Sensijaan pojat pitää viedä lenkille vaikka sataisi ja tuulisi kuinka - tuulista on nyt monena päivänä ollutkin mikä tekee lenkit ekstratylsiksi. Tunne siitä, että tukka lähtee irti päästä ei ole mieltäylentävin.
Mutta mitäpä tuulesta ja sateesta, kun lenkillä voi kohdata mielenkiintoisia ihmisiä ja heittää heidän kanssaan läppää kaikesta maan ja taivaan väliltä. Vai mitä sanotte tästä:
vanhempi pariskunta tulee Vantaanjoen varren hiekkatiellä vastaan. Koirani ovat vasemmalla, rotvallin puolella ja menemme yhtäkaikki tien vasenta reunaa. Mies erkanee vaimostaan tien oikeasta reunasta ja alkaa kävellä minua ja meitä suoraan vasten. Aivan kohdalla miehen kävelylinja kertakaikkiaan pakottaa minut rotvallin puolelle, litisevälle nurmelle ja loihe lausun kuuluvalla äänellä; "Sinäpä se mukava ja ystävällinen mies olet", johon tämä Hiekkateiden Hurmuri-Heikki toteaa silmät päästä pullistuen: "Mitä sä paskalinkojen omistaja auot siinä mulle päätäsi".
Olimme juuri puhuneet kaverini kanssa kännykässä siitä, kuinka vanhemmat miehet kadottavat pilkkeen silmäkulmastaan ja ryhtyvät elämän katkeroittamiksi ja sivullisten kiusaajiksi. Ollapa Suomessa enemmän aurinkoa ja vähemmän veroja, ehkä ne vanhat herrat siitä virkistyisi ja vetristyisi ja lakkaisivat tölvimästä ohikulkijoita?
Onneksi Lidlin edessä oli lenkin päätteeksi iloisempi herrasmies kehumassa koiriani ja kertomassa omasta koiramenneisyydestään porokoirien parissa. Mies oli matkassa elämää nähneellä polkupyörällä ja mukana oli sen seitsemäntoista muovipussillista tyhjiä pulloja - mutta hänellä oli jotain todella kadehdittavaa myös mukanaan; nimittäin positiivisuutta. Tämä mies oli yhtä hymyä ja elämäniloa. Hiekkateiden Hurmuri-Heikillä olisi paljon opittavaa tällaisesta elämänasenteesta.
Tänään piipahdin TUULISELLA ja SATEISELLA lenkillä pikaisesti iskemässä muutaman tuotteen kassiin Tapulikaupungin K-marketista ja kun tulin takaisin koirieni luokse, oli vanhempi rouvashenkilö, Tuijaliisa Tuiterissa, syöttämässä koirilleni valkosipulipatonkia. Sanoin ensin ihan ystävällisesti hänelle, että "olisi hyvä kysyä lupa vieraiden koirien syöttämiseen" johon tämä Tuijaliisa pullautti hyökkäysryöpyn: "nämä ovat kalliita koiria, joku voisi ne varastaa, minä olisin voinut ne ottaa tästä matkaani, ei saa jättää koiria ulos, nämä kärsivät ja ovat nälässä". Ei tietenkään mitään pahoittelua, että "anteeksi, en vain voinut olla antamatta niille patongistani, kun pidän koirista" ehei. Parempi antaa täyslaidallinen vain. Kyllä minulla suu loksahti auki, että on siinä Tuijaliisalla otsaa! Jäin kuitenkin ihan mielenkiinnosta toviksi kuuntelemaan häntä; "kerro nyt niitä elämänohjeitasi" mutta rouva jauhoi sitä samaa. Kun totesin kuivakasti, että "sun olisi sitten varmaan pitänyt ottaa nämä mukaasi" niin hän alkoi huutaa: "oletko sä hullu", johon oli pakko nostaa jo hieman omaa ääntänikin; "etkö ymmärrä sarkasmia".
Taidan kyllä olla jonkinlainen hullumagneetti. Tuijaliisakin alkoi pokkana vaan tunkea lisää patonkia koirieni suuhun ja minun oli pakko liueta paikalta.
Tässä näiden episodien kanssa tulee miettineeksi, että mitä tämä Hiekkateiden Hurmuri-Heikki ajattelisi, jos hänen tiensä tukkisi yht'äkkisesti Keijo Kaappi? Mitä Tuijaliisa Tuiterissa pitäisi siitä, että minä tunkisin pullaa hänen mastiffinsa (hän väitti omistavansa sellaisen) kitaan silläaikaa kun hän itse on kaupassa?
Onneksi sain myös tämänpäiväisen episodin jälkeen seurakseni vanhemman herrasmiehen, joka kertoi olevansa entinen pikajuoksija ja nähneensä meidät "monta kertaa koirien kanssa lenkillä. Taidat lenkkeillä aika paljon"?
Kaikenlaisia sitä taas onkin tuolla teillä ja turuilla. Oman pahan mielen ja oman vajavaisuuden "kostaminen" eläimille ja/tai koiraihmisille on jotenkin niin last season. Halailkaa puita tai pysykää päivisin sisätiloissa.
Oheinen kuvituskuva ei liity tämänpäiväiseen tapaukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti