"Kyllä meidän Jeri" kaikaa ja keskustelupalstalla vielä vakuudeksi kerrotaan, että Jerin lisäksi tiedän kyllä MINÄKIN.
Vuosien saatossa sitten tapahtuu jotain. Osalla enemmän, osalla vähemmän.
Osa meistä harrastajista luovii kehissä, kisoissa ja harrasteissa vuodesta toiseen vain autoa isompaan vaihtaen ja KEPOa fysikaalisessa käyttäen.
Koirat toki puunataan myös vuodesta toiseen tuttuun tapaan ja harrastusvuosien lisääntyessä nekin saavat osakseen hierontaa ja osteopatiaa. Kun kyseessä on liki 60 kilometrin tuntivauhtiin yltävä whippet on alun ideologia siitä, että "otan terveen ja kauniin rodun" muutaman vuoden kuluttua muuttunut muotoon "mitkä ovat sukusiitoskertoimet/onko ultrattu säännöllisesti/onko suvussa epilepsiaa/ajaako vanhemmat rättiä/kykeneekö rotu yhä käyttötarkoitukseensa/kuinka usein näitä pitää käyttää fysioterapeutilla?".
Tieto lisää tuskaa ja näin totisesti on.
Yrittäessäni tosissani ja vähemmän tosissani (tuntemukset vaihtelevat päivittäin) tuomarikurssille TÄLLÄ taustalla, mikä tarkoittaa sitä, että olen itse haahuillut tuolla kehissä ja harrasteissa vuositolkulla ns. hiihaa, tuli mitä tuli, homma jatkuu -asenteella ja ollessani vuosia ja vuosia lähinnä kiinnostunut koirien vietti- ja vaistomaailmasta, olen NYT tullut siihen tilaan ja tietoisuuteen, että HUHHUH, koiralla on lapa. Koiralla on viettimaailman lisäksi myös olkavarsi ja säännöllisen lenkittämisen ohella minun tuleekin pohtia koirani kintereitä kulmauksista puhumattakaan.
Kareksen kirja kaikkine kirjoitusvirheineen vei minut syviin vesiin, uppeluksiin ja siellä makaan, meren pohjassa synkkine ajatuksineni.
Vuosia, vuosia sitten, kun AJAUDUIN ja halusinkin ajautua koirien pariin, olin lähinnä huumaantunut kaikista koiristani. Ne olivat kaikki valtavan hienoja ja älykkäitä. Kun tuomari huomautti ehkäpä koirani luuston vahvuudesta toivoen sen olevan elegantimpi ajattelin lähinnä, että "siinähän toivot, se on mikä on" enkä vaivannut asialla päätäni sen enempää. Kun vein kolmasti BIS-voiton saavuttaneen koirani veteraaniluokkaan ja tuomari kirjasi arvosteluun: "toivoisin hieman paremman sitä tai tätä" ajattelin lähinnä, että HAH, hyvä se on toivoa 9-vuotiaalle koiralle jonkin asian paremmaksi tai muuttuvan. En juurikaan syventynyt asiaan sen kummemmin - tai pohtinut sitä - tuomarityöskentelyä tai edes rotua.
Nyt kun yritän tuomarikurssille olen JOUTUNUT pohtimaan viimeisen kahden vuoden ajan kovastikin näitä toiveita, arvosteluja ja rotumääritelmiä eri painotuksineen ja nyansseineen. Huomaan jatkuvasti puntaroivani sen seitsemältä kantilta koirasceneä, eri tuomareita, heidän sanomisiaan ja painotuksiaan. Tämä on joltisenkin ahdistavaa, koska en ihan äkkiä uskonut, että kurssit ja opiskeleminen vie kohti TÄTÄ.
Otetaan esimerkki ja toinenkin.
Istun kehän laidalla ja tiirailen minulle outoa rotua. Plokkaan luokasta koiran, joka miellyttää silmääni ja saan kuulla, että se on "kauhea". Kun kysyn miksi ja pyydän arvostelijaa sanomaan sen virheet, on vastaus: "No katso nyt sitä".
Istun kokelaiden kanssa kehän laidalla ja yksi kokelaista latelee lavat, olkavarret, rinnan syvyydet, pituudet, lanteet ja lantiot kuin apteekin hyllyltä pam pam pam. Olen hädin tuskin saanut koiran nähtyä kun toiselle jo avautuu koko koira ja sen rakenne, koko totuus? Absoluuttista totuuttahan ei tietenkään ole, mutta siinä missä minä vielä "tavailen" tasapainoa toinen jo paloittelee koko koiran rakenteen nähden sen osina ja kiinnittäen huomiota yksityiskohtiin.
Omista koirista huumaantuminen on tietenkin jo jonkin aikaa sitten paljastunut karuksi totuudeksi.
Huomasinpa joku viikko sitten jo ajattelevani, että kuinka kuunaan kykenen kiikuttamaan enää yhteenkään kehään virheitä täynnä olevia koiriani? Aiemminhan olin vain ajatellut, että siinähän kiikutan, kyllä joskus osuu. Nimimerkillä 18 kertaa serttiä koiralleen hakenut, Vantaa.
Tiedän tasan tarkkaan, että jokaisella tuomarilla on omat painotuksensa ja oma henkilökohtainen koirataustansa, johon he peilaavat näkemiään koiria. Tiedän - ja olen kuullut - myös sen, usein hyvin rumastikin, että "se on ihan hakoteillä", "se ei tiedä mitään" ja "se on ihan idiootti, en vie sille enää koskaan koiriani". Niinpäniin. Joka näyttelyssä tuntuu silti olevan aina enemmän ja enemmän koiria. Ns. vanhoja näyttelyttäjiä ei ehkä näy enää niin taajaan kuin aikaisemmin, kehissä on koko ajan uusia naamoja ja uusia koiria JA uusia kasvattajia - ja aina joku pärjää ja korjaa koko potin, kuten kuuluukin. Toki yhä kehän laidalla törmää näihin naamoihin, joita on nähnyt kehien laidalla jo 20-30 vuotta sitten ja kommentit ovat sen mukaisia. "Toi on ihan kauhea" ja "kyllä tuo pää tuosta kuivuu" ja "kamalat sirppikintereet" ja sitä rataa.
Ja kun se oma tietoisuus - valitettavasti - kokoajan kasvaa, sitä menee itsekin mukaan tähän vanhojen partojen moodiin; että "kyllä se (ehkä) siitä, mutta onpa nyt kauhea". Sitten sitä miettii, että "why bother" ja kotona tiirailee silmä kovana Kennelliiton sivuilta tuomarilistaa ja on niin tietävinään, minne KANNATTAA ilmoittaa ja minne ei. Saattaapa jopa laittaa ihan yksäriviestin Facebookin kautta, että "Meille on tulossa tuomari teidän maasta, Luigi Luigiatore, kannattaako sille ilmoittaa kevyttä koiraa"? Ja saa vastauksen: "Se on ihan idiootti, se kasvattaa posliinikoiria kirjahyllyssään, ei se tajua mistään mitään". Ja sitten kun Showlink päivittää tulokset liki reaaliajassa näkee, että sillä on mennyt ihan kivat koirat kohti nappi resultteja. Hö.
Koiraharrastus on mennyt perinjuurin kummalliseksi.
Kilpailu on kovaa, koirille tahkotaan resulttia resultin perään ja mitä enemmän resulttia on, sitä hienompi koira, tietenkin! Sitä hienompi meriitti emälle, isälle, isoisälle, kasvattajalle ja niin edelleen.
Oletteko muuten huomanneet, että kun Suomeen saapuu TUONTIKOIRA, mitä sitten tapahtuu?
Koiraleiri - siis rotuleiri - aktivoituu ja tulee puolesta- ja vastaanpuhujia. Yleensä ikävälillä 8 viikkoa - 4 kuukautta on lähinnä puolestapuhujia. "Oi, kun se on hieno" ja "onpa mielenkiintoinen suku" ja "jestas, kun se on söpö". Mitä sitten tapahtuu? Jotain, koska sitten vastaleiri aktivoituu. "Oletko nähnyt sen silmät, ne on jotenkin tosi omituiset" ja "sen oikea takajalka on jotenkin löysä" ja "sen sääret on hirmu pitkät, en tykkää".
Tämä on mielenkiintoista, koska kaiken hyvän ja ns. uuden keskeltä on löydettävä jotain negatiivista, vaikka väkisin. "Se on hieno koira, mutta mä en tykkää sen selästä". Mitä pidemmälle tätä miettii, sitä älyttömämmältä se tuntuu. Sinänsä hieno, tyypikäs koira on liki paska, koska sen ylälinja on huono tai sen eturinta on liiallinen.
Tyyppi.
Toden totta, mikä se rodun oikea tyyppi on? Tätä pohdin pohtimasta päästyä. Yrittäessäni kohti tuomarikurssia olen totta tosiaan lähinnä hämmentynyt. Joka rotu varioi, joka rodussa on sen seitsemää tyyppiä ja kas, täydellistä koiraahan ei ole. Kun katsomme koiraa, kuka meistä HALUAA ja kykenee (?) näkemään sen virheiden LÄPI koiran kenties huikean tyypin miinus sitä ja miinus tätä - mitä löysistä ranteista, kun sivuliike flowaa tai mitä kallon leveydestä kun sivuprofiili on tasapainossa? Toinen taas plussaa miinukset ja "sen etuosa on MAHTAVA, koko koira on siis mahtava"?
En voi olla vallan väärässä, kun olen sitä mieltä näkemäni ja kuulemani perusteella, että hyvin moni tuomari arvostelee koiran ns. peruskoirana. Jos sillä on hyvät, maatavoittavat liikkeet, se on kohtuuhyvin ja tasapainoisesti rakentunut, se on hyvän tyyppinen ja hyvä koira? Kun tänään katselin Kartanolla kymmeniä eri rotuja ja niiden eri nyansseja, eri rodun käyttötarkoituksia olin häkeltyä! Nyt tuonkin esiin, että kuuluuko vinttikoiran olla raskas? Kuuluuko molossin olla sen näköinen ja oloinen, että se pyörtyy kohta siihen paikkaan, kaiken raskauden ja turkin alle? Kuuluuko miniatyyrirotujen olla postimerkkiäkin pienempiä?
Tyypin löytäminen ja oivaltaminen ei ole helppoa - eikä sen kuulukaan olla.
Mielestäni siihen menee vuosia. Kuitenkin me jokainen näyttelyissäkävijä - minä mukaanlukien - arvotan tuomareita sen mukaan, mitä he tekevät milloinkin ja kulloinkin; sille en kyllä vie koiriani, luulen tietäväni ja tuntevani omien koirieni tyypit ja tuomareiden tyyppimaut. No, en tietenkään tunne ja tiedä ja menen Kartanolle yhä koirineni, vaikka tuomari olisi Sauli Niinistö; koska tuloksella ei ole minulle NIIN suurta merkitystä kuin ehkä 10 vuotta sitten. Mutta yhtälailla - kuinka usein ajattelemme sitä - niin tuomarilla, näytteilleasettajalla kuin kasvattajallakin ON oma tyyppimakunsa?! Jos kasvattaja haluaa tuomarin kunnioittavan OMAA tyyppimakuaan eikö kasvattajan tulisi kyetä vastavuoroisuuteen, kunnioittamaan tuomarin tyyppimakua? Edellyttäen, että sellainen on.
Koiramme muokkaavat meitä enemmän - sittenkin paljon enemmän - kuin kulloisetkin tuomarit.
Mitä meillä on käsissämme ja kotonamme, se muokkaa makuamme, maailmaamme ja käsitystämme rodusta ja sen nykytilanteesta ja tulevaisuudesta. Aiemmin tosiaan LUULIN, että ROTU on yhtäkuin omat koirani, toki en ole ajatellut niin enää vuosiin. Ellen jopa vuosikymmeniin. Tunnistan omien koirieni virheet jopa liian hyvin - kiitos harrastusvuosieni ja käymieni kurssien - mutta surullista tässä on nyt se, että virheet tuntuvat jättävän ne hyvät puolet alleen. Toki näen NEKIN, mutta olen tullut liian tietoiseksi virheistä. En tosiaan meinaa kehdata viedä koiriani rotua tunteville ESIIN, vaikka tiedän niissä olevan myös loistavia kvaliteetteja. Aika huolestuttavaa, eikö?
Jokatapauksessa kuten yllä kirjoitin; se mitä meillä on käsissämme; kun saat koiran, jolla on huono alaleuka, alat yht' äkkiä kiinnittää asiaan huomiota kaikissa koirissa. Kun seuraavalla pennullasi kintereet väpäjävät, alat tutkia säären suhdetta kinnerkulmaan ja aktivoidut asian suhteen. Aiemmin "otit vain koiran" ja katsoit, mitä siitä tulee, mutta nyt kritisoit koiraasi heti 8-viikkoisesta lähtien.
Tätä on koiraharrastusahdistus.
Tieto lisää tuskaa, tietenkin. Ja jos nyt ihmettelet tämän postauksen kuvituskuvaa, niin ihmettelen kyllä minäkin. Huoneeni on tapiseerattu dalmatiankoirilla. Ja huoneeni lattialla on viimeisin muistisääntöni; Finnairin vuorot ovat aina AY, mutta tämä on toisin päin, käännä se YA23 ja saat 2 molaaria ylös ja 3 alas. Minulla on 21-sivuinen Kares-tiivistelmä yölukemisena ja haluaisin tehdä siitä tiivistelmän tiivistelmän. Mikä se taivutusrasitus on, johon en osannut kokeessa vastata? Liike lähtee lantiosta ja jos koiran selkä ei ole kyllin vahva ja lihaksikas, niin liike saa aikaan koiran selän pyöristymisen liikkeessä, mikä ei ole toivottavaa. Näen jokapuolella peitsaamista, sirppikintereitä, rapukäyntiä ja epätasapainossa olevia kulmauksia.
Siitä on koiraharrastusahdistus tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti