Muiden lauman koirien ryskätessä esimerkiksi koirapuistossa, Hula aloitti ympäristön välittömän analysoinnin tähän tapaan. Keskelle niittyä, nurminataa ja peltoa ja nakertamaan. Missä on makoisin korsi, missä paras kohta aloittaa?
Kyllä, vieläpä ohikulkijoiden suureen ääneen paheksuessa. Paheksujat eivät tienneet, että olimme kävelleet ja kakkineet jo neljä kilometriä, joten kentälle ei jäänyt/tullut enää kikkarettakaan, pissatkin oli pissitty jo kaksi kilometriä sitten. Sensijaan kentältä löytyi pelaajien jälkeensä jättämiä kalsareita, sukkia, t-paitoja, vesipulloja ja näitä Hulan himoitsemia mehutölkkejä!
Näitä Hula bongasi, riepotti ja ravisti.
Hula rakasti ruohonkorsien nikerrystä ja nakerrusta. Ja nyt sen valkoisia hampaita kuvasta katsellessa mieleeni muistuu se, kun Hulalta leikattiin rasvapatti etujalasta. Hoitaja sanoi aikaa varatessaan, että "voimme sitten samalla poistaa hammaskiven" ja tuli eteiseen tutkimaan Hulan hampaistoa ja totesi samaan hengenvetoon, että "no eihän täällä ole mitään hammaskiveä, onpa puhtaat ja hienot hampaat". Ne muuten olivat!
Tiedän, että hammaskiven muodostuminen on osittain perimästä ja suun ja syljen rakenteesta johtuvaa; Hulalla oli tältä osin huippugeenit!
Toki se nakersi myös luita erittäin mieluusti, onhan silläkin vaikutuksensa, mutta sen hampaat olivat silti kuin nuoren koiran. Yksi etuhammas putosi trauman seurauksena, mutta muutoin se veti valkoisilla leegoilla elämänsä loppuun asti.
Olihan se myöhäisherännäinen myös ruokailun suhteen, heh. Onneksi mamma jaksoi yrittää, nimittäin sitten kun Hula syttyi, se totisesti syttyi. Hula maastoili SA:n arvoisesti 3.8.2008 Tottijärvellä saaden 453 (!) pistettä. Upea tulos koiralta, jolta tuskin kukaan em. pistesaalista olisi odottanut. Urallamme kuulimme mm. "Ylikulmautunut koira ei kykene laukkaan"...
Lähdettiin kerrankin altavastaajana ja oltiin kisassa, jossa se "varma juoksija" kääntyi muutaman metrin jälkeen takaisin ja Hula jatkoi, haukkuen. Sillä oli aina jahtihaukku päällä ja se myös tappoi vieheen innokkaasti.
Upea ratakuva Tuomarinkartanolta Antti Ruotsalo.
Tässä ollaan Havukoskella ja Hula on oma, ihana itsensä.
Mikä lie geeniperimä tämäkin; kakka pitää tehdä mahdollisimman korkealle, jotta sen tuoksu leviää laajalti. Hihna piukalla tietenkin, mieluusti menisin Vieläkin Korkeammalle jos mahdollista!
No olet ja olit.
Ennen kuin laitoin tuon takkisi pesuun sen jälkeen kun tulin kotiin viimeiseltä yhteiseltä matkaltamme, niin nuuhkin sitä (!) ja puristelin käsissäni. Minulla oli järjetön ikävä!!!
Järjetön ikävä myös jäi mutta näiden kuvien myötä saatan muistaa sinut iloisena, persoonallisena ja ihanana, Hyttipyttinä, Suurena Persoonana ja olen yht'äkkiä iloinen saadessani selata ja julkaista näitä kuvia sinusta jos voisin edes palasen jakaa siitä, mitä annoit minulle, muille.
Anna siis anteeksi kyyneleeni, ja paha oloni. Rakkaus on ihanaa mutta se on myös tuskaa, silloin kun huomaat menettäneesi sen.
Haluan uskoa, etten koskaan menetä, menettänyt, sinua, koska olet aina osa minua ja kannan sinua aina mukanani.
Rakas Hula.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti