Ensimmäinen ja viimeinen osa Kenzolan esittämiskoulua; ei näin.

En ole koskaan pitänyt itseäni minään kovin kummoisena koiran esittäjänä, jonkinmoinen ote asetteluun ja esittämiseen on toki vuosien saatossa tullut. Joskus yritin laskeakin, että kuinka monessa näyttelyssä olen oikein käynyt, mutta sekaisinhan minä laskuissa menin. Kaikkea dataa ei edes ole olemassa, esittäjän ura kun alkoi dalmatiankoiralla, jatkui basenjeilla, greyhoundilla ja on nyt useamman vuoden ollut ainoastaan whippetien parissa. Luulisin, että 300-400 näyttelyn välimaastossa mennään.

Takajalat hieman liian edessä, käsi pois päästä!

Kukaan ei ole seppä syntyessään ja yritän toki omalta osaltani kannustaa Hupin ja Hulan lasten parissa, että "kyllä se siitä". Kilpailu on kuitenkin tänä päivänä kehissä niin kovaa, että hyvä esittäminen luo viimeisen silauksen ja nimenomaan sellainen esittäminen, jossa pyrkisi kaikin mahdollisin tavoin tuomaan oman koiransa parhaat puolet esiin.
Namikukkarot; ja niiden sisältämät lihapullat, makkaran palat ja juustosiivut ovat tulleet jäädäkseen. Mikä parasta, jotkut ovat onnistuneet ehdollistamaan koiransa niin hienosti namikäteen, ettei namia tarvitse kuin vilauttaa koiran edessä, niin se seisoo terhakkaasti kaulansa ja linjansa näyttäen, ja namia ei tarvitse olla kokoajan syöttämässä niin kuin toiset, ikävä kyllä, tekevät.
Päätin avautua tästä itselleni vieraahkosta aiheesta, koska ikävä kyllä, en ole kovin kunnianhimoinen koirieni ja esittämiseni suhteen. Tiedän periaatteessa kyllä, mitä tulisi tehdä ja miten ehkä opettaakin koiraa, mutta kun. Mutta kun se tarjoaa istumista, mutta kun se vauhkoontuu namista, mutta kun se alkaa pomppia. Ja sitten mennään luomusti kehään ja katsellaan jälkeenpäin kuvia, että OMG, jotain tarttisi tehdä.

Takimmainen koira seisoo kauniisti (Play A While Mora Marknad) peittäen paljon maata alleen ja linjansa näyttäen. Minä; se käsi pois sieltä päästä!

Nostin sitten itseäni sen verran niskasta, että ainakin yritän Huiman kanssa.
Aikoinaan Viri ei antanut koskea takajalkoihinsa sitä seisotettaessa. Otin Frolicit käyttöön, koska kun naksu oli suussa, jalkoja sai levitellä ja asetella vaikka koko päivän. Siitähän sitten tuli sanomista. Koira mässytti snäksiä, kun tuomari tuli katsomaan hampaita. Ja sitä puliveivaamista niiden namujen kanssa, pidemmän päälle rasittavaa sekin. Eräänä päivänä koin valaistuksen ja ilmoitin Virille, että se on loppu nyt. Koirahan uskoi ja oli ilmeisesti itsekin sitä mieltä, että ei tarvitse enää nameja. Esittäminen sujuu ko. koiran kanssa tänä päivänä namitta.

Vuosi sitten Italian metsistä lensi Suomeen Huima Thö Puimakone. Lungi kaveri, kiltti, herttainen ja mukava, jota kyllä YRITIN opettaa namilla; mutta se ei oikein koskaan tuntunut tekevän JUURI sitä, mitä halusin, ja taimaus palkkauksen suhteen ei ottanut onnistuakseen. Koira katseli seiniä tai taivaalle ja tarjosi istumista. Tai ihmetteli hölmöä emäntäänsä, joka ei tajua.

Käsi pois päästä, usko jo! Takajalkojakin voisi laittaa taaemmaksi.

Tepastin Aritan taimauskouluun. Amerikan maalta on levinnyt sormitekniikka Suomeen, ja siinä sormet pidetään ensin sykkyrällä ja kun koira tekee oikein, etusormi ja peukalo "levitetään" ääriasentoon merkiksi siitä, että nyt meni oikein ja sitten käden perukoilta kaivetaan nami (sormet ovat kuin klikkeri). Helppoako? No ei suinkaan. Kyllä siinäkin koiran katse haahuilee, emännän nakkisormet menee solmuun ja namin kaivuu kouran syvyyksistä on joko ennenaikaista tai myöhässä.
Joitain oivalluksia kuitenkin sain - ja varmasti Huimakin - mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että meillä on pitkä matka vielä linjakkaana tapahtuvaan vapaanaseisotukseen, jossa koira näyttäisi kaulansakin. Niin, ja seisoa tapittaisi mielellään asennossa ollen sellaiset viisi minuuttia.
Tämä postaus kertookin lähinnä; älkää tehkö niin, kuten minä teen, vaan niin, kuten neuvon. Heh. 

Takajalat aivan liian alla. SE KÄSI POIS SIELTÄ PÄÄSTÄ!!

Yrittäkää ottaa itseänne niskasta kiinni, varsinkin, jos teillä on kauniita koiria, jotka eivät jostain syystä ole niin edukseen kehässä. Kysykää neuvoa ja harjoitelkaa. Yksi nyrkkisääntö on, että älkää hermostuko koirien kanssa. Hermostuneisuus tarttuu - ja näkyy koirallenne ja muille. Koira peruuttelee, istuu, nököttää, on kasassa ja jalat miten sattuu; ei valitettavasti ole muuta tietä onneen kuin treenata ja harjoitella. Siihen voi mennä 5 näyttelyä, siihen voi mennä 50, mutta haluan uskoa ja uskotella teille kaikille, että lopussa kiitos seisoo. Ja koira.

Itse olen nyt lenkillä ottanut pieniä namitussessioita sormitekniikan kanssa, hyvin pieniä, mutta onpahan jotain. Onneksi Arita lupasi järjestää meille jatkokurssin. Toivottavasti useampia.

Huiman tulisi siis seistä maassa mieluiten näin:

Kiitos Tuomarinkartanon kuvista Kirsi Aalto, alin kuva allekirjoittanut.