Matkaa sinne oli kuutisen kilometriä ja siellä tuli usein piipahdettua viikonloppuisin. Puisto koostui kahdesta erillisestä aitauksesta, jotka olivat molemmat valtavia. "Varsinainen koirapuisto" oli metsäistä, hiekkaista ja kivikkoista aluetta - ja kuinkas ollakaan, Viri hajotti aina jarrunappulansa siellä. Niinpä siirryimme aina suosiolla - ja ihan Virin vuoksi - aidattuun toiseen, viereiseen puistoon, jossa oli sammalenpehmeä alusta, muutamia tokoesteitä ja ei yleensä ketään muita paikalla. Siellä me sitten ryskäsimme menemään, joskus ihan tuntitolkulla.
Muistan oikein ihmetelleeni, että kuinka siellä kasvoi pehmeä sammal ja apila - ja kuinka me saatoimme sinne aina mennä kaikessa rauhassa, ettei Virin tarvitse jarrutella soralla.
Viriä ei voinut jättää kovin moneksi tunniksi yksin, sillä se saattoi hermostua vartissa - ja alkaa laulaa ja ulvoa; vetäen kaikki muut mukaan kuoroon.
Viri rytmitti monessa suhteessa päiväämme ja elämäämme ja työskennellessäni Vantaan kaupungilla otin sen kerran mukaani töihin. Ihan vain kuullakseni päivän päätteeksi sen, minkä jo arvasinkin, meillä oli nyt ollut elo kuin huopatossutehtaassa, Virin ollessa mukanani.
Tämä eroahdistus laukesi muuttaessamme Korsosta Hakunilaan. Viri asettui kuitenkin ajan oloon, ja ongelma poistui muutamassa kuukaudessa. Toki muistan aina juosseeni kaupassa kiireen vilkkaa - hyvä Viri, rahaa säästyi!! - tyyliin "äkkiä kotiin"!
Ne saivat sen selvästi tyytyväiseksi, kukapa nyt tykkäisi elää epävarmuudessa ja epätietoisuudessa! Tässä yritinkin olla sen mieleen, sillä tarjoamalla Virille rakkautta, rauhaa ja substralia, tämä koira puhkesi kukkaan ja tarjosi pyyteetöntä rakkautta ja rauhaa takaisin. Seesteinen arki - seesteinen Viri.
Miten hieno koira se olikaan, silloin, kun kaikki oli hyvin. Ja kaikkihan oli Virin kanssa aina hyvin silloin kun sille tarjosi tasaista, hyvää arkea. Juuri sitä, mitä me ihmiset emme kestä, mutta sitä, mitä koiramme haluavat meiltä.
Se itse halusi lentää ja ihan varmasti olisi ollutkin pilottiainesta, mutta kärpäset saivat sen hieman sekaisin. Viri keskeytti ihan ruokailun, jos keittiössä lensi kärpi, kuten me kärpäsiä kutsuimme.
Tässä, hakunilalaisella kukkaisniityllä, Viri on selvästi asemissa paikallistaakseen lentävän.
Viri myös saalisti - menestyksekkäästi - asunnossamme lentäviä öttiäisiä, ja söi elämänsä aikana useita pistäviä hyönteisiä. Jotenkin se onnistui ne aina murskaamaan premolaareissaan siten, ettei se saanut osumia, koska koskaan sillä ei ollut ns. pää turvoksissa ampparin tai pimpparin jäljiltä.
Kurvailua, liitelyä, juoksemista. Juuri tällaisena muistan Virin ja haluan muistaakin. Eloisana, villinä, vapaana.
Myös siinä Viri oli hyvä. Viri saattoi ihmetellä ja seurata muurahaisen marssia tai analysoida ruusunmarjaa pää kenossa. Se nuuskutti Hulan ja Balin pissoja - en tiedä, miksi juuri näiden - ja oli kovin totisena työssään. Vapaana ollessaan se juoksi ja iloitsi, mutta myös mietti ja puntaroi. Tässä ikäänkuin miettien, että "mitä olinkaan tekemässä"?
Kaikki Virin vermeet kuitenkin ovat ja olivat pinkkejä. Ehkä siinä oli jokin statement tyyliin; "Voimakas, vahva, näyttävä ja persoonallinen uros, jolla on "varaa" pukeutua pinkkiin"". Viri oli niin uros mutta samalla lutuinen symppis, ja sen väriksi kertakaikkiaan tuli ja jäi pinkki. Ja pinkki puki Pirreliä.
Nokkela, suloinen ja kuvassa 12.3. 2010 kuvattu Pirtsis. Kuvassa siis lähes 7-vuotias.
Virissä oli voimaa niin psyykkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka Viri oli kova, se oli pehmeä ja vaikka se oli pehmeä, se oli kova. Viri oli ääripäiden koira. Se saattoi olla hyvinkin "huumorintajuton" ja yksiviivainen ja seuraavassa hetkessä se otti siipiensä suojaan Hulan - ja myöhemmin Balin - ja antoi näille pentuna suojaa ja rakkautta ja tukea. Sitten se jo vitsailikin ja leikki lempeästi molempien kanssa. Urisi, nakkeli leluja ja intoutui leikkiin.
Virissä oli monta taajuutta, monta ulottuvuutta. Se oli joskus hieman rasittava, mutta rasittavuudessaankin äärimmäisen rakastettava.
Ikäväkseni Viri periytti suurta kokoaan ja sen ääniarkuuden tultua ilmi kaikessa laajuudessaan, en enää antanut Viriä jalostukseen. Tiedossani on kuitenkin vain yksi ääniarkuudesta kärsivä pentu ja omassa laumassani oleva Virin jälkeläinen Luxi, Monetblue, on itse herttaisuus ja leppoisuus. Sitä ei häiritse ryske saati melske.
Päinvastoin Virin pennuissa on monta upeaa ja upeasti liikkuvaa jälkeläistä. Virin kaunis ulkomuoto ja kauniit liikkeet jatkavat kulkuaan ja elämäänsä esimerkiksi Kaliningradissa, Venäjällä. Siellä Virillä on jo lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia.
Vaikka Viri saattoi toisinaan suutahtaa uusille laumatulokkaille; puriko se esim. Huimaa peräti 5 kertaa (!!), kun itse söi luuta ja Huima tsippadippaduidaili siinä sentin päässä. ÄRR ja PURR tuli Viriltä nopeasti, olihan se Presidentti. Ja Huima ehkä hieman tyhmä, koska työnsi sen kirsunsa liki peräti viidesti.
Kuitenkin Virin tehtävä "lauman tapojen opetuksessa" oli kiistaton ja kunnioitettava. Se opetti tavoille niin Luxin, Huiman kuin Balinkin.
Kun arki rullasi, lauma oli hanskassa, tavat opetettuina, Viri saattoi ryskätä menemään lelujen kanssa ja painia mieluusti.
Hulahan oli Virin all-time-favourite kumppani ja soulmate, mutta Hulan kuoltua Balista tuli nopeasti sen mielitietty. Miten olikaan, että Virin lempparit olivat molemmat sinibrindlejä?
Virillä oli joskus kova kuri ja töpäkkyys tulokkaita kohtaan, mutta se myös järkähtämättä puolusti heikompaa ja presidentillisesti hoiti tehtäväänsä; sallien muiden mellastaa rivikansanedustajina. Olihan sillä päävastuu. Anitan jälkeen.
Viri näytti tunteensa, hyvässä ja pahassa. Siksi sitä varmasti niin paljon fanitinkin ja puolustin. Viri ei "puhunut vain selän takana", se oli oma itsensä hyvinä ja huonoina päivinä, tässä ja nyt. Hyvässä ja pahassa. Viri eli täyttä elämää ja minä tuin sitä siinä. Varmaan siksi välimme olivatkin niin ymmärtäväiset. Puoleen ja toiseen. Minä rakastin Viriä ja Viri rakasti minua. Ehkä jopa liikaa.
Olen ikuisesti kiitollinen laumaamme hoitaneille dogsittereille, jotka ovat olleet täällä meillä ihan Virin takia - toki muidenkin, mutta Viriä ei voinut jättää huolestumaan juuri paria tuntia kauemmaksi ajaksi. Niinpä Henni ja Emmi olette olleet kullan arvoisia. Samoin Riitta ja Niina - ilman teitä reissut ja menot olisivat olleet hankalia toteuttaa.
Kerran ollessani reissussa oli Viri alkanut noin 10 minuuttia lähdöstäni ulvoa. Henni oli sanonut, että "nyt shyss" ja Viri oli tepastanut yläkertaan. Muutaman minuutin kuluttua se oli "kokeillut onneaan" yläkerrassa ja alkoi ulvoa nyt siellä. Henni taas huutamaan, että "shyss sielläkin". Sitten Viri oli tuuminut, että no okei, ehkei sitten kannata.
Oma-aloitteinen, itsenäinen, suloinen, sopuisa. Sen luonne oli "tutustumisen ja ymmärtämisen" jälkeen kuin sinä ja minä. Kuten aiemmin kirjoitin, kuin peiliin katsoisi. Siinä missä me peittelemme ja arkailemme, salaamme ja pistämme defenssit peliin - Viri oli oma itsensä. Aina. Hyvässä ja pahassa. Virin ei koskaan tarvinnut hävetä tai peitellä - se oli vain oma itsensä. Niin yksinkertaista se on.
Näistä hetkistä ei nauttinut vain Viri vaan myös minä - ikuistaessani niitä. Rakastin suoda Virille iloa ja valoa, sitä, mihin whippet on alunperin luotu. Juoksemaan.
Tässä kohtaa tulee muuten mieleen; Virin kuoltua patologi kysyi, että "oliko koira mahdollisesti syönyt juuri talipallon"? Apua. Viri ei syönyt KOSKAAN mitään maasta. Ei poikansa tavoin purkkaa, nenäliinoja ja kuolleita rottia tai kuten Hupi ja poikansa Huima KAKKAA. Viri ei todistettavasti syönyt KOSKAAN mitään maasta, roskiksesta, pöydältä, lumihangesta, pellolta. Sellainen ei kertakaikkiaan sopinut Virin pirtaan ja mentaliteettiin.
En tiedä pystynkö enää koskaan pukemaan yhtäkään koiraani pinkkin, sillä niin voimakkaasti väri profiloitui Viriin.
Näettekö jo, millainen tämä koira oli? Täynnä tarmoa, iloa ja persoonallisuutta - vaikka muille jakaa. Viri oli kai 1/4 jenkki ja minulle on kerrottu, että "jenkit ovat vallattomia" - ja kyllä, tällaisena Virin muistan. Se oli aina menossa tai tulossa, ja sata lasissa. Se haukkui naapureita, siiliä ja puri uuden Kenzolan tulokkaan - ja seuraavassa hetkessä se halasi, pussasi ja rakasti.
En voi lakata hämmästelemästä tätä Koirien Koiraa, joka olisi vienyt eittämättä Stilwelliltä ja Millanilta jalat alta - ja olisivat oitis kidnapanneet Virin laumaansa. Uskomaton rakkauspakkaus.
Ei pelkkä daisy cutting action - vaan daisy living action. Nämä kaksi olivat kuin paita ja peppu, koko Hulan elämän ajan. Elivät yhdessä ja symbioosissa 10 vuotta.
Siellä oli hyvä paistatella auringossa ja patsastella. Huomatkaa lungisti ja levollisesti ottava Hula lattiapedissä - Virin valvoessa.
Kymmenillä Hakunilan pelloilla ja niityillä. Täällä Viri oli niin iloinen. Ja minä, koska Viri oli iloinen.
Joskus ovat jotkut koiranomistajat miettineet, miksi 3 vuotta rauhallisesti ollut ja elänyt koira alkaa elämöidä muuttaessa. No, joillekin koirille muutto ei olekaan pala kakkua. Virille muutto - JA erossaolo minusta ensimmäistä kertaa REISSUN merkeissä oli hieman liikaa. Niinpä se pureskeli portaita ja porttia. Jatkossa jos olin vähänkin kauemmin poissa, meillä istui dogsitteri. Ihan superia, että sellainen löytyi (silloin) naapurista, ja Hennin apu onkin ollut suunnattoman tärkeää ja onneksi olemme saaneet pitää hänet "osana laumaamme" edelleen, muutettuamme uuteen osoitteeseen. My boys love you!
Tämä takki on muuten myynnissä. En usko, että pystyn pukemaan sitä kenenkään päälle enää koskaan. Ilmoita, jos olet kiinnostunut. Takki on SUPERkuntoinen ja SUPERhieno.
Kaksi muistelupostausta on nyt tehty ja kaksi on jäljellä. On hiki ja silmät valuvat, olen surullinen mutta myös otettu yhteisestä matkastamme. Rakastan jokaista kuvaa Sinusta ja jokaista yhteistä muistoa.
Koen olevani ja olleeni etuoikeutettu kun sain elää kanssasi, Viri. Opetit minulle paljon rakkaudesta ja pyyteettömyydestä ja siitä, että hedelmällinen, rakastava suhde voi olla joskus mutkikas. Kiitollisuudella ja rakkaudella muistan jokaista hetkeämme, seikkailuamme ja koettelemustakin. Meillä ei ollut mitään, mistä emme olisi yhdessä selvinneet. Meillä oli rakkaus ja sielujen sympatia. Meillä oli yhteys ja kumppanuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti