Olihan reissu, huhuh!
Herätyskello pirahti aamulla 06.00 ja matkaan päästiin yhdeksältä. Paikalla oltiin järjestäjien toivomuksesta hyvissä ajoin, n. 11.45 ja eläinlääkärintarkastuksen jälkeen alkoi odottelu. Whippettien kilpailut taisivat alkaa melko tarkalleen 14.30 ja omat poikani, Hula ja Juku, juoksivat lähdöissä 36 ja 44. Kovin paljon juoksua ei itse nähnyt, mutta joitain pätkiä kuitenkin. Maaliin tullessa ainakin Hulalla oli kova tsemppi vielä päällä ja alkuerästä tulikin muikeat 222 pistettä vaativalta ja haasteelliselta radalta. Käännöksiä, tiukkoja sellaisia, oli paljon ja kun pellolla oli vielä kaikenmaailman kumpareita ja töyssyjäkin, lieni kova urakka nopealle ja sähäkälle whippetillekin pysyä "jäniksen" liikkeiden perässä.
Juku vaikutti maalialueelle tullessa hieman surffailevalta ja saatoin sen kuvitella jopa hieman vislailevan juostessaan, että "tähänkö tämä nyt päättyy" ja se viimeinen rutistus ja Jukulle niin tyypillinen vaivattoman näköinen laukka olivat molemmat hieman haaleita. Pisteitä tulikin vain 205 ja näin saatoin silmät teelautasina hämmästellä sitä tosiasiaa, että ylikulmautunut Hula-poika päästeli paremmin kuin enemmän juoksijan muotoinen ja nopeampi Juku, joka jäi 17 pistettä huonommaksi sinibrindleä "veljeään".
Pääsinkin siinä sitten hieman selittelemään eräälle kokemattomammalle harrastajalle, että kuinka monet seikat lopultakin vaikuttavat koiran päivän pistesaaliiseen. Vaikka pistesysteemi onkin minulle täysi mysteeri... ;D Tarvitaan tuuria, suopeita biorytmejä ja onpa kulloisellakin radalla suuri merkitys. Viittaus F1:siin ei ole kaukaa haettu; onhan kilpa-autoilun kuninkuusluokassakin McLarenille sopivimpia ratoja, jonkun radan profiili sopii taas Williamseille kuin nenä päähän ja Ferrarilla luistaa sitten parhaiten toisaalla.
Selvää jokatapauksessa on, että molemmat pojat ajavat kuin viimeistä päivää ja tietävät tasan tarkkaan mistä on kyse. Varsinkin Juku keulii kovasti jo lähtopaikalla ja sudittaa niin, että kytkin on kovilla. Hulassakin on kova piteleminen ja tuo niin viilipyttymäinen koira arjessa muuttuu tuleksi ja tappuraksi nähdessään maastossa makaavan nipun muovisuikaleita! Voisi kuvitella, nyt kolmen maastokisan kokemuksella pitkän kisatauon jälkeen, että Juku on omimmillaan loivemmilla radoilla ja Hulan tahto ja taidot riittävät ehkä monipuolisemmilla radoilla paremmin? Äkkiseltään tuntuisi, että Hula kääntynee hieman tiukemmin ja tarkemmin ja ainakin alkuerässä tuntui ajavan ne pari lähtöalueelle näkynyttä pätkää terhakkaammin? Jukun pitkä kroppa antaa sille suorilla etua ja se onkin parhaimmillaan pitkillä taipaleilla, joilla se tuntuu liitelevän kuin taitolentokone.
Koska kyseessä oli EM-karsintakilpailu, se käytiin KV-säännöin. Tämä tarkoitti mm. sitä, että jokainen lähetti koiransa itse ja kaikki vähintään 150 pistettä alkuerässä saalistaneet pääsivät finaaliin. Päivä piteni siis entisestään.
Myös finaaleissa Hula starttasi ensin, lähdössä 36, ja harmikseni kävi ohraisesti jo alkumetreillä. Oikeastaan, huomasin, minua ei harmittanut niinkään itseni vaan Hulan puolesta, sen juoksu kun tyssäsi n. reilun 50 metrin jälkeen vieheen hukkaamiseen. (myös parilta se (viehe) katosi). Lähdössä viehe lähti siis suoraan eteenpäin ja ennen kuin siinä kissaa ehti sanoa, viehe oli mäenkumpareen takana, mistä se singahti 90 asteen kulmassa oikealle. Koirat olivat sittenkin sen verran jäljessä vieheestä, että ne eivät "vain" nähneet muovinsuikaleiden lentoa jyrkästi oikeaan. Molemmat koirat olivat hämmästyksestä kidat ammollaan ja yrittivät paikallistaa viehettä suorastaan epätoivoisesti. Sen oikein NÄKI kuinka Hula teki kaikkensa; se pomppi, tsuumaili ja tiiraili antaumuksella ja pitkään; missä muoviriepu oikein on!? Vieheenvetäjä yritti vielä pätkän liikauttaa nyt lamaantuneena makaavaa rättiä ja moottorin päristessä keskellä kenttää, koirat jumittivat siihen pärinän ympärille; "tästä se ääni kuuluu, jossain tässä sen ON oltava"... Vaan kun ei ollut. Murheellisena jouduin hakemaan vastahakoisen koiran pellolta pois ja uusintaa parille ei suotu.
Juku oli vuorossa heti perään. Lähdössä tapahtuneen kovan keulimisen, poukkoilun ja singahtelun jälkeen päästiin matkaan ja Juku yllättikin sitten positiivisesti pysymällä hienosti vieheen singahteluiden perässä. Parannusta tuli mukavat 25 pistettä alkueräpisteisiin ja yhteispisteet olivat 435 ja SA:n arvoinen juoksu. Nyt oli jo se "tuttu Juku" nähtävissä kun poika juoksi maalialueelle kovalla tahdolla ja tsempillä. Surffailut ja viheltelyt olivat jääneet alkueriin.
Whippettien finaalien jälkeen olivat vuorossa vielä rhodesiankoirien finaalit ja odottelua oli tiedossa vielä monet vartit ja puolituntiset.
Kuvassa whippettien voittaja, Gaselle´s Get on, Luca ja ylpeä omistaja Ida.
Mahtava tulos: 491 pistettä ja SERT!
Nyt toimistolta alkoi tihkua huikeita uutisia. Päivän parhaat pisteet whippeteissä juoksi Hupinpoika Luca, Gaselle´s Get On! Tuo pieni ja pippurinen fawn-poika pisteli finaalissa parastaan ja paukutteli äänivalleja aina 255:n pisteen arvoisesti! Upea suoritus!!! (Lucan yhteispisteet 491!)Se minkä Lucan juoksua näin, oli todella muikeata katsottavaa. Luca juoksee hyvin pippurisesti, joka metrillä kaikkensa antaen ja on käännöksissä aivan omaa luokkaansa. Enpä yhtään ihmettele, että omistaja, Ida, oli saanut radalla palautetta sen ilmiömäisestä juoksupäästä. Nuori koira ja jo kuin vanha tekijä. Megalomaaniset onnittelut Idalle & Lucalle ja tietenkin myös Irinalle, Lucan kasvattajalle! Kyseessä oli Lucan toinen maastostartti ja SERT nasahti että soi!
Sitten tapahtui jotain hieman ihmeellistä. Vaivattomasti +6:n asteen kelissä vedetyt kisat jumittivat paikalleen. Ihmisiä seisoi rinkimuodostelmassa palkintoja odottelemassa toimiston ympärillä. Ja seisoi ja odotti. Ja seisoi ja odotti. Ja seisoi ja odotti.
Tai no, kyllä järjestäjiä hiihteli kovasti edestakaisin, mutta muuten "vain odoteltiin". Täristiin ja yritettiin hieman hyppiäkin siinä, jotta ei ihan paikoillemme jäädyttäisi. Toimittaja- ja tiedottajahenkisenä olisin toivonut kilpailuttajien ajan tasalla pitämistä; olisi ollut "kiva tietää, missä mennään ja varsinkin; meneekö vielä kauan"? Olisi ollut niin kiva kuulla joko heti palkintojenjakotilaisuutta valmisteltaessa; "hyvät kilpailuttajat, voitte mennä kaikki puoleksi tunniksi lämmittelemään autoihinne, tässä menee vielä ainakin sen verran" tai kun olimme kaikki palelleet suolapatsaina sen puolisen tuntia; "odotamme vielä kilpailun ylituomaria paikalle, palkintojen jako alkaa n. vartin päästä" tai kun olimme jäätyneet paikoillamme jo 45 minuuttia; "paperitöissä menee vielä hetki, aloitamme niin pian kuin suinkin". Mutta meille ei sanottu mitään. Kaikki seisoimme siinä kuin sivullisina konsanaan ja yritimme pysyä toiveikkaina. Kun sain sitten yht´äkkiä silmieni verkkokalvoille näyn siitä, että neljä muuta koiraani joutuvat olemaan kotona keskenään liki 14 tuntia, aloin kokea pakokauhua ja huutaa äänekkäästi; "apuaa, me jäädytään, armoaa" ja eräs järjestävän kerhon edustaja siitä sitten äkämystyi ja moitti minua: "hei kamoon, me on täällä seisty kaksi päivää, pientä rajaa " tmv. Jälkeenpäin kävin pahoittelemassa hänelle tilannetta; en tietenkään ollut tarkoittanut moittia mitenkään näitä työn sankareita, jotka meille olivat kisan järjestäneet. Tosiasiat alkoivat vain niin kovin lyödä päin lättyä ja kun tietoisuus siitä, että olisimme kotona vasta n. puoli yhdentoista jälkeen, lisääntyi entisestään ja tietoa tilaisuuden alkamisesta ei tullut, ahdistus purkautui ulos.
Kotona olimme tosiaankin vasta 22.30 ja kun aloin kirjoittaa Whippet-Harrastajien foorumiin tuloksia, minulla oli täysi työ nähdä tekstiä paperilta. Silmäni harittivat ja hammastikuilla luomien välissä olisi ollut käyttöä. Tosin silmät olivat tehneet näkemistyötä tähän mennessä jo 16,5 tuntia, joten ihmekös tuo, että näkö haritti ja harmaa unikalvo oli laskeutunut niihin jo monta tuntia sitten. Unikalvo vaikeutti kovasti rivillä pysymistäkin ja ihmettelen suuresti, että moitteita (täysin) mahdollisista kirjoitusvirheistä ei ole tullut. Tiedottajahenkisyys siis asuu minussa ja ei anna levolle sijaa, ennen kuin se tieto on annettu ulos, mikä on annettavissa.
Ensin siis tulokset foorumiin ja sitten saivat koiratkin ruokaa. Paljon muuta siinä ei päivän päätteeksi enää jaksanutkaan vaan pojille aukeni ovi pihalle ja sen jälkeen ne kömpivätkin yksi kerrallaan kainalooni ja lämmittivät pian paleltuneen kroppani liki sen ominaislämpöä.
Aamulla avatessani sähköpostejani siellä olikin jo yksi hämmästelevä kysymys; "Miksei blogissasi lue mitään eilisistä kisoista"?
Tässä lienee perusteellinen selitys, miksi postaus tulee "vasta" 15.00 maanantaina! ;D
Ainiin. Mitäkö nuo Adidaksen trekking-kengät tekevät tuossa kuvassa? Ovatpahan vain syynä siihen, että molemmissa pikkuvarpaissani on lievä kuolio. Lesti niissä on ennemminkin kapeajalkaisen ballerinan kuin leveäjalkaisen allekirjoittaneen. Jokainen askel niissä teki jo iltapäivän tunteina tuskaa.
Jos siis matkaat maastokisoihin koirinesi, muista LÄMMIN vaatetus, mieluummin liikaa kuin liian vähän! Käsineet olisivat olleet myös kova sana ja syytä olisi myös valita mahdollisimman mukavat jalkineet, sillä maastokisoissa kävellään ja kävellään. Ja vielä senkin jälkeen kävellään ja kävellään. Vessaan, toimistolle, kilpailupaikalle, kilpailupaikalta, autolle. Vessaan, toimistolle, kilpailupaikalle, kilpailupaikalta, autolle. Vessaan, toimistolle, kilpailupaikalle, kilpailupaikalta, autolle......
