Kylläpäs aika onkin taas kiitänyt.
Oikein hämmästyin kun näin, että olen viimeksi kirjoitellut blogiani toukokuussa ja vielä enemmän hämmästyin blogini klikkauksia, lähes 900.000, käsittämätöntä!! Eikä mikään Oy Firma Ab ole kuunaan tarjonnut mitään bloginäkyvyyttä vastaan!
Joskus olen jotain pieniä (tavara)diilejä tehnyt, omasta aloitteestani. Tänä päivänä taitaa tiktokit ja instat olla enempi alustoja joissa tulla "kuuluisaksi" ja voi esitellä koirien vuittonit ja guccit ja siinä sivussa tienatakin hieman. Taidan olla tältäkin osin niin lastseason.
Tuossa kuitenkin taas kerran pyörittelin lenkkeillessä päässäni ajatuksia jos jonkinmoisia.
Kuten sitä, että mehän olemme itseasiassa kaikki harrastajat ja kasvattajat tuomareita. Ei tietenkään virallisella statuksella eikä anatomiaopintoja välttämättä kirjoista lukeneena ja tenttineenä mutta harrastusvuosien karttuessa silmä väkisinkin kasvaa ja kehittyy koiria tuijotellessa.
Ajatus lähti pyörimään päässäni lähinnä siitä kulmasta miten me arvotamme, käsittelemme ja käymme läpi koiriemme näyttelykäyntejä.
Me haluamme, tietenkin, että kulloinenkin tuomari näkisi koiramme siten, miten me sen näemme. Meillä jokaisellahan on omat mieltymyksemme ja painotuksemme kun katselemme omia ja/tai kilpakumppaneiden koiria. Olen tavannut harrastusvuosieni aikana kaulan pituuteen painottuvan harrastajan, sivuliikettä glorifioivan ja pitkää sääriluuta moittivan, noin muutamia mainitakseni. Tähän kun lisätään ranteen suoruutta kauhisteleva kanssaharrastaja sekä kintereen korkeutta moittiva sivustaseuraaja niin aivan kuten haluaisimme tuomareiden painottavan kokonaisuutta - voisimme vaatia sitä myös kanssaharrastajilta!?
En tiedä kuinka vaarallista on todeta kehäsihteerin näkökulmasta, että aivanko odotatte, että tuomarin annettua kritiikit ja arvosteltua 45 saman sukupuolen edustajaa, kahdenkymmenen saadessa SA:n, hän enää loppukilpailun tiimellyksessä muistaa mitä kritiikkiin tuli kirjoitettua? Kun ihmetellään, että miten "huonomman kritiikin saanut koira voitti paremman kritiikin saaneen"? Tai miksei tuomari sakottanut sitä koiraa siitä ja tästä kun omallani moitti vastaavia kohtia. Oikein monikossa. Sanoppa se. Loppukahinoissa jollain vain on se viimeinen silaus ja esittäjälläkin oikeat otteet ja kiilto silmissään - tai kengissään.
Tuomaritkin ovat yllättäen ihmisiä.
Jokaisella oma koiratausta ja -historia mistä ammentavat ja henkilökohtaisia painotuksia, joista riittää joka rodulle!
Näin kuusikymppisenä olen pettynyt noin 3.600.000 kertaa ympäristön reaktioihin.
Aniharvoin mikään on ollut mieltä myöden. Pelkään pahoin, että vastaisuudessakin joudun rämpimään tahmaisessa suossa, missä riittämättömyyden, osaamattomuuden, ymmärtämättömyyden, vajavaisuuden, keskeneräisyyden, katkeruuden, kateuden, välinpitämättömyyden ja syyllisyyden tunteet ovat läsnä. Koiramaailmahan ihan tyrkyttää näitä, alati saa katsoa itseään peiliin ja itsereflektoida itsereflektoimasta päästyään. Ilmankos olen nykyään niin voipunut.
Yhtenä monista lenkkiaamuista taas päin näköä löi ajatus:
"Kun ei ole yhtä syytä miten voi olla yhtä selitystäkään".
Minusta olisi niin leppoisaa ajatella, että kaikkeen olisi yksi, ymmärrettävä, selitys. Ikävä kyllä, noin 3.600.000 kertaa olen havainnut, että ei ole.
Tuossa kun mietin vaikkapa koirieni luonteita, niin mistä kaikki kumpuaa? Todellakin, mistä? Avaruudesta, sanoisin. Ja avaruushan on varsin iso "paikka".
Vähän kuitenkin harmistuin minäkin viimeaikaisista tuomarimoitteista somessa.
Hitaaksi haukkuivat ja muutenkin oli kai "sekaisin". Rouvaparka. Milloin on liian nopea, milloin liian hidas. Milloin tuskin koskee koiraan ja milloin puristelee liiaksi. Milloin ei ymmärrä rotumääritelmää tai sitten ylitulkitsee. Kurkkii papereita tai ei vaivaudu tarkistamaan saako antaa hylätyn vai evan. Kehäsihteeri(paratkin) on milloin liian äänekkäitä, milloin turhan hiljaisia seinäkukkasia. Olisivat puuttuneet siihen ja tähän, mutta ei. Räpläsivät papereita liiaksi ja tuijottivat kelloa. Varaserttikilpailussa oli väärät koirat, serttikilpailusta puhumattakaan. Kuulin kun tuomari sanoi eksellentti ja kehäsihteeri näytti vihreää korttia, häpeäksi oli.
Miten saisin maailman sellaiseksi kuin minä haluan?
En mitenkään. Pitää vain sopeutua. Koitan ottaa koiristani opiksi tämänkin niille ominaisen taidon!
Ja onneksi nuo koirat sentään ovat laajentaneet maailmankuvaani, kuinka sykkyrässä ja sulkeutunut olisinkaan ilman niitä? Ajatukset kippuralla ja mieli vieläkin synkempi.
Loppuun vielä yksi hyvä elämänohje, sekin omasta päästä:
Menkää lenkille!
Kuvat tämänaamuiselta lenkiltä. Paitsi tietenkin ensimmäinen kuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti