Lähdetäänpä liikkeelle ahdistus ahdistukselta. En ole ihan varma, jaksanko kirjata kaikkea seitsemääsataa, mutta jokusen.
Pentu ei saa olla pentu.
Joskus kuulee ja näkee erilaisilla pätevillä keskustelupalstoilla näitä väittelyitä, joissa 8-viikkoinen pentu leimataan luonteeltaan villiksi, kuuroksi ja ehkä jopa ilkikuriseksi. Pentuun voidaan projisoida sen ensimmäisistä päivistä lähtien omat ja naapurin turhaumat ja pelot ja pian pentu nähdään kaiken pahan alkuna ja juurena.
Minusta oli vallan mainiota, kun whippetguru Bo Bengtson tokaisi kameralle, että "teidän tarvitsee vain selvitä ensimmäisestä vuodesta. - Sitten helpottaa".
Pentuaika on ajoittain äärimmäisen raskasta. Odotat seesteistä pupsia, saat hirviön. Valmistaudut aktiiviseen ja heiluvaiseen pentuun, saat uneliaan ja vetäytyvän. Olet olevinasi "valmis kaikkeen" ja kuukauden jälkeen huomaat, että olet ihan käsi kaikessa. Et jaksa etkä pysty.
Pentu todella haastaa meitä. Se siinä onkin juuri niin parasta. Onhan ihanaa tulla purruksi, siivota pissaa ja kakkaa päivät pääksytysten ja hakea pennun suusta milloin silmälaseja milloin kaukosäätimiä. Parasta on kuitenkin oppia sen luonteesta joka päivä lisää ja saada ahaa-elämyksiä. Kasvaa yhdessä pennun kanssa.
Voi luoja, mitä virheitä, mokia ja päättömyyksiä mahtuu minun ja ensimmäisten koirieni menneisyyteen. Tekisi mieli pyytää jokaiselta anteeksi yhdessä ja erikseen, haluta jokainen koira uudelleen elämääni, niin, että olisin viisaampi jokaisen kanssa.
Minulla on nyt hyvin tuoreessa muistissa oma Maui Maukkelsson.
Villi vilpertti, joka on osannut olla oikeastaan kaikessa rasittava. Syömisessä (syömättömyydessä), mattojen silppuamisessa, kuuroudessa, haastavuudessa. Juuri nämä - ja monet muut piirteet - ovat tehneet siitä myös äärimmäisen rakastettavan. Kunpa ihmiset antaisivat aikaa koirilleen. Loisivat niille lämpimän, tukevan ja ymmärtävän kasvualustan. Näkisivät kun ne puhkeavat kukkaan ja täyttävät pikkuhiljaa kaikki toiveesi, joskus pienellä viiveellä.
Aina pitää ajatella pahinta.
Joku kumma on siinäkin, että aina pitää ajatella pahinta. Koiran yskäistessä kerran, sillä on keuhkoödeema. Pakko olla. Koira vaeltelee helteessä yöllä. Pakko olla sydänperäistä. Koiralla on pari päivää ripuli. Syöpä. Vatsakatarri. Vatsahaava.
Nyt on uutuutena vielä pahinta pelkäävät eläinlääkärit. Kun viet koiran vastaanotolle saadaksesi pari tikkiä, koiralla havaitaankin suurentuneet imusolmukkeet, vasemmassa reidessä kapeampi lihas kuin oikeassa, vetäytynyt ien ja korostuneet kulmakarvat.
Jatkuva tyyppisota.
Kahteenkymmeneenkahdeksaan harrastusvuoteen on mahtunut paljon. Paljon sellaistakin, joka on avautunut vasta vuosien saatossa. Mutkia suoriksi vedellen whippetit olivat ennenmuinoin kykkänöitä, sitten niihin tuli substanssia ja ulottuvuutta ja kokoa - ja ajoittain on menty vähän ylikin. Koossa, ulottuvuudessa ja substanssissa.
Itse lähdin joitakin vuosia sitten uudistamaan ajatteluani tyypin suhteen ja tänä päivänä huomaan ajattelevani aika paljon toisin kuin esim. 10 vuotta sitten. Ehkä sittenkin back to the basics on parempi kuin mennä kaikessa yli?
Olen myös miettinyt, että liittyykö tämä - ja kuinka paljon - ikään. Alanko olla vääjäämättä siinä iässä, jossa aletaan ajatella, että "ennen kaikki oli paremmin"?
Pahimmillaanhan kuulee nyt selistä, joiden päällä voi silittää tai joiden päälle voi kattaa kuuden hengen kahvipöydän. Pahimmillaan lanneosista on kahdeksi ja kulmauksia ja sääriosia voisi pilkkoa kahteen koiraan.
Kun kannatan pitkää, en voi pitää lyhyistä. Jos olen lyhyempiin päin, pitää pyörtymän pitkistä. Toiselle suora selkä on toiselle; "on siinä kaarta". Toiselle kauniin kaareva ylälinja on toiselle katkarapu.
Tästä sujuvasti nykyajassa nähtyyn ja kuultuun tuomarien parjaukseen.
Oma tuomariksi pyrkiminen on vielä tuoreessa muistissa. Porras portaalta kivuttiin eteenpäin ja silmätestiin jämähdettiin. Viisi pistettä jäi vajaaksi - mutta toisaalta olen joka päivä ylpeä siitä, että sitä silmää kuitenkin oli niinkin lähelle läpäisyrajaa. Kunpa vaan olisi ymmärtänyt VIELÄ hieman enemmän.
Tuomarit ovat ihmisiä, eivät puolijumalia. He tekevät virheitä ja lopulta koirien paremmuusjärjestykseen laittaminen on HYVIN pienestä kiinni. Joku loistaa rivistä, jossain koirassa on sitä jotain, onko se sitten ekstraa, tyyppiä tai liikettä. Siihen ei aina ole edes vastausta.
Kehtaan kertoa omakohtaisen esimerkin.
Mätsärissä arvostellessa saatan jonkun koiran nähdessäni miettiä "tämä se on. Tämä tulee mulla voittamaan, tai olemaan ainakin kolmen parhaan joukossa. Selvä tähti.". Mutta sitten perään tulee seitsemän muuta hienoa koiraa. Niissä kaikissa on jotain ihanaa. Mieli menee sekaisin. Askelmerkit, jotka asetin ennen kehää, menevät uusiksi. "Selvä voittaja" onkin luokassaan neljäs. Se koira, joka ei heti huutanut laatua, voittaakin, koska se petrasi, esiintyi, esitti.
Tuomarin tehtävä ei ole (koskaan) helppo.
Joskus tuntuu, että kehässäolijat olettavat niin. Olettavat, että tuomari on viimeksi tunti-pari sitten lukenut rotumääritelmän ja sisäistänyt sen kaikki nyanssit. Nähnyt päässään rodun ihanteen ja pystyvän nyt 70 koiran kattauksesta näkemään tuossatuokiossa kuka on paras.
Näinhän se ei ole. Koska tuomarit yllättäen ovat vain ihmisiä, he empivät. Funtsivat ja puntaroivat. Tiirailevat sivuliikkeitä silmä kovana (eivätkä aina näe esim. ontumista..), juoksuttavat kahta koiraa yhdessä, yhtä erikseen ja kolmea kerrallaan. Katsovat päitä ja ilmeitä, taputtelevat selkää, painavat lantiota. Piipittävät lelua. Pähkäilevät.
Siksi tuntuu joskus hassulta kun yhtä tuomaria haukutaan milloin hitaaksi milloin nopeaksi ja toinen nostetaan jalustalle, kun "punainen lanka löytyi" kehän reunan arvosteluraadille.
Minulla on kotona neljä hyvin erityyppistä koiraa.
Ja ihan tarkoituksella.
Aikoinaan rotua hankkiessani en ehkä ajatellut sen menevän näin, mutta vuosien saatossa erilaiset tyypit ovat aina kiehtoneet minua. Juuri erilaisuuden vuoksi, siksi kun ne eivät ole massaa, vallalla olevaa tyyppiä, ja kaikki orjallisesti samasta paikasta. En osaa olla merkkiuskollinen.
Jos olisin näille neljälle (puolueeton?) tuomari, mitä tekisin? Hauska ajatusleikki.
Huimalla on hienot sivuliikkeet. Se menee vaivattomasti ja työntää hyvin lantiosta. Tyypiltään se ei ole ihan mun feivöritsi, koska vaikka en ole pääihminen, minua häiritsee sen suippo pää ja "huonot korvat".
Hupi on tyypillinen Twyborn. Antelias ja messevä, hurjan pitkä ja hurjan muheva. Sillä on liikaa luustoa ja substanssia ja se on kaikessa sujuvuudessaan ja sulavissa ääriviivoissaan vain liikaa whippetiksi. Toki HYVIN kaunis. Kävin kostoksi laskemassa sen kaikki EH:t. 12 kpl. Ja ihan syystä. H:takin oli annettu 2 kertaa. Hupin ura on ehdottomasti sen jalostuskoirastatuksessa. Siinä se on lyömätön. Ajatella, että Hupia kysyttiin vielä vuosi sitten, kolmeen eri yhdistelmään. Asia, joka tekee minut hieman sanattomaksi. Ja äärimmäisen ylpeäksi.
Bali on jännä koira. Tiivis, kompakti, hyvänkokoinen, mutta sillä on pitkät sääret ja paljon takakulmia. Silti se on minun menestynein whippet näyttelyllisesti. Joka joskus hämmentää itseänikin. Mutta onhan se komea. Se on tosin laiska liikkuja ja töpöttää usein kehässä kuin menisi teurastamolle. Hyvänä päivänä se töröttää ja esiintyy kehässä hienosti.
Maui on osin kirjoittamaton lehti. Se on omaan silmääni tyypikäs ja hyvin klassinen, ylikorkea whippet. Neliömäinen ja häntäänsä korkealla liikkeessä leyhyttelevä. Mikä siinä on ihan parasta, on se klassisuus. Vaikka se on iso, se ei ole yhtään liioiteltu. Vaikka siinä on sitä ja tätä virhettä, niin tasapainossa se voittaa muut.
Siksi oma nykyisten koirieni järjestys näyttelykehässä olisi siis seuraava:
1. Maui
2. Bali
3. Huima
4. Hupi
Tästä onkin useaa katsantokantaa.
Onko liikkeet tärkeämmät kuin tyyppi. Ja jos, niin miksi? Jos taas tyyppi on kuin onkin tärkeämpi niin miksi?
Jos koiralle jalostaisi vain liikkeitä, olisiko niin, että tyyppi menetettäisiin? Jos taas koiralle jalostaa vain tyyppiä, menetetäänkö liikkeet. Tämä nyt näin oikaisten. Ajatusleikki on aina yhtä mielenkiintoinen. Onko em. piirteet toisensa poissulkevia? Koska lopultahan on niin, että ss% 0 - antaa sillisalaattia. Geenit tekevät mitä lystäävät. Ne tekevät sitä tyyppijalostuksessakin, mutta siinä on kuitenkin suurempi onnistumisprosentti saada yhteneväistä whippettyyppiä, kuin nollalla. Miten jalostaa liikkeitä? Entä tyyppiä niin, että se on yhteneväinen? Onko se edes mahdollista?
Siksipä kysynkin että siinä missä tuomari tekee (inhimillisiä) virheitä, arpoo, miettii ja puntaroi - tämä lienee arkipäivää myös jalostuksessa?
Hurjasti suunniteltu, laskelmoitu ja kalkuloitu pentue tuottaa sutta ja sekundaa kun taas yön silmässä tarhassa toisensa vahingossa astuneet takkuturkkinen isä ja ontuva emä tuottavat kennelin parhaan pentueen ikinä.
Juttelin kerran erään ulkomuototuomarin kanssa siitä, että hänen kyläillessä tulevan kollegiorodun kasvattajan luona häntä jäi itseasiassa harmittamaan tämä usean vuoden takainen visiitti.
Sillä "vasta nyt osaisin kysyä oikeat kysymykset".
Voimme tutustua omaan rotuun ja muihin rotuihin usein pintapuolisesti nopeasti. Jonkun ajan kuluttua opimme näkemään eroja tyypeissä, koossa, liikkeissä. Vasta vuosien kuluttua aukeavat nyanssit ja yksityiskohdat niiden kaikissa muodoissa ja väreissä. Painotukset myös vaihtelevat. Alussa voi olla koko ja kokonaisuus, muutaman vuoden kuluttua painotus siirtyy pään ilmeeseen. Heti ei voi odottaa valmista. Ei omassa kasvatustyössä, ei tuomarilta, ei urosvalinnoilta, ei omalta silmältä oikein minkään suhteen. Vaistolla monet meistä menevät, ihan rehellisesti. Omat trooppiset saaret on ostettu "sen kummemmin miettimättä"; yhden kuvan perusteella.
Ollessasi itsellesi armollinen ja rehellinen - ole sitä myös muille. On ihan liian helppo tuomita toinen, mutta taidan olla sanonut tämän aiemminkin; osoittaessasi toista sormella kolme sormea osoittaa sinua itseäsi.
Miksi liikkeet muuttuvat?
Hyvin usein pennulla on tietyssä iässä (3-5 kk) hyvin anteliaat ja erittäin näyttävät liikkeet. Astutaan ihan jopa rungon alla ristiin ja heitetään eturaaja pitkälle eteen ja takaraaja näyttävällä viiveellä pitkälle taakse ja ylös. Minulta on kysyttykin tästä. Miksi aikuisen liike on kovasti maltillisempi pentuajan liikkeistä, mitä tapahtuu?
No, yksinkertaisesti rungon mittasuhteet muuttuvat. Koira kasvaa korkeutta, sen runko pitenee. Aikuisen liikkeet harvoin ovat samat kuin pennun.
Taas on aika kiittää omaa blogipohjaa.
Täällä saa käydä melskaamassa mielinmäärin ja huomata, että alun kiihtymys vaihtuu rauhoittumiseksi. Kiivaus on poissa ja asiat saavat maltillisemmat mittasuhteet. Minulla on paha tapa liioitella kaikkea ja jäädä joskus mylvimään omien malttamattomien ja jäsentymättömien ajatusten äärelle. Täällä ne jäsentyvät. Kirjoittaessa ulos ja "paperille" murheet ja mustuneet ajatukset, huomaa, ettei mitään niin kamalaa ollutkaan missään. On vain oma kiihkeä mieli ja sinne joskus liikaa syöttyvät ajatukset ja tilanteet, joita ei pieni mieli hallitse.
Haluan tässä yhteydessä kiittää kaikkia ihania kanssani lenkkeileviä ihmisiä. Teitä on paljon.
Jokainen keskustelu itää jotain, tuo uutta perspektiiviä, laajentaa rotukuvaa ja käsitystä milloin mistäkin. Puiminen oman rodun parissa, oman rodun ihmisten kanssa on ihan parasta. Voi puhua vihreiden ja rookieiden kanssa ja raikastaa heidän kauttaan ajatusmaailmaansa, voi puhua rodun konkarien kanssa ja saada uutta potkua joskus kadoksissa olevaan tulevaisuudennäkymään. Pelkästään se, että saa puhua whippetiä whippetihmisen kanssa avaa mieltä ja sydäntä rodulle ja jokainen keskustelu syventää rotutuntemusta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta - tärkeitä asioita meille kaikille!
Lopulta en ollutkaan niin pahalla päällä.
Ehkä kaikkea vaan taas osui samaan rytäkkään. COS-tuomarit eivät vastaa viesteihin niin hyvin, kuin haluaisin. Joku vetää sponssin pois. HAKA-päivästä puuttuu vahtimestari. Ylipäätään palkintopummaukseni eivät etene, moni asia jää roikkumaan. Se on minulle ihan pahinta myrkkyä. Tahtoisi laittaa rasteja asioiden päälle: "hoidettu".
Onneksi oma rotu kantaa. Meillä on mahtavia koiria, mahtavia kasvattajia, mahtavia koiranomistajia, mahtavia tuloksia. Mahtavuutta! Jos on joskus mieli vähän maassa tai sekaisin, niin johan blogi ja rodun ihmiset ohjaavat ajatukset oikeille raiteille.
Loppuun vielä statement. Oli koirasi pitkä tai pätkä, iso tai pieni, kykkänä tai vähemmän kykkänä - niin se on luultavasti jokatapauksessa hieno whippet kaikkine virheineen ja hyvine ominaisuuksineen. Rintaa rottingille vain!
kuvituskuvat oma kuva-arkisto. Paitsi Mauin maastokisakuva, jossa © alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti