Viriä muistellen, osa 1.

Olen selannut tässä pitkin viikkoa Virin kuvia omasta 1g-kuvakansiostani ja kuvien selaaminen on ollut onneksi positiivisessa mielessä terapeuttista.
Kuvien läpikäyminen on näyttänyt konkreettisesti kuinka Viri on ollut monessa mukana ja se eli liki 13,5 vuotta vauhdikasta ja täyttä elämää. Suurimmassa osassa kuvia se nimittäin juoksee, laukkaa, hyppää. Ei-juoksukuvissa se on vain Älyttömän Kaunis. Ihania, sympaattisia kuvia ihanasta, sympaattisesta koirasta.

Lähdetäänpä yhdessä muistelemaan:

Viri tuotiin minulle - tai kämppikselle - Messukeskuksen parkkipaikalle vaaleansinisessä pyyhkeessä.

Minä jäin näyttelyyn ja Viri matkasi kotiin Vantaan Metsolaan. 
Olin käynyt katsomassa Viriä tasan kerran ja minulle on jäänyt ikuinen muistijälki myös siitä, kun Lena Viriä seisottaessaan sanoi, että "Förstår du att han skall bli större och starkare än Hula"? Kyllähän minä ymmärsin.
Viristä kasvoi raamikas, tyylikäs, ryhdikäs - niin, ja kookas. Näyttelyissä saimme varautua vastaanottamaan H-arvosanoja, niitä muuten saimme peräti kolme. Ja ihan koon takia. Toisaalta muutimme varmasti useidenkin tuomareiden katsantokantoja kookkaiden whippetien suhteen. Nimittäin sen, minkä Viri "hävisi" koossa, se voitti tyypissä, liikkeissä ja karismassa. Tässä koirassa sitä nimittäin oli. Karismaa ja presenssiä!

Viri oli vallaton pentu. 
Minulla ei ole koskaan ollut näin pentuvallatonta koiraa. Viri ei tehnyt mitään pohtien, mietiskellen tai puntaroiden. Ehei. Se mennä viiletti sata lasissa, kaikkialle ja aina. Se oli pennusta asti kova haukkumaan ja jos jokin asia ei mennyt sen mieltä myöden, se karkasi. Meillä oli aikoinaan Korson Metsolassa asuessa valtava piha. N. 100 neliötä. Kämppäkaveri raahasi selkä vääränä erilaisia aitaviritelmiä, nimittäin Virihän liiteli ja loikki, yli ja ali. Kämppis tokaisikin jossain vaiheessa aitakorotusten olevan turhaa; "yli se menee kuitenkin". Minä taas väitin, että "jossain se raja tulee vastaan" ja se tulikin. 160 sentissä.

Pentutuhot olivat aika lystikkäitä. 
Viri nimittäin erikoistui asiakirjoihin. Se söi passiini isot lovet, joita virolaiset tullimiehet kilvan naureskelivat; "anna koirallesi ruokaa". Se söi myös kämppiksen pankki- ja luottokortin.
Muuten se tyytyi haukkumaan pihalla kaikki naapurit ja liitelemään aitojen yli. Kuinkahan monta kertaa naapurit kävivätkään soittamassa ovikelloa: "teidän koira juoksee rivaria ympäri". Nimittäin Viri ei koskaan karannut juostakseen Keravalle tai ostarille. Se tyytyi juoksemaan rivitaloamme ympäri, se oli sen terapiaa, sen hauskaa ja sai kiihtymyksen - joka aiheutti karkaamisen - laskemaan. Me vain avasimme oven ja se luikahti sisään. Sillä tavalla: "kiitti, mä vedinkin jo kolme rundia".

Viri oli vahva, itsetietoinen koira, jolla oli äärimmäisen herkkä sisin. 
Ilmankos minä niin sitä ymmärsinkin, kun välillä oli tunne kuin olisi katsonut peiliin. Virille kehittyi n. 2-3 vuoden iässä melko voimakas äänipelko. Se oli ensin vain raketteihin (uusinavuosina) liittyvää, ja laajeni sittemmin kaikkiin koviin ääniin, joita nyt olivat vaikka oven paukahdus, ukkonen tai huutaminen. Pahimmillaan Viri reagoi pelkkään verhon heilumiseen ikkunassa tuulesta johtuen; se kun ennakoi sadetta.

Ostin aikoinaan Hewlett Packardin tietokoneen, joka oli maanantaikappale. Mahtoiko se toimia lainkaan. Hataran muistini mukaan ei. Soittelin pitkin ja poikin maahantuojaa ja hermostuin erään puhelun aikana ("Kyllä se siitä. Soittakaa vielä kerran meidän ilmaiseen tukipuhelimeemme.") niin paljon, että potkaisin varpaani mustaksi ja huusin vedet silmissä; "Miten tämä on mahdollista, katsoisitko sinä tällaista tietokonetta".
Kohta soikin ovikello. Viri juoksi rivitaloa ympäri.
Viri ehdollistui tämän puhelun jälkeen puhelimeen niinkin voimakkaasti, että vaikka puhelu olisi ollut ihan tavanomainen ja "lempeä", Viri karkasi. Vips vain, se liiti aidan yli ja taas ovikello soi.
Oli sitten pakko vastaehdollistaa se, ja laittaa ovi kiinni kun tartuin puhelimeen, silitellä Viriä ja puhua mukavia. Pääsimme onneksi sopuun, minä, kännykkä ja Viri. Eikä Viri enää karannut, kun puhelin soi - tai kun minä soitin puhelimella.

Viri inhosi myös autoilua. Autossa se läähätti, vinkui ja puri koirakalteria. Mutta jos ajoimme esimerkiksi 20-30 kilometrin ajon jälkeen pellolle, ja päästimme Virin spiidaamaan, se matkusti sen jälkeen rauhallisena. Juokseminen selvästi poisti sen päähän kertynyttä kiihtymystä, stressiä ja ahdistusta ja se pystyi irtijuoksutuksen myötä järjestämään palikat päässään niin, että loppumatka sujui huolettomammin. Ylipäätään Viri oli herkkä koira stressaantumaan. Arkirutiinit olivat sille tärkeitä - ja niitä pyrimme sille myös parhaamme mukaan tarjoamaan.

Uudet vuodet olivat meillä raskaita. Viri ravasi, läähätti, tärisi. Oli levoton ja vain vessan lattia/sauna kelpasi rauhoittumiseen. Edes hetkeksi. Muistaakseni n. 6-vuotiaasta alkaen Viri vietti uudetvuodet rauhoittavien lääkkeiden avittamina. Niistä olikin sille suuri apu.

Tyylikäs, ryhdikäs, upea. Aina.
Muistan kun Viri inhosi kynsienleikkuuta. Se kehitti uskomattoman käärmemanööverin, jolla se melkein aina onnistui luikertelemaan kesken leikkuun vinoon, mutkalle ja kenoon. Niitä hikipisaroita, joita kynsienleikkuu Virin kanssa teetti... Kuitenkin vuosien saatossa Viristä tuli koira, joka kynsisakset esiin otettuani asettui melkeinpä leikkuujonoon. Lopulta vuosikaudet Virin kynsienleikkuu sujui laumassani helpoiten. Niks ja naks vain ja Viri oli tyytyväinen päästessään manikyyriin. Ja sitten taas mentiin!

Viri kasvoi 54,8-senttiseksi ja painoi painavimmillaan n. 20 kiloa. Se oli siis VALTAVAN upea koira. Yksi kohta sen arvosteluista on jäänyt mieleen ja kopioin sen suoraan tähän: "Moves well with a daisy cutting action". Tätä oli Viri ja Virin liikkeet kehässä.
Viri sai junnuna nopeasti sertit kasaan; kolme näyttelyä, kolme serttiä. Viimeistä serttiä metsästimme Virin kanssa 10 kertaa. Viri valioituikin komeasti PU1-pallilta.

Ei metsäilyä, puistoilua, niittyilyä - ilman, että Viri meni menojaan. 
Virillä oli aina omaa hauskaa. se ei kaivannut juoksu- tai nujuilukaveria, se lähti irti päästyään juoksemaan omaa kivaa. Muut nahistelivat, kaivoivat kuoppia, kisasivat keskenään - Viri juoksi omaa, laajaa ympyrää, yksin. Ilo huulillaan, silmissä ja korvissa.  Sellainen oli Viri.

Kotona se oli pentuajan mentyä ohitse - ja haukuttuaan pihalla kaikki naapurit kolmeenkymmeneen kertaan, rauhallinen, lupsakka ja tyytyväinen.
Se olisi halunnut kuitenkin ei maasto- ja rataharrastukseen (Viri EI ajanut viehettä!!) vaan lentokouluun. Viristä olisi ollut lentäjäksi, koska sillä oli siihen luontaiset edellytykset.
Muistan aikoinaan kun kävelimme aamuvarhaisella lenkkiä Hakunilassa, kaikki koirat irti ja edessä oli oja, jonka yli meni silta. No kappas; kaikki muut koirani tepsuttivat siltaa, mutta ei Viri. Ehei. Se liiti valtavalla ryydloikalla ojan yli. Kävimme myöhemmin kämppiksen kanssa mittaamassa tämänkin "kalavaleen"; kyllä, Viri LENSI reilu 5-metrisen ojan yli vaivatta. Vips vain. Jos nyt pikkaisen takajalat mutaantuivat.

Viri tosiaan haukkui ja vahti mielellään. Nukuimme Metsolassa usein kesäaikaan pihaovi auki. Olihan pihamme ympärillä nämä 160-senttiset aidat Virin takia. LOL
Kuitenkin naapuriyhtiössä saattoi Reiska kotiutua kesäyönä äänekkäästi 04.00 ja Virihän antoi oitis "hälytyksen". Siellä se haukkui pihamaalla naapurin pystyyn ja meillä kotona murahdeltiin "Hiljaa!" kuin Aina Inkeri Ankeinen konsanaan ja Viri tepasti ylpeänä, rinta rottingilla takaisin petiin tehtävän suoritettuaan. Viri haukkui myös pihaamme pyrkivät siilit ja joskus kai ihan huvikseenkin, kun jostain kuului "rapsaus".
Kuitenkin eräänä aamuna havaitsimme saunassamme naapurin kissan nukkumassa - siitä Viri ei ollut varoittanut?

Vuosien saatossa vahtiminen väheni ja Viristä seestyi ja sukeutui kertakaikkiaan ihana, lempeä, suloinen ja sympaattinen whippet. Mitä enemmän sen kanssa tuli "puhelinepisodeja", "aitojen yli liitelyä" ja "rivarin ympäri juoksentelua" - sitä enemmän me liimaannuimme yhteen. Mitä vain Viri tekikään ja keksikään, minä ymmärsin. Koska minä TOSIAAN ymmärsin. Everything made sense. Viri jos kuka opetti minulle koirapsykologiaa. 

Viri oli myös aina äärimmäisen valpas, iloinen, suora, rehellinen, oma itsensä.
Sen luonne oli oikeastaan ihan puhdasta kultaa varustettuna isolla ja lempeällä sydämellä.
Mahtoiko se olla myös koiristani "salaa nokkelin", sillä opettaessani Stilwellin opeilla istumista, ainoa, joka asian hoksasi, oli Viri!

Niin tyypillinen Virikuva. 
Ja kertoo tästä Upeasta Koirasta ihan kaiken. Juuri näin, Viri. Täysiä, liitäen, lentäen ja korkealla!

Yli ojien, ruohotupsujen, vauhdilla.
Niin paljon iloa, eloa, positiivisuutta ja sähäkkyyttä oli tässä mitä lempeimmässä koirassa.

Voitte vain kuvitella, kuinka olen hymyillyt näitä kuvia selatessani. Viri näyttäytyy kaikissa niin omana itsenään kuin vain olla ja voi.

Vaikka Viri hieman remmissä haukkuikin ja hälytti milloin humalaisista naapureista ja milloin vastaantulevista mustista ja epäilyttävistä koirista oli se esim. 100% luotettava ja järkevä, älykäs ja rauhallinen "koirapuistokoira". Sitä oikeastaan vain "epäilytti" se vastaantuleva Moppe, koska eihän siitä koskaan voinut tietää, jos se vaikka hyppii, loikkii tai seisoo takajaloillaan? Sille piti sanoa HAU ja VÄY, että se osasi olla paikallaan nuuskimisen ajan.
Koirapuistoissa Viri juoksi "sitä omaa ympyrää" ja juostuaan ne (ympyrät) se nuuskutti kaikki toverillisesti ja eteerisesti.
Tässä tällä hetkellä kyynelten virratessa, nyökyttelen myös päätäni, ehkä jopa hieman epäuskoisena; olenko tosiaan omistanut Näin Hienon Koiran, jossa oli kerroksia ja syvyyttä kuin 20-kiloisessa sipulissa. Aina jokaisen kerroksen alla on lisää upeita luonteen nyansseja, vauhdin ja huimien hyppyjen alla sympaattista sielukkuutta ja yltiöpäisen itsevarmuuden alla hienosyistä herkkyyttä.

 Niin runsas ja rakas, Pirreli.

Katson olevani suuresti etuoikeutettu, että sain elää kanssasi ja 13,5 vuotta olimme erottamattomat. Sinua rakasti koko meidän laumamme ja teit lähtemättömän vaikutuksen ihan jokaiseen. Olit suuri johtaja - meidän lauman presidentti - joksi sitä leikkimielisesti kutsuin.

Viri totisesti jätti jälkeensä suuret saappaat. Ja muistelut jatkuvat seuraavassa osassa. Vielä on Virikuvia ja -elämää yhdeksän vuoden verran!!

Kiitos Viri, että olit minun. 
Kiitos Jarmo, että annoit Virin osaksi elämäämme.