Minulla on paha tapa mennä asioiden edelle ja olla joskus aika ankarakin itselle; meinaan tuskastua alkutekijöihin, kun en jotain HETI ymmärrä tai sisäistä.
Eräällä rattoisalla lumessa liukastelulenkillä tulin muistelleeksi omaa autokoulua.
Kysyin kovasti ajo-opettajalta mm. "mikä kytkin on". Ja opettaja siihen: "en mä sitä ala sulle selittää, heh-heh". Jäin muuten kerran myös jumiin junaraiteille. Opettaja oli aika paniikissa. Minä en silloin osannut olla. Piitkän minuutin tai kahden jälkeen sain auton taas käyntiin..
Kompakysymykset tuntuvat olevan opettajista aina hauskoja. (?) "Ajat hirvivaara-alueella, kumpaa tien laitaa seuraat hirvien varalta"? Lisäksi opettajat ovat aina hirmuisen kannustavia: "Et tule kyllä pääsemään inssistä läpi".
Kytkimen salat tulivat sittemmin ihan vaan autolla ajaessa tutuiksi ja hirvivaara-alueellakin osasin jatkossa tiirailla kumpaakin tienlaitaa. Inssikin meni kerralla läpi, opettajan suureksi ihmetykseksi.
Teorialla on tarkoitus antaa valmiudet ja välineet; käytäntö on sitten se "isoin opettaja".
Oikeissa tilanteissa oppi alkaa jossain vaiheessa tulla kuin itsestään muistin sopukoista ja käytännön harjoitteet vievät kohti oivallusta; minähän osaan!
Koirasilmätestistä leviää - kuten alla kerroin - garmivia tarinoita siitä, kuinka siellä osa on aivan hukassa ja osa oivaltaa ja suuri joukko on siinä välissä. Toiset pelkäävät, että he eivät osaa rotuja (koirasilmätestissä ei tarvitse tuntea rotuja), toisten kapsahtaessa vahingossa ARVOSTELEMAAN; Kaunis silhuetti, tyypillinen pää, hyvä selkälinja.
Koirasilmätesti on ensisijaisesti koirien kuvailua ja se saattaa mennä (koirasta riippuen) niinkin yksinkertaisesti kuin; Neliömäinen, keskivahva luusto, leveä reisi, korkea otsapenger.
Koirasilmätestissäkin on kuuleman kompia. Kuka hoksaa, että koiralla on kaksoiskannukset tai sen, että koiralta puuttuu silmä (!). Kokelas voi olla niin keskittynyt mittasuhteiden tiirailuun ja niiden määrittämiseen, että puuttuva silmä jää kuvaamatta.
Ihmisen pitäisi oppia olemaan itselleen armollinen.
Kaikkea ei voi osata heti ja oppimisprosessit ovat eri ihmisille erilaiset. Jos toinen osaa just nyt, voi olla, että sinä pääset samaan viikon päästä. Älä hätäile. Sillä opettajallakin on voinut auto sammua raiteille! Mutta ei hän sitä sinulle kerro.
Toiset oppivat todella nopeasti ja sisäistävät asiat vartissa, mutta sen ei pidä antaa vaivata itseään varttia enempää.
Oivalsin myös jossain lumessa rämpimisen lomassa sen, että niin kuin koirat ovat vain koiria, ovat ihmisetkin vain ihmisiä. Niin prinsessat kuin kuninkaatkin.
Minua on häirinnyt joskus liikaakin kehän laidalla se, että tuomarit nostetaan jalustalle, ikään kuin yli-ihmisiksi; "Kyllä tuomarin KUULUU tietää" ja "tuomarin kuuluu nähdä".
Oli vapauttavaa kuulla, että "en laske koskaan hampaita" tai "oikeat mittasuhteet ovat tärkeämpiä, kuin onko koiran huulet tiiviisti sulkeutuvat (josta rotumääritelmässä maininta erikseen)".
Oli vapauttavaa hengittää raikasta talvi-ilmaa ja oivaltaa, että koiran VOI ja SAA nähdä monella tavoin ja monin, erilaisin, painotuksin. Ihan luvan kanssa.
Muistelin omasta laumasta koiraa, joka oli ensin BIS1 ja viikon päästä ERI1 ilman SA:ta.
Vai pitäisikö piparkakkumuotit tuoda kehän laidalle; koirille omansa ja tuomarille toinen?
Koirat ovat erilaisia ja yksikään tuomari ei ole valmistunut mistään piparkakkutehtaasta, samasta muotista.
Johan Juslin kertoi Messukeskuksen livelähetyksessä "näkevänsä koiran siluetin mielessään ja sovittavansa näkemäänsä koiraa siihen muottiin". Tapio Eerola kertoi tuomarin omaavan "kokemuksen ja taiteilijan vaiston yhdistelmän".
Taiteilijalla on oltava (mielestäni) taiteilijan vapaus. Tuomarilla on oltava tuo sama vapaus olla sitä mieltä kun hän on.
Kuvituskuva Ikean sivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti