Mitä ilmeisimmin Viri alkaa nyt asettua uuteen asuntoon. Alkuunhan tuli tuota "huutopalautetta" enemmänkin, ennen joulua taisi olla viikko, kun olin joka päivä jossain ja kämpässä oli sillä aikaa Kuorosota!
Nyt on kyllä pakko sanoa, että paljon on tapahtunut, pienillä kikoilla ja toimenpiteillä. Osa aikaansaannoksista menee ihan oman mutun ja aavistusten piikkiin; joskus sitä ihan luontaisesti osaa toimia koiransa kanssa oikein! -Ja osa on varmasti myös Stillwellin tuijotuksen ansiota.
Olen hyvin laiska koirankouluttaja. Oma suhtautumiseni asiaan on melkeinpä se, että hyvin pitkälle ja monesti toivottuunkin tulokseen pääsee omalla olemuksellaan, äänenpainoilla, reagointitavalla asioihin, oikea-aikaisella palkkaamisella ja toivotun käytöksen vahvistamisella ja ei-toivotun käytöksen huomiotta jättämisellä. Olen aina ajatellut, että ei koiran tarvitse osata istua, mennä maate ja antaa tassua. Mitä em. asioilla koira oikeastaan tekee? Viihdyttää vieraita?
Mielestäni siis jos koiran omistaja on omalla olemuksellaan "järkevä", luo rauhaa ja hyvää ilmapiiriä ympärilleen ennemminkin kuin aiheuttaa levottomuutta ja on jämäkkä sekä oikeudenmukainen ja ennenkaikkea johdonmukainen, saavuttaa jo paljon.
Eilen tapasin, ikävä kyllä, koiran jolla oli törkeän pitkät kynnet. Pahoittelin ensin asiaani, mutta sanoinpa kuitenkin, eli kerroin omistajalle kuinka vaaralliset tuollaiset kynnet voivat olla sekä tarjosin kynnenleikkausapua. (kyseessä oli whippet) Omistaja kertoi, että "kun ei se anna leikata niitä". Sanoin sitten, että kannattaa olla kärsivällinen eikä koskaan milloinkaan ikinä antaa koiralle periksi, silloin kun on päättänyt leikata kynnet. Äkkiäkös koira oppii, että kun vähän luikertelee sylissä niin pääsee pois.
Otin siis Virin kanssa käyttöön nuo aiemmissakin postauksissa mainitut asiat (D.A.P jne) mutta kuinka kummassa osasinkin oivaltaa oikein, eli alkaa harjoittaa Virin kanssa tuota mielestäni niin "tarpeetonta" istumista? En muista tarkkaan, koska tuo istumakehoite otettiin käyttöön (n. 2 kk sitten?), mutta kuinka noin pienellä asialla onkin voinut olla niin kokonaisvaltainen vaikutus. Virillä oli siis tapana ennen ruokailua mennä megalomaanisille kierroksille. Se haukkui, ikäänkuin komensi laittamaan ruokaa kirsun eteen vähän vauhdikkaammin, ja heilui kämpässä kuin heinämies. Yksinkertaisella pyynnöllä istu -se sai ruokansa. Seuraavaksi liitin mukaan sanan rauhoitu, ja viimeisenä sanan odottaa. Sama sana, mitä hoen lähtiessäni esim. töihin. Viimeksi eilen hämmästelin kun Viri oli hipihiljaa, nakersi luuta ja asteli sitten keittiöön innokkaana kuitenkin. Istu, odottaa, hyvä. Ja ruoka annettiin. Ei haukahduksen haukahdusta!
Mitään ei mielestäni koiran kanssa saa aikaan, jollei ensin usko asiaansa. Miksi koira uskoisi, jollet itsekään usko asiaasi tai siihen, mitä pyydät ja odotat siltä? On oltava päämäärätietoinen ja vaikkei koira istuisi kahteen ensimmäiseen viikkoon ja ymmärtäisi ns. asiayhteyttä, on vain jatkettava. Mahtavaa tässä ruokaesimerkissä on mielestäni se, että koira itse "laajensi" mielessään ja ajatusketjussaan tuon keittiössä juuri ennen ruoan saamista annetun "käyttäytymiskehoitteen" koskemaan koko sitä aikaa, mitä ruoan laittamiseen esille menee!
Toinen esimerkki Viristä. Poikahan ei nuorena miehenä antanut kehässä koskea jalkoihinsa ennen kuin sen suun oli ladannut täyteen Frolicia. Muistan kerran saapuneeni johonkin näyttelyyn tapani mukaan anivarhain. Kehä oli tyhjä. Menin harjoittamaan Viriä pöydälle ja yksinkertaisesti vain päätin, että nyt loppui namien syönti. Näytin kuin vakuudeksi Virille taskujani ja sanoin, "katso, ei yhtään nasseja". Ja siitä päivästä ja siitä hetkestä loppui kehävenkoilu eikä enää yhtään Frolicia ole tarvinnut ladata naamariin ennen seisotusta.
No, aina on koiria ja tilanteita, että vaikka mitä päätät ja vaikka kuinka osoitat sen ruumiinkielellä ja olemuksellasi, perille ei mene. Tarvitaan tietysti paljon onnea ja otollisia tilanteitakin, että jotain saa syötettyä koiran päähän uudella tekstityypillä. Päättäväisyys on kuitenkin hyvästä koirien kanssa. Tarvitaan toki kynsisaksetkin, mutta kyllä päättäväisyydellä niitä kynsiä myös pitkälti leikataan.
En ole muuten luonteeltani kovin kärsivällinen ihminen, mutta koirien suhteen jaksan ja osaan sitä olla!
Lueskelin hieman huvittuneena Cesar Millanin innoittamaa ketjua eräällä koirafoorumilla. Olen tainnut nähdä peräti kaksi Millanin ohjelmaa telkusta ja foorumilta klikkasin yhteen n. 3,5 -minuuttiseen You Tube videoon ja huvittuneisuus senkun lisääntyi. Tämä se on hauska "koirakuiskaaja"; videolla riehui isohko koira eteisessä emäntäänsä vasten hyppien ja riehuen. Millan päästi suustaan sihauksia (sihautteli muuten hyvin paljon myös kahdessa näkemässäni tv-osassa) ja taisipa tökätä koiraa. En nyt sanoisi, että ongelma sillä hoitui, vaan lähinnä että koira "reagoi". Koirahan reagoi (mielestäni) aina johonkin uuteen tai outoon. Kuten äsken, kun avasin oven pihalle, alkoi Viri välittömästi nuuskia ja tutkia portailla olevaa koria. (kori ollut aiemmin roskiksen alla) Kaikki mikä poikkeaa rutiinista ja totutusta; on koiralle uutta -> aiheuttaa aina jonkinlaisen reaktion. Jollei tuon videon koiran omistaja ole aiemmin sihissyt -> reagoi koira nyt uuteen ääneen, tässä tapauksessa äimistellen "mitä sä mies siinä sihiset, oletko olevinasi jokin kyy"? Ja lopetti hyppimisen. Kun koira alkoi hyppiä uudelleen, tämä kyykäärmeeksi tekeytynyt mies tökkäsi koiraa -> koira reagoi, ja lopetti hyppimisen. Tämä "koulutusosa" (sihinä + tökkäisy) kesti videolla ehkä n. 5 sekuntia, ja loppuaika menikin sitten Millanin löpinään siitä, kuinka omistajan juurikin pitää päättää, että nyt loppuu meuhkaaminen eteisessä ja eikös olekin nyt hienoa, kun koira on ihan äimänkäkenä? Johon omistajat parin minuutin verran: "en olisi ikinä uskonut, Crazy ei ole ikinä reagoinut näin". No ei kai, kun omistajat eivät ole sihisseet eivätkä tökkineet koiraa aiemmin.
Yhtäkaikki, jokainen kouluttaja, joka telkussa esiintyy, on varmasti ohjelmansa ansainnut. Aina niistä jotain hyvää ja uutta tarttuu matkaan, mitä voi sitten soveltaa omiin koiriinsa. Ja kyllähän näillä kaikilla kouluttajilla on sama yhteinen sävel siinä, että paljon riippuu ihmisestä itsestään. Salliiko ja sietääkö jotain vai yrittääkö sitten suhista, kävellä pois, tökkiä tai jättää huomiotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti