Touhuaminen siellä on jossain määrin raskasta, toki kuvien läpikäyminen on samalla ihanaa.
Kirjautuessani 1geehen sisään, yritän yleensä muokata näkymää helpommaksi ja sujuvammaksi - samalla kun siivoan kuvia niitä poistaen. Ja kun kirjaudun sisään eri kansioihin, niin ahhh, mitä muistoja tulviikaan jokaisesta niistä.. Tulee kuin läpsy päin naamaa kun surffailee jossain kansiossa vuodelta 2010.
Juuri muokkasin aimo annoksen mm. Hupin kansioita.
Valtavan ihania muistoja tulvi näytön täydeltä. Hiljan ajelin Tikkurilan entisten lenkkimaastojen läpi ja jälleen ääneen vollotin ratin takana; TÄÄLLÄ ollaan tepastettu Pirren, Puupikin ja Puksilin kanssa. Ihania lenkkimuistoja, ihania whippetmuistoja. Koen joka kerran muistojen äärellä itseni äärimmäisen siunatuksi. Olen omistanut ja omistan upeita koiria, upeita persoonia jotka ovat vieneet minua aina vain syvemmälle harrastukseen ja rotuun!
Nyt heinäkuussa minulla on ollut whippetejä 29 vuotta.
Suorastaan järkyttävä aika - oivaltaa ja ymmärtää, että elettyä elämää alkaa olla enemmän takana kuin edessä. Sitkeästi yritän nostaa vielä kuntoani ja olla antamatta periksi - nykyinen 55 vuottahan on entinen 45, eikö niin? Koirat ovat antaneet minulle järisyttävän paljon; 1geen kuvamuistoja läpikäydessä huokailen tämän tästä, ihastuksesta.
Lenkkikuvia, juoksutuskuvia, kotona, sohvalla, tassuja, Kana-pantoja, näyttelykuvia, maasto- ja ratakuvia.
Mahdoton määrä menoa ja meininkiä, jokaisen koiran kanssa. Tämä kaikki on jotenkin nyt, tässä ajassa, pysäyttävää. Koiria ja samalla ihmisiä on tullut ja mennyt. Koirat yhdistävät ja joskus ikävä kyllä myös erottavat. Joskus ajatusmaailma jonkun koiran kanssa on oppimisen ja opiskelun paikka ja eläimen kyseessä ollen sitä on valmis aikalailla venymään. Sensijaan iän karttuessa huomaan, että negatiivisten ja ikävien ihmisten läsnäolo alkaa olla kova paikka. Alasvedon sijaan tulisi olla ylösvetoa! Ja joskus täysin vastakkainen ajatusmaailma kiperissä kohdissa on erottanut. Haluaisin aina ymmärtää ja hyväksyä ihan kaiken - mutta pelkäänpä, että en enää pysty. Iän karttuessa laumaleppoisuus on tärkeää. Ja lasken siihen mukaan sekä koirat että ihmiset.
Sain hiljan palautetta blogistani, että "vihjailen". Damn sure.
Vaikka olen kuinka suorapuheinen ja joskus itsekin hämmästyn omaa touhottamistani ja kommenttikenttäaktiivisuuttani, niin en siltikään tohdi edes omassa blogissani alkaa ruotia jotain sormella osoittaen tai nimeltä mainiten. Jään kirjoittajana mielelläni taka-alalle, vihjailemaan ja antamaan ajattelemisen aihetta ja omia oivalluksia. Rakastan muiden herättelyä ja haastamista, kyllä, mutta jos totta puhutaan, allekirjoitan väitteen siitä, että "kaikki aikanaan". Koiraharrastusportaat tulee itse kunkin kavuta omin jaloin. Vesi hanhen selästä - mentaliteetilla pääsee myös pitkälle. Yritän noudattaa sitä omassa elämässäni mahdollisimman paljon.
Omien harrastusvuosien ja edesmenneiden koirieni muistelu tekee kipeää.
Miksi? No, ensinnäkin sen ymmärtäminen ja hyväksyminen, että on tehnyt paljon virheitä, on kova paikka. Sitä on ikäänkuin muistojen edessä polvillaan. Ihailee ja ihastelee silloisia ihania koiriaan ja samalla noloilee, kun on ollut pöljä ja toiminut monessa kohtaa väärin - tai ainakin nykytilanteessa toimisi kovasti nykytietämyksellä toisin. Samalla sitä haluaa antaa itselleen anteeksi ja haluaa uskoa toimineensa parhaalla mahdollisella tavalla - silloin. Onneksi koirat elävät hetkessä.
Kuvien myötä löytyy paljon ihania, rakkaita muistoja.
Olen kuvannut koiriani paljon, paljon aktiivisemmin vielä esim. viisi vuotta sitten. Nyt kamera tahtoo jäädä aina kotiin ja esimerkiksi irtijuoksutustilanteissa kuvaaminen alkaa olla äärimmäisen hankalaa kun juoksutan koiriani vain pareina.
Kuvia katsellessa tulvahtaa paljon elettyä ja koettua, ja muistot ja hetket tulevat kuvien myötä liki. Sellaista VOIHHH, tuollainenkin hetki ja kokoonpano on tullut kuvattua! Iikks ja aahh. Silmät sulaa katsellessa. Mieli lepää.
Joskus lasken koiriani, että 10 tai 11 - ja hämmennyn, että missä on yksi, missä on kaksi - kuka tai ketkä puuttuu.
Hurjaa. Tiedän hyvin, että Samui on whippetini numero 12, mutta joskus laskiessa joku vain kertakaikkiaan puuttuu!!! Edesmenneet koirani eivät tulekaan muistini sopukoista kuin apteekin hyllyltä, eikä ainakaan kronologisessa järjestyksessä! Aikamoista. Onneksi pian se "puuttuva koira" löytyy. TWA on kiltti ja kertoo kaikki omistamani whippetit tuossa tuokiossa, aikajärjestyksessä.
Elettyä, ihanaa whippetelämää on jo paljon takana, hiljan juttelin erään toisen rodun ihmisen kanssa, joka on harrastanut omaa rotuaan jo liki 40 vuotta. Kun kerroin viimeaikaisista väännöistä omassa rodussamme, hän ikään kuin antoi minulle synninpäästön; "Anita, olet ollut whippet-rodussa jo 29 vuotta, kyllä sinulla on varaa sanoa asioita, paljonkin, ääneen".
En haluaisi paasata, enkä osoittaa sormella. Haluaisin vain iloita ihanasta rodustamme!
Haluan olla maailman tappiin avoin, avarakatseinen ja lojaali. Aina en vain sittenkään pysty. Eletty elämä ja tehdyt valinnat tekevät minut jossain määrin surulliseksi. Rotuvalintani on silti ollut huippu. Minä ja whippet puhumme sittenkin yhteistä kieltä. Vaikka joku ei ole ajanut rättiä, vaikka joku on ollut remmirähjä, joku ei syö kuivamuonaa, toinen on ääniarka, kolmas lievästi eroahdistunut, olemme sittenkin yhtä. Miten voi rotuvalinta osua ja upota kolmeksikymmeneksi vuodeksi, siinä on teille pohtimista.
Tänään lenkillä mietin, että "onko minulla enää kenties 10 tai 15 aktiivista vuotta edessä" - jaksanko vielä sen verran ison lauman kanssa? Mieli tekisi yhä ja edelleen uutta laumanjäsentä, mutta järki ja realiteetit pistävät lujaa vastaan.
Rakkaus rotuun on ollut jäätävää.
Whippet on vienyt mennessään. Joskus suren tänä päivänä sitä, että keskustelupalstoilla tuodaan herkästi esiin sitä, että "whippet ei ole seurakoira". Minusta jokainen koira silti on. Seurakoira. Se eksyneitä nuuskuttava etsijäkoira, se veteen pomppaava vesipelastuskoira. En tiedä, mistä tuo huoli lopunkaikkea kumpuaa, mutta whippet muovaantuu kertakaikkiaan moneksi. Se rätti on vain yksi osa whippetiä, jahtaus toinen. Whippet rakastaa kaikkea ja kaikkia - takan lämpöä ja perinteistä lenkkeilyä, kotilöllöilyä.
En lähtenyt Balin kanssa rättitreeneihin, kun se on niin ÄKSY oravien perään ja ottaa vielä ilmavainuakin.
Kun Bali oli pentu niin sain hävetä yhdeksän lenkkiä kymmenestä sen kiljuessa korkeaa ceetä oravan nähdessään. Blokkasin tyynen rauhallisesti pojan rodulle kuuluvista treeneistä. Tänään juoksutin poikiani läheisellä lentokentän kokoisella nurmialueella ja nautin täysin siemauksin yhdessä Balin kanssa sen juosta hypähdellessä Samuin kanssa loikatiloikkaa, rodulle tyypillisesti.
Rakastakaa koirianne.
Oli ne sitten EM-voittajia tahi ei. Ne ovat silti äärimmäisen päteviä kainaloisia ja rotutyypillisiä puikkonokkia.
Suokaa harrastajaystävillenne heidän näköisensä treenit ja harjoitteet, jos ovatkin omaan näkökulmaanne väärät tai minimaaliset. Kaikki, mitä koiran kanssa tehdään, on se sitten kaupunkilenkki tai 280 m vieheen perässä on kuitenkin aina pois sohvalta.
Whippet on älyttömän pätevä rotu ja kaikissa nyansseissaan palkitsee omistajaansa. Aina. Olkaa armollisia ja kannustavia kanssaharrastajillenne. Minulla on ollut hiljan ilo tutustua Mauin kautta uuteen rataharrastajaan - ja yhdessä Mauin kanssa olemme tehneet tämän POSITIIVISEN kautta. Vain se kelpaa meille. Positiivisuus. Kaikessa.
Olkaa iloisia. Yhdessä whippetin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti