29.4.2014

Ihminen muuttuu - ja harrastus siinä mukana.

Vai harrastus muuttuu ja ihminen mukana?



Alan uskoa, että tuomarikurssille pyrkiminen ei ollut pelkästään hyvä asia. Huomaan toivovani, että olisin taas se sinisilmäinen, naiivi ja mustavalkoinenkin harrastaja harrastustaipaleeni alkupuolelta. Nuorena tyttönä kyllästytti kuulla vanhempien ihmisten lausahduksia siitä, kuinka "ennen kaikki oli paremmin". Nyt minä huomaan hokevani samaa.

Myönnän kernaasti, että omassa ajattelussani on parantamisen varaa.
Olen äärimmäisen positiivinen ihminen, jopa niin, että tiedän sen ärsyttävän monia. Olen myös hyvin kriittinen ja ankara - nimenomaan itselleni. Jaan positiivisuutta ikäänkuin ulos itsestäni, mutta itselleni en sitä juuri suo. Kun kuulen arvostamaltani ihmiseltä jyrkän ja/tai voimakkaan kommentin, jään pohtimaan sitä pääni sisällä viikkotolkuiksi.

Onnistuin harrastamaan koiria vuosikaudet leppoisasti ja lupsakkaasti.
Monenmoista tragediaa on koiralaumaani kohdannut, mutta aina olen onnistunut puremaan hammasta yhteen ja uskomaan, että kohtalo koettelee ihan jokaista, ei vain minua. Uskon myös vahvasti siihen, että ei pidä jäädä tuleen makaamaan! Olen ollut nöyrä elämän edessä ja tiennyt alunalkaen, että koirani ovat vain "lainassa" minulla. Lauman kanssa eläminen, oleminen ja harrastaminen on ollut alusta asti ei vain haasteellista vaan äärimmäisen antoisaa, niinpä onnistuin elämään ~ 25 vuotta koiraelämää, jossa minua kiinnostivat melkeinpä vain koiran vietit, vaistot ja laumadynamiikka.

Kumarra menneisyydelle, tanssi nykyisyydessä ja hyppää korkealle tulevaisuuteen! -sanottiin Dance USA -ohjelmassa.
Andrew Brace taas kehotti artikkelissaan katsomaan vanhoja oman rodun - tai miksei muidenkin rotujen - kuvia, saadakseen perspektiiviä nykypäivään. Meillä ei olisi näitä nykykoiria ilman työtä menneisyydessä, siispä kumarran sinne ja heille. En tiedä, oliko ennen paremmin, ehkäpä 1600-luvun ihmiset haikailivat hekin 1500-lukua? Kuitenkin tietoyhteiskunta, sosiaalinen media ja nykyihmisten tavoitteet ja toiveet ovat kaikki kilpasilla keskenään. Miten tässä ylipäänsä ehtii tanssimaan nykyisyydessä, koska on päivitettävä Twitter, Facebook ja otettava valokuvia, käsiteltävä niitä ja jaettava niitä? Vauhti on hurjaa, harrastustahti samoin. Oma harrastus on "jaettava". Ennen mentiin oman koiran kanssa näyttelyyn ja tultiin kotiin syömään ja ilta vietettiin television äärellä. Nyt näyttelytulosta ruoditaan yksityisviestein, sähköpostilla ja Facebookin seinällä useampi päivä. Selitykset tulee vielä kääntää englanniksi. Thank god we have Google kääntäjä. LOL

Näin toki virheet/virheitä koirissani aiemminkin. Mutta ne eivät stressanneet minua kuten nyt.
Aiemmin ajattelin, että virheetöntä koiraa ei ole (eikä muuten tule) mutta nyt - vaikka ajattelen yhä samalla tavalla - vaatii ikäänkuin suurta sisua näyttää tuomarille oma, virheellinen koiransa. Tuomarin vielä antaessa negatiivisen palautteen koirastani suullisesti arvostelun jälkeen - katastrofi alkaa olla täydellinen. Täydellinen se on siinä vaiheessa, kun minulle kerrottiin erään henkilön toimesta, että "Esitän vain sertin arvoisia koiria. Tuomarilta edellytetään sitä". Tieto todella lisää tuskaa - ja asioita vatvova pääkoppani myös. Ennen tuomarikurssille pyrkimistä ajattelin, että "jollain koiralla on suora etuosa" ja se siitä. Mutta nyt: "Miten tuo suora etuosa vaikuttaa liikkeeseen, koiran säkään, kaulan kiinnitykseen ja onko etuosa tasapainossa suhteessa takaosaan?". Ennen ajattelin, että "onpa paljon kulmia" ja se siitä. Nyt: "Kuinka luu voi kasvaa noin pitkäksi. Miksi se on kasvanut noin pitkäksi. Tuleeko se asettumaan. Koska se mahdollisesti asettuu. Miten koiran iän mukana saama massa vaikuttaa koiran lopulliseen olemukseen".

Olemme puhuneet muutaman harrastajan kanssa hauskuuden katoamisesta harrastuksessa.
Tämä on varmasti osittain luonnollista "poistumaa". Ensirakkauskin 16-vuotiaana on aika toisenlaista kuin rakastuminen aikuisiällä. Ihminen siis muuttuu ja harrastus siinä mukana. Ja toisinpäin. Yritän pitää laumani koossa ja yhtenäisenä ja suhtaudun edelleen kriittisesti en vain koiriini vaan koiraharrastusta ympäröiviin asioihin. En edelleenkään halua harrastaa "tieteellisesti", matemaattisesti, viivottimella. En ryppyotsaisesti, vakavasti tai murehtien. Ja silti teen tuota kaikkea.

Ennen mentiin vain näyttelyyn ja tultiin kotiin. Kunnes ehkä kolmen viikon päästä mentiin uudelleen näyttelyyn ja tultiin kotiin. Ennen kaikki oli paljon leppoisampaa ja mukavampaa. Kiireettömämpää. Koirauutiset otti valokuvia ja voitokkaimmat saivat ihastella kuviaan lehdestä.

Nyt mennään näyttelyyn pärjäämään pestyn, puunatun ja harjatun koiran kanssa. Koiraa ei suinkaan ole pesty Pirkalla vaan beigeshampoolla, jonka litrahinta on sadan euron paikkeilla. On oltava kevythäkki, sädehtivillä helmillä koristeltu näyttelyhihna ja takana mielellään vuosittainen kertaus Gerard O'Shean opeilla. Tulos päivitetään mahdollisimman pian sosiaaliseen mediaan "in strong competition" -maustein.

Lopulta kaiken ahdistuksen jälkeen sain vihdoin aikani aneltuani lohdun sanoja eräältä harrastajalta: "Kannattaa kuitenkin muistaa, että nämä ovat vain koiria". Ja vielä; olipa eräs australialaistuomari sanonut: "Voiton vie lopulta koira, joka kantaa virheensä parhaiten".

Koitetaan tsempata toinen toisiamme. Myös minä yritän parantaa tapani ja jakaa positiivisuuspoksistani VIELÄKIN enemmän. Harrastuspaikalla, ennen harrastustilannetta ja harrastustilanteen jälkeen mikään ei tee niin hyvää kuin pieni, positiivinen kommentti ja plussamerkkinen toteamus tulevaan.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olet kirjoittaja/kirjailija ja taiteilija! Onnea jatkossakin toivottaa ....

Anonyymi kirjoitti...

"Voiton vie lopulta koira, joka kantaa virheensä parhaiten". Niin totta.

Täydellistä koiraa ei olekaan. Eikä täydellistä harrastajaakaan (muka) :D

Rosa-dalmiksen "äiti"