Molskahdus Moletaihin!

Taas mentiin - suunnistimme toistamiseen Liettuaan, tällä kertaa Moletaihin. 
Moletai on Kaunaksen kanssa melko samalla korkeudella, mutta eri suunnassa, Kaunas lähempänä Puolan rajaa ja Moletai Valko-Venäjän rajaa. Takamukset puuduksissa matkasimme tännekin, sikäli eroavaisuutta ei juuri Kaunaksen kanssa ollut.

Olin tammikuun jäljiltä miettinyt tämän Moletain valmiiksi - ja niin oli näköjään moni muukin, suomalaisia oli paikalla peräti 9. Muiden suomalaisten ei juuri tyhjin käsin tarvinnut kotimatkalle lähteä, ei allekirjoittaneenkaan, mutta omat tuomiseni koostuivat lähinnä Pina coladasta, sen eri muodoissa.
Sen kuuluisan "viimeisen Cacibin" metsästys ei ole osoittautunut kovin helpoksi, minkä tosin ennalta tiesinkin. Nimimerkillä 18 kertaa viimeistä Suomen serttiä koiralleen hakenut, Vantaa.

Hannuhanheilu, tuuri, osuma ja maali osuu milloin kenellekin, tarvitaan vain niitä sopivia tähtien asentoja, biorytmejä, kehäkumppaneita - ja onpa sillä tuomarillakin painava sanansa sanottavana, kuten tekstistä alempaa saamme lukea.

Onneksi metsästystä saa tehdä lystikkäässä ja rennossa seurassa, olin onnekseni saanut tutun matkakumppanin mukaani, Virpin, johon tutustuin Kaunaksen reissulla. Ihana seura ja tuttu ja turvallinen takapenkki ja sama matkayhtiö, King Tours - ihan kuningasreissu taas tehtiinkin!

Olin tehnyt etukäteen tiedusteluja josko Liettuasta liikenisi ennen bussia autokyytiä pois näyttelypaikalta, nimittäin luvassa oli jössesmäinen koettelemus ajallisesti. Minähän kehistelin lähtöpäivän Suomessa  ja päivä venyi pitkälle alkuiltaan. Pieni lepohetki ennen matkaa jäi haaveeksi. Whippetväessä on voimaa maailmanlaajuisesti ja kyyti - alustava sellainen - järjestyi. Yksi whippetkasvattaja asui samassa kylässä kuin hotellimme, Panevezysissä, jonne oli vaatimattomat 100 km näyttelypaikalta.
Haaveilin - siis haaveilin - pääseväni näyttelypaikalta hotellille noin kolme-neljä tuntia ennen bussia. Saahan sitä aina haaveilla. Sovitun kyydin koirat olivat ROP ja ROP-pentu. Myöhään meni hänelläkin.

Torstaina klo 18.15 starttasi vihdoin omnibussi osaltani ja olisimmeko olleet n. aamukahdeksan aikaan hotellilla perjantaina. Kevyet 14 tuntia tien päällä ja ehkä onnistuin horrostamaan bussissa juuri ja juuri kolmisen tuntia...
Kiirehdin toiveikkaana, alati optimistisena matkalaukkuni bussista, koska harhoissani uskoin siihen, että pääsisin näyttelypaikalta pois klo 15 aikaan.

Näyttelypaikalla olimme siis lähempänä aamukymmentä, kehät alkoivat klo 11. Janus Opara piti Balia pitkään valioluokan toisena, mutta happoisin jaloin, unisin silmin, pääsin (pääsimme) hädintuskin kuoppaisessa kehässä eteenpäin ja meidät siirrettiin kolmanneksi. Saavutus sinänsä. Arvostelu oli lyhyehkö:
"Attractive male. Good expression. Shapy body. Quite deep chest. Free movement. Lovely coat.".
EXC/3

Miten ihanaa olikaan löysänä valua telttatuolilla Virpin teltassa. Perjantain keli oli viileähkö ja ajoittain erittäin tummanpuhuvia pilviä kerääntyi taivaalle.

Voi olla, että pari tippaa saatiin, mutta pahimmat kuurot kiersivät entisellä lentokentällä sijainneen näyttelyalueen. Koettelemukset olivat kuitenkin vasta alussa. 
Nimittäin sillä aikaa kun Virpillä pamahti telttatuoli, Sandqvistilla pamahti kevythäkki. Putkien kiinnitysmuovi hajosi ja eikun uutta ostamaan. Kiitos Ulla, ihanaa, että saimme heti uuden!
Sovittu kyytimme ei omien koirien ollessa ROPpeja kyennyt venymään aiempaan lähtemiseen, niinpä aloin soittaa KT:n puhelinnumeroon; olinhan luvannut vahvistaa kyydin bussin tietoon. Tätä tietoa en kuitenkaan koskaan saanut läpi, sillä matkanjärjestäjän puhelin oli sammunut. Olimme varmasti kaikki yyberväsyneitä ja jollei nyt koomassa, niin ainakin lähellä koomaa. Koiranäyttelyreissut hitsinkuuseen ovat äärimmäisen raskaita, jollei joku tiennyt. Reissua on IHANA tehdä mukavassa seurassa, mutta tarvitaan myös koira, joka jollei nyt ihan nauti, niin ainakin reissaa tottuneesti ja rennoin rantein. Bali on juuri tällainen koira. Se syö, jodlaa, urisee, pissii ja kakkii normisti - ja matkustaa kiltisti. Mikä ihana koira koiranen se onkaan. *pakahtuu* Bussireissulla tarvitaan myös taimauksen onnistumista, tiedon perillemenoa ja yhteisymmärrystä. Aina tämä ei toteudu, mikä on tietenkin kovin inhimillistä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Nohh, näin jälkeenpäin ajatellen olisin tietysti voinut marssia omnibussin luokse sanomaan, ettei kyyti onnistukaan, mutta onnikka oli "kilometrin päässä". Whippetkehä oli lentokentän toisessa päässä ja villiskehä toisessa. Kehien väli taas kilometri. Hiihtoa tuli päivälle varmasti useampi eessuntaas-veto ja kooma esti kävelemästä bussin luokse. Yritin sinnikkäästi soittaa. Tällä välillä Virpi kävi omnibussissa sanomassa, että jää ryhmiin. Niihin jäi kolme muutakin.

Kuitenkin mennessämme päivän päätteeksi bussiparkkiin, onnikka oli kateissa. Se oli kuulema lähtenyt juuri, n. 5 minuuttia sitten. 
Epätoivo alkoi nopeasti vallata alaa, mutta kuin ihmeen kaupalla onnistuimme pääsemään erään autollaan yksin liikkeellä olevan naisen - kiitos Toma!!!!! - kyytiin, jolla oli vain yksi koira mukanaan kyydissä. Tosin ihan kuin elokuvissa ei mennyt tämäkään kyyti maaliin, vaan bensa loppui kesken ajon, eikä varakaasu pelittänyt. Niinpä odottelimme rotvallissa reilun puolituntisen taksia, joka toi Toman autoon bensaa.

Mitähän se kello oli, kun olimme hotellissa? Varmaan yhdeksän kieppeissä? Ei siinä juuri kissaa ehtinyt sanoa, kun uni tuli meidän molempien silmiin.

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena. Suunnistimme Balin kanssa hotellimme edustalla olevaan upeaan puistoon, joka oli sisustettu kauniiksi patsain. Varhaisen reissuaamun kunniaksi Bali päästeli vapaana, riemua täynnä, vihdoinkin irti ja omimmillaan, siinä puuhassa, mihin whippet on tehty!

Hieno hotellimme yllä.

Ja sitten mentiin:

Tällä kertaa kaikki kuvat ovat näemmä vasemmalta kyljeltä. Balilla on kuitenkin myös oikea kylki, jota en nyt onnistunut kuvaamaan.

Lauantain vietimme siis huomattavasti perjantaita helteisemmissä tunnelmissa ja siitä johtuen niskastani roikkuu tällä hetkellä ihonriekaleita. 
Birgitta Svarstad osoitti meidät valioluokan neljänsiksi seuraavalla arvostelulla (huomioikaa lanne-kohta):
"Nice breedtype, very masculine with typical head. Enough underjaw. Good ears. Typical outline. Good fore chest. Good body. A bit long in loin. Very good behind. Short hock. Very good feet. A little weak in pass move. Easy mover."
EXC/4

Näpsiä arvosteluja, nämä. Mutta lauantain tärkeintä antia oli lähinnä kylmä mustikkasiideri, sekä siiderinlipityksen jälkeiset ostokset.

Ostin mm. kissankynsien leikkuuseen tarkoitetut sakset. Hyvin muuten mallaa mm. Balin kynsille. Joten Bali lienee laumani pitkälanteinen kissa. Miau.
Likaa, moskaa ja hiekkaa imevä terassimatto oli 5 euroa kappaleelta, mutta kolme mattoa sai kympillä. Eikun kaupoille. Kaksi lähti Virpin matkaan ja yksi Kenzolan terassille. Kenzolaan muutti myös vartalon ympärille tehty ns. namivyö. Pysyy ainakin paikallaan ja ei heilu hentoisessakaan liivissä sinne sun tänne holtittomasti, kuten entinen kiiluva namipussukkani. Vyötärönympärys namipussissa riitti juuri ja juuri, vaikka tympeä myyjä ensin totesikin NO kysymykseeni "do you have these for fat people"? Suosittelen paria siideriä kaikille ennen shoppailua. Ostosten teko sujuu rennoin rantein ja leppoisasti tinkien.

Jahka pääsimme hotellille joskus mitälie yhdeksän aikaan, niin suunnistimme oitis porukassa hotellin hienoon ravintolaan. 
Odotimme ruokaa tunnin verran ja siinä kävi tarjoilijaa kommentoimassa, että meteliä kuuluu sieltä ja sieltä huoneesta. Tuskanhikisenä odotin, että Balin ja minun huoneen numero mainitaan, mutta onneksi ei. Bali ei tosin hauku... MUTTA 1,5 tunnin ateriointiin käytetyn ajan jälkeen, suunnistaessani huoneeseemme, kuuluihan sieltä. Nimittäin AUUUUUUU. Bali päätti ulvomalla pyytää, josko kiirehtisin. No kiirehdinhän minä ja nakkelin sille vielä vinkua hotellihuoneessa siihen malliin, että lyhyeksi leikattu kynsikin alkoi vuotaa.

Jotenkin onnistuttiin heräämään 05.00 vielä sunnuntaiaamuunkin, ja toiveikkaana suunnistimme lentokentälle, josko tänään.
Yksi asia mikä koiranäyttelyharrastuksessa on varma, on nimittäin se, että et koskaan tiedä, mitä tänään kehässä tapahtuu. 

Tänään mittakeppi heilui ja vinossa varpistaneet ~ 51-senttiset whippetimme saivat tuomarin toimesta 54-55 -sentin mittoja. Latvialainen tuomari jopa kysyi 55-senttiseksi mitatun (mittoihin menevän) koiran handlerilta, että "otatko hylätyn vai poissa-merkinnän". Tuomarin mielestä koko on "erittäin suuri ongelma rodussamme".
Olisin mielelläni esitellyt hänelle kotonani olevaa 10,5-vuotiasta 56-senttistä whippetiä ja näyttänyt kuvia edesmenneestä 55-senttisestäni. Olisimme yhdessä voineet pohtia, että onko koko tänä päivänä enää niin suuri ongelma kuin se oli esimerkiksi noin 10 vuotta sitten. 

Valioluokan kakkossijalta pääsimme sunnuntaina kuitenkin kärkkymään vacaa, sillä valioluokan voitti Mio, joka on jo INT. Tuomari oikein huusi meidät kehään, tyyliin welcome, ja ohjasi avo-luokan voittajan eteen. Sitten tuomari pisti kädet puuskaan ja rypisti otsaansa ja kylmänviileä lause kajahti, se lause, jota et KOSKAAN haluaisi kuulla kärkkyessäsi vara-cacibia; "Sorry ladies, no reserve today". 

Tuomarimme, rva Because I Can, oli tehnyt päätöksensä ja siihen oli tyytyminen. 
Neljäskään yritys ei tuottanut toivottua tulosta. Jospa se jostain, jonain päivänä. Timbuktusta, Senegalista tai Nauru-saarilta?
Vija Klucniece epäsi vaca:n tällä arvostelulla:
"Big boy. Excellent head. Good eyes. Small, flexible ears. Excellent neck. Excellent topline. Deep chest. Well angulated behind. Moves well. Nice representative."
EXC/2

Sitten ei muuta kuin ajamaan aikaa vastaan kotiinpäin. Sunnuntai-iltana ei kovin moni Pina colada-kauppa ole nimittäin auki. Ei se Alko 1000:kaan -vai mikä lie, Liettuan ja Latvian rajalla. Sinänsä mielenkiintoista, että kun vihdoin pääsimme latvialaiseen Rimiin, niin näimme hintojen pompsahtavan silmissä verrattuna Liettuaan. Tyyliin 0,35 cl PC:tä Liettuassa 3,50 ja Latviassa 5,80. Rimissä olisi ollut vaikka mitä katseltavaa ja puristeltavaa, mutta eikun PC-hyllylle, jossa oli 8 pulloa, helppo päätös, otin ne kaikki. Pölyä keräämästä.

Bussissa muuten matkasi aimohauskaa porukkaa, etunenässä Minna - jolla muuten oli Kenzo-niminen kishu - sekä Heli, jolla oli silkkejä ja apinoita. 
Näiden kahden neidon kanssa sai lirautella naurupissoja housuun - en tiedä heistä, mutta oma pidätyskykyni oli kovilla. Sanailu oli viiden tähden luokkaa, voittaen neljän tähden hotellimmekin. Sen, jossa hampurilaista sai odottaa tunnin.
Bussin takaosaan oli selvästi istutettu hulluimmat ja hulvattomimmat ja uskon, että muillakin oli kustannuksellamme hauskaa.

Näissä kahdessa omnibussimatkassa, jotka nyt olen tehnyt, on nimenomaan ollut loistavaa se, että vaikka resultit ei ihan mieltä myöden ole olleetkaan, saa bussiläppä väkisinkin hymyn huulille ja naurun voimalla epämieluisat kokemukset unohtuvat alta aikayksikön. 

Takaisin tullessa väsymys oli jo sitä luokkaa, että horrostaminen onnistui melko vaivatta välin 23.30-06.00. Elefanttijaloin temmelsimme bussista Tallinnan satamassa ja väänsimme vielä rattoisan ryhmäposenkin. Kuvassa näkyvällä voimisteluliikkeellä, jolla painuneiden selkänikamien väliin saadaan taas hieman väljyyttä. Ostoslistalle muuten menee nyt LENTOSUKAT. Elefanttijaloin EI ole mukava kävellä. Mielestäni Tallinnan satama voisi tarjota esim. lymfahierontapalveluja, menestys olisi taattu.

Tuomareita ei nyt käy kiittäminen, menestyksellä ei voi leijua eikä leveillä, mutta keulinpa sillä, että King tours se osaa koostaa porukan bussiin.

Kohti seuraavia seikkailuja sitten vain. Jännä nähdä, mistä me Balin kanssa itsemme seuraavaksi löydämme? Siitä sitten lisää, kun aika on. Villi veikkaus, että kaukaa. Hornankuusesta ja sieltä, missä vain pippuri kasvaa. Aurinko ei paista, tuuli ja viima käy eikä whippetiä ole ko. maassa ikinä edes nähty.

Kiitos vielä kaikille. etunenässä tietenkin King tours ja HUIPPU matkaseura Virpi, Minna, Heli, Ulla - keitä kaikkia teitä ihania matkakumppaneita olikaan, lähdetäänkö taas pian? Tekeekö King tours reissuja Nitraan? Semmoinen nimi löytyi pikaisella Googlemapsetuksella jostain, niin mistä?

Ja KIITOS Bali, reissukoira vailla vertaa! Tsukin kanssa matkustaminen on kyllä loivan lystikästä ja leppoisan lunkia!

Lämmin kiitos myös dogsitterit; Emmi, Henni ja kämppis. Ilman teitä ei reissuilu onnistuisi.
Kaikki kuvat: Panasonic LUMIX - reissukamerani. 

Kenzola testaa Platinum -koiranruokaa.

Laumalleni tarjoutui huisi mahdollisuus testata uutta ja erittäin korkealaatuista Platinum-kuivamuonaa. Tosin ruoka on aika kaukana "perinteisestä" kuivamuonasta. 

Eläinruokateollisuus on siitä hauska teollisuudenala, että trendit seuraavat siinäkin toisiaan, nopeassa tahdissa. Kuluttajat ovat valveutuneita ja vaativia ja koiranruokateollisuus yrittää miellyttää kaikkia, yhdessä ja erikseen. Innovaatioita pukkaa ja jokaiseen hintaluokkaan pyritään luomaan ruoka, "joka sopii kaikille". Tai sitten ei sovi, mutta samaan sarjaan luodaan sitten omat sensitive- ja veteran- ja castrated - alalabelit, niin johan sopii.

Useat merkit ovatkin luoneet "täsmäruokia"; jokainen meistä on nähnyt boxeri-, mäyräkoira- ja dobermann-ruoat, muutamia mainitakseni, sekä premium- ja superpremium-käsitteet. Joskin on helppo uskoa, että mäyräkoira syö ihan samaa ruokaa kuin saman sarjan BASIC Adult-ruokaa ostava, mutta mäyräkoiraruoassa saattaa olla yksi ainesosa hieman eri vahvuudella tai sitten mäyräkoiraruokaan on lisätty hippunen jauhettua puolukkaa. 

Vuosikausia on koiranruokasäkin kuin säkin kylkeen läntätty puhtoisen kultaisennoutajan kuva ja sitten, kun ihmiset oppivat lukemaan sisällysluetteloita; ennen: kauraa, maissia, lihajauhoa, nyt: lihaa ja eläinperäisiä tuotteita, maissia, kauraa - alettiin hyödyntää premium- ja superpremium -käsitteitä. Jotka tosin ovat hämärtyneet. Premiumruoka kun voi olla laadukkaampaa kuin superpremium. Jokatapauksessa säkkien ainesosaluettelot ovat niin vaikeaselkoisia ja pienellä präntillä olevia, että kuluttaja valitsee kaupassa joko sen ruoan, jota myyjä suosittelee, tai sitten sen ruoan, jonka logo ja ulkoasu miellyttävät. Hinnan osuessa haarukkaan.

Koiranomistaja siis ostaa usein  joko suositeltua merkkiä tai sitten tarjouksesta ensimmäistä kertaa merkkiä, joka sopii kuin taikaiskusta koko laumalle. 
Uskollisimmat pysyvät tässä yhdessä ja samassa merkissä, kunnes sitten a) tehdas vaihtuu ja ruoka huononee mystisesti ja/tai b) valmistaja ei enää maksakaan Mustin ja Mirrin hyllymetreistä tai valmistus vain vähin äänin lopetetaan. Ja sitten sama ruoka tulee uuteen säkkiin, uudella logolla ja uusin markkinointiväittein ja näin säkin vanha hinta 40 eur/sk saadaan "oreganon ja vuorenjuurimikstuuran lisäyksen" ansiosta nostettua 55 euroon/sk.

Sitten on meikäläisiä, joka haarukoi ja ostaa kohtuuhyvinä pidettyjä merkkejä, hyvillä proteiini- ja rasvapitoisuuksilla, hyvällä maistuvuudella - ja useista eri vaihtoehdoista sitä, mikä on milloinkin tarjouksessa.
Ostin ennen koiranruoan orjallisesti säkki kerrallaan kaupasta, nykyisin ostan netistä 3-4 säkkiä kerralla, yleensä kaikki eri merkkiä. Voin toki ostaa peräkkäinkin vaikka kaksi satsia samaa, jos sattuvat olemaan edelliset hyviksi koetut merkit jälleen tarjouksessa.

Aika-ajoin lanseerataan näyttävästi suomalaisille markkinoille uutuuksia. Nyt oli Platinumin

vuoro.
Koska pääsimme testaamaan ruokaa, päätin suhtautua tällaiseen De luxe -ruokaan avoimin mielin. Takaraivossani tosin kummitteli alusta alkaen se tosiasia, että ruoka on ison lauman omistajalle erittäin kallista. Jäinkin testin jossain vaiheessa miettimään, että mille rodulle ja millaiselle koiranomistajalle ruoka on oikein tehty ja lanseerattu?
5 kilon säkin hinta huitelee 35 eurossa, näinollen 15 kiloa koiranruokaa - josta nyt maksan n. 40 euroa - maksaisi Platinum-muodossa 105 euroa. Kaikenkaikkiaan 5 whippetiä syö n. 30-40 kiloa ruokaa kuukaudessa. Nykyinen koiranruokakustannus kuukausitasolla (90-100 euroa) nousisi Platinumilla liki kolminkertaiseksi.

Mainonta ja markkinointi luo mielikuvia ja tässä tapauksessa Platinum kosiskelee voimakkaasti koiranomistajaa, joka haluaa syöttää koiraansa selkeästi paremmalla kuivamuonalla, joka pitää sen minkä lupaa. Ja antaa vielä vähän enemmänkin.

Platinum nimittäin on täyttä tavaraa.
Nappula on puolikosteata, vähän kuin pieniä lihaliemikuutioita käsittelisi ja nuuhkuttelisi ja testin alussa koirani vetivät sitä semmoisella intensiteetillä, että kaikki ryystivät, yskivät ja köhivät. Maistuvuus on siis huippuluokkaa. Sittemmin into laantui ja mm. Maui nuuhkaisi jonain aamuna kuppiin siihen malliin, että "en jaksa enää tätä tiukkaa tavaraa". Tästä päästiin nopeasti takaisin normaaliin evästysmoodiin ja Maui ja Huima ovatkin omasta laumastani vetäneet testiä hienosti maaliin.
Sensijaan Luxille eväs aiheutti useamman päivän vesiripulin, joka asettui, kun sille annosteltiin HauHau Championin kanaperunaa kuppiin. Samoin hieman herkkämahaisemmat koirani muutenkin, eli Hupi ja Bali reagoivat löysällä vatsalla, ei sentään vesiripulilla, kuten Luxi.
Aivan testin alussa vatsoilla oli myös kova työ kohdata näin jytyä kuivamuonaa, sillä hajuhaitat omassa huoneessani olivat sitä luokkaa, että jouduin illan mittaan suihkuttamaan 4-5 kertaa huoneeseeni ilmanraikastinta!!! Tästä onneksi päästiin eroon muutamassa päivässä. Onneksi minulla oli omasta takaa silmätippoja, sillä silmiäkin oikein kirvelsi tuo lihaliemikuutioiden "sulaminen" ja koirieni suolistokaasut.

Platinumissa TOSIAAN on vähintään 70% tuoretta lihaa, joka on sisällytetty nappuloihin hellävaraisella keittomenetelmällä. 
Platinum EI sisällä mitään houkutus- tai makuaineita. Niitäkin nimittäin koiranruokateollisuus saattaa nappulaan lisätä. Sain taas uuden, hyvän selityksen siihen, että miksi kakkaa imuroiva koirani voi ohittaa 50 sontakasaa, mutta syöksyy syömään pökälettä numero 51. Koirallahan on tunnetusti hyvä hajuaisti, ja kyllä sen kirsu haistaa pökäleen, joka on marinoitu houkutus- ja makuainein!
Platinumissa ei ole myöskään väriaineita (kakka on ruskeaa, eikä esim. punaista kuten joskus näkee), ei aromivahventeita eikä säilöntäaineita.
Ulosteet ovat olleet testiryhmässäni Huimalla ja Mauilla turbokiinteää ja oikeastaan hajutontakin! Ulosteen määrä on vastannut aika normia.

Voin lämpimästi suositella kuivamuonaa käytettäväksi isoissa laumoissa esim. makupaloina, maistuvuus on varmasti taattu! 
Katselin muuten Moletaissa Liettuassa, että Platinumia myytiin siellä hintaan 11 euroa 1,5 kiloa. Isompia säkkejä ei edes ollut myynnissä. Ja toki sellainen ihminen, jolla on ehkä yksi koira tai kaksi, voisi löytää tästä kuivamuonasta itselleen ja laumalleen osuman ja maalin. Ruokaa ei tietenkään tarvitse antaa niin paljon kuin normaalikuivista, koska Platinum on täyttä tavaraa, eikä sen joukkoon sen puoleen tarvitse sotkea lihojakaan, koska ruoka on - niin, täyttä tavaraa.

Jos kiinnostuit lisää tästä Super Super Premium ruoasta, piipahda Platinumin sivuilta lukemassa lisää: KLIK (Platinumin ja tavallisen kuivaruoan ero) ja KLIK (Platinumin hyödyt).

Mauipitoinen kolmiviikkoinen.

Kolme viikkoa Mauisaa elämää on hujahtanut hups vain. Kuvia kertyy, treenejä vedetään ja tutustutaan toisiimme. Avataanpa hieman viimeviikkoisia menoja ja meininkejä:

oman pään mukaan tuntuu menevän tämä pieni piipero. Siinä missä edellisiä pupeloita on yöllä maannut pääni päällä ja kaulallani (!) niin Maui kuorsaa jalkopäässä. Jos sitä yrittää "kahmia" Emmerdalen aikaan kainaloon, se kauhistuu oitis ja ottaa etäisyyttä. Menee kauimpaan sängyn nurkkaan ja/tai hyppää alas, lattiapedille. Hyvä näin, tätä toimintoa tuemme!

Eräs whippetharrastaja taasen oli "kauhuissaan" kun kuvissa lattioillamme on yhä matot. Niin. Sinnikkäästi Maui kannetaan heti herättyä ja leikin päätyttyä pihalle, jonne se muitta mutkitta pissii. Tosin nyt kolmeen viikkoon lienee mahtunut 3 tai 4 sisäpissaa, sillä joskus yöllä - huomaamattamme -  lapsen yllättää pissihätä ja silloin hän suunnistaa kämppäkaverin huoneeseen ja lirauttaa lammikon. Hyvä näin, tätä toimintoa tuemme! Heh, no ei ihan sentään, mutta parempi tämä kuin pissa sängyllä tai aulan matolla.
Yötä vasten hän lirauttaa pissat n. 00.00 ja seuraava hätä yllättää n. 05.00 - ja jollei ole heti Pekka Niskan tapaan pentua nostamassa pihalle, pidätys toimii sinne kämppiksen huoneeseen asti... Seuraava varsinainen aamupissa ja -sikari tulee n. kello 09.30. Ihanaa, muuten, (KOP KOP) kun on tiukkaa sikaria tekevä puppana!!

Mattoja voi siis vallan hyvin pitää lattialla.
Tämä kaveri tietää kyllä, että mitä pihalla tehdään. Oksien riipimisen lisäksi. Maui nimittäin vaivihkaa saattaa pissamatkalla ottaa suuhunsa myös kepin, multapaakun tai karikkeen ja näitä sitten salakuljettaa sisään ja natustaa matolla. No, tästä selviää imurilla.

Jos on kaikilla pojillani ollut jokin ominaisTUHOLAISpiirre, niin Mauilla se on selvästi matot ja TOILETTI. 
Kylpyhuoneessa on monta ihmeellistä asiaa ja mieli vetää aina sinne. Nyt kun allaskaappi on kaatopaikalla, wc-paperirullat piilotettu yläilmoihin ja wc-harjakin ulottumattomissa, niin ainahan sitä voi järsiä vaikka viemäritiivisteitä. WC-harjaa voi myös "käskyttää" yön tunteina, kimeällä haukulla. Josko se siitä kiepsahtaisi suuhun, kun oikein komentaa!

Kämppäkaverin huoneessa yksinäinen tuoli toimii myös hammastelun kohteena, samoin kuin oman huoneeni TV-taso. Kylpyhuoneen mattoja raahataan pitkin kämppää ja siinä sivussa nakerretaan muitakin mattoja. Matot ovat selvästi Se Juttu.

Ruokailu sujuu. Tosin alkuun nappulat eivät oikein pudonneet, mureke, patee ja kaikenlaiset vatkulit ja mössöt olivat nam, nappulaa meni pitkin hampain. Harmi vaan, kun nappulat ovat nykyään niin Very Balanced ruokaa kaikkine hivenaineineen ja tarpeellisine vitamiineineen. Nohh. taikamuru oli raejuusto, sitä kun lykkii nappulan sekaan, johan putoaa! Kuitenkin kolmessa viikossa kasvua on ollut peräti 1,7 kiloa, se on pikkukoirassa paljon se! Lähtöviikolla Englannissa, torstaina, poika painoi 6,0 kiloa ja nyt keskiviikkona, 3.5., 7,7 kg. Hyvä Mauiiiiii!!! Jännä nähdä ensi keskiviikkona raejuuston vaikutus painoon.
Saimme Englannista mukaamme 2,5 kiloisen kuivamuonapussin, joka alkaa vedellä viimeisiään. On sitä nappulaa siis mennyt kolmessa viikossa kuitenkin melkein säkillinen. Seuraavaksi siirrymmekin Profinen penturuokaan.

Alkuun muut pojat olivat melkolailla "kauhuissaan" uudesta neulahampaasta laumassa, mutta ovat hiljaa sulaneet. 
Ei voi muuta kuin antaa kymmenen pistettä jokaiselle, niin ymmärtäväisiä ovat vanhemmat pojat olleet. Viilipyttyjä, rauhallisia, sietäneet ja kääntäneet toisen posken. Kukaan ei ole suuttunut eikä pannut poikaa ojennukseen voimakeinoin tai -sanoin, toki ovat hieman pörisseet ja vaihtaneet maisemaa, mutta ei mitään sellaista voimakasta reaktiota mitä olisi voinut olettaa. Bali on ollut ehkä eniten "shokissa", onhan sen "viimeisimpänä laumaan tulleen helluisen kainaloisen asema uhattuna". Olen yrittänyt huomioida erityisesti Balia, ettei "tässä nyt ole mitään hätää. Kaikki etusi säilyvät".

Sensijaan laumani vanhin ja eittämättä viisain, 12,5-vuotias Hupi, on ihmeen sitkeästi jaksanut ja sietänyt. Laittanut pientä ojennukseen, päättäväisesti ja painokkaasti, mutta samalla hyvin rauhallisesti. Hammasmiekkaillut juuri puhdistetuilla hampaillaan - niillä, joissa ei juuri hammaskiveä edes ollut. Toki Hupi ajoittain selvästi pakenee paikalta, mutta ei osoita sellaisia voimakkaita HUSPOIS-efektejä, mitä vanhalta lauman pääministeriltä voisi odottaa ja olettaa.

Huima ja Bali ovat jo ottaneet muutamia aamu-, iltapäivä- ja iltapaineja lapsen kanssa, ja siitäkös tämä termiitti on vain innostunut lisää. Vetoleikkejä ja pompsahtelua, runsain ääniefektein. Parisen viikkoa siinä meni, että alkoi löytyä yhteistä kieltä. Vanhemmat koirani sentään osaavat hieman englantia.

Tätä kirjoittaessa kukaan ei enää vaihda huonetta, ei pakene eikä riiputa päätään; "koska toi lähtee" -ilmeellä. Maui on sulattanut sydämet.

Yöt menee hyvin, aamut ja päivät samoin. 
Kuitenkin jossain vaiheessa päivää on aina riehuttava. Esimerkiksi aamulenkillä on mukava sotkea hihnat ns. metrin välein. Lenkin jälkeen voi ottaa 30 minuutin tirsat, mutta sitten on lähdettävä taas raahaamaan mattoja. Kun mattojen raahaus tympäisee, voi alkaa purra Luxia, Huimaa ja Hupia ja aloittaa äänekkään painin Balin kanssa. Sitten onkin jo nälkä ja vessahätä. Sitten levätään tovi ja taas alkaa kaikki alusta. Mattojen raahaus, paini, nälkä ja vessahätä. Tätä kuudesti päivässä niin johan tietää mitä on pennun omistaminen, taas kerran. 

Yhdessä vaiheessa tuntui, että "mitä minä olen taas mennyt tekemään", mutta sitten tämä pieni neulahammas sulatti jälleen sydämeni jollain luttanalla ilmeellä tai söpöllä eleellä. 
Näillä jaksoi taas pari päivää. Ja nythän meillä on jo kokonainen kolmeviikkoinen takana, huimaa!!! Kolme viikkoa on mennyt kuin vartissa konsanaan.

Tunnen itseni kyllä kovin siunatuksi.
Ihan jo rotuvalinnan takia, ja sitten pojistani, miten minulle onkin siunaantunut niin hienoja yksilöitä. Nyt tämä viides lapsikoira antaa viitteitä itsenäisyydestä ja jonkinasteisesta nokkeluudesta (still under construction; kiitos kärsivällisyydestäsi Emmi!!!) - tänään meillä oli mm. häkkitreenipäivä. Se siitä nokkeluudesta. Kaveri huusi kuin sikaa tapettaisi ja oli löydettävä se AUKKO, KOHTA missä se ei huuda, jotta häkin voi aukaista. Voi elämä.
Yhtenä päivänä jätin jengin ylös portin taakse ja tulin itse alas. Kämppis tuli ovesta; "mulla on kauhea vessahätä" - mutta en voinut päästää kämppistä ylös sillä Ystävämme Kiljukaula huusi portin takana. Taas odotimme AUKKOA kiljunnassa. Onneksi se tuli, ennen kuin kämppis pissi housuun.

Aika kultaa muistot. 
Jokainen koiristani on kaivanut sohvaa, syönyt kenkiä, passeja, pankkikortteja. Katkonut pihan pensaita, kaivanut kuoppia ja ollut muuten vain TYÖLÄS, mutta aina on selvitty. Aina on selvitty voittajina ja saatu aikaan kohtuumallikelpoinen koirakansalainen. Mitään sabluunaahan tähän ei ole, on vain luotettava vaistoihin ja osattava mm. sulkea korvansa pentukiljunnalta. Toki auttaa, jos pentu on lähtökohtaisesti iisibiisi, nohh, tätä Maui ei kyllä ole.
Kun olet saanut matonraahauksen estettyä toistaiseksi - johan kylppäristä lähti molemmat matot, niin jostain kämpän kolkasta alkaa kuulua käsittämätöntä ääntä. Tarkempi kuulostelu ja tarkastelu osoittaa, että Maui makaa olohuoneen pöydän alla ja puree pöytälevyä sen alla maatessaan....

Onneksi olen kuitenkin saanut avukseni ammattivatkaajia, joista on taas erikseen mainittava Emmi, maailman kärsivällisin ja ymmärtäväisin koirakuiskaaja. 
Ensimmäiset Emmi-treenit kestivät n. 1,5 tuntia ja toisia treenejä vedettiin tunti. Onneksi näistäKIN tapaamisista jää pienelle pennulle alitajuntaan ja muistiin varastoon asiaa ja toimintamallia kuin rahaa pankkiin laittaisi - malliin. Tämä pentu ei nimittäin tarjonnutkaan namiseisotusta Balin tapaan, vaan tämä pentu hyppää, keulii, vaahtoaa, intoilee ja heiluu kuin heinämies. Jaa, ehkä aiemmatkin koirani ovat pentuina heiluneet kuin heinämiehet, en vain enää muista sitä.
Kyllä se Mauikin vielä malttaa. Sekunnista kasvaa vaivihkaa kolme ja kolmesta sekunnista tulee vielä minuutti. I believe!!!

Fiksu pentu se on.
Juttelin tuossa erään whippetharrastajan kanssa, joka sanoi tutkineensa Mauin sukutaulua ja "En tuntenut sieltä ketään". Mitäpä siihen muuta vastaamaan kuin "En minäkään". Maui se on se benjihyppy, hyppy tuntemattomaan. Hyvin on taival alkanut ja eipä tässä muuta kuin odotellaan hampaiden vaihtumista, kasvupyrähdystä ja junioriluokkia. Koitetaan tutustua toisiimme lisää ja löytää yhteinen taajuus. Ennenpitkää se on aina löytynyt. Balin kanssa taisi mennä vuosi-puolitoista, joten olemme valmiita. Ymmärtämään.

Kiitän muuten tässä yhteydessä - Emmin lisäksi - teitä kaikkia, jotka olette olleet yhteydessä yksityisviestitse ja muita kanavia pitkin; palautteitanne on ollut ihana saada. 
Mm. rohkeudesta rotuun on tullut positiivinen ja kannustava kommentti; "Olisinpa yhtä rohkea kuin sinä".
Tähän voisi tosin todeta, että JOKAINEN pentu on pelkkä KEHYS, jonka kankaan me maalaamme. On tietysti geenit, emän vaikutus, ensimmäiset kahdeksan viikkoa - mutta aikalailla me voimme itse vaikuttaa siihen, mitä saamme. Ihanaa saada pentu, joka haastaa minut uudelleen, itseasiassa kerta toisensa jälkeen; joudun taas kohtaamaan itseni, toiveeni, haaveeni - olemaan aistit avoinna, menemään intuitiolla - opettamaan, tukemaan, vahvistamaan, palkkaamaan - ja hyvältä näyttää.

Hiljaa hyvä tulee. Tämä on hyvä meidän kaikkien muistaa. Anna aikaa pennulle ja suhteenne kehittymiselle. Aistit avoinna, yhdessä kohti tulevaa!

Ostosmatkalla Emmerdalemaassa.

Niin siinä sitten kävi. Pitkäaikainen, salainen, haaveeni toteutui ennen kuin taas kissaa ehti sanoa. 
Virin äkillinen poismeno laukaisi tapahtumaketjun, josta ei ollut paluuta.
Whippetmakuni on vaihdellut vuosien saatossa ja joskus jopa viikottain. Harrastuksen syvetessä maku muuttuu, avartuu ja laajenee. Aika ajoin uudet tuulet puhaltelevat kehien laidoilla - toki ensisijaisesti kehien sisällä - ja näkemyksiä rotutyyppiin myydään, muutetaan ja hiotaan. Rodun sisäinen tyyppikirjo luo oivan temmellyskentän tuuletella omia ajatuksiaan - ja eräänä päivänä sitä huomaa, että kaikki mitä haluat, tiivistyy kahteen kirjaimeen: UK.

On jossain määrin turvallista ostaa koira tutuista linjoista ja tunnetun tyypin sisältä; sitä pystyy hieman edes aavistelemaan ja ennustamaan mitä saa. Mutta mennäpä kaupoille uppo-outojen linjojen äärelle, siinä sitä on elämän benjihyppyä. Halusin sen kuitenkin tehdä. Oikeaan benjihyppyyn en kuunaan pystyisi, mutta benjihyppy rotuun, tyyppiin ja sukutauluun - nyt on aika!

Britannia ei ostosmaana ole kuitenkaan ihan helpoimmasta päästä. Ensimmäinen löytämäni ja havittelemani pentu myytiin lopulta nenäni edestä, koska kasvattajan henkilökohtaiset asiat veivät terän ja puhdin ulkomaille myynniltä. Olisin toki päässyt jonoon seuraavaan yhdistelmään, mutta se ei puhutellut minua. Sain salaisesta lähteestä vinkkiapua, kiitos Jaana !!! - ja tutustuessani about kuudenteen kasvattajaan HUPS, siellä Se oli. Maui.

Maui oli myyty, mutta kasvattaja kertoi, että oli kuitenkin mahdollista saada ostaja vaihtamaan pentu toiseen. 
Jokin yhteydenotossani puhutteli häntä ja minäkin kuulin kilkatusta. Samalla kun toki jatkoin etsintää ja tunnusteluja ja tutkailin sukutaulun poikineen. Sain pari houkuttelevaa ehdotustakin ja tein pientä painia itseni kanssa, että MIKÄ on Se asia, joka ratkaisee? No eihän sellaista yhtä asiaa tietenkään ole, vaan on seurattava vaistoa ja niitä omia tuntemuksia, joita et lopulta pysty kenellekään "selittämään".

Maui palasi myyntiin ja kävimme Kathryn-kasvattajan kanssa intensiivistä kirjeenvaihtoa. Mutta sitten katosi toinen kives ja olimme jälleen lähtöruudussa. Pysyin rauhallisena ja odottavalla kannalla, että kyllä se raollaan oleva ovi vielä pölähtää auki. Ja parhaimmassa tapauksessa kiveskin paikoilleen.

Mauin äiti, Dainty Dollie at Jothryn.

Eikä mennyt kuin kaksi päivää, niin puhelin soi. Kathryn soitti Englannista, että "kyllä se toinen kives on siellä pussissa niin nätisti kuin olla ja voi."
Taas oli kaikki humpsiskumpsis ja hurlumhei ja eikun soittamaan samantien Finnairille, että "Nyt on kiire noudolle". Englannista tuotavan pennun tulee olla alle 12-viikkoinen; jotta sen voi tuoda ilman Rabies-rokotusta. Jos koira olisi ehtinyt täyttää 12 viikkoa, olisi pitänyt odottaa 21 vuorokauden varoaika ennen tuontia.

Finnairin Mr Myyjä naputteli kaikki ehdolla olleet 8-10 päivää läpi ja menopaluuhinnat huitelivat 500-1000 euron välillä, suurimmalti 900 euron tuntumassa noin karkeasti. Hinnoissahan ei ole mitään logiikkaa, ja ne voivat vaihdella ihan vartin sisälläkin. Puhelimessa halvin nettihinta oli 650 euroa ja vartin päästä netistä klikattuna hinta pompsahtikin alaspäin lukemaan 511 euroa. Painoin buy.

Miten sitten Mauiksi lopulta päätyi juuri Maui Jothryn-kennelistä? 
Kuten edellä kerroin, sain salaisen vinkin (kiitos Jaana !!!) ja tutkailtuani sukutaulua eessuntaas, "pidin näkemästäni". Ja olihan sukutaulussa isoisänä Willingwisp Star Trooper, Virin kaksoisolento! Emän ja isän tyyppi miellyttivät silmää - ja sukutaulusta löytyi useita "kauniita peruskoiria". En hakenut tuttuutta, en hakenut tunnettuja sukulinjoja, hain benjihyppyä.

Maui oli maksettu, lentolippu samoin - vihdoin 15.4., upeana kevätpäivänä matkasin kohti unelmaa, kohti benjihyppyä, kohti Emmerdale-maata - kohti Manchesteria! 
Kone oli täynnä ja viereeni osui lakimies, jonka vaimo ja poika istuivat toisella puolen konetta. Lakimies oli ihanan analyyttinen ja rauhallinen kertoessaan perheen olevan matkalla kohti tämänpäiväistä jalkapallo-ottelua. Koira-asiat kiinnostivat häntä ja vaihdoimme ajatuksia mm. koirien kynsienleikkuuseen liittyen. Heidän oma rotunsa oli havanais. Rouva ei voinut olla piikittelemättä minua seisoessamme käytävällä odottamassa ulospääsyä siitä, että "varaudu sitten siihen, että se huutaa koko lentomatkan. Oltiin just koneessa, missä yksi koira huusi koko lennnon ajan". Mukavaa lomaa myös teille.

Itse Manchesterissa oli Kathryn minua vastassa heti kentällä, kuten olimme sopineet. Pääsin ketterän avoauton (toki koleana kevätpäivänä katto oli kiinni) kyytiin ja Kathrynhän kaasutteli! Siinä jää meidän oma Mantilamme kirkkaasti toiseksi! Kapeita väyliä mentiin siihen malliin, että melkein hirvitti. Hyvä ettei lampaat jääneet alle ja oksat raapineet kattoa kun Saab posotti menemään. En tahdo muutenkaan pysyä fluent englannin kanssa täysin kärryillä ja jouduin nyt pinnistelemään kielen kuuntelun lisäksi myös penkillä pysymisessä.

Pääsimme siis vauhdilla perille - lentokentältä Kathrynin luokse oli noin tunnin ajomatka ja siellä se nyt vihdoin oli minua vastassa, Maui, 26.1. syntynyt Jothryn Alluring Traits ( = houkuttelevia piirteitä). Ihana pieni sinifawn sydäntenmurskaaja.

 Kathrynillä ja Johnilla oli ihana koti. Hyvin tyypillinen, kaunis brittikoti kauniilla yksityiskohdilla (ihana keittiö!!) ja isolla takapihalla. Koirat olivat kaikki sisällä. He olivat ostaneet juuri uuden kodin, sielläkin kurvailtiin katsomassa. Lisäksi ajoimme noin puolen tunnin päässä olevaan fish & chips -paikkaan. Miten herkullista ja rapsakkaa tämä OIKEA annokseen kuuluva kala olikaan, nam! Päivä sujui vauhdikkaasti ja oli varsin sisältörikas. Keskusteluistamme muistan lähinnä sen, että Kathrynin kysyessä "kuinka pitkä matka teillä on lentokentältä kotiin/kuinka kaukana asut pääkaupungista/missä isäsi ja äitisi asuvat" - huomasin vastaavani kaikkiin kysymyksiin; fifteen kilometers. 

Siinä sitä sitten mentiin ja touhotettiin menemään, seisotettiin Mauita ja ihmeteltiin vanhat ja uudet talot, syötiin kalaa ja ranskalaisia, juustokakkua ja mansikoita, juotiin teetä, käytiin läpi paperit, Mauin ruokapaketit (saimme järjettömän määrän lihaa, säilykkeitä ja kuivamuonaa mukaan!!! En pystynyt edes harkitsemaan Pina coladan ostoa saati Baileystä tai mitään muutakaan raahatessani Mauita, koiranruokaa ja selkäreppua pitkin lentokenttiä) ja kaikki lahjukset. Siitä on aikaa kun olen nähnyt moisia pentupaketteja!!

Kaikki pelottelut osoittautuivat jälleen turhiksi. 
Jennin lainaama lentokassi, jolla haettiin juuri Norjan tuliaisia, oli just passeli ja lentoemot paluulennolla tyytyivät lähinnä sanomaan "tuitui" ja "kuinka ihana pentu". Mitään ongelmia, missään vaiheessa, ei vain yksinkertaisesti ollut (except Novelle!!). Hieman pelkäsin kuinka saan sen valtavan ruokakassin koneeseen, mutta koska kone oli lähestulkoon tyhjä, olisin luultavasti voinut kantaa VIELÄ muutaman kassillisen sisään tavaraa. Istuimme VIP-henkisesti Mauin kanssa kahdestaan koko koneen perällä, kts. kuva alla.
Ainoastaan siis hölmöilin ihan itse Manchesterin kentällä selkäreppuni kanssa, kun sinne oli jäänyt Helsinki-Vantaalta ostamani Novellen joku Magnesiumjuoma. Kysyttäessä, että "do you have liquids" olin vaan että no no. Totuuden nimessä on sanottava, että pysy siinä asiallisena ja MUISTAVAISENA kun kaikki klähmivät koiraasi. Kyllä siinä terävyys herpaantuu, ja muisti tekee stopin, kun tulee lasta, miestä, naista, keltaliiviä oikealta, vasemmalta ja suoraan; "oh my god, I love Whippets, he is so beautiful". Niin onkin. 

Ja seuraavassa hetkessä seison reppuineni tiskillä, jossa kaikki huulikiiltoni (niitä oli monta) minigrip-pussitetaan ja reppuani "haistellaan pitkäkaulaisella kauhalla" joka työnnetään sitten tietokoneen uumeniin, josko tulisi osuma vaikka hashiksesta tai kokaiinista. (lopulta vain koirankarvoista. toim. huom.) JOS vain olisin saanut rauhassa KESKITTYÄ Hartwallin Novelle olisi joko a) juotu tai b) otettu repusta hyvissä ajoin.

Tästäkin selvittiin ja edessä oli oikeastaan enää puhelimen kanssa taiteilu, sekun oli akkuvaraukseltaan punaisella jo Manchesterin kentältä lähtiessä. 
Voitte arvata, että kysyin sieltä ja täältä piuhaa ja virtaa, mutta eipä siinä oikein paljoa pysty tekemään, kun oman johdon päässä on kaksi sojotinta ja kaikki UK:n sojottimen vastaanottimet on kolmereikäisiä.
Selvisin jotenkuten Suomeen asti vaikka tiukille se meni. Helsinki-Vantaan kentällä oli kokonaisia LATAUSrivejä tuoleineen ja seinäkkeineen, jotka olivat Very Occupied ja jouduin sitten parkkaamaan lähinnä siivoukseen tarkoitetun lattiapistokkeen ääreen, jotta sain vastattua kämppiksen "missä sä oot" -kyssäriin. Ihana kyssäri, muuten, kun olet tullut ilman takkia lentokenttäbussissa, miinus 10 asteessa koiran kanssa, joka nyt huutaa kassissa, että "kuka tän laittoi kiinni"? ja tiedät, että pennulla on pissahätä ja joudut kiipeämään "watch out steep stairs" hikisenä raahaten kolmea kassia (joissa ei ole edes pina coladaa) ja törmäät ensimmäisenä passintarkastuspisteeseen, josta et ymmärrä hölkäsen pölähtämää. Tietenkin se toimii eri tavalla kuin mennessä ja missään muualla. Ai että mä rakastan teknologiaa, joka tehdään tarkastuspisteeseen A tietyllä tavalla ja pisteeseen B toisella tavalla. Hiki, hiki ja hiki. Siivouspistokkeesta sain sen verran virtaa, että pystyin sentään soittamaan takaisin.
Turha kai mainitakaan, että Manchesterin kentällä lähtöportti oli about se viimeinen ja sinne MYÖS steep stairs, ja tullessa paluuportti oli MYÖS kentän viimeisimmässä kolkassa, joten jouduin kävelemään kuusi kilometriä löytääkseni ovesta ulos.

Kaikki oli kuitenkin vaivan väärtiä, ehdottomasti. 
Nyt kotona on ihana sinifawn-brittipentu Maui, joka tepastaa täällä menemään hei sullekin -mentaliteetilla. Tämä kirjoitus hikoilutti myös, sillä samalla kuin kirjoitin, kaivoi Maui sänkyni vieressä olevasta korista kynsitrimmerin ja pureskeli sitä, sekä söi sängyllä olevien peittojen reunoja, maton reunaa, löysi pöydältä silmävoidetuubin jota hammasti ja söi crosstrainerin ruuveja. Siinä sitten kesken lauseiden hyppelin kieltelemässä kaveria. Kuinkahan paljon tässäkin kirjoituksessa on taas toistoa?
Hoksaavaisia nuo pennut. Jään odottamaan, onko Mauin spesialiteetti matot, voidetuubit vai pihan oksistot. Kaikkiin tuntuisi löytyvän luontaista innokkuutta.

Toisto ei nyt haittaa, koska Mauita kannattaa toistella. Maui, Maui ja Maui. Mikä ihana aurinkoinen kaveri Manchesterista tänne lensikään. Tervetuloa Kenzongos-perheeseen! 

THANK YOU KATHRYN AND JOHN, I COULD NOT BE MORE HAPPY AND PROUD OF HIM! We try to make you all proud in UK. He is such a joy! 

Kenzola suosittelee kaikille benjihyppyjä. Rotuun, uima-altaaseen tai ihan vaan Finnairin koneeseen kohti Emmerdale-maata!

Salme Mujusen rakenneluennolla 1.4.2017

Minulla oli ilo päästä kuulemaan mittavan uran mm. koirien tietokirjailijana tehneen Salme Mujusen luentoa koirien rakenteesta Suomen Basenjikerhon jalostuspäivien loppupäivän osioon.

Ihan ensimmäiseksi minun on sanottava ensimmäisen oivallukseni olleen, että kuinka älyttömän hienoa onkaan; meillä on pienessä Suomessa mahdollisuus kuulla useita koirien rakenteeseen perehtyneitä luennoitsijoita. Liekö tämä jo sarjassaan kolmas tai neljäs luennoitsija, jonka luentoa kuuntelen innosta hykerrellen. Olin hankkinut Mujusen Rakennekirjan - valtava opus muuten - ja nyt sain nähdä ja kuulla häntä livenä. Loistava tilaisuus!

Salme Mujunen sanoikin heti luennon alkuun tärkeän pointin; omaan taustaanne pohjaten te "hyväksytte tai hylkäätte opetuksen".
Tähän kristalloituu kaikki. Ja on voitava oivaltaa opiskellessaan koirien rakennetta ylipäätään, että rotujen monimuotoisuus =  rakenteen monimuotoisuus. Mikä toimii ravaajalla ei toimi laukkaajalla. Ja päinvastoin. Ei ole yhtä totuutta. Tai yhtä katsantokantaa ja sabluunaa, jonka läpi katsoa kaikkia rotuja, kaikkia yksilöitä. Juuri tämä tekee kaiken niin ihanan monimutkaiseksi.

Oma henkilökohtainen tausta ja katsantokanta koiraan, rotuun, rakenteeseen, kasvatukseen, koiran pitoon, harrastamiseen - kaikki vaikuttavat siihen, miten katsomme ja arvioimme koiraa. 
Mikä meille on tärkeää koirassa? Etsimmekö yleistä tasapainoa, ja mikä se ylipäätään on? Miten määrittelet tasapainon? Joku joskus sanoi, että "tasapainoisesti rakentuneella tarkoitetaan sitä, että koiran etu- ja takakulmaukset ovat tasapainossa". Vai katsommeko kenties vain kinnertä tai ranteita, vievätkö ne kaiken huomiomme?

Jo vakiintuneen katsantokannan muuttaminen vaatii kriittistä tarkastelua.
Koiran kun voi ja pitääkin nähdä niin monella tapaa. Määrittääkö koko koiraa "sen ruma ilme" tai "pitkä sääri"? Kiinnittyykö oma huomio ensimmäiseksi selkään tai hännänkiinnitykseen? Haasta myös itse itseäsi aika-ajoin. Omia katsantokantojasi ja tapaasi katsoa koiraa.
Ensimmäiseksi on pyrittävä tunnistamaan normaali ja epänormaali rakenne. Ja huomattava, että sekin voi olla veteen piirretty viiva.
Opettele vertaamaan, havainnoimaan muotoja, pituuksia, korkeuksia. Rintakehästäkin voi katsoa montaa asiaa; sen tilavuutta, pituutta, syvyyttä, pyöreyttä.

Opettele riisumaan koira. Väri pois - valkoiset merkit huijaavat, turkki pois - mikä on todellinen silhuetti, rasva pois - poista ravinnosta tullut vaikutus, lihakset pois - poista treenatut ulottuvuudet.

Ihanaa, uutta ja tarkkaa knoppitietoa oli tarjolla tälläkin kertaa.
Ristiluu liittää/kiinnittää lannenikaman lonkkaluuhun. 
"Koiran ristiä" on tullut joskus ihmeteltyä, että mikä se oikein on. Osa varsinkin ruotsalaisista tuomareista sanoo nimittäin arvosteluissaan usein, että "bra kors" ja kun sitä joskus vuosia sitten yritin selvittää, että mikä se kors on, niin sain vastaukseksi, että "lantio. Muuta sinun ei tarvitse tietää". Nyt kun LTV-jupakka käy kuumana omassa rodussamme täytyy "ristin merkitystä" opiskella selvästi vähän lisää.
Tiesitkö, miksi koiran etuosasta puuttuu solisluut? Miksi koiran etuosa on lihaksien varassa oleva "yksikkö"? Näin se joustaa! Siinä voisi solisluut aika äkkiä napsahtaa poikki kun koira hyppäisi keittiön pöydältä alas... Etuosan tulee siis joustaa. Ranteita myöden.

Takakulmauksien tehtävä sitten?
Olla seistessä tukevat, tukipilarina kun koira seisoo paikallaan. Antaa liikkeeseen ulottuvuutta ja työntövoimaa liikkeeseen. Takakulmaus myös määrittää takaraajan askelpituutta. Askelpituus taas määrää takaosan voimantuoton, eli työntövoiman.

Pidempi reisi tuottaa pidemmän askeleen; nopeutta ja kestävyyttä. Lantion asento taas toimii reisiluun "rajoitteena". Tasalantiolla koira potkii ylös ja "tyhjää", jyrkkä lantio taas voi tuoda askelen hyvin eteen muttei taakse, tai taakse heittävä askellus rajoittaakin eteen.

Keskustelimme Mujusen kanssa pitkään erilaisista lantioista. Niitä kun ovat muiden muassa peruslantio, tasalantio (ovat kuuleman yliedustettuina fyssareilla!!) sekä jyrkkä lantio. Kouluttajamme ottaisi mieluiten jyrkän lantion, koska silloin selkäranka on paremmin "turvassa", lihakset eivät myöskään kuormitu samalla tavalla kuin tasalantioisella!
LANTION asento voi siis tuottaa kaiken tämän = kipua, rajoitteita, lihasjumeja!

Koiran selän lihaksisto on valmis vasta noin 3-vuotiaalla koiralla.
Kaikilla roduilla etukulmausten tasapaino on tärkeintä (lapa JA olkavarsi).
Ranteiden tulee joustaa; iskun loppuvoima kohdistuu rintarankaan.
Huonot kyynärät aiheuttavat enemmän ongelmia ja kipuja kuin lonkat.

Koiralla selkä on ensinnäkin tukiranka ja sen lisäksi voimansiirtäjä liikkeessä. LANTIO taas on voimantuoton keskus. 
Selkäydinkanava on kuin tunneli, jossa on kimppu hermoja. Kanavan pitää pysyä avoimena, eli suorana, jotta hermoimpulssit voivat kulkea esteettömästi sitä pitkin. Kaikki mutkat ja kulmat ovat riskialttiita; jousto on siksi tärkeää! Selkä "saa liikkua sivuttain, muttei ylösalas".

Miettiessäni itselleni "ikuista dilemmaa" Mujuselle ääneen; miksi "huonorakenteinen koira liikkuu hyvin tai hyvärakenteinen huonosti" sille löytyi yksinkertainen selitys: lihakset. Koira pystyy tekemään hyvillä lihaksilla, niitä hyväksikäyttäen, lisää ulottuvuutta askeliinsa. Vastaavasti Mujunen totesi, että rakenne ei aina tule näyttelyravissa edes esiin.
Jos koira on liian neliö raajoihinsa nähden; ts. rungon alla on vähän tilaa, koira välttää raajojen kohtaamista peitsaamalla.
Jos taas ravaava koira peitsaa, sillä on jotain lihasjumeja. Jos koira peitsaa ihmisen kanssa, se ei ole ongelma (koska ihminen kävelee hitaasti) mutta jos peitsaa esim. vapaana ravatessaan, silloin on jotain lihasongelmia!

Astmaatikkona tuntui kauhealta kuulla toteamus brakykefaalisista roduista; ne elävät jatkuvassa astmakohtauksessa, niillä on jatkuva ahtauma.

Lopuksi Salme Mujunen vielä totesi koiran lihaksistosta ja mm. kivuista näin; "Kaikki vaikuttavat liikkeeseen. Joko liikettä parantavasti tai huonontavasti".


Jäin lopuksi miettimään sitä, kuinka tärkeätä meidän onkaan nähdä rotumme toisen rodun ihmisen silmin, kulloisestakin näkökulmasta. Ota aina vastaan mitä saat. Vaikka se olisi tympeän tuntuinen kommentti, sinulle merkityksettömästä asiasta, ota koppi. Pieni, merkityksetön asia voi sulattelun jälkeen ollakin mainio uusi näkökulma itsellesi, työkalu jatkoa ajatellen.

Lukiessamme "noutajaihmisen tekemää arvostelua koirastamme" olemme joskus pettyneitä, harmissamme ja emme käsitä, kuinka "joku sanoi mun koirasta ekaa kertaa näin, ikinä ennen ei ole sanottu". 
Haasta se oma näkemys omasta koirastasi. Ymmärrä, että toiselle lyhyt on sinulle pitkä ja päinvastoin. Yksi katsoo ja painottaa yhtä asiaa, toinen toista. Sinulle merkityksellinen asia voi olla toiselle vähäpätöinen ja taas päinvastoin.

Kolme tuomaria saattaa sanoa peräkkäisissä näyttelyissä: "toivoisin tummemmat silmät"  ja seuraavissa viidessä näyttelyssä tuomarit hehkuttavat juuri koirasi silmiä.
Yksi tuomari voi nähdä koirasi ikenet liian vaaleina tai kiinnittää huomionsa muuhun uppo-outoon seikkaan. Ihanaa, kun joku katsoo ikeniäkin, voisit ajatella?

Jokaisella tuomarilla on omat painotuksensa. Juuri se tekee mielestäni kehissä käymisen mielekkääksi, "kun ei koskaan tiedä". Sen lisäksi, että oman koiran päivän biorytmit ovat usein myös arvoitus. Niistä ikenistä puhumattakaan.

kuvituskuvat netin kuvavirtaa, oma 1g arkisto

Ajatuksia jalostuksesta urosihmisen näkökulmasta.

Millainen ihminen on "urosihminen"? Millainen ihminen alkaa kasvattajaksi? Miksi? Puhuvatko kasvattajat "urosihmisen kanssa samaa kieltä" ja päinvastoin? Entäpä riviharrastaja, ymmärtääkö hän "kasvattamisen päälle" ja tuoko teoria sitä samaa kokemuspohjaa, mitä kasvattaja ja urosihminen parhaimmillaan ja pahimmillaan käyvät läpi jalostuksen myötä.

Minulta on pyydetty tätä juttua, kiitos siitä. Hyvä juttuvinkki. 

En ole koskaan haastatellut uroksia omistavaa: "miksi uros, miksei narttu"? Joten voin puhua vain omasta puolestani.

Itse koen urokset paaaaaljon helpompina kuin nartut. Vaikka uroksillakin on jonkinasteinen juoksuaika paristi vuodessa, ne ovat suoraviivaisempia ajatusmaailmaltaan (näin minulle on kuitenkin kerrottu) kuin nartut. Pidän siitä, että sanoessani koiralleni "tuo on kiellettyä" se ikäänkuin vastaa "kyllä äiti" ja siirtyy muihin puuhiin. Nartuista minulle on kerrottu, että neKIN saattavat sanoa "kyllä äiti" mutta menevät sitten selän taakse tihustamaan, nyt keskisormi pystyssä. Urokset ovat simppeleitä ja suoraviivaisia, kilttejä ja isoissakin laumoissa urosten kesken vallitsee yleensä unelias rauha ja seesteisyys . Urokset eivät myöskään tärppipäivinä tyrkytä itseään naapurin sekarotuiselle, niille ei tarvitse pukea juoksuhousuja ja hormonit eivät vie niitä samalla tavalla kuin narttuja.

Nyt tietysti kaikki narttuihmiset sanovat, että "ei pidä paikkaansa" ja heittävät vastavedoksi sen, että urokset machoilevat (no eipä juuri) ja nostavat jalkaa sisätiloissa (aika harvinaista kyllä) ja ne ovat isoja, lihaksikkaita ja vahtivat reviirejään. Juu, isoja ja lihaksikkaita kyllä, mutta vahtimista on esiintynyt omistamissani whippeteissä oikeastaan vain yhdessä ja toisessa sillä tavalla pikkuruisen.

Kasvattajakysymykseen en myöskään oikein osaa vastata. Mutta mitä olen seurannut sivusta ja vierestä, niin kasvattajaksi ryhtyvät ihmiset, jotka ovat valtavan kiinnostuneita rodusta, heillä on usein vuosien kokemus ja näkemys ja heillä on tahtoa ja taitoa tehdä, jalostaa. 
Joillekin kasvattajille kehittyy ajan saatossa oikein "signature"; näkee melkeinpä heti, että tuo koira on kennelistä Aprakadapran ja tuo tuossa taas muistuttaa hyvin paljon ruotsalaista Jätte Kul -linjaa. Kasvattajien kanssa voi olla joskus melko haastavaa keskustella, sillä useimmilla heistä on ilmiömäinen muisti.
Erehdypä kysymään, että "millainen Tanskan reissu teillä oli" ja jo saat kuulla vastauksen, jossa putoat jo alkumetreillä;
"Kävimme Svenin luona ja näimme heillä uuden pentueen, jossa isänä oli se Ruotsin maailmanvoittaja 2011, Finaste Fin Kille ja emänä Jugoslavian voitokkain koira, Yy Kaa Koo Tämä se On. Itse kehässä näimme mm. todella kauniin ja linjakkaan, upeailmeisen ja ryhdikkään Tsingiskaan Beauty, joka taas on tehty Hamletista, ja se on sen Hamletin tokapentueesta olevan Jiihaa Come Onin siskon tytön veljen sisar, samasta pentueesta. Huomioni kiinnittyi myös aivan suoraetuosaiseen Hellaan, se on siitä kennelistä, en nyt muista, mutta siitä samasta, josta on Geimi, Knut ja Wolver ja huomasi kyllä, että niillä on tullut isän puolelta sitä korkeaa hännän kiinnitystä, isähän on se Jukoliste Juu Nääs Päivää". 

Kasvattajaksi kasvetaan. 
Ihan samalla lailla, kuin "tavis koiraihmiseksi", mutta kuitenkin twistillä. Kasvattajan ensimmäinen pentue on aina ensimmäinen ja odotukset voivat olla korkealla, matalalla, epärealistiset, kokeilevat - mitä vain. Kasvattajan näkemys jalostamisesta jalostuu pentue kerrallaan. Jokainen on ollut joskus jännän äärellä, uuden ja tuntemattoman ääressä, ensimmäistä kertaa. Kahdestoista pentue on aika eri asia kuin ensimmäinen ja kolmas.

Tässä tullaankin sitten siihen kokemaani jonkunlaiseen yhtymäkohtaan.

Urosihminen voi antaa urostaan "kokeilumielessä" kerran-kaksi, nähdäkseen, mitä se periyttää. Nartun omistaja ei pääse koskaan näkemään periyttämiskaavaa samassa mittakaavassa, sillä uroksella voi olla 15 pentuetta siinä missä nartulla maksimissaan yleensä kolme.
Ja urosihmisellä voi olla omasta uroksestaan täysin päinvastainen näkemys kuin nartun omistajalla. Itselle lyhyt on toiselle pitkä ja toiselle pitkä itselle lyhyt. Nartun omistaja voi haluta luustoa ja urosihminen kokee kahden pentueen jälkeen, että oma uros ei sitä anna. Sanoen sen tietenkin ääneen. Nartun omistaja on kuitenkin valmis ottamaan riskin ja kas, nyt kahden linjan ja tyypin yhdistämisestä tuleekin vahvaa ja pötäkkää. Tämäkin vielä.

Mitä tulee yhteiseen kieleen, sekin syntyy yleensä ajan kanssa. On urosihmisiä - ja narttujen omistajia - joiden aura voi olla pelottava, luotaantyöntävä tai vaikeasti lähestyttävä. Pitää vain uskaltaa kysyä ja ainakin minulta muutamat kysyjät ovat saaneet ensimmäiseksi vastaukseksi "ehkä", koska olen halunnut lisätietoa lähinnä siitä, mitä nartun omistaja hakee ja tarkemmin haluaa. Jotkut ovat joutuneet kirjoittamaan pitkästikin, sillä ainakin minä rakastan perusteluja. Uros pitää osata nähdä kokonaisuutena. Uros ei koskaan periytä vain luustoa, pituutta tai kaulaa - se periyttää kaikkea muutakin mahdollista. Ikävä kyllä myös mahdollisia sairauksia - siinä missä narttukin kantaa niitä "ikäviä geenejä" geenistössään. Kysyvä ei kuitenkaan tieltä eksy ja usein kirjeenvaihdon, puheluiden ja kimppalenkkien kautta syntyy hedelmällinen keskusteluyhteys.

Minua ylipäätään arveluttaa NE, jotka yhä luulevat, että urosihmiset antavat uroksiaan VIPS ja HUPS vain, kun joku kysyy: "Saako käyttää"? 
Olen aina mieluusti haastatellut, että mitä haet yhdistelmältä ja miksi juuri Rolle?
Whippetvuosieni aikana on tullut netit, digikamerat, älypuhelimet ja kaikki. Vuodesta 2007 asti olen pitänyt 1g-kuvakansiotani ja voin olla vain kiitollinen kaikille niille uroksieni jälkeläisten omistajille, jotka ovat avanneet ovensa minulle ja pysähtyneet lenkillä/maastossa/näyttelyssä hetkeksi, kun olen tullut kameran kanssa sohimaan.
Mukanani on hiljan kulkenut uusi, innostunut ja jo hurjan valmis assistentti Lotta, jota ei voi kuin hehkuttaa. RÄPS vain ja kuvat kansioon. "Mitä Rekku periyttää, onko sulla kuvia"? Ja voin vastata, että on. Mene 1geehen.

Hyvin pian voi myös kuulla, että "se antaa sitä kaikille".
Rakastan tehdä kaikkia muistiinpanoja ja laittaa ylös yhtä ja toista, mutta tämä minulle ei ole tullut mieleen, ennen kuin nyt. Voisi laittaakin ylös NE kasvattajat/nartut/yhdistelmät, joihin Rollea ei ole annettu ja ehkäpä jopa miksi. Sitten kun seuraavan kerran epäillään, että "kaikille on annettu" niin voisikin varmemmaksi vakuudeksi jakaa numeroidun tiedotteen, jossa pällistelee 30 numeroa ja nimeä, joille Rolle ei nyt lähtenyt antamaan lovea.
Hupin kohdalla olen joskus miettinyt, että jos kaikki, mihin sitä on kysytty, olisi toteutunut ja kaikkiin kyselyihin lähdetty mukaan, Hupin pentuemäärä huitelisi tällä hetkellä n. kolmessakymmenessä.

Urosihmisen vastuutakin välillä kuulutellaan. Se on kieltämättä olemassa ja siihen tulee suhtautua vakavuudella. 
Yksi on tietysti tiedotus. Sitä ei voi oikeastaan olla koskaan "liikaa". Kerro kaikki, heti, kaikille. Vaikka olisit kuinka järkyttynyt ja elintoimintosi kävisivät hitaalla, toimi. Seuraa ensin, hanki diagnoosi. Tiedota. Tai seuraa, keskustele, seuraa, keskustele ja seuraa. Diagnoosin jälkeen tiedota.

 Tässä yhteydessä kiitän Heli Poikosta loistavasta ideasta. KAIKKI tiedossani olevat diagnoosit esimerkiksi Hupin, Hulan ja Balin pentujen osalta on viety 1geehen. Usein vieläpä kaksikielisesti, suomeksi ja englanniksi. Kun kaikki on tiedossa heti, mitään jälkibaliikkia ei tule. Kanavia on vieläpä useita. Sähköposti, Messenger, blogi, yhdistyksen oma terveystietokanta, TWA:n tietokanta, kuvakansioiden "selityspalkki", Koiranet. Ainiin ja ihan puhelu ja tekstiviestikin. Olenpa kuullut kasvattajista, joilla on käytössään "musta vihko". Sellaisesta on ehdottomasti hyötyä pitkään rodussa mukana olleille. Ja jälkipolville!! Kaikille!

Aika-ajoin rotuamme ravistelee jokin mörököllimäinen keissi, yleensä terveyteen liittyvä, joka pahimmillaan jakaa rodun ihmiset - joiden pitäisi toimia yhdessä, rodun hyväksi - erilleen, omiin poteroihinsa. 
Usein muuten nämä keissit liittyvät uroksiin, paljon käytettyihin sellaisiin. Paljastuu jokin terveyteen liittyvä data, joka on "unohtunut" viedä eteenpäin tai se on viety eteenpäin huolimattomasti. Tässä yhteydessä yritän kovasti ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia ja kaikki eivät toimi alkuunkaan samalla tavalla. Kuitenkin Koiranetissä oleva kuolinsyy "Muu syy jota ei ole listalla" ei kerro lukijalle yhtään mitään. Jos saisin päättää, em. kuolinsyy poistettaisi kuolinsyistä ja pakotettaisi kuolinsyytä listaava kirjoittamaan lisäselvityslokeroon edes jotain.

Toimi, niin kuin haluaisit, että sinua kohtaan toimitaan. Negatiivinen diagnoosi on yleensä paskaa, traumatisoi, ottaa päähän, masentaa ja sitä voi olla vaikea jäsennellä ja ymmärtää. Jokin sairaudesta tai vammasta kertova diagnoosi on harvoin "mieleinen" mutta sen vieminen terveystietokantoihin mahdollisimman pian katkaisee huhuilta siivet.

Nämä keissit ravistelevat myös kaiken tuottamansa mielipahan lisäksi ihmisiä ja heidän joskus luutuneita periaatteitaan, pinttyneitä ajatusmalleja ja poteroihinkin kaivautuneet tulevat lopulta takaisin ihmisten ilmoille. 
Ei ole olemassa koskaan yksiselitteistä toimintamallia oikein mihinkään, mutta ei se saisi mennä niinkään, että vastapuolella on "järkevät, rauhalliset ja sormella osoittamattomat" ja toisella puolella "hysteeriset, sormella osoittelevat ja kiljukaulat".
Tilanteen ollessa päällä, voi olla vaikea hyväksyä toisen omasta näkövinkkelistä täysin vierasta toimintamallia, mutta tilanteen rauhoituttua pitäisi kyetä menemään itseensä ja ainakin vuolaasti pahoitella. Viimeistään silloin.

Olen jo vuosia noudattanut sitä tapaa, että kun minulta kysyy urosta, vastaukseksi lähtee ensin ranskalaisilla viivoilla koirani ja sen pentujen tiedossa olevat viat. Toisinsanoen vikalista. Jos kasvattaja lähestyy nyt uudelleen, sitten lähdetään syvällisempiin keskusteluihin ja puidaan yhdistelmää yhdessä ja katsotaan, kohtaavatko odotuksemme pentujen suhteen mielellään useammalla kuin "jollain yhdellä tasolla".
Arvostan erittäin paljon kasvattajia, jotka ovat tehneet "läksynsä" ja tutkineet vaikkapa kuvakansioni tarjoamaa tietoa esim. kivesvioista.
Monet kasvattajat haluavat myös tavata uroksen ennalta ja kysymyksiä satelee kuukausia ennen odotettua juoksuaikaa. Parhaillaan odotan erästä narttua kylään, jonka omistajan kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa kaksi vuotta.

Suorapuheisuutta pitää osata arvostaa. 
Kasvattajana ja uroksen omistajana ei oikein muuta hyvää tapaa ole toimia, kuin olla suora, rehellinen ja avoin. Tätä ei kertakaikkiaan voi korostaa liikaa.

Missä kulkee sitten "hysteerisyyden" ja "järkevyyden" rajat?
Tapamme reagoida asioihin poikkeaa yleensä suuresti. Yksi sanoo uroksen suvusta löytyneeseen hännän tippumiseen, että "ei haittaa", toinen soittaa poliisille. Yhdelle 5 jalostuskäyttöä on paljon, toiselle maksimi menee kymmenessä. Onko hysteerinen ihminen sellainen, joka ei osaa sinun mielestäsi puhua järkevästi tai esimerkiksi liioittelee? Onko lupsakasti asioihin suhtautuvan tapa oikeampi toista? Tuoko muassaan hysteerisyyttä se, että toisella on kokemusta rodusta 8 vuotta, toisella 2. Onko 10 vuotta kasvattanut maltillisempi ja kiihkottomampi kuin juuri rodun pariin tullut. Miten kiihkottomuutta voisi jakaa ja kiihkeästi asioihin suhtautuvaa ymmärtää?

Onneksi kuitenkin pääosin rodussamme vallitsee sangen avoin toimintatapa ja kulttuuri ja siitä ei voi muuta kuin olla hyötyä. Kaikille.

Teoriaa on hyvä lukea, kuunnella, oppia ja imeä. Aina ja kaikkialla. Juuri yksi päivä mietin, että yksi rodun suola on sen ihmiset. 
Mitä enemmän rotuun tulee uusia ja noviiseja, sitä enemmän meidän rodun vanhojen harrastajien pitäisi aktivoitua jakamaan sitä pääomaa, mitä meillä on. Ei niin, että "mitä tuokin luulee tietävänsä kasvattamisesta" vaan "miten voisin auttaa häntä eteenpäin"? 
Kokemuspohjaa tulee kuitenkin vain elämällä ja kokemalla. Vaikka tekniikka harppoo nyt suurin askelin, meidän pitäisi malttaa olla inhimillisiä ihmisiä virheinemme ja vikoinemme ja osata myös hidastella ja ymmärtää, että kokemus tulee ajan kanssa. Sitä ei voi kiirehtiä.

Miksi joku antaa urostaan enemmän kuin 5 kertaa. Mikä siitä tekee niin hyvän, että sitä pitää antaa useita kertoja, jopa 10 kertaa tai 15?
Tällainen - hyvä - kysymys osui taannoin silmiini sosiaalisesta mediasta. Ihanan laaja-alainen kysymys. Yksiselitteistä vastausta ei ole ja voin vastata vain omasta puolestani.
Tähän yhteyteen on sanottava, että kotikoirina, sohvilla, makaa varmasti kymmenittäin upeita jalostusuroksia. Mutta miten ne löydetään sieltä käyttöön? Ei oikein mitenkään, jollei uroksen omistaja tuo koiraansa ainakin silloin tällöin kehään, jolloin narttujen omistajat voivat arvioida sitä luonnossa. Toisaalta whippetistit voisivat perustaa iskuryhmän, Elisan tapaan, soittelemaan ihmisten ovikelloja kameroiden ja videolaitteiden kanssa ja tehdä vaikkapa kokonaisen kuvallisen uroskirjaston.
Tätähän olen pienimuotoisesti Lotan kanssa tehnytkin, mutta 7-kuinen pentu on usein aika erinäköinen kuin 2-vuotias aikuinen. Ovikelloa olisi hyvä soittaa siis ainakin 2-3 kertaa vuodessa. Miten siihen sitten suhtautuisivat koirien omistajat, kun pitävät varmasti jo nyt muutamaa (lue = minua) urosihmistä yli-innokkaana hömpöttäjänä.

Usein ne urokset, joita käytetään paljon, ovat tuontiuroksia. 
Ne siis monesti lähtökohtaisesti tuovat kantaamme jotain "uutta". Nartun omistaja saattaa jopa ihan hihkaista: HAA, tuolta saan nyt kaipaamaani luustoa linjoihini tai tuo tuo yhdistelmääni kaivattua eleganssia. Mitä milloinkin. Usein tarvitaan kuitenkin 2-3 pentuetta, jotta nähdään, mitä kyseinen uros sitten tuo. Urosta on voitu antaa alkuun kahdelle kepeälle nartulle ja kolmas onkin muheva. Muheva antaa nyt paremman tuloksen kuin kaksi kepeää, joten jonoon asettuu vielä neljäs, sekin muheva. Nyt neljäs, viides ja kuudes (muheva, lyhyt ja pitkä) kysyvät urosta kaikki samaan aikaan. Yksi 2 vuoden päässä häämöttävään yhdistelmään, kaksi muuta "seuraavaan juoksuun". Uroksen omistaja on nyt hövelillä päällä, koska narttujen omistajat perustelevat käytön erinomaisesti. He ovat seuranneet linjoja, tuntevat uroksen koko suvun, ovat nähneet uroksen takana olevia koiria matkoillaan Tanskassa, USAssa ja Liettuassa, ovat jo hieman nähneet mitä se periyttää ja kertovat tarkkaan, mitä hakevat ja haluavat ja miten uros kompensoi heidän narttunsa vikoja. Uroksen omistaja usein myös miettii - varsinkin nykyään - että vasta ovikelloa soittava narttu on "varma narttu". 

Jostain syystä, mitä en tunne, narttujen omistajat myös liikkuvat ryppäissä. Kolme vuotta hiljaiseloa, ja sitten uroksesi sähköpostiin tulee samanaikaisesti viisi kyselyä.

Viimevuosina urosta on myös vaihdettu lennossa ihan parissa päivässä; vaikka hotelli, laiva ja tapaaminen oli sovittuna vartilleen. Syyt ja selitykset ovat joskus erikoisia. Harva nimittäin sanoo suoraan, että "vaihdoin urosta lennossa, koska minulle tuli sellainen intuitio, että Bobby on parempi" tai "ei nyt tullakaan, koska juttelin juuri kaverini kanssa, ja sen mielestä Rollo on parempi". Ehei. "Something has happened" tai sitten pelkkää hiljaisuutta. Juoksuaika tuli ja meni ja kysyttäessä "ettekö tulleetkaan" saan vastaukseksi, että "ostinkin koiran" tai "too much stress".

Joskus sitten ovikello soi turhan tiuhaan jopa omaan makuuni, mutta minkäs teet, kun nartut juoksevat kaikki samaan syssyyn. 
Joskus perustelut vain ovat sellaisia, että kieltäytyä ei voi, ei osaa. Joskus omaankin silmään jalostusjälki on ollut niin hyvää ja outcrossit tuottaneet haluttua tulosta, että nartun ja kasvattajan tarpeesta tulee hyvinkin järkeenkäypä. Varsinkin jos ne perustelut ovat taas vuolaat ja omaa käsitystäsi tukevat.

Joistakin uroksista tulee "muotiuroksia" ilman, että omistaja on edes millään tavalla pyrkinyt siihen. Joillakin tittelirivi kasvaa kilpaa ovikelloa soittavien narttujen kanssa. Toisilla tittelirivi pysyy maltillisena, mutta jalostusnäyttö kasvaa. Onpa niitäkin tuontiuroksia, joista ei koskaan tule mitään. Ainostaan rekisteröintimerkintä Koiranettiin. Ei se ulkomaisen uroksen ostaminen auvoa tee, kun ei se ole edes helppoa.

Mikä on sitten se uroksen omistajan vastuu? 
Onko se sitä, että sanotaan "rumalle" nartulle ei ja ensikertalaiselle kasvattajalle, että "palataan viiden vuoden päästä, kun olet saanut vähän nimeä"? Mitä se vastuu on? Onko se sitä, että antaa urostaan vain sovinnollisen neljä kertaa tai antaa enemmän, mutta seuraa jälkeläisiä ja kirjaa mahdolliset diagnoosit? Antaa vain "tutuille"? Antaa vain nartuille, joilla on hieno suku ja jotka ovat kolmen maan valioita? Tutkituille?
Niinpä. Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia. Kaikki riippuu kaikesta. Tilanteesta, uroksesta, silloisesta asioiden ymmärtämisestä ja analysoinnista.
Älkää nyt ainakaan luulko, että uroksen antaminen jalostuskäyttöön on tienaamista -  korvaus pennuista kun menee yleensä jalostusuroksen erilaisten tutkimuksien päivittämiseen ja palautuu yleensä suoraan siten koiraharrastukseen.
Vastuuseen kuuluu myös se, että "kaverille sanotaan ei" ja jalostuskäytössä pidetään tuumaustaukoja.

Muuten katson, että vastuu on tapauskohtaista. 
Sitä ei voi yleistää, eikä vastuulle ole olemassa sabluunoja. Yksi uros voi jättää sutta ja sekundaa, mutta vasta sen viidennessä ja kuudennessa yhdistelmässä. Toinen uros voi sairastua seitsemänvuotiaana. Kolmannen libido ja siittiöt kokevat nuukahduksen.
Enemmän näkisin ongelmallisena "lemmikkitasoisen ja tutkimattoman" uroksen käytön kotioloissa yhdeksän kertaa. Kaikille perheen nartuille ja kaikille vieläpä kolmasti.
Paljon käytetty tuontiuros yleensä tulee hyvin esiin, pitkälläkin aikavälillä. Ainakin kuviin ja satunnaisesti Koiranettiin päivittyvien uusien terveystutkimusten myötä.

En kuitenkaan pysty yksiselitteisesti vastaamaan MIKSI tai perustelemaan yleispätevästi, että miksei uroksen omistajan raja tule viidessä yhdistelmässä vastaan? 
Kuitenkin vastuu on myös nartun omistajalla ja kasvattajalla, joka tietää runsaasta jalostuskäytöstä ja on lukenut ne uroksen omistajan kertomat "ranskalaiset viivat" moneen kertaan sekä selannut Koiranetit, 1geet ja TWA:t. Joskus myös varovainen ehkä lähtee lentoon ja paluuta ei ole.

Kaikkea ei voi koskaan tietää, ennustaa eikä valjastaa, koska geenit tekevät mitä ne tahtovat. Kuitenkin joidenkin uroksien geenit "vain" ovat halutumpia kuin toisen. Se ei ole mikään ylpeyden tai kehumisen aihe vaan se vaan on niin. Mahtavuutta tähän tuo se, että jos sen paljon käytetyn uroksen omistaa harrastaja, joka päivittää myös terveysdataa kaikkien nähtäville uroksesta ja kaikista sen jälkeläisistä ympäri maapallon. Suolaa hehkutussirottimeen tuo myös se, että uros on terve ja voi hyvin vielä 12-vuotiaanakin. Mikä ihana bonus käytölle. Mutta tällaista ei voi tietää, ei ennustaa. Eikä suorasukaisen suomalaisen tavoin muunmaalainen ehkä iloitsekaan "uteluistasi" terveysasioiden suhteen vaan vaikenee kuin simpukka.

Tätä kirjoitusta ei ole kohdistettu kehenkään eikä mihinkään, se on omaa ajatuksenvirtaani tästä valtavan monisyisestä aiheesta, jota useinkaan moni ei näe uroksen omistajan tavoin, juuri sillä hetkellä, siitä näkökulmasta.

Joskus asiat vain tapahtuvat ja me selittelemme niitä sitten parhaamme mukaan jälkeenpäin. Viisastuneina.

Miten onnekkaita olemmekaan. Upea rotu ja upeat ihmiset. Vaalikaa hedelmällistä, avointa ja suoraa yhteistyötä. Olkaa osa sitä.

kuvituskuvat oma arkisto ja Facebook