Olipa ikävä jakson avaus. Hätkähdin heti ensimmäisenä tätä vertailua; jos x on tällainen, miksi yynkin pitäisi olla? Lisäksi tietenkin monirotuisen hermoilu ja epävarmuus oli ikävää katsottavaa; ja tässäKIN jaksossa (kuten niin monessa muussakin jenkkikoiraongelm(i)a -jaksossa) koiran/-ien kanssa ei viitsitä lähteä sitten lainkaan lenkille, kun "se on niin hankalaa", Max vetää ja Moritz hyökkäilee. Sitäpaitsi television katselu on paljon mukavampaa ja tietokoneellekin herkästi unohtuu tuntikausiksi...
En ole mikään koirankouluttaja -aktiivi, enkä edes koulutushenkinen, mutta tämä jakso totisesti sai mietteliääksi; MITEN tärkeää on koiran oikea OHJAUS. Varsinkin jos koira on jostain syystä arka, epävarma ja ikäänkuin hukassa, kuinka tärkeää sille on ja olisi omistajan kyky ja taito ohjata sitä oikein.
Olen itse onnistunut vahingossa -varmaankin- koska minulla on ollut epävarma ja ujo koira, Hupi, joka puhkesi kukkaan ja uljaaksi Me Myself and I -henkiseksi tuella, ymmärryksellä, oikealla ohjauksella - ja kehumisella.
Aivan liikaa kuulee hyitä, eitä ja "eksä pahviaivo tajua" -huutoa, näkee hihnasta repimistä ja suoranaista raivoamista, kun koira ei kertakaikkiaan osaa, tiedä eikä taida. Ikävä kyllä negatiivinen käytös - niin koiran kuin omistajankin- synnyttää lisää negatiivista käytöstä. On syytä muistaa, että HYIkin on palkka, äkkiäkös koira oppii, että lirautan tässä pissat lattialle, kun emäntä on istunut Facebookissa jo kolmatta tuntia; JIIHAA, nyt se huomasi minut. Negatiivinen toimi sentään TUOTTAA jotain. Jos koira tekeekin oikein; esim. lepää siivosti ja tyytyväisenä ja nakertaa luuta sievästi tassut ristissä, harvoin kuulee omistajan sitä siitä kehuvan ja ylistävän?
Itsekukin voisi sisimmässään miettiä, koska on viimeksi KEHUNUT koiraansa vuolaasti?
Ja jollei nyt vuolaasti, niin sanonut HYVÄ poika tai HYVÄ tyttö, kun se hyppää hienosti autoon, odottaa nätisti kaupan edessä tai tervehtii sinua nätisti hyppimättä? Kuinka paljon koiran kanssa mennään vain äänetöntä arkea eteenpäin ja ainoa koiran saama huomio on juurikin sillä hetkellä sen saama huuto osakseen kun se ottaa lenkillä vaikkapa liiskaantuneen purkan suuhun?
Ihan varmasti meikäläinenkin hermostuu ja huuto kohoaa sfääreihin leppoisalla lenkillä viimeistään siinä vaiheessa kun koirani äkkäävät puskassa lojuvan mädän oravan.
Mutta yritän aina myös muistaa kiittää koiriani yhdessä ja erikseen niiden tehtyä hyvin, oikein ja mallikkaasti. Positiivinen vahvistaminen vahvistaa positiivista käyttäytymistä.
Huomioidessasi VAIN negatiivista; "Jeri, EI saa kaivaa kuoppaa", "Nyt Max justiinsa pois sieltä pihalta haukkumasta, HYI", Jeri kaivaa seuraavana päivänä kaksi kuoppaa ja Max haukkuu HYIttelystä huolimatta enemmän tai juurikin siitä innostuneena. Kun koira haukkuu ja sinä menet siihen mukaan huutamalla, se on koiran korvassa äkkiä tuplahaukku; jee, mamma tuli mukaan!
Meillä on myös taipumus mennä mukaan koiran moodeihin; minä olen siitä hyvä esimerkki. Koiranäyttelyissä on yhä yleistymään päin namilla seisottaminen. Kun koira tuijottaa intensiivisesti namiin se esiintyy yleensä huomattavasti edustavammin kuin kasassa ja kökössä seisten. No, yritin kovasti namiseisotusta Huiman kanssa ja kuten edellä kerroin, en ole yhtään koulutushenkinen. Olen kuitenkin onnistunut opettamaan Pupu-greyni istumaan (kahden kuukauden mittainen sessio!!), Virin istumaan (nokkela poika oppi sen illassa) ja nyt minulla on Huima-poika, joka joko katsoi seinään namia tarjotessa, teki päällään pulu-efektiä tai istui. No missä kohtaa se nami nyt sitten pitäisi tai olisi pitänyt antaa?
Niinpä niin. Se oikea ohjaus. Sitä tarvitsee tietysti koiran lisäksi yleensä myös (mielellään) omistaja. Menin siis mukaan Huiman moodiin; en tiedä, mitä tehdä; "En minäkään tiedä"! Se haluaa vain istua, namit pois ja koira kehässä kökköön.
Kyseisessä Hännänheiluttajat -jaksossa kouluttaja Brad Pattison saapuu selittämään pariskunnalle "koiraa", ensinnäkin tämä vertailu kahden koiran välillä jouti romukoppaan; eihän sillä "korjata" epävarmaa koiraa, päinvastoin, se näkee kuinka leppoisaa ja lupsakkaa koiraa hellitään ja hyvitellään ja sille itselleen huudetaan ja ollaan vihaisia koko ajan. Mitä kasvattamista ja opastamista se on? Nuori pari sitoutui (onneksi) kouluttamiseen ja koiraa alettiin ohjata oikeaan suuntaan; sen itsetuntoa vahvistettiin erilaisin harjoittein ja se löysi kuin löysikin omistajistaan JOHTAJAT, ja sen ei enää tarvinnut olla epävarma ja epävakaa, koska ihmiset ottivat johtajuuden järkevällä tavalla. Se saattoi puhjeta kukkaan ja löytää itsensä ja vahvuutensa. Se ikäänkuin jätti epävarman menneisyyden taakseen ja astui uuteen olomuotoon, jossa sen ei tarvinnut olla kokoajan huolissaan kaikesta.
On helppo mennä mukaan koiransa uskon puutteeseen, kun se ei pärjää, eikä usko, eikä tottele, eikä osaa "se on sellainen", ikäänkuin sille ei voisi mitään tehdäkään? Omistajastakin tulee osaamaton. Koira on herkkä, arka ja ujo, eikä siitä mitään tule. Antaa sen olla tuollainen. Sinänsä minulla ei ole mitään ujoa ja arkaa koiraa "vastaan", sellaisiakin koiria kun nyt on, mutta joskus aivan väärissä käsissä ja ihmisillä, jotka vain vahvistavat oman koiransa arkaa käytöstä. Osin tietämättään, toki.
Niin. Minä tarvitsin kaksi iltaa naapurin Aritan luona, omassa alitajunnassani kun velloi Tommy Wirenin luennollaan kertoma; "Jos opettaisin oikea-aikaista koiran palkkausta ihmisille heidän koiriensa kanssa, aikaa menisi viisi viikonloppua. Koska käytän kanoja, selviämme kurssista yhdessä viikonlopussa".
Koska Huima ei ole kana, minun täytyi ottaa itseäni niskasta kiinni, alkaa uskoa niin itseeni kuin koiraanikin ja tepastaa läpi ison kiinteistömme aina A-puolelle asti ja pyytää Aritaa näyttämään. Kyllä, hän näytti 10, 20 ja 30 kertaa kuinka sormet laitetaan ensin rinkulaan ja sitten sormet levitetään -> nami. Ja kyllä, harjoittelin heti seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja vielä kolmantena ja neljäntenäkin päivänä. Me opimme sen. Minä lopetin hirveän sohimisen ja heilumisen ja Huima otti tuijotusposetuksen, juuri niin kuin pitikin. Ei se ilmaiseksi tullut. Mutta ei siihen kovin montaakaan päivää mennyt. Ja lopussa kiitos seisoi -ja koira. Huima oli sormitekniikalla esitettynä 1.9. Tuomarinkartanolla PU-1 ja VSP. Ei hassumpi resultti.
Ainiin. On meille naureskeltukin. "Miiikä tekniikka, hahhahhaa, se vasta tyhmän näköistä on". Olkoon. Jos koirani seisoo katsoen peukaloa ja etusormea, so be it. Mikä vain toimii koirasi kanssa, on hyvä asia. Jollei toimi, vaihda tekniikkaa. Jollet jaksa tai viitsi, älä silloin hauku koiraasi. Katso peiliin ja lakkaa valittamasta.
Kuvituskuva oma 1g.
("Kuinka noi sun koirat on aina niin rauhallisina tässä kaupan edessä? Ne ei koskaan hauku tai vingu tai mitään"? "Ei niiden tarvitse. Niillä on hyvä olla.")
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti