30.11.2008

Kehtaako tällaista tunnustaakaan?


No, kai se on vain ryhdyttävä rohkeasti tuumasta toimeen, voihan tästä olla vinkiksi jollekin saman asian kanssa tuskailevalle?

Hula on ollut pienestä pitäen hyvin omanlaisensa. Oma tarinansa on se, kun kaksi whippetkasvattajaa olivat Hulaa tapaamassa sen ollessa n. 3-kuinen. Suunnatonta hämmästystä herätti pojan rauhallisuus, jopa siinä määrin, että Hulan luultiin olevan sairas. Toki Hula pentuaikanaan harrasti pennuille kuuluvia aktiviteetteja ja söi kenkiä ja pihan pensaita. Muuten se on kyllä aina ollut -kieltämättä- hyvin rauhallinen ja sellainen hötkyilemätön koira. Autossa ei ole koskaan yökkinyt, läähätellyt tai ollut hermona, päinvastoin, käynyt tuutimaan ja heräillyt sitten määränpäässä silmiään siristellen.

Se ei ole koskaan tehnyt numeroa itsestään, eikä osoittanut mm. minkäänlaista aggressiota, edes uhattuna. Taannoinhan borzoilauma höykytti sitä Kartanon ulkoilupäivänä ja napsi pepun verille ja aina tikattavaksi asti. Hula parkui sydäntäsärkevästi ja onkin tapahtuneen jälkeen ollut "hyvin vihainen" nähdessään isompia lajitovereitaan. Kesken Haminan kehän se alkoi haukkua äänekkäästi ja tarkemmin ympäristöä tutkailtuani huomasin kehän reunalle asettuneen yhden borzoin omistajineen. Borzoikammo on sittemmin laajentunut ja selän karvat nostetaan tarvittaessa harjakselle ja haukutaan voimakkaasti kun näköpiiriin ilmestyy saluki, afgaani, irlis... jne. Mutta murissut en ole sen kuullut koskaan. Se on aina enemmänkin hillitty ja sofistikoitunut kuin mitään muuta.

Nyt siihen tunnustukseen.

Hula oli pentuna ja nuorena erittäin huono syömään. Jo ihan heti se osoitti ruokailuhetken olevan sille "ei kiinnostava asia" ja kun muut koirat parveilivat keittiössä ruokakippojaan odotellen, makoili Hula olohuoneen sohvalla. Toki joskus vaivautui myös paikalle nyrpistelemään nenäänsä ruokakipolle. Pian huomasin sellaisen seikan, että kun se aikoi avata suunsa ja napata kuivamuonaa aina kitaan asti, se lopetti heti aikeensa, jos joku muu koiristani tuli lähelle. Se aina väistyi ja poistui. Kun Hulan ruokahalu sitten heräsi sen ollessa noin 2-3 -vuotias sama käytös jatkui kuitenkin edelleen.

Hulan kanssa on siis tehty ns. kaikki temput. Yritetty eri ruokia, eri ruokailupaikkoja, yksinsyömistä ja tehty temppu jos toinenkin, että saataisi se a) tulemaan keittiöön ja b) käymään ruokansa kimppuun, kuten muut koirani. Koska se tuntui häiriintyvän pienestäkin seikasta, eikä keittiössä jaksettu enää temppuilla toimestani aloin ruokkia sitä lusikalla. No, temppuhan tuokin on, mutta eipä tarvitse maanitella koiraa syömään, eikä juosta sen perässä ruokakippo kädessä. Välillä se napsi itse kupistaan kaksi nappulaa ja katsoi sen jälkeen minua syvälle silmiin; "äiti auta, mä en halua tunkea kirsuani tuonne kuppiin"?! Sitten kun sille ojensi lusikalla kukkurallisen se avasi suunsa kauniisti ja meni narskuttamaan suullistaan yleensä toiseen huoneeseen. Pian juoksi takaisin ja kita taas auki odottaen lusikallistaan..
Koska muutenkin vahdin koirieni ruokailua, ettei Hupi mm. mene muiden kupeille ahmittuaan oman satsinsa ja Viri poikansa kupille samoin kytikselle, syöttelin sitten vuosia Hulaa lusikalla... Siinähän se meni samalla muiden ruokailua vahtiessa.

No. Tapanani on ruokkia koirat kerran päivässä, aina iltasella. Laitan kippoon ruoan ja päälle vettä. Ilmeisesti oma temperamenttini on sen verran tarttunut koiriinikin, että eihän meillä mitään likoamisia odotella. Ruoka on veden ja papanan "vetinen yhdistelmä". Keksin sitten tässä muutama ilta taaksepäin laittaa Hulan ruoan lautaselle -juu lusikalla annostelin satsin, niin, ettei vettä tullut mukaan. Ja kas, herra Hula narskutti ruokansa äärimmäisen suurella ruokahalulla ja ilman lusikkaa! Toki piti vahtia, ettei ahneimmat tulleet osingoille, mutta Hula ei enää häiriintynyt kyttääjistä vaan söi Ihan Itse!

Jäin sitten miettimään, että näinköhän tätä Originellia Koiraani on kaikki nämä vuodet häirinnyt ruoan vetisyys ja kenties se, että sen tunkiessa kuononsa kippoon vettä menee kirsuun???? Eihän nyt ruokaillessa sovi veden tukkia Hulan hienostunutta kuono-osaa?

Että näin meillä syötettiin koiraa vuosikaudet lusikalla, kun olisi vain pitänyt oivaltaa sen haluavan raksunsa rapeina ja ilman vesilillua.

Oppia ikä kaikki ja kaikkea sitä näkee ja kokeekin näin nelikymppisenä. Koiraihmisenä ei totisesti ole koskaan "valmis" ja koirakohtaista soveltamistiedettä ja -oppia tarvitaan!



Kuvassa Hula syö Ihan Itse. ;)



1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Ihana Hula:-) Eipä tuo mitään: meidän Sanni (Pikkunokan Chamade) on HYVIN tarkka vesikupin veden tuoreudesta.. Jos vesikupissa on a) yli tunnin seisonutta vettä b) yksikin roska/haituva c) joku muu juonut kupista ennen Sannia, niin vettä ei juoda! Katsellaan ja tuhahdellaan ja odotellaan että ihminen tulisi veden vaihtamaan.. Ulkona taasen juodaan vanhaakin vettä lätäköistä tai saaveista? Sellaista se elämä on whippettien kanssa:-) T. Sonja from Hanko