Miten voikin olla kauniissa symbioosissa ongelmia ja onnellisuutta? Herkkyyttä ja itsetietoisuutta? Rutiinia rakastavaa ja yllätyksellisyyteen taipuvaista?
Viristä ei aina tiennyt miten se reagoisi laumani uusiin tulokkaisiin tai kadulla vastaan käveleviin koiriin. Välillä se oli itse passiivisuus ja sitten se taas keksi komentaa ja pöljäillä.
Yksi mieleenpainuvimpia Virin tempauksia oli se, kun aamulla varhain olin koiria ulkoiluttamassa Hakunilan urheilupuiston liepeillä, liki hevoshakoja. Kuten miljoona aamua aiemminkin. Minulla oli koirat irti, koska 05.30 siellä ei tepastanut muuta kuin nuo hevoset aitauksissaan, verkkaisesti voikukkia napostellen. Koirani eivät olleet osoittaneet hevosia kohtaan AIEMMIN mitään mielenkiintoa.
Nohh, ystävämme musta tallikissa kirmasi nyt yhtäkkiä koirieni editse vinhaa vauhtia, kohti tallia. Koirani säntäsivät perään hiekka pöllyten. Sain karjaistua ne yksitellen takaisin, mutta nyt ilmeisesti johtuen tästä yhtäkkisestä koirieni pyrähdyksestä kahden hevoshaan välistä, yksi hevosista hermostui ja siinä hieman pompsahteli. Tulkintani mukaan Viri reagoi nyt tähän hevosen liikkeeseen ja juoksi muittamutkitta haan sisälle, hevosen eteen. Hevonen hyppeli takajaloillaan ja Viri edessä takamus pystyssä; "Hei äiti, täällä koirapuistossa on nyt aika iso tanskandoggi. Miten sen kanssa leikitään?" Sivusilmällä näin kun tallin eteen oli tullut kolme henkilöä kädet puuskassa, minä karjun Viriä haasta pois ja Viri se vaan takamus pystyssä yrittää saada hevosta "leikkimään"? Hevosen huumori ei riittänyt tähän sekoiluun alkuunkaan - kuten ei minunkaan.
Pelkäsin kokoajan, että Viri menee hevosen taakse ja hevonen sinkoaa Virin Keravalle. Onneksi piinaavien sekuntien jälkeen Viri ymmärsi, että näillä kahdella eläimellä ei ole yhteistä kieltä.
Sain Virin kiinni ja marssimme tallia kohti pyytämään vuolaasti anteeksi. Onneksi saimme. Jatkossa hevosten läheisyydessä minulla oli koirat visusti kiinni.
Tuohon katseeseen olisi voinut välillä upota, humpsista.
Viristä kirjoitettaessa haluan sitäkin tuoda esiin, että Viri ei juuri sairastellut. Muistini mukaan Viri ei syönyt elämässään yhtäkään antibioottikuuria tai Tylosiinia - tai mitään. Paitsi uudetvuodet ja pahimmat ukkoset mentiin rauhoittavilla.
NYT muuten muistan; oikolukiessani tekstiä, että työnsihän se eräänä jouluaamuna päänsä ruusupensaaseen sillä seurauksella, että silmään tuli pipi. Muu jouluväki otti viiniä ja glögiä ja minä paukkasin autolla päivystykseen. Jotain silmätippoja saimme avuksi, Virin kiinni muurautuneeseen silmään.
Hammaspaisettakin ell 1 Virillä epäili. Pientä turvotusta oli kuonossa ja menimme sitten hammasta operoimaan ell 2:lle. Hah, mitä vielä. Ell sanoi, että ei tässä P4:ssä ole mitään vikaa ja sitäpaitsi ei tällä koiralla ole edes hammaskiveä.
Tällaisia pieniä juttuja.
Ja se oli siitäKIN fiksu, että ei syönyt _koskaan_ mitään maasta. Ei kakkaa, ei keppejä, ei mitään. Sen vatsa oli koko sen elämän - paitsi muutaman viimeisen kuukauden aikana - aina kunnossa.
Viri juoksi aina sata lasissa - ollessaan vapaana, ja se saattoi kyllä mennä mukkelismakkelis; yhden tällaisen niittymukkeloinnin jälkeen yksi sen varpaista oli melkoisen turpea ja kävin sen ell:llä tutkimassa. Ei siellä mitään ollut, vain turvotusta. Kuten yllä totesin. tällaisia pieniä juttuja.
Ala-Tikkurilassa asuessame, vanhoilla päivillään, se vielä lähti jänisjahtiin. Voi hyvänenaika sentään, Viri!!! Siellä se poukkoili autojen seassa, asvaltilla ja älysi sentään juosta suojatietä pitkin takaisin luokseni. Tämän reissun jälkeen, vuonna 2015, Virissä näkyi kaikkensa antanut "vanha koira". Sen jarrunappulat olivat aivan auki, se ontui jollen väärin muista niin monta kuukautta. Ostin sille BOT-rannetuen (itseasiassa kaksi) ja lenkitykset sujuivat pitkään hissunkissun, ranne tuettuna. Aloimme ottaa hyvin iisisti Virin kanssa ja irtijuoksutusta minimoitiin lähelle nollaa.
Ala-Tikkurilassa asuessamme oli se etu, että monet kävelylenkit tehtiin hiekkapohjalla. Varmasti vanhenevalle Virille mukavampi tepastuspohja.
Se tosiaan osasi ottaa rennosti - kaiken sen spiidailun ja kiireen vastapainoksi. Viri siis rakasti rauhaa ja rutiineja, mutta kyllä se piti itsensä myös kiireisenä. Vielä vanhoilla päivilläänkin se vahti ja antoi hälytyksiä kuullessaan koiran haukkuvan ikkunan alla, liian liki. Ovikellon ääni aiheutti jo lähes suurhälytyksen ja ehdollistuipa se vanhoilla päivillä jälleen puhelimeenkin. Saatoin nimittäin reissuilta soittaa puoli tuntia ennen kämppikselle; tarvitsen kantoapua parkkipaikalle tai tuonko pizzaa sullekin tjsp. Kun kämppis vastasi, kuulin taustalta kun Viri kiljui ja huusi; äitiäiti, äkkiä kotiin! Mistä se tiesikin, että se olen minä?
Minuakin piti varmasti hieman vahtia. Jos vaihdoin asunnossamme kerrosta, kyllä vaihtoi Virikin. Oli ehdottomasti lähdettävä seuraamaan, että "mitä se nyt tekee"? "Tarvitsetko apua lakanan vaihtamiseen"?
Ala-Tikkurilassa asuessamme Viri alkoi ronklata ruoan kanssa. Tästä eläinlääkärin kanssa juttelinkin, mutta sitä ei pidetty mitenkään outona, vaan "se ei vaan jaksa kaikkea kerralla". Se siis saattoi jättää pääruoastaan puolet, jotka se sitten popsi illalla hyvällä ruokahalulla.
Aloin ostaa Virille kaikenlaisia pateita ja pasteijoita lisäkkeeksi kuivamuonan sekaan. Cesar-senioripatee oli sen suosikki. Meni siinä kaikenlaista muutakin kyytipoikana, pääasia, että Viri söi. Kyllä se aina sillä silmällä tulikin taas kiireisenä katsomaan, että mikä täällä keittiössä rapisee ja nosti päänsä nappuloiden seasta, että "mä söin jo lihapalat, onko saatavilla lisää"?
Silläaikaa kun vein käytetyt lakanat pyykkiin, oli Viri jo asettunut tyhjälle patjalle. Siinä se pötkötti kylmänviileästi pedatessani uuden lakanan paikoilleen. Kas näin, tähän tapaan. Vähän sellaisella ilmeellä kuin; "missä vaiheessa saan ne tyynyt"?
Kerrankin meillä kävi pihan kanssa tuuri; piha oli jo valmiiksi aidattu!
Suoraan pihaovea vastapäätä oli kuitenkin ulko-ovi ja vaikka minä yritin olla tarkkana tällaistenkin asioiden kanssa, niin kämppis ei aina ollut ihan kartalla. Kantoipa ensimmäisenä keväänä tavaraa varastosta niin, että ovet olivat sepposen selällään. No läpivetohan siitä tulee ja kaamea pauke. Minä taisin olla yläkerrassa ja havahduin vasta paukkeen aikaan alas; siellä se Viriparka oli pihalla kaivamassa itselleen reikää aitaan; taas olisi pitänyt päästä vähän juoksemaan rivitaloa ympäri. Tämän asunnon aita kuitenkin piti Virin kotona, eikä se päässyt karkailemaan. Mitä nyt joskus avonaisesta ulko-ovesta, kämppis kun tykkää siellä tupakoida ja välillä Viri "vain" pujahti jalkojen välistä mennäkseen etupihalle pissalle ja sitten onneksi heti takaisin.
Onneksi näitä paukkeita ei sattunut kuin paristi, mutta alkoi olla traumaattista nähdä Viri siinä tilassa, ikäänkuin syvästi kauhuissaan. Onni onnettomuudessa se kuitenkin nopeasti palautui. Viriin sai aina pahimman pelon ollessa päällä silti hyvin kontaktin, ja sen sai ikäänkuin "pois" sieltä pelon kuplasta.
Vanhan Lahdentien varressa on iso, ympärysmitaltaan liki kilometrin oleva pelto, jossa pidin Viriä vielä "varoen" irti. Juoksutin kahjokaksikon; Huiman ja Balin ensin ja sitten päästin näitä vanhuksia irti ja muiden pariin.
Ihanaa, että Viri sai nauttia vielä vehmaasta ja vihreästä kesästä niittyineen ja vapauksineen.
Kuitenkin viime kesänä Viri sai pari hieman outoa kohtausta, jonka aikana se kotona ollessaan sätki takajalkojaan. Yksi, viimeisin, kohtaus oli kesän lopulla, muistaakseni heinä-elokuussa ja se kesti yli puoli tuntia. (olin kovaa vauhtia matkalla eläinlääkäriin, kun kohtaus loppui) Tämän kipukohtauksen aikana päätin, että ei koskaan enää. Viri on aivan liian hieno koira kärsimään yhtään enempää.
Viri toipui ennalleen ja se oli täysin oma itsensä kunnes 14.3. oli aika päästää irti.
Tällaiset kuvat, kuten yllä, saavat minulla kuitenkin hymyn huulille. Viri eli täyttä elämää, se oli jumalaisen kaunis koira kuorrutettuna persoonallisella ja puhuttelevalla luonteella!
Ihana Viri kesäisellä niityllä, kärpästen ja ampiaisten seassa, joita se niin tykkäsi jahdata ja napsia. Ruohon narskuttaminen kuului toki myös kesäisiin askareisiin ja sitä hakunilalaisilla pelloilla riitti!
Lähestymme pellon "päättymistä"; ihan lopussa oli pieni niitetty ja hoidettu lasten leikkialue keinuineen, hiekkalaatikoineen ja jalkapallomaaleineen. Yleensä tässä ollaan juotu vettä ja olen ottanut koirat jo kiinni, mutta Viri päätti haastaa Balin kanssaan kirmasille!
Ja Bali oli Virin uusi sydänystävä, sen edellisen rakkaan sydänystävän, Hulan, kuoltua. Viri laittoi yleensä laumaan tulleet uudet pennut pian ruotuun ja saattoi ihan nappaistakin, kun pentu tuli esimerkiksi liian lähelle Virin syödessä luuta.
Viri myös selvästi masentui Hulan kuoltua.
Kuitenkin Balin tepastaessa laumaani Viri otti sen välittömästi siipiensä suojaan ja opetti sille sydämensä pohjasta viisautta ja villejä manooverejä.
Ja kuinka kaunis ravi sillä YHÄ oli. Tämä koira ei - oli päässä sitten vaaleanpunaiset lasit tai ei - ilmennä minulle kyllä yhtään liki 13-vuotiasta!
Minä olin taas toisaalla, mutta kiirehdittyäni paikalle huutamaan, pojat lopettivat kiltisti tällaisen Älyttömän Ruoan Hajuun perustuvan taistelun. Mitään pöydältä ei tippunut ennen episodia, episodin aikana eikä sen jälkeenkään.
Tässä kuitenkin Viri on suonut minulle viimeisen kainalovierailun. Ja ikuistaahan se piti. Se varmasti jättää tässä jo jäähyväisiä minulle ja varmistaa ikuisen jäljen jättämisen sydämeeni. Suupielien pyrkiessä hymyyn.
Jos lähdin illalla kämppiksen kotiuduttua vielä pitkälle iltalenkille, Viri ja Luxi jäivät kotiin. Olikin oltava tarkkana lähdön aikaan, Viri nimittäin yritti aina ihan väkisin mukaan. Se saattoi oikein haukkua ja "huutaa", että MINÄ myös!
Se kuitenkin ehdollistui, namipalkalla tietenkin, myös siihen, että aina ei päässyt mukaan. Kämppis annosteli keittiössä lihapullia tai muuta erityisen maukasta Virille ja Luxille sillä aikaa kun minä, Huima, Bali ja Hupi häivyimme.
Viri oli viisas koira. Siinä oli valtavasti syvyyttä ja luonteen hienouksia. Vaikka se heikkeni ja vanheni, sen luonteenpiirteet ja henkinen olemus olivat yhä veitsenteräviä.
Jos johonkin koiraan voi olla täydellinen yhteys niin minulla se oli Viriin. Täydellinen.
Tiesin heti, että nyt on tosi kyseessä. Tullessamme kotiin 14.3. iltalenkiltä Viri vinkaisi sydäntäsärkevästi ja puri vieressä olevaa Luxia. Yritin auttaa Viriä sen minkä voin, eläinlääkärin ohjeistuksen mukaan, mutta Virin oli annettava mennä. Virin upea, rikas elämä päättyi 14.3. kello 23.00. Ruumiinavaus kertoi Virillä olleen akuutti haimatulehdus.
Koirien Koira, laumani presidentti oli poissa.
Jäi vain muistot ja kaipuu.
Kerran vielä Viri; kiitos, että tulit elämääni ja olit minun.
Kiitos, Jarmo upeimmasta mahdollisesta koirasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti