Juttulainat: Leikin loppu

Kenzolan lehdistökatsaus jatkuu.
Manuela Bosco kirjoitti 19.8. Helsingin Sanomissa otsikolla Leikin loppu:
Suomalaisesta urheilusta puuttuu ilo ja yhdessä tekemisen kulttuuri. Päättäjillä ei ole ratkaisuja, urheilujournalismi keskittyy tuomitsemaan ja kansa haluaa kivittää häviäjät. Urheilijat pelkäävät. Urheilun pitäisi päästä alkujuurilleen, luovaan leikkiin.

Vanha viisaus sanoo, että lapsi voi hyvin, kun hän on keskittynyt enemmän leikkiinsä kuin siihen, missä hänen vanhempansa ovat. Epävarman lapsen luovuus supistuu ja riskinottokyky laskee. Lapsi ei osaa leikkiä eikä iloita.

Väitän, että suomalaisen huippu-urheilun suurin ongelma on luottamuksen, yhteisöllisyyden ja ilon puute.
Olemme kansa, joka on kautta historian ihannoinut ja palvonut vääriä jumalia: Erillisyyttä ja Yksinäisyyttä. Erakkoa. Suomalainen ei anna periksi, suomalainen on sisukas yksinäinen susi, joka hakkaa päätään seinään vaikka se olisi kahtia jo haljennut.
Suomalainen ei selittele. Ei naura. Ei laula. Ei intoile. Ei kehu itseään eikä muita. Ei leiki mitään kaikkien kaveria. Eikä varsinkaan LEIKI.

Kansamme palvoo urheilijoita yksilöinä ja joukkueina kuin antiikin roomalaiset keisareitaan, mutta ei huomaa, ettei keisarilla useinkaan ole vaatteita. Kunnes huomaa. Sitten meinaavat kivetkin loppua kesken.

Väitän, että suomalaisessa huippu-urheilussa tiivistyvät yhteiskuntamme suurimmat kipukohdat. Me uskomme olevamme erillisiä toisistamme. Siksi pelkäämme. 
Hylätyksi tulemisen pelko, häpeä ja arvottomuuden tunne asuvat psyykessämme syvällä ja ajavat meidät alituiseen myötähäpeään ja arvosteluun.
Uskomme, ettei kaikkea ole riittävästi, ettei meille riitä. Riitä mitä? Iloa, intohimoa, rakkautta, innostusta, luovuutta, kauneutta ja riemua. Siksi me taistelemme. Siksi me kilpailemme. Siksi me palvomme voittajia ja häpeämme häviäjiä.
Uskomus ajaa meidät taistelemaan toisiamme vastaan. Se ajaa meidät repimään vaikka silmät päästä, jos koemme, että meidät on "petetty" ja "häpäisty". Meillä on siihen "inhimillinen oikeus".

Väitän, että urheilusta tiedottava media kärsii sokeudesta, joka johtaa kansaa sydämettömyyteen.
Osoittaa infantiilia arvostelukykyä kohdella urheilijoita tavalla, joka riisuu urheilijan kaikesta inhimillisestä arvokkuudesta ja häpäisee tämän yhden kilpailusuorituksen perusteella.
Päättäjät ja poliitikot osaavat kyllä kritisoida kiitettävästi, mutta heti kun mennään pintaa syvemmälle ratkaisumalleja hakien, alkaa monen päättäjän puhe takerrella.
Tämä vaatii toimittajilta omistautuvaa asennetta, tinkimätöntä työtä ja puhdasta halua ymmärtää. Ja se on huomattavasti vaikeampaa kuin pinnalliseen arvosteluun jumiutuminen. Sillä sitä, mitä ihminen ei ymmärrä, sen hän tuomitsee.

Lapset eivät erottele. He näkevät selkeästi ja tuntevat sydämellään. He elävät ilosta käsin. He tuntevat, luottavat ja nauravat. He myös itkevät, oppivat ja antavat anteeksi.
Huippu-urheilijat tekevät loisteliaimmat tulokset ja kokevat (sekä jakavat) henkeäsalpaavimmat suoritukset tuntiessaan itsensä iloisiksi, vahvoiksi, varmoiksi ja vapaiksi. 
Tämä kaikki on mahdollista silloin, kun perusta, eli luottamus, jota voimme kutsua myös vilpittömyydeksi, ystävällisyydeksi, hyväksymiseksi, yhteisöllisyydeksi tai rakkaudeksi, on läsnä.
Sen, mitä me teemme toisillemme, me teemme itsellemme. Huippu-urheilu ei ole poikkeussektori.

Maassamme on pinttynyt tapa ajatella, että asioiden pitäisi olla vakavia, jotta ne olisivat arvokkaita.
Jaettu läsnäolo on voimakkaimpia asioita, mitä maa päällään kantaa. Ja siksi me sitä niin kaipaamme.

Kuvituskuva oma 1g
Jutun lyhentäminen ja boldaukset allekirjoittaneen