Hulaa muistellen - Membering Hula - part I

Ei ole ollut päivää poismenosi jälkeen, ettenkö olisi Sinua muistellut kaipauksella ja pala kurkussa.
Tänään sain aikaiseksi käydä läpi kaikki Hulan kuvat ja haluan nyt muistella blogissani kuvien kera Hulan ainutlaatuisuutta ja suurta, kaikkia koskettavaa persoonaa. Kuvia on paljon, joten taitaa tulla useampi postaus! :)

Taisin kysellä ihan muualta pentua kun Tuija Elomaa vinkkasi minut Carry On -kenneliin. Tämä vinkki oli kohtalokas, sillä ennen kuin siinä kissaa ehti sanoa, matkasimme Vaasaan hakemaan 8-viikkoista kääröä, josta sittemmin tuli yksi minun once in a lifetime -koiristani.

Hula, Carry On Ramblin'Man, nukkui KOKO kotimatkan ja otti pitkän ajelun lungisti niin kuin sittemmin ihan kaiken elämässään. Tässä koirassa asui rauha, seesteisyys, syvä sielukkuus ja arvokkuus. 

Upean pentunassukuvan on ottanut Kirsi Aalto. 

Kun Hula oli ollut kotona muutaman viikon saapui pari kasvattajaa, Tuija ja Kirsi, katsomaan Ruotsin ihmettä.
Tätä tarinaa olen kertonut niin monta kertaa: Hulan luultiin olevan "kipeä", kun se oli jo pikkupentuna niin rauhallinen. Se tosiaan oli rauhallinen ja lokoisa, jopa silmiinpistävästi.
Tämä piirre rytmitti sen koko elämää; se ei koskaan tehnyt numeroa itsestään vaan suhtautui ihan kaikkeen, pienestä pitäen, ns. pikkuvanhasti. Se oli old soul, vai miten se sanotaan?
Toki Hula pisti Metsolassa asuessamme koko pihan perällä olleen koristevadelmakasvuston matalaksi. Jopa siinä määrin, että kerran kämppiksen tullessa kotiin, hän totesi tullessaan, että hirmuinen NAKKS NAKKS -ääni kuului parkkipaikalle asti Hulan katkoessa oksia.
Eikä tässä vielä kaikki.
Eräänä aamuna, kun olin edellisenä iltana istuttanut pihamaalle satoja kukkasipuleita, kämppis totesi; katsopa Sinun Kultaenkelin tassuja? No, ihan multaisethan nuo olivat. Ja mennessäni pihalle saatoin todeta noin viiden-kuudenkymmen sipulin kaivetun ylös.
Mutta ei siinä mennyt kuin koristevadelmat, kukkasipulit ja kahdet kengät. Sitten Hulasta kasvoi seesteinen aikuinen joka pihan portaalla makoillen tiiraili laiskasti ympärilleen, josko joku kärpänen tulisi ihan lähelle.

Hulaa tyypillisimmillään. Hulan mennessä tuutimaan pää piti saada piiloon. Kas näin. Tämä ominaisuus oli Hulassa sisäänrakennettuna ja se nukkui näin ihan aina kun siihen oli mahdollisuus. Ei niin muusta kropasta väliä, kunhan pää oli tyynyn tai peiton alla.

Yksi Hulan monista unileluista. Jälleen Hulan spesiaaliominaisuus. Nukkumaan mennessä haettiin yleensä joku kulahtaneimmista leluista ja sitä nakerreltiin tovi ja sitten silmät sulkeutuivat uneen. 

 Tässä yksi unileluista.

 Ja uni vei pienen nikerryksen jälkeen voiton.

Hula oli hieman haastava nuori, kun sille ei oikein tahtonut peruseväs maistua. Muistan erinäisen kerran juoksennelleeni pitkin Korsoa ostamassa herralle jotain maistuvaa. Esimerkiksi maksalaatikkoa. Hula saikin nuoruudessaan ei niin mairittelevia lempinimiä, kuten Hyttynen, Hämähäkki ja Hytti, ihan johtuen sen kuivakkaasta olemuksesta. Kuivamuona oli likipitäen no-no ja maksalaatikkoakin meni vain yhtä, tiettyä laatua, jota tietenkin sai vain yhdestä kaupasta.
Kasvattaja lohdutti ja sanoi Hulan olevan suvusta ja linjoista, jotka kehittyvät hitaasti; joten malttia.
Malttia todella tarvittiin. Hula alkoi evästää oma-aloitteisen innokkaasti ehkä joskus 2-3 ikävuoden tiimoilla. Tuolloin aukesi myös serttiputki. Kaksi ensimmäistä tuli nopeaan tahtiin, kolmatta haettiin 14 kertaa.

Hula oli hyvin tarkkaavainen ja se muisti kellontarkasti paikat, joissa oli näkynyt viikko-pari sitten jänis tai orava. Tässä Hula päivystää Metsolassa, kauniina ja linjakkaana. Hyttysestä kasvoi Hula, itsetietoinen ja upea koira, ja vaikka sen rakenteessa -saattoi- olla puutteensa, sen luonteessa niitä ei ollut yhtään.

 Ehh, do I have some faults? There must be zero.

Jälleen täysin lavastamaton unilelukuva. 
Yksi hauskoja tai erikoisia Hulan erityispiirteitä oli sen vaatimattomuudesta kummunnut vaativuus. Vaikka se ei siis mitään juuri vaatinutkaan, niin sen, mitä se keksi haluta, se halusi äänekkäästi ja asenteella.
Hula esimerkiksi tykkäsi nukkua kämppiksen huoneessa. Kämppis taas halusi huoneensa pysyvän järjestyksessä. Jossain vaiheessa iltaa Hula aina halusi kämppiksen huoneeseen ja meni seisomaan hyvin vaativasti suljetun oven eteen: iii-iii, se ensin hieman vinkui. Sitten jo vähän vaativammin: II-III. "Hyttynen haluaa sun huoneeseen" saatoin huikata olohuoneeseen ohimennen. Kämppis: "Mä en halua, että mun sänky sotketaan".
II-IIIII-IIIIII-nyyy-nyy-itkua-kitinää. Ja olihan se ovi avattava ja lopulta: "Hyttynen saa mennä mun huoneeseen, se on mun kaveri". 
Ja Hula ei juuri sotkenut. Se oli Turbaanikoira-Hupi, joka mylläsi peiton tuhanteen kieppiin Hulan kaivautuessa vain sivistyneen söpösti kirsunsa kanssa tyynyn alle.

Hula terhakkaana Havukosken koirapuistossa.
Hula oli aina sangen reipas lenkkeillessä, pieni pakkanen tai viima ei sitä häirinnyt, mutta sade oli Hulan mielestä vihoviimeistä. Jos lenkkeilimme ihan vaikka sateen tauottua -tai peräti sateella- se veti aina suorastaan hysteerisesti ajotietä kohti; ajotiellä oli sentään kuivat ajourat! Hihna oli aina intopiukalla; nurmikkoa kohti sitä oli turha saada, sehän se oli sateen jäljiltä aina kaikken litisevin. Kakka ohjattiin tarkasti kävelytien ja ajotien väliselle katukiveykselle, se oli sittenkin se turvallisin paikka ähistää. Anturat ja kynnet pysyivät kohtuukuivina. Jos ihan LÄTÄKKÖ osui kohdalle, se kierrettiin suurella kaarroksella tai sen yli hypättiin suorastaan STUNT-koiraloikalla.

Nukkuikohan Hula koskaan ns. tavallisesti? Tuskin, ei se ollut tavallinen koirakaan.
Tässä yksi sen monista tyylinäytteistä. Hula osasi nauttia ja rentoutua, se siinä oli myös niin kovin ihanaa. Jos sen laittoi auton takatilaan, se otti heti mieluisan makuuasennon; jaaha, matkustetaan, krooh. Jos sen kanssa meni koirapuistoon, se oli heti; jaaha, minua ei niin kiinnosta nämä räkyttävät räkäparrat täällä, suunnistanpa ruohoa evästämään tai NUUHHH, tuolla on viimekesäinen hiirenraato, aaahh.
Kun aloin imuroida, ja vaikka imuroin ihan Hulan kirsun edestä, se oli vain, että aijaa, krooh. Ja piti saman paikkansa ja asentonsa, kirsukarvankaan värähtämättä.

Mahtoiko Hulasta edes saada ns. huonoa kuvaa?
Oliko sillä edes koskaan huonoa päivää? Ei. Se oli aina kaunis ja edustava, hillitty ja hallittu.
Paitsi ehkä silloin, kun menin keittiöön leikkaamaan lenkille Froliceja. Pitääkseni koirani edes jonkinmoisessa kuosissa, puolitin ne veitsellä leikkaamalla. Tällöin Hula suorastaan syöksyi keittiöön ja hypähti pöytää vasten, tassut vaativasti pöydällä. Olihan sille aina yksi naksu annettava. Samoin kun puin lenkkitakkia ylle, Hula tasan tarkkaan tiesi, että takin taskussa on nameja, ja jälleen se syöksyi muilta puuhiltaan minua vasten hypähtäen; ANNA ENNAKKONAMI ja olihan se sille annettava. Saiko Hula aina periksi? Ei ehkä ihan aina, mutta lähes aina. Jos katsot ylläolevaa kuvaa, niin ymmärrät. :)

 Ja tässä taas nautitaan.

Hula osasi myös olla kekseliäs. Muuttaessamme tänne nykyiseen asuinpaikkaamme Hakunilaan, aloin ihmetellä, kun se nukkumaan mennessämme jättäytyi portaiden puoliväliin. (asuntomme on kaksikerroksinen) Hula ehdollistui ihan itse ja hyvin nopeasti siihen, että vetäytyessäni alakertaan katsomaan telkkua ja/tai nukkumaan, niin vaihdan samalla alakerrassa olevaan juomakuppiin veden. Hula rrrrakasti rrraikasta vettä. Se odotti portaiden puolivälissä kunnes vesi oli vaihdettu ja saatoin sanoa; ottaako Hula raikasta wateria? Kun kippo oli maassa, Hula porhalsi loput portaat alas ja tuli kupille; ihanaa, raikasta, tuoretta vettä! Kekseliäs, nokkela, ihana Hula!

Tässä yksi Hulan ikiomista oivalluksista. 
Hula omasi siis ihanista ihanimman luonteen, supersukutaulun ja maltillisen, hyvänkokoisen olemuksen. Meni jonkun aikaa, itseasiassa useampi vuosi, ennen kuin Hula alkoi saada tyttöystäviä.
Nohh, nokkelana poikana ei tarvittu kuin pari puhelinsoittoa; "Hei Anita, olemme lähellä, laitatko muut urokset toiseen huoneeseen" ja samassa Hula oli ehdollistunut LYHYISIIN puhelinsoittoihin. Ne tarkoittivat tyttöystävää hänelle.
Vaikka joku soitti ihan MUISSA ASIOISSA; "Ollaan just tulossa"; meni Hula tähän malliin eteiseen odottamaan. Parhaimmillaan oli samassa asennossa, päätään porttiin lepuuttaen 20 minuuttia. I am waiting for you, girl. You are so welcome!
Hula ei ihan osannut ensialkuun astua, se oli suorastaan yli-innokas ja sitä joutui toppuuttelemaan, ohjaaamaan ja opastamaan. Kaiken opin se otti vastaan ja jalostui sittemmin upeaksi jalostuskoiraksi. Kaiken muun upeuden lisäksi.
Tätä kirjoittaessa Hulalla on viisi pentuetta; kaksi Suomessa, yksi Liettuassa, yksi Australiassa ja yksi Italiassa. 
Australiaan on syntymässä pian Hulan kuudes pentue.
En voisi olla ylpeämpi ja iloisempi siitä, että Hula elää lapsissaan ja lapsenlapsissaan. 

Hula syksyisessä kuvassa. Aina yhtä eteerisenä.

Ja tämän postauksen lopuksi kuvattuna terassillamme Metsolassa.

Jatkan Hulan muistelua seuraavassa kuvapostauksessa, Hulaa on mahdoton saada yhteen postaukseen, sen persoona, ilmeet, eleet, tavat ovat siihen liian isot.

Oli ihanaa tuottaa jo tämä yksi postaus, vaikka siis uhkaan jatkaa pian. Jestas, että olit rakas, tärkeä ja ihana. Kaipaan sinua joka päivä ja haluaisin sinut takaisin! Veit minusta palan, ison, poistuessasi keskuudestamme. Onneksi on kuvat ja muistot. Olen iloinen saadessani jakaa niitä ja otettu, että olit minun!

Olen niin pahoillani, etten voinut auttaa sinua viimeisinä elinpäivinäsi niin, että olisit voinut vielä elää useita vuosia, kuten toivoin.
Kaikki ei totisesti mene aina niin kuin luulisi, uskoisi ja toivoisi. Mutta perintösi on suuri ja olet aina läsnä, sydämessäni ja sielussani.
Rakastan sinua ikuisesti, Hula.