Whippetin koko - poimintoja vuoden 1989 Whippet-lehdestä.

Whippetin koko on varmasti yksi eniten keskustelupalstoilla - ja harrastusympyröissä muutenkin - ihmisten mielipiteitä ja kielenkantoja kirvoittavia asioita. Vuodesta toiseen.
Niin kauan kuin olen rodun parissa ollut, tätä kirjoittaessa menossa 22. harrastusvuosi, tuo KOKOasia on ollut likipitäen eniten tapetilla; suurin huolenaihe rodussamme.
Ehkä kuitenkin hieman hämmästyin plärätessäni vuoden 1989 whippetlehteä, asiaa puitiin numerossa 1 monen sivun verran. Jo silloin!

Jollain tapaa asian ymmärtää, emmehän halua whippetin tulevan greyhoundin kaltaiseksi, mutta samalla pitäisi muistaa, että whippetin ja greyn tyyppierot ovat kuitenkin useat; muutakin kuin KOKO.

Kuvassa FI Ch & FI LC-Ch Misakan Barthez Chris. Olisiko Pupun säkä ollut n. 75 cm. Noin 20 senttiä enemmän kuin isoimman whippetini, Monetbluen. Kuitenkin hyvin selvä grey, ilman whippetin olomuotoa ja leimaa? Tai sitten selvä whippetin isoisä, koira, josta whippet on kuitenkin jalostettu?

Ulkosiitos kasvattaa kokoa. 
Toisaalta haluamme rodun olevan vaikka väkisin mitoissa, mutta kuitenkin geenipoolin olevan mahdollisimman lavea. Vaikea yhtälö. Jos kasvattaja julkeaa julkistaa tulevan pentueen isän ja emän (mittoineen), ja ne ovat tai toinen niistä, ylikorkeita, ammutaan kasvattajaa oikealta ja vasemmalta.
Kuitenkin kylmä tosiasia on se, että mittoihin menevät vanhemmat voivat saada ylikorkeita jälkeläisiä ja päinvastoin. Olisipa asiat niin yksinkertaisia, kuin monet rotuamme arvostelevat luulevat niiden olevan. Olen aiemmin kirjoittanut blogissani kasvattajakurssien satoa, lukaiskaapa uudelleen, sillä geenit eivät ole hallittavissa. Mitenkään päin. Geenit ovat jopa pelottavia, sillä juuri kun luulet hallitsevasi niitä, ne tekevät kaikki todellisuuslaskelmasi turhiksi.

On totta, että joillain kasvattajilla on koirissaan selkeämpi leima ja tyyppi, mutta kun sukutauluja tutkailee tarkemmin, myös sukusiitokset paukkuvat ja minimaalisimmillakin kertoimilla tauluissa on "määrääviä koiria ja tyyppejä". Joku nyt vain antaa enemmän itseään kuin toinen ja lyö leimansa ja tyyppinsä pidemmälle tauluun.
Olen omistanut näyttelyissä menestyksekkään Ch Zootsuits Lonely Heartsin, jota tosin ei koskaan virallisesti mitattu, mutta sen arveltiin olevan n. 51-senttisen.

Muistan itsekin äimistelleeni silloisia kehäkavereita 90-luvulla, jotka olivat huomattavasti kookkaampia. Äimistelyni loppui likipitäen kuin seinään, kun sain ilon omistaa sittemmin useita ylikorkeita whippetejä. 

Yksi mieleenpainuvimpia näyttelyuria käytiin Ch Scheik´s Comandon kanssa. Se sai nopeasti kaksi serttiä ja valioitui kymmenennellä yrittämällä. Koira on 54,8 senttinen.

Kaunis, tasapainoinen, terverakenteinen ja tyypikäs. Poni-huudot saattelivat menestystämme ja tie oli toki kivikkoinen ja pitkä kohti valioitumista.
Kuitenkin se tie oli sen arvoinen. Onhan koirakin komea ja eroaa tyypiltään selkeästi isoisästään, greyhoundista.
On ilo viedä kehään näyttävää koiraa, joka esittää itse itsensä ryhdillä, liikkuu kauniisti ja rodunomaisesti, ja jonka tyyppi on SELVÄ whippet huolimatta sen koosta.

Kummasti tosiaan mieli muuttuu, kasvaa ja avartuu koiriensa myötä. Olen aina ollut melkoisen tyyppiavoin, pidän niin "vanhahtavasta" brittityypistä, kuitenkin liioittelukin käy, kunhan koira pysyy tasapainossa.
Omat koirani ovat hyvä esimerkki siitä, että myös laveasti kirjoitettu rotumääritelmä hyväksyy ja pitää sisällään - onneksi - monenlaisia whippetejä.
Kaikki kunnioitus tuomareille, jotka arvottavat koon korkealle, se on toki yksi tyyppimerkki rodussamme, mutta onneksi vain yksi. Jossain määrin olen huolestuneena pannut merkille MUUT liioittelun muodot rodussamme, joita ovat mm. leveä ja turhan runsas etuosa, liioitellut kulmaukset ja ylenpalttinen massa.

Tänä päivänä liioittelematon, tyypikäs, hyvän kokoinen whippet voi helposti saada EH:n tai jopa H:n, ja vain siksi, että se on liioittelematon, eikä pärjää etuosallaan ja "tavanomaisella" liikunnallaan näyttävimmille kilpakumppaneilleen.

Kuvassa Ch Emeritus Experience Dominija, koira valioitui toisella yrittämällään ja sillä on kaksi Cacibia.

Omistan myös Ch Carry On Ramblin´Man´in, joka leimattiin sen alkuaikoina erään suomalaisen tuomarin toimesta "korkeintaan EH:n koiraksi" ja se valioitui neljännellätoista yrittämällä. Koira on osin ylikulmautunut takaa, omaa suoran etuosan, mutta se on tyypiltään erittäin kaunis ja omaa monia whippetille toivottavia piirteitä.

Niin tai näin, täydellistä koiraa ei ole ja KOKO on "vain" yksi virhe muiden joukossa. On erittäin lyhytnäköistä tuijottaa vain kokoon, näkemättä muita rodun tyyppiin kuuluvia ja toivottavia piirteitä.

Sain Tuija Elomaalta luettavakseni vanhoja Whippet-Harrastajien lehtiä. Luku-urakka on ollut hyvin antoisa, ja olenkin naputtanut tuleviin lehtiimme aimoläjän vanhoista lehdistä bongattuja juttuja.
Se, mikä 80- ja 90- luvun lehdissä on silmiinpistävää, on tietenkin se, että samat aiheet, mm. KOKO ovat puhuttaneet vuosikymmenestä toiseen! Ja luku-urakkani on tehnyt tiettäväksi sen, että ongelmat rodussa ovat olleet tiedostettuja ihan alusta asti; kukaan vain ei ole keksinyt yksiselitteistä ratkaisua, saati ratkaissut sitä/niitä!

Keskustelupalstat sen sijaan ovat täynnä kukkahattuja sädekehineen, jotka luulevat ja/tai toivovat, että ratkaisu olisi niin yksinkertainen kuin älä astuta ylikorkeaa kenenkään kanssa, koskaan, kuunaan, milloinkaan. Ja jos nyt satutkin astuttamaan kaksi mittoihin menevää, niin jo on luonteet pielessä tai kasvattaja muuten vain haloo ja kokokeskustelu lavenee koskemaan seuraavassa lauseessa emän isän emän isää, joka oli "täysi kahjo pystyine korvineen ja paukkuarkuuksineen".
Teet niin tai näin, aina väärinpäin. Ja aina on niitä, jotka tietävät enemmän ja osaavat paremmin.
Kun epävarma kasvattaja menee ymmärrettävästi shokkiin ja kehoittaa parjaajia ottamaan suoraan yhteyttä kysymyksien kanssa sähköpostiinsa, on palstalaiset parjaamassa, että "Kerran julkistit yhdistelmän, sinun on kaikki kestettävä". Herää kysymys KENEN koiran sukutaulu on KAIKESTA puhdas ja onko SITTENKIN jonkun isän emän isällä PYSTYT korvat? Kaikesta muusta mahdollisesta painolastista puhumattakaan.

Kuvassa Ch Twyborn Philadelphia, 18:sta kerta toi valioivan sertin ja mittaa on 52,9 cm. Koiralla on USEITA mittoihin meneviä jälkeläisiä (likipitäen alamittaisia), joilla on vieläpä mukava ja mutkaton luonne.

Tämän sangen pitkän intron jälkeen Whippet-lehteen 1/1989:
Unto Timonen, kennel Woodbrooks on kirjoittanut seuraavaa:
Onko whippetin koko Suomessa jotenkin poikkeava verrattuna esimerkiksi Ruotsin, Norjan tai Englannin whippetkantoihin? 
Porvoo 9/88: tuomari R.M. James, Englanti (rodun kasvattaja), yli 47 cm:stä narttukoirasta tuli ROP. Tekikö tuomari oikein vai väärin? Kun muilla menee hyvin, on koirilla silloin väärät koot, mutta kuinkas sitten, kun teillä...?
Kaikilla meillä kasvattajilla on varmasti yksi ja sama tavoite: mahdollisimman oikein rakentunut whippet + koko. 
Ennen meillä ei ollut koirilla muuta kuin hyvä koko. Nyt sen sijaan myös tyyppi alkaa näyttää paremmalta. Jalostustyötä ei tehdä vuodessa eikä kahdessa, vaan se vaatii monen vuoden uurastuksen.

Nimimerkki Sami on kirjoittanut samaisessa lehdessä:
Aina on ollut liian suuria ja joskus rotumääritelmän mukaiset koirat ovat yht´äkkiä venyneet korkeutta, kun on pärjätty näyttelyissä hyvin. Tämä venyminen tapahtuu tietysti kateellisten silmien kohdalla, koira kyllä on ja pysyy saman kokoisena. 
Jos itse olisin tuomari, ja eteeni tulisi kaksi whippetiä, joista toinen olisi pieni, mutta sillä olisi muutama maininnan arvoinen virhe ja toinen, joka olisi hieman kookas, mutta muutoin erinomainen rotunsa edustaja katsoisin kyllä tämän erinomaisuuden tärkeämmäksi seikaksi ja asettaisin sen ykköseksi. Koko ei saa olla pääasia, vaan koirassa on paljon muitakin osia kuin pelkkä koko. 

Anita Nurmio ja sama lehti:
Meillä kaikilla on ylikorkeita koiria joskus. Toisilla jopa koko pentue on kookas, harvat vain niitä rehellisesti myöntävät. On toki liian suuria narttuja, kehissämme on joskus surkuhupaisia tapauksia, joissa narttu on suurempi kuin voittajauros. 
Uudet tuomarit. Teillä on nyt haastava tehtävä arvostella whippetejä, oikein ja rehellisesti, eikä esittäjiä.

Tässä jotain kommentointia vuodelta 1989, 23 vuotta on mennyt ja keskustelupalstoilla, kehien laidalla ja juoksutreeneissä yhä lahdataan voimasanoin ihannekoon yli menevien käyttö. Se on ja pysyy ykkösaiheena, kun puhutaan jalostuksesta, yhdistelmistä, tulevista pentueista tai suunnitelmista. "Meinaatko tosiaan käyttää SITÄ? Sehän on 53-senttinen?!"

Kokoon on erittäin helppo puuttua. Se näkyy ja erottuu. 
Kirjoitin yllä Ch Carry On Ramblin´Man´in serttijahdista. Jätin mainitsematta, että se sai kehässäoloaikanaan erittäin paljon anteeksi kokonsa vuoksi. Sehän ON kaunis, mitoissa oleva, tyypikäs ja kurvikas uros, jolla on myös suora etuosa, ylikulmautuneet raajat, periksi antavat kintereet, riittämätön sivuliikunta, leveä etuliikunta ja tyypillinen, lyhyt brittikaula. Mutta sillä ei ole liki kymmenvuotiaanakaan hammaskiveä, sillä on upeista upein luonne, ihana kurvikas alalinja ja se on 50,9 cm. Olisiko sen isoin jälkeläinen kuitenkin reilun 53 cm?! Onko se uroksen "vika", vaiko nartun? Vai jonkun muun? 

Painota kokoa, saat ristiksesi jotain muuta. Jätä koko huomiotta, ja saat puolen Suomen vihat päällesi. Mutta ehkä myös kauniita, terveitä ja tyypikkäitä jälkeläisiä?