Hulaa muistellen - Membering Hula -part III

Tässä tulevat viimeiset kuvat ja sanat, olkaa niin ihania, että luette kaikki kolme postausta. 
Hula totisesti ansaitsee kaiken tämän gloorian ja suitsutuksen, mitä siis tässä nyt jo kolmannessa postauksessa julistan.
Toistan itseäni: minulla on hirveä ikävä Hulaa ja vaikka kuinka yritin stilisoida tekstiä ja minimoida kuvia, niin näin tässä nyt kävi. 
Part I, II ja III. 
Muistelen Hulaa kolmen eri postauksen verran, ja luultavasti muistelisin viiden edestä, jollen yrittäisi yhtään hillitä itseäni.

Hyttynen nakertaa. Jälleen. Kun teimme lähtöä ulos hänen tapansa purkaa innostuneisuuttaan oli luun nakerrus. 

Tässä hän on asettautunut kirpputorilöydön päälle, ison mittarimadon, ja olemus on vähintäänkin tyytyväinen.

Taustalla Kenzolan hervoton lelutorni. Ja Hula ottaa lepaa sen edessä. Tyynenä, kuten aina. Tarvittaessa hän otti suuhunsa jonkun niistä ja nikersi hetken. Nyt jos olisin tullut imurin kanssa suhaamaan tuohon, olisi pysynyt tasan samassa asennossa, silmät kiinni, ilmeenkään värähtämättä.

Saisiko tässä residenssissä minkään valtakunnan snäksiä? 
Pizzan reunoja? Puolikkaita Froliceja? Ylipäätään yhtään ruokaa suoraan suuhun?

Hulalla oli nuoruudessaan hienoisia evästysongelmia; kuivaruoka oli väärää sortimenttia ja maksalaatikkokin väärän firman. Jahka emäntä tajusi nämä vääryydet ja Hula alkoi ymmärtää epäkurantin ruoan päälle, alkoi eväs pudota jopa siihen malliin, että Hula oli ajoittain dieetillä.

Noin reilu vuosi sitten Hulalla oli ulostamisongelmia. Ne diagnosoitiin ell:n toimesta "mahdolliseksi perineaalityräksi", mitä sittemmin  neljä muutakin ell:ä ihmetteli, että onko vai eikö.
Diagnoosi jäi vaille täyttymistään, oli vain epäilyjä ja ihmettelyä. Kukaan ei puhunut minulle mahdollisesta eturauhasvaivasta; johon em. ulostamisongelmat saattoivat liittyä. Oltiin vain perineaalityrän "lumoissa". Eräskin ell sanoi minulle, että "se joko on tai ei ole", mutta Hulan tutkittuaan totesi, että "no ei tästä oikein ota selvää".

Mahdollisen perineaalityrädiagnoosin myötä Hula sai sen reilun vuoden verran ruoassaan leselisää, joka lisää ulostemassaa ja ennen kaikkea helpottaa sen ulostamista. Nyt jälkeenpäin ajateltuna tuo ulostamisvaiva lienee liittynyt sen eturauhaseen, joka olikin sitten jo Tapaninpäivänä niin suuri, että virtsa ei enää tullut.

Järjettömät itsesyytökset seuraavat minua ja hämmästelen, kuinka kukaan Hulaa hoitanut ell ei sanallakaan vihjannut eturauhasvaivoihin? Perineaalityräepäily oli heille todennäköisin löydös ja olettama ja siihen me Hulan kanssa jumitimme.

Noin kuusi kuukautta sitten Hulalla alkoi ilmetä ruoan imeytymisongelmia minkä johdosta Hula söi viimeisimmät elinkuukautensa BARF-ravintoa, mikä mielestäni sopi sille erinomaisesti. Hula voi hyvin, oli upeassa kunnossa, turkki kiilsi ja se oli kaikinpuolin elinvoimainen.

Kunnes sitten sen eturauhanen oli niin iso, että se esti virtsaamisen TÄYSIN. Tämä tuli totisesti minulle puun takaa, niin kuin se tuli varmasti Hulallekin. Sain kuulla, että on koiria, jotka eivät anna ns. mitään ennakkovaroitusta, "ne vain lakkaavat pissaamasta" ja tämä pieni, urhea koira pissi ja kakki normaalisti kunnes se ei enää kyennyt yhtenä päivänä virtsaamaan. Ja siitä neljän päivän, neljän katetroinnin jälkeen se oli poissa saatuaan tutkimusten lomassa järkyttävät maksa-arvot.
Tätä kirjoittaessa Eviran -toivottavasti selventävää- avausraporttia joudutaan odottamaan vielä kaksi viikkoa...

 Hyttipytti yhden unilelunsa kanssa. Seesteisenä, kauniina, eteerisenä.

 Hula osasi nauttia. Ja löytää asunnon aurinkoisimmat paikat.

Tämä oli Hulan ruokintatuoli. 

Siinä se päivysti keittiön tapahtumia ja osasi tarvittaessa vinkua kuuluvasti "osaansa". Hulahan -sittemmin ruvettuaan syömään kuivamuonaa- jätti aina aamua vasten syötävää. Tein siis saman annoksen kaikille, mutta Hula oppi jo varhain säännöstelemään; se jätti kuppiin osan ruoastaan ja tässä tuolilla se odotti aamulla saavansa sen, minkä se päivällä jätti. 

Sittemmin Hula opetti minulle lisää ruokinnastaan; minä nimittäin liotin ruoat sangen nopeasti ja nappulat lilluivat tarjoiltaessa vielä osin veden seassa. Kävi ilmi, että Hula - niin kuin aiemmin kirjoitin sen tassuista- ei halunnut uittaa kirsuaan vesinappulalillussa, vaan se halusi kuivamuonansa mahdollisimman rouskuvana. 

Miten viisas ja omatoiminen koira hän olikaan. 

Ja opetti niin monin tavoin emäntäänsä. Olettehan lukeneet aiemmat postaukseni siitä, kuinka omistajat sopeutuvat koiriinsa. Nimenomaan minä sopeuduin Hulaan ja sen tapoihin, myötäilin niitä ja ymmärsin sen persoonaa. Hula tuskin juurikaan sopeutui minuun tai minun tapoihini. 

Tämän kaiken sallin sille ja ymmärsin, koska Hula oli niin omanlaisensa ja erityinen. Eikä se tarkoittanut mitään "pahaa", se ei vain halunnut upottaa kirsuaan märkään ruokaan... Voi kuinka se rakastikaan MUSCHin BARFia viimeisinä kuukausinaan. Onneksi pystyin tarjoamaan sille edes sen. Kun mössäsin sen kuppiin vihannesriisipuuroa kera leseen ja broilerin, herranjestas sitä korkeaa ceetä, mitä Hula kiljui odotellessaan broileriateriaansa!

Hula keittön oven suussa odottamassa ruokaa.

Huomatkaa taustalla oleva peti. Mutta se on varjossa. Vaikka patio on kova ja puuta, niin siihen paistaa aurinko. Hula rakasti aurinkoa ja nautti siitä, vaikka alusta olisikin kova...

 Ja tässäkin kirsu on sijoitettu aurinkoon.

Koiristani juuri Hula nautti tähän malliin kesästä. 
Hulan minun opettamiseni myötä aloin sittemmin pitää tässä portailla aurinkokeleillä petiä. Missä Hula sittemmin makoilikin mieluusti. Mutta hänelle kelpasi ihan tällainen pieni mattokin, kunhan aurinko paistoi.

Paikka mikä vain; auto, näyttelyhäkki, maastokisassa maahan levitetty peite, "epämieluisa" sohva, tuoli, jakkara.. you name it. Hula found his position and enjoyed. 

 Ilmeikäs, ihana koira tiirailee.

Ja ottaa rennosti. Minua niin kosketti Karvakamut-klinikan väki, ell ja kaksi hoitajaa, jotka totesivat Hulan kuoleman jälkeen, että "Upea koira, mikä luonne. Kaikkiin hoitotoimenpiteisiin se suhtautui luottamuksella ja "tassunsa antaen, ok, ottakaa verinäyte, laittakaa kanyyli"".
Hula totisesti luotti kaikkiin, koiriin ja ihmisiin ja jos ajatellaan, että sillä oli ikävänä taipumuksena imeä kiviä anturoihin; kuinka monta kertaa niitä poistinkaan ja Hula vain makoili pöydällä, luottaen; ok, poista kivet, vaikka sattuu, luotan sinuun, toimenpiteen jälkeen oloni on parempi.

 Hula rakasti lepuuttelua, rentoilua, pötköttelyä, terassikelejä.

 Mikä parasta, jos vain aurinko osui päähän ja kirsuun!

Lassi Nummen sanoja lainatakseni tähän loppuun:
Saatoin arvata,
että kaipaisin sinua,
että moni asia olisi toisin
ja vaikeaa ja monimutkaista.
En sitä, että kaikki olisi 
niin yksinkertaista.
Että autius ei olisi jossakin,
vaan kaikessa, kaikkialla,
että suru asettuisi taloksi.
Että kaipaus tuntuisi
joka hetki.

-----------------------------------

Anna siis Hula anteeksi kyyneleeni, järjetön ikäväni. 
Kaipaan sinua joka solullani, sisimpäni on vajaa.

Yritän iloita siitä kaikesta, mitä meillä oli,
mitä yhdessä koimme,
mutta huomaan vain kuristuvani tähän kaipuuseen,
siihen, että haluaisin sinun palaavan,
tepastavan ovesta sisään, tulevan liki, minua lähelle ja
nuuhkaisevan, tuhisevan.

Olit Upeista Upein.
Anna anteeksi, että olen vajaa.
Että laumamme on yhä eksyksissä.
Anna anteeksi, että itken.
Kaipuuni sattuu.
Yritän iloita siitä, että kuljimme yhdessä.
Kymmenen vuotta.
Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä.
Yritän muistaa niistä jokaisen.

Ikuisesti sinun, Hula.