9.4.2018

Jotkut päivät ovat pahempia kuin toiset.

Niinpä jälleen kiitän ihanaa blogiani, jonne voin tulla oksentamaan. 
Olen peruspositiivinen ihminen ja puren hyvin usein hampaita yhteen ja syötän aivokoppaani tauotta mantraa: harmaillakin pilvillä on hopeareunukset. Tai: kaikki kääntyy vielä hyväksi. Myönnän myös, että välillä oikein KIELTÄYDYN ajattelemasta mitään negatiivista, ja esitän reipasta ja iloista, vaikka mieli on musta ja olo on hapokas.

Mielen kuormittaminen - kuormittuminen - ei ole tietenkään hyvästä. Katso, että tulet kuulluksi - vaikka sitten omassa blogissasi.

Listaa ne pienet ja tyhmät asiat, jotka vaivaavat mieltäsi ja saavat mielen maahan. Kun olet kirjoittanut ne auki, mielesi alkaa pikkuhiljaa nähdä taas valoa ja iloa. Ja ainahan tämänkin blogikirjoituksen voi lukea vaikka kuukauden päästä uudelleen ja sitten hieman naureskella ja hymyillä, että olipahan taas kunnon ruuhka ja kasauma, joka lähti onneksi purkautumaan, pala kerrallaan.

Aloitetaanpa.
1. En osaa ostaa puhelinta.
Naiivisti ajattelen, että ne ovat kaikki hyviä, tehokkaita ja toimivia. Luotan älyttömästi myyjiin ja heidän taitoihinsa myydä kulloisellekin asiakkaalle sopivin vempele. Myyjät ilmeisesti ajattelevat, että ostaja osaa kysyä a) oikeat kysymykset ja b) katsoa ihan itse kaiken ja ymmärtää kryptiset puhelimen sisällysluettelot.
Kyllä tuli melkein itku viikonloppuna, kun TAAS piti tehdä järjestelmäpäivitys puhelimeen = joka on suomeksi sanottuna sitä, että siivoan luuria hiki päässä, että saan päivityksen ajettua. Uusi luuri on ollut minulla puolisen vuotta ja järjestelmäpäivityksiä on sinä aikana tullut muistaakseni neljä.
Ensin optimoit, sitten siivoat muistia. Kokeilet. Sitten poistat 48 kuvaa ja yhden videon. Sen, missä Maui juoksee ensimmäistä kertaa vieheen perässä. Kokeilet. Ei mene vieläkään. Sitten optimoit, siivoat muistia. Kokeilet. Ei. Poistat nyt 23 kuvaa ja siivoat muita gallerian kansioita. Kokeilet. Ei. Optimoit, siivoat, kokeilet. Tähän menee yleensä sellaiset puoli päivää. Ihan otat lopulta kynän ja paperia ja lasket, että mistä saan tilaa 58,76 Mt tai gigatavua tai whatevö. Et ymmärrä mistään mitään. Viiltelet vain hiljaa ranteitasi ja soimaat itseäsi, kun et osaa edes puhelinta ostaa. Välissä toki optimoit.

2. En osaa enää varata hotellihuonetta.
Viime syksynä se sujui kuin tanssi. Kysyin COS-tarjoukset kuudesta hotellista ja kaikista tuli n. 80-100 euron ympyröissä olevat tarjoukset. Nyt kysyttäessä hintoja samoista hotelleista, huonehinnat huitelevat 140 euron tuntumassa. Eikä tälle ole - tietenkään - mitään kansantajuista selitystä. Hotellien nimi on myös eilen eri kuin tänään. Eilen se oli Congress Spa Center Pallomeri Puuhamaa, tänään se on Helsinki City Avion Railroad Center Hotel.

3. En ilmeisestikään osaa myöskään enää kirjoittaa sähköposteja.
Koska kerron niissä, että olemme pieni koirayhdistys ja sitä ja tätä, avaan tapahtumaamme, sen merkitystä ja kokonaistilannetta vuolaasti. Ja saan tarjouksen hotellihuoneesta, joka sisältää saunan, eukalyptushöyrystimen, huonepalvelun, jääkaapin ja pakastimen sekä hierovat vuoteet. Eikä vuorokausihintakaan ole kuin 350 euroa. Per huone. 

4. Asiointitaitoni ovat myös koetuksella.
En tunnu löytävän enää yhteystietoja. Mihinkään. Sitten kun löydän ne, joudun jonoon ja minulle luvataan soittaa takaisin. Kukaan ei kuitenkaan koskaan soita. Yritän järjestellä äitini asioita, noin kuudettasataa kertaa, mutta tuntuu, että aina törmään seinään. Aina on uusi SAS-kokous ja aina on toive, että nyt nytkähtää, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Muuta kuin se, että äitini vointi huononee. Haluaisin voida auttaa ja nähdä jotain konkreettista. Mutta ei. Virkamiehet selittävät selittämistään, puhuvat koodein, kertovat toimintatavoistaan ja menetelmistään - ja äitini ja minä selityksineni hautaudumme kaiken alle. Saamme ymmärrystä, mutta emme toimintaa. 

Elämä on. Sitä se totisesti on. Onnistumisia mutta myös pettymyksiä ja valottomuutta. Jotenkin tuntuu, että juuri voimattomuuden tunne kaiken edessä on pahinta. Ei ole voimia, ei avaimia, ei ymmärrystä. Pienistä, mitättömistä asioista kasvaa suuria MÖRÖKÖLLEJÄ ja oikein mikään asia ei vain kertakaikkiaan suju ja solju.

Ajatella, että tällainen tapahtumien ja ajatusten ketju voi alkaa yhdestä puhelimesta.

Sitä ihmettelen totisesti minäkin.


Ei kommentteja: