Pitääkö sitä jatkuvasti rampata Liettuassa.
En ole pitänyt itseäni kovin kummoisena tittelinmetsästäjänä, mutta nyt minusta tuli sellainen. Moletaissahan olimme toukokuussa sangen löysin rantein lähinnä opastamassa Bali-maailmanmatkaajan kanssa Mauille matkustusmentaliteettia.
Silloinen perjantainen junnuluokan voitto sai kuitenkin pään hieman sekaisin ja suun kuivaksi.
Omaa koiraa kun tarpeeksi dissaa, sitä yllättyy kaksinverroin kun tuomarismies laittaa koirasi voittamaan. Moletaissa minulle naurettiin, että kuinka nyt tolleen menit ilmoittamaan koirasi sinksinsonksin eri luokkiin.
Naureskelu muuttui juuri viimeviikonloppuna sanoihin; "actually you were very clever". Vaikka ihan vaistolla vaan laitoin niitä ilmoittautumisrukseja. Yksiristikaksi-henkisesti. Eihän niillä oikeastaan ollut edes mitään väliä, kun mitään ei oltu hakemassa.
Niin sitä sitten taas mentiin.
Pakattiin autoon Mauin lisäksi Bali reissukaveriksi. Vakiodogsitteri - eikä se 2nd choicekaan päässyt, joten pieni paniikki valtasi jälleen mielen. Onneksi whippetiä sujuvasti puhuva Silja pääsi apuun. Hupi ja Huima jäivät hyviin käsiin. Nämä matkat eivät ikinä onnistuisi, ellei joku Ihana Ihminen suostuisi dogsittaamaan kotiinjääviä. Ihanaa, että juuri Silja suostui ja vieläpä kertoi nauttineensa viikonloppuvisiitistä Kenzolassa. Hupi ja Huima osaavat pikkusormen ympärille kiertämisen taidokkaasti!
Jollain tapaa se Moletain jälkimaininki jäi siis kaivertamaan.
Jos en ole pitänyt itseäni tittelinmetsästäjänä niin en junnuvalio-ihmisenäkään, enkä olisi arvannut olevani kuunaan menossa kansalliseen näyttelyyn Liettuan perimmäiseen kolkkaankaan. Aikani kun kotona kärvistelin Moletain jättämissä tunnelmissa, niin siitä se sitten lähti.
Jospa sittenkin? Lähtisi kokeilemaan? Kerrankos sitä kansallisessa piipahtaa? Lienee kuuluisia "viimeisiä lauseita".
Muistan ajatelleeni, ettei siellä ole lisäkseni ainakaan ketään muita suomalaisia. Ei kukaan lähde kauas Kaliningradin rajan tuntumaan, kansalliseen näyttelyyn. Kuinka väärässä olinkaan. Suomalaisia oli paikalla liki 30.
Ja kun se valioituminen Liettuaan nyt sattui olemaan niin lähellä.
Tarjolla ei ollut vain junnuvaliotitteli, vaan myös valioituminen ko. maahan sekä Club-valiotitteli, josta en kyllä tähänkään päivään mennessä ymmärrä että "mikä se on"? Mutta ei haittaa. Tuulta päin, yrittänyttä ei laiteta.
Ajoa Jurbarkasiin riitti, riitti ja riitti.
Tapasimme matkalla mm. "tappajarekan". Kokopunainen rekka taisi jahdata meitä aina noin sadan kilometrin verran. Puskurissa kiinni ja jossain risteysalueella keuli viereen ja rusautteli vaihteita.
Viimeiset 250 kilometriä tuntuivat etteivät lopu koskaan. Keskellä Liettuan peltomaisemaa oli nimittäin töyssyjä, suojateitä, 70 km:n nopeusrajoituksia ja kuoppaisia, tilkkutäkkimäisiä teitä. Kuoppa, paikka, kuoppa, paikka. Ruuhkiakin riitti, arvioisin äkkiseltään että pelkät ruuhkat lisäsivät matka-aikaamme tunnilla. Tallinnassa seistiin jokaisissa valoissa ja Riikassa samoin. Tappajarekkojen ikeestä puhumattakaan.
Kun aamulla 11.15 Tallinnasta startattiin, olimme Liettuan Jurbarkasissa illalla n. 21.15.
Kämppis keuli lonkeroidensa kanssa, muut asukkaat ryskäsivät koirineen edestakaisin ja kulmilla juhlittiinkin. Pauketta, haukuntaa, ovien mäiskettä, länkätystä... Ehkä se uni siinä puoliltaöin vihdoin tuli.
Itse näyttelypaikka oli todella kaunis puisto, ja peräti 1,5 km hotellilta.
Kokonaista 4 kehää, tiivistä tunnelmaa, paljon suomalaista puheensorinaa.
Diskopoppi pauhasi ja ihana liettualainen apukäsi, Skaisté, tuli hienosti Mauin kanssa juttuun!
Mikä siinä on, että en itse vie? Jaapajaa. Jotenkin tuo ulkoistus toimii niin loistavasti. Mauin voi antaa kenelle vaan. Siellä se mennä tepsuttaa ja odottaa, että aina vaan parempaa namia tulee suuhun. Skaisté olikin paistanut maksaa uunissa. Siinä lähti Mauilla vähän mopo keulimaan ja häntä liehumaan, kun oli maukasta maksaa tiedossa. Ennen kehää handlerin oma koira teki Mauille kielilävistyksenkin, puraisemalla Maukan maksaa lipovaan kieleen pienen tölväisyn. Aika hauskaa, juuri 37 sekuntia ennnen kehää!! Hienosti kuitenkin niin Skaisté kuin Mauikin homman hoitivat!!
Nimittäin Maukkeli otti kolmoistittelit haltuun heti lauantaina.
Titteleiden esiinpanossa on vielä hieman opettelemista ja kyllä niitä serttejä vielä tukun tarvitsee varmemmaksi vakuudeksi, maasta jos toisestakin. Liettuan valioitumissäännöt ovat ihan omanlaisensa ja alle 2-vuotiaana valioituminen on melko hämäävää etten sanoisi. Mutta jälleen kerran; kaikki otetaan vastaan, mitä saadaan! Tulevat kinkerit sitten sopeutetaan menneisiin kinkereihin ja voittoihin! Näinhän se menee!
Pientä jännitysmomenttia saatiin kun tuomari puntaroi ROPpia:
Illalla päätimme lähteä oikein lenkille ja Sportsräkkeri nakutti kelvon viisikilometrisen paikallista menoa.
Pysyi päälläkin, kun sitä kokoajan kollasi. Lähdimme metsästämään paikallista ravintolaa ja kävelimme kaikessa rauhassa mainstreettiä.... kunnes vasemmalla räyhäsi sakemanni aitaa vasten (ja tietysti koko tontin pituudelta) ja vaihtaessamme kadun puolta, oli siellä terrieri räyhäämässä. Kun menimme keskelle ajotietä, rauhoittaaksemme kaikkien koirien riehaantumista, lähti nyt tien reunasta kulkukoira peräämme... Tilanne oli todella kaoottinen ja jopa surkuhupaisa, kun trooppiset saaret saivat ikäänkuin mätiä tomaatteja niskaan joka ilmansuunnasta!!
Saimme pian huomata, että lähes jokaisen talon pihamaalla räyhäsi, haukkui ja riehui jonkinsortin koira.
Kun vihdoin pääsimme ravintolaan, sieltä ilmoitettiin, että jono on 2 tuntia. Takaisin hotellille, siis. Valitsimme nyt kiertotien, välttääksemme yliaktiiviset tontinvahtijat. Siinä sitten Bali nuuskutteli tsippadippaduidaa-henkisesti kadunvarren puskaa. Hirveä sähähdys ja rähähdys ja Balilla kirsu auki ja kiivaileva kissa kroppa kaarella tulossa uudelleen päälle. Melkein jo nauratti kun vedin poikiani autojen välistä, huusin kaikkia mahdollisia kirosanoja ja paikalliset eivät korviaan lotkauttaneet. Normimenoa siellä. Pyyhimme haavat ja jatkoimme matkaa kohti paikallista grillikioskia.
Kaikki oli lopulta hurjan mukavaa ja kun Maxima-marketkin oli hotellia vastapäätä, ei voi valittaa. Marjaleivos 80 senttiä, mustikkapiirakkapala, puoli kiloa, 3 euroa, mandariinikakku 3 euroa. Kebabain lihalastumikäliekukkaro 2,50 euroa
Kuvatunnelmia vielä hotellistamme:
Huvittavaa sinänsä, että parhaat eväät sai huoltoasemalta.
Niiden palveluja tulikin hyödynnettyä paljon. Mm.
valokuvaamiseen:
Aamu sarastaa. Matkaa on vielä n. 60 km tässä vaiheessa.
Circle-ketju, joka on levittäytynyt laajalle, möi ihan uskomattoman hyvää pitaleipälättyä 4,50 eurolla. Ison pitaleivän sisään iskettiin salaattia, tomaattia, punasipulia, kurkkua - oikein reilulla kädellä - ja salaattipedille napakka bratwursti. Ruokaisaa, jopa raikasta, ja äärimmäisen täyttävää.
Vihdoin viimein, kaikkien titteleiden, pysähdysten, bratwurstien, kuvaus- ja pissataukojen jälkeen saavuimme Tallinnaan maanantaiaamuna kello 04.15. Pian sai pään painaa tyynyyn ja ruodon suoraksi. Valokuvaukselle oli kuitenkin vielä satamassakin hyvin aikaa:
Jospa loppuvuosi pysytellään Suomessa ja ihmetellään sitten taas lisää kuvioita kun siltä tuntuu ja niikseen tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti