasahdas" -sanaa ei saa käyttää. Hö. Pitää sanoa leveä edestä (jos koira sitä on) ja kenties "koira kääntää tassujaan sisäänpäin". Tunnelma oli tiivis, hyviä kysymyksiä esitettiin ja niihin myös perusteellisesti vastattiin.

Jäin sitten vain miettimään sitä, että kuinka moni testiin menee luullen tietävänsä ja osaavansa enemmän kuin tietää ja osaa? Asiahan on kovin inhimillinen, enkä tätä tuo mitenkään sormella osoittaen esiin, koska jos sormella nyt lähtee ketään osoittelemaankaan, niin kolme sormea osoittaa aina itseen. Olen joka ikisestä pisteestäni liki liikuttavan iloinen ja häpeän syvästi tehtyjä mokia. Koskaan ei ole valmis - vaikka edessä olisi dalmis. Leikin nyt Cheekiä. Hymiö.

Parhaani varmasti ihan jokainen teki oman osaamisensa rajoissa, jotkut ne jopa ylittäen ja osa liikkuen niillä rajoilla - kiikunkaakun. On oltava nöyrä, katsottava peiliin ja opeteltava keskittymään olennaiseen ja näkemään jokaisen koirayksilön erityispiirteet - ne silmiinpistävät, jotka silmätestissä PITÄÄ nähdä.

Kuvailu on periaatteessa yksinkertaista, "kerrot vain, mitä näet", mutta näetkö SEN tai NE asiat, jotka sinun silmätesti läpi päästäksesi tulee nähdä? Itsekin luulin, että kuvailupäivä menee ja meni paremmin. No eipäs mennytkään, vaan dalmispäivä!

Syvästi kiitollisena ja iloisena siitä, että olin osallisena tässä "ruljanssissa" ja uskallanpa vielä lopuksi kehua itseäni - kuka sen kissan hännän nostaa, jollei kissa itse - hävetä ei tarvitse, päinvastoin, iloitsen omasta osaamisestani, joka ei tällä kertaa ihan riittänyt. Väitän kuitenkin sitkeästi olevani realisti. Tiesin omat rajani ainakin jossain määrin, harjoitellut ja opiskellut olin, mutta:

Mikään ei lopu, opiskelu ja SILMÄILY jatkukoon, toivottavasti opittu syvenee, aukenee lisää ja tulee uusia oivalluksia - paljon!


Kuvituskuvat:
Allekirjoittanut kuvattuna Messukeskuksen kehän laidalla - samalla ilmeellä olin varmasti silmätestissäkin
Pointterin pää - ja otsapenger - Googlen kuvahaku Tunturisuden koiralinkit

Huiman diagnoosi.

Muutamat teistä ovatkin saaneet kesän aikana kuulla huolestani Huiman suhteen. Todella pitkään saatiin diagnoosia odottaa, koska tutkimuspolku sinällään on ollut pitkä.

Noin 2-3 viikkoa Balin kotiin tulon jälkeen alkoi Huima röhiä öisin. Tuolloin on ollut huhtikuun loppu-toukokuun alkupuoli, tarkkaa aikaa ei ole muistissa.
24.5. Huimalta tutkittiin ensimmäisenä keuhkomadot - tulos negatiivinen.

20.6. Huima kuvattiin ja veri tutkittiin laajalti Karvakamuissa. Eosinofiilit ovat tällöin olleet 12,8 %, allergiaa ei kuitenkaan epäilty. Keuhkokuvalöydös oli minimaalinen, Huima sai Doxisykliini-kuurin. Epäily oli pitkittynyt kennelyskä.
Veriarvot olivat kauttaaltaan hyvät, ellei jopa erinomaiset.

Huima söi jossain vaiheessa myös nenäpunkkilääkityksen - sitäkin siis kokeiltiin kun kaikenlaista epäilyä oli mistä vaiva voisi johtua.
Yskä oli koko ajan kovin "mielenkiintoista". Sitä oli ja ei ollut, kuitenkin lähinnä öisin. Yskä oli sellaista käkimistä, koira käki, yskäisi limaa suuhun/maahan ja söi sen. Ja takaisin nukkumaan. Joskus se yski öisin vartin välein, joskus 1-2 kertaa yössä, joskus ei ollenkaan. Yskä oli kovimmillaan ehkä 1,5-2 kuukautta sitten, oli pari-kolme erittäin pahan kuuloista yötä, sitten yskä alkoi hiipua. Satunnaisesti Huima köhi myös aamuisin, mutta päiväsaikaan, liikunnan jälkeen, juoksemisen jälkeen - ei mitään.

Olimme pitkään "jonossa" Viikkiin tähystykseen, koska Viikin tähystyslaite sanoi jossain vaiheessa riks ja raks ja raha-asioitakin piti järjestellä. Kaikenkaikkiaan Huiman tutkimukset ovat tulleet maksamaan reilun 1000 euroa. Kaikki te, joilla on mahdollisuus ottaa vakuutus, ottakaa se. Sääli (?!) että vakuutuksien yleistymisen jälkeen, niitä varmasti paljon ihmisillä on, ovat myös hinnat ell-asemilla olleet kovassa nousussa. Päivään sanominen on jo 70 euroa ja toimenpide, pkl- ynnä muut siteen pakkauksesta ottomaksut tekevät sitten 100 euroa päälle. Auta armias, jos joudutaan röntgeniä tai labroja ottamaan, ultran esille ottamisesta puhumattakaan, kaikki vähintään 70-100 euroa/kpl.

Mutta minkäs teet. Tutkittava on.
Pääsimme 27.8. vihdoin Viikkiin digitaaliseen röntgeniin ja valtimoverinäytteen ottoon - tähystysmachine oli edelleen kaput.

Yleistutkimuksessa Huiman hengitysäänet ja hengitystyyppi todettiin normaaleiksi. Kuumetta tai sierainvuotoa ei ollut. Huima ei yskinyt spontaanisti eikä provokaatiossa. Verinäytteistä tutkittiin vain peruselinarvot, sillä verenkuva oli tutkittu lähettävällä eläinlääkärillä. Peruselinarvot (maksa- ja munuaisarvot, proteiini, albumiini, veren sokeri ja elektrolyytit) olivat normaalit. 
Valtimoveren happiosapaine oli lievästi laskenut (88 mmHg, normaalisti 90-100 mmHg), myös niin sanottu verialveolierotus (happiosapaineen ero keuhkorakkulan ja verisuonen välillä) oli lievästi noussut (28 mmHg, normaalisti alle 20 mmHg). Muutokset kertovat siitä, että Huiman keuhkosairaus vaikuttaa lievästi veren hapettumiseen. Muutos on kuitenkin lievä, eikä Huimalla ole hapenpuutetta.
Alustavassa röntgenkuvan tarkastelussa vaikuttaa siltä, että keuhkoissa on kauttaaltaan lievästi lisääntynyttä ns. bronkointerstitielliä tiiviyttä (eli keuhkoputket erottuvat tavallista selvemmin, samoin itse keuhkokudos).

17.8. Huiman keuhkot tähystettiin Viikissä.

Proteiini ja urea normaalit, hematokriitti hieman koholla (64, viitearvo 37-55), korkea hematokriitti on normaalia rodulle.
Nielussa ei eritteitä eikä turvotusta. Henkitorvi rakenteeltaan normaali, henkitorven alussa hieman limaa. Keuhkoputkien rakenne normaali. Keuhkoputkien limakalvo tasainen. Keuhkoputkissa vähän limaa. Muutokset ovat lieviä.

Huiman huuhtelunäyte meni laboratorioon epäilyllä: bordetella bakteeri. Kasvua ei kuitenkaan ollut, bakteerin(ien) osalta näyte negatiivinen.
Ikävä kyllä diagnoosi on allergiaperäinen. Eosinofiilit olivat näytteessä 27,7 %, normaalisti ne ovat alle 7 %. Tässä yhteydessä hieman ihmettelen Karvakamujen veridiagnoosia, koska silloin minulle ei puhuttu mahdollisesta allergiasta, päin vastoin em. diagnoosi ikäänkuin suljettiin pois?

Saamani loppulausunto 20.9.:

Huimalla todettiin lievä pulmonaalinen eosinofilia, eli eosinofiilinen keuhkotulehdus. Oletetaan, että sairaus on yliherkkyysperäinen, mutta suinkaan aina yliherkkyyden aiheuttajaa ei löydy. Tällöin sairautta kutsutaan idiopaattiseksi eli sellaiseksi, jonka aiheuttajaa ei tiedetä.Yleensä sairastuneet koirat ovat nuoria tai keski-ikäisiä.
Pulmonaalista eosinofiliaa hoidetaan kortisonilla. Kaikki koirat eivät suinkaan tarvitse elinikäistä lääkitystä.

Yhdessä hoitavan ell:n kanssa näimme yhteneväisyyttä ajankohdan puolesta siitepölyihin. Tämä on vain olettamus. Ajallisesti vaiva sopisi, koska se on nyt n. 1,5 kk ollut voimakkaasti hiipumassa ja yöt ovat olleet jo viikkokausia yskättömiä. Lisäksi täysin yskättömiä aamujakin on ollut jo useampia peräkkäin. Tätä kirjoittaessa täysin yskätöntä aikaa on ollut n. viikko.

Jäämme nyt yhdessä Huiman kanssa seuraamaan tilannetta ja tässä yhteydessä kiitän teitä kaikkia, jotka olette tukeneet meitä tällä pitkällä ja kinkkisellä tiellä. Koko ajanhan olen Huimaa pitänyt "terveenä", koska veri- ym. arvot ovat olleet normaaleja tai peräti hienoja. Olenhan minäkin allergikko, mutta mielestäni terve. :) Olen saanut paljon apua ja myötäelämistä - siitä iso kiitos mukaville whippetharrastajille! Meissä on voimaa!
Lisäksi olen saanut apua tutkimuskuluihin, kiitos Susan ja Olli ja oma äiti - mitä olisinkaan tehnyt ilman teitä, koska Hulan poismeno vavisutti ei vain mieltä vaan myös lompakkoa monta, monta kuukautta. Lemmikit ovat niin ihania monin tavoin mutta kun jotain sattuu ja tapahtuu huoli on suuri ja myönnettäköön, että tämä asia on stressannut minua valtavasti.
Onneksi vaiva kuitenkin on LIEVÄ ja Huima on kaikin mahdollisin tavoin oma ihana itsensä enkä osaa pitää sitä millään tavoin sairaana.

Viikissä on olemassa tutkimusryhmä pulmonaalista eosinofiliaa sairastaville koirille, ja olenkin laittanut jo tutkimuksen vetäjälle kyselyn pääsisikö Huima mukaan. 
Prednisolonilla - suun kautta - nyt aloitellaan, lääkityksen pituudesta ja annostuksesta minulla ei ole vielä tietoa, sillä ell:n soittaessa hän vielä sanoi, että "täytyy nyt laskea ja katsoa, mihin annostukseen päädyn". Huomenna apteekissa sitten selviää. Usemman viikon kuuri kuitenkin tulee ja noin kolmen kuukauden kuluttua olisi kontrolli (uusi huuhtelunäytteen otto) ja harras toiveeni olisi, että Huima ryhmään pääsisi, koska uusi tähystys + labrat olisivat jopa ilmaisia (!), toki jotain tarvike- ym. maksuja tulee.

Vaivaa siis tavataan koirilla ja ell:n mukaan on olemassa oikein rotuja, joilla tätä voisi sanoa jopa yleiseksi tai rodulle ominaiseksi vaivaksi. Whippet ei näiden rotujen joukossa ole.
Sokerina pohjalla: on MAHDOLLISUUS, että Huimalla yskä loppuu kokonaan, alkaa keväällä (?) uudelleen tai sitä ei koskaan enää tule. Tätä nyt sitten jännitellään viimeistään ensi keväänä ja raportoin toki lisää, jos raportoitavaa ilmenee.

Kiitos myös ell Jenni Ranki ja Huimaa hoitanut ell Henna P Laurila
jutussa olevat sitaatit Henna Laurilan diagnooseista

MUSH on uudistunut - hae ilmainen ateria!

Hulan menehdyttyä viime joulukuussa palasimme aikalailla takaisin kuivamuonan pariin. Toki sotken nappuloiden joukkoon edelleen aina jotain ylläreitä, mitä milloinkin. Myös riisijauheliha- tai riisikalapuuroa silloin tällöin keitellään.

Viimeaikoina olen sitten pyöritellyt raakaruokintaa taas mielessäni. MUSH on lanseerannut kokonaan uuden ruokasarjan ja ollut jälleen näkyvästi barffauksen puolesta esillä.

 HAE ILMAINEN MUSH B.A.R.F. VAISTO -ATERIA!

Mustissa ja Mirrissä katselin jo näitä heidän merkkejään; raakaruoka näyttäisi siirtyneen pötköistä pusseihin. Hinnat myös näyttäisivät aikalailla pompsahtaneen. Jää nähtäväksi, mihin tässä tapauksessa Balin kohdalla päädyn. Liekö se, että olen kokeillut hänen kanssaan monenmoista ruokaa, saanut masun aika-ajoin sekaisin? Penturuoasta pois siirtyminen ei ole sujunut ihan silirimpsistä vain.

Yritin löytää "syytä" raakaruoan muokkaamiseen palleroiksi, ja en ole ainakaan sitä vielä selvittänyt. 500 gramman jauhelihapötkö maksoi edullisimmillaan lähemmäksi 1,50 euroa kuin kahta euroa. Jokatapauksessa myös pötköjen hinnat ovat nousseet. Nyt ne ovat liki kahta euroa, ja ylikin. Sensijaan M & M:ssä (MUSHIN kampanjamateriaalista en löydä tuotteiden hintoja) nämä heidän palleropussinsa olivat viiden euron kieppeillä. Muistan pusseja puristellessani (!) sen, että minun teki mieli ostaa sellainen/sellaisia kokeeksi, mutta hinta - jälleen - määräsi sen, että pussi palautui pakastealtaaseen. Viidellä palleropussilla (4,5 kg) kun saa jo 15 kg kuivamuonaa!

En ole siis ihan varma uuden/uusien MUSH -tuotteiden kohdeyleisöstä. En ole missään vielä tuotetta nähnyt, pyöritellyt VAISTO-ateriapussia kätösissäni tai nähnyt markkinointimateriaalia, jossa "kerrottaisi tuotteen tarina". Ehkä tuotteessa tai tuotteella on haettu ruokinnan helppoutta ja vaivattomuutta - olivathan ne pakastepötköt vähän hankalia. Mutta eivät ne nyt NIIN hankalia olleet!
900 gramman pussi olisi vajaa 2 ruokintakertaa Balin tapauksessa. Kuukausittaisen ruokinnan hinnaksi tulisi siten n. 75 euroa.

Aion kuitenkin kokeilla ateriaa ja kirjoittaa siitä lisää kokemuksia tänne. Ruokinta-asiat ovat Kenzolassa ehdottoman kiinnostavia ja jos jollain koirulilla masuasiat ovat erityisen esillä, alkaa sitä välittömästi miettiä vaihtoehtoisia ruokintatapoja.

Kokeillaanko yhdessä? Kuvan alla on linkki sivulle, josta löydät ohjeet ilmaisen kokeiluaterian lunastamiseen.
Tässä linkki vielä uudelleen: KLIK

Bali hyödyntää viimeisetkin auringon säteet!

Pienenpieni Bali, Pendahr Fred Perry osaa nauttia lämmöstä. Sen tapana on etsiytyä AINA aurinkoon ja se saattaa seistä hyvinkin surkean näköisenä pihalaatoituksella kaikin tavoin huomiota tavoitellen; TUOKAA PETEJÄ!

Koirapedit on otettava päivän päätteeksi aina maasta, laudoitukselta ja betonilta pois, ne kun olisivat muuten taivasalla. Aina en sitten huomaa niitä levitellä, mutta Bali kyllä asiasta huomauttaa.
Kun sitten avaan pihan jakajaportin, se menee oikein seisomaan aurinkokohtaan; TÄHÄN, kiitos. Ja muodostaa heti auringonpalvontapositionin vihdoin saamalleen pedille.
Tällaisissa tunnelmissa Bali paistatteli päivää 3.9.2013:

Äiti, tuleehan aurinkoa taas huomenna? :)

Champion nr 11!

11.8.2013 far away in Australia, Rayne, Taejaan Set Fire To The Rain (Ch Twyborn Philadelphia x Ch Rushdale Kizmai) become an Australian Champion!

Rayne is bred by Molly Rule-Steele, Taejaan, and is loved and beautifully handled by Sonia Turay.

We couldn't be more proud.
Rayne is 11th champion sired by Ch Twyborn Philadelphia.


Keep up the good work!


Beautiful pic by Pauline Oliver

Tunnelmia ja turinoita silmätestin jälkeen.

Eräs ajanjakso sai tänään päätöksensä, mutta tavallaan ovi jäi myös rakoselleen.

Jää nähtäväksi, vieläkö voin yrittää sujahtaa ovesta vai sulkeutuuko se kokonaan. Minulta on kuitenkin pyydetty tätäKIN kirjoitusta ja mielelläni sen kirjoitan ja avaan hieman tapahtunutta. Alla kertomani on täysin omaa tulkintaani ja omia ajatuksiani - ne eivät siis perustu kouluttajien kertomaan vaan omaan kokemukseeni ja siihen, miten minä asiat ymmärsin ja oivalsin. Tai jätin oivaltamatta.

31.8. Koirasilmätestiosuus. 
Tuo paljon etukäteisväritetty, hehkutettu ja peloteltu koe. Jos ajatellaan, missä olin noin pari vuotta sitten asian suhteen; neuvona likipitäen vain "kuvaat mitä näet" niin loppujen lopuksi testi oli aikalailla kaikkea muuta tai ainakin paljon, paljon enemmän.
Olin tehnyt useita harjoituksia omaan 1g-kuvakansiooni KUVISTA, mikä on tietenkin hyvin erilaista kuin "oikean" koiran kuvaaminen. Etukäteisohjeet siitä, että "kerrot vain, onko koiralla pitkä vai lyhyt pää" ei sekään nyt yksinkertaisuudessaan ihan riitä.
Kävin pääsiäisen aikaan täpötäyden valmentavan kurssin, jossa meitä siis valmennettiin tulevaan silmätestiin. Kurssi oli ääriään myöten täynnä ja ensimmäiset 1,5 tuntia tuntui haaskautuvan peruskysymyksien äärellä. Hermostuneet kurssilaiset kysyivät kiperiä kysymyksiä liittyen tulevan kurssin kestoon, miten saada laajennusoikeus ja sitten jaariteltiinkin pitkät tovit siitä, oliko jonkin koiran kyynärät ulkokierteiset vaiko ei.

Kuvasimme 12 koiraa ja kuten olen aiemmin kertonut, kokemus oli liki huumaava. Vallan tuntui siltä, että olisi ajanut vuoristoradan kuudesti peräkkäin ja viettänyt päälle viikon Ibizalla.
Kokelaita oli joka suunnalla, ja varsinkin koiran edessä, takana ja sivulla. Oma käsitys siitä, missä järjestyksessä koiran kuvaa, ei vain voinut toteutua. Yritin ehkä kuvata runkoa seuraavaksi, mutta kaikki mitä näit kokelaiden takaa, oli tyyliä kirsu tai häntä. Yht' äkkiä koko koira näkyikin, mutta aika päättyi.

Kirjasit kiireenvilkkaa ylös sen, mitä kouluttajat sanoivat:
"Erittäin korkearaajainen, keskikokoinen ja keskivahvaluustoinen. Pitkä pää, jossa mantelinmuotoiset silmät. (toisen kouluttajan sivukommentti: pyöreät. Sitten hieman kiistelyä silmien muodosta) Keskipitkä kaula, keskipitkä selkä" jne.
Aloit opetella kokoja, suhteellisia kokoja (sitä ei muuten koskaan selitetty, mutta sillä ilmeisesti tarkoitettiin kokoja kontra keskivertokoira). Ai mikä se keskivertokoira on? Esim. dalmatiankoira ja suomenajokoira. Jos vertaat griffonia dalmatialaiseen; kirjoita: keskikokoa pienempi, pienikokoinen.
Jossain vaiheessa sitten kävin läpi kaikki koulutuksessa olleet rodut ja tein omat kuvailut uudelleen, vertasin vanhoihin kuvailuihin ja myös kouluttajien kuvailuihin. Hyvältä vaikutti. Koot, mittasuhteet jne. menivät kivasti yksiin ja tuntumaa oli. 

Luuletko/luulitko, että tällä pääsee läpi?
Itse kuvailupäivä oli tietenkin aurinkoinen ja lupaava. Jännitin lähinnä rotujen tuntemusta, entä jos siellä on jokin turkaisen vaikea molossi, jota en edes tunnista? Entäpä jos siellä on joku tuhannen vaikea terrieri, norfolk tai norwich? Joista muuten tein erityisen muistisäännön jälleen repertuaariini; norfolk lausutaan matalana (korvat ovat alhaalla) ja NORWICH innostuen ja huutamalla; siis korvat ovat ylhäällä!

Muutoin minusta lähinnä tuntui, että ajelen match-showhun. En jotenkin osannut jännittää, ainahan menen kaikkialle ja kaikkeen vähän niin kuin soitellen sotaan -mentaliteetilla. Menee miten menee -teen parhaani.
No, hienosti kävi rotujen tunnistuksen suhteen, tunnistin kaikki kuusi.
Epäonnekseni (?) menin heti taaimmaiseen kehään, jossa oli tibbe. Ensimmäiseksi kysyin valvojalta, että "onko tämä pöytärotu" (varautukaa siihen, että kaikki opittu ja tiedetty pyyhkiytyy kovalevyltä heti kokeen alussa, tottakai tibbe on pöytärotu) johon valvoja sanoi "se sinun pitää itse tietää". Eikä tämä ollut edes ainoa källi.
Olinhan tehnyt USEITA kuvailuja kellon kanssa ja saanut koirat kuvailtua hyvinkin alle kolmen minuutin. Nyt kuitenkin oli ruhtinaalliset 15 minuuttia aikaa/koira ja mukaan annettiin vieläpä lunttilappu, jossa oli ranskalaisin viivoin KOKO koira alaleukoineen, silmineen, purentoineen ja otsapenkereineen. OI AUVOA! Kun vielä siellä tibbekehässä kysyin valvojalta: "apua, paperi loppuu, mitä mä nyt teen" ja valvoja ystävällisesti siihen "kirjoita paperin takapuolelle" niin minähän kirjoitin. Toisinsanoen kirjoitin sitten ihan joka koirasta enemmän kuin lääkäri määrää, eli 1,5-2 sivua.

Yht'äkkiä kaikki koirat puhuivat minulle.
Niillä oli kaikenlaista kerrottavaa ja hurjasti sanottavaa. Ja minähän kirjoitin. Ja kirjoitin. Jälkeenpäin ajatellen, kuinka minä nyt niin. Innostuin ja ilostuin jokaisesta koirasta ja näin kaikki ja kaikkea. Ja totuushan on se, että mitä enemmän kirjoittaa sitä suuremmalla todennäköisyydellä myös virheprosentti nousee. Ai olennaisin? Niistä olisi siis - sittenkin - pitänyt kirjoittaa vain olennaisin ja näkyvin ja tärkein eikä ruveta keulimaan. No sanokaapa Sandqvistille, että ei saa keulia. Kun se keulii kumminkin. Se on Sandqvistin luonto. 

Hirmu hyvä fiilis.
Jäi lauantain silmätestin jälkeen. Rodut tuntuivat aukeavan ja tekstiä tuli. Sitä ja tuota koirista näkyi ja kuvailu tuntui sujuvan kuin tanssi. Tämä oli tietenkin petollinen tunne. Olisi pitänyt osata paremmin, tiivistää ja olennaistaa. Ei myöskään välttämättä pidä sanoa koirasta sen olevan neliömäinen, tiivis ja hieman korkeuttaan pidempi. Ja sitten seuraavassa lauseessa sen olevan suorakaiteen muotoinen.

Källittelyllä on tarkoitus.
Koirasilmätestissä halutaan tietenkin seuloa jyvät akanoista. Ei pidä vain luritella, vaan huomata ne olennaiset asiat ja sitten vielä bonuksena kaikki källit. On siis syytä huomata että sinun halutaan huomaavan. Yhtä ja toista. Varmaan jotain jokaiselle aukenee ja näkyy - mutta näkyykö kaikki - ja tärkein, kas siinäpä kysymys. Sanotko alapurenta VAI voimakas alapurenta? Sanotko pitkä vai huomattavan pitkä? Hiivutko sanomaan loivahko, kun oikeammin onkin kyseessä olematon? Varotko ja otat varman päälle ja sanot HIEMAN kun pitäisi sanoa erittäin? Jääkö kaarevuus huomioimatta? Tuleeko neliöstä suorakaide?

Yhtäkaikki, koirasilmätesti oli upea kokemus.
Olet kehän keskellä, arvuuttelet, mikä koira nostetaan pöydälle (ei, en nostanut beagleakaan, koska kuvittelin, ettei metsästäjät kivääri olalla nostele Nokkapokan Jänisjahtaajaa ikinä kuuna päivänä) ja ylipäätään arvuuttelet rotuja, niiden tärkeitä/tärkeimpiä mittasuhteita ja ominaisuuksia ja alennut sitten hieman loivahkosti niitä kuvaamaan, kun et kuitenkaan tunne ja tiedä rotuja sillä tavalla, että minkälaisia niiden pitäisi olla. Tätä ei tietenkään silmätestissä tarvitsekaan tietää, mutta pian silmätestisali on täynnä koiria, jotka ovat isoja, epätyypillisiä, alapurentaisia, lihavia ja kummallisia.
No ei siinä mitään. Kuvaat vain ne isoina, epätyypillisinä, alapurentaisina, lihavina ja kummallisina.
Heruttelun vaara, liika innostus ja alitajuinen jännitys ovat kuitenkin läsnä. Yrität muistaa, mitä tuomari X vinkkasi, mitä tuomari Y sanoi ja mitä kokelas Z mainitsi kuvailuista. X sanoi, että "kuvaat vain, mitä näet" Y puolestaan sanoi, että "ei pidä mennä lillukanvarsiin" ja Z "muistat sitten kuvailla heti alkuun mittasuhteita, suhteellisia kokoja ja käyttää yleiskuvaussanastoa". Ja sitten on vielä tuomari Å:n viime hetken vinkit "älä käytä tätä sanaa, käytä tätä ja älä ainakaan sano tätä". 
Siispä upeata, sekavaa, huisia, jänskää ja sekametelisoppaa.
Yritä siinä sitten pysyä järkevänä ja analyyttisena!

OMA ARVIO:
kirjoitin liikaa, kadotin ajoittain punaisen langan, ja ainakin kuvailukaavion, sorruin jaaritteluun - eihän minulle koulussakaan riittänyt koskaan yksi konsepti yhtään mihinkään. Pitää osata tiivistää, löytää olennaisimmat seikat ja pysyä asiassa. Monisanaisuus, lavertelu ja liirumlaarumi ei silmätestissä ole hyvästä.

1.9. Pistä dalmikset järjestykseen!
Luulitko, että källit jäi lauantaille!? Olin toki lukenut dalmisten rotumääritelmää ees ja taas ja yrittänyt sisäistää sen(kin) monisyisyyttä. Mitä se sanoo päästä, rungosta, tyypistä, kokonaisuudesta. Olin jopa väitellyt rodun asiantuntijan kanssa pilkuista (!) ja väittänyt, että ei se nyt niin nokonuukaa ole. Ja sain sitten korvavaikut liikkeelle, kun minulle huudettiin, että "EI VAI!!??". Olihan meitä opastettu arvioimaan "vain" tyyppi, rakenne ja liikkeet, mutta ennen koetta jaetussa lapussa sitten kuitenkin todettiin, että arvostele AINAKIN nämä asiat ja sitten listattuna nuo yllä olevat + muutama muu asia.
Nyt kun astuin sisään Klaukkalan koulutustilaan, tuntui että sillä sekunnilla dalmisten rotumääritelmä pyyhkiytyi päästä. Oli enää vain "koira" jäljellä. Koira, joka seisoo, liikkuu ja jolla on etuosa - tai ei ole - ja jonka pitäisi olla pilkullinen. Kaikenkukkuraksi PILKUT totisesti hämäsivät, vaikka kuinka muistinkin, että "koira on nähtävä pilkuilta". 

Eikä tässä vielä kaikki.
Meni varmaan reilu minuutti, ennen kuin TAJUSIN tehdä muistiinpanoja. Niistä tulikin ihan huolella sekavat. Enkä sitten edes tajunnut merkata koiria valmiiksi kaavakkeisiin numeroina, joten yht' äkkiä tuli myös Paniikkos Yhtääkkis, että olenko tosiaan näin nopea, vain yksi koira arvostelematta? Se viimeisin olikin källien källi, vaikea tottavie. Minulla oli jokin käsitys siitä, että ketkä saavat ERIn, ketkä EHn ja kuka Hn, mutta kyllä siinä sai vähän pyöritellä ja ihmetellä. Silti. Itseasiassa koira, joka oli aika huonorakenteinen, liikkui rakennettaan huomattavasti paremmin.

No eikä tässä vielä kaikki.
Ne muistiinpanot olivat ihan surkeat. Miten minä nyt noin. Lopuksi piti tehdä yhteenvetokaavake, tee sitä nyt sitten, kun muistiinpanot olivat surkeat eikä niistä olisi apteekkarikaan saanut selvää. Ai olisiko pitänyt muistaa koirat ja sijoitukset? Älä vain usko ja luule, että teet niin.
Sinänsä nyt varmasti löysin sen voittajan, upean ja tasapainoisen yksilön, mutta ne muut. Jokainen valiokin voi saada H:n, mutta se pitää olla perusteltu, ja omat perusteluni kyllä ontuivat.

OMA ARVIO:
En osannut varmastikaan perustella valintojani kyllin hyvin. Vaikka lähdin kokeesta joko ensimmäisenä tai toisena - toisinsanoen arvostelu lähti hyvin ja luontevan tuntuisesti - olisi minun pitänyt tehdä paremmat muistiinpanot koirista ja perustella valintani paremmin. Minua ohjaa pitkälti intuitio ja minulla ON omaa näkemystä, jota ammennan omasta kokemusrepustani ja minulla ON omat painotukset, mutta sainko ne tuotua tarpeeksi esiin, no en.

OMA LOPPUARVIO:
Olin varmasti huolimaton monessa kohtaa ja vaikka olenkin omasta mielestäni oppinut huisin paljon tämän tiiviin parin opiskeluvuoden aikana (toim. huom. en tiennyt/erottanut lavan ja olkavarren paikkaa vielä noin 3-4 vuotta sitten) niin moni asia on vielä avautumatta. Vaikka väitänkin tuntevani tasapainoisen rakenteen, kun sen näen, niin paljon (varmasti) jää vielä näkemättä ja oivaltamatta. Näkeekö meistä kukaan koskaan kaikkea on oma lukunsa, mutta jokatapauksessa omalta osaltani näkeminen, oivaltaminen ja kokeminen jatkuu koirien parissa, se on varmaa.

Koskaan ei ole valmis. Mutta tien päällä olen yhä tiukasti, nastat kiinni tiessä ja realistisena. Se on alku ja hyvä alku onkin. Älkää lannistuko te uudet, tulevat kokelaat ja ennen kaikkea älkää masentuko, jos ja kun huomaatte, että jokin asia ei sisäisty ja uppoa ja jos vähän sutii. Vaikken ole pätkääkään matemaattinen, niin uskon, että jonkin matemaattisen kaavan oppiminen olisi HUOMATTAVASTI helpompaa kuin oppia "jokin kaava" koirasilmätestiin. Sellaista ei ole, eikä tule olemaan. On vain "omia fiiliksiä" kuten yllä kuvaamani ja kertomani ja jokainen meistä - edelleen - näkee ja kokee näkemänsä koiran - niin - eri tavalla.

Läpäisyraja 60 pistettä - omat pisteeni 55.
Kuvituskuva: Bali auringossa.

Rentouttavalla (?) lenkillä 18.8.2013

Miksi kaiken pitää aina olla niin traumaattista? Siksi, että ilman traumaattista, hektistä ja sekopäistä touhua et osaa tunnistaa ja arvostaa auvoa, helppoutta ja lupsakkuutta - mitä kaikkea koirien omistaminen toki parhaimmillaan on.

Valitettavasti se on myös kaikkea sekopäistä. Tähän tapaan:
sunnuntaiaamu valkeni oksennuksen, ripulin ja virtsan hajussa. Olin jo yöllä havahtunut ensinnäkin siihen, että portti yläkertaan oli auki. (aijaijai kämppistä!!) Jossain vaiheessa sitten havahduin siihen, että Hupi oksensi kurssipaperieni (!!) päälle, suurimman osan liejun näköistä oksennusta osuessa Vantaan Sanomien etusivulle, mutta myös salainen muistikirjani sekä kouluttajiemme meilit saivat osumia.
Hupi yritti kovasti "piilottaa" oksua, se yritti ja yritti kuonollaan saada oksennuksen päälle ilmeisesti mielessään hiekkaa, multaa tai oksia, mutta niitä nyt ei maton päällä ollut tarjolla. Mattokin oli juuri aamulla imuroitu, joten ehkä vain pienenpieniä tomujäämiä siirtyi sen kuonon myötä liejuoksennuksen päälle.

Uni voitti, joten kämppistä odotti herättyään yläkerrassa kaksi ripuloitua mattoa sekä kankainen palli, jonka päälle oli stroolattu oikein olan takaa. Onneksi meillä on vaihtomattoja ja pitkää ja ymmärtäväistä pinnaakin, koiraparka. Hupi lienee asialla, koska se teki taas v a l t a v a n hienoja löytöjä päivällä Länsimäen koirapuistosta. Joukossa on ollut varmaan niin sisiliskoa, koloradonkuoriaista, kuollutta päästäistä kuin mätiä koirankakkojakin. Vaikka kuinka olen yrittänyt teroittaa Hupille, että "mene vain syömään eltaantuneita hiiren päitä, mahasi menee sekaisin" niin vietit vievät. Muheva raato ja kuollut kakka on herkkua. Niin se vain on.

Kun sitten vihdoin pääsimme tepastamaan poikain kanssa - oikein mietin, että menemme mahdollisimman pyörättömälle lenkille - kohti Porttipuistoa - niin jo lenkin alussa törmäsimme ohituksen ulkoistajaan. 
Nuori pojanhujoppi talutti fleksissä huskya ja kännykkä korvalla, tietenkin. Siirryimme ajotien reunaan (Hevoshaantiellä ei ole kuin toisella puolen kävelytie) ja luonnollisesti autoja ei ollut mennyt yhtään noin tuntiin, mutta nyt niitä viisti pohjettamme ainakin viisi peräkkäin. Mitäpä tekee sitten tämä poika huskyineen ja flekseineen? Jää tietenkin kohdallemme seisomaan ja husky käy maahan makaamaan tuijottaen meitä intensiivisesti: "isi, miksi noi seisoo tuolla ajotiellä"? Tuijotus aiheutti tietenkin laumani sekoamisen ja siinä minä kärvistelen tien reunalla, Jutta-paran saadessa todistaa tuhannettaseitsemättäkymmenettä ohituksen ulkoistamistilannetta. Husky pääsi kuin pääsikin omistajineen liikkeelle, joten pääsimme turvallisesti takaisin kävelytielle.

Usein lenkin alussa tapahtuva TRAUMAATTINEN tilanne määrittää koko lenkin. Niinpäniin. Kaikki hakunilalaiset (ja varmaan myös tikkurilalaiset, korsolaiset ja kivistöläiset) pyöräilijät olivat lähteneet kohti Porttipuistoa. Pyöriä suhahteli oikealta, vasemmalta, edestä ja takaa ja kellot soivat, kellä nyt sattui kello olemaan. Uutuutena on pyöräilijät, joilla ei sattumoisin ole kiire! Sellaisiakin meinaan on. Kun väistän tien reunaan pyörää, niin tämäpä tuleekin kuin hidastetussa filmissä, vihellellen ja maisemia katsellen, hissunkissun. Ja Kenzola seisoo.

Marssimme sitkeästi kohti Porttipuistoa tyyliin hihnat milloin kainalossa (koiran) milloin haarovälissä (koiran ja minun) sekä välillä muuten vain pysähdellen väistämään lenkin kuudettasadatta pyöräilijää.
Ihan parhautta oli, kun väistimme kapealla väylällä pyöräilijää ajotielle (!) pyörienhän kuuluu saada huojua puolelta toiselle kävelytiellä ja siellä haahuilevien kävelijöiden koirien kera kuuluu hypähtää ajotielle. *manausta*
Lenkin loppupuolella sitten ylitimme suojatietä niin eiköhän nyt takaamme tule pariskunta Ikea-kassit heiluen fillareilla RING-RING-RING, joten väistimme pariskuntaa pyörineen suojatiellä joutuen pakittamaan ja jäämään seisomaan kotvaksi suojatielle, että heillä oli vapaa ajotie. Huoh.

Sokerina pohjalla. Rotvallissa makasi kuollut rotta.
Väistimme jälleen pyörää (!) ja kuten olen blogissani avautunut monet kerrat, väistämisestä ei juuri koskaan seuraa mitään hyvää. Olen mm. pudonnut kerran ojaan, ollut jäädä auton alle, nivelsiteeni on retkahtanut rotvalliväistössä ja NYT maassa makasi ystävämme Herkullinen Rotta.
Ei siinä kissaa ehtinyt sanoa, kun rotta oli - en edes muista - kenen suussa. Järkyttävää huutoa, sadattelua, manausta ja kiljuntaa. Rotta vaihtoi suuta aina sen mukaan, kun sen joku malttoi suustaan pudottaa. Jossain vaiheessa rotta jo katkesikin (!!!!!!) ja sen sisältö levisi herkullisesti tielle. Itseasiassa sen sisällä oli aikalailla yksiyhteen samannäköistä tavaraa, mitä Hupi oksensi Vantaan Sanomien päälle; ruskeaa mönjää. Yksi osa rotasta oli nyt asvaltilla mutta toinen osa oli Luxin imeskeltävänä. Se imeskeli sitä hartaasti lutsuttaen ja kun painoin sitä ylälegoista rotta tipahti tielle, jäljellä oli aikalailla enää pelkkä nahka....

Huusin mitä luultavimmin Jutalle sairaslomaa tärykalvovaurion vuoksi.
Onneksi naapurimme hiipi jostain paikalle auttamaan minua sen verran, että sain rotan jämät kakkapussiin - olipa herkullinen "keräys" - ja lingottua pussin toivottavasti niin pitkälle missä pippuri kasvaa.

Yrittäkääpä itse. Viiden koiran kanssa saalistaa mätää saalista niiden suusta. Tosiaan, kun yksi pudottaa, toinen ottaa... Lähinnä tässä herkutteli ja hermojani ja äänijänteitäni koetteli trio Viri, Hupi ja Luxi.
Se on sitten matokuuri edessä ja kotiinpäästyä pesin käsiäni melkein talouden jokaisella saippualla. Ja meillä niitä on monta.

Tämä sangen rentouttava lenkki oli kuuden kilometrin mittainen ja melkein siinä oli kuusi kilometriä liikaa.
Jos sinulla on tiedossa jokin hyvä hakunilalainen lenkki, jossa ei olisi ohituksen ulkoistajia, pyöräilijöitä, mätiä eläimiä ja muuta traumatisoivaa, kerro siitä meille.

Kuvituskuva Googlen kuvahaku Kuollut rotta, sivusto elainlaakariin.fi

Rosee goes BOB = Beautiful Over Border!

Beautiful and curvy Rosee, C'mere Milwaukee (Ch Twyborn Philadelphia x Ch C'mere Icy Crystal) made a show visit to Sweden with her family who are also her breeders.
C'mere kennel spent whole week in Swedish rings first in Tammsvik and then in Svenstavik. I couldn't follow all accomplishments - they were so many, but the most splendid of all the results was Rosee's BOB with CC & BIG 3 3.8.2013 at Svenstavik, judged by Wayne Burton, AUS.

BOS C'mere Jöröjukka BOB C'mere Milwaukee

Rosee's critique:
Feminine head & dark eye with good expression. Long and well arched neck set into very good shoulders. Deep chest, carried back to strong loin. Broad and strong back. Very good hindquarters. Strong, light and elegant gait holding her topline.

Way to go Team C'mere - we are very proud of all your achievements!

Balin kanssa pentunäyttelyssä 3.8.2013

Ahdingosta auvoon. Suosikkinäyttelypaikallani, eli Helsingin Tuomarinkartanossa, oli tällä kertaa vuorossa pentunäyttely ( + ryhmänäyttely) - sinne siis!

Näyttelyyn oli tultava kello 13:sta mennessä ja Bali - ja minäkin - jaksettiin hienosti odotella, vaikka kehä taisi alkaa vasta kello 15. Esiintyminen oli tällä kertaa sangen muikeata, kuin eri koiran kanssa olisi ollut liikenteessä mitä pari viikkoa sitten.

Olimme yhdessä Balin kanssa keksineet "vahingossa" kuuluisan namiseisotuksen, lapsi seistä toljotti kotona keittiön lattialla nameja jakaessani, sanoin "odota" ja palkkasin, kun kaikki jalat oli maassa. Ei mikään ihan hölmö tapaus tuo Bali, eikä kai emäntäkään, kun odota-palkkaus toi heti hedelmää. Kotona harjoitteet oli tietenkin olleet luokkaa 2 sekuntia, ja hämmästys olikin suuri ja mieluinen, kun Kartanolla namia napotettiin nappisilmillä varmaan jo minuutin pintaan.

Mikä siinä on, kun tassut luistaa. Kehän trimmipöydät ovat olleet luikkaita niin Huimaa kuin Baliakin esitettäessä ja koiraa on pitänyt "pakata" neliömäisempään muotoon?
Pöydästä viis, kun liikkeet luisti (!) ja Bali meni jopa barwaxania, hienosti jalkansa (ne kintereet, lol) halliten ja kotona odotti illalla mieluisaa sähköpostia Tina Mandellilta, joka oli paparazzannut kehän laidalla. Kuvista iso kiitos.

Bali siis hienosti ROP-pentu ja ryhmästäkin napattiin RYP3 -sijoitus, joka oli ihan huikeata, kun en edes jaksa muistaa, koska olen koirineni ryhmäkehissä viipottanut menemään. Päivä oli siis pitkä, mutta mieluisa!

Nyt jäämme laumoineni näyttelytauolle. Kuun lopussa on silmätestipuristus, jossa mahdollisuuteni taitavat olla 50-50, vai fiftysixty? Tarvitaan uskoa itseen, näkemystä ja kokemusta, muistia ja luovuuttakin. Toivotaan, että sujuu, mutta jollei, niin ei se maailma siihen kaadu. Sitten katsotaan vain eteenpäin, kuten Bali kehässä:

Bali, Pendahr Fred Perry (Khalibadh Vintermåne x Ch Pendahr P.O.S.H.) liukkaalla pöydällä tuomarin, Dirk Spruyt, arvioitavana. Taidan siinä arvioida vähän minäkin.

 "Odota". Kyllä puolitettua Frolicia kannattaa jo vähän tuijotellakin.

Bali's critique:
"5,5 mths. Good size male with expressive long head. Scissor bite. Correct muzzle and skull. Good eye. Ears well set. Long neck. Slightly rounded back. Well developed chest and fore chest. Well angulated in front and and rear. Straight legs, correct feet. Moves very well for age. Very promising."
1st with HP, BOB-puppy & BIG3-puppy

Ja sitten ilmeisesti yritetään ymmärtää - taas - mitä tuomari sanoo. Taannoin Kartanolla "how old" kuulosti korvaani "hello":lta ja vastasinkin siihen iloisesti hello. Nyt yritän ilmeisesti saada selvää, ettäkö ensin up and down vai around?

Koiraharrastusahdistus.

Koiraharrastushan on siitä hauska laji, että ensin otetaan koira ja sitten ollaan hirmu tietäviä ja osaavia ensimmäiset noin kolme vuotta. 

"Kyllä meidän Jeri" kaikaa ja keskustelupalstalla vielä vakuudeksi kerrotaan, että Jerin lisäksi tiedän kyllä MINÄKIN.


Vuosien saatossa sitten tapahtuu jotain. Osalla enemmän, osalla vähemmän.

Osa meistä harrastajista luovii kehissä, kisoissa ja harrasteissa vuodesta toiseen vain autoa isompaan vaihtaen ja KEPOa fysikaalisessa käyttäen. 
Koirat toki puunataan myös vuodesta toiseen tuttuun tapaan ja harrastusvuosien lisääntyessä nekin saavat osakseen hierontaa ja osteopatiaa. Kun kyseessä on liki 60 kilometrin tuntivauhtiin yltävä whippet on alun ideologia siitä, että "otan terveen ja kauniin rodun" muutaman vuoden kuluttua muuttunut muotoon "mitkä ovat sukusiitoskertoimet/onko ultrattu säännöllisesti/onko suvussa epilepsiaa/ajaako vanhemmat rättiä/kykeneekö rotu yhä käyttötarkoitukseensa/kuinka usein näitä pitää käyttää fysioterapeutilla?".

Tieto lisää tuskaa ja näin totisesti on. 
Yrittäessäni tosissani ja vähemmän tosissani (tuntemukset vaihtelevat päivittäin) tuomarikurssille TÄLLÄ taustalla, mikä tarkoittaa sitä, että olen itse haahuillut tuolla kehissä ja harrasteissa vuositolkulla ns. hiihaa, tuli mitä tuli, homma jatkuu -asenteella ja ollessani vuosia ja vuosia lähinnä kiinnostunut koirien vietti- ja vaistomaailmasta, olen NYT tullut siihen tilaan ja tietoisuuteen, että HUHHUH, koiralla on lapa. Koiralla on viettimaailman lisäksi myös olkavarsi ja säännöllisen lenkittämisen ohella minun tuleekin pohtia koirani kintereitä kulmauksista puhumattakaan.

Kareksen kirja kaikkine kirjoitusvirheineen vei minut syviin vesiin, uppeluksiin ja siellä makaan, meren pohjassa synkkine ajatuksineni.
Vuosia, vuosia sitten, kun AJAUDUIN ja halusinkin ajautua koirien pariin, olin lähinnä huumaantunut kaikista koiristani. Ne olivat kaikki valtavan hienoja ja älykkäitä. Kun tuomari huomautti ehkäpä koirani luuston vahvuudesta toivoen sen olevan elegantimpi ajattelin lähinnä, että "siinähän toivot, se on mikä on" enkä vaivannut asialla päätäni sen enempää. Kun vein kolmasti BIS-voiton saavuttaneen koirani veteraaniluokkaan ja tuomari kirjasi arvosteluun: "toivoisin hieman paremman sitä tai tätä" ajattelin lähinnä, että HAH, hyvä se on toivoa 9-vuotiaalle koiralle jonkin asian paremmaksi tai muuttuvan. En juurikaan syventynyt asiaan sen kummemmin - tai pohtinut sitä - tuomarityöskentelyä tai edes rotua.

Nyt kun yritän tuomarikurssille olen JOUTUNUT pohtimaan viimeisen kahden vuoden ajan kovastikin näitä toiveita, arvosteluja ja rotumääritelmiä eri painotuksineen ja nyansseineen. Huomaan jatkuvasti puntaroivani sen seitsemältä kantilta koirasceneä, eri tuomareita, heidän sanomisiaan ja painotuksiaan. Tämä on joltisenkin ahdistavaa, koska en ihan äkkiä uskonut, että kurssit ja opiskeleminen vie kohti TÄTÄ.

Otetaan esimerkki ja toinenkin. 
Istun kehän laidalla ja tiirailen minulle outoa rotua. Plokkaan luokasta koiran, joka miellyttää silmääni ja saan kuulla, että se on "kauhea". Kun kysyn miksi ja pyydän arvostelijaa sanomaan sen virheet, on vastaus: "No katso nyt sitä".
Istun kokelaiden kanssa kehän laidalla ja yksi kokelaista latelee lavat, olkavarret, rinnan syvyydet, pituudet, lanteet ja lantiot kuin apteekin hyllyltä pam pam pam. Olen hädin tuskin saanut koiran nähtyä kun toiselle jo avautuu koko koira ja sen rakenne, koko totuus? Absoluuttista totuuttahan ei tietenkään ole, mutta siinä missä minä vielä "tavailen" tasapainoa toinen jo paloittelee koko koiran rakenteen nähden sen osina ja kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin.

Omista koirista huumaantuminen on tietenkin jo jonkin aikaa sitten paljastunut karuksi totuudeksi. 
Huomasinpa joku viikko sitten jo ajattelevani, että kuinka kuunaan kykenen kiikuttamaan enää yhteenkään kehään virheitä täynnä olevia koiriani? Aiemminhan olin vain ajatellut, että siinähän kiikutan, kyllä joskus osuu. Nimimerkillä 18 kertaa serttiä koiralleen hakenut, Vantaa.

Tiedän tasan tarkkaan, että jokaisella tuomarilla on omat painotuksensa ja oma henkilökohtainen koirataustansa, johon he peilaavat näkemiään koiria. Tiedän - ja olen kuullut - myös sen, usein hyvin rumastikin, että "se on ihan hakoteillä", "se ei tiedä mitään" ja "se on ihan idiootti, en vie sille enää koskaan koiriani". Niinpäniin. Joka näyttelyssä tuntuu silti olevan aina enemmän ja enemmän koiria. Ns. vanhoja näyttelyttäjiä ei ehkä näy enää niin taajaan kuin aikaisemmin, kehissä on koko ajan uusia naamoja ja uusia koiria JA uusia kasvattajia - ja aina joku pärjää ja korjaa koko potin, kuten kuuluukin. Toki yhä kehän laidalla törmää näihin naamoihin, joita on nähnyt kehien laidalla jo 20-30 vuotta sitten ja kommentit ovat sen mukaisia. "Toi on ihan kauhea" ja "kyllä tuo pää tuosta kuivuu" ja "kamalat sirppikintereet" ja sitä rataa.
Ja kun se oma tietoisuus - valitettavasti - kokoajan kasvaa, sitä menee itsekin mukaan tähän vanhojen partojen moodiin; että "kyllä se (ehkä) siitä, mutta onpa nyt kauhea". Sitten sitä miettii, että "why bother" ja kotona tiirailee silmä kovana Kennelliiton sivuilta tuomarilistaa ja on niin tietävinään, minne KANNATTAA ilmoittaa ja minne ei. Saattaapa jopa laittaa ihan yksäriviestin Facebookin kautta, että "Meille on tulossa tuomari teidän maasta, Luigi Luigiatore, kannattaako sille ilmoittaa kevyttä koiraa"? Ja saa vastauksen: "Se on ihan idiootti, se kasvattaa posliinikoiria kirjahyllyssään, ei se tajua mistään mitään". Ja sitten kun Showlink päivittää tulokset liki reaaliajassa näkee, että sillä on mennyt ihan kivat koirat kohti nappi resultteja. Hö.

Koiraharrastus on mennyt perinjuurin kummalliseksi.
Kilpailu on kovaa, koirille tahkotaan resulttia resultin perään ja mitä enemmän resulttia on, sitä hienompi koira, tietenkin! Sitä hienompi meriitti emälle, isälle, isoisälle, kasvattajalle ja niin edelleen.

Oletteko muuten huomanneet, että kun Suomeen saapuu TUONTIKOIRA, mitä sitten tapahtuu?
Koiraleiri - siis rotuleiri - aktivoituu ja tulee puolesta- ja vastaanpuhujia. Yleensä ikävälillä 8 viikkoa - 4 kuukautta on lähinnä puolestapuhujia. "Oi, kun se on hieno" ja "onpa mielenkiintoinen suku" ja "jestas, kun se on söpö". Mitä sitten tapahtuu? Jotain, koska sitten vastaleiri aktivoituu. "Oletko nähnyt sen silmät, ne on jotenkin tosi omituiset" ja "sen oikea takajalka on jotenkin löysä" ja "sen sääret on hirmu pitkät, en tykkää".
Tämä on mielenkiintoista, koska kaiken hyvän ja ns. uuden keskeltä on löydettävä jotain negatiivista, vaikka väkisin. "Se on hieno koira, mutta mä en tykkää sen selästä". Mitä pidemmälle tätä miettii, sitä älyttömämmältä se tuntuu. Sinänsä hieno, tyypikäs koira on liki paska, koska sen ylälinja on huono tai sen eturinta on liiallinen.

Tyyppi.
Toden totta, mikä se rodun oikea tyyppi on? Tätä pohdin pohtimasta päästyä. Yrittäessäni kohti tuomarikurssia olen totta tosiaan lähinnä hämmentynyt. Joka rotu varioi, joka rodussa on sen seitsemää tyyppiä ja kas, täydellistä koiraahan ei ole. Kun katsomme koiraa, kuka meistä HALUAA ja kykenee (?) näkemään sen virheiden LÄPI koiran kenties huikean tyypin miinus sitä ja miinus tätä - mitä löysistä ranteista, kun sivuliike flowaa tai mitä kallon leveydestä kun sivuprofiili on tasapainossa? Toinen taas plussaa miinukset ja "sen etuosa on MAHTAVA, koko koira on siis mahtava"?

En voi olla vallan väärässä, kun olen sitä mieltä näkemäni ja kuulemani perusteella, että hyvin moni tuomari arvostelee koiran ns. peruskoirana. Jos sillä on hyvät, maatavoittavat liikkeet, se on kohtuuhyvin ja tasapainoisesti rakentunut, se on hyvän tyyppinen ja hyvä koira? Kun tänään katselin Kartanolla kymmeniä eri rotuja ja niiden eri nyansseja, eri rodun käyttötarkoituksia olin häkeltyä! Nyt tuonkin esiin, että kuuluuko vinttikoiran olla raskas? Kuuluuko molossin olla sen näköinen ja oloinen, että se pyörtyy kohta siihen paikkaan, kaiken raskauden ja turkin alle? Kuuluuko miniatyyrirotujen olla postimerkkiäkin pienempiä?

Tyypin löytäminen ja oivaltaminen ei ole helppoa - eikä sen kuulukaan olla. 
Mielestäni siihen menee vuosia. Kuitenkin me jokainen näyttelyissäkävijä - minä mukaanlukien - arvotan tuomareita sen mukaan, mitä he tekevät milloinkin ja kulloinkin; sille en kyllä vie koiriani, luulen tietäväni ja tuntevani omien koirieni tyypit ja tuomareiden tyyppimaut. No, en tietenkään tunne ja tiedä ja menen Kartanolle yhä koirineni, vaikka tuomari olisi Sauli Niinistö; koska tuloksella ei ole minulle NIIN suurta merkitystä kuin ehkä 10 vuotta sitten. Mutta yhtälailla - kuinka usein ajattelemme sitä - niin tuomarilla, näytteilleasettajalla kuin kasvattajallakin ON oma tyyppimakunsa?! Jos kasvattaja haluaa tuomarin kunnioittavan OMAA tyyppimakuaan eikö kasvattajan tulisi kyetä vastavuoroisuuteen, kunnioittamaan tuomarin tyyppimakua? Edellyttäen, että sellainen on.

Koiramme muokkaavat meitä enemmän - sittenkin paljon enemmän - kuin kulloisetkin tuomarit. 
Mitä meillä on käsissämme ja kotonamme, se muokkaa makuamme, maailmaamme ja käsitystämme rodusta ja sen nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Aiemmin tosiaan LUULIN, että ROTU on yhtäkuin omat koirani, toki en ole ajatellut niin enää vuosiin. Ellen jopa vuosikymmeniin. Tunnistan omien koirieni virheet jopa liian hyvin - kiitos harrastusvuosieni ja käymieni kurssien - mutta surullista tässä on nyt se, että virheet tuntuvat jättävän ne hyvät puolet alleen. Toki näen NEKIN, mutta olen tullut liian tietoiseksi virheistä. En tosiaan meinaa kehdata viedä koiriani rotua tunteville ESIIN, vaikka tiedän niissä olevan myös loistavia kvaliteetteja. Aika huolestuttavaa, eikö?

Jokatapauksessa kuten yllä kirjoitin; se mitä meillä on käsissämme; kun saat koiran, jolla on huono alaleuka, alat yht' äkkiä kiinnittää asiaan huomiota kaikissa koirissa. Kun seuraavalla pennullasi kintereet väpäjävät, alat tutkia säären suhdetta kinnerkulmaan ja aktivoidut asian suhteen. Aiemmin "otit vain koiran" ja katsoit, mitä siitä tulee, mutta nyt kritisoit koiraasi heti 8-viikkoisesta lähtien.
Tätä on koiraharrastusahdistus.

Tieto lisää tuskaa, tietenkin. Ja jos nyt ihmettelet tämän postauksen kuvituskuvaa, niin ihmettelen kyllä minäkin. Huoneeni on tapiseerattu dalmatiankoirilla. Ja huoneeni lattialla on viimeisin muistisääntöni; Finnairin vuorot ovat aina AY, mutta tämä on toisin päin, käännä se YA23 ja saat 2 molaaria ylös ja 3 alas. Minulla on 21-sivuinen Kares-tiivistelmä yölukemisena ja haluaisin tehdä siitä tiivistelmän tiivistelmän. Mikä se taivutusrasitus on, johon en osannut kokeessa vastata? Liike lähtee lantiosta ja jos koiran selkä ei ole kyllin vahva ja lihaksikas, niin liike saa aikaan koiran selän pyöristymisen liikkeessä, mikä ei ole toivottavaa. Näen jokapuolella peitsaamista, sirppikintereitä, rapukäyntiä ja epätasapainossa olevia kulmauksia.
Siitä on koiraharrastusahdistus tehty.

Lenkillä 2.8.2013

Päivän lenkkikuviin sen pidemmittä puheitta:

Trio töröllänsä. Edessä Huima, sitten takana Hupi ja takimmaisena Bali. Tiirailu on tiivistä.

 Bali ottaa positionia lenkillä.

 Ja söpistelee.

 Ystävämme liikennemerkki on hieman hapettunut.

Tämän kuvan myötä ei voi muutakuin huokailla; 15 km Helsingin keskustaan ja meillä on Hakunilassa tällaiset maisemat.

Ja tällaiset. Tontille rakentuu senioritalo ja hyvä niin. Uudisrakentamista tarvitaan aina ottaen huomioon, että Hakunila on pääosin rakentunut 70-luvulla.

 Urheilupuiston liepeillä kauniita kukkaistutuksia.

 Ja auringossa paistatteleva puro.

 Bali hämmästelee nurmikonleikkuria.

 Tämä oli muistaakseni koristeomena?

 Ja nämä ovat brindleboys; Bali ja Huima ja aurinkoa ottamassa, tottakai!

Tämä se on mysteeri. Mistä tämä tuli, miten ja miksi ?
Yht' äkkiä MINÄ ja BALI hoksattiin ns. vapaaseisotus jota myös namiseisottamisena kutsutaan. Minulla on Frolic-nappula rintaa vasten ja Bali tuijottaa. Ensin se oli 2 sekuntia ja tänään Kartanolla oltiin jo minuutin tuntumassa. Kuva on kämppiksen ottama etuviistosta ja hyyyyvin pikaiseen näppäämä ns. todisteaineistokuva.
Toki takakoivet voisivat olla taaempana, mutta kuva kertoo nyt kuitenkin siitä, että viisikymppinen voi oppia uusia temppuja siinä missä vanha koirakin. HOKS - koira hoksaa ja omistaja hoksaa - hienoa löytää yhteinen taajuus ja hoksata yhdessä, wautsi meille molemmille: mammalle ja Balille!

Päivän lenkkistatistiikka 7.7 km.

31.7.2013 - Terdeä ja Tiimaria.

Ystävämme Hemiläinen piipahti Kenzolan terassilla ja oli niin huumaantunut istuttamistani kukista, että menin ja koppasin Canonin kouraan kuvatakseni intensiivistä pölytystä.

Aina utelias Bali saapui TIETENKIN tiirailemaan, mistä on kyse, mitä tapahtuu, missä ja miksi. Tuolta kukkasen sisältä kuuluu surinaa; liian korkealla minulle. Voisiko se öttiäinen lentää kenties suoraan suuhun?

Jaaha. No ei. Bali alkoi seuraavaksi hämmästellä missä aurinko sijaitsee tänä harmaana keskiviikkona:

voisivatko pilviverhot hieman väistyä Hakunilan yltä, niin pääsisin ottamaan aurinkoa?

 Ok. No sun. No fun.

 Sentään jotain väriä Kenzolan terassilla.

 Annansilmät kukkeina.

Lenkillä kurvasin sitten taas ostarin kautta ja kas, olivat tuupanneet 5 euroa maksavia tyynynpäällisiä tarjouskoriin; NYT vain 2 eur/kpl. Kolme muutti Hevoshaantielle.

 Viri testaa uudet tyynyt.

Ja Huima antautuu värien syövereihin.

Tiimarilenkin pituus 4.0 km - koko päivän saldo yhteensä 7,5 km.